Peruskouluun tarvitaan arvonpalautus – perusasioihin, opetukseen ja oppimiseen, opettajan rooliin. Huikentelevaiset pedagogiset tavoitteet toimivat jossakin ja joillakin, mutta eivät koko yhteiskunnan tasolla.
Kaikkein tärkeintä on palauttaa kouluihin vaatimustaso. Luokka-asteelta toiselle ei saa päästää, mikäli tavoitteita ei ole saavutettu.
Suurin osa toisen asteen ongelmista johtuu peruskoulusta – siitä, että amikseen menee nuoria, joilla ei ole siihen mitään edellytyksiä eikä amiksessakaan vaadita juuri mitään. Ysiltä pääsee nuoria, joiden luku- ja kirjoitustaitokin on surkea. Mielestämme jokaisen pitää osata lukea ja kirjoittaa siirtyessään kolmannelle luokalle.
Luokan edessä. Nelosen vaaleihin liittyvä ohjelma; jaksoni tulossa ulos maaliskuussa. Kuva: Nelonen
Lapsilta pitää vaatia
Sääli- tai tsemppinumeroiden antaminen pitää lopettaa. Niitä ei saa antaa maahanmuuttajille eikä kantaväestölle. Nelonen on numero, ja se pitää uskaltaa antaa, jos osaaminen ja taidot sitä vaativat. Ehdot eivät ole kiusantekoa vaan huolehtimista oppilaan osaamisesta.
Oleellisin on ysiluokka. Peruskoulun ongelmia ei saa siirtää toiselle asteelle. Peruskoulusta ei saa päästää pois oppilaita, jotka eivät ole saavuttaneet vaadittavaa perusosaamista.
Erityisesti poikien oppimistuloksiin ja syrjäytymiskehitykseen on puututtava. Miehen malleja ja poikien ymmärtämistä tarvitaan lisää koulumaailmaan. Erityisesti pojat kaipaavat rajoja, ja koulun rajattomuus on ollut etenkin heille vahingoksi.
Tavoitteena pitää olla palauttaa suomalainen koululaitos sille tasolle, jossa me ennen olimme. Pääsimme hyvin pitkälle sillä vanhalla, toki jatkuvasti kehitettävällä järjestelmällä – ilman ilmiöpohjaisuutta, ilman jatkuvaa digitulvaa, ilman koko ajan lisääntyviä oppilaiden vapauksia.
Lapsilta pitää uskaltaa vaatia.
Rajat ja roti
Myös kouluissa rajat ovat rakkautta. Haluamme opettajalle auktoriteetin takaisin. Se on välttämätöntä sekä oppimisen että koulurauhan säilymisen kannalta. Kaikilla on oikeus rauhalliseen oppimisympäristöön ja turvalliseen kouluun. Lapset ovat monesti fiksuja ja heitä kannattaa kuulla, mutta koulussa opettaja on pomo. Yliampuvasta itseohjautuvuuteen luottamisesta on palattava kohti opettajavetoisuutta. Itseohjautuvuus sopii harvoille lapsille, ja siihen nojaaminen opetussuunnitelmassa on ollut selvä virhe.
Pääasiallinen kasvatusvastuu on vanhemmilla. Koulua ja opettajia ei pidä syyttää ja syyllistää eikä liioin huutaa apuun, jos syy on muualla. Koulun päätehtävä on opettaa – se on sen perustyö – mutta totta kai samalla myös osallistua kasvatustyöhön.
Vaikka inkluusio on kaunis ajatus, pedagogisesti hieno malli, se ei käytännössä toimi. Varsinkaan se ei toimi ilman rahaa. Haluamme erityisluokat takaisin. Opetus erityisluokalla on sitä tarvitsevan oppilaan oikeus ja etu.
Digidigi lei
Puhelimet voisivat pysyä repussa koko koulupäivän, kuten on tapa joissakin yksittäisissä kouluissa ja luokissa. Viime eduskuntavaalien alla emme saaneet tällekään ehdotuksellemme kuin päivittelyä. Nyt ääni näyttää olevan jo toinen. Digidigi ja mobiili eivät tulleetkaan tekemään autuaiksi, päinvastoin, ja tämä on syytä ymmärtää.
Laite ei korvaa kynää ja paperia eikä video kirjaa eikä digi saa olla itsetarkoitus. Mitä vaikeampi lasten on keskittyä, sitä vähemmän laitteita pitää käyttää.
Monet lapset – ja aikuiset – ovat addiktoituneita puhelimiin ja muihin laitteisiin. Koulutyö pitää rauhoittaa muille metodeille. Haluamme vähemmän laitteita, vähemmän pelillisyyttä. Teknologian käyttö opitaan varmasti koulun ulkopuolella. Lapset tarvitsevat koulussa oppimisen ja onnistumisen tunteita; heitä ei tarvitse eikä pidä maanitella pelaamisella yrittämään.
Kirjoittamista ja lukemista oppii vain kirjoittamalla ja lukemalla. Monipuoliset opetusmetodit voivat olla arvokas lisä, mutta perusasiat pitää olla ensin kunnossa. Lukemista ei opi videoita tekemällä eikä kirjoittamista videoita katsomalla. Kaikki suomalaiset lapset oppivat käyttämään laitteita muutenkin eikä sitä tarvitse opettaa koulussa. Tärkeämpää olisi opettaa laitteista irrottautumista, keskittymistä, ajattelua.
Monet kovilla olevat vanhemmat ovat hävinneet kilpailun laitteille. Useilla lastensuojelun asiakkailla on vakava peli- tai vastaava addiktio. Aivan tavallisissakin perheissä käydään usein uuvuttavia taisteluita peli- ja ruutuajoista, ja vanhemmuus on haastavaa. Kun yhä useampien lasten todellisuus on tätä, miksi koulussakin pitää olla sama juttu?
Opettajille on taattava työrauha, jotta he voivat keskittyä perustyöhönsä, opettamiseen. Opettaja ei ole sosiaalityöntekijä, ei poliisi, ei ICT-henkilö, ei kirjaaja.
Maahanmuutto on oleellinen syy
Edes niin hyvä koulu kuin suomalainen koulu oli ei kestä liian suurta väestöpohjan moninaistumista – meidän mielestämme sen ei tarvitsekaan. Suomi menestyi kaikissa osaamisen ja hyvinvoinnin ja luottamuksen mittareissa muun muassa juuri siksi, että olimme niin homogeeninen joukko. Kestivät kaikki sitä kuulla tai eivät, maahanmuutto on yksi koulun ongelmien ja oppimistulosten laskun syy.
Ruotsissa maahanmuuttajataustaisten vaikutus oppimistuloksiin todettiin niin suureksi ja tosiasia noloksi, että päätettiin ryhtyä kepulikonsteihin. Suuri määrä maahanmuuttajataustaisia jätettiin pois Pisa-testistä vastoin sen kansainvälisiä sääntöjä. Valtion tarkastusvirasto antoi moitteet hallitukselle ja kouluvirastolle asiasta vuonna 2021. Asiasta on puhuttu huomattavan vähän, vaikka kyseessä on tietenkin valtava skandaali. Suomessa ero maahanmuuttajien ja kantaväestön välillä on OECD-maiden kaikkein suurin, vielä suurempi kuin Ruotsissa.
Lisärahan kippaaminen maahanmuuttajakouluihin ei koskaan ratkaise maahanmuuton aiheuttamia ongelmia. Maahanmuuttopolitiikkaan vaaditaan selvä muutos. Suomalaistenkin koulut kärsivät resurssipulasta eikä koulu pelasta sitä, minkä maahanmuuttopolitiikka pilaa. Eikä siltä pidä sitä myöskään vaatia. Minkäänlainen, edes resursseiltaan huippuunsa viritetty koulu, ei selviäisi siitä, että integroitavia on liikaa.
Polarisaatio koulukentällä joka tapauksessa kasvaa, ja etenkin kaupungeissa tieto hyvistä ja huonoista kouluista on vanhemmilla. Koulushoppaaminen on seurausta koulujen eriytymisestä erityisesti maahanmuuton seurauksena. Sen sijaan, että vapaata kouluvalintaa yritetään estää, on tärkeää puuttua niihin tekijöihin, jotka joidenkin koulujen turvattomuutta, heikkoa tasoa ja huonoa mainetta aiheuttavat. En kuitenkaan ole optimistinen asian suhteen.
Tässäkin voimme katsoa naapurimaatamme ja sen kurjaa kulkua. Ruotsi ei ottanut lusikkaa kauniiseen käteen, vaan alkoi väkisin sekoittaa oppilaita eri kouluihin. Se ei käynyt niille lastensa hyvää ajatteleville vanhemmille, joilla oli mahdollisuus valita, ja maahan syntyi yksityiskouluja. Tämä entisestään on lisännyt eriytymistä. Emme halua tätä Suomeen. Emme halua Suomesta luokkayhteiskuntaa.
Koulujen vakavat ongelmat
Myös poliisi kertoo nykyään säännöllisesti koulujen kärjistyneistä ongelmista. Väkivaltaa, teräaseita, huumeita. Vain muutama päivä sitten julkaistiin uutinen, jonka mukaan avunpyyntöjä ja vihjeitä kouluilla tapahtuvasta huumeidenkäytöstä ja mahdollisesta välittämisestä tulee pääkaupunkiseudun poliisilaitoksille jatkuvalla tahdilla. Poliisin mukaan on alaikäisiä, jotka haluavat pyörittää suunnitelmallisia huumeiden myyntiorganisaatioita kouluissa. Länsi-Uudellamaalla on tutkittu tällaisia alaikäisten huumemyyntirinkejä.
Tällaisissa asioissa pitää olla nollatoleranssi. Ongelmia ei saa hyssytellä kouluissa, vaan poliisi ja muut viranomaiset on otettava apuun. Vakava nuorisorikollisuuden kasvu, väkivalta ja ryöstöt, joista olemme tehneet välikysymyksen ja esitelleet omat toimenpide-ehdotuksemme, liittyy myös kouluun.
Rikos ja rangaistus – siinä aihepiiri, josta kansalaisilla on yleensä paljon sanottavaa, ja mikä huomionarvoista, yleensä kovaa sanottavaa. Iltapäivälehdet seuraavat pikkutarkasti rikostapauksia ja viestivät roistojen saamista tuomioista. Siinä missä vastaantuleva kadunmies melko varmasti kannattaa kovempia tuomioita ainakin henki-, väkivalta- ja seksuaalirikoksista tuomituille, on tuomiokäytäntö ja vallitseva asiantuntemus vuosien varrella siirtynyt entistä pehmeämpään suuntaan.
