yhteiskunta

Kaksi vuotta

/ Riikka / 9 kommenttia

Perussuomalaisten puoluekokous järjestetään viikon kuluttua Tampereella. Pohtiessani tulevien puheenvuorojeni sisältöä (ja viivytellessäni niiden kirjoittamista) kävin muistelemassa edellistä kahden vuoden takaista kokousta, jossa minut valittiin puolueen puheenjohtajaksi. Luin ensimmäisen puheenjohtajan linjapuheeni, jonka pidin Seinäjoella 15. elokuuta 2021. Sepä oli hyvin ajankohtainen ja tapahtumia selittävä! En muistaakseni ole sitä aiemmin julkaissut, joten julkaisen sen nyt, lähes kokonaisuudessaan. (Pois olen ottanut silloin edessä oleviin aluevaaleihin ja koronatilanteeseen liittyvät kohdat.)

Kenen kanssa hallitukseen?

Yksi kysymyksistä, joihin perussuomalaisten puheenjohtaja saa jatkuvasti vastata, on, minkä puolueiden kanssa haluaisimme hallitukseen ja minkä puolueiden kanssa emme.

En näe, että perussuomalaisilla on varsinaisia ystäväpuolueita tai sen paremmin sen vastakohtiakaan. Muut puolueet ovat kilpailijoitamme. Teemme yhteistyötä, kun se on kannattavaa ja siitä on saavutettavissa hyötyä. Myöskään hallitukseen perussuomalaiset ei mene ensisijaisesti solmimaan ystävyyssuhteita eikä työn tarvitse olla kivaa.

Perussuomalaista politiikkaa ei ole ohjannut viime vuosina hallitushinku eikä se tule ohjaamaan sitä tulevinakaan vuosina. Mutta ei sitä ohjaa mielestäni oppositiohinkukaan. Ei oppositiossa pidä kynsin hampain roikkua, varsinkaan, jos tavoitteena ovat lainsäädäntömuutokset.

Hallitus on paikka edistää konkreettisia poliittisia tavoitteita – oppositio on paikka kertoa niistä, kerätä niille tukea ja kannatusta. Perussuomalaiset on valmis osallistumaan sellaiseen hallitukseen, jossa se voi edistää tavoitteitaan.

Ja tätäkin on korostettava: ei tietenkään kaikkia tavoitteita yhtä paljon, sillä koalitiohallituksessa puolueet sovittelevat arvonsa ja tavoitteensa yhteen ja tuloksena on hallitusohjelma, jossa jokainen puolue saa edistää jotakin mieluista lainsäädäntöä. Pelkkä hallitusohjelma ei riitä vaan sitä pitää tietenkin myös noudattaa.  

Arvot ja ihmiskäsitys

Kun perussuomalaisista on puhe, muut puolueet joskus kuvittelevat, että ne voivat itsekseen määritellä sen, kuinka paljon meidän tulee joustaa tavoitteistamme ja tulla muita vastaan, verrattuna siihen, että niiden pitäisi joustaa omista tavoitteistaan ja tulla meitä vastaan.

Välillä minusta on jopa tuntunut, että tätä keskustelua, esimerkiksi arvojamme koskien, käydään ikään kuin olisimme vajaavaltainen toimija, muiden avunannon ja hyväksynnän varassa. Määrittelyoikeus itseemme, vaikkapa ihmiskäsitykseemme, on annettu muille.

Lähestymistapa on täysin väärä. Perussuomalaisessa arvopohjassa, ihmiskäsityksessä tai tärkeimmissä näkemyksissämme ei ole mitään salattavaa, hävettävää, hämärää tai epäselvää. Olemme kansallismielinen ja isänmaallinen puolue, ajamme realistisesti Suomen ja suomalaisten etua, eikä mitään muuta tehtävää suomalaisella puolueella ja päätöksentekijällä pitäisi ollakaan.

Eikö tämän lähtökohdan pitäisi koskea muitakin puolueita? Sen sijaan, että arvopohja leijuu abstrakteissa yläilmoissa tai on tekoja enemmän kiinnostunut sanoista, joita vahtaa kieli pitkällä virhettä odottaen. Tai että ei kykene sanomaan, kenen puolella maailmassa on tai edes kertomaan, mikä on tärkeintä, mikä ei niin tärkeää ja mikä ei lainkaan tärkeää. Mikä ihmeen arvopohja sellainen edes on?

Minä olen hyvin ylpeä perussuomalaisesta ihmiskäsityksestä ja arvopohjasta, ja toivottavasti tekin olette.

Woken ja canceloinnin vastareaktio

Uskon, että 2020-luvulla vahvistuu entisestään terve vastareaktio, niin Suomen ja suomalaisuuden erityislaatuisuuden kieltämistä vastaan kuin erilaisia identiteettipoliittisia, woke-kulttuuriin ja niin sanottuun ”cancelointiin” liittyviä kehityssuuntia vastaan. Monet ihmiset ovat kyllästyneitä, mutta kaikki eivät uskalla sanoa sitä. Pahimmillaan mielipiteen tai jopa tosiasioiden sanomisesta voi seurata aktivistien organisoima somejahti ja työpaikan tai elannon menetys. Nykypäivän tiedostaminen tarkoittaa sitä, että osaa luetella uusimman kirjainyhdistelmän seksuaalivähemmistöistä tai puhua mahdollisimman ylevästi oikeuksista, ei sitä, että tuntisi ja ymmärtäisi historiaa, korostaisi velvollisuuksia ja vastuuta tai havaitsisi todellisia syy-seuraussuhteita yhteiskunnallisten ongelmien taustalla.

Mitä hyväksytympää on sanoa kannattavansa perussuomalaista arvopohjaa ja tavoitteita, sitä enemmän sitä kannatetaan ja sitä useampi uskaltaa sanoa niin. Meillä on tässä vielä paljon työtä tehtävänä. Kyse ei ole pelkästä politiikasta vaan myös laajemmasta kulttuurisesta muutoksesta. ”Suomi takaisin” ei tarkoita säkkiä päähän; päinvastoin se tarkoittaa sitä, että osaa avata silmänsä ja nähdä tosiasiat ja arvostaa sitä, mitä on saavuttanut.

Meidän pitää tavoitella parempaa kansallista itsetuntoa.

Maahanmuuttopolitiikan tiukentaminen hallituksessa

Olen sanonut, että en itse veisi perussuomalaisia koskaan hallitukseen, jossa emme onnistuisi merkittävästi tiukentamaan Suomen maahanmuuttopolitiikkaa. Tämä ei tarkoita, että maahanmuutto olisi ainoa teemamme tai että vain siinä tavoittelisimme jotakin. Maahanmuuttokysymykset ovat ne, joissa me erotumme vahvimmin kaikista muista puolueista. Me vastustamme maallemme haitallista maahanmuuttopolitiikkaa, eikä tähän ole tulossa minkäänlaista muutosta. Muut puolueet eivät vastusta – en tiedä, onko siihen tulossa muutosta. Monia Euroopan maita huomioimalla näin voisi odottaa.

Tästä syystä maahanmuuttoa on hyvä käyttää eräänlaisena lakmustestinä eli hallitusyhteistyöindikaattorina. Tältä pohjalta olen vastannut myös kysymyksiin mahdollisista hallituskumppaneista. Puolue, joka ei ole valmis kiristämään suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa, ei voi olla perussuomalaisten kanssa hallituksessa.

Haluamme muutoksia niin sanottuun humanitaariseen ja sosiaaliseen maahanmuuttoon. Tavoitteemme on nolla turvapaikanhakijaa, kuten Tanskan sosiaalidemokraattivetoisella hallituksella. Haluamme kiristyksiä perheenyhdistämiseen ja muihin maamme haitallisiin vetovoimatekijöihin. Haluamme tiukennuksia kansalaisuuden saamiseen. Suomen kansalaisuutta tulee arvostaa ja vaalia eikä jakaa kuin ilmaisia ämpäreitä.

Tarkastelemme maahanmuuttoa sen eri puolilta. Siksi haluamme muutoksia myös matalapalkkamaahanmuuttoon. Se ei ole Suomelle keskimäärin hyödyllistä, vaikka niin monet sitä koko ajan ratkaisuksi kuuluttavat.

Väestöpohjan muutokset

Ja kyllä, olemme huolissamme väestöpohjan muutoksista. Esimerkiksi siitä, että noin 15 vuoden päästä Espoossa kolmasosa asukkaista on vieraskielisiä. Suurimmiksi ryhmiksi kiilaavat aasialaiset, pohjoisafrikkalaiset ja Lähi-idästä tulevat. Siitä, että noin vuonna 2053 suomalaiset ovat Espoossa vähemmistö. Olen vakuuttunut, että suurin osa suomalaisista ei pidä tästä kehityksestä. Toinen asia on se, uskaltavatko he sanoa sen ääneen, tietäen, mitä siitä heille seuraa.  

Jo pelkästään väestönkehityksellisistä syistä maahanmuuton huomattava rajoittaminen on siis välttämätöntä, sillä tulijat eivät lopu koskaan. Vaikka maahanmuutto jakautuu maahamme hyvin epätasaisesti, vaikuttaa se tavalla tai toisella kaikkien elämään. Se ei siis ole ”yksi asia”, vaan valitettavasti yhä merkittävämmäksi käyvä poliittinen, taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen ilmiö.

