Puolueesta, arvoista, taloudesta

Kysymykset ovat perussuomalaisten nuorisojärjestön puheenjohtajaehdokkaille esittämiä. Kaikki vastaukseni täällä.

1. Mikä motivoi sinua hakemaan puolueen puheenjohtajaksi?

Olen toiminut kaksi vuotta puolueen 1. varapuheenjohtajana, ja onnistunut mielestäni tehtävässä hyvin. Puheenjohtaja Halla-ahon ilmoitettua luopumisestaan ja lukuisten pyyntöjen seurauksena päätin lähteä mukaan puheenjohtajakisaan. Olen politiikassa siksi, että haluan muuttaa asioita – eikä tästä periaatteesta ole syytä antaa periksi tähänkään profiilitehtävään haettaessa. Perussuomalaiset on vaihtoehto kaikille muille puolueille.

Omaa olemassaoloani politiikassa ja perussuomalaisissa ei määrittele se, että hirveällä draivilla tavoittelisin itselleni koko ajan korkeampia tehtäviä, vaan se, että voisin tehdä asioita hyväksi tälle maalle ja perussuomalaisia kansallismielisiä tavoitteita kannattaville. Politiikka on monenlaisia asioita, enkä itse kaihda myöskään johtamista – mutta itseni tyrkyttäjäksi minusta ei ole. Olen kunnianhimoinen ja ehkä myös kilpailullinen, mutta pelkkä pyrkiminen ei ole koskaan kiinnostanut. Kun lopulta vuosien vetkuttelun jälkeen lähdin politiikkaan, päätin olla tosissani ja tehdä parhaani.

Perussuomalaiset ei ole yhtä kuin puheenjohtajansa. Perussuomalaiset on suuri ja edelleen kasvava kansanliike, jonka luottamuksesta me puoluejohdossa ja kansanedustajina toimimme. Mikäli jäsenistö niin suo, olen valmis puolueen puheenjohtajaksi johtamaan tätä liikettä parhaan kykyni, osaamiseni ja sitoutumiseni mukaan.


2. Mitä arvoja perussuomalaisuus mielestäsi edustaa?

Perussuomalaiset on kansallismielinen ja isänmaallinen puolue. Ymmärrämme, että meillä on vain yksi Suomi ja tuo Suomi on juuri meille suomalaisille paras ja ensiarvoinen paikka. Ymmärrämme myös, että tuo hyvä ei ole tullut automaattisesti – siitä on jouduttu taistelemaan, vuodattamaan verta, on tehty paljon töitä, kaaduttu ja noustu. Tätä meidän esi-isiemme ja -äitiemme saavuttamaa meidän pitää suojella – itsemme, lapsiemme, lastemme lapsien, Suomen hyväksi.

Perussuomalainen kansallismielisyys nojaa moniin perinteisiin eettisiin ja kristillisiin arvoihin, joita voidaan löytää länsimaisen sivilisaation takaa laajemminkin. Nämä eivät tarkoita sitä, mitä vastustajamme usein väittävät – silmät kiinni sulkevaa kapeakatseisuutta, tympeää impivaaraa, alati muuttuvan maailman itsepäistä vastustamista. Perussuomalaiset toimii nykypäivässä, mutta kieltäytyy hyväksymästä sitä, että kaikki hyvä, perinteinen, meitä suojannut ja turvaa tuonut – olipa kyseessä sitten mikä tahansa vanha instituutio – pitäisi kyseenalaistaa ja korvata jollakin muulla. Suomalaisessa kulttuurissa on tietysti ongelmansa, mutta kun katsomme laajalle, ymmärrämme sen olevan ainakin meille paras mahdollinen. Jos ei miellytä, täältä voi tietenkin aina lähteä.

Käytännöllisemmällä tasolla perussuomalaisuus edustaa ajatusta siitä, että valtion tehtävä on suojata kansalaisiaan ja huolehtia heidän perustavanlaatuisesta hyvinvoinnistaan. Valtion tai sen alayksiköiden ei tule holhota eikä rajoittaa ihmisiä liiaksi. Ihmisellä tulee olla vastuu omasta elämästään eikä sitä voi sälyttää minnekään muualle. Heikoimmista ja niistä, jotka eivät itse voi kantaa itsestään vastuuta, tulee huolehtia, mutta on myös realistisesti ymmärrettävä, että kaikkea maailmaa ei voida pelastaa. Suomen valtion tehtävä on huolehtia suomalaisista, suomalaisten päätöksentekijöiden tehtävänä on ajaa suomalaisten asiaa. Vain kovalla työntekemisellä on mahdollisuus saavuttaa jaettavaa hyvinvointia.

Kansallismieliseen ajatteluun kuuluu olennaisesti arvo itsemääräämisoikeudesta. Suomen demokraattinen järjestelmä toimii, kun suomalaiset saavat päättää omista asioistaan. Me emme halua olla muiden määräiltävänä. Itsenäinen Suomi on meille korkea arvo. Eikä se ole vain retoriikkaa, kuten useille muille puolueille. Me tarkoitamme sitä.

Kansallismielinen ihminen huolehtii myös ympäristöstään ja suomalaisesta luonnosta, puhtaasta ilmasta, vedestä ja maasta. Hän arvostaa elinympäristöään ja muiden ihmisten elinympäristöä.

3. Mitä mieltä olette puolueen kehityksestä?

Olen ollut neljän ja puolen vuoden ajan kehittämässä puoluetta, viimeiset kaksi vuotta puheenjohtajistossa, sitä ennen sen lähellä toimien. En hakisi puheenjohtajaksi, jos en pitäisi kehitystämme hyvänä.

Emme ole likimainkaan valmis puolue emmekä sellaiseksi koskaan tule. Sekä organisaatiota että sisältöä tulee kehittää. (Tarkemmin, ks. seuraava vastaus.)


4. Miten kehittäisitte perussuomalaisia?

Olen pyrkinyt lisäämään perussuomalaisen politiikan asiakeskeisyyttä mutta aina niin, että emme muutu teknisiä seikkoja, abstraktia puuta heinää tai politiikan yleisjargonia suoltavaksi laimeaksi puolueeksi. Perussuomalaisuuden ydin ja sanoma on selvästi muista puolueista erottuva, ei vain asiakysymysten vaan myös maailmankuvan osalta. Tämä on pohja, jonka päällä seisomme. Se pohja ei saa muuttua sen mukaan, onko paikkamme gallupissa ylhäällä vai alhaalla, eduskunnassa oppositiossa vai hallituksessa.

Puolueen jäsenistössä, aktiivisissa toimijoissa ja erityisesti kannattajissa on oikeistolaisia, vasemmistolaisia, keskustalaisia, konservatiiveja, liberaaleja, kaupunkilaisia, maalaisia, asiantuntijoita, duunareita, erilaisia sosiaaliluokkia ja näkökulmia. Vaikka tämä joskus aiheuttaa haasteita, näen sen ehdottomasti suurena voimavarana. Moninaisuutta ei ole syytä rajoittaa, sillä me teemme uudenlaista politiikkaa. On kuitenkin hyvä ymmärtää, että oppositiossa tällaiset asiat ovat helpompia. Myös puolueen johtaminen on hallituksessa huomattavasti vaikeampaa. Ongelmia ei pidä manata, mutta tosiasiat on tunnustettava.

Asiakeskeisyyden lisäämisen ja politiikan määrittelyn lisäksi olen pitänyt tärkeänä, että perussuomalaiset parantaa imagoaan. Vaikka me tiedämme, kuinka ihania ja mukavia olemme, kaikki muut eivät tiedä. Minustakin on typerää, että niin moni ihminen äänestää mielikuvaa eikä asiaa, mutta koska niin nyt vain on, on asiaan ollut pakko keskittyä. Tämä on erityisen tärkeää naisäänestäjien kohdalla.

Jokainen meistä edustaa perussuomalaisia, olipa paikka sitten kunnanvaltuusto, lehden mielipidepalsta, lähikauppa, eduskunta tai A-studio. Vastustajiemme epäystävälliseen tapaan rakentaa omaa kuvaansa perussuomalaisista emme usein voi vaikuttaa, mutta omaan toimintaamme voimme. Kiukuttelemmeko ja arvostelemme toisiamme ja tappelemme keskenämme vaiko teemme jotakin hyödyllistä, otamme asioista ja vaikutusmahdollisuuksista selvää ja tuemme toisiamme? Ja erityisesti – teemme johdonmukaista asiapolitiikkaa kaikkialla Suomessa.

Imagon parantaminen ei tarkoita sitä, että meidän pitää muuttua korrekteiksi, laimeiksi, tylsiksi tai erityisyyttämme hillitseviksi. Olemme heterogeeninen ryhmä, ja teemme erottuvaa politiikkaa, jolla on selvä tavoite. Pelkkä öyhöttäminen ja normien rikkominen eivät kuitenkaan ole itsessään hyviä tavoitteita. Pelkkä viestintä ilman kovaa työtä yleisön silmien ulottumattomissa ei johda mihinkään, edes internetaikakaudella, kun kilpailu sydämistä on kovaa ja politiikka yhä henkilövetoisempaa.

Täytyy olla taitoa olla kova, ajatella omilla aivoillaan ja pitää kiinni periaatteistaan, mutta silti toimia politiikkamme kokonaisedun mukaan. Poliittiset vastustajamme kyllä vastustavat politiikkaamme – meidän ei tarvitse erikseen huolehtia siitä, että he vastustavat meitä myös ihmisinä.

Läheskään kaikki politiikassa toimivat eivät ymmärrä, että puolueen etu menee sen yksittäisten toimijoiden edun edelle. Näin se kuitenkin on ja niin sen tulee olla. Terveessä yhteisössä asioista on kuitenkin aina oltava mahdollisuus keskustella eikä meidän ole syytä pelätä erimielisyyttä. Parasta kuitenkin olisi, että suuremmat tappelut hoidetaan puolueen omien seinien sisällä – eikä antaen niistä sytykettä kilpailijoillemme.

Vaikka kuulostaakin kliseeltä, politiikka on joukkuelaji. Yksikään meistä ei olisi täällä mitään ilman perussuomalaiset-puoluetta. Narsistiset, oman kuplansa suosionosoituksista liikevoimansa saavat ja muiden yli kävelevät eivät meillä yleensä kauan juhli.  

Ymmärrän erittäin hyvin, että asioihin vaikuttaminen ei aina tai edes yleensä etene suoraviivaisesti. Kovaäänisin huuto ei useinkaan ole strategisesti järkevintä, vaikka tavoite olisi oikea. Politiikassa pitäisi jaksaa olla kärsivällinen ja katsoa pitkälle tulevaisuuteen. Näin olen itse koko ajan toiminut ja aion toimia jatkossakin.

5. Miten edistäisit nuorten (PS-Nuorison jäsenten) vaikutusmahdollisuuksia puolueessa?

Perussuomalaisissa nuorten asema ja ääni ovat mielestäni hyvin edustettuja. Paitsi että puolueena me vetoamme nuoriin ja nuorisokannatuksemme on varsin korkealla, näkyy heitä paljon puolueen toiminnassa. Nuorisojärjestö on tuottanut näkyviä ja taitavia poliitikkoja, joita etenkin nyt kesäkuun kuntavaaleissa saatiin hyvin läpi maan eri valtuustoihin ja muille luottamuspaikoille. Mielestäni tällainen vaikutusmahdollisuuksien saaminen on kaikkein arvokkainta, kiintiöiden tai keinotekoisten ”nuoren ääni”-positioiden sijaan. Nuorisojärjestö on edustettuna puoluehallituksessa, mikä avaa tien virallisemmalle kanavalle ja ylipäätänsä sille, että nuorisojärjestön asiat tulevat selvästi johdon tietoon.

Nuorisosta tulee väistämättä entisiä nuoria, jotka viimeistään silloin tulevat toimimaan puolueen kaikilla tasoilla. Perussuomalaiset ei ole broilerikasvattamo, mutta ehdottomasti kannatan omien nuorten avittamista eteenpäin ja tämän lähteen huomioimista myös erilaisissa rekryissä. Näin olen myös henkilökohtaisesti tehnyt.

6. Miten lisäisitte nuorten kiinnostusta politiikasta ja äänestämisestä?

Perussuomalainen sanoma vetoaa nuoriin, monestakin syystä. Yksi on varmasti se, että puhumme ymmärrettävästi, oikeista asioista, ilman turhaa politiikan peruslässytystä ja jargonia. Tärkeintä on sanoittaa asioita, joita nuoret (ja kaikki muutkin) tunnistavat, ja kuunnella, mitä heillä on sanottavanaan.  

Parhaiten nuorten kiinnostusta politiikkaan lisäävät politiikasta kiinnostuneet toiset nuoret. Siksi nuorisojärjestön asema ja toiminta ovat ensiarvoisen tärkeitä. Ihan ummikko nuorten elämästä en tosin täti-iästäni huolimatta itsekään ole, koska sellaisia asuu kotonani. Äitiperspektiivi ei tosin ole ehkä se kaikkein osuvin, kun puhutaan politiikasta.

(Vastaukset kysymyksiin 7-9 täällä.)


10. Pitäisikö asevelvollisuus laajentaa koskemaan myös naisiakin?

Tämä on vaikea kysymys. Yhtäältä olen konservatiivinen siinä, että näen maan sotilaallisen puolustamisen erityisesti miesten tehtävänä. Tiedän, että kaikista miehistäkään ei ole siihen, mutta keskimäärin miehen etenkin fyysiset ominaisuudet ylittävät tässä mielessä naisen ominaisuudet. Naisilla on tietenkin tehtävänsä myös maanpuolustuksessa, ja olen ylpeä kaikista armeijan suorittavista naisista. Olen huomannut, että perussuomalaisissa on paljon armeijan käyneitä naisia.

Toisaalta ymmärrän, että pakollinen asevelvollisuus on miehille rasite, jota naisilla ei ole lainkaan. Tämä rikkoo tietenkin tasa-arvoa.

Kantani ei ole ehdoton, mutta nähdäkseni parasta olisi, että molemmille sukupuolille olisi yhteiset velvoittavat kutsunnat. Mikäli nainen ei halua mennä armeijaan, hän voisi suorittaa muunlaisia palveluksia isänmaan hyväksi. En usko, että olisi kenenkään etu, että kaikki naiset velvoitettaisiin harjoittelemaan aseen käyttöä ja vihollisen tappamista. Ehkä olen vanhanaikainen, mutta sittenpä olen.

11. Tulisiko vakaviin rikoksiin syyllistyneet kaksoiskansalaiset karkottaa maasta, vaikka he olisivat syntyneet ja eläneet Suomessa?

Ensinnäkään kansalaisuuksia ei tulisi jaella kuin ilmaisia ämpäreitä, kuten nyt tapahtuu. Suomen kansalaisuus pitää ansaita integroitumalla yhteiskuntaan, ja tämä vie tietenkin pitkään. Kaikki maahanmuuttopoliittiset toimet ovat vaikeampia (tai oikeastaan lähes mahdottomia) sen jälkeen, kun henkilö on saanut kansalaisuuden. Vastaavasti suojeluasema ei koskaan saisi tarkoittaa automaattista maahan jäämistä ja kansalaisuutta. (Maahanmuuttopoliittiset linjani voi lukea esimerkiksi blogistani.)

Johtamani hallintovaliokunta käsitteli vasta kansalaisaloitteen seksuaalirikoksiin syyllistyneiden maahanmuuttajien karkottamisesta. Saimme Halla-ahon ja Peltokankaan kanssa mietinnöstäkin varsin kriittisen (ks. esim. ”Eduskunnan hallintovaliokunta: Törkeitä rikoksia tehneet ulkomaalaiset saatava nopeasti pois maasta”), mutta teimme vielä oman vastalauseen, jossa toimme perussuomalaiset kannat esille. Tällä hetkellä ankarimmat toimet eivät ole juridisesti mahdollisia, mutta toimme esille monia lähestymistapoja, joilla asiaa voisi auttaa. (Tärkein tietenkin olisi se, että tällaista maahanmuuttoa ei lainkaan päästettäisi Suomeen.)

