Turvallisuuspolitiikasta ja #keskustelu’sta

Politiikassa asioiden pelkistyminen silkaksi somehuuteluksi ja hästägeiksi, äärimmäinen yksinkertaistaminen ja myyviin mielikuviin tarrautuminen perusteellisten argumenttien, pohdinnan ja ajatustenvaihdon sijaan on jokapäiväistä todellisuutta ja arkipäivää. Kyse ei ole pelkästä sosiaalisesta mediasta, vaan myös valtamedian syvään juurtuneesta logiikasta juosta helppojen, myyvien, vähänlaisesti lukijan omaa perehtyneisyyttä vaativien kantojen ja ilmiöiden perässä. Media jättää huomiotta yhtä, voimakkaasti ylitulkitsee toista ja kolmanneksi rakentaa alusta loppuun omia diskurssiuutisiaan, joiden toivoo muuttuvan lihaksi ja luuksi eli niin sanotuksi todellisuudeksi. Ja näin usein käykin.

Tämä ilmiö on sellaiselle politiikassa mukana olevalle ihmiselle, joka mielellään olisi perusteellisempi, harkitsevampi ja viihteettömämpi, toisinaan vaikea pala purra.

Erityisen vaikeaksi ja vastenmieliseksi se muuttuu, kun kohteena on Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka eli kun klikkiotsikot, somehuutelu ja hästägit liikkuvat alueella, joka koskee Suomen valtion eksistenssiä, suvereniteettia ja maamme ulkoista turvallisuutta.

High politics riensi twitteriin

Suomettuneeseen aikaan, ja monesti muulloinkin, ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa tavattiin pitää niin vaikeana ja monimutkaisena, että juuri kenelläkään ei uskottu olevan siihen kompetenssia. Kansalaiskeskustelua ei syntynyt eikä sitä kukaan kaivannut. 2000-luvun kriittiseksi väitetyssä individualismissa, jossa kansalaisen ”aktiivista osallistumista” erityisesti omalla sohvalla maaten pidetään suuressa arvossa, olemme siirtyneet toiseen ääripäähän. Siellä riittävän valistuneen kannan voi esittää kuka tahansa – ja varmistaakseen nopean etenemisen läpi kiirehtivän median mieluiten vielä joko ylimielisesti tai aggressiivisesti. Samaan aikaan monia muita merkittäviä kiista-asioita ei haluta alistaa esimerkiksi kansanäänestyksille – ja jopa pelkkää keskustelua pelätään tai pidetään populistisena.

Kuuntelin tasavallan presidentti Sauli Niinistön uudenvuodenpuheen, kuten useimmat muutkin suomalaiset. Puhe oli hyvä. Se oli myös varsin yllätyksetön. Yllätyksistä vastasivatkin puheen analysaattorit. Luin kolumneja ja näkökulmia ja ihmettelin. Sitten luin presidentin puheen vielä kertaalleen. En itse nähnyt siinä sitä, mistä otsikot kertoivat. Useimmat suomalaiset analyysit havainnoivat puheessa selvää liikettä Naton suuntaan ja enemmän tai vähemmän selkeää linjanmuutosta. Ulkomaiset kommentaattorit vetivät vielä vähän pidemmälle: Niinistö haluaa Natoon! Odotetusti presidentti sitten kolmantena päivänä puheen jälkeen päättikin korjata tehtyjä tulkintoja.

Saattaa tosiaan olla, että presidentin kannattaisi alkaa puhua vähemmin metoforin ja yksinkertaisemmin, mikäli hän haluaa varmistaa viestinsä perillemenon jo ensimmäisellä kerralla. Toisaalta kuten kaikki tietävät, epätarkkuus ei ole aina poliitikon taitamattomuutta vaan erityisesti herkissä kysymyksissä nimenomaista taitavuutta. Ainakin mikäli koltiaiset eivät kiirehdi tekemään siitä oitis kovaäänisiä, esittäjälleen epämieluisia tulkintoja.

Vuosi vuodelta leimahtavammaksi ja harkintaan kykenemättömämmäksi muuntuva ”someyleisö” on omavaltainen eikä juuri lainkaan puheiden ja argumenttien alkuperäisten esittäjien hallittavissa. Se kääntää halutessaan mustankin valkoiseksi, joko omin voimin tai itäisten maiden ohjauksessa. Tämä ei suinkaan päde vain nyt käytävässä turvallisuuskeskustelussa vaan monessa muussakin politiikan teemassa. Kaiken lisäksi tilannetta kärjistää se, että käymme vaaleja – vaikka sitä eivät kaikki tahdokaan muistaa – millä on aina vaikutuksensa sekä keskustelun intensiteettiin että puolueiden ja poliitikkojen muihin valintoihin.