Vasen-oikea

Monet haluavat edelleen asettaa meitä johonkin kohtaan oikeisto-vasemmisto-ulottuvuudella. Se on kuitenkin hankalaa, koska toimimme pääosin muulla ulottuvuudella. Kannatamme verorahoitteista hyvinvointijärjestelmää ja turvaverkkoja ja suomalaista työtä. Tekeekö se meistä vasemmistolaisia?  Haluamme pienentää paisuvaa julkista sektoria ja priorisoida valtion menoja ja tukea yrittämistä. Tekeekö se meistä oikeistolaisia?

Entä kun emme kannata halpamaahanmuuttoa tai veronmaksajan rahojen lappamista ylikansallisille omistajille? Entä kun hyvinvointivaltiomme ei mielestämme kuulu kenelle tahansa vaan suomalaisille? Mihin suuntaan nämä meitä ohjaavat? Perussuomalaiseen suuntaan.

Oikeisto-vasemmisto-ulottuvuus on monin osin vanhentunut ja käyttökelvoton ohjaamaan sen paremmin käytännöllistä kuin filosofisempaakaan poliittista analyysia.

Talouden ja työntekemisen ongelmat

Suomen taloudellinen tilanne on surullinen, vaikka juuri tällä hetkellä kasvu näyttää korkeita lukemia. Ongelmiamme ei ole aiheuttanut korona. Kestävyysongelmamme ovat kroonisia, eivät epidemian aiheuttamia. Se on vain kärjistänyt niitä. Kärjistymisestä huolimatta hallitus lisäsi julkisia menoja pysyvästi noin 1,4 miljardilla. Karmeimman menolupauksen se teki kuitenkin viime kesänä luvatessaan miljardeja suomalaisten rahaa Etelä- ja Itä-Eurooppaan. Se ei ole pelkkää rahanmenoa, vaan itsemääräämisoikeutemme luovuttamista.

Työntekemisen kannattamattomuus, etenkin alemmilla palkkatasoilla, on yksi maamme merkittävimmistä rakenteellisista ongelmista. Kyse ei ole vain sosiaaliturvan kannustinongelmista vaan ylikireän verotuksen, työmarkkinoiden, yritysrakenteen ja maahanmuuton vaikutuksista.

Menot kasvavat, asioita ei panna tärkeysjärjestykseen. Hyvinvointijärjestelmältämme putoaa pohja, työ ja maksajat.

Kuntatalous on historiallisen kriittisessä tilassa. Alijäämä on jatkuvaa, vaikka hallitus on sitä pyrkinytkin ”koronapaketeilla” peittelemään. Tulot, niin verot kuin valtionosuudet, eivät riitä kattamaan menoja, puhumattakaan hallituksen uusista hankkeista. Olipa kyse sitten terveydenhuollosta, kouluista, poliisista, tiestöstä, mistä tahansa valtion perustehtävästä – me nitkutamme eteenpäin. Samaan aikaan miljardit ovat pikkurahoja jossakin muussa kohteessa.

Työ, työllisyys ja yritykset

Työllisyyden parantaminen on välttämätöntä. Tämä ei ensisijaisesti tarkoita veronmaksajan rahalla tehtäviä työllistämistoimia, jotka kustantavat enemmän kuin hyödyttävät, vaan ennen kaikkea yksityiselle sektorille syntyviä työpaikkoja. Mikään yksittäinen työllisyystoimi, sen paremmin pehmeä kuin kova, ei mene sen edelle, että yritysten on Suomessa välttämätöntä kyetä toimimaan ja kasvamaan. Se, että Suomeen syntyy uutta yrittämistä, yritykset voivat kasvaa, investoida ja palkata työvoimaa, on kaiken perusta. Tämä edellyttää taloudellista kasvua ja järkevää vero-, yritys-, ilmasto-, koulutus- ym. politiikkaa.

Myös julkisella sektorilla on resurssipulaa, esimerkiksi hoitoalalla. Julkiset sosiaali- ja terveyspalvelut ovat rapautuneet eikä uusi hallintouudistus asiaa korjaa. Me emme tarvitse enempää paperinpyörittäjiä ja hiirennapsuttelijoita kuntiin tai virastoihin.

Talouden korjaaminen välttämätöntä

Paisuva julkinen sektori korkeine veroasteineen ei pidemmän päälle sovi yhteen myöskään innovaatioita tuottavan ja uudistuvan yrityskentän kanssa. Löysä ulkomaalaispolitiikka ja luottaminen maahanmuuttoon heikon tuottavuuden matalapalkka-aloilla yhdistettynä avokätiseen sosiaaliturvaan eivät voi toteutua yhdessä.

Valtion menoihin vaaditaan realistinen ja pragmaattinen läpivalaisu. Kaikkien toimien pitää hyödyttää Suomea ja suomalaisia ja viedä maamme kohti parempia aikoja ja uutta hyvinvointia. Palkansaajan tilipussiin verojen jälkeen jäävää osuutta työn tuotosta on nostettava. Työn verotuksen madaltaminen olisi myös yrityksille kaikkein hyödyllisintä, verrattuna esimerkiksi muihin veronalennuksiin. Työn verotuksen alentamisen hyöty kertautuisi siten ostovoimassa, tuotteiden hinnoissa ja työllisyydessä.

Vaikka eurooppalainen talous nyt vetää ennätyskovaa, Suomi ei pääse nosteeseen toivotusti mukaan, vaikka se on elvyttänyt velaksi kahdella kädellä. Lyhyen nousun jälkeen kohtaamme jälleen ne aivan samat ongelmat. Nousu ei korjaa taloutemme ongelmia, mutta sen valossa hallitus voi taas hetken aikaa paistatella.

Ilmasto- ja EU-politiikka

Ilmasto- ja EU-politiikassa on paljon samanlaisia ominaisuuksia – ja useinhan ne tulevatkin samasta lähteestä. Molemmat edellyttävät sitä, että suomalainen veronmaksaja, yritys tai työntekijä, maksaa yhä enemmän, jonnekin muualle. Molemmat edellyttävät, että me luovumme intresseistämme ja päätösvallastamme jonkun korkeamman hyväksi, olipa siitä meille tai edes tuolle korkeammalle mitään varsinaista hyötyä. Molemmissa, ilmasto- ja EU-politiikassa, peräänkuulutetaan kunnianhimoa ja rohkeutta, mutta seuraukset ovat ennalta arvattavia ja valitettavan usein maallemme huonoja.

Koronasta saimme elpymisvälineen. Ilmastonmuutoksesta suunnitellaan saatavaksi sosiaaliväline. Sentään metsiemme kimppuun käyminen aiheutti hieman vastarintaa muuallakin kuin perussuomalaisissa. Joka tapauksessa päätösvaltaa ja rahaa siirtyy ylikansalliselle EU-tasolle. Jokainen uusi väline on liturgian mukaan ”kertaluonteinen” ja ”välttämätön”. Jokainen uusi kunnianhimo, jonka suomalainen maksaa, tulee sellaisen hyväksi, jota ei voi tai on hankalaa mitata.

Olen myös hyvin huolissani siitä, mitä päivä päivältä kiihtyvä ilmastopelottelu maailmanloppua manaavine uhkakuvineen aiheuttaa lapsille ja nuorille. Paniikki ja ahdistus, joita selvästi pyritään tuottamaan, eivät vie asioita oikeaan suuntaan, päinvastoin ne näkyvät mielenterveys- ja muina ongelmina. Järkevä ympäristökasvatus ja esimerkiksi järkevään kuluttamiseen ohjaaminen ovat hyviä asioita, ei se, mitä todistamme joka päivä.

Me perussuomalaiset olemme tässäkin asiassa realisteja, emme ympäristövihamielisiä. Perussuomalainen huolehtii ympäristöstään ja suomalaisesta luonnosta, puhtaasta ilmasta, vedestä ja maasta. Hän arvostaa elinympäristöään ja muiden ihmisten elinympäristöä. Hän myös tietää Suomen elävän metsistä.

Perusasioiden parissa

Ennen kuin perussuomalaisista tuli varteenotettava voima politiikassa, kaikki puolueet muistuttivat enemmän tai vähemmän toisiaan. Kaikki korostivat byrokraattista tai teknokraattista, tietynlaiseen asiantuntemukseen pohjaavaa näkemystä politiikasta, johon ei juuri kuulunut konfliktia eli arvojen ja tavoitteiden ristiriitaa tai erilaisia intressejä. Oikeanlaisia päätöksiä oli mahdollista saada aikaiseksi oikeanlaisen tiedon varassa, ja eri puolueiden edustajat puhuivat samanlaista ammattikieltä ja olivat useista asioista yhtä mieltä. Lähes kaikki olivat sitä mieltä, että heidän edustamansa liberalismi ei ole ideologia vaan totta, ainoa mahdollisuus, historian voittaja. Kansalaisten kiinnostus politiikkaa kohtaan heikkeni. Enkä syytä heitä.

Perussuomalaiset ei puhu politiikan ammattikieltä. Puhumme suomea ja usein nimemme mukaisesti perusasioista. Me olemme vaihtoehto muille puolueille. Nekin ihmiset, jotka eivät meitä tai ajatuksiamme kannata, yleensä osaavat kertoa ainakin joitakin tavoitteitamme. Emmekä ole tarvinneet tähän konsultteja tai viestintätoimistoja.

Valitettavasti poliittinen apatia nostaa jälleen päätään. Ei samoista syistä kuin muutama vuosikymmen sitten, vaan siksi, että ihmiset eivät enää usko voivansa vaikuttaa mihinkään äänestämällä tai osallistumalla politiikkaan. Mikään ei kuitenkaan muutu, kaikki on aina samaa, nämä ihmiset sanovat.