Kansalaisaloitteen käsittely teki selväksi sen, että keinoja rikollisten tehokkaammaksi karkottamiseksi on, mutta toisaalta myös sen, että hallituspuolueet eivät halua niitä keinoja käyttää.

Lisää aiheesta tässä uutisessa.


12. Millä konkreettisilla keinoilla parantaisit Suomen taloutta ja kilpailukykyä?

Työllisyyden parantaminen on ensiarvoisen tärkeää. Tämä ei tarkoita nykyhallituksen toteuttamia veronmaksajan rahalla tehtäviä työllistämistoimia (vaikka nekin voivat sosiaalipoliittisina toimina olla joskus kannatettavia), vaan ennen kaikkea yksityiselle sektorille syntyviä työpaikkoja. Mikään yksittäinen työllisyystoimi, sen paremmin pehmeä kuin kova, ei mene sen edelle, että yritysten on Suomessa välttämätöntä kyetä toimimaan ja kasvamaan. Se, että Suomeen syntyy uutta yrittämistä, yritykset voivat kasvaa, investoida ja palkata työvoimaa, on kaiken perusta. Tämä edellyttää taloudellista kasvua ja järkevää yritys-, vero-, ilmasto-, koulutus- ym. politiikkaa.

Suomessa on työttömiä työnhakijoita ja työvoimahallinnon palveluiden piirissä noin puoli miljoonaa ihmistä. Sen lisäksi työikäisistä ennenaikaisesti eläköityneitä on noin 200 000. Heissä on paljon mielenterveyspotilaita ja nuoria, alle 35-vuotiaita. Tähän joukkoon liu’utaan koko ajan vajaa- tai osatyökykyisten joukosta. Sitkeästi työttömiksi arvioitujen määrä on 162 000 henkilöä. Heidän työllistymistodennäköisyytensä on alle 20 prosenttia ja heikoimmillaan alle 10 prosenttia eli olematon.

Näiden lisäksi työssä – eli työllisten joukossa eli työllisyysastetta nostamassa – on noin 178 000 ihmistä, jotka ovat alityöllistettyjä eli vastentahtoisesti osa-aikatyöllisiä. He haluaisivat tehdä enemmän tunteja, mutta niitä ei ole tarjolla. He todennäköisesti eivät tule toimeen palkallaan vaan tarvitsevat sosiaaliturvaa palkanpuutetta korvaamaan. Sama koskee kokoaikaisia matalapalkkasektoreiden työntekijöitä, etenkin kalliin asumisen alueilla.

Kun katsotaan työmarkkinoille saapuvia eli koulutuksessa olevia nuoria, havaitaan vielä, edellä luettelemieni ryhmien lisäksi, että ammatillisissa oppilaitoksissa on suuri joukko nuoria, joiden työpanokselle ei ole kysyntää ja heidän on vaikea päästä edes työharjoitteluun.

Näistä ryhmistä syntyy valtava reservi. Osan työllisyysmahdollisuudet ovat toki olemattomat, mutta osan eivät. Kaikkien työllistämisen pehmeiden keinojen pitäisi keskittyä näiden ihmisten, etenkin nuorten, työmarkkinoille saamiseen, mutta samaan aikaan on ymmärrettävä työllistämisen kustannukset. Mikäli oikeaa työllistymistä ei synny, kuinka paljon tukitoimet saavat maksaa?

Samalla olisi huolehdittava ennaltaehkäisytoimena myös siitä, että lisää heikon työmarkkina-aseman omaavia henkilöitä ei maahan tulisi eli siis on tehtävä rajoittavaa maahanmuuttopolitiikkaa. Tiukka eli valikoiva maahanmuuttopolitiikka on kaikkien virallisten lukujen valossa merkittävä työllisyystoimi, jolla on siten selvä vaikutuksensa julkisen talouden tilaan.

Työllisyyteen ja sitä myötä talouteen vaikutetaan myös koulutuspolitiikalla. Valtiolla pitäisi olla koulutuksen keskeisimpänä maksumiehenä suurempi ja ohjaavampi rooli koulutuksen suuntaamisessa alojen ja alueiden suhteen, koska valtio vastaa myös koulutustuotoksen seurauksista. Sikäli kun eri alojen työvoimapulat ovat laadullisia eli johtuvat osaajien puutteesta tai osaamisvajeista, heitä on koulutettava lisää. Sikäli kun työvoimapula johtuu huonosta palkasta ja työoloista suhteessa sosiaaliturvaan, on tähän puututtava.

Suomi tarvitsee oman kansallisen työvoiman mahdollisimman kattavaa työllisyyttä, työmarkkinoiden ulkopuolella olevien reservien käyttöönottoa ja erityisesti kasvualojen asiantuntijatason ja yrityksiin syntyvän tuottavan työn lisäystä. Tarvitsemme ammatilliseen koulutukseen arvonnousun ja koulutuspolitiikan tarkoituksen ja motiivin uudelleensuuntaamisen.

Yleistä talouden dynamiikkaa lisätään verotusta alentamalla. Erityisesti palkansaajan verotuksen alentaminen vaikuttaa positiivisesti. Paitsi että se lisää ostovoimaa ja sitä myötä kulutusta, parantaa se myös työn kannustimia etenkin matalammilla palkka-asteilla. Valitettavasti vihervasemmistohallitus toimii täysin toiseen suuntaan.

Työn kannattamattomuus matalilla palkkatasoilla, suhteessa sosiaaliturvaan, etenkin kalliin asumisen alueilla, on päivänselvä ongelma, joka heikentää työllisyyttä ja lisää työvoiman saatavuuteen liittyviä ongelmia (joita sitten halutaan korjata tuomalla maahan ulkomaalaisia). Tästäkin aiheesta löytyy blogistani useita kirjoituksia.

Edelleen edellä mainittujen asioiden lisäksi Suomen kilpailukyvyn parantamisessa nostan esille ilmastopolitiikan vaikutukset. Kuljetuskustannusten nousu vaikeuttaa useiden yritysten toimintamahdollisuuksia. Toinen ongelma on teollisuuden hiilivuoto. Globaali ilmasto ei toivu, mutta Suomi kärsii. Vientiyrityksemme ovat talouden ja lisäarvon veturi eikä Suomi voi nousta ilman niitä.

Koulutuspolitiikan lisäksi tutkimus- ja innovaatioinvestointien tukeminen on ensiarvoisen tärkeää. Tämä tuottaa ennen muuta uudenlaista kilpailukykyä. Kannatan myös yritysverojärjestelmän uudistamista perussuomalaisten esittämällä tavalla (ks. esim. vaihtoehtobudjetti 2021) investoimista ja kasvamista tukevaan suuntaan.

Suomalaisessa järjestelmässä on useita rakenteellisia jähmeyksiä, jotka heikentävät kasvun mahdollisuuksia. Krooniset menokohteet ja niiden aiheuttama taakka pahentavat tilannetta. Vaikka eurooppalainen talous nyt vetää ennätyskovaa, Suomi ei pääse nosteeseen toivotusti mukaan. Lyhyen nousun jälkeen kohtaamme jälleen ne aivan samat ongelmat. Nousu ei korjaa taloutemme ongelmia, mutta sen valossa vasemmistohallitus voi taas hetken aikaa paistatella.


13. Puolueen nettisivujen mukaan perussuomalaiset ovat mm. kristillissosiaalinen puolue. Miten kristillinen arvopohja näkyisi politiikassanne?

Kuten kysymyksen kaksi vastauksessa totesin, perussuomalainen kansallismielisyys nojaa moniin perinteisiin eettisiin ja kristillisiin arvoihin, joita voidaan löytää länsimaisen sivilisaation takaa laajemminkin. Näistä on syytä pitää voimakkaasti kiinni, etenkin nykyisellä sekopäisellä aikakaudella, kun esimerkiksi islamin uskoa tarjoillaan meille tasa-arvoisena rauhanuskontona, sukupuolen voi vaihtaa fiiliksen mukaan, miehellä on kuukautiset ja monta puolisoakin on ihan kiva juttu.

Itse erosin evankelisluterilaisesta kirkosta muutama vuosi sitten sen käsittämättömien poliittisten kantojen takia. Minulla on oma lapsena kehittynyt henkilökohtainen uskoni, joka on esimerkiksi auttanut traagisissa elämänkokemuksissa.

Kristillissosiaalisuus liittyy mielestäni monin perinteisiin kysymyksiin, esimerkiksi avioliittoon, sekä siihen, miten kohtelemme läheisiämme, miten näemme työn merkityksen, miten arvostamme nöyryyttä, luottamusta, altruismia ja niin edelleen.


14. Pitäisikö koko Suomi pitää asuttuna? Jos kyllä, miten?

Koko Suomi on pidettävä asumiskelpoisena. Ketään ei tietenkään voi pakottaa asumaan missään. Kaupungistuminen on tosiasia, mutta myös toiseen suuntaan on uskallettava ohjata. Toivon, että etätyöskentelyn vakiintuminen helpottaa myös erilaisia asumisvalintoja ja vaikkapa vapaa-ajan asunnon paikkakunnalla pysyvämmän asumisen.

Asumiskelpoisuus edellyttää työpaikkoja ja riittäviä palveluita. Mikään valtion virastojen siirtely ei tällaista asiaa edistä, vaan työpaikkojen on oltava yrityksissä, siis yksityisellä sektorilla. Yritysten toimintaedellytysten tulee olla kunnossa, niin verotuksen, regulaatioiden kuin vaikkapa ilmastopolitiikan suhteen. Jokainen ”ilmastokunnianhimon” lisäys nostaa esimerkiksi kuljetuskustannuksia ja vaikeuttaa monien sektorien yritysten toimintaa. Pelkkä clean ja green techin työpaikkojen syntyminen ei pelasta kokonaistilannetta, vaikka näin usein väitetäänkin.

Kuntiin on mahdollistettava erilaisia lakisääteisten tehtävien kokonaisuuksia. Jokaisessa kunnassa ei tarvitse olla samoja palveluita. Kuntien tehtäviä pitää karsia ylhäältä eli valtakunnalliselta tasolta päin. Olen aiheesta puhunut julkisuudessa ja eduskunnassa paljon. Tällaisella palvelurakennevaatimustasolla Suomessa ei ole mahdollista sen paremmin asuminen missä tahansa kuin mikään muukaan. Pää tulee vetävän käteen, kun rahat ovat loppu.

15. Miten ratkaisisitte Suomen huoltosuhteeseen liittyvät ongelmat?

Huoltosuhteeseen ja sen korjaamiseen liittyvä keskustelu on suomalaisten yhteiskunnan yksi vääristyneimpiä, ja olen käyttänyt huomattavasti aikaa ja energiaa sen virheiden korjaamiseen niin eduskunnassa kuin sen ulkopuolellakin.

Ikääntyminen ja syntyvyyden lasku ovat tosiasioita, joista emme mihinkään pääse. Tosin näidenkin yhteydessä keskustelusta usein unohtuu oleellisia seikkoja. Ensinnäkin ikääntymiseen liittyen epäedullisen huoltosuhteen ongelma on seuraavien 10–15 vuoden aikana itse itsensä korjaava, sillä ikääntyneiden määrä Suomessa kasvaa enää yli 75-vuotiaiden keskuudessa. Me emme siis suinkaan ikuisesti ole ”ikääntymisloukussa”, kuten toisinaan voisi kuvitella, kun vaikkapa kuuntelee vaatimuksia valtavien ulkomailta haalittavien lähihoitajien tarpeesta.

Toisekseen syntyvyyskehitykseen on myös mahdollista vaikuttaa. Useissa tutkimuksissa on todettu, että lisääntymisikäisten, etenkin naisten, lastentekohaluja heikentää luottamuksen puute omaan tulevaisuuteen, erityisesti työelämään liittyen. Pariskuntien toteutunut lapsiluku jää kauaksi lapsilukutoiveesta. Mikäli (suomalaisten) lapsilukutoive toteutuisi, meillä ei olisi syntyvyysongelmaa. Huolehtimalla paremmin työpaikoista ja julkisesta taloudesta sekä panostamalla lapsiperheiden käyttämiin palveluihin ja etuuksiin on mahdollista vaikuttaa syntyvyyteen. Naapurimaa Viro on näyttänyt hyvää esimerkkiä. Virossa ei myöskään toistaiseksi ole maahanmuutto-ongelmaa.

Huoltosuhteen parantamiseen liittyvä kaikkein suurin keskustelun vääristymä on väittää, että jos haluamme säilyttää nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan palvelut ja etuudet, on väistämätöntä saada lisää maahanmuuttoa. Tämä väite toistuu puolueesta ja organisaatiosta toiseen, perussuomalaiset pois lukien. (Tarkemmin aiheesta ks. blogini, josta tältäkin vuodelta löytyy useita perusteellisia kirjoituksia asiasta.)

Valitettavasti merkittävä osa Suomeen saapuvasta maahanmuutosta parantaa vain väestöllistä huoltosuhdetta mutta ei taloudellista huoltosuhdetta. Halpamarkkinoille saapuva maahanmuutto ei korjaa kestävyysvajetta, päinvastoin. Se tulee veronmaksajalle kalliiksi. Mikäli haluamme säilyttää nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan palvelut ja etuudet, meidän nimenomaan ei pidä tuottaa maahan ihmisiä, joiden työllisyys jää hyvin heikoksi ja ansiot alhaisiksi.

Demografisia ja kestävyysvajetta kuvaavia lukuja voidaan esittää monenlaisia. Yksi pysäyttävimmistä on 43 prosenttia. Se kertoo sen osuuden ihmisistä, jotka ylipäätänsä käyvät töissä. 57 prosenttia maassa asuvista siis on joko lapsia, vanhuksia tai muuten työmarkkinoiden ulkopuolella. Tämän osuuden korjaaminen on kaikkein tärkeintä.

Taloudellisen huoltosuhteen parantaminen syntyy työllisyyden nostosta, työpaikkojen lisääntymisestä, työiän pidentämisestä, suomalaisten syntyvyyden parantamisesta ja se edellyttää julkisen talouden rönsyjen leikkaamista, menojen priorisointia ja kireää ja voimakkaasti valikoivaa maahanmuuttopolitiikkaa. Toimenpiteitä olen käsitellyt blogissani (riikkapurra.net) useissa kirjoituksissa.

Purra vastaa Saarikolle: Emme vastusta työperäistä matalapalkkamaahanmuuttoa huviksemme

TIEDOTE 14.7.2021

Hallitus haluaa enemmän kuin kaksinkertaistaa työperäisen maahanmuuton vuosikymmenen loppuun mennessä. Valtiovarainministeri Annika Saarikko ilmoitti Ylellä (13.7.) haluavansa Suomeen ”reilusti lisää ulkomaisia työntekijöitä” ja ”asennemuutoksen”. Kaikilta ministereiltä ja useilta hallituspuolueiden edustajilta kuullaan jatkuvasti samanlaisia lausuntoja. Perussuomalaiset on ainoa puolue, joka kritisoi näitä tavoitteita.

Perussuomalaisten kansanedustaja, 1. varapuheenjohtaja Riikka Purra toteaa, että perussuomalaiset ei vastusta työperäistä matalapalkkamaahanmuuttoa huvikseen, vaan siksi, että se aiheuttaa kustannuksia veronmaksajalle ja on julkisen talouden kestävyyden kannalta negatiivista.

– Vaikka yritys tai elinkeino ja tietenkin korkeamman elintason maahan saapuva ihminen itse hyötyvät, julkinen talous kärsii. Näiden henkilöiden saamat palkat ja maksamat verot jäävät huomattavasti jälkeen kantaväestöstä. Nettotulonsiirrot ovat negatiiviset kantaväestöön nähden eli muuttajat saavat paljon enemmän tulonsiirtoja kuin maksavat veroja. Mikäli huomioidaan perheenyhdistetty puoliso, ovat sekä työllisyysaste, työtulot että nettotulonsiirrot vieläkin negatiivisempia, Purra sanoo.