Turvallisuuspolitiikan peruslinja

Suomella on mahdollisuus liittoutua sotilaallisesti ja hakea sotilasliitto Naton jäseneksi, mikäli siihen päädymme, ja näin pitää olla. Asiaa ei kuitenkaan päätetä vaalikeskusteluissa, sosiaalisessa mediassa eikä varsinkaan Venäjällä. Ulko- ja turvallisuuspoliittinen linjamme, sen vakaus, ennustettavuus ja toisaalta pidättyväisyys, ovat vahvuuksiamme. Suomi ei ole koskaan ollut sinisilmäinen geopoliittisissa tai geostrategisissa kysymyksissä. Linjaa ei ole syytä muuttaa jokaisesta rasahduksesta.

Perussuomalaisen puolueen näkökulma on perinteisesti korostanut sotilaallista liittoutumattomuutta ja uskottavaa kansallista puolustusta sekä Nato-option säilyttämistä. Kuten useimmissa puolueissa, meilläkin on erilaisia näkemyksiä. Kansalaiset yleisesti ovat gallupien perusteella edelleen selvästi Nato-jäsenyyttä vastaan.

Mikäli ”Nato-median” annettaisiin kehittyä yhtä pintapuoliseksi ja älyllisesti epärehelliseksi kuin millainen ”EU-media” on jo muutaman vuosikymmenen ollut, en epäilisi hetkeäkään, etteikö kansalaiskannatuskin saataisi riittävään nousuun. Euroatlantin tuulet eivät kuitenkaan vielä ole tarttuneet varovaisten impivaaralaisten pehkoihin.

Itse toivon, että kokoomuksen puheenjohtaja Orpon käyttämä fraasi Suomen tarpeesta ”olla mukana pöydissä” (IL 30.12.) olisi ennemminkin hälytyskello: Ei, ei enempää näitä pöytiä! Vaadimme edes oikeita ja konkreettisia argumentteja. Pitäkää pöytänne, jotka vievät meiltä rahan ja itsenäisyyden.

Valmistelemme puolueessa tälle vuodelle uutta turvallisuus- ja puolustuspoliittista ohjelmaa, mutta minulla ei ole tarjota kohupaljastuksia siitä. Emme valmistele sitä akuutisti muuttuneen turvallisuusympäristön vuoksi vaan siksi, että edellinen on vuodelta 2015, ja paljon kaikenlaista on tapahtunut.  

Joka tapauksessa omalta osaltani toivoisin, että turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa ei pelkistettäisi aivan arkipolitiikan ilmiöiden tasolle. Kyse on kuitenkin maamme turvallisuudesta ja olemassaolosta eikä mistä tahansa eteen tulevasta hallituksen esityksestä, omantunnonkysymyksestä tai puoluepolitiikasta.

Tämä ei tarkoita, että haluaisin hillitä harkittujen näkökulmien esilletuomista. Päinvastoin. Toivotan ulko- ja turvallisuuspoliittisen ja kansainvälisen politiikan keskustelun lämpimästi tervetulleeksi. OIen saanut koulutukseni siitä enkä arkaile keskusteluun osallistumista. Kerroin ennen puheenjohtajaksi valintaani (kysyttäessä), että olisin nähnyt Suomen Naton jäsenenä mieluiten heti 1990-luvulla. Se aika kuitenkin on mennyt, ja nyt on nyt.

Sen sijaan twitterin ”nyt todella Natoon tai olet Putinin kätyri”-kannanottoihin suhtaudun yhtä kielteisesti kuin silloinkin, kun niitä viljellään muissa yhteyksissä, esimerkiksi EU-keskustelussa.

Yleisestä Euroopan turvallisuustilanteesta, EU:sta ja Venäjästä

Venäjä ja Yhdysvallat neuvottelevat ensi viikolla Genevessä. Sitä ennen kokoontuvat esimerkiksi Naton ulkoministerit, Etyj ja Nato sekä Nato-Venäjä-neuvosto. EU:lla ei ole roolia keskusteluissa, mikä vahvistaa venäläisten käsitystä siitä, että EU on mitätön ulko- ja turvallisuuspoliittinen vaikuttaja. Tämä tehtiin selväksi myös EU:n ulkopoliittisen edustajan Josep Borrellin nöyryyttävällä kohtelulla tämän Moskovan vierailulla alkuvuonna 2021.

