turvallisuus

Mitä rajoilla tapahtuu, miksi ja mitä hallitus tekee?  

/ Riikka / 114 kommenttia
Kuva poimittu somesta; alkuperäinen lähde tuntematon.

Suomi on yksiselitteisen Venäjän organisoiman hybridioperaation kohteena. Sekä Venäjällä laillisesti oleskelevia kolmansien maiden kansalaisia että maahan helpoilla viisumeilla houkuteltavia uusia tulijoita samoista kehitysmaista kannustetaan ja kuljetetaan meidän rajallemme hakemaan turvapaikkaa Suomesta. Henkilöt eivät ole sen paremmin aitoja kuin spontaanejakaan turvapaikanhakijoita. Heillä ei ole mitään hätää eivätkä he pakene – vaan kuten vuosikymmeniä sitten perusperiaatteiltaan vanhentunut turvapaikkajärjestelmä mahdollistaa, he haluavat siirtyä korkeamman elintason maihin eli EU-alueelle. Vaikka he eivät ole oikeita suojelun tarvitsijoita, he maahan päästyään pääsevät suomalaisen epäkunnossa olevan systeemin sisään, jossa voi vuodesta toiseen hakea uudelleen turvapaikkaa, vaikka suojelulle ei olisi minkäänlaisia perusteita ja hakemukseen olisi tullut useita kielteisiä päätöksiä. Samalla voi nauttia veronmaksajan kustantamista eduista ja palveluista sydämen kyllyydestä.

Turvapaikkajärjestelmän väärinkäyttö ja Venäjä

Kyse on turvapaikkajärjestelmän väärinkäytöstä – kuten niin usein ennenkin – mutta koska laittomien maahantulijoiden varsinaisena kannustajana ja työntäjänä on Venäjä, vihollismaa, kyseessä on hybriditoimi, joka uhkaa Suomen kansallista turvallisuutta. Kuten tiedämme, vähintään sisäistä turvallisuutta uhkaa myös kaikilta muilta rajoilta Eurooppaan ja Suomeen päästettävä laiton maahanmuutto, mutta kun kyseessä on Venäjä ja välineellistetty maahantulo, tilanne on vielä kriittisempi. Kyseessä on siis Suomen kansallisen turvallisuuden vastainen toimi, minkä on tarkoitettava voimakkaampia toimia kuin pelkkää maahanmuuttopolitiikan korjaamista.

Loputon ihmisvyöry Eurooppaan

Toisin sanoen Venäjä hyödyntää epäkunnossa olevaa turvapaikkajärjestelmää omaksi hyväkseen ja meidän tappioksemme. Vastaavia toimia on viime vuosina nähty esimerkiksi Baltiassa, Puolassa ja Kreikassa. Etelä-Eurooppaan tällä hetkellä valtavalla volyymilla saapuva laiton maahanmuutto – esimerkiksi Italiaan 150 000 tulijaa mereltä tai Balkanilta vain tänä vuonna – on sekin joidenkin arvioiden mukaan Venäjän tavalla tai toisella välineellistämää.

Toisaalta pelkästään Afrikan, Lähi-idän ja Aasian maiden ihmisten tyytymättömyys ja elintasoerot yhdistettynä turvapaikkajärjestelmän väärinkäytön helppouteen – eli länsimaiden perustavanlaatuiseen kyvyttömyyteen suojella itseään – pystyy varmistamaan, että Eurooppa kaatuu ihmisvyöryn alle ennemmin tai myöhemmin, mikäli radikaaleja muutoksia ei kyetä tekemään.

Rajapykälät hallintovaliokunnasta kesällä 2022

Vuonna 2022 eduskunnassa saatiin otollisissa olosuhteissa – kun Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan, Suomi hakenut Natoon, ja parlamentaarisesti ymmärrettiin laajasti, että olemme kaikenlaisen ilkeyden todennäköinen kohde – muutettua rajavartiolakia niin, että ensimmäistä kertaa koskaan lainsäädäntöömme kirjattiin mahdollisuus sulkea koko raja ja keskittää turvapaikanhaku muualle eli siis sisämaahan, kuten lentokentälle. Tätä mahdollisuutta ei ollut alkuperäisessä hallituksen esityksessä, toisin kuin silloiset hallituspuolueet edelleen innokkaasti väittävät. Nämä muutokset – kuten eräitä rajalla tehtäviä estämiseen, voimankäyttöön ym. liittyviä muita muutoksia – lisättiin vasta hallintovaliokunnassa, jota puheenjohtajana johdin. Prosessi oli vaikea ja sitä oli pohjustettu pidempään. Perussuomalaiset oli myös koplannut valmiuslain ja rajavartiolain muutokset yhteen tavalla, jossa edellistä ei voitaisi viedä maaliin ilman jälkimmäisen muuttamista riittävän tehokkaaksi.

Teimme hallintovaliokunnassa erittäin hyvää yhteistyötä silloisen toisen oppositiopuolueen kokoomuksen kanssa ja onnistuimme saamaan vaatimuksemme läpi. Kuten sanoin, tilanne oli otollinen. Muuten moinen ei olisi onnistunut. Valiokunnan muut perussuomalaiset jäsenet olivat nykyinen sisäministeri Mari Rantanen ja nykyinen hallintovaliokunnan puheenjohtaja Mauri Peltokangas. Kokoomuksen korvaamattomin puurtaja oli Heikki Vestman, joka nykyään hyvin ottein johtaa perustuslakivaliokuntaa.

Ensimmäisenä tiukalle linjalle silloisista hallituspuolueista siirtyi sosialidemokraatit. Valiokunnan demarijäsenistä Eveliina Heinäluoma suhtautui näihin asioihin selvästi puoluettaan pragmaattisemmin, mikä helpotti prosessia. Demarien jälkeen myös keskusta saatiin mukaan. Seuraavat tulijat viimeisen pitkän kellon ympäri kestäneen päätöskokouksen aikana olivat vasemmiston ja RKP:n yksittäiset edustajat. Vasemmiston ”vanhan liiton” edustaja Matti Semi ei valitettavasti ole enää eduskunnassa. RKP:n ahvenanmaalaisvahvistus Mats Löfström taas toimii aina pragmaattisesti. Viimeisenä valiokunnassa enemmistön kannalle suostui vihreät. Suurin osa ajasta kului siihen, että vihreät edustajat eivät kyenneet hyväksymään muutoksia, mutta eivät myöskään istumaan kokouksessa. Niinpä valiokunta piti keskeyttää yhtenään heidän sisäisten kokoustensa vuoksi. Myös vihreä eduskuntaryhmä kokousti. Lopulta kuitenkin vihreätkin kykenivät hyväksymään muutokset. Samalla silloisten hallituspuolueiden vaatimuksesta mietintöön oli pakko lisätä vielä enemmän erinäisiä kirjauksia ”erityisen haavoittuvassa asemassa olevista” ja ihmisoikeuksista. Varsinaiset rajapykälät eivät kuitenkaan näiltä osin liiaksi vesittyneet, mikä oli tärkeintä. Muutenkin noudatin valiokunnan useiden yksimielisesti saatujen poikkeuksellisen kriittisten mietintöjen osalta periaatetta ”antaa niille vähän ihmisoikeus sitä ja tätä -kirjauksia, kunhan itse asia on samalla kunnossa”.