– Tämä ei ole ulkomaalaisvastaista propagandaa vaan tilastollinen tosiasia. Tosiasioita ovat myös palkkakehityksen hidastuminen, työehtojen väärinkäytökset ja laaja hyväksikäyttö sekä tietenkin se, että Suomessa on jo valmiiksi valtava joukko kouluttamattomia työttömiä tai alityöllistettyjä, Purra jatkaa.

Työ ei kannata

Purra muistuttaa myös, että useiden matalapalkka-aloille saapuvien henkilöiden työllisyys myös laskee muutamien vuosien maassaolon jälkeen samanikäisen kantaväestön työllisyyden alle.

– Esimerkiksi ministeri Saarikon hehkuttamista maatalouden töistä onnistutaan hyvin helposti irtisanoutumaan ja siirtymään pois työmarkkinoilta, vaikkapa kielikoulutukseen, ja silti voidaan jäädä maahan. Koska itse saan tästäkin ilmiöstä paljon työnantajilta tietoa, minun on vaikea uskoa, että se ei olisi myös ministerin tiedossa, Purra sanoo.

– Matalapalkka-aloille saapuvat työperäiset maahanmuuttajat eivät siis läheskään aina pysy töissä ja vaikka pysyisivätkin, he käyttävät sosiaaliturvaa ja palveluita keskimäärin selvästi enemmän kuin maksavat veroja. Tällaisen työvoiman haaliminen epätyypillisiin ja matalan tuottavuuden työsuhteisiin ei anna millään lailla pysyväisluonteisia myönteisiä vaikutuksia kansantalouteen, Purra sanoo.

Ministeri Saarikko ei ymmärrä palkanmuodostusta

Saarikko väittää Ylen jutussa, että Suomessa ei moni ala toimisi lainkaan ilman muualta tulevaa työvoimaa.

– Miten niin ei toimisi? Kyse on ennen muuta siitä, että kyseisellä palkkatasolla käteen jäävien ansioiden osalta se ei toimisi. Eivät suomalaiset ole yhtäkkiä lopettaneet olemasta sopivia tai halukkaita työskentelemään joukkoliikenteessä, vanhustenhoidossa, ravintola-alalla, siivoojina tai edes maataloudessa, jos se oli taloudellisesti kannattavaa suhteessa siihen, että saman rahan saa muullakin tavoin, Purra sanoo.

– Tuotannontekijämarkkinoiden perusrakenteessa työvoiman hinta eli palkkataso joustaa ylöspäin, mikäli työvoiman kysyntä kasvaa ja työvoimasta on pulaa. Rajan yli saapuva halpojen työntekijöiden virta rikkoo tämän mallin. Mutta joku lopulta maksaa erotuksen, ja se joku on veronmaksaja, Purra opastaa.

– Matalapalkkamaahanmuuton hehkuttaminen on yksi tämän päivän suurimpia bluffeja. En voi ymmärtää, että tästäkään asiasta ei voida puhua rehellisesti. Ongelma ei varmasti ole helppo ratkaistava, mutta muitakin vaihtoehtoja on olemassa, Purra sanoo ja muistuttaa, että esimerkiksi Ruotsissa ja Tanskassa suunnitellaan matalapalkkamaahanmuuton rajoituksia.

Purran mukaan jatkuvat vaatimukset kouluttamattoman ulkomaalaisväestön lisäämisestä ovat täydellisessä ristiriidassa myös sen kanssa, että Suomeen halutaan korkean osaamisen ja teknologian työpaikkoja, pääomaintensiivisyyttä ja innovaatioita.

– Samoin se on ristiriidassa rakennemuutoksen kanssa, sillä Suomesta, kuten muistakin länsimaista, on kadonnut satojatuhansia alhaisen osaamisen työpaikkoja ja katoaa koko ajan lisää.

Ongelmat ovat rakenteellisia

Purran mukaan suomalaisen sosiaaliturvan taso ja muut hyvinvointiyhteiskunnan edut varmistavat sen, että ihmisellä ei pidemmän päälle ole kannusteita työskennellä matalien palkkojen aloilla.

– Tietenkin jotkut ovat ahkerampia ja sitoutuneempia kuin toiset, kuten kantaväestössäkin, mutta kun puhutaan keskiarvoista, kuva on selkeä. Samalla kun suomalaisella on yhä heikommat kannustimet tulla näille samoille työmarkkinoille, ulkomaalaisella on yhä suuremmat kannustimet saapua Suomeen.

– Sen jälkeen kun matalalla palkalla Suomeen työskentelemään tullut ihminen on vakiinnuttanut oleskelunsa maassa, eli saanut oleskeluluvan tai jopa kansalaisuuden, hän huomaa nopeasti samat heikot työnteon kannustimet kuin suomalainenkin, eli matalan käteen jäävän palkan eteen ei kannata käydä töissä.

– Ei tämän ymmärtäminen vaadi kummoista maahanmuuttopolitiikan ymmärtämistä. Taloustieteen perusopit riittävät, Purra sanoo.

– Asian ääneen sanominen ei ole kenenkään syyllistämistä, Purra lisää.  

– Monet työperäisen maahanmuuton kannattajat usein huomauttavat, että onhan Suomestakin menty Ruotsiin töihin ja Euroopasta on menty Yhdysvaltoihin. Tämä on totta, mutta silloin ulkomaille mentiin tekemään työtä, integroiduttiin maahan, opeteltiin kieli ja tehtiin jopa kantaväestöä enemmän töitä, jotta päästiin elämässä eteenpäin. Ei ollut sosiaalivaltion verkkoja, joiden varaan jäädä.

Sosiaaliturva kansalaisuusperustaiseksi ja muita ratkaisuja

Purran mukaan kouluttamattoman työvoiman saapuminen voisi olla kestävää ainoastaan tilanteessa, jossa työlupaan ei liittyisi oikeutta sosiaaliturvaan ja julkisiin palveluihin.

– Mikäli sosiaaliturvajärjestelmämme olisi kansalaisuusperustainen, tällaisia ongelmia ei olisi. Silloin työperäinen maahanmuutto ihan oikeasti olisi työperustaista, ja työnantajan olisi maksettava palkka, jolla täällä myös tulee toimeen. Moni muukin maahanmuuttoon liittyvä ongelma helpottaisi, Purra sanoo.

– En valitettavasti kuitenkaan usko, että hallituksella on intoa lähteä kehittämään kansalaisuusperustaista sosiaaliturvaa ja siihen rinnalle kansalaisuuden myöntämisen kiristämistä. Päinvastoin esimerkiksi vihreät esitti vasta maahanmuuttajien tekemän työn ja sosiaaliturvan entistä läheisempää yhteyttä. Tämä tietää vain huonoa, siis lisää maksettavaa veronmaksajalle.

Perussuomalaiset on esittänyt 3000 euron palkkarajaa maahan EU:n ulkopuolelta saapuvalle työperäiselle siirtolaisuudelle. Kausityöntekijöitä raja ei koskisi.

Purran mukaan Suomi tarvitsee matalapalkkamaahanmuuton sijaan oman kansallisen työvoiman mahdollisimman kattavaa työllisyyttä, työmarkkinoiden ulkopuolella olevien reservien käyttöönottoa ja erityisesti kasvualojen asiantuntijatason ja yrityksiin syntyvän tuottavan työn lisäystä.

– Lisäksi tarvitsemme ammatilliseen koulutukseen arvonnousun ja koulutuspolitiikan tarkoituksen ja motiivin uudelleensuuntaamisen. Kansallisen koulutuspolitiikan vastuulla on huolehtia, että oikeilla aloilla ja mahdollisimman hyvin myös oikeilla alueilla on riittävä määrä osaavaa työvoimaa, Purra sanoo.

– Mikäli maahanmuuttoa halutaan edistää, sen pitää olla tiukasti valikoitua ja osaamisperustaista ja sijoittua muualle kuin matalapalkka-aloille. Työperäisen oleskeluluvan vaihtoehtona ei voi olla sosiaaliturva tai kotouttamispalveluiden varaan jääminen.

”Työperäinen maahanmuutto” – Keisarilla ei ole vaatteita

Työperäisen maahanmuuton lisääminen on toimenpide, jonka perään huutelevat niin hallitus kuin oppositio perussuomalaisia lukuun ottamatta, oikeiston ja vasemmiston etujärjestöt ja useat muut yhteiskunnan tahot. Työperäisen maahanmuuton lisääminen ei aiheuttanut ongelmia päättyneessä kehysriihessä, sillä kaikki puolueet ajavat sitä, koko ajan yhä voimakkaammin. Se oli ensimmäinen asia, jonka riihestä tiedettiin olevan tulossa.

Työperäiseen maahanmuuttoon – kuten maahanmuuttoon yleensä – liittyy edelleen paljon harhauskomuksia, jotka leviävät tehokkaasti median toistaessa papukaijana sen lisäämisen välttämättömyyttä. Hyvin harvoin mennään asiassa riittävän syvälle, ja niinpä poliittinen keskustelu etenee hokemien tasolla.

Vielä joitakin vuosia sitten oli tavallista, että maahanmuuton kannattajat puhuivat vain maahanmuutosta, tarkoittaessaan kaikkea turvapaikanhakijoista siivoojien kautta finlaysoneihin ja karl fazereihin. Perussuomalaisten ohjeistaessa on vähitellen päästy siihen, että ainakin työperäinen osataan erottaa humanitaarisesta ja sosiaalisesta maahanmuutosta.

Myöskään työperäistä maahanmuuttoa ei pitäisi käsitellä yhtenä kokonaisuutena, koska se sisältää kaikenlaista marjanpoimijoista eli kausityöntekijöistä matalapalkka-aloille suuntautuvan kouluttamattoman maahanmuuton kautta korkeasti koulutettuihin kansainvälisiin osaajiin. Viimeksi mainittuja tulee huomattavan vähän verrattuna ensin mainittuihin. Näiden eri kategorioiden vaikutukset julkiseen talouteen ovat tietenkin toisistaan eroavat.  Useimmat keskusteluun osallistuvat kyllä tietävät tämän, mutta eivät välitä. Tämä yksinkertainen tosiasia ei lainkaan tunnu haittaavan niitä, jotka vain vaativat kurkku suorana työperäisen maahanmuuton lisäämisestä. Mielikuvaa rakennetaan kanadalaisesta insinööristä ja aasialaisesta työrobotista, todellisuus on afrikkalainen siivooja ja aasialainen postinkantaja. Tai kuusi kuukautta Suomessa työskentelevä telakkatyöntekijä. Tai suomalaiset rakentamisen osaajat kortistoon ajava ukrainalainen.

Kuva

Halpatyövoimaa, ei osaajia

Suomeen ei tule oikeita kansainvälisiä huippuosaajia EU-maiden ulkopuolelta. Suomeen tulee väkeä matalapalkka-aloille. Viime vuosi, koronavuosi, oli kaikkien aikojen ennätys työlupien myöntämisessä EU:n ulkopuolelta saatavuusharkinnan piirissä oleville aloille saapuville. Tänä vuonna kasvua tulee edelleen paljon. Ylivoimaisesti eniten lupia annetaan siivoojille, ravintolatyöntekijöille, hitsaajille ja puutarha- ja vastaaville työntekijöille. Nimenomaan tätä kategoriaa halutaankin lisätä, vaikka kaikki eivät sano sitä ääneen.

Erityisasiantuntijoiden ryhmässäkään ei paljon niitä amerikkalaisia huippuosaajia näy, vaan suuri enemmistö on intialaisia koodareita, joiden palkka nostetaan usein eri tavalla kikkailemalla vaadittavaan 3000 euroon, jonka nähdään olevan erityisasiantuntijan raja. Intialaiskoodarien maahantuontiin ja työskentelyyn liittyy aivan vastaavia ongelmia kuin maahanmuuttovaltaisiin matalapalkka-aloihinkin, joista saamme jatkuvasti lukea lehdistä. Alipalkkausta, työehtojen rikkomuksia ja niin edelleen. Keskipalkka on selvästi alhaisempi kuin suomalaisilla alan työntekijöillä.

Sipilän hallitus aloitti Talent Boost -toimenpideohjelman, jolla piti houkutella kansainvälisiä osaajia. Houkuttelu oli heikkoa. Nykyinen hallitus volyymiä lisätäkseen on hylännyt toiveen osaajista ja laajentanut ohjelman koskemaan laajamittaisesti työvoiman maahanmuuttoa yleensä.

Suomessa puhutaan jopa asiantuntijatasolla osaajista, kun tarkoitetaan kouluttamatonta matalapalkka-alojen työvoimaa, huippuosaajista, kun tarkoitetaan vaikkapa yhä kovempiin työoloihin ja heikkoon palkkaan mukisematta suostuvia ulkomaalaisia hoitajia. Työvoimapula, osaajapula, pula kuin pula, kaikki vaativat näitä maagisia osaajia.

Mistä sitten on oikeasti kyse?

Tuskin mikään taho vastustaa korkeasti koulutettuja siirtolaisia. Mille tahansa maalle tällaiset kansainväliset osaajat kelpaavat. EU yrittää kilpailla heistä esimerkiksi Aasiaa ja Yhdysvaltoja vastaan eikä pärjää kovin hyvin. Suomen kaltainen maa jää nuolemaan näppejään, koska palkkatasomme ei ole yleisesti ottaen kilpailukykyinen mutta toisaalta verotuksemme on korkea. Meillä on etumme, kuten luonto ja suhteellinen turvallisuus, mutta toistaiseksi nämä tekijät eivät ole saaneet huippuosaajien virtaa kohdistumaan Suomeen. En usko tilanteen muuttuvan.

Sen sijaan muunlaisia virtoja ei tarvitse erityisesti houkutella. Kouluttamaton tai vähän koulutettu siirtolaisuus, riippumatta siitä, ovatko henkilöt turvapaikanhakijoita vai työperäisiä, haluaa korkeamman elintason maihin kaikkialla maailmassa. Tässäkään ei ole mitään ihmeellistä. Tomaatit poimii Espanjassa laiton siirtolainen Afrikasta, Yhdysvaltojen pelloilla työskentelee meksikolainen, ukrainalainen haluaa Eurooppaan, nigerialainen Suomeen opiskelemaan.

Sen sijaan suomalaisen sosiaaliturvan taso ja muut hyvinvointiyhteiskunnan edut varmistavat sen, että kenellä tahansa, joka onnistuu vakiinnuttamaan oleskelunsa täällä, ei pidemmän päälle keskimäärin ole kannustimia työskennellä matalien palkkojen aloilla. Tietenkin jotkut ovat ahkerampia ja sitoutuneempia kuin toiset, kuten kantaväestössäkin, mutta kun puhutaan keskiarvoista ja kannustimista, kuva on selkeä. Samalla kun suomalaisella on yhä heikommat kannustimet tulla näille samoille työmarkkinoille, ulkomaalaisella on yhä suuremmat kannustimet saapua Suomeen.

Halpamaahanmuutto tulee kalliiksi

Matalapalkka-aloille saapuvien henkilöiden työllisyysaste laskee, hieman lähtömaasta riippuen, muutamien vuosien maassaolon jälkeen kantaväestön työllisyyden alle. Matalapalkka-aloille saapuvat työperäiset maahanmuuttajat eivät siis pysy töissä.

Toisaalta kuten olemme myös tilastojen ja rekisterien avulla osoittaneet, vaikka yritys tai elinkeino ja tietenkin saapuva ihminen itse hyötyvät, julkinen talous kärsii. Nettotulonsiirrot laskevat pian erittäin negatiivisiksi kantaväestön nähden. Muuttajat saavat siis paljon enemmän tulonsiirtoja kuin maksavat veroja. Mikäli huomioidaan perheenyhdistetty puoliso, ovat sekä työllisyysaste, työtulot että nettotulonsiirrot vieläkin negatiivisempia.