Euroopan Unioni ei kykene luomaan yhtenäistä linjaa Venäjän suhteen, koska etenkin Saksa on vastuuttoman energiapolitiikkansa takia täysin riippuvainen venäläisestä maakaasusta. Baltian maat ja Puola taas haluavat ajaa EU-Venäjä-suhteet lähelle katkeamispistettä, jota ei voida pitää Suomenkaan etuna. Energiapolitiikkaan ja sitä myötä myös ilmastokunnianhimoon liittyy useita turvallisuuspoliittisia elementtejä, joista ei varsinkaan Suomessa juuri keskustella. Huolestunut olen myös suomalaisen maatalouden edessä olevista ”kunnianhimoisista” heikennyksistä, joilla tulee todennäköisesti olemaan kielteinen vaikutuksensa kotimaisen ruoan saatavuuteen ja huoltovarmuuteemme.

Vaikka Saksa ja Ranska puhuvat paljon EU:n yhteisen ulkopolitiikan tarpeesta, kumpikin maa harjoittaa omaa aktiivista kahdenvälistä diplomatiaansa Venäjän suuntaan ohi muun EU:n. Tämänkin vuoksi on tärkeää, että Suomi pitää auki riittävän toimivat suhteet Venäjän suuntaan – Brysselin kakofoniassa Suomen ääni ei kuulu lainkaan. Yksimielisyyden vaatimuksesta EU:n ulkopolitiikassa ei tule missään olosuhteissa luopua.

Yhdysvallat ei tule antamaan periksi Venäjän etupiirivaatimuksille. Sillä ei kuitenkaan ole halua joutua suoraan aseelliseen konfliktiin Venäjän kanssa, minkä takia Ukrainaa ei olla Nato-jäseneksi lähiaikoina ottamassa. Yhdysvallat on asetoimitusten osalta tarjonnut ukrainalaisille vain kalustoa, jota voi käyttää puolustustarkoituksessa.

Venäjä voitti jo yhden erän saadessaan lännen takajaloilleen ja neuvottelupöytiin, mutta toisaalta silläkään ei ole kovin monia hyviä vaihtoehtoja.

Venäjän yleisesti heikentynyt asema hidastuneen talouskasvun, elintason nousun pysähtymisen, sisäisen tyytymättömyyden ja ulkopoliittisten ongelmien puristuksessa on ajanut sen tilanteeseen, jossa se on valmis uhkaamaan ennaltaehkäisevällä hyökkäyssodalla. Sillä, haluaako Venäjä ensisijaisesti hämätä vai rakentaa verukkeita johonkin muuhun, ei varsinkaan Suomen kannalta juuri ole merkitystä.

Kuten ei silläkään, onko etupiiriuhkailun ja sen lietsoman Natoa apuun huutavan kansalaiskeskustelun tarkoitus strategisesti lisätä esimerkiksi Suomen sisäisiä jännitteitä, vai onko kyseessä vain itänaapurille mieluinen sivuseuraus. Yllätyksenä se ei ainakaan tullut.

Suomen pitää tietenkin voimakkaasti tyrmätä Venäjän haaveet muodostaa etupiirejä, kuten on tehtykin, erityisesti tasavallan presidentin toimesta. Venäjä ei sanele suvereeneille valtioille niiden mahdollisuuksia. Suomi tukee muun lännen kanssa Ukrainan itsenäisyyttä ja alueellista koskemattomuutta. Pidän kuitenkin suoraa sotilaallista hyökkäystä Ukrainaan epätodennäköisenä.

Venäjän valtaapitävien tarkoituksena on lietsoa kansallishenkeä ihannoimalla neuvostomenneisyyttä ja yhdistämällä kansan rivejä aggressiivisella ulkopolitiikalla, jonka kärkenä on niin sanottujen lähiulkomaiden, mm. Ukrainan ja Valko-Venäjän, sitominen pysyvästi Venäjän vaikutuspiiriin. Putinista täytyy ymmärtää, että hän ei ole, kuten monet väittävät, isovenäläinen etninen nationalisti, vaan pikemminkin reaktionisti, joka haaveilee uudesta Neuvostoliitosta poliittisessa muodossa. Eikä narsistista persoonallisuuttakaan tietenkään voi sivuseikkana pitää.