Monet jopa kyseiseen prosessiin ja päätöskokoukseen osallistuneet henkilöt ovat viime aikoina aktiivisesti unohtaneet yllä kuvatun ja pyrkineet korostamaan omaa rooliaan tai esittämään jopa, että hallituksen esitys oli ratkaiseva. Se ei pidä paikkaansa. Hallituksen esitys oli puutteellinen, ja sitä muutettiin hallintovaliokunnassa.

Päätöskokousta seurasi vielä toinen performanssi, jonka tietyt ryhmät ovat myös sittemmin unohtaneet. Hallintovaliokunta päätti mietinnöstä yksimielisesti, mutta kun tulimme pykälien kanssa suureen saliin, vasemmiston, vihreiden ja RKP:n ryhmät hajosivat. Niiden kaikki edustajat eivät voineetkaan hyväksyä mietintöä. Näistä puolueista yritettiin loppuun saakka saada laki peruutettua. Kyseiset edustajat yrittivät äänestää sitä takaisin perustuslakivaliokuntaan – juurikin siksi, että hallituksen esitystä muutettiin hallintovaliokunnassa. Onneksi he hävisivät, ja yhtenä kauniina kesäpäivänä eduskunta äänesti mietinnön ja uusien rajapykälien puolesta.

Raja kiinni! Ja miksei se jo ole?

Hallitus on edennyt uusien rajapykälien pohjalta ja sulkenut raja-asemia ja keskittänyt turvapaikanhakua. Koko rajan sulkeminen ja turvapaikanhaun keskittäminen sisämaahan, minkä siis lainsäädäntö yksiselitteisesti mahdollistaa, ei kuitenkaan mennyt laillisuusvalvojalta läpi. Apulaisoikeuskansleri luki tilannetta turvapaikanhakukysymyksenä ja määritteli, että itärajalla pitää olla tosiasiallinen ja aito mahdollisuus hakea turvapaikkaa. Siis siitä huolimatta, että kyseiset ihmiset eivät ole aitoja turvapaikanhakijoita. Tulkinta perustuu edellä kuvaamaani turvapaikkajärjestelmän laillistettuun väärinkäyttöön, jonka suhteessa nykyaikaan vanhentuneet kansainväliset sopimukset ja ääliöliberaali ja toisenlaiseen maailmaan tehty kansallinen lainsäädäntö mahdollistavat.

Koko rajan sulkemisen sijaan hallitus laillisuusvalvojan arviota noudattaen sulki kaikki muut raja-asemat ja keskitti turvapaikanhaun pohjoiselle ylitysasemalle eli Raja-Jooseppiin.

Jokainen näkee otsallaankin, että kukaan spontaani turvapaikanhakija ei itsestään eksy Raja-Joosepinkaan metsiin, vaan että kyse on yksinomaan tavalla tai toisella avustetusta laittomasta maahantulosta.

Tämäkään toimi ei yllätyksettömästi lopettanut ilmiötä, vaan yhä edelleen Suomi vastaanottaa turvapaikkahakemuksia pohjoisimmalla ylityspaikalla. Venäjä ei lopeta, mikä oli ainakin itselleni kirkkaasti tiedossa alusta asti.

Suomen surkeaa tilannetta ääliöliberaalien laintulkintojen ja vihamielisen Venäjän puristuksessa herran vuonna 2023 alleviivaavat erityisesti kuvat, joissa ”hätää kärsiviä turvapaikanhakijoita” eli nuoria miehiä saapuu rajoille lasten kolmipyöräisiin nojaten ja rajavartijat seisovat sivusta katsoen. Vihollisen toimi, aivan vapaasti ja tervetuloa. Ja heti toisella puolella rajaa on vastassa SPR tarjoamassa miehille nuudelia ja kuumaa mehua ja sellainen lääkäri- ja hoitaja-armeija, jota ei maan sotekriisissä missään muussa paikassa aikoja odottava suomalainen saakaan todistaa. Ja sitten kohti vastaanottokeskusta ja mukavia tuokioita suomalaisen järjestelmän piirissä. Vaikka ukrainalaiset tilapäisen suojelun saajat edestä poistaen.

Kyllä Putinia naurattaa.

Suomalaisia oikeutetusti kuvottaa ja hirvittää.

Mitä seuraavaksi?

Meidän on ensin saatava koko itäraja kiinni. Suomella on lainsäädäntö siihen, juuri tämänkaltaisia tapahtumia varten. Meillä ei ole muita vaihtoehtoja. Mikään kikkailu rajalla ei auta. Uskon, että laillisuusvalvonta tulee ymmärtämään tilanteen kansallisen turvallisuuden näkökulmasta ja mahdollistamaan koko rajan sulkemisen. Mutta mikäli ei, poliittinen päätös on joka tapauksessa tehtävä.

Eikä koko rajan sulkeminenkaan valitettavasti tilannetta välttämättä lopeta. Koska Venäjä ei lopeta. Miksi se lopettaisi?

Hallitusohjelman maahanmuuttopolitiikan paradigman muutoksen mahdollistamat uudistukset ovat valmistelussa ja etenevät aikataulun mukaan. Niilläkin on valtava kiire. Kaikki liittyy kaikkeen. Olemme vuosia, jopa vuosikymmeniä, myöhässä. Vain viime kaudella lainsäädäntöä löysennettiin edelleen useilta osin.

Sen lisäksi koko järjestelmämme toistaa edelleen vanhaa ideaa, jonka mukaan turvapaikanhakemisen oikeus on kaikkein pyhin ja tärkein. Edelleen näyttää selvästi siltä, että järjestelmä haluaa huolehtia ensisijaisesti vastaanoton sujuvuudesta ja korostaa tähän liittyviä seikkoja, vaikka kaiken huomion pitäisi mennä saapumisen estämiseen ja rajan suojaamiseen. Historian ensimmäisellä perussuomalaisella sisäministerillä on valtava urakka tehtävänään, mutta hän suoriutuu siitä. Koko ajan, askel kerrallaan, päivä ja yksi taistelu kerrallaan. Se ei ole nopeaa, mikä selvästi rassaa kansalaisia, ja ymmärrän sen. Mutta tämän nopeammin ja paremmin asiaa ei voi hoitaa. Hallitus ei makaa laakereillaan. Sisäministeri hakee koko ajan ratkaisuja. Ja pian niitä taas tulee.

Voin vakuuttaa, että tämä on ensimmäinen hallitus koskaan – ja ensimmäinen ministeri koskaan – joka siinä voi onnistua. Tässä maassa asiat eivät mene niin, että ministeri marssii rajalle ja sanoo, että nyt kiinni se ja estäkää kaikki liike, ja sitten se on niin.

Rajan sulkeminenkaan ei riitä

Rajatoimien lisäksi meidän on kyettävä edistämään muutosta, joka mahdollistaa käytännössä sen, että turvapaikkajärjestelmä ei voi koskaan mennä kansallisen turvallisuuden edelle. Hakemusten vastaanottaminen pitää voida kokonaan keskeyttää. Mikäli kansainvälisiä sopimuksia ei kyetä muuttamaan, niiden tulkinnan on merkittävästi muututtava.

Mikään muu ei ole mahdollista. Olemme perverssillä tavalla hyväksikäytetyn järjestelmän vankeja. Se ei ole liikkuvien ihmisten vika; se on tämän sallivien maiden vika. Pelkästään jo globaali demografia ja miljardit tyytymättömät ihmiset Euroopan ulkopuolella takaavat, että mikäli emme kykene muutokseen, meille käy kalpaten.