Kouluttamattoman työvoiman haaliminen kehittyvistä maista epätyypillisiin ja matalan tuottavuuden työsuhteisiin ei anna millään lailla pysyväisluonteisia myönteisiä vaikutuksia kansantalouteen. Sosiaalisen maahanmuuton ohella tällainen työperäinen maahanmuutto lisää huono-osaisuutta ja pienituloisuutta ja eriarvoisuutta. Hallitus väittää vähentävänsä eriarvoisuutta, mutta niin kauan kuin maahanmuuttopolitiikka on tällaista, se lisää sitä. Vieraskielisyys näyttäytyy yhä oleellisempana tekijänä huono-osaisuuden ja eriarvoisuuden arvioissa, olipa kontekstina sitten koulu, asuinalue, sairastavuus tai sosiaaliset ongelmat.

Hallituksen traagiset virheet

Hallitus ilmoitti puoliväliriihestään, että sen tavoitteena on kasvattaa työ- ja koulutusperäistä maahanmuuttoa huomattavasti. Hallitus haluaa vähintään kaksinkertaistaa työperäisen maahanmuuton nykytasosta vuoteen 2030 niin, että 50 000 työperäisen maahanmuuttajan kokonaislisäys toteutuu. Sen jälkeen tavoitteena on saavuttaa edelleen 10 000 maahanmuuttajan vuosittainen lisäys. Lukemat ovat valtavia, mutta eivät yllättäviä. Ne toistavat kaiun lailla niitä vaatimuksia, joita ympäriinsä maassamme kuulee.

Hallitus väittää, että työperäinen maahanmuutto kasvattaa työllisyyttä ja että tämä on kestävin keino vahvistaa julkista taloutta. Samaan aikaan hallitus on löytänyt työllisyysvaikutuksia jopa kotouttamisen lisäämiselle, vaikka tällekään VM ei anna minkäänlaista vaikutusta.

Hallituksen väitteet työperäisen maahanmuuton hyödyistä julkiselle taloudelle eivät pidä paikkaansa. Sen esittämillä keinoilla ei tulla lisäämään oikeasti julkista taloutta hyödyttävää työperäistä maahanmuuttoa, mutta kylläkin sitä heikentävää matalapalkka- ja muuta sosiaalista maahanmuuttoa. Suomessa ei ole koskaan ollut eikä edelleenkään näköpiirissä näy sellaista valikoivaa maahanmuuttopolitiikkaa, joka olisi vähimmäisedellytys sille, että maahanmuutosta olisi saatavissa minkäänlaisia kokonaistaloudellisia hyötyjä. Saattaa olla, että jotkut tahot oikeasti kuvittelevat, että nyt ollaan tekemässä joitakin muutoksia, joilla painopiste siirtyy koulutettuihin osaajiin, mutta yksikään hallituksen esittämä toimenpide ei viittaa tähän. Ainoa, mikä merkittävästi edelleen tulee nousemaan, on matalapalkkamaahanmuutto.

Saatavuusharkinta romutetaan viimeisiltäkin osiltaan

SDP on luvannut, että saatavuusharkintaa eli ainoaa estettä EU-alueen ulkopuolelta saapuvan vapaan siirtolaisuuden tiellä ei tämän hallituskauden aikana pureta. Nyt tämä lupaus näkyy pyörretyn, sillä saatavuusharkintaan – siihen vähään, mitä siitä on enää jäljellä – on tulossa romautus. Esimerkiksi saatavuusharkinnan ”alueellinen sujuvoittaminen” tarkoittaa sitä, että liberaaleimmat linjaukset eri aloilta otetaan käyttöön koko maassa eli esimerkiksi, että Uudenmaan päätökset ravintolatyöntekijöistä levitetään kaikkiin maakuntiin.

Tämä päätös tekee täysin naurunalaiseksi pääministerin vappupuheessaan tekemät lupaukset työmarkkinoista. Mikäli demarit olisi kiinnostuneita duunareista ja suomalaisten työmarkkinoiden balanssista, puolue ei tekisi tällaista takinkääntöä. Huomion keskittäminen siihen, mitä tapahtuu vientialoilla, joissa työntekijän neuvotteluasema on aina ollut huomattava, jättää tyystin varjoonsa sen keikauksen, jossa yhä kiihtyvämmällä tahdilla yksi matalapalkka-ala toisensa jälkeen siirretään maahanmuuttajavaltaiseksi.

Aina kun puhutaan saatavuusharkinnasta, kyse on EU:n ulkopuolelta saapuvasta kouluttamattomasta matalapalkkamaahanmuutosta, ei mistään muusta. Saatavuusharkinta ei koske osaajia, ei asiantuntijoita, ei EU:n väestöä, ei kausityöntekijöitä. Kun hallitus väittää, että ”työllisyyden edistämisen ministeriryhmä linjaa saatavuusharkinnasta”, voi olla sataprosenttisen varma, mistä puhutaan ja mitä ollaan tekemässä. Ja tämä on nyt siis tapahtumassa sosiaalidemokraattijohtoisen hallituksen aikakaudella.

Myös perheenyhdistäminen helpottuu entisestään

Käytännössä tapahtuvan saatavuusharkinnan purkamisen ohella hyvin ongelmallinen on riihessä tehty kirjaus siitä, että hallitus tarkastelee mahdollisuuksia entisestään laskea toimeentuloedellytyksiä eri maahanmuuttajaryhmillä.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että jo ennestään hyvin alhaalla olleita perheenyhdistämisten tulorajavaatimuksia lasketaan. Suomi on jo nyt tässä omassa sarjassaan, ja tilanne tulee heikkenemään. Maahanmuuton, niin sosiaalisen kuin työperäisen, vaikutus julkiselle taloudelle tulee koko ajan olemaan negatiivisempi.

Korkeaa teknologiaa ja kouluttamatonta väestöä

Matalapalkka-alojen kasvun ongelmat kohdistuvat koko yhteiskuntaan ja sen perusrakenteisiin, koska kustannukset lankeavat kaikille. Jatkuvat vaatimukset kouluttamattoman ulkomaalaisväestön lisäämisestä ovat täydellisessä ristiriidassa myös sen kanssa, että haluamme Suomeen korkean osaamisen ja teknologian työpaikkoja, pääomaintensiivisyyttä ja innovaatioita. Samoin se on ristiriidassa rakennemuutoksen kanssa, sillä Suomesta, kuten muistakin länsimaista, on kadonnut satojatuhansia alhaisen osaamisen työpaikkoja ja katoaa koko ajan lisää.

Niinpä tosiasia maahanmuuton ja julkisen talouden kestävyyden kanssa on toinen kuin esitetty. Mikäli haluamme säilyttää nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan palvelut ja etuudet, tarvitsemme taloutta vahvistavia toimia eikä meidän pidä tuottaa maahan ihmisiä, joiden työllisyys jää tai päätyy heikoksi ja osaaminen ja ansiot alhaisiksi. Maahanmuuttajista ainoastaan ne, joiden tuottavan työn panoksesta jää jotakin viivan alle, olisivat siis tältä kantilta katsoen tervetulleita. Lisäksi meidän pitäisi käydä arvokeskustelua siitä, mitä ne suomalaiset, jotka eivät halua tai kykene opiskelemaan pitkälle, tulevat tekemään tulevaisuudessa. Maahanmuuttajavaltaisten alojen heikko palkkakehitys ja imago entisestään vaikeuttavat kantaväestön halua hakeutua niille.

Vastaavia ongelmia koko ajan paisuvassa opiskelijamaahanmuutossa

Työperäisen maahanmuuton lisäämisen ohella hallitus vaatii nyt myös huomattavasti lisää opiskelijamaahanmuuttoa. Uusien ulkomaalaisten tutkinto-opiskelijoiden määrä pyritään kolminkertaistamaan vuoteen 2030 mennessä. Tässä on vastaavat ongelmansa. Ensinnäkään oppilaitostemme ns. kansainvälistyminen ei ole yksi kokonaisuus. Erityisesti ammattikorkeakouluissa opiskelee paljon afrikkalaisia. Eniten Suomeen tullaan opiskelemaan tutkintoon Venäjältä, Vietnamista, Kiinasta ja Nepalista. Suomalaisiin ammattikorkeakouluihin haetaan eniten Nepalista, Bangladeshista ja Nigeriasta, yliopistoihin Nigeriasta, Pakistanista, Intiasta ja Ghanasta. Ulkomaalaisten osuus kaikista korkeakouluopiskelijoista on Suomessa jopa suurempaa kuin OECD-maissa keskimäärin. Kaikenlaisten tutkintojen suorittaneiden halutaan saada jäävän Suomeen.

Itselleni ei ole käynyt selväksi, miksi veronmaksajan pitää kustantaa ulkomaalaisten tutkintoja ja mitä hyötyä siitä meille on, varsinkaan siinä tapauksessa, että tuloksena ei ole sellaista osaamista, joka tulisi Suomea hyödyttämään. Liian usein opiskelu on vain keino hoitaa maahanpääsy, koska turvapaikkaan tai muuhun kategoriaan ei ole pääsyä. Mikäli omissa ikäluokissamme ei ole riittävästi opiskelijoita ylläpitämään kaikkia oppilaitoksia ja kaikkia aloja, niitä pitää vähentää, eikä täyttää kehittyvistä maista saapuvilla halukkailla. On sulaa hulluutta, että oppilaitokset saavat pumpata veronmaksajan rahaa siksi, että on kansallisesti päätetty kouluttaa yhä enemmän ulkomaalaisia suomalaisten määrän vähentyessä.

Koulutuspolitiikkaan vaaditaan perustava muutos

Koulutuspolitiikan merkityksestä puhutaan aivan liian vähän. On valtiovallan vastuulla, että maassa suoritetaan sellaista koulutuspolitiikkaa, että oikeilla aloilla ja mieluiten oikeissa paikoissa on oikea määrä valmistuneita, tutkinnon suorittaneita ja osaavia ihmisiä. Nyt näin ei ole. Paitsi että ammatillista koulutustamme piinaavat monet kroonistuneet ongelmat, on myös kokonaisuudessa ongelmia. Oppilaitoskentällä on eräänlainen villi länsi, jossa yksiköt kouluttavat sinne, mistä niille itselleen on saatavissa hyötyä ja resursseja. Tässä ei ole mitään järkeä.

Valtiolla pitäisi olla koulutuksen keskeisimpänä maksumiehenä suurempi ja ohjaavampi rooli koulutuksen suuntaamisessa alojen ja alueiden suhteen, koska valtio vastaa myös koulutustuotoksen seurauksista. Sikäli kun eri alojen työvoimapulat ovat laadullisia eli johtuvat osaajien puutteesta tai osaamisvajeista, heitä on koulutettava lisää. Sikäli kun työvoimapula johtuu huonosta palkasta ja työoloista suhteessa sosiaaliturvaan, on tähän puututtava.

Matalapalkkamaahanmuuton tai opiskelijoiden avuksi huutamisen sijaan vaaditaan tietoa Suomen elinkeinorakenteen suunnasta, työvoiman saatavuushaasteista ja sen edellyttämistä järkevistä toimenpiteistä. Elinkeinoalojen pitää kyetä konkreettisesti tekemään selvitystä ongelmakohdista, osaamisen ja työvoiman puutteista ja lopettaa yleinen työvoimapulan huutaminen ja maahanmuuton tarjoaminen siihen jonkinlaisena avainratkaisuna. Vastaavasti median pitäisi sivistyä perehtymällä oleellisiin lukuihin, prosesseihin ja tilastoihin ja lopettaa poliittisten ja taloudellisten intressiryhmien papukaijana toimiminen.

Suomalaisnuori, joka suunnittelee, mille alalle kouluttautuu, hyötyisi tiedosta, mikä on kannattavaa, mistä on saatavilla mahdollisimman vakaa työura, osaamista vastaavalla palkalla. Tähän liittyy myös aluepolitiikka. Liian monella suomalaisellakaan ei ole minkäänlaista positiivista näkymää työuralle, ja tällä on erityisen negatiivinen vaikutus myös syntyvyyteen.

Ylipäätänsä lähtökohtana tulisi olla ihmisten ohjaaminen tuottaviin ja työllisyyttä kasvattaviin töihin, joilla on myös kansantaloudellista merkitystä.

Työvoimapulan monenlaiset kasvot

Työ- ja elinkeinoministeriö kokoaa säännöllisesti arvioita ammattien kysynnän ja tarjonnan suhteista. Tällä hetkellä työvoimapula-ammateiksi määritellään yhteensä 37 ammattia. Niistä suurin osa on julkisen sektorin ammatteja, joiden kohdalla ongelma on usein työoloissa ja palkkauksessa. Samaan aikaan kun hoitoalalle toisesta päästä halutaan lisää väkeä mahdollisimman kaukaisista maista, toisesta päästä työvoimaa karkaa alalta pois. Tämä on kansantaloudellisesti järjetöntä. Nyt samanlaisia ilmiöitä alkaa muodostua esimerkiksi varhaiskasvatukseen. Meillä ihan todella suunnitellaan päiväkodin työntekijöiden kuskaamista Suomen ulkopuolelta, koska paukkuja alan työolojen ja palkkauksen kehittämiseen ei ole.

Suomalaiset eivät ole lopettaneet olemasta kiinnostuneita varhaiskasvatuksesta tai lastentarhanopettamisesta tai vanhustenhoidosta. He tekisivät sitä, mikäli alan vetovoima olisi ennallaan. Mikäli työ ei olisi palkkaan nähden niin vaativaa, mikäli palkalla voisi pääkaupunkiseudullakin elää, mikäli siihen ei suhtauduttaisi bulkkina, jota tekemään voidaan kärrätä ulkomailta se, joka sitä suostuu tekemään.

Vastaavasti työvoimapula-aloiksi esitetään myös esimerkiksi siivoojat ja hitsaajat. Ei ole väärin ihmetellä, kuinka tolkuttoman paljon meille tarvitaan siivoojia, kun heitä koko ajan saapuu yhä enemmän ja silti heitä myös tarvitaan koko ajan enemmän. Vastaus piilee siinä, että työperäisenä matalapalkka-aloille saapuvien työllisyys laskee muutamassa vuodessa maahantulon jälkeen. Siivoojia tarvitaan kehitysmaista koko ajan lisää, koska entiset siivoajat lopettavat siivoamasta.

Ja miksi? Koska siivoaminen ei kerta kaikkiaan ole järkevää, kun saman rahan ja enemmän voi saada tekemättä mitään.

Työperäinen maahanmuutto – Keisarilla ei ole vaatteita

Työperäisestä maahanmuutosta keskustellaan päivittäin jossakin – suhteessa huoltosuhteeseen, kestävyysvajeeseen, työvoimapulaan, sosiaaliturvaan, maahanmuuttopolitiikkaan, innovaatioihin, osaamiseen, työhalukkuuteen, työttömyysturvaan ja niin edelleen. Pääasiassa keskustelu on vääristävää – joko silkasta sumutuksen halusta, kuten silloin kun elinkeinoelämä pyrkii peittelemään haluaan saada maahan halvempaa ja helpompaa työntekijämassaa, tai tietämättömyydestä, kun joku onneton vasemmistopoliitikko silmät kirkkaana kertoo saatavuusharkinnan olevan esteenä kansainvälisille innovaatioille, jotka nostavat Suomen takaisin huipulle.

Tämäkö ei sitten ole rasismia?

Yhteiskunnallisessa keskustelussamme on tavallista löytää rasismia milloin mistäkin. Jostakin syystä sitä ei koskaan löydetä siitä täysin vastuuttomasta hyväosaisten poliitikkojen ja eturyhmätahojen halusta houkutella Suomeen yhä enemmän ihmisiä kehitysmaista alaluokkaistumaan tai siitä, miten etnisesti jakautuneita työmarkkinamme alkavat olla. Sama ilmiö korostuu asuntopolitiikassa, alueilla, kouluissa, sosiaalipolitiikassa ja niin edelleen. Vaikutukset koko yhteiskuntaan ovat huomattavat.