1970-luvulla useat puolueet kilpailivat siinä, mikä niistä on vasemmistolaisin ja mikä eniten rähmällään. Nähtiin vasemmalta ohi -ohituksia.

2020-luvulla kilpailu on samantyyppistä, mutta se ei tapahdu vasemmisto-oikeistoulottuvuudella. Puolueet kilpailevat siitä, mikä niistä on idealistisin, liberaalein ja globalistisin – erotuksena kansallismielisestä ja realistisesta, jota me edustamme.

Isot ilmiöt vai pienten asioiden näprääminen

Muiden puolueiden edun mukaista on myös asioiden säilyttäminen ja muuttaminen mahdollisimman vähän. Ne haluavat, että asiat pysyvät samoina. Kehitysmaista saapuva maahanmuutto on vääjäämätöntä, ja siirtolaisten määrän pitää kasvaa. Julkisen sektori paisuu, koska aina keksitään uusia menoja; eihän se ole vaikeaa. Valtion ja kuntien pitää osallistua koko ajan mitä useampiin asioihin. Suomalaisen on maksettava enemmän veroa, jotta valtion lonkerot pysyvät voimakkaina. Meidän itsemääräämisoikeuttamme tulee vähitellen antaa muualle, koska tämäkin on vain kehitystä ja hyväksi meille. Meidän tulee olla yhä enemmän kiinni Euroopan unionissa, koska mitäpä me suomalaiset ilman Brysseliä osaisimme tehdä. Ja niin edelleen.

Puolueet, jotka kutsuvat meitä jämähtäneiksi, eivät itse halua muutoksia. Ne kyllä koko ajan vaativat jotakin, mutta jos katsotte mitä, huomaatte, että ne käyttävät eniten energiaa aivan toissijaisiin asioihin, pieneen näpräilyyn. Tie, joka johtaa paitsi hyvinvointijärjestelmämme loogiseen kaatumiseen paisuvien menojen ja kutistuvien tulojen seurauksena, myös maamme osaksi vääjäämätöntä EU:n monikulttuurista, turvatonta sekamelskaa, on heidän valintansa ja tällä tiellä he itsepintaisesti haluavat Suomen pitää. Siksi mikään ei muutu.

Me voimme vaikuttaa asioihin, jos olemme riittävän vahvoja. Me emme voi tehdä mitään, jos meitä ei äänestetä. Asioihin vaikuttaminen ei aina tai edes yleensä etene suoraviivaisesti. Kovaäänisin huuto ei useinkaan ole strategisesti järkevintä, vaikka tavoite olisi oikea. Muutokset ovat hitaita, ne vaativat osaamista, kykyä, tietoa, oikeita ihmisiä monessa eri paikassa, ja syvää, vahvaa perussuomalaista näkemystä.

Tämä ei kuulosta populismilta eikä se sitä olekaan. Uskon populismiin ainoastaan silloin, jos sillä tarkoitetaan kansan kannatusta ja tukea, erotuksena esimerkiksi sille, että puolueen taustalla häärii erilaisia etujärjestöjä, jotka avittavat agendan edistämistä rahalla ja suhteilla. Sellaista häpeilemätöntä populismia karsastan, joka pyrkii vain äänten ja suosion kalasteluun erilaisin katteettomin lupauksin tai silmänkääntötempuin.

Realismia ja visio

Olen maininnut moneen kertaan realismin. Se ei ole pelkkää tosiasioiden ymmärtämistä eikä niille ikään kuin alistumista. Juuri sellaiset asiat, joita muut väittävät kuin luonnonvoimiksi, ovat niitä, joihin me haluamme puuttua.

Realismin lisäksi politiikassa tarvitaan visio. Minulle se on yksinkertaisimmillaan hyvinvoiva ja vapaa Suomi, jossa vapaa kansalainen rakentaa itse oman visionsa. Suomalainen ei tarvitse hallintoruhtinaita kertomaan, mitä heidän tulee haluta, tavoitella, syödä, missä asua, miten elää, mihin uskoa, mitä sanoja käyttää. Hän osaa päättää sen itse. Suomen valtion tärkein tehtävä on huolehtia kansalaisten turvallisuudesta ja perustavanlaatuisesta hyvinvoinnista, ja hyvinvointijärjestelmämme tukea ja auttaa ja suojella niitä suomalaisia, jotka eivät siihen itse, syystä tai toisesta, pysty.

Perussuomalaisuuteen liittyy vahvasti ajatus siitä, että hyvän ja oikean saamiseen liittyy myös vastuu ja velvollisuus. Emme pidä ihmisistä, jotka takki auki ja käsi ojossa tulevat vaatimaan meiltä maksamista, hyväksyntää tai heidän näkemyksilleen alistumista. On oikeuksia, mutta niitä ei ole ilman velvollisuuksia. Ylipäätänsä Suomessa puhutaan aivan liian vähän velvollisuuksista. Oikeuksiahan kaikki osaavat tarvittaessa keksiä. Perussuomalaiset muistuttaa mielellään, mitä se vaatii ja edellyttää, että meillä olisi turvallista, yhteiskunnallista keskinäistä luottamusta ja ihmisistä huolehtiva hyvinvointijärjestelmä.

14.8.2021 Seinäjoki, Puoluekokous 2021. kuva Matti Matikainen

Kommentti somekaivauksiin

/ Riikka / 112 kommenttia


Kuten muutama viikko sitten haastattelussa totesin, perussuomalaista politiikkaa ja perussuomalaisia vastustavat poliittiset tahot tulevat vuorollaan ottamaan jokaisen perussuomalaisen ministerin ja muun toimijan kohteekseen ja vyöryttämään todellisia tai keksittyjä väitteitä heidän moitteistaan ennen ministeriyttä tai jopa koko poliittista uraa. Ministeri Junnila saatiin eroamaan, joten mitään syytä heillä ei ole lopettaa. Veren makuun kun kerran pääsee. Aika monen meistä kimpussa ollaankin jo oltu – kuten toki vuosien varrella moneen kertaan. Jussi Halla-aholla lienee kovin rekordi siitä, kuinka paljon vanhoja kirjoituksia on kaiveltu ja niistä otsikoita tehty.

Ennen vaaleja talvella (IL 1.2.2023) ja nyt uudelleen tarmokkaat toimijat ovat kahlanneet taas myös Halla-ahon blogin Scriptan vieraskirjaa läpi ja etsineet sieltä allekirjoittaneen syntejä. Puhutaan vuodesta 2008. Eli lähes 10 vuotta ennen politiikkaa edes mukaan lähtemistäni.

Jatkoakin varmasti on luvassa, sillä kirjoituksiani löytyy internetistä tuhansia. Mukavaa puuhaa arkeologeille.

Olen aiemmin kertonut, että olen kirjoittanut niin kyseiseen vieraskirjaan kuin monelle muullekin netin foorumille ja keskusteluryhmään. Aloitin nettikirjoittelun heti 2000-luvun alussa, kun se alkoi yleistyä. Aiheina on ollut hyvin paljon politiikka ja maahanmuutto, mutta myös ympäristöpolitiikka, sosiaalipolitiikka, talouspolitiikka, politiikan tutkimus, media, kansainvälinen politiikka, perhe, raskaus, synnytys, kuolema, traagiset elämänkokemukset, eläimet, kestovaipat, kirjallisuus, kirjoittaminen, kasvissyönti, musiikki, juokseminen, uiminen, ruokavaliot, terveys, sairaudet… Nimimerkkejä on ollut useita. Kahta blogia olen kirjoittanut omalla nimelläni. Aktiivisin taisin olla vuosien ajan Näkökulma-nimisellä foorumilla (politiikkaa ja yhteiskuntaa) ja myöhemmin erilaisilla lapsi- ja perhesivustoilla.

Vieraskirjassa ja Hommafoorumilla olen keskustellut maahanmuutosta, kuten olen julkisuudessa kertonut. Lisäksi olen tavannut palstan muita kirjoittajia, kuten pääjehu Halla-ahoa, muutamia kertoja Annankadun olutbaarissa ja satunnaisesti muissa yhteyksissä. Vieraskirjassa ei ollut mitään rekisteröintiä vaan kuka tahansa saattoi kirjoittaa millä tahansa nimellä. Moderointiakaan Halla-aho ei tainnut harjoittaa. Hommafoorumi toimi sitten jo enemmän nykyaikaisempien keskustelupalstojen tavalla. Lopetin sinne kirjoittamisen varsin pian alun jälkeen.

Kuten muutkin ihmiset, elän, kirjoitan ja toimin kulloisessakin iässä ja ajassa, kuten silloin olen tehnyt. Ajatteluni kehittymistä ja päätymistäni politiikkaan ja perussuomalaisiin olen kuvannut monessa haastattelussa. Olen tehnyt 46-vuotisen elämäni aikana paljon huonoja valintoja, onneksi myös tosi monta hyvää, oppinut paljon, muuttanut mieltäni, kehittynyt, ollut tyhmä ja lapsellinen, ollut fiksu ja aikuismainen ja niin edelleen. Normaalia ihmisen elämää. Olen varmasti kirjoittanut ja sanonut asioita, jotka ovat tyhmiä tai mielettömiä tai rumasti sanottu tai huonosti valikoituja. Olen nykystandardein varmasti käyttänyt myös huonoa huumoria – teen sitä muuten vieläkin, kuten useimmat tuntemani ihmiset.