Monet maat toimivat jo toisin. Ne nostavat kansallisen turvallisuuden ja suvereniteetin ylemmäksi kuin oikeuden tulla ja hakea turvapaikkaa. Toisaalta niiden maahanmuuttopolitiikka voi olla niin tiukkaa, että myöskään vetotekijöitä ei ole. Harva Virosta hakisi turvapaikkaa, kun vieressä siintää Suomi. Kuten sanottua, kaikki liittyy kaikkeen.

Samalla EU on ottanut tavaksi toimia kahtalaisesti – virallisesti sanotaan yhtä, epävirallisesti katsotaan jäsenmaiden välttämättömiä toimia itsensä suojaamiseksi sormien välistä. Suomi vain ei osaa eikä uskalla perinteisesti hyödyntää tätäkään.

Otollinen tilanne

Kun vuonna 2015 olimme samankaltaisessa tilanteessa, lähes kaikki puolueet huusivat tervetuloa. Media huusi tervetuloa. Etujärjestöt huusivat tervetuloa. Pääkirjoitukset ihan vakavasti kertoivat osaajista ja kestävyysvajeen korjaajista. Nyt kukaan ei tee niin. Enkä usko, että tekisi, vaikka liike tulisi lännestä. Tulijat ovat joka tapauksessa samoista maista, samanlaisilla profiileilla.

Presidentti hoiti itärajan tilanteen vuonna 2015. Nyt se ei ole mahdollista, koska yhteyttä Ukrainaa moukaroivaan johtajaan ei ole eikä pidäkään olla.

Lähestyvät presidentinvaalit ovat aiheuttaneet monissa puolueissa ja poliitikoissa vaatimusten koventumista. Koska nössölässy presidenttiehdokas ei saa ääniä kansalta etenkään tällaisessa tilanteessa, jopa vihreä ehdokas vaatii koko rajaa kiinni. Se voi monista tuntua valtavalta opportunismilta, ja sitä se tietenkin onkin, mutta mikäli pidämme katseen pallossa – eli siinä, että haluamme suojella tätä maata – tätäkin opportunismin värittämää hetkeä on hyödynnettävä.

Parlamentaarisesti kovia toimia tukevat lähes kaikki puolueet. Se on erinomaista. Jopa media ryöpyttää hallitusta, joka ei kuulemma saa mitään aikaiseksi. Toinen median tulokulma asiaan on puhdas trollaus ja asioiden vääristely, mutta siinähän ei ole mitään uutta. Tällä kertaa panokset ovat vain vähän liian kovat, koska kyseessä tosiaankin on kansallinen turvallisuus. Vihollisvaltio lukee suomalaista mediaa, ja taas Putin nauraa.

Poliittisesti tilanne on joka tapauksessa otollisempi muutoksille kuin koskaan ennen. Vanhat sosialistit, demlalaiset, kansalaisjärjestöt ja vastaavat eivät tietenkään ole muuttaneet kantaansa ja kertovatkin, että hallituksen toiminta rikkoo kaikkia mahdollisia kansainvälisiä sopimuksia ja eettisiä normistoja, mutta nämä pois lukien mielipideilmasto on varsin hyvä. Parlamentaarinen tuki tai kansan raivo eivät ole koskaan olleet näin voimakkaita sen puolesta, että Suomi tekee kaikkensa ilmiön estääkseen. Tuntuu kuin kaikista olisi tullut persuja. Tätä ei kannata väheksyä. Emme me Natossakaan olisi ilman kansan mielipiteen muuttumista.

Mikäli ja kun akuutti tilanne saadaan tasapainotettua, otollisuus voi lakata nopeasti ja silmät muuttuvat taas sinisiksi ja tarpeet abstrakteiksi. Siksikin on kiire. Täytyy myös ymmärtää, että Venäjä voi käyttää kaikkia mahdollisia häikäilemättömiä keinoja vaikuttaakseen kansalaismielipiteeseen.

Kansalaisilta toivoisin kuitenkin hieman malttia. Nämä asiat eivät etene sormia napsauttamalla. Todellisuus politiikassa tai juridiikassa tai liian monimutkaiseksi kiertyneessä järjestelmässämme ei ole niin yksinkertaista kuin sosiaalisessa mediassa.

Jos tämä sisäministeri ja tämä hallitus eivät siihen nyt pysty, ei pysty kukaan.

Kannatan Suomen Nato-jäsenyyttä

/ Riikka / 45 kommenttia

Olen halunnut tähän saakka pidättäytyä oman Nato-kantani ilmaisusta, jotta en rajaisi puolueen muiden toimijoiden liikkumatilaa ja vapaata pohdiskelua. Vaikka turvallisuuspoliittinen keskustelu on viime viikkoina yksipuolistunut, perussuomalaisilla jäsenillä on mielipiteenvapaus, ja olen itse pitänyt tärkeänä, että myös Nato-keskustelussa kunnioitamme erimielisiä asiallisia argumentteja.

Eduskuntaryhmä on lähipäivinä valmistautumassa tekemään päätöksensä, joka raamittaa edustajiemme työtä valiokunnissa ja koordinaatioryhmässä, ja tätä seuraavat puoluehallitus ja puoluevaltuusto ja myöhemmin keväällä puolueneuvosto. Enemmistö kansanedustajistamme on kertonut kantansa, ja keskustelu käy vilkkaana sekä julkisesti että puolueen sisäisillä areenoilla. Myös puolueen toteuttaman jäsenkyselyn tulokset olivat selviä. Koen mahdolliseksi kertoa oman henkilökohtaisen kantani Nato-jäsenyyteen.

Kuten olen vuosien varrella erilaisiin vaalikoneisiin kirjannut, olisin mieluiten nähnyt Suomen päätyvän Naton jäseneksi jo 1990-luvulla Venäjän heikkouden aikoina. Kun tämä ei toteutunut, ja Venäjän aggressiot ja imperialistiset intohimot kasvoivat, jäsenyyden tavoittelu tuntui yhä ongelmallisemmalta eikä koskaan ollut oikea hetki jäsenyyden hakemiselle. Suomen omalaatuinen ja tasapainoileva suhde Venäjään ja turvallisuuspolitiikan Nato-optio näyttivät olevan riittäviä turvallisuutemme ja koskemattomuutemme takaajia. Ja olivathan ne – Suomi on saanut elää vuosikymmenet rauhassa ja vakaudessa. Välillä kiivainta Nato-huutelua seuratessani minusta näyttää siltä, että monet ovat unohtaneet sen.

Helmikuussa mureni kuitenkin paitsi eurooppalainen turvallisuusjärjestys myös Suomen ja Venäjän välisen suhteen koko perusta. Meillä ei ole enää pohjaa, jolla tasapainoilla epämääräisessä Nato-option ja kahdenvälisten suhteiden määrittämässä tilassa. Venäjän raakalaismainen hyökkäys eurooppalaisen suvereenin valtion kimppuun hajotti vanhaan nojaavan tulevaisuutemme rakennusaineet. Vaikka tiesin sen olevan mahdollista, en kuitenkaan voinut uskoa Venäjän toimivan tällä tavalla. Kyse on Ukrainasta, mutta jokainen tietää, että kyse voisi olla myös Suomesta. Olin pakotettu tarkastelemaan kantaani jälleen uudelleen.