Tosiasia on, että Itä-Ukrainan konflikti on käynnissä kahdeksatta vuotta. Siinä on kuollut tuhansia siviilejä ja ukrainalaisia sotilaita. Venäjä on puolustellut interventiotaan Itä-Ukrainassa venäjänkielisten ukrainalaisten suojelulla.

Euroopan epävakauteen on tietenkin vaikuttanut myös Yhdysvaltojen muuttunut asema, jossa se keskittyy mieluummin muunlaisiin omiin kansainvälisiin haasteisiinsa esimerkiksi Lähi-itään, Etelä-Aasiaan ja Kiinaan liittyen, sekä lukuisat muut EU:n ja omat ongelmamme.

Näistä lähtökohdista käynnistyi vuosi 2022, ja sillä meidän on mentävä.

Pakkoruotsi, Nato ja rokotetodistukset

(Kysymykset ja vastaukset ovat osa PS-Nuorison puoluekokouksessa ehdolla oleville lähettämästä kysymyspatteristosta. Julkaisen omat vastaukseni näistä kolmesta kysymyksestä etukäteen. Liikkeellä on paljon sekä tahallista että varmasti tahatontakin väärää tietoa koskien ajatuksiani.)

7. Miten puuttuisit ns. pakkoruotsiin?

Olen ennen politiikkaan ja puolueeseen tuloa ollut pakkoruotsin säilyttämisen kannalla. Uskoin, että säilyttämällä kielivaatimukset esimerkiksi tietyissä työtehtävissä, kykenemme jarruttamaan monikultturismia eli ongelmallista massasiirtolaisuutta ja etenkin tämän mukana tulevien vieraiden kielten kuten arabian ja somalin uimista suomalaisen yhteiskunnan instituutioihin. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, sillä myös kielivaatimuksista, kuten kaikista muistakin vaatimuksista, joustetaan näiden kunniakansalaisten kohdalla. Ruotsin kielen vaatimukset kiusaavat lähinnä suomalaisia. Peli on siis näiltä osin hävitty, eikä ruotsin kielen pakolliselle lukemiselle ole perusteita tästäkään suunnasta katsoen.  

Lisäksi olen ollut koulutuspoliittisissa ja pedagogisissa näkemyksissäni aina sitä mieltä, että koulun valinnaisuutta ei saa lisätä. Tämä on valitettavasti suunta, johon koko ajan mennään. Samalla oppimistulokset laskevat, eriytyminen kiihtyy ja pahoinvointi kasvaa.

Päinvastoin haluankin nostaa vaatimustasoa ja lisätä sekä matemaattisten aineiden että kielten opiskelua. En kuitenkaan kannata pakkoruotsia myöskään tältä osin, vaan kielen (englannin lisäksi) saisi valita itse. Monet valitsevat joka tapauksessa ruotsin.

Toisin sanoen, en kannata pakkoruotsia, ja koko reliikki pitäisi poistaa koulusta. En ole koskaan pakkoruotsia politiikassa muutenkaan edistänyt, vaan kirjoitus, jota aina välillä halutaan revitellä, on kirjoitettu ennen politiikkaan mukaantuloa. Se oli sen aikainen näkemykseni eikä minulle ole vaikeaa myöntää, että erehdyin. En myöskään ymmärtänyt, miten tärkeä asia tämä on niin monille.

Poliittisessa toiminnassani olen useita kertoja nostanut esille ruotsin kieleen liittyviä ongelmia, kuten erityisesti ruotsinkielisellä Pohjanmaalla toteutuvaa suoranaista sortoa suomenkielisiä kohtaan (esimerkiksi Pietarsaari). Olen vastustanut ruotsin palauttamista kirjoitettavaksi ylioppilasaineeksi ja muutenkin pitänyt aihetta esillä.

Valitettavasti pakkoruotsin vastustajien joukossa on myös henkilöitä, joiden myrkky on vielä paljon paksumpaa, ja tuota olen taas saanut viime päivinä maistaa. Erittäin syvä viha ja kauna kaikkea Ruotsiin ja ruotsin kieleen liittyvää, kuten kaksikielisiä ihmisiä kohtaan, jopa halu hävittää kaikki Ruotsiin ja ruotsiin liittyvä Suomesta, ovat nostaneet päätään. Kaikkea tällaista tietenkin vastustan.