Ja toisaalta myös päinvastoin: joskus luen pidempiä kirjoituksiani ajalta ennen politiikkaan tuloa ja mietin, että kylläpä silloin vielä leikkasi – kun politiikan syke, turrutus ja muut alhaisuudet eivät olleet vieneet luovuutta ja kirkasta tyyliä ja oli aikaa jopa ajatella, tutkia ja haastaa itseään. Kuka raikkaalla päällä tätä jaksaisi? Siksikin haaveilen politiikan jälkeisen elämän vakavasta kirjoittamisesta. Kunhan sananvapaus nyt säilyisi; muutenhan kirjoittamisessakaan ei ole mitään mieltä. Siihen selvästi monet yhteiskunnan virrat vievät, valitettavasti.

Kansanedustajana tai ministerinä en varmasti kirjoittaisi tai sanoisi tai edes tekisi kaikkia asioita, joita olen aiemmin kirjoittanut, sanonut tai tehnyt. Tietenkään. Aika, ikä, ympäristö. tehtävät, vastuu ym. vaativat toisenlaisia otteita ja tarkkuutta. Tämäkin on useimmille ihmisille aivan päivänselvää. Julkisessa tehtävässä olevalta vaaditaan erilaista toimintaa ja puhetta kuin tavikselta. Mitä korkeampi tehtävä, sitä tarkempi on oltava. Ei vain kirjoittamisessa vaan puhumisessa, jokaisessa valinnassa, rentoutumisen tavoissa, yksityisyyden suojaamisessa.

Sosiaalinen media, woketus, cancel-kulttuuri ja jatkuvaa irtisanoutumista vaativa nykyaikamme ovat muuttaneet lähtökohdat. Suunta on hyvin huolestuttava. Itse kuitenkin kannustan olemaan antamatta sille enempää pikkusormea. Ihmiset ovat epätäydellisiä, kaikki. Politiikassa ja liepeillä on syytä keskittyä tekoihin ja aikaansaannoksiin.

Minulle ei tulisi mieleenikään alkaa irtisanoutua tai pahoitella tekemisiäni ja sanomisiani vuosien ja vuosikymmenten takaa. Miksi ihmeessä niin pitäisi tehdä? En varmasti ole samaa mieltä läheskään kaikista asioista. Monista olen, mutta en aio lähteä median ja vasemmiston kanssa peliin, että mistä olen ja mistä en. Tai olenko kirjoittanut tuon ja tuon vai en ole. Siitä kun ei tulisi loppua. Ei minkäänlaista loppua. Muistikin tulisi jo vastaan. Antaa kiinnostuneiden siis kaivaa.

Olen politiikassa aivan muista syistä. Suoriutumistani arvioitakoon sen perusteella, mitä luottamustoimissani, kansanedustajana, ministerinä ja puolueen puheenjohtajana teen.

Perussuomalaiset on hallituksessa toteuttamassa rohkeaa ja erittäin hyvää hallitusohjelmaa tämän rakkaan maan parhaaksi. Siinä on itsellenikin tarpeeksi tekemistä tuleviksi ajoiksi. Äänestäjiltä saatu vahva mandaatti tukee meitä työssä.

Lisäys aiemmin kirjoitettuun:

Olin joskus hyvin turhautunut ja toivoton tietyistä Suomessa nähtävistä maahanmuuton lieveilmiöistä, esimerkiksi naisiin kohdistuvasta häirinnästä ja seksuaalirikoksista ja islamin epätasa-arvoisista käytännöistä. Kuten moni muukin on. Silloin saattaa sanoa tai kirjoittaa vihaisesti ja typerästi.

Minun vihainen tekstini on vain vihaista tekstiä, ei mitään muuta. En hyväksy enkä ole koskaan hyväksynyt minkäänlaista väkivaltaa.

Kuten aiemmin sanoin, en tietenkään tässä asemassa, elämänvaiheessa ja iässä kirjoittaisi mitään sellaista enkä ole monista asioista enää lainkaan samaa mieltä. Olen ilmaissut itseäni tavoilla, joita en nykyään hyväksyisi.

Maahanmuuttopolitiikan ongelmia ei ratkota kirjoittamalla turhautuneena ja toivottomana somen samanmielisten foorumeilla vaan lähtemällä puoluepolitiikkaan ja osallistumalla demokraattisiin vaaleihin. Aika moni kirjoittaja tuolta ajalta on lähtenyt.

Poliittisella kentällä perussuomalaiset tarjoaa kanavan tässä demokraattisessa vaikuttamistyössä. Vaaleissa saimme vankan kannatuksen korjata maahanmuuttopolitiikkaa parempaan suuntaan. Hallitusohjelma on sen mukainen.

Suoriutumistani jokaisella on oikeus arvioida miten haluaa, mutta politiikassa toivottavasti sen perusteella, mitä luottamustoimissani, kansanedustajana, ministerinä ja puolueen puheenjohtajana teen.

Peruskoulun arvonpalautus

/ Riikka / 6 kommenttia

Peruskouluun tarvitaan arvonpalautus – perusasioihin, opetukseen ja oppimiseen, opettajan rooliin. Huikentelevaiset pedagogiset tavoitteet toimivat jossakin ja joillakin, mutta eivät koko yhteiskunnan tasolla.

Kaikkein tärkeintä on palauttaa kouluihin vaatimustaso. Luokka-asteelta toiselle ei saa päästää, mikäli tavoitteita ei ole saavutettu.

Suurin osa toisen asteen ongelmista johtuu peruskoulusta – siitä, että amikseen menee nuoria, joilla ei ole siihen mitään edellytyksiä eikä amiksessakaan vaadita juuri mitään. Ysiltä pääsee nuoria, joiden luku- ja kirjoitustaitokin on surkea. Mielestämme jokaisen pitää osata lukea ja kirjoittaa siirtyessään kolmannelle luokalle.

Luokan edessä. Nelosen vaaleihin liittyvä ohjelma; jaksoni tulossa ulos maaliskuussa. Kuva: Nelonen

Lapsilta pitää vaatia

Sääli- tai tsemppinumeroiden antaminen pitää lopettaa. Niitä ei saa antaa maahanmuuttajille eikä kantaväestölle. Nelonen on numero, ja se pitää uskaltaa antaa, jos osaaminen ja taidot sitä vaativat. Ehdot eivät ole kiusantekoa vaan huolehtimista oppilaan osaamisesta.

Oleellisin on ysiluokka. Peruskoulun ongelmia ei saa siirtää toiselle asteelle. Peruskoulusta ei saa päästää pois oppilaita, jotka eivät ole saavuttaneet vaadittavaa perusosaamista.

Erityisesti poikien oppimistuloksiin ja syrjäytymiskehitykseen on puututtava. Miehen malleja ja poikien ymmärtämistä tarvitaan lisää koulumaailmaan. Erityisesti pojat kaipaavat rajoja, ja koulun rajattomuus on ollut etenkin heille vahingoksi.

Tavoitteena pitää olla palauttaa suomalainen koululaitos sille tasolle, jossa me ennen olimme. Pääsimme hyvin pitkälle sillä vanhalla, toki jatkuvasti kehitettävällä järjestelmällä – ilman ilmiöpohjaisuutta, ilman jatkuvaa digitulvaa, ilman koko ajan lisääntyviä oppilaiden vapauksia.

Lapsilta pitää uskaltaa vaatia.

Rajat ja roti

Myös kouluissa rajat ovat rakkautta. Haluamme opettajalle auktoriteetin takaisin. Se on välttämätöntä sekä oppimisen että koulurauhan säilymisen kannalta. Kaikilla on oikeus rauhalliseen oppimisympäristöön ja turvalliseen kouluun. Lapset ovat monesti fiksuja ja heitä kannattaa kuulla, mutta koulussa opettaja on pomo. Yliampuvasta itseohjautuvuuteen luottamisesta on palattava kohti opettajavetoisuutta. Itseohjautuvuus sopii harvoille lapsille, ja siihen nojaaminen opetussuunnitelmassa on ollut selvä virhe.

Pääasiallinen kasvatusvastuu on vanhemmilla. Koulua ja opettajia ei pidä syyttää ja syyllistää eikä liioin huutaa apuun, jos syy on muualla. Koulun päätehtävä on opettaa – se on sen perustyö – mutta totta kai samalla myös osallistua kasvatustyöhön.

Vaikka inkluusio on kaunis ajatus, pedagogisesti hieno malli, se ei käytännössä toimi. Varsinkaan se ei toimi ilman rahaa. Haluamme erityisluokat takaisin. Opetus erityisluokalla on sitä tarvitsevan oppilaan oikeus ja etu.

Digidigi lei

Puhelimet voisivat pysyä repussa koko koulupäivän, kuten on tapa joissakin yksittäisissä kouluissa ja luokissa. Viime eduskuntavaalien alla emme saaneet tällekään ehdotuksellemme kuin päivittelyä. Nyt ääni näyttää olevan jo toinen. Digidigi ja mobiili eivät tulleetkaan tekemään autuaiksi, päinvastoin, ja tämä on syytä ymmärtää.

Laite ei korvaa kynää ja paperia eikä video kirjaa eikä digi saa olla itsetarkoitus. Mitä vaikeampi lasten on keskittyä, sitä vähemmän laitteita pitää käyttää.

Monet lapset – ja aikuiset – ovat addiktoituneita puhelimiin ja muihin laitteisiin. Koulutyö pitää rauhoittaa muille metodeille. Haluamme vähemmän laitteita, vähemmän pelillisyyttä. Teknologian käyttö opitaan varmasti koulun ulkopuolella. Lapset tarvitsevat koulussa oppimisen ja onnistumisen tunteita; heitä ei tarvitse eikä pidä maanitella pelaamisella yrittämään.