Kannatan Suomen Nato-jäsenyyttä ja tuen valtiojohtoa jäsenyyden edistämisessä. En näe Nato-jäsenyyttä ongelmiemme automaattisena poispyyhkijänä vaan tavoiteltavana osana Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittista palettia. Parhaiten Suomen turvallisuutta ja itsenäisyyttä tukee oman vahvan ja entisestään vahvistettavan puolustuskyvyn ja puolustushalun perustan lisäksi jäsenyys Natossa. Puolustuksemme perusta on aina omissa käsissämme. Puolustusliiton hyödyt näen erityisesti ennaltaehkäisyn ja pelotteen kannalta. Samaan aikaan suvereniteettiamme ja turvallisuuttamme tulee vahvistaa myös muulla tavoin, esimerkiksi rajaturvallisuuteen, hybridiuhkien torjuntaan ja ruoka- ja energiahuoltoon tehtävin toimenpitein. Maahan voidaan hyökätä myös ilman aseita.

Natossa on ehkä huojentavaa olla, mutta ensin sinne pitäisi päästä. Tunnistan prosessin uhkakuvat, Venäjän poliittisesta painostuksesta vakavampiin toimiin asti, mutta en näe, että niitä voitaisiin välttää myöskään olemalla hakematta. Mikäli eduskunta päättää hakea Nato-jäsenyyttä, kuten toivon, valtiojohdolta vaaditaan hakemuksen riittävän suotuisan vastaanoton varmistamista kaikista jäsenmaista. Samoin valtiojohdon tulee varmistaa hakemuksen jättöajan ja jäsenyyden saavuttamisen väliselle ajalle sopiva turva eli käytännössä riittävät puolustusyhteistyön takuut tärkeimpien Nato-maiden kanssa. Varsinainen aikataulu on riippuvainen seikoista, jotka ovat (ainakin tällä hetkellä) vain valtiojohdon tiedossa.

Toivon edelleen sekä perussuomalaisilta että kaikilta muiltakin asiallista keskustelua ja erilaisten näkemysten sietämistä. Täysiä varmuuksia ei ole kenelläkään – on vain arvioita, todennäköisyyksiä ja skenaarioita sekä oppia historiasta.

Turvallisuuspuolueen näkemyksiä Nato-jäsenyydestä

/ Riikka / 19 kommenttia
Pajunkissat Kirkkonummella 19.3.2022)

Perussuomalaiset muodostaa virallisen kantansa Nato-jäsenyydestä niin ripeästi kuin tilanne vaatii, hyvin todennäköisesti jo huhtikuun aikana. Eduskuntaryhmä on avainroolissa, koska valtioneuvoston turvallisuuspolitiikan ajankohtaisselontekoon vastataan eduskunnassa. Puoluehallitukselta on haettu mandaatti prosessille. Kevään aikana kokoontuvat puoluehallituksen säännöllisten kokousten lisäksi myös puoluevaltuusto ja puolueneuvosto.

Turvallisuuspolitiikassa tieto ei ole symmetristä. Valtiojohto, erityisesti presidentti, pääministeri ja ulkoministeri, ovat kaikkein parhaiten informoituja. Koska järjestys on tämä, meidän on kyettävä luottamaan valtiojohtoomme. He pitävät myös oppositiopuolueita kartalla. Eduskuntaprosessissa kansanedustajat tulevat tietoisiksi parhaasta mahdollisesta asiantuntija- ja tilannekuvatiedosta. Yhteinen tavoitteemme on huolehtia Suomen turvallisuudesta parhaalla mahdollisella tavalla. Näissä asioissa on Suomessa pitkä yhtenäisyyden perinne.

Olen varsin hyvin tietoinen siitä, mitä perussuomalaisissa ajatellaan Nato-jäsenyydestä. Eduskuntaryhmän perussuomalaisten näkemyksiä on kuultu useasti. Muun jäsenistön kantoja kuulostellaan tavalla tai toisella päivittäin, ja he ovat hyvin halukkaita kertomaan niistä. Asioista keskustellaan virallisissa ja epävirallisissa tapaamisissa kentän kanssa.

Puolue toteutti tovi sitten myös jäsenkyselyn turvallisuuspolitiikasta ja Nato-kysymyksestä. Siihen vastattiin innokkaasti, ja vastaajien määrä oli selvästi suurempi kuin aiemmissa jäsenkyselyissä.

Jäsenkyselyn tulokset olivat hyvin linjassa esimerkiksi Ylen viimeisimmän Nato-kyselyn tulosten kanssa. Oman kyselymme perusteella yli 63 prosenttia vastanneista perussuomalaisten jäsenistä kannattaa Nato-jäsenyyden hakemista. Kielteisesti siihen suhtautuu alle neljännes vastanneista. Yli puolet vastanneista kokee, että päätös on kyettävä tekemään ilman kansanäänestystä.

Isänmaan tärkeimpiä turvallisuuspoliittisia ratkaisuja ei tehdä gallupien ja kyselyiden perusteella, mutta totta kai puolueen jäsenistön antama selkänoja on tärkeä. Perussuomalaisen jäsenistön selvä enemmistö näkee, että parhaiten Suomen turvallisuutta ja itsenäisyyttä tukee oman vahvan ja entisestään vahvistettavan puolustuskyvyn perustan lisäksi jäsenyys puolustusliitto Natossa.

Perussuomalaiset on turvallisuuspuolue. Meidän tärkeysjärjestyksemme ei ole tarvinnut muuttuneiden tilanteidenkaan johdosta vaihtua, koska se on aina ollut oikea. Suomalaisten turvallisuuden ja hyvinvoinnin takaaminen – ne ovat aina etusijalla, muuttuipa maailma ympärillämme mihin tahansa asentoon.

Näillä puheilla toivon omiltani asiallista keskustelua ja erilaisten näkemysten sietämistä. Poteroista toiseen tapahtuva ampuminen ei johda mihinkään rakentavaan. Täysiä varmuuksia ei ole kenelläkään – on vain arvioita, todennäköisyyksiä ja skenaarioita sekä oppia historiasta.

Siirtolaismassalta suojautuminen vaatii välittömiä lainsäädäntömuutoksia

/ Riikka / 8 kommenttia

Ukrainan sotatila ja Venäjän ajautuminen taloudelliseen nurkkaan ja hylkiöasemaan ovat lisänneet riskiä Venäjän suorittamiin itärajan operaatioihin.

Venäjän turvautuminen kolmannen maan kansalaisten hyödyntämiseen siirtolaisia rajan yli ohjaavassa hybridioperaatioissa on yhä todennäköisempää. Vaikka tästä ”välineellistämisestä” puhutaan sekä kansallisesti että EU:ssa, tosiasia on edelleen se, että Suomen viranomaisilla on nykyisen lainsäädännön puitteissa vain vähän mahdollisuuksia toimia tällaista vihamielistä operaatiota vastaan.

Perussuomalaisten johdolla aiheesta jätettiin välikysymys viime marraskuussa. Hallituksen vastauksessa ei esitetty mitään riittävän voimakasta toimenpidettä, jolla uhkaan kyettäisiin sen toteuduttua vastaamaan. Nyt riskit ovat merkittävästi kasvaneet.

Kyseessä on selvä kansallinen haavoittuvuus.