Suomessa halutaan silitellä rikolliset kaidalle tielle. Tämä loukkaa monien oikeustajua ja vähättelee rikoksen uhrin kokemusta.
Oikeus ja kohtuus eivät toteudu, jos monista rikoksista tuomitaan liian lieviä rangaistuksia. Kyse ei ole vain kadunmiehen mielipiteistä, vaan tosiasiasta. Kun suomalaista rangaistusjärjestelmää verrataan naapurimaiden vastaaviin järjestelmiin, nähdään, että rikolliset pääsevät maassamme usein hyvin vähällä. Esimerkiksi törkeästä ryöstöstä tai törkeästä raiskauksesta tuomitaan Ruotsissa vankeutta aina vähintään viisi vuotta, kun Suomessa vastaavista teoista voi selvitä kahdella vuodella. Norja on vielä Ruotsiakin ankarampi, ja muun muassa näistä rikoksista on mahdollista tuomita vankeutta jopa 21 vuotta.
Suomen kriminaalipoliittisessa järjestelmässä paljousalennukset ja erikoisesti tulkitut ensikertalaisuuden lievennykset vielä keventävät rangaistusta. Se, että mitä enemmän rikoksia tekee, sitä vähemmän tulee kakkua, ei mahdu useimpien oikeustajuun.
Suomen vankiloissa uupuu tällä hetkellä kovilla oleva henkilökunta, jolla on jatkuva väkivallan kokemisen uhka. Toisin kuin hoitajia, vankeja sen sijaan ei saa rasittaa pakkotyöllä, koska se olisi ihmisoikeuksien vastaista. Vangeille järjestetään aktiviteettia ohjatuista liikuntatunneista kampaamopalveluihin. Vuosihoito vankilassa maksaa henkilöltä noin 80 000 euroa vuodessa. Ei liene liioiteltua sanoa, että hoitolaitoksissa olevat vanhukset eivät aina saa vastaavaa palvelua.
Yhä suurempi osa vangeistamme on ulkomaalaisia. Maahanmuuttajat ovat voimakkaasti yliedustettuja monissa rikostyypeissä. EU-direktiivin mukaan turvapaikka voidaan poistaa törkeän rikoksen tekijältä. Suomi ei käytä tätä mahdollisuutta.
Toinen direktiivi taas mahdollistaa säilöönoton rikoksen perusteella palautettavien henkilöiden kohdalla. Tätäkään Suomi ei ole ottanut käyttöön.
Lainsäädännössämme on mahdollisuus karkottaa vakavia rikoksia tehneitä, mutta tätä käytetään äärimmäisen harvoin. Ja yleensä vasta tuomioiden kärsimisen jälkeen. Olisi järkevämpää, että ulkomaalaiset vangit siirrettäisiin suomalaisista vankiloista kotimaidensa vankiloihin, ja heille määrättäisiin maahantulokielto. Tällä hetkellä siirtäminen vaatii vangin suostumuksen, ja koska olosuhteet suomalaisissa vankiloissa ovat tyypillisesti miellyttävämmät kuin monessa muussa maassa, ei suostumusta yleensä saada.
On myös välttämätöntä muuttaa kansalaisuuslakia niin, että vakavaan rikokseen syyllistyneet eivät voi koskaan saada Suomen kansalaisuutta ja että kansalaisuus voidaan tarvittaessa myös poistaa.
Katujengit, järjestäytynyt rikollisuus ja monet muut ongelmat ovat jo Suomessa. Vain riittävän kovilla toimilla me enää kykenemme estämään sen, mikä Ruotsissa on arkipäivää.
Ruotsissa kokeiltiin päänsilitystä mitä erikoisimmilla tavoilla. Ei toiminut. Eikä toimi Suomessakaan.
(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 17.10.2022)
Perussuomalaisten tavoitteet veronmaksajan kustantamien kohteiden tärkeysjärjestykseen laittamisesta ja oman yhteiskuntamme ja kansalaisten hyvinvoinnin ja turvallisuuden priorisoimisesta ovat ennen pitkää välttämättömiä toteuttaa. Vielä emme kuitenkaan saa tukea konkreettisille esityksillemme. Niitä käsitellään kuin ne olisivat radikaaleja. Ne eivät ole radikaaleja. Ajattelutavasta ja mentaliteetista, jossa suomalaisen tulee maksaa kansainvälisistä lisäpisteistä, moralisoinnista, milloin mitäkin tarkoittavasta solidaarisuudesta, kiristää vyötään italialaisten remonttien ja aina vain kiihtyvän maailmanparantamisen takia ikään kuin se olisi velvollisuutemme, on tullut vallitseva, vain muutamassa vuosikymmenessä, ja se on radikaalia.
Suomessa ei riitä rahaa omien vammaistemme hoitamiseen eikä rikosten tutkimiseen eikä lasten koulukirjoihin eikä hoitajien palkankorotuksiin, mutta riittää kyllä tupakanpolton vähentämiseen Kirgisiassa ja ilmastotoimiin Afrikassa. Riittää kaikenlaisiin julkishallinnon oikeamielisiin projekteihin, joista ei ole tuon taivaallista hyötyä kansalaisille. Riittää elinvoimaprojekteihin, joista ei synny elinvoimaa.
Riittää strategioihin ja konsulteille, riittää rakennelmiin, joissa talouden, politiikan, tiedon ja kulttuurin eliitti suunnittelee kansalaisille abstraktia tulevaisuutta – ja satoja tuhansia uusia ihmisiä ulkomailta maahamme. Tulevaisuutta, jossa kansalaisen tehtävä on sopeutua, totella ja maksaa. Puhua oikein ja olla huolissaan oikeista asioista. Oikeista asioista saa olla peloissaan ja ahdistunut – siihen jopa kannustetaan. Muista, ei. Niistä tavallisista, joita joka päivä näkee ja kuulee, vaikkapa siellä Vantaalla, ei.
Valtiohimmelimme on paisunut liian suureksi, sen osien yhteydet ja riippuvuudet liian monimutkaisiksi. Kaikki on muka välttämätöntä. Leikkaaminen on liian vaikeaa. Kuka sellaista kokonaisuutta edes hallitsee?
Mutta kyllä, jos tästä kaikesta leikattaisiin toissijainen pois, olisi rahaa hoitajien palkankorotuksiin. Jos leikattaisiin ylimääräisestä, olisi rahaa suomalaisten parempiin terveyspalveluihin. Nyt ei ole. Velka kasvaa, krooniset alijäämät pahenevat, kasvu ei riitä korjaamaan vahinkoja eikä julkisen talouden tervehtymistä ole näköpiirissä. Kyse ei ole koronasta eikä Ukrainan sodasta. Kyse on siitä, mitä Suomi tekee, ihan itse.
Suomen kokonaisveroaste on yksi maailman korkeimpia, yli 42 prosenttia. Älkää uskoko niitä, jotka väittävät, että siitä huolimatta rahaa ei ole. Että veroja pitäisi kerätä enemmän, jotta vanhukset, sairaat ja vammaiset saisivat parempaa hoitoa ja hoitajat palkkansa. Ei pidä paikkaansa. Kyse on siitä, mihin veronmaksajan rahaa käytetään.
Yhdysvaltalainen antropologi Joseph A. Tainter kuvaa sitä, miten kehittyessään yhteisöt pyrkivät koko ajan monimutkaisemmiksi. Monimutkaistumisen myötä syntyy ongelmia, joita pitää korjata yhä enemmän. Niiden korjaamisesta syntyy taas uusia ongelmia, lisää byrokratiaa, lisää lainsäädäntöä, lisää abstrakteja vaatimuksia. Lopulta on syntynyt yhteiskunta, joka ei välttämättä enää tuota mitään tai edes perusasioiden osalta toimi, mutta vaatii resursseja yksinkertaisesti pysyäkseen kasassa.
Tarvitaan yhä enemmän voimavaroja yhteiskunnan tukitehtävien ylläpitoon, siis enemmän toimintoja, joista seuraa koko ajan vähemmän hyötyä. Samaan aikaan eriarvoisuus kasvaa ja eliitti eriytyy muista. Möhkäle on syntynyt.
Tainter päätyy analyyseissaan kuvaamaan liian monimutkaiseksi kehittyneiden sivilisaatioiden tuhoutumista. Meillä sen sijaan on syytä olla vielä vaihtoehtoja.
Perussuomalaisten toive Suomesta on yksinkertainen ja nöyrä. Hyvinvoiva ja vapaa Suomi, jossa vapaa kansalainen rakentaa itse oman visionsa. Jossa voi tehdä työtä ja elää työllä, perustaa perhe, elää turvassa. Jossa saa päättää itse, mitä tavoitella, syödä, missä asua, miten elää, mihin uskoa, mitä sanoja käyttää. Maa, jonka tuntee omakseen.
Suomen valtion tärkein tehtävä on huolehtia kansalaisten turvallisuudesta ja perustavanlaatuisesta hyvinvoinnista, ja hyvinvointijärjestelmämme tukea ja auttaa ja suojella niitä suomalaisia, jotka eivät siihen itse, syystä tai toisesta, pysty. Paljon muita tarkoituksia sillä ei tarvitse olla.
Kansan selkänahasta revitään kuitenkin koko ajan joutavia asioita.
Viimeistään nyt pitää ymmärtää, että jatkossakaan ei ole varaa sen paremmin hoitajien palkankorotuksiin kuin lasten koulukirjoihin, mikäli tätä peliä ei puhalleta poikki. Perussuomalaisten mielestä hyvinvointiyhteiskunta ei tarkoita vain korkeita veroja vaan sitä, että suomalaiset itse hyötyvät korkeista veroista.
Ajatelkaa, tämä on muille liian radikaalia. Tai päinvastaisesti populistista. Miten hullu maamme onkaan, jos on populismia vaatia, että sinun ja muiden suomalaisten tulee hyötyä maksamistasi verorahoista.
Miksi näistä asioista ei puhuta? Miksi turhan ja toissijaisen aiheuttamista kustannuksista veronmaksajalle ja verotaakan kiristymisestä ei kerrota kovemmin? Miksi edes perinteinen oikeisto ei Suomessa kykene tai halua vastustaa tätä uudenlaista sosialismia? Siksi, että sen purkaminen on niin vaikeaa. Siksi, että se hyödyttää niin monia. Niin monet ovat ainakin toiselta jalaltaan kiinni verkossa. Joku hyötyy juuri siitä, että miljoonia ja miljardeja lapataan asioihin, jotka kaikki on vasta keksittykin viimeisten muutaman vuosikymmenen aikana.