Ja tämä on vain uutta polttoainetta vasemmistolaiselle holhouspolitiikalle. Tästä löytyy syy uusille veronkorotuksille ja uusille eriarvoisuuden vähentämisohjelmille. Siitä löytyy syy syrjäytymistä ehkäiseville monikulttuurisuuskoordinaattoreille ja niille kaikille oppilaitoksille, konsulteille ja firmoille, jotka haluavat kotouttaa ja valmentaa.

Suunnanmuutos Suomen ja suomalaisten hyväksi

Suomi tarvitsee oman kansallisen työvoiman mahdollisimman kattavaa työllisyyttä, työmarkkinoiden ulkopuolella olevien reservien käyttöönottoa ja erityisesti kasvualojen asiantuntijatason ja yrityksiin syntyvän tuottavan työn lisäystä. Tarvitsemme ammatilliseen koulutukseen arvonnousun ja koulutuspolitiikan tarkoituksen ja motiivin uudelleensuuntaamisen.

Mikäli maahanmuuttoa halutaan edistää, sen pitää olla tiukasti valikoitua ja osaamisperustaista ja sijoittua muualle kuin matalapalkka-aloille. Työperäisen oleskeluluvan vaihtoehtona ei voi olla sosiaaliturva tai kotouttamispalveluiden varaan jääminen.

On surullista, että on yhden puolueen toiminnan ja tutkimustyön varassa, että ilmiön ongelmista ja kokonaisuudesta on edes minkäänlaista tietoa. Kuitenkaan meidän ei tarvitse mennä enää kuin Ruotsiin asti, ja siellä jopa oikeistosta käsin nähdään matalapalkkamaahanmuuton aiheuttamat valtavat ongelmat niin julkiselle taloudelle kuin yhteiskunnalle muutenkin. Toivon, että myös Suomessa vaaleanpunaiset monikulttuurisuuslasit otetaan pois silmiltä ja katsotaan tätä todellisuutta rehellisesti ja kaunistelematta.

Hallituksen tavoittelema vuotuisen nettomaahanmuuton valtava kasvattaminen ei pienennä kestävyysvajetta vaan suurentaa sitä. Se ei ratkaise ainuttakaan rakenteellista ongelmaa suomalaisen työllisyyspolitiikan ja kestävyysvajeen taustalla vaan pahentaa niitä.

Onko jo toivotonta? Työllisyys, työttömyys ja kestävyysvaje

Demografisia ja kestävyysvajetta kuvaavia lukuja voidaan esittää monenlaisia. Yksi pysäyttävimmistä on 43 prosenttia. Se kertoo sen osuuden ihmisistä, jotka ylipäätänsä käyvät töissä. 57 prosenttia maassa asuvista siis on joko lapsia, vanhuksia tai muuten työmarkkinoiden ulkopuolella.

Läheskään koko ongelmaa ei selitä ikääntyminen ja ikäluokkien pieneneminen. Kaiken lisäksi tuo epäedullisen huoltosuhteen ongelma on seuraavien 10–15 vuoden aikana itse itsensä korjaava, sillä ikääntyneiden määrä Suomessa kasvaa enää yli 75-vuotiaiden keskuudessa.

Toisaalta yleisin keskustelussa käytetty muuttuja eli työllisyysaste ei ole kovin hyvä kuvaaja, sillä se on aivan liian positiivinen, mikäli meitä kiinnostaa työllisyyden kokonaiskuva ja julkisen talouden tasapaino. Työllisyysaste nimittäin kuvaa nuppilukua niistä ihmisistä, jotka tarkasteluajalla ovat edes piipahtaneet työssä, vaikka muutaman tunnin. Työllisyysaste ei kuvaa hyvinvointia, ei työn määrää eikä kokonaistuotosta. Sen arvoon ja toiveisiin kuitenkin politiikassa jatkuvasti viitataan.

Työllisyysasteen nousu toimii politiikassa toiveiden tynnyrinä ja sen juuttunut luonne kannustaa kriisipuheeseen.

Tosiasiassa paljon työllisyysasteen lukemia oleellisempaa olisi tarkastella valtion tulojen ja menojen kokonaisuutta, sitä, millaisia töitä ihmisillä on ja mihin uudet työpaikat syntyvät, kuinka usein ihmiset käyvät töissä, ketkä ovat uusia työllistyjiä ja tulevatko työlliset palkallaan toimeen vai tarvitsevatko sosiaaliturvaa.

Työllisyysaste on myös siitä ongelmallinen, että sitä on varsin helppo keinotekoisesti nostaa, rahalla, kuten Marinin hallitus on pyrkinyt ja pyrkii tekemään. Mikäli erilaisiin tukitoimiin pumpataan yhä enemmän verorahaa, työllisyysaste nousee, ainakin siksi aikaa, kun työttömät pysyvät tuettuina. Muiden pohjoismaiden korkeampaa työllisyysastetta selittää nimenomaan suurempi julkinen työllistäminen ja palkkatuki, Suomea korkeamman osa-aikatyön osuuden ohella.

Toisaalta työllisyysaste kehittyy positiivisesti myös ilman rahan pumppaamista, nimittäin silloin, kun pitkäaikaistyöttömiä eläköityy tai kun työllisten kokonaismäärä laskee eli kun väestö vanhenee. Juuri näin Suomessa on tapahtunut.

Kolmas työllisyysastetta turhan positiivisesti nostanut seikka liittyy osa-aikatyöhön. Työllisten lukumäärä on kasvanut kymmenen vuoden aikana lähes 50-prosenttisesti osa-aikatyön takia. Tehdyt työtunnit eli kokonaistuotoksen määrä ovat lisääntynet paljon hitaammin. Tehtyjen työtuntien määrä per työllinen on laskenut. Osa-aikatyö saattaa toki liittyä myös monien kaipaamiin joustoihin. Silloin sen tulisi kuitenkin olla vapaaehtoista. Valitettavasti näin ei usein olen – ja siitä lisää kohta.  

Vaikka Suomen työllisyysaste on siis pohjoismaiden matalin ja työttömyys korkeinta, on Suomen tilanne tosiasiassa vielä huolestuttavampi kuin eksakti työllisyysaste antaisi ymmärtää.

Työllisyysasteen noston tarve on kuitenkin kaikkien yhdessä jakama tavoite. Näin kuuluu ollakin, mutta tähänkin kaivattaisiin hieman realismia. Nyt kun valtiovarainministeriö on avoimesti kritisoinut kehysriihen työllisyyspäätöksiä, monet ovat ymmärtäneet, että kaikki työllisyys ei ole yhtä hyvää työllisyyttä. Sosiaalipoliittiset toimet ovat usein perusteltuja, varsinkin inhimillisistä syistä, mutta ne eivät ole sitä automaattisesti – eikä niiden voi väittää olevan varsinaisia työllisyystoimia eikä varsinkaan parantavan julkista taloutta tai kestävyysvajetta. Tässä siis Marinin vasemmistohallitus menee selvästi vikaan. Rahaa se osaa jakaa – ja myös huolehtia siitä, että autettavien määrä ei ainakaan vähene – mutta muut toimet ovat vaikeampia.

Hallitus julistaa siis päätösperustaisista paikoistaan, mutta ei paljon uskottavammin mene aina sen ulkopuolellakaan. Esimerkiksi kokoomus kertoo päivittäin tavoitteestaan saavuttaa 80 prosentin työllisyysaste. Onko kunnianhimo hyvästä? Ehkä, mutta vielä parempi olisi ymmärtää esteet tuon tavoitteen tiellä.

Työllisyyden tavoitetasot ovat tänä päivänä korkeampia kuin toteutunut työllisyys oli edes 1980-luvun suhdannehuipussa. Tuolloin muutaman vuoden ajan oli tilanne, joka muistutti täystyöllisyyttä. Työttömyys oli vain noin 4 prosenttia ja työllisyysaste korkeimmillaan, 75 prosenttia. Tuolloin kuitenkin maamme oli hyvin erilainen kuin nyt. Yhtäältä tarjolla oli edelleen paljon matalan kynnyksen ja alemman keskiluokan työpaikkoja sekä esimerkiksi teollisuutta. Toisaalta maassa ei ollut työllisyydeltään sitkeästi kantaväestöä alhaisempaa ulkomaalais- ja maahanmuuttajataustaista väestöä.

Suomessa on työttömiä työnhakijoita ja työvoimahallinnon palveluiden piirissä tällä hetkellä noin puoli miljoonaa. Sen lisäksi työikäisistä ennenaikaisesti eläköityneitä on noin 200 000. Heissä on paljon mielenterveyspotilaita ja nuoria, alle 35-vuotiaita. Sitkeästi työttömiksi arvioitujen määrä on 162 000 henkilöä. Heidän työllistymistodennäköisyytensä on alle 20 prosenttia ja heikoimmillaan alle 10 prosenttia eli olematon.

Näiden lisäksi työssä – eli työllisten joukossa eli työllisyysastetta nostamassa – on noin 178 000 ihmistä, jotka ovat alityöllistettyjä eli vastentahtoisesti osa-aikatyöllisiä. He haluaisivat tehdä enemmän tunteja, mutta niitä ei ole tarjolla. He todennäköisesti eivät tule toimeen palkallaan vaan tarvitsevat sosiaaliturvaa palkanpuutetta korvaamaan. Sama koskee kokoaikaisia matalapalkkasektoreiden työntekijöitä, etenkin kalliin asumisen alueilla.

Kun katsotaan työmarkkinoille saapuvia eli koulutuksessa olevia nuoria, havaitaan vielä, edellä luettelemieni ryhmien lisäksi, että ammatillisissa oppilaitoksissa on suuri joukko nuoria, joiden työpanokselle ei ole kysyntää ja heidän on vaikea päästä edes työharjoitteluun.

Kaikissa mainitsemissani ryhmissä vieraskieliset ovat merkittävästi yliedustettuja heidän väestöosuuteensa nähden. Kantaväestön ja kaikkien vieraskielisten työllisyysasteissa on noin kymmenen prosenttiyksikön ero, mutta tällainen tarkastelu jättää huomiotta sen, että vieraskielisten ryhmän sisällä on hyvin erilaisia ryhmiä, kuten olen usein kuvannut.

Joka tapauksessa, edellä luettelemistani ryhmistä syntyy valtava reservi. Osan työllisyysmahdollisuudet ovat toki olemattomat, mutta osan eivät. Kaikkien työllistämisen pehmeiden keinojen pitäisi keskittyä näiden ihmisten, etenkin nuorten, työmarkkinoille saamiseen, mutta samaan aikaan on ymmärrettävä työllistämisen kustannukset. Mikäli oikeaa työllistymistä ei synny, kuinka paljon tukitoimet saavat maksaa? Hallitus pohtii mitättömän vähän tällaisia seikkoja.

Tukitoimia parempi ja kestävämpi vaihtoehto on tietysti oikeiden työpaikkojen syntyminen, mieluiten yksityiselle sektorille. Tämä edellyttää taloudellista kasvua ja järkevää yritys-, vero-, ilmasto-, koulutus- ym. politiikkaa.

Samalla olisi huolehdittava ennaltaehkäisytoimena myös siitä, että lisää heikon työmarkkina-aseman omaavia henkilöitä ei maahan tulisi – eli siis on tehtävä rajoittavaa maahanmuuttopolitiikkaa. Tiukka ja valikoiva maahanmuuttopolitiikka on kaikkien virallisten lukujen valossa merkittävä työllisyystoimi, jolla on siten selvä vaikutuksensa julkisen talouden tilaan.

Talouskurjimus, elvytys ja ideologia: kuka uskaltaisi rakenteellisten ongelmien ja kroonisten menokohteiden kimppuun?

Hallituksen talousilmasto

Hallitus on kertonut tekevänsä finanssipolitiikkaa, joka reagoi suhdanteisiin sekä sitovansa menolisäyksiään työllisyysasteen nousuun. Mikäli työllisyysaste ei nouse riittävästi, menoja peruutetaan. Näin siis ennen koronaa.

Epidemian aiheuttaman vakavan reaalitaloudellisen kriisin myötä periaatteen luulisi olevan selkeiden taloudellisten ja terveydellisten korjaustoimien ja elvyttämispolitiikan jälkeen vieläkin ajankohtaisempi. Tällaisen ajattelun vahvistumisesta ei valitettavasti ole minkäänlaisia merkkejä. Uusin lisätalousarvio ja avainministereiden lausunnot, puolueiden muiden edustajien keskinäisestä nokittelusta puhumattakaan, viestivät miltei päinvastaisesta.

On mahdollista, että julkinen velka itsessään, varsinkaan näissä poikkeuksellisissa oloissa, ei ole syy olla kauhuissaan. Suurempi ongelma niin poikkeuksellisen suuressa neljännessä lisätalousarviossa kuin yleisestikin hallituksen budjettipolitiikassa on kuitenkin siinä, että se ei nojaa minkäänlaisille rakenteellisille uudistuksille tai kroonisten menokohteiden tarkastelulle. Epidemiaoloissakaan hallitus ei halua muuttaa hallitusohjelman tavoitteita eikä luopua sen paremmin suurhankkeistaan kuin pienemmistä kohdistuksista tai edes joustaa niiden ajankohdasta.

Lisätalousarviossa sen sijaan näkyy sellaisen koalitiohallituksen jälki, jossa puolueiden kannatukset menevät eri suuntiin. Jokaisella on tarve vetää kotiinpäin, omilla symbolihankkeillaan ja juuri sille leimallisin tavoittein. Näistä jokaista hallitus kutsuu elvytykseksi.

Perinteiset elvytyskohteet ovat investointeja, joilla on alku ja loppu. Sellaisiakin hallituksen listassa on, kuten monet yritystuet ja tie- ja rataverkkoon kohdistuvat parannukset ja hankkeet. Paljon vaikeammin elvytysmääritelmään sopivat monet sosiaalipolitiikan toimet. Voidaanko toimeentulotuen nostosta luopua määräajan jälkeen? Vihreille tärkeät luonnonsuojeluhankkeet ja valtavan ylimitoitetut panostukset kaupunkien julkiseen liikenteeseen tai vaikkapa demareille mieluisa Helsingin museohanke eivät ole koronatoimia vaan puhdasta puoluepolitiikkaa ja omien äänestäjien taloudellisesti kestämätöntä mielistelyä. Elinkeinoelämän ja kotitalouksien tukemisen ohella budjetissa on merkittävä määrä poliittista ideologiaa ja koalitiohallituksen moneen suuntaan vetäviä intressejä.  

Hallitus on ilmoittanut, että eduskuntaan tuodaan esityksinä vain kiireellisiä eli käytännössä koronakriisin terveydellisiä tai taloudellisia vaikutuksia varten tehtyjä esityksiä. Tämä periaate on rikottu monta kertaa, muun muassa maahanmuuttoa helpottavilla ja sen kustannuksia lisäävillä esityksillä. Neljäs lisätalousarvio rikkoo periaatteen suoraan budjettitasolla.

Mikäli hallitus ei suostu luopumaan ei-välttämättömistä hankkeistaan, jotka entisestään kurjistavat julkista taloutta ja lisäävät kuntien kamppailua, joudutaan leikkauksia hyvinvointivaltion perusrahoitukseen tekemään vielä tällä kehyskaudella. Sopeutustoimien ja tasapainoa kohti pyrkivien rakennemuutosten määrittelyn pitäisi tapahtua välittömästi. Suosionsa huipulla paistattelevan pääministerin pitäisi kyetä jarruttamaan hallituksensa puolueiden keulimista ja huolehtimaan siitä, että maan kokonaisetu säilyy epidemiasta noustessa kaikkein ja kaikkien tärkeimpänä tavoitteena.

Mikäli vihervasemmistolaiset voimat eivät kykene irrottautumaan sektori-intresseistään ja hiipuvan veronmaksajan rahojen tuhlaamisesta omiin ideologisiin hankkeisiinsa, muiden puolueiden täytyy ottaa Suomi-laiva hoidettavakseen.