Rajavartiolaitos varautuu, ja valmiutta on nostettu. Yksittäisiä rajanylityspaikkoja voidaan tarvittaessa sulkea. Nykyisellä lainsäädännöllä välineellistämisessä käytettävien siirtolaisten turvapaikkahakemukset on kuitenkin aina vastaanotettava.

Viranomaisten toimivaltuuksissa on mahdollista lähinnä säännöstellä joukkoa ja pyrkiä turvaamaan hallittava järjestys.

Vihamielisessä tarkoituksessa Suomeen kohdistettuja joukkoja ei nykyisellä lainsäädännöllä kuitenkaan voida estää saapumasta maahamme.

Samaan päätyi sisäministeriön vasta julkaisema selvitys siirtolaisia hyödyntävästä hybridivaikuttamisesta. Myös EU-tasolla tilanne on ristiriitainen.

Yhtäältä unioni ei voi moittia yksittäisiä jäsenmaita, jotka ovat suojanneet ulkorajoja nimenomaan tällaisissa tilanteissa, viimeksi Valko-Venäjän käynnistämänä. Toisaalta samaan aikaan se ei tarjoa näille juridista selkänojaa vaan tyytyy esityksissään toistelemaan fraaseja.

Luottaako unioni, että jokainen itseään kunnioittava ulkorajajäsenmaa kuitenkin uhan toteuduttua ymmärtää realiteetit ja tekee kaikkensa rajojen suojaamiseksi? Luotatko sinä, että Suomessa kyettäisiin tekemään näin?

Tosiasia on, että Suomen rajaviranomaiset tarvitsevat lainsäädännön tuekseen. Eivät he voi ilman sitä toimia kansallisen turvallisuuden, yleisen järjestyksen ja Suomen edun mukaisesti.

Nyt on aivan viimeiset hetket, että hallitus laatii esityksen mekanismista, jolla tarpeen vaatiessa mahdollistetaan rajan suojaaminen kokonaisuudessaan ja turvapaikkahakemusten vastaanotto keskeytetään väliaikaisesti täysin. Muuta vaihtoehtoa ei ole.

Kun turvallisuususkomukset romahtivat

/ Riikka / 13 kommenttia

Suomalaisten Nato-kannat ovat muutamassa päivässä kokeneet mullistuksen, kertoo Ylen Taloustutkimuksella teettämä kysely. Sen mukaan 53 prosenttia suomalaisista kannattaa Nato-jäsenyyden hakemista, 28 prosenttia vastustaa ja 19 prosenttia on kannastaan epävarmoja.

Vaikka muutokset edellisiin kyselyihin nähden ovat suuria, ei niissä varsinaisesti ole mitään yllättävää. Venäjän aloitettua suurhyökkäyksensä aikaisin torstaiaamuna romahtivat monien suomalaisten turvallisuususkomukset. Hyvät Venäjä-suhteet, kahdenvälinen luottamus, diplomatia, taitava tasapainoilu – edellisen päivän turvallisuuden takaajat, periaatteet, jotka osasimme niin hyvin, yksi kerrallaan muuttuivat tyhjiksi kirjaimiksi, kuin vanhentuneen maailman hokemiksi, kun Venäjä moukaroi Ukrainaa monesta ilmansuunnasta.

Moni suomalainen miettii, voisiko Suomelle tapahtua samalla tavalla kuin Ukrainalle. Voisiko Suomi todella joutua hyökkäyksen kohteeksi, vaikka sitä ei ole tapahtunut niin pitkään aikaan? Kyllä voisi, on hiljainen vastaus. Tällä hetkellä Suomeen ei kohdistu sotilaallista uhkaa, mutta ei tämä takaa mitään ensi viikosta, ensi vuodesta puhumattakaan. Valtiojohdon tehtävä on rauhoitella, asiantuntijoiden kertoa, miltä oikeasti näyttää.

Onko Putinilla intressejä Suomessa, joita hän haluaisi edistää? Kyllä on. Kukaan ei osaa varmaksi ennustaa, mitä Venäjän ja Ukrainan välisessä sodassa käy eikä varsinkaan sitä, mitä Putin sen jälkeen aikoo. Suomi on ainoa Natoon kuulumaton Venäjän rajanaapuri, joka ei ole viime vuosina saanut rautaa alueelleen.

Suomalaiset luottavat maan ulkopoliittiseen johtoon, etenkin tasavallan presidenttiin, jonka kansansuosio on huomattavan suurta. Kansalaisten Nato-kantojen muutokset kuitenkin kertovat siitä, että yhä suurempi osa suomalaisista uskoo, että ilman sotilasliittoon kuulumista Suomi ei ainakaan ole turvassa.

Suomen linja, kuten useimpien puolueidenkin, perussuomalaiset mukaan lukien, on ollut Nato-optio. Se tarkoittaa juuri sitä, että mikäli olosuhteet ovat sellaiset, ja kansalaiset ja päätöksentekijät niin haluavat, Suomi voi hakea Naton jäsenyyttä. Olosuhteiden muutosta tuskin kukaan kieltää. Kansalaisista enemmistö toivoo jäsenyyttä, ja mitä ilmeisimmin lukemat edelleen nousevat. Puolueet ja eduskuntaryhmät keskustelevat. Kaikki on liikkeessä.

Jäsenyys ei olisi kumppanuuden ja yhteensopivuuden laajennus, vaan perustavanlaatuinen muutos koko turvallisuuspolitiikkaamme.

Sosiaalisen median keskusteluissa Nato-jäsenyyden perään voimakkaimmin huutavat vahvistavat kantaansa usein korostamalla lujuuttaan ja realismiaan: kova kovaa vasten, rautaa rajalle, hakemus nyt! Kunpa se olisi niin yksinkertaista. Nato-hakemus, tai edes jäsenyys, ei kuitenkaan olisi lopullinen ratkaisu Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittisiin ongelmiin ja epävarmuuksiin. Ne, jotka esittävät pelkän päätöksen hakea jäsenyyttä jonkinlaisena ratkaisuna, ovat joko idealisteja tai tietämättömiä.

Vaikka useimmat puolueet ja presidentti ovat vuosia korostaneet tarvetta kansanäänestykselle, kansalaiset näyttävät kääntyneen poispäin populismista ja kohti raadollisia tosiasioita. Ylen kyselyn mukaan useampi vastustaa (48 %) kuin kannattaa (41 %) kansanäänestyksen järjestämistä. Nato-kansanäänestyksen järjestäminen missä tahansa olosuhteissa mutta etenkin kriisiaikana olisi erittäin riskialtista.

Maantieteelle emme voi mitään. Geopoliittinen todellisuus on maalannut meidät jälleen kerran nurkkaan, jossa ei välttämättä ole erinomaisia vaihtoehtoja. Silloin pitää valita se, joka näyttää käytettävissä olevan tiedon ja tilannearvioiden perusteella olevan vähiten huono. Epävarmuutta sekään ei poista.

Joudumme muistelemaan tai opettelemaan, miten sen kanssa voi elää. Pahitteeksi ei olisi korostaa kansallisen yhtenäisyyden merkitystä. Olemme kaikki siinä samassa veneessä.

(Teksti on julkaistu 28.2. myös Alfa-TV:n uutisissa.)