Kirjoittamista ja lukemista oppii vain kirjoittamalla ja lukemalla. Monipuoliset opetusmetodit voivat olla arvokas lisä, mutta perusasiat pitää olla ensin kunnossa. Lukemista ei opi videoita tekemällä eikä kirjoittamista videoita katsomalla. Kaikki suomalaiset lapset oppivat käyttämään laitteita muutenkin eikä sitä tarvitse opettaa koulussa. Tärkeämpää olisi opettaa laitteista irrottautumista, keskittymistä, ajattelua.

Monet kovilla olevat vanhemmat ovat hävinneet kilpailun laitteille. Useilla lastensuojelun asiakkailla on vakava peli- tai vastaava addiktio. Aivan tavallisissakin perheissä käydään usein uuvuttavia taisteluita peli- ja ruutuajoista, ja vanhemmuus on haastavaa. Kun yhä useampien lasten todellisuus on tätä, miksi koulussakin pitää olla sama juttu?

Opettajille on taattava työrauha, jotta he voivat keskittyä perustyöhönsä, opettamiseen. Opettaja ei ole sosiaalityöntekijä, ei poliisi, ei ICT-henkilö, ei kirjaaja.

Maahanmuutto on oleellinen syy

Edes niin hyvä koulu kuin suomalainen koulu oli ei kestä liian suurta väestöpohjan moninaistumista – meidän mielestämme sen ei tarvitsekaan. Suomi menestyi kaikissa osaamisen ja hyvinvoinnin ja luottamuksen mittareissa muun muassa juuri siksi, että olimme niin homogeeninen joukko. Kestivät kaikki sitä kuulla tai eivät, maahanmuutto on yksi koulun ongelmien ja oppimistulosten laskun syy.

Ruotsissa maahanmuuttajataustaisten vaikutus oppimistuloksiin todettiin niin suureksi ja tosiasia noloksi, että päätettiin ryhtyä kepulikonsteihin. Suuri määrä maahanmuuttajataustaisia jätettiin pois Pisa-testistä vastoin sen kansainvälisiä sääntöjä. Valtion tarkastusvirasto antoi moitteet hallitukselle ja kouluvirastolle asiasta vuonna 2021. Asiasta on puhuttu huomattavan vähän, vaikka kyseessä on tietenkin valtava skandaali. Suomessa ero maahanmuuttajien ja kantaväestön välillä on OECD-maiden kaikkein suurin, vielä suurempi kuin Ruotsissa.

Lisärahan kippaaminen maahanmuuttajakouluihin ei koskaan ratkaise maahanmuuton aiheuttamia ongelmia. Maahanmuuttopolitiikkaan vaaditaan selvä muutos. Suomalaistenkin koulut kärsivät resurssipulasta eikä koulu pelasta sitä, minkä maahanmuuttopolitiikka pilaa. Eikä siltä pidä sitä myöskään vaatia. Minkäänlainen, edes resursseiltaan huippuunsa viritetty koulu, ei selviäisi siitä, että integroitavia on liikaa.

Polarisaatio koulukentällä joka tapauksessa kasvaa, ja etenkin kaupungeissa tieto hyvistä ja huonoista kouluista on vanhemmilla. Koulushoppaaminen on seurausta koulujen eriytymisestä erityisesti maahanmuuton seurauksena. Sen sijaan, että vapaata kouluvalintaa yritetään estää, on tärkeää puuttua niihin tekijöihin, jotka joidenkin koulujen turvattomuutta, heikkoa tasoa ja huonoa mainetta aiheuttavat. En kuitenkaan ole optimistinen asian suhteen.

Tässäkin voimme katsoa naapurimaatamme ja sen kurjaa kulkua. Ruotsi ei ottanut lusikkaa kauniiseen käteen, vaan alkoi väkisin sekoittaa oppilaita eri kouluihin. Se ei käynyt niille lastensa hyvää ajatteleville vanhemmille, joilla oli mahdollisuus valita, ja maahan syntyi yksityiskouluja. Tämä entisestään on lisännyt eriytymistä. Emme halua tätä Suomeen. Emme halua Suomesta luokkayhteiskuntaa.

Koulujen vakavat ongelmat

Myös poliisi kertoo nykyään säännöllisesti koulujen kärjistyneistä ongelmista. Väkivaltaa, teräaseita, huumeita. Vain muutama päivä sitten julkaistiin uutinen, jonka mukaan avunpyyntöjä ja vihjeitä kouluilla tapahtuvasta huumeidenkäytöstä ja mahdollisesta välittämisestä tulee pääkaupunkiseudun poliisilaitoksille jatkuvalla tahdilla. Poliisin mukaan on alaikäisiä, jotka haluavat pyörittää suunnitelmallisia huumeiden myyntiorganisaatioita kouluissa. Länsi-Uudellamaalla on tutkittu tällaisia alaikäisten huumemyyntirinkejä.

Tällaisissa asioissa pitää olla nollatoleranssi. Ongelmia ei saa hyssytellä kouluissa, vaan poliisi ja muut viranomaiset on otettava apuun. Vakava nuorisorikollisuuden kasvu, väkivalta ja ryöstöt, joista olemme tehneet välikysymyksen ja esitelleet omat toimenpide-ehdotuksemme, liittyy myös kouluun.

Oikeusvaltio tarkoittaa uskottavaa kriminaalipolitiikkaa

/ Riikka / 9 kommenttia
Photo by Donald Tong on Pexels.com

Rikos ja rangaistus – siinä aihepiiri, josta kansalaisilla on yleensä paljon sanottavaa, ja mikä huomionarvoista, yleensä kovaa sanottavaa. Iltapäivälehdet seuraavat pikkutarkasti rikostapauksia ja viestivät roistojen saamista tuomioista. Siinä missä vastaantuleva kadunmies melko varmasti kannattaa kovempia tuomioita ainakin henki-, väkivalta- ja seksuaalirikoksista tuomituille, on tuomiokäytäntö ja vallitseva asiantuntemus vuosien varrella siirtynyt entistä pehmeämpään suuntaan.

Suomessa halutaan silitellä rikolliset kaidalle tielle. Tämä loukkaa monien oikeustajua ja vähättelee rikoksen uhrin kokemusta.

Oikeus ja kohtuus eivät toteudu, jos monista rikoksista tuomitaan liian lieviä rangaistuksia. Kyse ei ole vain kadunmiehen mielipiteistä, vaan tosiasiasta. Kun suomalaista rangaistusjärjestelmää verrataan naapurimaiden vastaaviin järjestelmiin, nähdään, että rikolliset pääsevät maassamme usein hyvin vähällä. Esimerkiksi törkeästä ryöstöstä tai törkeästä raiskauksesta tuomitaan Ruotsissa vankeutta aina vähintään viisi vuotta, kun Suomessa vastaavista teoista voi selvitä kahdella vuodella. Norja on vielä Ruotsiakin ankarampi, ja muun muassa näistä rikoksista on mahdollista tuomita vankeutta jopa 21 vuotta.

Suomen kriminaalipoliittisessa järjestelmässä paljousalennukset ja erikoisesti tulkitut ensikertalaisuuden lievennykset vielä keventävät rangaistusta. Se, että mitä enemmän rikoksia tekee, sitä vähemmän tulee kakkua, ei mahdu useimpien oikeustajuun.

Suomen vankiloissa uupuu tällä hetkellä kovilla oleva henkilökunta, jolla on jatkuva väkivallan kokemisen uhka. Toisin kuin hoitajia, vankeja sen sijaan ei saa rasittaa pakkotyöllä, koska se olisi ihmisoikeuksien vastaista. Vangeille järjestetään aktiviteettia ohjatuista liikuntatunneista kampaamopalveluihin. Vuosihoito vankilassa maksaa henkilöltä noin 80 000 euroa vuodessa. Ei liene liioiteltua sanoa, että hoitolaitoksissa olevat vanhukset eivät aina saa vastaavaa palvelua.

Yhä suurempi osa vangeistamme on ulkomaalaisia. Maahanmuuttajat ovat voimakkaasti yliedustettuja monissa rikostyypeissä. EU-direktiivin mukaan turvapaikka voidaan poistaa törkeän rikoksen tekijältä. Suomi ei käytä tätä mahdollisuutta.

Toinen direktiivi taas mahdollistaa säilöönoton rikoksen perusteella palautettavien henkilöiden kohdalla. Tätäkään Suomi ei ole ottanut käyttöön.

Lainsäädännössämme on mahdollisuus karkottaa vakavia rikoksia tehneitä, mutta tätä käytetään äärimmäisen harvoin. Ja yleensä vasta tuomioiden kärsimisen jälkeen. Olisi järkevämpää, että ulkomaalaiset vangit siirrettäisiin suomalaisista vankiloista kotimaidensa vankiloihin, ja heille määrättäisiin maahantulokielto. Tällä hetkellä siirtäminen vaatii vangin suostumuksen, ja koska olosuhteet suomalaisissa vankiloissa ovat tyypillisesti miellyttävämmät kuin monessa muussa maassa, ei suostumusta yleensä saada.

On myös välttämätöntä muuttaa kansalaisuuslakia niin, että vakavaan rikokseen syyllistyneet eivät voi koskaan saada Suomen kansalaisuutta ja että kansalaisuus voidaan tarvittaessa myös poistaa.

Katujengit, järjestäytynyt rikollisuus ja monet muut ongelmat ovat jo Suomessa. Vain riittävän kovilla toimilla me enää kykenemme estämään sen, mikä Ruotsissa on arkipäivää.