30.4.2022 Eduskunta, Puoluevaltuusto, kuvassa Riikka Purra. kuva Matti Matikainen
Ville ja Riina asuvat Vantaalla. Heillä on kaksi lasta, joista toinen tarvitsee erityistä tukea. Ville ajaa bussia ja joskus viikonloppuisin taksia. Taksin ajaminen on vähentynyt, sillä ei markkinoilla tahdo enää suomalainen pärjätä. Perheen tulot ylittävät juuri sen rajan, jonka alla he saisivat varsinaista tukea elämiseensä. Mutta kaikki menee, mikä tulee. Riinan mielestä Ville on aina töissä. Arki on taistelua, ei vähiten siksi, että erityislapsi ei saa niitä palveluita, joihin hän olisi oikeutettu.
Ei vain ole tarjolla, ei pääse, jonot ovat liian pitkät, koettakaa selvitä. Riina on hoitaja, mutta hän suunnittelee lopettavansa ja lähtevänsä opiskelemaan. Työ on liian raskasta palkkaan nähden, ja hänen pitää olla oman erityislapsensa kanssa, vaatia palveluita, kyseenalaistaa päätökset. Kaikkialla puhutaan työvoimapulasta, mutta palkassa se ei näy.
Lasten päiväkoti on täynnä maahanmuuttajia, hoitajat vaihtuvat koko ajan, tunnelma on yleensä rauhaton. Riina on varma, että lapsen tilanne on heikentynyt päiväkodissa. Villen ja Riinan vuokrataloyhtiössä he ovat kai ainoat, jotka maksavat itse vuokransa. Hinta on kova, mutta viihtyvyys laskee koko ajan. Naapurit elävät erilaista vuorokausirytmiä, öisin on vaikea nukkua. Oikeasti he elävät myös erilaista kulttuuria, vaikka ympäristö on sama. Tähän pitää vain tottua, kuten sanottiin, kun Ville soitti Vantaan vuokra-asuntoihin valittaakseen, että porraskäytävässä pidetään juhlia. TV:ssä ministeri kertoo, että kaikkien pitää laskea elintasoaan. Riina äänestää, mutta Ville ei enää jaksa. Ei mikään kuitenkaan muutu. Naapurin rauhattomat lapset käyvät terapiassa, ja sosiaalityöntekijä hakee heidät joka viikko uimahalliin.
Toinen perhe asuu Kiteellä. Mikon työmatka on päivässä 45 kilometriä suuntaansa, Anne selviää onneksi puolella siitä, mutta valitettavasti eri kellonaikaan. Vielä kotona oleva 17-vuotias ajaa myös ammattiopintoihin omalla autollaan, koska mitään muuta vaihtoehtoa ei ole. Nuorimman hakee koulubussi. Perheen bensalasku kasvaa koko ajan, ja on oikeastaan jo mahdoton. Anne miettii vakavissaan, kannattaako töissä enää käydä. Käteen jää 120 euroa enemmän kuin jos jäisi kotiin. Ei vain tahdo luonto antaa periksi sellaiselle.
TV:ssä ministeri kertoo kävelyn ja pyöräilyn edistämisestä ja sähköautoilusta. Mikko klikkaa Nettiautoon ja hakee: sähköauto, farmari, vetokoukku. Hän saa viisi hakutulosta. Niistä halvin on VW Golf vuosimallia 2016, hinta on 20 890 euroa. Loput ovat hintaluokkaa 44 000 euroa – 55 000 euroa. Ei tule kauppoja. Yksi auto maksaa moninkertaisesti sen, mitä Mikon ja Annen perheen kaikki autot yhteensä, ostettaessa.
TV:ssä ministeri kertoo, että sähköautoilu on todellisuutta. Mikon mielestä hän on täysin vieraantunut elämästä.
Anne miettii, kannattaako tässä maassa yrittää, tehdä töitä tai edes asua. Mutta mieluummin sentään täällä kuin pääkaupunkiseudulla. Vantaalle muuttanut sisko kertoo puhelimessa, millaista siellä on.
Villelle, Riinalle, Mikolle ja Annelle hallitus kertoo, että heidän pitää olla valmiita laskemaan elintasoaan. Heille kerrotaan, että suurin ongelmamme on ilmaston lämpeneminen. Että Suomi on oikeusvaltio, joka huolehtii heikoimmistaan ja takaa kaikkien ihmisoikeudet. Heille kerrotaan, että vaikka suomalaisten osuus Vantaalla vähenee ja tilalle tulee maahanmuuttajia, se on vain nykyaikaa. Asian suurempi ihmettely kannattaa tehdä hiljaa yksinään, ettei tulisi pelanneeksi enempää populistien hyväksi. Niiden, joiden mielestä Suomi on edelleen vuonna 2022 suomalaisten maa.
Työperäisen maahanmuuton lisääminen on toimenpide, jonka perään huutelevat niin hallitus kuin oppositio perussuomalaisia lukuun ottamatta, oikeiston ja vasemmiston etujärjestöt ja useat muut yhteiskunnan tahot. Työperäisen maahanmuuton lisääminen ei aiheuttanut ongelmia päättyneessä kehysriihessä, sillä kaikki puolueet ajavat sitä, koko ajan yhä voimakkaammin. Se oli ensimmäinen asia, jonka riihestä tiedettiin olevan tulossa.
Työperäiseen maahanmuuttoon – kuten maahanmuuttoon yleensä – liittyy edelleen paljon harhauskomuksia, jotka leviävät tehokkaasti median toistaessa papukaijana sen lisäämisen välttämättömyyttä. Hyvin harvoin mennään asiassa riittävän syvälle, ja niinpä poliittinen keskustelu etenee hokemien tasolla.
Vielä joitakin vuosia sitten oli tavallista, että maahanmuuton kannattajat puhuivat vain maahanmuutosta, tarkoittaessaan kaikkea turvapaikanhakijoista siivoojien kautta finlaysoneihin ja karl fazereihin. Perussuomalaisten ohjeistaessa on vähitellen päästy siihen, että ainakin työperäinen osataan erottaa humanitaarisesta ja sosiaalisesta maahanmuutosta.
Myöskään työperäistä maahanmuuttoa ei pitäisi käsitellä yhtenä kokonaisuutena, koska se sisältää kaikenlaista marjanpoimijoista eli kausityöntekijöistä matalapalkka-aloille suuntautuvan kouluttamattoman maahanmuuton kautta korkeasti koulutettuihin kansainvälisiin osaajiin. Viimeksi mainittuja tulee huomattavan vähän verrattuna ensin mainittuihin. Näiden eri kategorioiden vaikutukset julkiseen talouteen ovat tietenkin toisistaan eroavat. Useimmat keskusteluun osallistuvat kyllä tietävät tämän, mutta eivät välitä. Tämä yksinkertainen tosiasia ei lainkaan tunnu haittaavan niitä, jotka vain vaativat kurkku suorana työperäisen maahanmuuton lisäämisestä. Mielikuvaa rakennetaan kanadalaisesta insinööristä ja aasialaisesta työrobotista, todellisuus on afrikkalainen siivooja ja aasialainen postinkantaja. Tai kuusi kuukautta Suomessa työskentelevä telakkatyöntekijä. Tai suomalaiset rakentamisen osaajat kortistoon ajava ukrainalainen.
Halpatyövoimaa, ei osaajia
Suomeen ei tule oikeita kansainvälisiä huippuosaajia EU-maiden ulkopuolelta. Suomeen tulee väkeä matalapalkka-aloille. Viime vuosi, koronavuosi, oli kaikkien aikojen ennätys työlupien myöntämisessä EU:n ulkopuolelta saatavuusharkinnan piirissä oleville aloille saapuville. Tänä vuonna kasvua tulee edelleen paljon. Ylivoimaisesti eniten lupia annetaan siivoojille, ravintolatyöntekijöille, hitsaajille ja puutarha- ja vastaaville työntekijöille. Nimenomaan tätä kategoriaa halutaankin lisätä, vaikka kaikki eivät sano sitä ääneen.
Erityisasiantuntijoiden ryhmässäkään ei paljon niitä amerikkalaisia huippuosaajia näy, vaan suuri enemmistö on intialaisia koodareita, joiden palkka nostetaan usein eri tavalla kikkailemalla vaadittavaan 3000 euroon, jonka nähdään olevan erityisasiantuntijan raja. Intialaiskoodarien maahantuontiin ja työskentelyyn liittyy aivan vastaavia ongelmia kuin maahanmuuttovaltaisiin matalapalkka-aloihinkin, joista saamme jatkuvasti lukea lehdistä. Alipalkkausta, työehtojen rikkomuksia ja niin edelleen. Keskipalkka on selvästi alhaisempi kuin suomalaisilla alan työntekijöillä.
Sipilän hallitus aloitti Talent Boost -toimenpideohjelman, jolla piti houkutella kansainvälisiä osaajia. Houkuttelu oli heikkoa. Nykyinen hallitus volyymiä lisätäkseen on hylännyt toiveen osaajista ja laajentanut ohjelman koskemaan laajamittaisesti työvoiman maahanmuuttoa yleensä.
Suomessa puhutaan jopa asiantuntijatasolla osaajista, kun tarkoitetaan kouluttamatonta matalapalkka-alojen työvoimaa, huippuosaajista, kun tarkoitetaan vaikkapa yhä kovempiin työoloihin ja heikkoon palkkaan mukisematta suostuvia ulkomaalaisia hoitajia. Työvoimapula, osaajapula, pula kuin pula, kaikki vaativat näitä maagisia osaajia.
Mistä sitten on oikeasti kyse?
Tuskin mikään taho vastustaa korkeasti koulutettuja siirtolaisia. Mille tahansa maalle tällaiset kansainväliset osaajat kelpaavat. EU yrittää kilpailla heistä esimerkiksi Aasiaa ja Yhdysvaltoja vastaan eikä pärjää kovin hyvin. Suomen kaltainen maa jää nuolemaan näppejään, koska palkkatasomme ei ole yleisesti ottaen kilpailukykyinen mutta toisaalta verotuksemme on korkea. Meillä on etumme, kuten luonto ja suhteellinen turvallisuus, mutta toistaiseksi nämä tekijät eivät ole saaneet huippuosaajien virtaa kohdistumaan Suomeen. En usko tilanteen muuttuvan.