Turvallisuuspolitiikasta ja #keskustelu’sta

/ Riikka / 7 kommenttia

Politiikassa asioiden pelkistyminen silkaksi somehuuteluksi ja hästägeiksi, äärimmäinen yksinkertaistaminen ja myyviin mielikuviin tarrautuminen perusteellisten argumenttien, pohdinnan ja ajatustenvaihdon sijaan on jokapäiväistä todellisuutta ja arkipäivää. Kyse ei ole pelkästä sosiaalisesta mediasta, vaan myös valtamedian syvään juurtuneesta logiikasta juosta helppojen, myyvien, vähänlaisesti lukijan omaa perehtyneisyyttä vaativien kantojen ja ilmiöiden perässä. Media jättää huomiotta yhtä, voimakkaasti ylitulkitsee toista ja kolmanneksi rakentaa alusta loppuun omia diskurssiuutisiaan, joiden toivoo muuttuvan lihaksi ja luuksi eli niin sanotuksi todellisuudeksi. Ja näin usein käykin.

Tämä ilmiö on sellaiselle politiikassa mukana olevalle ihmiselle, joka mielellään olisi perusteellisempi, harkitsevampi ja viihteettömämpi, toisinaan vaikea pala purra.

Erityisen vaikeaksi ja vastenmieliseksi se muuttuu, kun kohteena on Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka eli kun klikkiotsikot, somehuutelu ja hästägit liikkuvat alueella, joka koskee Suomen valtion eksistenssiä, suvereniteettia ja maamme ulkoista turvallisuutta.

High politics riensi twitteriin

Suomettuneeseen aikaan, ja monesti muulloinkin, ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa tavattiin pitää niin vaikeana ja monimutkaisena, että juuri kenelläkään ei uskottu olevan siihen kompetenssia. Kansalaiskeskustelua ei syntynyt eikä sitä kukaan kaivannut. 2000-luvun kriittiseksi väitetyssä individualismissa, jossa kansalaisen ”aktiivista osallistumista” erityisesti omalla sohvalla maaten pidetään suuressa arvossa, olemme siirtyneet toiseen ääripäähän. Siellä riittävän valistuneen kannan voi esittää kuka tahansa – ja varmistaakseen nopean etenemisen läpi kiirehtivän median mieluiten vielä joko ylimielisesti tai aggressiivisesti. Samaan aikaan monia muita merkittäviä kiista-asioita ei haluta alistaa esimerkiksi kansanäänestyksille – ja jopa pelkkää keskustelua pelätään tai pidetään populistisena.

Kuuntelin tasavallan presidentti Sauli Niinistön uudenvuodenpuheen, kuten useimmat muutkin suomalaiset. Puhe oli hyvä. Se oli myös varsin yllätyksetön. Yllätyksistä vastasivatkin puheen analysaattorit. Luin kolumneja ja näkökulmia ja ihmettelin. Sitten luin presidentin puheen vielä kertaalleen. En itse nähnyt siinä sitä, mistä otsikot kertoivat. Useimmat suomalaiset analyysit havainnoivat puheessa selvää liikettä Naton suuntaan ja enemmän tai vähemmän selkeää linjanmuutosta. Ulkomaiset kommentaattorit vetivät vielä vähän pidemmälle: Niinistö haluaa Natoon! Odotetusti presidentti sitten kolmantena päivänä puheen jälkeen päättikin korjata tehtyjä tulkintoja.

Saattaa tosiaan olla, että presidentin kannattaisi alkaa puhua vähemmin metoforin ja yksinkertaisemmin, mikäli hän haluaa varmistaa viestinsä perillemenon jo ensimmäisellä kerralla. Toisaalta kuten kaikki tietävät, epätarkkuus ei ole aina poliitikon taitamattomuutta vaan erityisesti herkissä kysymyksissä nimenomaista taitavuutta. Ainakin mikäli koltiaiset eivät kiirehdi tekemään siitä oitis kovaäänisiä, esittäjälleen epämieluisia tulkintoja.

Vuosi vuodelta leimahtavammaksi ja harkintaan kykenemättömämmäksi muuntuva ”someyleisö” on omavaltainen eikä juuri lainkaan puheiden ja argumenttien alkuperäisten esittäjien hallittavissa. Se kääntää halutessaan mustankin valkoiseksi, joko omin voimin tai itäisten maiden ohjauksessa. Tämä ei suinkaan päde vain nyt käytävässä turvallisuuskeskustelussa vaan monessa muussakin politiikan teemassa. Kaiken lisäksi tilannetta kärjistää se, että käymme vaaleja – vaikka sitä eivät kaikki tahdokaan muistaa – millä on aina vaikutuksensa sekä keskustelun intensiteettiin että puolueiden ja poliitikkojen muihin valintoihin.

Turvallisuuspolitiikan peruslinja

Suomella on mahdollisuus liittoutua sotilaallisesti ja hakea sotilasliitto Naton jäseneksi, mikäli siihen päädymme, ja näin pitää olla. Asiaa ei kuitenkaan päätetä vaalikeskusteluissa, sosiaalisessa mediassa eikä varsinkaan Venäjällä. Ulko- ja turvallisuuspoliittinen linjamme, sen vakaus, ennustettavuus ja toisaalta pidättyväisyys, ovat vahvuuksiamme. Suomi ei ole koskaan ollut sinisilmäinen geopoliittisissa tai geostrategisissa kysymyksissä. Linjaa ei ole syytä muuttaa jokaisesta rasahduksesta.

Perussuomalaisen puolueen näkökulma on perinteisesti korostanut sotilaallista liittoutumattomuutta ja uskottavaa kansallista puolustusta sekä Nato-option säilyttämistä. Kuten useimmissa puolueissa, meilläkin on erilaisia näkemyksiä. Kansalaiset yleisesti ovat gallupien perusteella edelleen selvästi Nato-jäsenyyttä vastaan.

Mikäli ”Nato-median” annettaisiin kehittyä yhtä pintapuoliseksi ja älyllisesti epärehelliseksi kuin millainen ”EU-media” on jo muutaman vuosikymmenen ollut, en epäilisi hetkeäkään, etteikö kansalaiskannatuskin saataisi riittävään nousuun. Euroatlantin tuulet eivät kuitenkaan vielä ole tarttuneet varovaisten impivaaralaisten pehkoihin.

Itse toivon, että kokoomuksen puheenjohtaja Orpon käyttämä fraasi Suomen tarpeesta ”olla mukana pöydissä” (IL 30.12.) olisi ennemminkin hälytyskello: Ei, ei enempää näitä pöytiä! Vaadimme edes oikeita ja konkreettisia argumentteja. Pitäkää pöytänne, jotka vievät meiltä rahan ja itsenäisyyden.

Valmistelemme puolueessa tälle vuodelle uutta turvallisuus- ja puolustuspoliittista ohjelmaa, mutta minulla ei ole tarjota kohupaljastuksia siitä. Emme valmistele sitä akuutisti muuttuneen turvallisuusympäristön vuoksi vaan siksi, että edellinen on vuodelta 2015, ja paljon kaikenlaista on tapahtunut.  

Joka tapauksessa omalta osaltani toivoisin, että turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa ei pelkistettäisi aivan arkipolitiikan ilmiöiden tasolle. Kyse on kuitenkin maamme turvallisuudesta ja olemassaolosta eikä mistä tahansa eteen tulevasta hallituksen esityksestä, omantunnonkysymyksestä tai puoluepolitiikasta.