Perussuomalaisten tulee jatkaa pakkoruotsin poistamisen edistämistä. Samalla on välttämätöntä ajaa etenkin peruskoulun alasajon pysäyttämistä ja koulun arvon palauttamista, muun muassa huolehtimalla opetettavien aineiden laaja-alaisuudesta ja vaatimustasosta.

Lisäkommentti: Kunpa ihmiset ymmärtäisivät, että se, että politiikassa voi tarkistaa kantojaan paremmaksi, on hyvä asia. Eikä senkään käsittäminen olisi pahitteeksi, että perussuomalaisissa ei kaikkien tarvitse olla kaikista asioista samaa mieltä. Selvisimmehän me juuri neljä vuotta puheenjohtajan ”väärän” Nato-kannankin kanssa, vai mitä?

8. Mitä mieltä olet koronapassista?

En kannata mallia, jossa rokotteen ottaneilla on erityisoikeuksia rokottamattomiin nähden. Rokotemyönteisyys voidaan taata ainoastaan vapaaehtoisuuden kautta. Pakkorokottaminen tai käytännön pakon sanelema pakkorokottaminen eivät kuulu Suomeen. Sellainen ainoastaan lietsoisi vastakkainasettelua, jo nyt kuumina käyvinä salaliittoteoreetikkoja ja yhteiskunnan polarisaatiota. Rokotemyönteisyys on Suomessa korkealla tasolla, ja tämä voidaan säilyttää ainoastaan pidättäytymällä pakkokeinoista. Kaikkien halukkaiden tulee saada rokote nopeasti. Tällä hetkellä näyttää siltä, että sairaalahoidossa ja vaikeiden ja pitkittyneiden oireiden saajissa rokottamattomat ovat huomattavasti yliedustettuna.

Toivoisin, kuten olen koko koronan ajan toivonut, että ihmisiä informoitaisiin myös siitä, mitä he itse voivat tehdä terveytensä eteen. Vaikka virusta vastaan ei voi yksittäisillä toimilla taistella ja seuraukset ovat monesti arpapeliä, voivat useimmat meistä tehdä toimia vahvistaakseen omaa terveyttään ja immuniteettiaan. Normaali paino ja tarvittaessa laihduttaminen, terveellinen ruokavalio ja liikkuminen ovat avainasioita hyvän elämän saavuttamisessa eikä niiden merkitystä myöskään ilmeisesti jäädäkseen tulleen koronaviruksen kohdalla pitäisi ohittaa.

Sairaudet iskevät joskus salakavalasti, mutta lähes kaikilla on myös vaikutusmahdollisuutensa omaan terveyteensä. Jos ihmisellä on itse aiheutettu metabolinen oireyhtymä, hän tupakoi eikä välitä siitä, mitä panee suuhunsa, pari rokotetta ei tässä kokonaisuudessa paljon paina.

Kansanterveyden edistämisen pitäisi olla paljon korkeammalla terveyspolitiikassamme. Se olisi paitsi inhimillisesti myös taloudellisesti järkevää. On käsittämätöntä, että edes tämän pitkäksi venyneen epidemian aikana asiasta ei juuri puhuta eikä ihmisiä aktiivisesti kehoteta parantamaan esimerkiksi ruokavaliotaan, vaikka suuri enemmistö vaikean taudin saajista on ylipainoisia.

9. Kannatatko Nato-jäsenyyttä?

En. Jos Suomi olisi liittynyt Natoon, se olisi pitänyt tehdä 90-luvun alussa. Enää sellaista mahdollisuutta tai ”optiota” samanlaisena ei käytännössä ole eikä sitä pidä nyt tavoitellakaan.

Itsenäinen uskottava kansallinen puolustus on kaiken perusta. Puolustuspoliittista yhteistyötä tulee jatkaa, mutta se on vain tätä palveleva lisä.

Yleisesti ottaen on todettava, että suomalainen puolustuspoliittinen keskustelu on toisinaan surkuhupaisaa. Nato ei ole mikään kauppa, johon voi kävellä sisään ja todeta haluavansa ostaa jäsenyyden, jonka sitten tuosta noin vaan saa – ja sitten se on. Toisaalta yksikään puolue ei sellaista edistäisi, niin kauan kun kansalaiset sitä niin vahvasti vastustavat.

Nato-kysymys kuuluu tietyllä tapaa politiikan knoppikysymyksiin. Toivoisin, että poliittinen kiinnostus ja keskustelu ulko- ja turvallisuuspolitiikasta olisi populaarilla tasollakin hieman syvällisempää.