Sen sijaan muunlaisia virtoja ei tarvitse erityisesti houkutella. Kouluttamaton tai vähän koulutettu siirtolaisuus, riippumatta siitä, ovatko henkilöt turvapaikanhakijoita vai työperäisiä, haluaa korkeamman elintason maihin kaikkialla maailmassa. Tässäkään ei ole mitään ihmeellistä. Tomaatit poimii Espanjassa laiton siirtolainen Afrikasta, Yhdysvaltojen pelloilla työskentelee meksikolainen, ukrainalainen haluaa Eurooppaan, nigerialainen Suomeen opiskelemaan.
Sen sijaan suomalaisen sosiaaliturvan taso ja muut hyvinvointiyhteiskunnan edut varmistavat sen, että kenellä tahansa, joka onnistuu vakiinnuttamaan oleskelunsa täällä, ei pidemmän päälle keskimäärin ole kannustimia työskennellä matalien palkkojen aloilla. Tietenkin jotkut ovat ahkerampia ja sitoutuneempia kuin toiset, kuten kantaväestössäkin, mutta kun puhutaan keskiarvoista ja kannustimista, kuva on selkeä. Samalla kun suomalaisella on yhä heikommat kannustimet tulla näille samoille työmarkkinoille, ulkomaalaisella on yhä suuremmat kannustimet saapua Suomeen.
Matalapalkka-aloille saapuvien henkilöiden työllisyysaste laskee, hieman lähtömaasta riippuen, muutamien vuosien maassaolon jälkeen kantaväestön työllisyyden alle. Matalapalkka-aloille saapuvat työperäiset maahanmuuttajat eivät siis pysy töissä.
Toisaalta kuten olemme myös tilastojen ja rekisterien avulla osoittaneet, vaikka yritys tai elinkeino ja tietenkin saapuva ihminen itse hyötyvät, julkinen talous kärsii. Nettotulonsiirrot laskevat pian erittäin negatiivisiksi kantaväestön nähden. Muuttajat saavat siis paljon enemmän tulonsiirtoja kuin maksavat veroja. Mikäli huomioidaan perheenyhdistetty puoliso, ovat sekä työllisyysaste, työtulot että nettotulonsiirrot vieläkin negatiivisempia.
Kouluttamattoman työvoiman haaliminen kehittyvistä maista epätyypillisiin ja matalan tuottavuuden työsuhteisiin ei anna millään lailla pysyväisluonteisia myönteisiä vaikutuksia kansantalouteen. Sosiaalisen maahanmuuton ohella tällainen työperäinen maahanmuutto lisää huono-osaisuutta ja pienituloisuutta ja eriarvoisuutta. Hallitus väittää vähentävänsä eriarvoisuutta, mutta niin kauan kuin maahanmuuttopolitiikka on tällaista, se lisää sitä. Vieraskielisyys näyttäytyy yhä oleellisempana tekijänä huono-osaisuuden ja eriarvoisuuden arvioissa, olipa kontekstina sitten koulu, asuinalue, sairastavuus tai sosiaaliset ongelmat.
Hallituksen traagiset virheet
Hallitus ilmoitti puoliväliriihestään, että sen tavoitteena on kasvattaa työ- ja koulutusperäistä maahanmuuttoa huomattavasti. Hallitus haluaa vähintään kaksinkertaistaa työperäisen maahanmuuton nykytasosta vuoteen 2030 niin, että 50 000 työperäisen maahanmuuttajan kokonaislisäys toteutuu. Sen jälkeen tavoitteena on saavuttaa edelleen 10 000 maahanmuuttajan vuosittainen lisäys. Lukemat ovat valtavia, mutta eivät yllättäviä. Ne toistavat kaiun lailla niitä vaatimuksia, joita ympäriinsä maassamme kuulee.
Hallitus väittää, että työperäinen maahanmuutto kasvattaa työllisyyttä ja että tämä on kestävin keino vahvistaa julkista taloutta. Samaan aikaan hallitus on löytänyt työllisyysvaikutuksia jopa kotouttamisen lisäämiselle, vaikka tällekään VM ei anna minkäänlaista vaikutusta.
Hallituksen väitteet työperäisen maahanmuuton hyödyistä julkiselle taloudelle eivät pidä paikkaansa. Sen esittämillä keinoilla ei tulla lisäämään oikeasti julkista taloutta hyödyttävää työperäistä maahanmuuttoa, mutta kylläkin sitä heikentävää matalapalkka- ja muuta sosiaalista maahanmuuttoa. Suomessa ei ole koskaan ollut eikä edelleenkään näköpiirissä näy sellaista valikoivaa maahanmuuttopolitiikkaa, joka olisi vähimmäisedellytys sille, että maahanmuutosta olisi saatavissa minkäänlaisia kokonaistaloudellisia hyötyjä. Saattaa olla, että jotkut tahot oikeasti kuvittelevat, että nyt ollaan tekemässä joitakin muutoksia, joilla painopiste siirtyy koulutettuihin osaajiin, mutta yksikään hallituksen esittämä toimenpide ei viittaa tähän. Ainoa, mikä merkittävästi edelleen tulee nousemaan, on matalapalkkamaahanmuutto.
SDP on luvannut, että saatavuusharkintaa eli ainoaa estettä EU-alueen ulkopuolelta saapuvan vapaan siirtolaisuuden tiellä ei tämän hallituskauden aikana pureta. Nyt tämä lupaus näkyy pyörretyn, sillä saatavuusharkintaan – siihen vähään, mitä siitä on enää jäljellä – on tulossa romautus. Esimerkiksi saatavuusharkinnan ”alueellinen sujuvoittaminen” tarkoittaa sitä, että liberaaleimmat linjaukset eri aloilta otetaan käyttöön koko maassa eli esimerkiksi, että Uudenmaan päätökset ravintolatyöntekijöistä levitetään kaikkiin maakuntiin.
Tämä päätös tekee täysin naurunalaiseksi pääministerin vappupuheessaan tekemät lupaukset työmarkkinoista. Mikäli demarit olisi kiinnostuneita duunareista ja suomalaisten työmarkkinoiden balanssista, puolue ei tekisi tällaista takinkääntöä. Huomion keskittäminen siihen, mitä tapahtuu vientialoilla, joissa työntekijän neuvotteluasema on aina ollut huomattava, jättää tyystin varjoonsa sen keikauksen, jossa yhä kiihtyvämmällä tahdilla yksi matalapalkka-ala toisensa jälkeen siirretään maahanmuuttajavaltaiseksi.
Aina kun puhutaan saatavuusharkinnasta, kyse on EU:n ulkopuolelta saapuvasta kouluttamattomasta matalapalkkamaahanmuutosta, ei mistään muusta. Saatavuusharkinta ei koske osaajia, ei asiantuntijoita, ei EU:n väestöä, ei kausityöntekijöitä. Kun hallitus väittää, että ”työllisyyden edistämisen ministeriryhmä linjaa saatavuusharkinnasta”, voi olla sataprosenttisen varma, mistä puhutaan ja mitä ollaan tekemässä. Ja tämä on nyt siis tapahtumassa sosiaalidemokraattijohtoisen hallituksen aikakaudella.
Myös perheenyhdistäminen helpottuu entisestään
Käytännössä tapahtuvan saatavuusharkinnan purkamisen ohella hyvin ongelmallinen on riihessä tehty kirjaus siitä, että hallitus tarkastelee mahdollisuuksia entisestään laskea toimeentuloedellytyksiä eri maahanmuuttajaryhmillä.
Käytännössä se tarkoittaa sitä, että jo ennestään hyvin alhaalla olleita perheenyhdistämisten tulorajavaatimuksia lasketaan. Suomi on jo nyt tässä omassa sarjassaan, ja tilanne tulee heikkenemään. Maahanmuuton, niin sosiaalisen kuin työperäisen, vaikutus julkiselle taloudelle tulee koko ajan olemaan negatiivisempi.
Korkeaa teknologiaa ja kouluttamatonta väestöä
Matalapalkka-alojen kasvun ongelmat kohdistuvat koko yhteiskuntaan ja sen perusrakenteisiin, koska kustannukset lankeavat kaikille. Jatkuvat vaatimukset kouluttamattoman ulkomaalaisväestön lisäämisestä ovat täydellisessä ristiriidassa myös sen kanssa, että haluamme Suomeen korkean osaamisen ja teknologian työpaikkoja, pääomaintensiivisyyttä ja innovaatioita. Samoin se on ristiriidassa rakennemuutoksen kanssa, sillä Suomesta, kuten muistakin länsimaista, on kadonnut satojatuhansia alhaisen osaamisen työpaikkoja ja katoaa koko ajan lisää.
Niinpä tosiasia maahanmuuton ja julkisen talouden kestävyyden kanssa on toinen kuin esitetty. Mikäli haluamme säilyttää nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan palvelut ja etuudet, tarvitsemme taloutta vahvistavia toimia eikä meidän pidä tuottaa maahan ihmisiä, joiden työllisyys jää tai päätyy heikoksi ja osaaminen ja ansiot alhaisiksi. Maahanmuuttajista ainoastaan ne, joiden tuottavan työn panoksesta jää jotakin viivan alle, olisivat siis tältä kantilta katsoen tervetulleita. Lisäksi meidän pitäisi käydä arvokeskustelua siitä, mitä ne suomalaiset, jotka eivät halua tai kykene opiskelemaan pitkälle, tulevat tekemään tulevaisuudessa. Maahanmuuttajavaltaisten alojen heikko palkkakehitys ja imago entisestään vaikeuttavat kantaväestön halua hakeutua niille.
Vastaavia ongelmia koko ajan paisuvassa opiskelijamaahanmuutossa
Työperäisen maahanmuuton lisäämisen ohella hallitus vaatii nyt myös huomattavasti lisää opiskelijamaahanmuuttoa. Uusien ulkomaalaisten tutkinto-opiskelijoiden määrä pyritään kolminkertaistamaan vuoteen 2030 mennessä. Tässä on vastaavat ongelmansa. Ensinnäkään oppilaitostemme ns. kansainvälistyminen ei ole yksi kokonaisuus. Erityisesti ammattikorkeakouluissa opiskelee paljon afrikkalaisia. Eniten Suomeen tullaan opiskelemaan tutkintoon Venäjältä, Vietnamista, Kiinasta ja Nepalista. Suomalaisiin ammattikorkeakouluihin haetaan eniten Nepalista, Bangladeshista ja Nigeriasta, yliopistoihin Nigeriasta, Pakistanista, Intiasta ja Ghanasta. Ulkomaalaisten osuus kaikista korkeakouluopiskelijoista on Suomessa jopa suurempaa kuin OECD-maissa keskimäärin. Kaikenlaisten tutkintojen suorittaneiden halutaan saada jäävän Suomeen.