Tämä ei tarkoita, että haluaisin hillitä harkittujen näkökulmien esilletuomista. Päinvastoin. Toivotan ulko- ja turvallisuuspoliittisen ja kansainvälisen politiikan keskustelun lämpimästi tervetulleeksi. OIen saanut koulutukseni siitä enkä arkaile keskusteluun osallistumista. Kerroin ennen puheenjohtajaksi valintaani (kysyttäessä), että olisin nähnyt Suomen Naton jäsenenä mieluiten heti 1990-luvulla. Se aika kuitenkin on mennyt, ja nyt on nyt.

Sen sijaan twitterin ”nyt todella Natoon tai olet Putinin kätyri”-kannanottoihin suhtaudun yhtä kielteisesti kuin silloinkin, kun niitä viljellään muissa yhteyksissä, esimerkiksi EU-keskustelussa.

Yleisestä Euroopan turvallisuustilanteesta, EU:sta ja Venäjästä

Venäjä ja Yhdysvallat neuvottelevat ensi viikolla Genevessä. Sitä ennen kokoontuvat esimerkiksi Naton ulkoministerit, Etyj ja Nato sekä Nato-Venäjä-neuvosto. EU:lla ei ole roolia keskusteluissa, mikä vahvistaa venäläisten käsitystä siitä, että EU on mitätön ulko- ja turvallisuuspoliittinen vaikuttaja. Tämä tehtiin selväksi myös EU:n ulkopoliittisen edustajan Josep Borrellin nöyryyttävällä kohtelulla tämän Moskovan vierailulla alkuvuonna 2021.

Euroopan Unioni ei kykene luomaan yhtenäistä linjaa Venäjän suhteen, koska etenkin Saksa on vastuuttoman energiapolitiikkansa takia täysin riippuvainen venäläisestä maakaasusta. Baltian maat ja Puola taas haluavat ajaa EU-Venäjä-suhteet lähelle katkeamispistettä, jota ei voida pitää Suomenkaan etuna. Energiapolitiikkaan ja sitä myötä myös ilmastokunnianhimoon liittyy useita turvallisuuspoliittisia elementtejä, joista ei varsinkaan Suomessa juuri keskustella. Huolestunut olen myös suomalaisen maatalouden edessä olevista ”kunnianhimoisista” heikennyksistä, joilla tulee todennäköisesti olemaan kielteinen vaikutuksensa kotimaisen ruoan saatavuuteen ja huoltovarmuuteemme.

Vaikka Saksa ja Ranska puhuvat paljon EU:n yhteisen ulkopolitiikan tarpeesta, kumpikin maa harjoittaa omaa aktiivista kahdenvälistä diplomatiaansa Venäjän suuntaan ohi muun EU:n. Tämänkin vuoksi on tärkeää, että Suomi pitää auki riittävän toimivat suhteet Venäjän suuntaan – Brysselin kakofoniassa Suomen ääni ei kuulu lainkaan. Yksimielisyyden vaatimuksesta EU:n ulkopolitiikassa ei tule missään olosuhteissa luopua.

Yhdysvallat ei tule antamaan periksi Venäjän etupiirivaatimuksille. Sillä ei kuitenkaan ole halua joutua suoraan aseelliseen konfliktiin Venäjän kanssa, minkä takia Ukrainaa ei olla Nato-jäseneksi lähiaikoina ottamassa. Yhdysvallat on asetoimitusten osalta tarjonnut ukrainalaisille vain kalustoa, jota voi käyttää puolustustarkoituksessa.

Venäjä voitti jo yhden erän saadessaan lännen takajaloilleen ja neuvottelupöytiin, mutta toisaalta silläkään ei ole kovin monia hyviä vaihtoehtoja.

Venäjän yleisesti heikentynyt asema hidastuneen talouskasvun, elintason nousun pysähtymisen, sisäisen tyytymättömyyden ja ulkopoliittisten ongelmien puristuksessa on ajanut sen tilanteeseen, jossa se on valmis uhkaamaan ennaltaehkäisevällä hyökkäyssodalla. Sillä, haluaako Venäjä ensisijaisesti hämätä vai rakentaa verukkeita johonkin muuhun, ei varsinkaan Suomen kannalta juuri ole merkitystä.

Kuten ei silläkään, onko etupiiriuhkailun ja sen lietsoman Natoa apuun huutavan kansalaiskeskustelun tarkoitus strategisesti lisätä esimerkiksi Suomen sisäisiä jännitteitä, vai onko kyseessä vain itänaapurille mieluinen sivuseuraus. Yllätyksenä se ei ainakaan tullut.

Suomen pitää tietenkin voimakkaasti tyrmätä Venäjän haaveet muodostaa etupiirejä, kuten on tehtykin, erityisesti tasavallan presidentin toimesta. Venäjä ei sanele suvereeneille valtioille niiden mahdollisuuksia. Suomi tukee muun lännen kanssa Ukrainan itsenäisyyttä ja alueellista koskemattomuutta. Pidän kuitenkin suoraa sotilaallista hyökkäystä Ukrainaan epätodennäköisenä.

Venäjän valtaapitävien tarkoituksena on lietsoa kansallishenkeä ihannoimalla neuvostomenneisyyttä ja yhdistämällä kansan rivejä aggressiivisella ulkopolitiikalla, jonka kärkenä on niin sanottujen lähiulkomaiden, mm. Ukrainan ja Valko-Venäjän, sitominen pysyvästi Venäjän vaikutuspiiriin. Putinista täytyy ymmärtää, että hän ei ole, kuten monet väittävät, isovenäläinen etninen nationalisti, vaan pikemminkin reaktionisti, joka haaveilee uudesta Neuvostoliitosta poliittisessa muodossa. Eikä narsistista persoonallisuuttakaan tietenkään voi sivuseikkana pitää.

Tosiasia on, että Itä-Ukrainan konflikti on käynnissä kahdeksatta vuotta. Siinä on kuollut tuhansia siviilejä ja ukrainalaisia sotilaita. Venäjä on puolustellut interventiotaan Itä-Ukrainassa venäjänkielisten ukrainalaisten suojelulla.

Euroopan epävakauteen on tietenkin vaikuttanut myös Yhdysvaltojen muuttunut asema, jossa se keskittyy mieluummin muunlaisiin omiin kansainvälisiin haasteisiinsa esimerkiksi Lähi-itään, Etelä-Aasiaan ja Kiinaan liittyen, sekä lukuisat muut EU:n ja omat ongelmamme.

Näistä lähtökohdista käynnistyi vuosi 2022, ja sillä meidän on mentävä.

Pakkoruotsi, Nato ja rokotetodistukset

/ Riikka / 13 kommenttia

(Kysymykset ja vastaukset ovat osa PS-Nuorison puoluekokouksessa ehdolla oleville lähettämästä kysymyspatteristosta. Julkaisen omat vastaukseni näistä kolmesta kysymyksestä etukäteen. Liikkeellä on paljon sekä tahallista että varmasti tahatontakin väärää tietoa koskien ajatuksiani.)