Ruotsissa kokeiltiin päänsilitystä mitä erikoisimmilla tavoilla. Ei toiminut. Eikä toimi Suomessakaan. 

(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 17.10.2022)

Perussuomalaisten uusi kriminaalipoliittinen ohjelma

Julkaisutilaisuus 10.10.2022

Maa, jonka tuntisi omakseen

/ Riikka / 13 kommenttia

Perussuomalaisten tavoitteet veronmaksajan kustantamien kohteiden tärkeysjärjestykseen laittamisesta ja oman yhteiskuntamme ja kansalaisten hyvinvoinnin ja turvallisuuden priorisoimisesta ovat ennen pitkää välttämättömiä toteuttaa. Vielä emme kuitenkaan saa tukea konkreettisille esityksillemme. Niitä käsitellään kuin ne olisivat radikaaleja. Ne eivät ole radikaaleja. Ajattelutavasta ja mentaliteetista, jossa suomalaisen tulee maksaa kansainvälisistä lisäpisteistä, moralisoinnista, milloin mitäkin tarkoittavasta solidaarisuudesta, kiristää vyötään italialaisten remonttien ja aina vain kiihtyvän maailmanparantamisen takia ikään kuin se olisi velvollisuutemme, on tullut vallitseva, vain muutamassa vuosikymmenessä, ja se on radikaalia.

Suomessa ei riitä rahaa omien vammaistemme hoitamiseen eikä rikosten tutkimiseen eikä lasten koulukirjoihin eikä hoitajien palkankorotuksiin, mutta riittää kyllä tupakanpolton vähentämiseen Kirgisiassa ja ilmastotoimiin Afrikassa. Riittää kaikenlaisiin julkishallinnon oikeamielisiin projekteihin, joista ei ole tuon taivaallista hyötyä kansalaisille. Riittää elinvoimaprojekteihin, joista ei synny elinvoimaa.

Riittää strategioihin ja konsulteille, riittää rakennelmiin, joissa talouden, politiikan, tiedon ja kulttuurin eliitti suunnittelee kansalaisille abstraktia tulevaisuutta – ja satoja tuhansia uusia ihmisiä ulkomailta maahamme. Tulevaisuutta, jossa kansalaisen tehtävä on sopeutua, totella ja maksaa. Puhua oikein ja olla huolissaan oikeista asioista. Oikeista asioista saa olla peloissaan ja ahdistunut – siihen jopa kannustetaan. Muista, ei. Niistä tavallisista, joita joka päivä näkee ja kuulee, vaikkapa siellä Vantaalla, ei.

Valtiohimmelimme on paisunut liian suureksi, sen osien yhteydet ja riippuvuudet liian monimutkaisiksi. Kaikki on muka välttämätöntä. Leikkaaminen on liian vaikeaa. Kuka sellaista kokonaisuutta edes hallitsee?

Mutta kyllä, jos tästä kaikesta leikattaisiin toissijainen pois, olisi rahaa hoitajien palkankorotuksiin. Jos leikattaisiin ylimääräisestä, olisi rahaa suomalaisten parempiin terveyspalveluihin. Nyt ei ole. Velka kasvaa, krooniset alijäämät pahenevat, kasvu ei riitä korjaamaan vahinkoja eikä julkisen talouden tervehtymistä ole näköpiirissä. Kyse ei ole koronasta eikä Ukrainan sodasta. Kyse on siitä, mitä Suomi tekee, ihan itse.

Suomen kokonaisveroaste on yksi maailman korkeimpia, yli 42 prosenttia. Älkää uskoko niitä, jotka väittävät, että siitä huolimatta rahaa ei ole. Että veroja pitäisi kerätä enemmän, jotta vanhukset, sairaat ja vammaiset saisivat parempaa hoitoa ja hoitajat palkkansa. Ei pidä paikkaansa. Kyse on siitä, mihin veronmaksajan rahaa käytetään.

Yhdysvaltalainen antropologi Joseph A. Tainter kuvaa sitä, miten kehittyessään yhteisöt pyrkivät koko ajan monimutkaisemmiksi. Monimutkaistumisen myötä syntyy ongelmia, joita pitää korjata yhä enemmän. Niiden korjaamisesta syntyy taas uusia ongelmia, lisää byrokratiaa, lisää lainsäädäntöä, lisää abstrakteja vaatimuksia. Lopulta on syntynyt yhteiskunta, joka ei välttämättä enää tuota mitään tai edes perusasioiden osalta toimi, mutta vaatii resursseja yksinkertaisesti pysyäkseen kasassa.

Tarvitaan yhä enemmän voimavaroja yhteiskunnan tukitehtävien ylläpitoon, siis enemmän toimintoja, joista seuraa koko ajan vähemmän hyötyä. Samaan aikaan eriarvoisuus kasvaa ja eliitti eriytyy muista. Möhkäle on syntynyt.

Tainter päätyy analyyseissaan kuvaamaan liian monimutkaiseksi kehittyneiden sivilisaatioiden tuhoutumista. Meillä sen sijaan on syytä olla vielä vaihtoehtoja.

Perussuomalaisten toive Suomesta on yksinkertainen ja nöyrä. Hyvinvoiva ja vapaa Suomi, jossa vapaa kansalainen rakentaa itse oman visionsa. Jossa voi tehdä työtä ja elää työllä, perustaa perhe, elää turvassa. Jossa saa päättää itse, mitä tavoitella, syödä, missä asua, miten elää, mihin uskoa, mitä sanoja käyttää. Maa, jonka tuntee omakseen.

Suomen valtion tärkein tehtävä on huolehtia kansalaisten turvallisuudesta ja perustavanlaatuisesta hyvinvoinnista, ja hyvinvointijärjestelmämme tukea ja auttaa ja suojella niitä suomalaisia, jotka eivät siihen itse, syystä tai toisesta, pysty. Paljon muita tarkoituksia sillä ei tarvitse olla.

Kansan selkänahasta revitään kuitenkin koko ajan joutavia asioita.

Viimeistään nyt pitää ymmärtää, että jatkossakaan ei ole varaa sen paremmin hoitajien palkankorotuksiin kuin lasten koulukirjoihin, mikäli tätä peliä ei puhalleta poikki. Perussuomalaisten mielestä hyvinvointiyhteiskunta ei tarkoita vain korkeita veroja vaan sitä, että suomalaiset itse hyötyvät korkeista veroista.

Ajatelkaa, tämä on muille liian radikaalia. Tai päinvastaisesti populistista. Miten hullu maamme onkaan, jos on populismia vaatia, että sinun ja muiden suomalaisten tulee hyötyä maksamistasi verorahoista.

Miksi näistä asioista ei puhuta? Miksi turhan ja toissijaisen aiheuttamista kustannuksista veronmaksajalle ja verotaakan kiristymisestä ei kerrota kovemmin? Miksi edes perinteinen oikeisto ei Suomessa kykene tai halua vastustaa tätä uudenlaista sosialismia? Siksi, että sen purkaminen on niin vaikeaa. Siksi, että se hyödyttää niin monia. Niin monet ovat ainakin toiselta jalaltaan kiinni verkossa. Joku hyötyy juuri siitä, että miljoonia ja miljardeja lapataan asioihin, jotka kaikki on vasta keksittykin viimeisten muutaman vuosikymmenen aikana.

(Osa puoluevaltuuston kokouksessa 30.4. pidetystä puheenvuorosta. Aiemmat julkaistut osat täällä: Röyhkeydellä ei ole rajaa ja Toisenlaisia todellisuuksia.)

Toisenlaisia todellisuuksia

/ Riikka / 3 kommenttia
30.4.2022 Eduskunta, Puoluevaltuusto, kuvassa Riikka Purra. kuva Matti Matikainen

Ville ja Riina asuvat Vantaalla. Heillä on kaksi lasta, joista toinen tarvitsee erityistä tukea. Ville ajaa bussia ja joskus viikonloppuisin taksia. Taksin ajaminen on vähentynyt, sillä ei markkinoilla tahdo enää suomalainen pärjätä. Perheen tulot ylittävät juuri sen rajan, jonka alla he saisivat varsinaista tukea elämiseensä. Mutta kaikki menee, mikä tulee. Riinan mielestä Ville on aina töissä. Arki on taistelua, ei vähiten siksi, että erityislapsi ei saa niitä palveluita, joihin hän olisi oikeutettu.

Ei vain ole tarjolla, ei pääse, jonot ovat liian pitkät, koettakaa selvitä. Riina on hoitaja, mutta hän suunnittelee lopettavansa ja lähtevänsä opiskelemaan. Työ on liian raskasta palkkaan nähden, ja hänen pitää olla oman erityislapsensa kanssa, vaatia palveluita, kyseenalaistaa päätökset. Kaikkialla puhutaan työvoimapulasta, mutta palkassa se ei näy.

Lasten päiväkoti on täynnä maahanmuuttajia, hoitajat vaihtuvat koko ajan, tunnelma on yleensä rauhaton. Riina on varma, että lapsen tilanne on heikentynyt päiväkodissa. Villen ja Riinan vuokrataloyhtiössä he ovat kai ainoat, jotka maksavat itse vuokransa. Hinta on kova, mutta viihtyvyys laskee koko ajan. Naapurit elävät erilaista vuorokausirytmiä, öisin on vaikea nukkua. Oikeasti he elävät myös erilaista kulttuuria, vaikka ympäristö on sama. Tähän pitää vain tottua, kuten sanottiin, kun Ville soitti Vantaan vuokra-asuntoihin valittaakseen, että porraskäytävässä pidetään juhlia. TV:ssä ministeri kertoo, että kaikkien pitää laskea elintasoaan. Riina äänestää, mutta Ville ei enää jaksa. Ei mikään kuitenkaan muutu. Naapurin rauhattomat lapset käyvät terapiassa, ja sosiaalityöntekijä hakee heidät joka viikko uimahalliin.