Työllisyyslupauksia ja tilastokikkailua

Kuten olen aiemmin moneen kertaan kuvannut, on eri asia nostaa työllisyysprosenttia kuin rakentaa sellaista kestävää työllisyyttä, josta on hyötyä myös julkisen talouden tasapainon kannalta. Arviossa pitää huomioida erityisesti tuottavuus, bruttotulojen kehitys, se, kuka työllistyy, millaisiin töihin ja millaisin julkisin avuin sekä se, tuleeko palkalla toimeen vai vaatiiko se rinnalleen sosiaaliturvaa. Kokonaisuuteen liittyvät hyvin elimellisesti niin sosiaaliturvan kannustinongelmat kuin maahanmuuttokin.

Sen sijaan, että hallitus olisi julkaissut jonkinlaisia konkreettisia toimenpiteitä kestävän työllisyyden lisäämiseksi, se tyytyi vain nostamaan tavoitettaan uusien työpaikkojen lukumäärästä. Tavoitteiden kunnianhimon nostaminen ei ole politiikkatoimi.

Elvytystoimista

Sekä Suomen hallitus että EU korostavat elvytystoimissaan jälleen kerran digitaalisuutta ja ilmastoa. Mitä tulee ensin mainittuun, olen alkanut pitää sitä eräänlaisena kaatoluokkana, johon voidaan tiputtaa ja josta voidaan noukkia aina tarpeen mukaan. Kun valtio hakee säästöjä tai kustannushillintää millä tahansa sektorilla, avaimeksi muodostuu aina digitaalisuus ja sähköistyminen. Valitettavasti jälleen kerran tavoitteiden konkretisoituminen on harvinaisempaa kuin niiden toteutuminen. Yritystaloudellisena tavoitteena ajatus on toivottavasti pitävämpi.

Ilmastoelvytyksen suhteen en ole täysin pessimistinen. Nimenomaan jos pääpaino on yksityistaloudellisessa tuotannossa, suomalaisessa vähähiilisessä teknologiassa ja osaamisessa ja näiden viennissä, suhtaudun positiivisesti. On ilmastonkin kannalta monin verroin järkevämpää, että mittakaavaltaan mitättömässä Suomessa kansalaista ja yrittäjää ei kurjisteta enempää, vaan maa keskittyy viemään ilmastoystävällistä osaamista ja teknologiaa maihin, joissa hiilidioksiditonnien vähentäminen on edullisempaa ja oleellisempaa. Samaan aikaan hiilivuodon torjunnan tulee olla tärkeä prioriteetti. Samalla kun koronaepidemiasta viisastuttuamme haluamme nostaa omavaraisuuttamme ja huoltovarmuuttamme, meidän tulee tarkastella teollisuuden palaamisen edellytyksiä myös muilta osin. Tavoite ei ole helppo, varsinkaan kun lähes kaikki muut yhteiskunnan toimijat ovat liian arkoja edes keskustelemaan globalisaation haitallisista vaikutuksista.

Vientisektorimme ei ole vielä näyttänyt kärsivän merkittävästi koronasta, mutta tämänkin valitettavasti voi nähdä olevan edessä. Tukemalla uudistumiskykyisiä ja vahvoja yrityksiä erityisesti vientialalla voimme vahvistaa kasvua ja helpottaa nousuamme koronanjälkeisessä ajassa. Vientiyrityksemme ovat talouden veturi, ja myös hyvinvointijärjestelmämme on niistä oleellisella tavalla riippuvainen. Tutkimus- ja innovaatioinvestointien tukeminen ja uudenlaisen kilpailukyvyn kehittäminen ovat tärkeitä elvytystoimia.

Pidemmällä aikavälillä verojärjestelmien ja regulaatiopolitiikan uudistaminen ovat myös tarpeen. Missään tapauksessa kokonaisveroastetta ei tule nostaa. Aidosti hyödylliset julkiset hankkeet ovat myös hyvää elvytystä. Pyöräreittejä poikki Suomen ei ole syytä edistää, mutta teollisuuden ja yritysten toimintaedellytysten parantaminen ja kansalaisten käteen jäävien tulojen vahvistaminen ovat aina hyödyllisiä.

Jos ajatellaan, että hyvinvointi lisääntyy työn määrän ja tuottavuuden tulona, pitäisi meidän siis lisätä työn määrää ja tuottavuutta. Työllisyysasteen ja työllisten määrän nostamisessa rajat tulevat pian vastaan, mutta tuottavuuden kohdalla mahdollisuuksia kehitykseen on paljon enemmän.

Rakenteelliset ongelmat ja krooniset menokohteet

Suomalaisten heikko syntyvyys on rakenteellinen ongelma, jonka yksinkertaiseen korjautumiseen en usko. Olen kuitenkin sitä mieltä, että työllisyyteen, tulevaisuususkon vahvistamiseen ja nuorten aikuisten oman elämänsä vaikutusmahdollisuuksien lisäämiseen liittyvät toimet auttavat myös suomalaisten syntyvyyden nostamisessa.

Työntekemisen kannattamattomuus, etenkin alemmilla palkkatasoilla, on yksi maamme merkittävimmistä rakenteellisista ongelmista. Kyse ei ole vain sosiaaliturvan kannustinongelmista vaan työmarkkinoiden, yritysrakenteen ja esimerkiksi maahanmuuton vaikutuksista.  

Matalapalkkamaahanmuuton suhteen työn kannustinongelmat muodostavat pirullisen noidankehän: Yhtäältä merkittäviin reformeihin ei ole mielekästä ryhtyä niin kauan kuin maahanmuuttajien systeemisistä syistä (ainakin hetkellisesti) työmotivoitunut virta maahan jatkuu. Toisaalta ongelma ei milloinkaan lähde purkautumaan, mikäli maan sisällä olevien kannustimia ottaa vastaan sosiaaliturvan kanssa kilpailevaa työtä ei paranneta – eli siis mikäli sosiaaliturva näyttäytyy kouluttamattomille tai vähän koulutetuille niin helposti houkuttelevampana vaihtoehtona kuin työnteko.

Suomeen suuntautuva maahanmuutto on pääasiallisesti krooninen menokohde. Kun kyse on kehitysmaista saapuvasta siirtolaisuudesta, varsinaisella maahanmuuttajan statuksella ei ole pidemmällä aikavälillä merkittävästi väliä. Niin matalapalkka-aloille siirtyvä työperäinen kuin pakolaisaseman saava humanitaarinen maahanmuuttaja aiheuttavat huomattavia kustannuksia.

Niin kauan kuin Suomen hallitus ei suostu ymmärtämään maahanmuuton kokonaiskustannuksia ja puuttumaan niihin kovalla kädellä, ongelma säilyy ja pahenee. Ongelma on yhä rakenteellisempi eikä korjattavissa näennäisillä rajoituksilla tai maahanmuuttopolitiikan uudelleenkohdistamisilla. Olen hyvin skeptinen sen suhteen, että sen paremmin vasemmistolainen kuin kokoomuslainenkaan hallitus kykenisivät tai edes haluaisivat muuttaa suuntaa tarpeeksi. Siihen vaaditaan vahva perussuomalaisessa johdossa oleva maa – eikä se sittenkään ole helppoa, koska koko yhteiskuntaa on yli 20 vuotta rakennettu väärään suuntaan.

Neljänneksi rakenteelliseksi ongelmaksi nostan EU- ja eurojärjestelmän. Mitä lähemmäksi liittovaltiota siirrymme ja mitä näennäisempää itsemääräämisoikeutemme veronmaksajan rahojen käytön suhteen kasvavien yhteisvastuiden Euroopassa on, sitä merkityksellisemmäksi ongelma muodostuu.

Kuntien tilanteesta

Kuntatalous on historiallisen surkeassa jamassa. Varsinainen syy ei tietenkään ole koronavirus, mutta se on viimeistellyt kroonisten heikkouksien aiheuttaman alasajon. Kriisi on iskenyt erityisesti kuntien verotuloihin, mutta samalla se kasvattaa menoja ja lisää kuntien tulevia rahoitusvastuita. Velkaantuminen on rakenteellista. Jopa Espoon kaltaiset hyvien veronmaksajien ja yhteisöveron saajat ovat osin vapaassa luisussa. Helsingillä on vielä millä mällätä, mutta mikäli kaupungin johdossa ei pian oteta peiliä kauniiseen käteen – näin ei käyne huomioiden johdon koostumus – tilanne tulee kurjistumaan sielläkin.

Silmiinpistävää monessa kaupungissa ja perinteisesti hyvävointisessa kunnassa on verotulojen heikko kehitys, siis myös ennen koronaa, jopa väestönlisäyksestä huolimatta. Ikääntyminen on krooninen ja suuria kustannuksia aiheuttava tosiasia, mutta edes nuorten aikuisten muuttaminen kuntiin ei usein korjaa asiaa parempaan. Uudenmaalla, joka siis on kuitenkin maan talouden kannalta ensiarvoinen, nuorten aikuisten maksamat verot ovat romahtaneet. Tarkempana esimerkkinä voisin nostaa oman kuntani.

Kirkkonummi on perinteisesti houkutellut vetovoimallaan niin lapsiperheitä kuin joitakin huomattavan rikkaita ihmisiä. Monipuolista asumista niin maaseutumaisissa kuin kaupunkimaisissa olosuhteissa tarjoava kunta lähellä pääkaupunkiseutua on kuitenkin viime vuosina lipunut samanlaista jähmettyneisyyttä kohti kuin monet muut kunnat. Tälle on monia syitä, joista osa voidaan laskea ikäviin sattumuksiin (kuten valtavat sisäilmaongelmat ja epäonnistuneet investoinnit), osa rakenteellisiin (naapurikuntia kovempi ikääntyminen, etenkin ruotsinkielisen väestön kohdalla) ja osa ongelmallisiin päätöksiin (veroprosentin nosto, ”pakon” edessä).

Viime vuosina Kirkkonummella väkiluku on noussut (tosin jääden kauaksi huippuvuosista). Veroprosenttia nostettiin (tällä hetkellä 19,75 % ja kovia nousupaineita). Tästä huolimatta verotuotto on vähentynyt. Se kertoo yksinkertaisesti sitä karua sanomaa, että kunta ei enää houkuttele hyviä veronmaksajia, siis pääasiassa työssäkäyvää keskiluokkaa.

Myös maahanmuuttajien määrä on merkittävästi lisääntynyt, vaikka onneksi lähellekään pääkaupunkiseudun tilannetta emme pääse. Yhdessä kunnan keskuksessa eli Masalassa on tehty viime vuosina suuria kasvonkohotuksia asuntotarjontaan ja yleiseen viihtyvyyteen. Siitä huolimatta alueen vuokratalojen maahanmuuttoistuminen näkyy ja on jo vaikuttanut alueen perhehoukuttelevuuteen. Samaan aikaan koulujen pahat sisäilmaongelmat ja ruuhkaisuus ovat osuneet samaan kysyntään.

Masalasta alle kilometrin päässä sijaitsee Sundsberg, joka koostuu lähes kokonaan pientaloista ja on yhtä asumisoikeusyhtiötä lukuun ottamatta omistusasuntovaltainen. Alueen ulkomaalaisprosentti oli ainakin vielä muutama vuosi sitten kunnan korkein – mutta maahanmuuttajien koostumus on täysin eri kuin lähiöissä. He ovat keskiluokkaisia aasialaisia, venäläisiä, eurooppalaisia. Esimerkki osoittaa, miten oleellista on aina huomioida, millaisesta maahanmuutosta puhumme.

Sundsbergia kuvataan onnelliseksi kyläksi, jonka yhteisöllisessä ja luonnonläheisessä ilmapiirissä kaikki viihtyvät. Vaikka suurin osa ihmisistä on ”aivan tavallista” keskiluokkaa, on alue Suomen hyvätuloisin. Kunnan kannalta Sundsberg on kruununjalokivi, ehkä Porkkalassa asuvien miljonäärien ohella.

Myös Kirkkonummi on menossa kovalle kulukuurille. Korjausvelka, suuret investoinnit ja ikääntyminen painavat tulojen ja menojen tasapainoa. Siitä huolimatta äänenpainot hallituspuolueiden suunnilta kertovat samaa viestiä kuin valtakunnan politiikassakin. Yhtäällä on tarvetta paperittomien palveluille, toisaalla omalle kulttuuritarjonnalle, sitten merkittävälle luonnonsuojelualueiden lisäämiselle ja pyöräbaanoille. MAL-sopimus ja ehkä yleinen vasemmistolainen eetos (valtapuolueet ovat kylläkin kokoomus, vihreät ja RKP) vaativat rakentamaan pieniä asuntoja radan varteen ja edullisia asuntoja lähiöihin, muutti niihin kukaan tai ei.

Mikään muu ei tule Kirkkonummea tai kuntia yleensäkään pelastamaan kuin se, että kuntien tehtäviä vähennetään ja ne laitetaan tärkeysjärjestykseen.

Lopuksi

Sama koskee koko julkista taloutta – tehtävät ja tavoitteet on välttämättä pantava tärkeysjärjestykseen. Vaikka epidemiasta selviäminen voi joiltain osin tervehdyttää ainakin ajattelutapoja, en kuitenkaan jaksa olla perin optimistinen. Paisuva julkinen sektori korkeine veroasteineen ei pidemmän päälle sovi yhteen innovaatioita tuottavan ja uudistuvan yrityskentän kanssa. Avoimet rajat ja luottaminen maahanmuuttoon heikon tuottavuuden matalapalkka-aloilla yhdistettynä avokätiseen sosiaaliturvaan ja vähemmistöjä suosivaan monikultturistiseen palvelukokonaisuuteen eivät voi toteutua yhdessä. EU-järjestelmän vaatimukset siitä, että suomalainen yliverotettu kansalainen rahoittaa italialaisen elämää ja ranskalaisia pankkeja eivät ole kestäviä. Suomalaisten heikko syntyvyys ja kouluttamattomien vieraskielisten lukumäärän merkittävä kasvu niin maahanmuuton kuin kantaväestöä korkeamman syntyvyyden kautta lupaavat tulevaisuuden laaja-alaista kurjistumista. Kirsikkana kauhujen kakun päällä keikkuvat ikääntyminen, jatkuvasti heikkenevä taloudellinen huoltosuhde ja se tosiasia, että aivan liian monia ei oikein nappaa mennä töihin.

Turvapaikanhakijat pellolle ja työmarkkinoiden väärinkäytöksiä

Eduskunnassa käytiin tänään lähetekeskustelua ulkomaalaislain muutoksesta, jolla halutaan väliaikaisesti poistaa turvapaikanhakijoiden työntekoon liittyvä karenssi. Hallintovaliokunta alkoi ennakkokäsitellä asiaa jo eilen.

Hallituksen pitäisi koronaepidemian aiheuttamissa poikkeusoloissa tuoda eduskuntaan vain koronaan liittyviä ja välttämättömiä esityksiä. Tämä esitys ei ole sellainen. Kyseessä on koronan varjolla tehtävä ideologinen turvapaikkapolitiikan liberalisointi. Lakimuutoksella halutaan helpottaa maahanmuuttoa ja heikentää maastapoistumisen kannustimia niiden ihmisten kohdalta, joilla ei ole oikeutta kansainväliseen suojeluun.

Tavoite löytyy viherkeskustavasemmistolaisen hallituksen hallitusohjelmasta. Pakolaisbisneksessä mukana olevat kansalaisjärjestöt ja muut ”humanitaariset” toimijat ovat vaatineet työlupia laittomasti maassa oleskeleville jo vuosia, joten ei ole ihme, että vihreiden sisäministeriökaudella se eduskuntaan tuodaan.

Kuten olen aiemmin useasti kirjoittanut, myös kokoomus on ajanut asiaa viime kaudella. Kokoomuksen tämän kauden näkemys asiaan ei ole vielä selvinnyt.

Lakimuutoksesta ei tule olemaan hyötyä maatalouden työntekijöiden saatavuuteen tai ruokahuoltoon. Hyötyä ei juuri ole myöskään edellisestä, huhtikuun alussa voimaan tulleesta ulkomaalaislain muutoksesta.