7. Miten puuttuisit ns. pakkoruotsiin?

Olen ennen politiikkaan ja puolueeseen tuloa ollut pakkoruotsin säilyttämisen kannalla. Uskoin, että säilyttämällä kielivaatimukset esimerkiksi tietyissä työtehtävissä, kykenemme jarruttamaan monikultturismia eli ongelmallista massasiirtolaisuutta ja etenkin tämän mukana tulevien vieraiden kielten kuten arabian ja somalin uimista suomalaisen yhteiskunnan instituutioihin. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, sillä myös kielivaatimuksista, kuten kaikista muistakin vaatimuksista, joustetaan näiden kunniakansalaisten kohdalla. Ruotsin kielen vaatimukset kiusaavat lähinnä suomalaisia. Peli on siis näiltä osin hävitty, eikä ruotsin kielen pakolliselle lukemiselle ole perusteita tästäkään suunnasta katsoen.  

Lisäksi olen ollut koulutuspoliittisissa ja pedagogisissa näkemyksissäni aina sitä mieltä, että koulun valinnaisuutta ei saa lisätä. Tämä on valitettavasti suunta, johon koko ajan mennään. Samalla oppimistulokset laskevat, eriytyminen kiihtyy ja pahoinvointi kasvaa.

Päinvastoin haluankin nostaa vaatimustasoa ja lisätä sekä matemaattisten aineiden että kielten opiskelua. En kuitenkaan kannata pakkoruotsia myöskään tältä osin, vaan kielen (englannin lisäksi) saisi valita itse. Monet valitsevat joka tapauksessa ruotsin.

Toisin sanoen, en kannata pakkoruotsia, ja koko reliikki pitäisi poistaa koulusta. En ole koskaan pakkoruotsia politiikassa muutenkaan edistänyt, vaan kirjoitus, jota aina välillä halutaan revitellä, on kirjoitettu ennen politiikkaan mukaantuloa. Se oli sen aikainen näkemykseni eikä minulle ole vaikeaa myöntää, että erehdyin. En myöskään ymmärtänyt, miten tärkeä asia tämä on niin monille.

Poliittisessa toiminnassani olen useita kertoja nostanut esille ruotsin kieleen liittyviä ongelmia, kuten erityisesti ruotsinkielisellä Pohjanmaalla toteutuvaa suoranaista sortoa suomenkielisiä kohtaan (esimerkiksi Pietarsaari). Olen vastustanut ruotsin palauttamista kirjoitettavaksi ylioppilasaineeksi ja muutenkin pitänyt aihetta esillä.

Valitettavasti pakkoruotsin vastustajien joukossa on myös henkilöitä, joiden myrkky on vielä paljon paksumpaa, ja tuota olen taas saanut viime päivinä maistaa. Erittäin syvä viha ja kauna kaikkea Ruotsiin ja ruotsin kieleen liittyvää, kuten kaksikielisiä ihmisiä kohtaan, jopa halu hävittää kaikki Ruotsiin ja ruotsiin liittyvä Suomesta, ovat nostaneet päätään. Kaikkea tällaista tietenkin vastustan.

Perussuomalaisten tulee jatkaa pakkoruotsin poistamisen edistämistä. Samalla on välttämätöntä ajaa etenkin peruskoulun alasajon pysäyttämistä ja koulun arvon palauttamista, muun muassa huolehtimalla opetettavien aineiden laaja-alaisuudesta ja vaatimustasosta.

Lisäkommentti: Kunpa ihmiset ymmärtäisivät, että se, että politiikassa voi tarkistaa kantojaan paremmaksi, on hyvä asia. Eikä senkään käsittäminen olisi pahitteeksi, että perussuomalaisissa ei kaikkien tarvitse olla kaikista asioista samaa mieltä. Selvisimmehän me juuri neljä vuotta puheenjohtajan ”väärän” Nato-kannankin kanssa, vai mitä?

8. Mitä mieltä olet koronapassista?

En kannata mallia, jossa rokotteen ottaneilla on erityisoikeuksia rokottamattomiin nähden. Rokotemyönteisyys voidaan taata ainoastaan vapaaehtoisuuden kautta. Pakkorokottaminen tai käytännön pakon sanelema pakkorokottaminen eivät kuulu Suomeen. Sellainen ainoastaan lietsoisi vastakkainasettelua, jo nyt kuumina käyvinä salaliittoteoreetikkoja ja yhteiskunnan polarisaatiota. Rokotemyönteisyys on Suomessa korkealla tasolla, ja tämä voidaan säilyttää ainoastaan pidättäytymällä pakkokeinoista. Kaikkien halukkaiden tulee saada rokote nopeasti. Tällä hetkellä näyttää siltä, että sairaalahoidossa ja vaikeiden ja pitkittyneiden oireiden saajissa rokottamattomat ovat huomattavasti yliedustettuna.

Toivoisin, kuten olen koko koronan ajan toivonut, että ihmisiä informoitaisiin myös siitä, mitä he itse voivat tehdä terveytensä eteen. Vaikka virusta vastaan ei voi yksittäisillä toimilla taistella ja seuraukset ovat monesti arpapeliä, voivat useimmat meistä tehdä toimia vahvistaakseen omaa terveyttään ja immuniteettiaan. Normaali paino ja tarvittaessa laihduttaminen, terveellinen ruokavalio ja liikkuminen ovat avainasioita hyvän elämän saavuttamisessa eikä niiden merkitystä myöskään ilmeisesti jäädäkseen tulleen koronaviruksen kohdalla pitäisi ohittaa.

Sairaudet iskevät joskus salakavalasti, mutta lähes kaikilla on myös vaikutusmahdollisuutensa omaan terveyteensä. Jos ihmisellä on itse aiheutettu metabolinen oireyhtymä, hän tupakoi eikä välitä siitä, mitä panee suuhunsa, pari rokotetta ei tässä kokonaisuudessa paljon paina.

Kansanterveyden edistämisen pitäisi olla paljon korkeammalla terveyspolitiikassamme. Se olisi paitsi inhimillisesti myös taloudellisesti järkevää. On käsittämätöntä, että edes tämän pitkäksi venyneen epidemian aikana asiasta ei juuri puhuta eikä ihmisiä aktiivisesti kehoteta parantamaan esimerkiksi ruokavaliotaan, vaikka suuri enemmistö vaikean taudin saajista on ylipainoisia.

9. Kannatatko Nato-jäsenyyttä?

En. Jos Suomi olisi liittynyt Natoon, se olisi pitänyt tehdä 90-luvun alussa. Enää sellaista mahdollisuutta tai ”optiota” samanlaisena ei käytännössä ole eikä sitä pidä nyt tavoitellakaan.

Itsenäinen uskottava kansallinen puolustus on kaiken perusta. Puolustuspoliittista yhteistyötä tulee jatkaa, mutta se on vain tätä palveleva lisä.

Yleisesti ottaen on todettava, että suomalainen puolustuspoliittinen keskustelu on toisinaan surkuhupaisaa. Nato ei ole mikään kauppa, johon voi kävellä sisään ja todeta haluavansa ostaa jäsenyyden, jonka sitten tuosta noin vaan saa – ja sitten se on. Toisaalta yksikään puolue ei sellaista edistäisi, niin kauan kun kansalaiset sitä niin vahvasti vastustavat.

Nato-kysymys kuuluu tietyllä tapaa politiikan knoppikysymyksiin. Toivoisin, että poliittinen kiinnostus ja keskustelu ulko- ja turvallisuuspolitiikasta olisi populaarilla tasollakin hieman syvällisempää.

Katso myös: Kannatan Suomen Nato-jäsenyyttä 29.3.2022