Toinen perhe asuu Kiteellä. Mikon työmatka on päivässä 45 kilometriä suuntaansa, Anne selviää onneksi puolella siitä, mutta valitettavasti eri kellonaikaan. Vielä kotona oleva 17-vuotias ajaa myös ammattiopintoihin omalla autollaan, koska mitään muuta vaihtoehtoa ei ole. Nuorimman hakee koulubussi. Perheen bensalasku kasvaa koko ajan, ja on oikeastaan jo mahdoton. Anne miettii vakavissaan, kannattaako töissä enää käydä. Käteen jää 120 euroa enemmän kuin jos jäisi kotiin. Ei vain tahdo luonto antaa periksi sellaiselle.

TV:ssä ministeri kertoo kävelyn ja pyöräilyn edistämisestä ja sähköautoilusta. Mikko klikkaa Nettiautoon ja hakee: sähköauto, farmari, vetokoukku. Hän saa viisi hakutulosta. Niistä halvin on VW Golf vuosimallia 2016, hinta on 20 890 euroa. Loput ovat hintaluokkaa 44 000 euroa – 55 000 euroa. Ei tule kauppoja. Yksi auto maksaa moninkertaisesti sen, mitä Mikon ja Annen perheen kaikki autot yhteensä, ostettaessa.

TV:ssä ministeri kertoo, että sähköautoilu on todellisuutta. Mikon mielestä hän on täysin vieraantunut elämästä.

Anne miettii, kannattaako tässä maassa yrittää, tehdä töitä tai edes asua. Mutta mieluummin sentään täällä kuin pääkaupunkiseudulla. Vantaalle muuttanut sisko kertoo puhelimessa, millaista siellä on.

Villelle, Riinalle, Mikolle ja Annelle hallitus kertoo, että heidän pitää olla valmiita laskemaan elintasoaan. Heille kerrotaan, että suurin ongelmamme on ilmaston lämpeneminen. Että Suomi on oikeusvaltio, joka huolehtii heikoimmistaan ja takaa kaikkien ihmisoikeudet. Heille kerrotaan, että vaikka suomalaisten osuus Vantaalla vähenee ja tilalle tulee maahanmuuttajia, se on vain nykyaikaa. Asian suurempi ihmettely kannattaa tehdä hiljaa yksinään, ettei tulisi pelanneeksi enempää populistien hyväksi. Niiden, joiden mielestä Suomi on edelleen vuonna 2022 suomalaisten maa.

(Osa puoluevaltuuston puheenvuorosta 30.4.)

”Työperäinen maahanmuutto” – Keisarilla ei ole vaatteita

/ Riikka / 2 kommenttia

Työperäisen maahanmuuton lisääminen on toimenpide, jonka perään huutelevat niin hallitus kuin oppositio perussuomalaisia lukuun ottamatta, oikeiston ja vasemmiston etujärjestöt ja useat muut yhteiskunnan tahot. Työperäisen maahanmuuton lisääminen ei aiheuttanut ongelmia päättyneessä kehysriihessä, sillä kaikki puolueet ajavat sitä, koko ajan yhä voimakkaammin. Se oli ensimmäinen asia, jonka riihestä tiedettiin olevan tulossa.

Työperäiseen maahanmuuttoon – kuten maahanmuuttoon yleensä – liittyy edelleen paljon harhauskomuksia, jotka leviävät tehokkaasti median toistaessa papukaijana sen lisäämisen välttämättömyyttä. Hyvin harvoin mennään asiassa riittävän syvälle, ja niinpä poliittinen keskustelu etenee hokemien tasolla.

Vielä joitakin vuosia sitten oli tavallista, että maahanmuuton kannattajat puhuivat vain maahanmuutosta, tarkoittaessaan kaikkea turvapaikanhakijoista siivoojien kautta finlaysoneihin ja karl fazereihin. Perussuomalaisten ohjeistaessa on vähitellen päästy siihen, että ainakin työperäinen osataan erottaa humanitaarisesta ja sosiaalisesta maahanmuutosta.

Myöskään työperäistä maahanmuuttoa ei pitäisi käsitellä yhtenä kokonaisuutena, koska se sisältää kaikenlaista marjanpoimijoista eli kausityöntekijöistä matalapalkka-aloille suuntautuvan kouluttamattoman maahanmuuton kautta korkeasti koulutettuihin kansainvälisiin osaajiin. Viimeksi mainittuja tulee huomattavan vähän verrattuna ensin mainittuihin. Näiden eri kategorioiden vaikutukset julkiseen talouteen ovat tietenkin toisistaan eroavat.  Useimmat keskusteluun osallistuvat kyllä tietävät tämän, mutta eivät välitä. Tämä yksinkertainen tosiasia ei lainkaan tunnu haittaavan niitä, jotka vain vaativat kurkku suorana työperäisen maahanmuuton lisäämisestä. Mielikuvaa rakennetaan kanadalaisesta insinööristä ja aasialaisesta työrobotista, todellisuus on afrikkalainen siivooja ja aasialainen postinkantaja. Tai kuusi kuukautta Suomessa työskentelevä telakkatyöntekijä. Tai suomalaiset rakentamisen osaajat kortistoon ajava ukrainalainen.

Kuva

Halpatyövoimaa, ei osaajia

Suomeen ei tule oikeita kansainvälisiä huippuosaajia EU-maiden ulkopuolelta. Suomeen tulee väkeä matalapalkka-aloille. Viime vuosi, koronavuosi, oli kaikkien aikojen ennätys työlupien myöntämisessä EU:n ulkopuolelta saatavuusharkinnan piirissä oleville aloille saapuville. Tänä vuonna kasvua tulee edelleen paljon. Ylivoimaisesti eniten lupia annetaan siivoojille, ravintolatyöntekijöille, hitsaajille ja puutarha- ja vastaaville työntekijöille. Nimenomaan tätä kategoriaa halutaankin lisätä, vaikka kaikki eivät sano sitä ääneen.

Erityisasiantuntijoiden ryhmässäkään ei paljon niitä amerikkalaisia huippuosaajia näy, vaan suuri enemmistö on intialaisia koodareita, joiden palkka nostetaan usein eri tavalla kikkailemalla vaadittavaan 3000 euroon, jonka nähdään olevan erityisasiantuntijan raja. Intialaiskoodarien maahantuontiin ja työskentelyyn liittyy aivan vastaavia ongelmia kuin maahanmuuttovaltaisiin matalapalkka-aloihinkin, joista saamme jatkuvasti lukea lehdistä. Alipalkkausta, työehtojen rikkomuksia ja niin edelleen. Keskipalkka on selvästi alhaisempi kuin suomalaisilla alan työntekijöillä.

Sipilän hallitus aloitti Talent Boost -toimenpideohjelman, jolla piti houkutella kansainvälisiä osaajia. Houkuttelu oli heikkoa. Nykyinen hallitus volyymiä lisätäkseen on hylännyt toiveen osaajista ja laajentanut ohjelman koskemaan laajamittaisesti työvoiman maahanmuuttoa yleensä.

Suomessa puhutaan jopa asiantuntijatasolla osaajista, kun tarkoitetaan kouluttamatonta matalapalkka-alojen työvoimaa, huippuosaajista, kun tarkoitetaan vaikkapa yhä kovempiin työoloihin ja heikkoon palkkaan mukisematta suostuvia ulkomaalaisia hoitajia. Työvoimapula, osaajapula, pula kuin pula, kaikki vaativat näitä maagisia osaajia.

Mistä sitten on oikeasti kyse?

Tuskin mikään taho vastustaa korkeasti koulutettuja siirtolaisia. Mille tahansa maalle tällaiset kansainväliset osaajat kelpaavat. EU yrittää kilpailla heistä esimerkiksi Aasiaa ja Yhdysvaltoja vastaan eikä pärjää kovin hyvin. Suomen kaltainen maa jää nuolemaan näppejään, koska palkkatasomme ei ole yleisesti ottaen kilpailukykyinen mutta toisaalta verotuksemme on korkea. Meillä on etumme, kuten luonto ja suhteellinen turvallisuus, mutta toistaiseksi nämä tekijät eivät ole saaneet huippuosaajien virtaa kohdistumaan Suomeen. En usko tilanteen muuttuvan.

Sen sijaan muunlaisia virtoja ei tarvitse erityisesti houkutella. Kouluttamaton tai vähän koulutettu siirtolaisuus, riippumatta siitä, ovatko henkilöt turvapaikanhakijoita vai työperäisiä, haluaa korkeamman elintason maihin kaikkialla maailmassa. Tässäkään ei ole mitään ihmeellistä. Tomaatit poimii Espanjassa laiton siirtolainen Afrikasta, Yhdysvaltojen pelloilla työskentelee meksikolainen, ukrainalainen haluaa Eurooppaan, nigerialainen Suomeen opiskelemaan.