Itselleni ei ole käynyt selväksi, miksi veronmaksajan pitää kustantaa ulkomaalaisten tutkintoja ja mitä hyötyä siitä meille on, varsinkaan siinä tapauksessa, että tuloksena ei ole sellaista osaamista, joka tulisi Suomea hyödyttämään. Liian usein opiskelu on vain keino hoitaa maahanpääsy, koska turvapaikkaan tai muuhun kategoriaan ei ole pääsyä. Mikäli omissa ikäluokissamme ei ole riittävästi opiskelijoita ylläpitämään kaikkia oppilaitoksia ja kaikkia aloja, niitä pitää vähentää, eikä täyttää kehittyvistä maista saapuvilla halukkailla. On sulaa hulluutta, että oppilaitokset saavat pumpata veronmaksajan rahaa siksi, että on kansallisesti päätetty kouluttaa yhä enemmän ulkomaalaisia suomalaisten määrän vähentyessä.
Koulutuspolitiikkaan vaaditaan perustava muutos
Koulutuspolitiikan merkityksestä puhutaan aivan liian vähän. On valtiovallan vastuulla, että maassa suoritetaan sellaista koulutuspolitiikkaa, että oikeilla aloilla ja mieluiten oikeissa paikoissa on oikea määrä valmistuneita, tutkinnon suorittaneita ja osaavia ihmisiä. Nyt näin ei ole. Paitsi että ammatillista koulutustamme piinaavat monet kroonistuneet ongelmat, on myös kokonaisuudessa ongelmia. Oppilaitoskentällä on eräänlainen villi länsi, jossa yksiköt kouluttavat sinne, mistä niille itselleen on saatavissa hyötyä ja resursseja. Tässä ei ole mitään järkeä.
Valtiolla pitäisi olla koulutuksen keskeisimpänä maksumiehenä suurempi ja ohjaavampi rooli koulutuksen suuntaamisessa alojen ja alueiden suhteen, koska valtio vastaa myös koulutustuotoksen seurauksista. Sikäli kun eri alojen työvoimapulat ovat laadullisia eli johtuvat osaajien puutteesta tai osaamisvajeista, heitä on koulutettava lisää. Sikäli kun työvoimapula johtuu huonosta palkasta ja työoloista suhteessa sosiaaliturvaan, on tähän puututtava.
Matalapalkkamaahanmuuton tai opiskelijoiden avuksi huutamisen sijaan vaaditaan tietoa Suomen elinkeinorakenteen suunnasta, työvoiman saatavuushaasteista ja sen edellyttämistä järkevistä toimenpiteistä. Elinkeinoalojen pitää kyetä konkreettisesti tekemään selvitystä ongelmakohdista, osaamisen ja työvoiman puutteista ja lopettaa yleinen työvoimapulan huutaminen ja maahanmuuton tarjoaminen siihen jonkinlaisena avainratkaisuna. Vastaavasti median pitäisi sivistyä perehtymällä oleellisiin lukuihin, prosesseihin ja tilastoihin ja lopettaa poliittisten ja taloudellisten intressiryhmien papukaijana toimiminen.
Suomalaisnuori, joka suunnittelee, mille alalle kouluttautuu, hyötyisi tiedosta, mikä on kannattavaa, mistä on saatavilla mahdollisimman vakaa työura, osaamista vastaavalla palkalla. Tähän liittyy myös aluepolitiikka. Liian monella suomalaisellakaan ei ole minkäänlaista positiivista näkymää työuralle, ja tällä on erityisen negatiivinen vaikutus myös syntyvyyteen.
Ylipäätänsä lähtökohtana tulisi olla ihmisten ohjaaminen tuottaviin ja työllisyyttä kasvattaviin töihin, joilla on myös kansantaloudellista merkitystä.
Työvoimapulan monenlaiset kasvot
Työ- ja elinkeinoministeriö kokoaa säännöllisesti arvioita ammattien kysynnän ja tarjonnan suhteista. Tällä hetkellä työvoimapula-ammateiksi määritellään yhteensä 37 ammattia. Niistä suurin osa on julkisen sektorin ammatteja, joiden kohdalla ongelma on usein työoloissa ja palkkauksessa. Samaan aikaan kun hoitoalalle toisesta päästä halutaan lisää väkeä mahdollisimman kaukaisista maista, toisesta päästä työvoimaa karkaa alalta pois. Tämä on kansantaloudellisesti järjetöntä. Nyt samanlaisia ilmiöitä alkaa muodostua esimerkiksi varhaiskasvatukseen. Meillä ihan todella suunnitellaan päiväkodin työntekijöiden kuskaamista Suomen ulkopuolelta, koska paukkuja alan työolojen ja palkkauksen kehittämiseen ei ole.
Suomalaiset eivät ole lopettaneet olemasta kiinnostuneita varhaiskasvatuksesta tai lastentarhanopettamisesta tai vanhustenhoidosta. He tekisivät sitä, mikäli alan vetovoima olisi ennallaan. Mikäli työ ei olisi palkkaan nähden niin vaativaa, mikäli palkalla voisi pääkaupunkiseudullakin elää, mikäli siihen ei suhtauduttaisi bulkkina, jota tekemään voidaan kärrätä ulkomailta se, joka sitä suostuu tekemään.
Vastaavasti työvoimapula-aloiksi esitetään myös esimerkiksi siivoojat ja hitsaajat. Ei ole väärin ihmetellä, kuinka tolkuttoman paljon meille tarvitaan siivoojia, kun heitä koko ajan saapuu yhä enemmän ja silti heitä myös tarvitaan koko ajan enemmän. Vastaus piilee siinä, että työperäisenä matalapalkka-aloille saapuvien työllisyys laskee muutamassa vuodessa maahantulon jälkeen. Siivoojia tarvitaan kehitysmaista koko ajan lisää, koska entiset siivoajat lopettavat siivoamasta.
Ja miksi? Koska siivoaminen ei kerta kaikkiaan ole järkevää, kun saman rahan ja enemmän voi saada tekemättä mitään.
Työperäinen maahanmuutto – Keisarilla ei ole vaatteita
Työperäisestä maahanmuutosta keskustellaan päivittäin jossakin – suhteessa huoltosuhteeseen, kestävyysvajeeseen, työvoimapulaan, sosiaaliturvaan, maahanmuuttopolitiikkaan, innovaatioihin, osaamiseen, työhalukkuuteen, työttömyysturvaan ja niin edelleen. Pääasiassa keskustelu on vääristävää – joko silkasta sumutuksen halusta, kuten silloin kun elinkeinoelämä pyrkii peittelemään haluaan saada maahan halvempaa ja helpompaa työntekijämassaa, tai tietämättömyydestä, kun joku onneton vasemmistopoliitikko silmät kirkkaana kertoo saatavuusharkinnan olevan esteenä kansainvälisille innovaatioille, jotka nostavat Suomen takaisin huipulle.
Tämäkö ei sitten ole rasismia?
Yhteiskunnallisessa keskustelussamme on tavallista löytää rasismia milloin mistäkin. Jostakin syystä sitä ei koskaan löydetä siitä täysin vastuuttomasta hyväosaisten poliitikkojen ja eturyhmätahojen halusta houkutella Suomeen yhä enemmän ihmisiä kehitysmaista alaluokkaistumaan tai siitä, miten etnisesti jakautuneita työmarkkinamme alkavat olla. Sama ilmiö korostuu asuntopolitiikassa, alueilla, kouluissa, sosiaalipolitiikassa ja niin edelleen. Vaikutukset koko yhteiskuntaan ovat huomattavat.
Ja tämä on vain uutta polttoainetta vasemmistolaiselle holhouspolitiikalle. Tästä löytyy syy uusille veronkorotuksille ja uusille eriarvoisuuden vähentämisohjelmille. Siitä löytyy syy syrjäytymistä ehkäiseville monikulttuurisuuskoordinaattoreille ja niille kaikille oppilaitoksille, konsulteille ja firmoille, jotka haluavat kotouttaa ja valmentaa.
Suunnanmuutos Suomen ja suomalaisten hyväksi
Suomi tarvitsee oman kansallisen työvoiman mahdollisimman kattavaa työllisyyttä, työmarkkinoiden ulkopuolella olevien reservien käyttöönottoa ja erityisesti kasvualojen asiantuntijatason ja yrityksiin syntyvän tuottavan työn lisäystä. Tarvitsemme ammatilliseen koulutukseen arvonnousun ja koulutuspolitiikan tarkoituksen ja motiivin uudelleensuuntaamisen.
Mikäli maahanmuuttoa halutaan edistää, sen pitää olla tiukasti valikoitua ja osaamisperustaista ja sijoittua muualle kuin matalapalkka-aloille. Työperäisen oleskeluluvan vaihtoehtona ei voi olla sosiaaliturva tai kotouttamispalveluiden varaan jääminen.
On surullista, että on yhden puolueen toiminnan ja tutkimustyön varassa, että ilmiön ongelmista ja kokonaisuudesta on edes minkäänlaista tietoa. Kuitenkaan meidän ei tarvitse mennä enää kuin Ruotsiin asti, ja siellä jopa oikeistosta käsin nähdään matalapalkkamaahanmuuton aiheuttamat valtavat ongelmat niin julkiselle taloudelle kuin yhteiskunnalle muutenkin. Toivon, että myös Suomessa vaaleanpunaiset monikulttuurisuuslasit otetaan pois silmiltä ja katsotaan tätä todellisuutta rehellisesti ja kaunistelematta.
Hallituksen tavoittelema vuotuisen nettomaahanmuuton valtava kasvattaminen ei pienennä kestävyysvajetta vaan suurentaa sitä. Se ei ratkaise ainuttakaan rakenteellista ongelmaa suomalaisen työllisyyspolitiikan ja kestävyysvajeen taustalla vaan pahentaa niitä.