Esitys on huonosti valmisteltu eikä se perustu tosiasialliseen tietoon, ei tilastoihin, ei kansainväliseen vertailuun, ei taloudellisiin laskelmiin. Vaikutusarvioita ei ole. On pelkkiä arveluita.

Turvapaikanhakijat saavat jo nyt työskennellä. Karenssi on kolme kuukautta, mikäli tulija ei ole hukannut papereitaan, ja kuusi kuukautta, mikäli hän on hukannut ne.

Suomessa on jo nyt hyvin helppo jäädä maahan, ja turvapaikka- ja työperäistä maahanmuuttoa yhdistelevä sääntely on moniin maihin verrattuna liberaalia. Ylipäätänsä voimassa olevat rajoitteet eivät ole olemassa vihreiden ja RKP:n kiusaksi vaan siksi, että niin yritetään paitsi suojella työmarkkinoitamme myös huolehtia siitä, että kansainvälistä suojelua annetaan sitä tarvitseville mutta ei muille.

Jo nyt yksinkertaisesti hakemalla Suomesta turvapaikkaa voi työlupaprosessin käytännössä kiertää. Suomeen voi tulla vuosiksi eli turvapaikka- ja uusintahakemusten ruljanssin ajaksi tekemään työlupajärjestelmän ohittavia valvomattomia töitä. Viimeinen rajoittava tekijä, karenssi, poistetaan nyt.

Näin siis jopa ihminen, josta emme tiedä, kuka hän on, voi mennä pellolle töihin heti. Aiemmin on kerrottu, että pelloille kaivataan kokeneita ukrainalaisia eivätkä esimerkiksi suomalaiset kelpaa. Nyt kelpaavat kuitenkin juuri maahan tulleet irakilaiset ja afganistanilaiset ja somalialaiset.

En usko, että laki jää väliaikaiseksi. Tai jos se juridisesti jäisikin, käytäntö ei seuraa. Kerran työluvallista on vaikea palauttaa. Maahan jäämistä helpotetaan kaikin tavoin, kuten hallitusohjelmassakin kerrotaan. Tiedän, että tämän esityksen oli tarkoitus olla vielä tätäkin liberaalimpi – esittämällä, että turvapaikanhakija tai kielteisen päätöksen saanut voi siirtyä mille tahansa matalapalkka-alalle ja näin jäädä maahan.

Eduskunnan keskusteluissa on huomannut, että suurin osa edustajista ei ymmärrä maahanmuuttopolitiikasta tai siirtolaisuuden lainalaisuuksista yhtään mitään. Tänään saimme kuulla paljon emotionaalisia kertomuksia leivästä ja siemenistä ja siitä, kuinka pyhä ruoka on ja että maataloutta pitää arvostaa. Varmasti. Nyt kuitenkin kyseessä on hanke, jolla halutaan sekoittaa toisiinsa turvapaikka- ja matalapalkka-aloille suuntautuva työperäinen maahanmuutto.

Paitsi että esityksestä ei siis ole mitään konkreettista hyötyä, siitä on kuitenkin haittaa.  

Turvapaikanhakijoiden työllisyys – ja vuosikausia maassa asuneiden kyseisistä maista tulleiden työllisyys – on hyvin alhainen. Karenssi ei ole syy siihen eikä se muuksi muutu karenssi purkamalla. Pellolla toki saatetaan poiketa, mikäli ja kun näin voidaan varmistaa maahan jääminen. Ilmaisen asumisen, ilmaisen terveydenhuollon ja muiden vastaanottokeskuksen palveluiden rinnalla maatiloilta saatava palkka voi olla kannustava.

Lakimuutos entisestään romuttaa turvapaikkajärjestelmää, koska ei ole mitään väliä, onko ihminen suojelun tarpeessa vai ei, hän kuitenkin jää maahan. Siirtymällä työmarkkinoille hän voi myöhemmin hakea työntekijän oleskelulupaa ja olla osa jatkuvasti paisuvia maahanmuuttovaltaisia matalapalkka-aloja, joilla palkat nousevat hitaasti, joilla on paljon väärinkäytöksiä, ja joilta saatavalla palkalla ei elä ilman että veronmaksaja maksaa tulonsiirrot.

Toin puheenvuorossani myös esille, että Suomessa ilmenee alipalkkausta, työehtojen rikkomuksia ja hyväksikäyttöä juuri niin paljon kuin jaksetaan selvittää. Selvittämisen resurssit vain ovat liian pienet – ja ehkä asiaa vähän halutaan katsoa läpi sormienkin. Vai miksi muuten vitosen pitsoja voidaan myydä keskikaupungillakin?

Sisäministeri Maria Ohisalo (vihr) väitti minulle vastatessaan, että puhe alipalkkauksesta ja väärinkäytöksistä on jotenkin sopimatonta eikä sellaista tapahdu.

Eikö ministeri todella ole tietoinen ilmiöstä, vaikka ongelmista kerrotaan mediassakin jatkuvasti? Väärinkäytöksiä ja alipalkkausta on telakoilla, rakennuksilla, maatiloilla, ravintoloissa ja kaikkialla siellä, missä maahanmuuttajia on tarjolla. Liitän tuohon alle muutamia viime aikojen uutisoituja tapauksia ja otsikoita.

Kuten tiedämme, Ruotsissa tilanne on vielä paljon pahempi kuin Suomessa. En näe yhtäkään syytä, miksi emme etenisi täysin samaan suuntaan.

Jostain syystä asian esille tuominen nostattaa edelleen vastalausemyrskyn maahanmuuton kannattajien joukossa, kuten tänäänkin. He väittävät, että tällä ei ole mitään tekemistä maahanmuuton vaan työmarkkinoiden kanssa. Suomalaiset (ja ruotsalaiset) työmarkkinat ja työntekijän asema ovat kuitenkin vuosikaudet olleet erinomaisella tolalla.

Ongelmaa ei onnistuta korjaamaan minimipalkkalainsäädännöllä, jota erityisesti vasemmistopuolueet usein ehdottavat. Ihmiset, jotka eivät noudata lainsäädäntöä yritystoiminnassaan, eivät tee sitä minimipalkan säätämisen jälkeenkään.

Suomessa tehdään aivan liian vähän tarkastuksia potentiaalisille työpaikoille tarpeeseen nähden. Syytetään resurssipulaa, mikä varmasti on totta, mutta väittäisin, että asiaa myös halutaan katsoa läpi sormien. Kuten esimerkiksi laittomasti maassa oleskeluakin. 

Turvapaikanhakijoita heikommassa asemassa työmarkkinoilla ovat ainoastaan laittomasti maassa olevat, joille hallitus haluaa oikeuden työskennellä maataloudessa ilmeisesti seuraavaksi. Käsillä oleva lakiesitys pääsee jo lähelle mahdollistaessaan kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden työskentelyn.

Espanjassa ja muualla Etelä-Euroopassa pelloilla työskentelee laittomasti maassa oleskelevia afrikkalaisia ja viranomaiset katsovat toimintaa sormiensa läpi, jotta tomaatit pysyvät halpoina.

Tätä Suomessakin ilmeisesti halutaan.

Joitakin uutisoituja väärinkäytöksiä ja rikoksia:

– Lainarahalla Suomeen pahimmillaan 6 euron tuntipalkalla – tällaista on ukrainalaisen kausityön varjopuolella

– Näin toimi Suomen kohuttu pizzamafia – epäiltyjä törkeitä veropetoksia, tekaistuja kuitteja ja ulkomaalaisten työntekijöiden hyväksikäyttöä

– Ra­vin­to­la­maail­man ta­lous­ri­kos­syyt­tei­den yk­si­tyis­koh­dat julki: Tur­va­pai­kan­ha­ki­jan tun­ti­palk­ka euron, kä­teis­myyn­tiä ei kir­jat­tu, juristi apuna

– Miten on mahdollista, että laittomasti maassa oleskelevia työskentelee laillisissa töissä, eivätkä viranomaiset edes tiedä siitä?

– Useita etnisiä ravintoloita eri puolilla Suomea pyörittäneiden yritysten toiminnassa tehtiin törkeitä talousrikoksia ja alistettiin ulkomaalaisia työntekijöitä

– Asha leikkasi suomalaisten hiuksia aamusta iltaan ja sai käteen satasen kuussa – poliisilla tutkinnassa useita parturi-kampaamoihin liittyviä hyväksikäyttötapauksia

– Selvityksen perusteella nepalilaisissa ravintoloissa tapahtuu laajaa ja systemaattista työntekijöiden hyväksikäyttöä

– Olympiastadionin aliurakoitsijoiden ulkomaalaisia työntekijöitä epäillään kohdellun huonosti, muun muassa palkkojen lisiä on jätetty maksamatta

– Siirtotyöläisten hyväksikäyttö on ongelma, joka tarvitsee huomiomme

– Työministeri Tuula Haatainen asettaa poikkihallinnollisen työryhmän selvittämään ulkomaisen työvoiman hyväksikäytön ehkäisyä

– Harmaa talous on osa työperäisen hyväksikäytön ja ihmiskaupan liiketoimintamallia

– Majoitus- ja ravitsemisalalla menetetään joka vuosi pimeälle työlle yli sata miljoonaa euroa työtuloista maksamatta jääneitä verotuloja

– Arvorakennuksen työmaalla paljastui jälleen alipalkkausta Helsingissä – Ulkomaalaisille työntekijöille maksettu jopa ”puolet alle vesirajan”

– Ulkomaalaistaustaisilla työntekijöillä on teetetty palkatonta työtä

– Alipalkatut ulkomaiset työntekijät ovat arkipäivää rakentamisessa, AVI:n tarkastukset paljastavat

– Intialaistyöntekijöiden työsuhteissa on rikottu lakia liittyen palkkoihin ja työaikoihin

– Turvapaikanhakijan pitkään odottama työpaikka osoittautui täydeksi riistoksi – ”Jos haluat tehdä töitä Suomessa, tämä on sitä työtä”

– Avi: Laiton työnteko on lisääntynyt Suomessa

– Telakalla ulkomaalaisia duunareita kyykytetään alipalkkauksella ja työsyrjinnällä

Kommentti hallituksen budjettiriihestä: viskeltyjä miljoonia, ei aitoja työllisyystoimia

Antti Rinteen hallituksen kaikki tavoitteet ja toimet nojaavat ajatukselle siitä, että työllisyysaste nousee. Budjettiriihen oli määrä konkretisoida työllisyyden nostoon tarkoitettuja toimia.

Näen tilanteen lohduttomana. Kyseessä on suuri puhallus. Ensinnäkin pelkän työllisyysasteen tuijottaminen, ilman valtion tulojen ja menojen kokonaisvaltaista tarkastelua, on harhaanjohtavaa, kuten olen moneen kertaan selittänyt. Vastaava harha syntyy esimerkiksi, kun väitetään, että kestävyysvajetta tai huoltosuhdetta voidaan korjata tuomalla maahan työllisyydeltään heikkoja ja kouluttamattomia, mutta työikäisiä ihmisiä.

Työllisyysaste ei kuvaa hyvinvoinnin eikä työn määrää eikä kokonaistuotosta. Se kuvaa nuppilukua ihmisistä, jotka tarkasteluajanjaksolla ovat edes piipahtaneet jonkinlaisissa töissä. On erittäin merkittävää, millaisissa töissä ihmiset käyvät, kuinka usein, keitä ihmiset ovat ja tulevatko he palkallaan toimeen.

Toisekseen minkäänlaisia konkreettisia toimia, joiden avulla oikeaa työllisyyttä saataisiin nostettua, ei hallituksella ole tarjolla. Koko rakennelma perustuu toiveajattelulle ja veronmaksajan kuppaamiselle – pumpataan lisää rahaa saamatta mitään aikaan.

Palkkatuki sosiaalipoliittinen väline

Hallitus ei suostunut kertomaan, kuinka paljon hehkutettu palkkatuki lisää työllisyyttä. Suomessa palkkatukeen laitetaan kaikkiaan 230–250 miljoonaa euroa vuosittain. Hallitusohjelmassa on kirjaus 18 miljoonan euron lisärahoituksesta vuodessa. Myös työllisyys- ja digipalvelut saavat lisää rahaa.

Palkkatuki saattaa olla toimiva sosiaalipoliittinen väline, mutta aidoksi työllisyyskeinoksi siitä ei ole. Hyvin harva palkkatuettu henkilö työllistyy avoimille markkinoille. Ylipäätänsä byrokratian paisuttamisesta harvemmin seuraa tuottavaa työtä.

Palkkatuessakin olisi silti parannettavaa. Sitä pitäisi ohjata nykyistä enemmän vaikeasti työllistyville ja pitkäaikaistyöttömien sekä osatyökykyisten työllistymisen tukemiseen.

Vertaan palkkatukea ja muita vastaavia työllistämiskeinoja mielelläni kotouttamiseen. Maahanmuuttajien kotoutumisen ja työllistymisen edistämiseen ja valtion korvauksiin kotouttamisesta budjettiehdotuksessa näyttää menevän 207 miljoonaa euroa.

Perussuomalainen arvopohja kertoo, että meidän kannattaisi sosiaalipoliittisena toimena tukea vajaatyökykyisiä suomalaisia pitkäaikaistyöttömiä eikä laittaa rahaa toimimattomaan kotouttamiseen. Hallituksen arvopohja on kuitenkin erilainen.

Viskeltyjä miljoonia johdonmukaisen ohjelman sijaan

Se, että esimerkiksi vajaatyökykyisiä ja ennenaikaisesti eläköityneitä yritettäisiin oikeasti auttaa takaisin työmarkkinoille, vaatisi resursseja esimerkiksi perusterveydenhuoltoon ja kelan kuntoutuksiin. Se vaatisi priorisointia. Mutta hallituksen toimien taustalla ei ole tarinaa tai johdonmukaista arvomaailmaa – on vain sinne tänne viskeltyjä miljoonia, joihin voidaan vedota, kun joku kysyy, mitä olette tehneet.

Vuoden 2020 budjettiesityksen loppusumma on 57,6 miljardia euroa. Budjetti on kaksi miljardia euroa alijäämäinen.

Kaikkein huolestuttavinta on, että näihinkään toimiin ei ole varaa. Samaan aikaan kun palkkatuki- ja tempputyöllistämiseen tarvitaan lisää rahaa, hallitus vaikeuttaa yritysten ja teollisuuden toimintaedellytyksiä. Polttoaineiden veronkorotukset ja vientiteollisuuden ilmastopolitiikalla heikennetty kilpailukyky näkyvät pian, ja sitten hallituksen työllisyystavoite on taas vähän kauempana.

Vasemmistokeskustalainen noidankehä, kuka meidät siltä pelastaisi.

Taksilla kotiin, ja miksi vaaditaan premium

Käytätkö taksia? Minä käytän silloin tällöin, lähinnä työtehtävissä. Taksin käyttäminen on muuttunut hyvin jännittäväksi heinäkuun alussa toteutuneen taksiuudistuksen jälkeen.

Uudistuksessa kävi kuluttajan kannalta hyvin samalla tavalla kuin monessa muussakin hallituksen uudistuksessa: palvelu sekä huononi että kallistui. Ei liene tarpeen kertoa, että tarkoitus oli, että palvelu paranee, ja hinta halpenee. Kaltaiseni sangen markkinamyönteinen ihminenkin muuttuu skeptiseksi, jos joka ikinen kilpailua vapauttava uudistus epäonnistuu.

Taksien avaaminen laajemmalle kilpailulle ja käytännössä kenen tahansa pääsy ajamaan taksia ovat johtaneet ongelmiin monessa muussakin maassa. Yleensähän Suomi imitoi kaikki surkeat uudistuksensa Ruotsista, niin tässäkin tapauksessa. Ruotsissa taksilla ajaminen on ollut hyvin jännittävää jo vuosikausia. Kun astut Tukholmassa lentokentältä tai satamasta ulos, ympärilläsi on joukko taksikuskeja, jotka erilaisin huudoin ja käsimerkein kertovat haluavansa juuri sinut. Valinnanvapauttasi on, että voit nopeasti googlata, millä firmalla nyt olikaan vähiten ongelmia ja mihin ei missään nimessä kannata astua. Sitten valitset luotettavimman oloisen ja toivot parasta.