Seisoin hieman ennen aamuyhdeksää Helsingin rautatieasemalla kahvilan jonossa. Muutaman metrin päässä päivysti nuori romanikerjäläisnainen kipponsa kanssa. Ei ole kovin tavallista, että heitä on asemarakennuksen sisällä – vaan sitäkin enemmän sen ulkopuolella ja oikeastaan kaikkialla Helsingin keskustassa ja useilla muilla alueilla.
Seurasin katseellani, kun kauempaa saapui vanha, huonosti kävelevä mies rollaattoria työntäen. Kun mies oli kohdallani, kerjäläinen lähestyi tätä välittömästi ja toi kuppinsa hyvin lähelle. Mies ei reagoinut, pudisti korkeintaan päätään, ja yritti kiirehtiä askeleitaan. Huomasin, että kerjäläinen skannasi tilanteen ja havainnoi hyvin nopeasti, että miehestä voisi hyötyä muulla tavoin – rollaattorin korissa oli kassi.
Rollaattorimies oli kävelemässä kohti ulko-ovea Asema-aukion suuntaan. Kerjäläisnainen lähti perään. Siinä vaiheessa luovutin paikkani kahvilan jonossa ja lähdin myös perään. Ehdin ottaa puhelimen käteeni ja kuvata vähän. Videosta näkee selvästi, kuinka kerjäläinen kohdistaa huomionsa rollaattorin koriin ja ehkä miettii strategiaa.
Oviaukon kohdalla nainen näki tilaisuutensa tulleen. Hän ei kuitenkaan ollut huomannut, että olin aivan takana. Keskeytin tapahtuman alkamalla huutaa naiselle (englanniksi). Naisen huomio rollaattorimiehen kassiin herpaantui, tilanne hajosi ja mies pääsi pakoon. Kerjäläisnainen keskittyi seuraavaksi minuun kalattamalla kiukkuisena jotakin, mistä en ymmärtänyt.
Koin tarpeelliseksi kääntyä kannoiltani ja palasin asemahalliin. Huomasin, että myös nainen tuli takaisin samalle kytispaikalle. Yksi papparainen pelastui, seuraava ehkä ei.
Soitin poliisille. Tilanne ja henkilöt löydettiin myös valvontakameroiden nauhoista. Muusta jatkosta en tiedä.
—
Todistamani tilanne ei ole ainutlaatuinen. Liikkuvan väestön eli yleensä vapaan liikkuvuuden avulla maahamme saapuneiden Keski-ja Itä-Euroopan romanien osallisuus näpistyksissä, taskuvarkauksissa ja myös isommissa rikoksissa on merkittävä. Jokunen vuosi sitten syntyi kohu, kun joku sanoi, että kerjäläiset tekevät rikoksia. Pöyristyneiden mukaan rikoksen tekijät eivät ole kerjäläisiä vaan aivan muita romaneita. Kerjäläiset ovat viattomia Ison Numeron myyjiä ja kaduilla istujia. Kuten tänäänkin nähtiin, ainakin tältä kerjäläisnaiselta onnistui varsin helposti vaihtaa roolia, kun sopiva tilaisuus käveli kohdalle.
Poliisi toimi tänäänkin erinomaisen hyvin ja tehokkaasti, mutta itse ilmiöön heillä on hyvin vähän mahdollisuuksia vaikuttaa. Helsinkiläiset ovat ilmeisesti liian turtuneita kerjäläisilmiöön eikä ongelman laajuudesta – ja esimerkiksi rikoksista, kuten näpistyksistä, ryöstöistä, ihmiskaupasta, väkivallasta, huumekaupasta – riittävästi puhuta. Olisi ehkä syytä?
Göteborgin monilla alueilla on ollut voimassa epävirallinen ulkonaliikkumiskielto – nimittäin rikollisten ylläpitämänä. Voimaansa esittelevät aseistetut ja naamioidut miehet vartioivat kaduilla ja estivät ihmisten liikkumisen, myös kunnan työntekijöiden. Kotihoitajia suojaamaan tarvitaan vartijoita. Vanhemmat eivät vie lapsiaan päiväkotiin, kadut ovat tyhjiä. Poliisi ei myönnä, että se olisi menettänyt tilanteen hallinnan.
Malmössä riehuvat laumat panevat kaikkia paikkoja paskaksi. Erityisesti niitä, joita veronmaksaja heille on kustantanut, jotta he kotoutuisivat. Poliisit eivät ole menneet kaikille alueille, koska eivät pärjäisi riehujille.
Ihmisiä kuolee jatkuvasti ampumisten ja muun väkivallan varsinaisina kohteina tai vahingossa. Lapsiakin. Lehtien uutiset tapauksista ovat valtavirtaa. Rangaistuksia on tiukennettu, mutta ei lainkaan riittävästi. Demarimaa ei kykene enää muuttamaan linjaansa. Ruotsidemokraatit on edelleen eristetty.
Kuvottavan kaksinaismoralistinen maa sössöttää pääkirjoituksissaan toimenpiteistä, ja demarihallitus pakoilee vastuuta. Tavalliset ihmiset muuttavat alueilta toisille, segregaatio syvenee. Luokkayhteiskunta vahvistuu. Ruotsi on kaikkea muuta kuin IKEA:n tai GANT:in kuvasto.
Maahanmuuttopolitiikka jatkaa pääosin ennallaan. Edes radikaalit toimenpiteet eivät enää onnistuisi muuttamaan suuntaa. Yhteiskunnan tuhoamisesta etua ja hyötyä saavat tahot ovat liian vahvoja.
Uutiset eri puolilta Ruotsia ovat niin kertakaikkisen karmeita, että niitä on vaikea uskoa todeksi, vaikka tilanteen kehittymistä olenkin seurannut 20 vuotta.
On silti vieläkin niitä, jotka jaksavat lässyttää jotakin kotouttamisesta ja rasismista, täällä Suomessakin.
Hävetkää, ei muuta voi sanoa.
Muuttakaa Ruotsiin, vaikkapa Malmöhön. Unelmien maanne.
Pohjoismaat tottuivat roikkumaan erilaisten hyvää elämää mittaavien indeksien ja tutkimusten kärjessä. Olipa kyseessä sukupuolten tasa-arvo, ihmisoikeudet, luottamus valtioon tai koulumenestys, pohjoisen hyvinvointivaltiot olivat kärjessä. Vaikka osa saavutuksista on sittemmin heikentynyt, kuulumme edelleen priimusvaltioiden ryhmään – tiedämme sen itse ja sen tietävät myös monet muut ihmiset, jotka haluaisivat päästä osallisiksi sen onnesta ja autuudesta.
Useissa tutkimuksissa – vaikka tällaisista asioista ei nyky-yhteiskuntatiede juuri olekaan kiinnostunut – on esitetty etnisen, uskonnollisen ja kulttuurisen homogeenisyyden olevan merkittävä tekijä paitsi praktisen hyvinvointivaltion myös yhteisön korkean sisäisen ja eliittiin ja valtioon kohdistuvan luottamuksen takana. Tästä on vastaavasti seurannut taloudellista tasa-arvoa ja pieniä tuloeroja.
Käytäntö vahvistaa asian. Vaikka näkemys vaikuttaa useimpien ihmisten mielestä lähes intuitiivisen selvältä, akateeminen tutkimus on pääasiassa lähestynyt asiaa nurinkurin: tutkimalla mitä etninen ja muunlainen moninaisuus saa aikaan yhteisöjen ja valtioiden tasolla. Vaikka yksittäisissä tutkimuksissa saadaankin keskenään ristiriitaisia tuloksia, voidaan ajatella, että liian suuren erilaisuuden tuottaminen samaan yhteisöön heikentää mm. luottamusta valtioon ja toisiin kansalaisiin sekä vähentää sitä ”liimaa”, joka valtiota ja yhteisöä pitää kasassa.
Hyötyä diversiteetistä toki saattaa myös olla (esimerkiksi lisääntyneitä ”innovaatioita”). Tämä ei valitettavasti hyvinvointivaltiossa korvaa haittoja.
Korkeaan verotukseen, suuriin tulonsiirtoihin ja laajaan julkisten hyödykkeiden tuottamiseen nojaavan valtion tapauksessa tuon ”liiman” puuttuminen näkyy ennen pitkää muun muassa veronmaksuhalukkuuden rapautumisena, luottamuksen ”yksilöllistymisenä”, sosiaaliturvan väärinkäyttämisenä ja erilaisina eriytymisen ja eriyttämisen mekanismeina.
Pohjoismaalaista solidaarisuutta ja sosiaaliturvaa on aina käytetty jonkin verran hyväksi. Joukoissamme on aina ihmisiä, joiden mielestä säännöt eivät koske heitä, ja on vain inhimillistä etsiä porsaanreikiä ja mahdollisia hyötymiskeinoja.
Olen kuitenkin vakuuttunut, että mitä ”moninaisemmaksi” yhteiskuntamme muuttuvat, mitä vähemmän yksilöiden välistä liimaa, sitä lukuisammaksi ja härskimmäksi käy myös järjestelmän hyväksikäyttö.
Muutama viikko sitten kirjoitin, että niin turvapaikka- kuin muukin humanitaristinen politiikka liberaalissa oikeusvaltiossa on aina altis suurelle kusetukselle. Tähän minut kirvoitti A-studio, jossa kuvattiin ISIS-terroristeja. Halussaan päästä pois maanpäällisestä helvetistä (josta ei tullutkaan paratiisi heille) he yrittivät väittää olevansa syyttömiä. ”En ole ollut taistelija, vaan kokki. Tai kuljettaja!” Joka tapauksessa jotakin vähäpätöisempää kuin aidosti ja oikeasti paha ja vaarallinen.
Järjestelmämme uskoo yleensä kaiken. Vaikka yksittäiset ihmiset eivät uskoisikaan, järjestelmämme uskoo. Se on rakennettu niin. Osin se tietysti turvaa yksilön oikeuksia ja oikeusturvaa, ja tämä on erinomaista. Mutta kun rajoitteita löysennetään, ja yksilöiden piiriin oletetaan kuuluvaksi koko maailma tai kaikki halukkaat, näyttäytyvät järjestelmän raadolliset puolet. Meitä käytetään hyväksi, meitä kusetetaan.
Monien etenkin vasemmistolaisten mielestä kusetetuksi tuleminen – siis järjestelmämme hyväksikäyttö – on vain mitätön oheisvahinko. Meidän pitää yhä enemmän avata järjestelmäämme kaikille. Meidän pitää yhä vähemmän tehdä rajauksia. Meidän pitää yhä vähemmän sanktioida kusettamisesta. Tämä hyvä kuuluu kaikille. (He sanovat, että ihmisoikeudet kuuluvat kaikille, mutta käytännössä se tarkoittaa juuri tuota.)
Mutta ei, he ovat väärässä. Kyseessä ei ole oheisvahinko, vaan osoitus siitä, miten vähitellen koko järjestelmä murtuu. Se murtuu siksi, että sitä ei voida ylläpitää, mikäli se on avoin kaikille ja mikäli sitä ei voimakkaasti rajata, niin lainsäädännön kuin yhteisöllisen hyväksyttävyydenkin osalta.
Ei ole sattumaa, että saamme lukea jatkuvasti yhä härskimpiä uutisia hyväksikäytöstä ja siitä, kuinka järjestelmämme on täysin kädetön huijaajien edessä. Kulttuurimme muuttuu toki myös; liberaalissa yhteiskunnassa yksilöitä ei koske samanlainen kontrolli kuin joskus.
Kuten yleensä, on syytä katsoa länsinaapuriimme Ruotsiin, jossa tämäkin katastrofi on jo paljon pidemmällä. Esimerkiksi sosiaaliturvan väärinkäyttö on noussut viime aikoina otsikoihin toistuvasti. On esitetty, että jopa 275 miljardia kruunua tulee menemään väärin taskuihin vuoteen 2030 mennessä, mikäli sama tahti jatkuu (SVT 11.12.). Toisaalta ilman väärinkäytöksiäkin tilanne on paikoin kestämätön, kuten julkisen talouden kustannuksista, segregaatiosta ja heikentyneestä turvallisuustilanteesta tiedämme. Tätä ruotsalaiset nyt yrittävät korjata.
Pahoin pelkään, että eivät onnistu. Ei vain ole välineitä. Järjestelmä tehtiin aivan toisenlaiseen maailmaan.
Opetusalan Ammattijärjestö OAJ kertoi aiemmin tällä viikolla, että se haluaa saada opetusalan palkat nousuun ja ”turvata opetustyön houkuttelevuutta työoloja kohentamalla”. Vaatimus on ymmärrettävä, etenkin kun hakeutuminen opettajaopintoihin vähenee erittäin huolestuttavaa vauhtia.
OAJ ei kuitenkaan yleensä uskalla kommentoida käytännön opetustyön haasteita kovin rehellisesti. Erilaisissa kyselyissä opettajat itse kuvaavat kohtaamiaan ongelmia usein hyvinkin suorasukaisesti, mutta OAJ:n ulostulot jäävät abstraktille tasolle. Ne vaativat lähinnä lisää rahaa ja opettajaprofession ulkokultaista turvaamista, millä ei kuitenkaan käytännön opettajantyössä ole juuri minkäänlaista merkitystä.
Koululaisten osaamistaso laskee ja taidot heikentyvät kaiken aikaa, niin äidinkielessä kuin matemaattisissa aineissa. Esimerkiksi Vantaalla uusimman arvion mukaan luetun ymmärtäminen on heikentynyt vuodesta 2016 kaikilla tutkituilla luokka-asteilla eli 3., 6. ja 9. luokilla. Tuloksiin vaikuttaa erityisesti oppilaiden monikulttuurisuus.
Vantaan opettajien ammattiyhdistyksen puheenjohtaja, opettaja Antti Karetie sanoo, että tulokset eivät ole yllätys – hänen mukaansa syitä ovat monikulttuuristuminen, erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden oleminen tavallisissa luokissa ja lasten kotiolot.
Samaan aikaan Vantaa ottaa ”ison harppauksen kohti digitaalisen oppimisen uudenlaisia mahdollisuuksia” ja panee 11 miljoonaa digijuttuihin ja 6 miljoonaa lisää maahanmuuttaja-alueiden elvyttämiseen. Montako opettajaa tällä summalla saataisiin? Yli 200 vuodeksi, yli 50 neljäksi vuodeksi?
(Olen käsitellyt koulujen digiasiaa tarkemmin esimerkiksi täällä.)
Koulujen ongelmat ovat paikoin hälyttäviä. Käytöshäiriöitä, lapsia, joilta puuttuvat normaalit sosiaalisen kanssakäymisen taidot, kullanmurut, joita ei voi pakottaa, suuret erot osaamisessa ja oppimisessa, impulsiiviset lapset, jotka elävät peli- tai virtuaalimaailmoissa, sivistyksen ja oppimisen yhä surullisempi arvonlasku, pahoinvoivat perheet, maahanmuuton aiheuttamat ongelmat, joista saa puhua ehkä kaikkein vähiten.
Suomalaiset ovat perinteisesti arvostaneet koulua ja opettajia hyvin paljon, ja opettajat ovat olleet erittäin hyviä ja korkeakoulutettuja. Koulu on lapselle tärkeä sosiaalinen yhteisö ja kiinnike yhteiskuntaan, kodin ja perheen jälkeen mahdollisesti tärkein, ja tämä näkemys on varmasti ollut yksi oleellisimmista maamme korkean koulutustason takaajana. Kuten tiedämme, nyt suomalaisten koulutustaso on kääntynyt laskuun.
(Se, mikä on tilanne kantasuomalaisten, pois lukien maahanmuuttajataustaiset, kohdalla, ei valitettavasti ilmene tilastoista. Koska kuitenkin tiedämme, että tietyistä maista tulevien maahanmuuttajien ja maahanmuuttajataustaisten koulutustaso on selvästi alempi kuin suomalaisilla, voimme otaksua, että suomalaisten koulutustason lasku ei ole niin dramaattinen. Vastaava arvio voidaan tehdä esimerkiksi laskevista PISA-tuloksista.)
Monissa maahanmuuttajaryhmissä koulun ja opettajien
arvostaminen ei ole lähimainkaan samanlaista kuin suomalaisilla. Etenkin muslimiperheissä
on varsin yleistä, että poikaoppilailla on ongelmia hyväksyä naisopettajan
auktoriteettia. Vanhempien suhtautuminen lastensa koulunkäyntiin saattaa olla
hyvin erilaista kuin mihin suomalaisten perheiden kohdalla on totuttu. Monet
opettajat kertovat siitä, että vanhemmat eivät hyväksy lastensa heikkoja arvosanoja,
vaan niistä tehdään jollain tavalla opettajan syy. Rasismi-kortti on ahkerassa
käytössä. Myös käytösongelmia voidaan vähätellä eikä yhteydenottoihin reagoida.
Selvityksissä on todettu, että maahanmuuttajataustaiset oppilaat saavat todellista
osaamistaan parempia numeroita.
Vastaavia ongelmia voi tietenkin olla myös kantasuomalaisilla perheillä – etenkin kouluissa, joiden alueilla on enemmän huono-osaisuutta ja kuten yleensä, maahanmuuttajia – mutta ne korostuvat maahanmuuttajaperheillä ja maahanmuuttajavaltaisissa kouluissa. Asia ei poistu sillä, että emme puhu siitä tai puhumme siitä kiertoilmauksin.
Juuri tällaiset ”työolot” vaikuttavat siihen, että jotkut opettajat uupuvat eivätkä viihdy työssään. Koulut, joissa on paljon maahanmuuttajia, saavat yhä enemmän erilaisia ”positiivisia” lisämäärärahoja, mutta varsinaiseen perusongelmaan näillä ei ole vaikutusta – varsinkaan kun maahanmuuttajien määrä koko ajan kasvaa. Tiukassa olevia rahoja opetukseen ja ”tavallisiin” kouluihin ne kuitenkin rokottavat. Tämä on yksi esimerkki siitä, miten maahanmuutto ja sen aiheuttamiin ongelmiin vastaaminen heikentää suomalaisten asemaa. Raha, joka pannaan auttamaan maahanmuuttajia, on pois suomalaislasten kouluista ja opetuksesta. Vastaava ilmiö toteutuu myös ruohonjuuritasolla – kun luokassa on oppilaita, jotka eivät osaa kieltä ja joilta puuttuvat perustaidot, ja joihin opettajan aika ja energia kuluvat, on se pois kaikilta muilta oppilailta.
Kaikkein heikoimmat ja kaikkein parhaimmat koulut erottuvat keskitason kouluista. Esimerkiksi itäisen Helsingin ja Vantaan koulujen kehittymiseen laitetaan huomattavia summia rahaa. Opetukseen kohdistuneet leikkaukset rokottivat kaikkia kouluja, mutta ”normaaliin keskikastiin” – sinne missä suurin osa Suomen lapsista on – ne kohdistuivat ehkä voimallisimmin.
Näen koulujen ongelmat paljon laajemmin kuin pelkkinä taloudellisten resurssien puutteina. Kulttuuri on muuttunut, osin vastauksena muuttuneeseen lasten ympäristöön, osin aktiivisesti tehtyjen pedagogisten virheiden seurauksena. Meidän olisi tärkeää huolehtia siitä, että opettajan ammatti pysyy haluttuna, yliopistoihin riittää tasokkaita hakijoita ja valmistuvat opettajat ovat päteviä ja osaavia. Opetuksen pitäisi keskittyä perusasioihin, hyviksi havaittuihin metodeihin.
Kouluihin tarvitaan arvonpalautus – perusasioihin, opetukseen ja oppimiseen, opettajan rooliin. Oppivelvollisuuden pidentäminen, lisärahan lappaminen digiin ja monikulttuurisuushankkeisiin tai muut keinotekoiset apukeinot eivät auta.
Kaikkein tärkeintä on palauttaa kouluihin vaatimustaso,
josta ei jousteta tapauskohtaisesti esimerkiksi maahanmuuttajataustan takia.
Luokka-asteelta toiselle ei saa päästää, mikäli tavoitteita ei ole saavutettu.
Suurin osa toisenkin asteen ongelmista johtuu peruskoulusta – siitä, että
amikseen menee nuoria miehiä, joilla ei ole siihen mitään edellytyksiä. Ysiltä
pääsee nuoria, joiden luku- ja kirjoitustaitokin on surkea. Syrjäytymistie on
siinä valmiiksi taputeltuna.
Mielestäni koululaitos tekee ison virheen siinä, että se
vaatii koko ajan yhä vähemmän. Lapsilla on enemmän oikeuksia, vähemmän
vaatimuksia, enemmän kivaa, vähemmän puurtamista. On kuitenkin niin, että juuri
vanhalla koulujärjestelmällämme me pääsimme pitkälle, maailman parhaimpiin
oppimistuloksiin, yhdeksi maailman koulutetuimmista kansoista – ilman ilmiöpohjaisuutta,
ilman digihulluutta, ilman koko ajan lisääntyviä oppilaiden vapauksia.