Ja nyt sama Suomeen. En ymmärrä, miksi maamme aina kuvittelee saavansa erilaisia tuloksia tekemällä samanlaisia asioita kuin Ruotsi.

Taksiuudistuksen jälkeen ongelmat ovat olleet valtavia. Toki Helsingissä jo vuosia aiemmin on saattanut päätyä maahanmuuttajataksin kyytiin, jonka kuski ei tiedä, missä on eduskuntatalo, mutta nyt homma on karannut käsistä. On todennäköisempää saada alleen auto, jonka kuski on aivan ulalla.

Kajonin taksifirma kouluttaa ajajansa parissa päivässä. En koskaan muuten käyttäisi kyseistä firmaa – joka on epäonnistunut myös monien julkisten kyytien suhteen – mutta joskus on ollut pakko, kun muita ei ole ollut saatavilla. Kyseinen firma on kunnostautunut myös turvapaikanhakijoiden palkkaamisessa. Syy oli tietysti se, että Kajon ”haluaa olla osaltaan auttamassa turvapaikanhakijoita kotouttamisessa ja sopeutumisessa yhteiskuntaan”. Et usko? No ei kukaan muukaan.

Kuljettajatyövoiman osaamisessa on selkeitä puutteita kielitaidon, paikallistuntemuksen, asiakaspalvelun ja jopa ajamisen osalta.

Taksialahan on perinteisesti yksi niistä aloista, joissa on ”huutava työvoimapula”. Valitettavasti samaan aikaan alalta on joutunut lähtemään merkittävä osa perinteisiä takseja, taksiyrittäjiä ja suomalaisia ajajia. Kilpailun lisääntyminen ja muut alan muutokset ovat aiheuttaneet sen, että ansiot jäävät hyvin alhaisiksi. Suomeksi sanottuna – ainakaan pääkaupunkiseudulla liksalla ei tule toimeen, mikä sitten jälleen aiheuttaa sen, että työvoimapula on huutavaa, ja sitä paikkaamaan tarvitaan maahanmuuttajia.

Veronmaksaja maksaa elämiseen vaadittavien tulojen ja palkan välisen erotuksen.

Taksiliitto kritisoi uudistusta viimeksi tiistaina. Liitto sanoo suoraan, että koko uudistus on epäonnistunut. Se syyttää ministeriötä, joka ajoi lain läpi vastustuksesta ja varoituksista huolimatta.

Haluan nyt kuitenkin puhua kuluttajan näkökulmasta. Kerron muutamista taksikokemuksistani.

Joitakin kuukausia sitten taksi oli soitettu osoitteeseen X. Se ei kuitenkaan tullut sinne, vaan hieman kauemmaksi osoitteeseen Y. Kävelimme autolle. Kuski ei noussut autosta, saati pahoitellut.

Halusimme päästä osoitteeseen Z, alle 10 kilometrin mittaisen matkan.

Kuljettaja ei osannut kirjoittaa osoitetta navigaattoriin. Kirjoitin sen itse.

Lähdimme liikkeelle. Kuljettaja ajoi ohi jo ensimmäisestä risteyksestä. Samoin seuraavasta. Itse asiassa ajoimme koko matkan täysin takapenkkiläisen manuaaliohjauksessa. ”Käänny seuraavasta oikealle! Right, now right!” Vaikka reitti siis näkyi navigaattorissa.

Millaista matkanteko on? Hyvin epämukavaa. Tämäkään kuski ei osannut ajaa autoa. En itsekään osaa, mutta en olekaan taksi. Tiedän, että auton ei kuulu nykiä ja hytkyä.

Välillä kuljettaja pani musiikin niin kovalle, että kävi tukalaksi. Samaa hän teki lämpötilalle – viileää, kuumaa, viileää. Kuski ajoi välillä selvää alinopeutta, välillä hän kävi vastaantulevien kaistalla. Tyydyin lähinnä hämmästelemään suu auki.

Koko matkamme kesti paljon tavallista kauemmin – jouduimmehan käyttämään toista reittiä harhaan ajamisen ja U-käännösten takia.

Perille saavuttuamme mittarin summaan lisättiin kahdeksan euroa. Maksoin kertakäyttöisellä taksikortilla. Kuski ei tiennyt, mitä sille pitää tehdä. Minäkään en tiennyt. Lopulta hän nauroi minulle, kun en saanut korttia katki keskeltä. Hän keksi minusta vielä jonkun vitsin, mutta olen unohtanut sen jo.

Olimme tässä vaiheessa vain huojentuneita, että pääsimme autosta pois ja lopulta oikeaan paikkaan.

Ei tämä ole edes kovin poikkeuksellista. Monet kerrat Helsingistä Kirkkonummelle ilta- tai yöaikaan tullessa taksi ei ole osannut perille. Kyydissä oleminen – etenkin yksin – on rasittavaa. Joudut joko juttelemaan, vaikka et haluaisi, tai kertomaan ja valitsemaan reitin.

Mikäli minä maksan palvelusta, odottaisin ensinnäkin, että kuski osaisi itse selvittää parhaan reitin ja ajaa sinne. Vai onko tarkoitus osallistaa asiakasta? Saada tuppisuu suomalainen juttelemaan?

Helsingissä epäonnistunut uudistus on lisännyt markkinainnovaatioita, kun iso osa ihmisistä kuitenkin edelleen haluaisi päästä sinne, minne haluaa ja mahdollisimman helposti. Moni ei tietenkään julkisesti kerro, mistä kiikastaa, koska siitä saattaa joutua vaikka kutsutuksi rumilla sanoilla.

Nykyään ainakin Helsingissä on mahdollista tilata ”premium-taksi”. Se on jotakuinkin sellainen kuin suomalainen taksi oli ennen vanhaan. Varma, luotettava, kohtelias, palveluhenkinen, turvallinen, siisti, hajuton, äänetön tai vähä-ääninen. Naisellekin mukava. Ja ainakin joka kerta tähän asti – suomalainen.

En tietenkään tarkoita, etteikö maahanmuuttajataustainen taksi voisi olla hyvä. On, ja monesti olen saanutkin hyvää palvelua. Vastaavasti suomalaisiin mahtuu huonoja kokemuksia.

Joka tapauksessa on päivänselvää, että nyt kun kuka tahansa voi ajaa taksia, laatu on heikentynyt valtavasti, ja ongelma koskee erityisesti maahanmuuttajia. Ei vain yksityisajoissa, vaan kaikissa muissakin.

On hullua, että saadaksesi ”tavallisen taksin” sinun pitää tilata ”premium”. Päästäksesi huoletta perille, saadaksesi olla rauhassa – sinun pitää tilata luksusta.

Mutta tämä kuvaa maatamme laajemminkin. Saadaksesi ”tavallista” sinun pitää nykyään erityisesti vaatia sitä, maksaa siitä, osata sanoa oikeat sanat, tuntea oikeita ihmisiä ja niin edelleen.

Miten on mahdollista, että kaikki suuret uudistuksemme epäonnistuvat? Miksi lainsäätäjä ja virkamiehet eivät kuuntele asiantuntijoita ja tässä tapauksessa työtä tekeviä? Miksi ministeriö härkäpäisesti ajaa uudistusta, jonka voi suoralta kädeltä sanoa epäonnistuvan?

Miksi suomalaista taksia ajaa maahanmuuttaja, joka ei tunne kaupunkia, osaa kirjoittaa, puhua suomea eikä ajaa autoa?

 

 

 

 

 

 

 

Työllisyyden nosto, Hesari ja vaalihokemat

Hesari haastatteli minua eilen työllisyyden kasvattamisesta, kuten muitakin puolueita. Puhelinhaastattelu kesti 29 minuuttia 33 sekuntia, minkä lisäksi vaihdoimme illalla toimittajan kanssa vielä tekstiviestejä, ja lähetin sähköpostilla yhden lisävastauksen.

Lehteen hyvin monipuolisista työllisyyden parantamisen keinoista, joita esitin, päätyi alla olevan kuvan verran:

HS 9.4.

Aloitin haastattelun selittämällä, miksi työllisyysprosentin yksiselitteiseen lukemaan tuijottaminen on harhaanjohtavaa. Ihminen pääsee ”työlliseksi” hädin tuskin piipahtamalla töissä kerran viikossa. Tällaisesta pistäytymisestä saatavalla palkalla kukaan ei tule toimeen. Sosiaaliturva on välttämätöntä.

Työllisyysaste ei kuvaa hyvinvoinnin eikä työn määrää eikä kokonaistuotosta. Se kuvaa nuppilukua ihmisistä, jotka tarkasteluajanjaksolla ovat edes piipahtaneet jonkinlaisissa töissä. Mittari on surkea, ja sitä tulkitaan auttamatta väärin, muuallakin kuin itseensä tyytyväisissä hallituspuolueissa.

Osa-aikaisten työsuhteiden määrä on kasvanut huomattavasti tällä hallituskaudella, ja vastaavasti kokopäivätyöntekijöiden määrä on vähentynyt. Joidenkin puolueiden mukaan ”joustojen lisääntyminen” ja ”Ruotsin malli” ovat hyviä asioita, mutta kun tarkastellaan kokonaisvaikutuksia ja ihmisten mielipiteitä, huomataan, että suurin osa osa-aikatyöntekijöistä haluaisi tehdä enemmän tunteja. He ovat alityöllistettyjä.

Myös tässä kyselyssä kokoomus kuitenkin nimenomaan haluaa lisää osa-aikaista työtä.

Lisäksi selitin toimittajalle, miksi työllisyysaste on kehittynyt tilastoissa niin suotuisasti, mutta todellisuus ei ole läheskään niin ruusuinen. Muun muassa pitkäaikaistyöttömien eläköityminen ja työikäisten määrän lasku vaikuttavat suhdelukuun. Meidän pitäisi edes keskustella oleellisista asioista, ennen kuin vaadimme niihin muutoksia.

Selitin toimittajalle, että meidän koko politiikkakattauksemme pyrkii siihen, että työllisyys paranee ja nimenomaan tuottava työ lisääntyy. Tämä onkin liitetty lyhyesti mukaan vastauksiin. Lisäksi korostin perussuomalaisten toimia ylipäätänsä yrittäjien ja pk-yrityssektorin hyväksi, tuottavuuden kasvua ja innovaatioita.

Puhuin paljon työvoiman liikkuvuuden vähäisyydestä ja kasvukeskusten, etenkin pääkaupunkiseudun, asumisen kalleudesta ja sen vaikutuksista työllisyyteen, nimenomaan suomalaisten työntekijöiden työllisyyteen. Puhuin sosiaaliturvauudistuksesta ja siitä, miten yleistuki pitää rakentaa mahdollisimman hyvin työn vastaanottamiseen kannustavaksi ja miten asumisen tuet pitää uudistaa tätä tukevaksi.

Korostin joka yhteydessä puolueemme priorisointia – meidän tulee kohdistaa toimia omiin pitkäaikaistyöttömiimme ja vajaatyökykyisiin silloinkin, kun avoimille markkinoille työllistyminen ei ole välttämättä realistista. Meidän pitää siirtää esimerkiksi kotouttamismenot suomalaisten hyväksi, ja lopettaa maalle haitallinen maahanmuutto. Selitin, miksi maahanmuutto liittyy oleellisesti myös työllisyys- ja työllistämispolitiikkaan.

En vain heittänyt ajatusta siitä, että vajaatyökykyisiä ja ennenaikaisesti eläköityneitä pitää yrittää auttaa takaisin työmarkkinoille, vaan esitin tähän keinoja, esimerkiksi perusterveydenhuoltoon ja kelan kuntoutuksiin liittyen. Korostin, miten suuri määrä ennenaikaisesti eläköityneistä on mielenterveyspotilaita ja hyvin nuoria, alle 35-vuotiaita, joten mikäli tästä porukasta saataisiin ihmisiä nostettua takaisin töihin, muutos olisi valtava, niin inhimillisesti kuin taloudellisesti.

Puhuin myös koulutuspolitiikasta ja siitä, miten valtion tehtävä on huolehtia siitä, että oikeilla aloilla on oikeaan aikaan oikea määrä koulutettuja ihmisiä ja mahdollisimman oikeassa paikassa. Selitin, miksi halpatyömaahanmuutto ei missään tapauksessa ole ratkaisu. Kaikkein tärkeintä on huolehtia maassa olevasta työvoimareservistä mahdollisimman tehokkaasti eikä sallia jatkuvaa halvan työvoiman syöttövaikutusta rajan yli.

Selitin – kuten aina – että alle 3000,- palkoille saapuvien työperäisten maahanmuuttajien työllisyysaste tippuu kantaväestön työllisyysasteen alle muutamassa vuodessa. Jo tämä YKSI selitys tekee tyhjäksi kaikki halpatyömaahanmuuttoa puoltavat puheenvuorot.

Toimittaja kysyi myös perhevapaauudistuksesta. Kerroin perussuomalaisten mallista, mutta korostin, että perhevapaauudistuksen tehtävä ei ole tehdä työllisyyspolitiikkaa, vaan huolehtia lapsista ja perheiden asioista. Selitin toimittajalle, kuinka tutkimusten mukaan muiden puolueiden esittämillä perhevapaamalleilla EI OLE työllisyys- eikä tasa-arvovaikutuksia. Olen tuonut tämän esille viime kuukausien aikana hyvin monissa haastatteluissa, mutta se ei tunnu kiinnostavan sen paremmin toimittajia kuin muita poliitikkojakaan.

Niinpä tässäkin haastattelussa sekä demarit että kokoomus nostavat esiin perhevapaauudistuksen jopa TÄRKEIMPÄNÄ keinona työllisyyden parantamisessa. Vihreätkin sen mainitsevat. Tämä on bluffia. Kaikki puolueet olivat mukana ministeri Saarikon perhevapaauudistuksia pohtivassa ryhmässä, ja siellä hyvin yksiselitteisesti esiteltiin viimeisellä tapaamiskerralla tutkimuksia, jotka kumoavat mallien vaikutukset työllisyyteen. Kela, VM ja THL ovat toteuttaneet muutenkin hyvin avaavia selvityksiä perhepolitiikasta.

Kelan selvityksestä muun muassa selviää, että suurin syy siihen, että vanhemmat eivät vie lapsiaan päiväkotiin ”riittävän” aikaisin, johtuu päivähoidon heikosta laadusta. Tätäkään ei tietenkään tuoda esille missään – veisihän se pohjan muiden puolueiden maanisilta vaatimuksilta saada maksuton varhaiskasvatus, kun edes nykyinen tilanne ei ole tyydyttävä, tilojen, henkilökunnan, osaamisen tai vaikkapa ryhmäkokojen suhteen.

Perhevapaauudistuksesta on tullut ihmeellinen taikasana, jota puolueet tarjoavat ratkaisuksi ongelmaan kuin ongelmaan. Että työttömien ja vähän koulutettujen naisten kepittäminen kotoa kortistoon lisäisi työllisyysastettamme?

Työllisyyden nostaminen on hyvin kaukana yksinkertaisesta asiasta. Koska perussuomalaiset haluaa tarkastella asioita laajasti ja ennemmin tukea rakenteita kuin lykkiä rahaa sinne tänne, ehdotuksiamme on vaikeaa saada sopimaan muutamaan riviin.

Mutta ehkä nyt olisi vähän voinut ponnistella taas Sanomatalossakin? Tai jos ei meidän suhteemme, niin edes kyseenalaistaen muiden puolueiden hokemia?

Olen sanonut tämän sata kertaa, mutta sanon taas: poliittinen keskustelumme on säälittävän heikkotasoista, ja suurin syy siihen on media.