On myös selvää, että koulumme ei myöskään kestä väestöpohjan kulttuurista moninaistumista eikä sen tarvitsekaan. Olemme onnistuneet kaikissa mittareissa muun muassa juuri siksi, että olemme olleet niin homogeeninen joukko. Maahanmuutto vaikuttaa koululaitokseen ja oppimistuloksiin erittäin merkittävästi.
(Maahanmuutosta ja kouluista olen kirjoittanut esimerkiksi täällä.)
Useissa vaalikoneissa on kysytty ehdokkaan mielipidettä veronkorotuksiin, leikkauksiin ja lainanottoon. Moni uutisotsikko on kertonut siitä, että ehdokkaat – jälleen kerran – ovat vaatimassa lisää menoja ja jopa veronkorotuksia. Vasemmistopuolueille kaikki maailman hyvinvointiongelmat ratkaistaan kuluttamalla niihin enemmän rahaa. Kaikki ongelmat korjataan koulutuksella ja instituutioilla.
Valitettavasti myös oikeisto toimii pitkälti samalla tavalla. Sen kanavoima raha menee vain hieman eri kohteisiin. Kaveri- ja saalistuskapitalismi ovat oivallisia sanoja kuvaamaan suomalaista perinteistä oikeistoa, joka on hukannut niin kodin, uskonnon ja isänmaan kuin usein järkevän taloudenpidonkin.
Puoluejärjestelmämme on oudossa tilanteessa – kokoomus ei aja yrittäjän asiaa, keskusta ei aja maakuntien ja maatalousväestön asiaa eikä demarit aja työntekijän asiaa.
Suomen veroaste on niin korkea, että sillä on aivan välttämätöntä saada julkiset palvelut ja sosiaalietuudet hoidettua. Näin ei kuitenkaan tunnu tapahtuvan – ongelmia on perusterveydenhuollossa, vanhustenhoidossa, kouluissa, päiväkodeissa, poliisissa, teiden kunnossa, vaikka missä. Silti julkisella sektorilla on vuodesta toiseen laittaa miljardeja täysin toissijaisiin, turhiin ja vahingollisiin kohteisiin.
Suomen Perusta -ajatuspaja julkaisee maanantaina uuden tutkimuksen maahanmuuton kustannuksista. Siinä on rekisteriaineistojen pohjalta laskettu tietyistä maista tulevien maahanmuuttajien aiheuttamat kustannukset koko elinkaarelta. Luvut ovat jäätäviä.
Kestävyysvaje ja maksajien määrän väheneminen ovat suurimmat ongelmat, joihin meidän pitää puuttua. On välttämätöntä tehostaa verojen käyttöä ja supistaa valtion tehtäviä – priorisoida.
Keskiluokkaa ei saa verottaa hengiltä, ja kokonaisveroastetta on päinvastoin laskettava. Kun maksajien määrä vähenee riittävästi, koko järjestelmä on sortumisvaarassa. Kun tähän lisätään useimpien halu lisätä rahankulutusta sinne tänne – vaikkapa sinne maahanmuuttoon, niin oikealla kuin vasemmalla – olemme totaalisen hukassa.
Olen aidosti huolissani keskiluokan veronmaksuhalukkuuden heikentymisestä: Miksi maksaisi itsensä kipeäksi, kun ei tahdo saada enää paljonkaan vastineeksi? Maksukykyinen väki ostaa itselleen rahalla uudet palvelut ja hyvinvoinnin, työssäkäyvä alempi keskiluokka kitkuttelee samalla ostovoimalla kuin sosiaaliturvan varassa elävät – etenkin pääkaupunkiseudulla, etenkin lapsiperheissä. Normaalilla palkalla on yhä haastavampaa tulla toimeen.
Meillä on varaa suomalaisten hyvinvointiin, mutta ei velvollisuutta kustantaa samaa kaikille. Valtion tärkeimmät tehtävät ovat kansalaisten turvallisuuden takaaminen ja heikko-osaisista huolehtiminen – huono-osaisuuden tuottaminen joko rajojen yli tai poliittisten ratkaisujen kautta kotoperäisesti eivät kuulu valtion tehtäviin. Suomessa pitää panostaa hyvään, korkeaan osaamiseen ja koulutukseen, työmoraaliin ja korkealaatuiseen ja toimivaan järjestelmään.
Ovatko kuntien pitkälti päälle 500 lakisääteistä tehtävää oikeasti kaikki välttämättömiä? Ihan oikeastiko meillä kaikilla on koko ajan enemmän OIKEUKSIA saada, mutta vain tietyllä porukalla VELVOLLISUUS maksaa?
Sosiaalivaltiomme operoi pitkälti toissijaisten toimien parissa. Katso minkä tahansa keskikokoisen tai suuremman kunnan tai kaupungin hallintoa, lue valtuuston esityslistaa. Byrokratialla on taipumus kasvattaa itseään, ja juuri niin Suomessa on tapahtunut. Parasta olisi ”räjäyttää” koko järjestelmä ja aloittaa uuden rakentaminen alusta. Valitettavasti tämä ei taida olla mahdollista, ja niinpä leikimme soteuudistusta ja sotu-uudistusta taas seuraavallakin hallituskaudella – eikä mikään muutu.
Haluan perusasioihin keskittyneen hyvinvointiyhteiskunnan, jossa huolehditaan turvallisuudesta, kouluista, sairaanhoidosta ja muista perustoiminnoista sekä niiden ihmisten auttamisesta, jotka eivät siihen itse pysty. Yhteiskunnan tulee tavoitella autonomista ja itseohjautuvaa yksilöä, joka kykenee (aikuisena) kantamaan itsestään vastuun. Sen ei tule haalia varta vasten lisää huono-osaisuutta maahan.
Hämmästelen sekä luottamustoimissani että muualla politiikan kentällä lähes päivittäin sitä uskomatonta määrää turhaa tointa ja puhetta, mitä eri tahot tuottavat. Yhteiskunnan kannalta oleellisimmatkin toimijat – kuten vaikkapa poliisi ja koululaitos – on julkisissa toimissaan valjastettu mukaan tragikoomiseen pelleilyyn, puhumaan ”tärkeistä” asioista niiden ”oikeilla” nimillä. Samalla niiden varsinaisten perustoimintojen suorittaminen heikkenee: poliisi ei saa rikoksia selvitettyä, koulu ei saa oppilaita oppimaan.
Jos saisin päättää, purkaisimme kaiken – ja tekisimme uudelleen, paremmin, vähemmin. En jaksaisi näpertelyä, en turhaa puhetta, en aikaansaamatonta touhua.
Poliitikot kuvittelevat, että on mahdollista hoitaa ”yhteisiä asioita” jotenkin teknisesti. Että on olemassa jokin yhteinen tavoite, jonka kaikki jakavat. Ei ole. Ei ole olemassa kaikkia tyydyttävää sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusta, ei sosiaaliturvamallia. Kyse on politiikasta, konfliktista ja erilaisista intresseistä.
Olen mielestäni erityisen hyvä puhkomaan poliittisten tahojen ja median puhaltamia kuplia, paljastamaan keisareiden alastomuutta ja osoittamaan tavoitteiden onttouden. Kysyn aina, mitä tämä maksaa, mitä hyötyä siitä on. Lisääkö tämä vain puhetta, moraalista huomiota, projekteja ja julkisia vakansseja vai ihan oikeastiko siitä seuraa jotakin hyödyllistä?
Tällaisella toiminnalla ja näillä kysymyksillä saa aika paljon vihamiehiä, mutta kestän sen.
Olen monella tapaa eräänlainen antipoliitikko. En osaa enkä halua osata puhua asioista hirveällä peitekielellä, ihmisiä huijaten. En kestä abstrakteja käsitteitä, jos kyse on konkreettisista asioista. En mielelläni tarjoa mielipiteitä asioihin, joista en tiedä tarpeeksi. En käsitä ihmisiä, jotka pelkästä selkärangasta kiskovat mustavalkoiset kantansa asiaan kuin asiaan. Myönnän auliisti, mikäli asiantuntemukseni ei riitä. Silloin otan asioista selvää ja kuuntelen viisaampiani. Politiikassa ei kuitenkaan ole sektoria, johon en olisi valmis sukeltamaan – ja hyvin moneen olen toimissani jo sukeltanutkin.
Tarkastelen politiikkaa – kuten kaikkea muutakin – kokonaisvaltaisesti. En halua tarjota helppoja ja yksinkertaisia selityksiä asioihin, jotka ovat vaikeita ja monimutkaisia. Harva asia yhteiskunnassamme on kuitenkaan luonnonvoima. On täysin vanhojen puolueiden ja toisaalta laumasieluisten ihmisten intressien mukaista väittää, ettemme voi vaikuttaa asioihin. Merkittävä osa havaitsemistani ongelmista on sellaisia, että riittävällä poliittisella tahdolla niitä korjataan. Toivon, että korjataan, ennen kuin on liian myöhäistä.
Tiedän kyllä, että yksi kansanedustaja tai edes yksi puolue ei näitä asioita voi muuttaa. Mutta ehkä me voimme käynnistää muutoksen?
Suomi on monessa asiassa tehnyt poliittisten päätösten suhteen itsestään ihmeellisen sekasikiön. Yhtäältä me hamuamme tänne afrikkalaisia siivoojia ja luulemme jotenkin hyötyvämme asiasta. Avaamme oppilaitoksiamme ”kansainvälisille” ihmisille, jotka eivät tule koskaan tarjoamaan meille mitään muuta kuin kustannuksia. Toisaalta olemme koko ajan yhä vähemmän houkutteleva maa ihmisille, joista meille olisi jotakin hyötyä. Suomesta lähtee pois koko ajan yhä enemmän akateemisia nuoria, ja tilalle saamme kouluttamattomia kotoutettavia, jotka pitää opettaa lukemaan ja kirjoittamaan.
Voisimme olla paljon enemmän.
Jonkinlainen parempi ajatus Suomesta ajaa minua eteenpäin.
—
Julkaisen vaaleja kohti mentäessä neljä erilaista teemakokonaisuutta, joissa paitsi käsittelen tavoitteitani myös tuon tarkemmin esille, millainen ihminen minä olen.
dust/bones/politics 