Sen sijaan suomalaisen sosiaaliturvan taso ja muut hyvinvointiyhteiskunnan edut varmistavat sen, että kenellä tahansa, joka onnistuu vakiinnuttamaan oleskelunsa täällä, ei pidemmän päälle keskimäärin ole kannustimia työskennellä matalien palkkojen aloilla. Tietenkin jotkut ovat ahkerampia ja sitoutuneempia kuin toiset, kuten kantaväestössäkin, mutta kun puhutaan keskiarvoista ja kannustimista, kuva on selkeä. Samalla kun suomalaisella on yhä heikommat kannustimet tulla näille samoille työmarkkinoille, ulkomaalaisella on yhä suuremmat kannustimet saapua Suomeen.

Kuinka kalliiksi halpatyövoima tulee? – Ulkomaisen työvoiman saatavuusharkinta, työmarkkinat ja julkinen talous

Halpamaahanmuutto tulee kalliiksi

Matalapalkka-aloille saapuvien henkilöiden työllisyysaste laskee, hieman lähtömaasta riippuen, muutamien vuosien maassaolon jälkeen kantaväestön työllisyyden alle. Matalapalkka-aloille saapuvat työperäiset maahanmuuttajat eivät siis pysy töissä.

Toisaalta kuten olemme myös tilastojen ja rekisterien avulla osoittaneet, vaikka yritys tai elinkeino ja tietenkin saapuva ihminen itse hyötyvät, julkinen talous kärsii. Nettotulonsiirrot laskevat pian erittäin negatiivisiksi kantaväestön nähden. Muuttajat saavat siis paljon enemmän tulonsiirtoja kuin maksavat veroja. Mikäli huomioidaan perheenyhdistetty puoliso, ovat sekä työllisyysaste, työtulot että nettotulonsiirrot vieläkin negatiivisempia.

Kouluttamattoman työvoiman haaliminen kehittyvistä maista epätyypillisiin ja matalan tuottavuuden työsuhteisiin ei anna millään lailla pysyväisluonteisia myönteisiä vaikutuksia kansantalouteen. Sosiaalisen maahanmuuton ohella tällainen työperäinen maahanmuutto lisää huono-osaisuutta ja pienituloisuutta ja eriarvoisuutta. Hallitus väittää vähentävänsä eriarvoisuutta, mutta niin kauan kuin maahanmuuttopolitiikka on tällaista, se lisää sitä. Vieraskielisyys näyttäytyy yhä oleellisempana tekijänä huono-osaisuuden ja eriarvoisuuden arvioissa, olipa kontekstina sitten koulu, asuinalue, sairastavuus tai sosiaaliset ongelmat.

Hallituksen traagiset virheet

Hallitus ilmoitti puoliväliriihestään, että sen tavoitteena on kasvattaa työ- ja koulutusperäistä maahanmuuttoa huomattavasti. Hallitus haluaa vähintään kaksinkertaistaa työperäisen maahanmuuton nykytasosta vuoteen 2030 niin, että 50 000 työperäisen maahanmuuttajan kokonaislisäys toteutuu. Sen jälkeen tavoitteena on saavuttaa edelleen 10 000 maahanmuuttajan vuosittainen lisäys. Lukemat ovat valtavia, mutta eivät yllättäviä. Ne toistavat kaiun lailla niitä vaatimuksia, joita ympäriinsä maassamme kuulee.

Hallitus väittää, että työperäinen maahanmuutto kasvattaa työllisyyttä ja että tämä on kestävin keino vahvistaa julkista taloutta. Samaan aikaan hallitus on löytänyt työllisyysvaikutuksia jopa kotouttamisen lisäämiselle, vaikka tällekään VM ei anna minkäänlaista vaikutusta.

Hallituksen väitteet työperäisen maahanmuuton hyödyistä julkiselle taloudelle eivät pidä paikkaansa. Sen esittämillä keinoilla ei tulla lisäämään oikeasti julkista taloutta hyödyttävää työperäistä maahanmuuttoa, mutta kylläkin sitä heikentävää matalapalkka- ja muuta sosiaalista maahanmuuttoa. Suomessa ei ole koskaan ollut eikä edelleenkään näköpiirissä näy sellaista valikoivaa maahanmuuttopolitiikkaa, joka olisi vähimmäisedellytys sille, että maahanmuutosta olisi saatavissa minkäänlaisia kokonaistaloudellisia hyötyjä. Saattaa olla, että jotkut tahot oikeasti kuvittelevat, että nyt ollaan tekemässä joitakin muutoksia, joilla painopiste siirtyy koulutettuihin osaajiin, mutta yksikään hallituksen esittämä toimenpide ei viittaa tähän. Ainoa, mikä merkittävästi edelleen tulee nousemaan, on matalapalkkamaahanmuutto.

Saatavuusharkinta romutetaan viimeisiltäkin osiltaan

SDP on luvannut, että saatavuusharkintaa eli ainoaa estettä EU-alueen ulkopuolelta saapuvan vapaan siirtolaisuuden tiellä ei tämän hallituskauden aikana pureta. Nyt tämä lupaus näkyy pyörretyn, sillä saatavuusharkintaan – siihen vähään, mitä siitä on enää jäljellä – on tulossa romautus. Esimerkiksi saatavuusharkinnan ”alueellinen sujuvoittaminen” tarkoittaa sitä, että liberaaleimmat linjaukset eri aloilta otetaan käyttöön koko maassa eli esimerkiksi, että Uudenmaan päätökset ravintolatyöntekijöistä levitetään kaikkiin maakuntiin.

Tämä päätös tekee täysin naurunalaiseksi pääministerin vappupuheessaan tekemät lupaukset työmarkkinoista. Mikäli demarit olisi kiinnostuneita duunareista ja suomalaisten työmarkkinoiden balanssista, puolue ei tekisi tällaista takinkääntöä. Huomion keskittäminen siihen, mitä tapahtuu vientialoilla, joissa työntekijän neuvotteluasema on aina ollut huomattava, jättää tyystin varjoonsa sen keikauksen, jossa yhä kiihtyvämmällä tahdilla yksi matalapalkka-ala toisensa jälkeen siirretään maahanmuuttajavaltaiseksi.

Aina kun puhutaan saatavuusharkinnasta, kyse on EU:n ulkopuolelta saapuvasta kouluttamattomasta matalapalkkamaahanmuutosta, ei mistään muusta. Saatavuusharkinta ei koske osaajia, ei asiantuntijoita, ei EU:n väestöä, ei kausityöntekijöitä. Kun hallitus väittää, että ”työllisyyden edistämisen ministeriryhmä linjaa saatavuusharkinnasta”, voi olla sataprosenttisen varma, mistä puhutaan ja mitä ollaan tekemässä. Ja tämä on nyt siis tapahtumassa sosiaalidemokraattijohtoisen hallituksen aikakaudella.

Myös perheenyhdistäminen helpottuu entisestään

Käytännössä tapahtuvan saatavuusharkinnan purkamisen ohella hyvin ongelmallinen on riihessä tehty kirjaus siitä, että hallitus tarkastelee mahdollisuuksia entisestään laskea toimeentuloedellytyksiä eri maahanmuuttajaryhmillä.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että jo ennestään hyvin alhaalla olleita perheenyhdistämisten tulorajavaatimuksia lasketaan. Suomi on jo nyt tässä omassa sarjassaan, ja tilanne tulee heikkenemään. Maahanmuuton, niin sosiaalisen kuin työperäisen, vaikutus julkiselle taloudelle tulee koko ajan olemaan negatiivisempi.

Korkeaa teknologiaa ja kouluttamatonta väestöä

Matalapalkka-alojen kasvun ongelmat kohdistuvat koko yhteiskuntaan ja sen perusrakenteisiin, koska kustannukset lankeavat kaikille. Jatkuvat vaatimukset kouluttamattoman ulkomaalaisväestön lisäämisestä ovat täydellisessä ristiriidassa myös sen kanssa, että haluamme Suomeen korkean osaamisen ja teknologian työpaikkoja, pääomaintensiivisyyttä ja innovaatioita. Samoin se on ristiriidassa rakennemuutoksen kanssa, sillä Suomesta, kuten muistakin länsimaista, on kadonnut satojatuhansia alhaisen osaamisen työpaikkoja ja katoaa koko ajan lisää.

Niinpä tosiasia maahanmuuton ja julkisen talouden kestävyyden kanssa on toinen kuin esitetty. Mikäli haluamme säilyttää nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan palvelut ja etuudet, tarvitsemme taloutta vahvistavia toimia eikä meidän pidä tuottaa maahan ihmisiä, joiden työllisyys jää tai päätyy heikoksi ja osaaminen ja ansiot alhaisiksi. Maahanmuuttajista ainoastaan ne, joiden tuottavan työn panoksesta jää jotakin viivan alle, olisivat siis tältä kantilta katsoen tervetulleita. Lisäksi meidän pitäisi käydä arvokeskustelua siitä, mitä ne suomalaiset, jotka eivät halua tai kykene opiskelemaan pitkälle, tulevat tekemään tulevaisuudessa. Maahanmuuttajavaltaisten alojen heikko palkkakehitys ja imago entisestään vaikeuttavat kantaväestön halua hakeutua niille.

Vastaavia ongelmia koko ajan paisuvassa opiskelijamaahanmuutossa

Työperäisen maahanmuuton lisäämisen ohella hallitus vaatii nyt myös huomattavasti lisää opiskelijamaahanmuuttoa. Uusien ulkomaalaisten tutkinto-opiskelijoiden määrä pyritään kolminkertaistamaan vuoteen 2030 mennessä. Tässä on vastaavat ongelmansa. Ensinnäkään oppilaitostemme ns. kansainvälistyminen ei ole yksi kokonaisuus. Erityisesti ammattikorkeakouluissa opiskelee paljon afrikkalaisia. Eniten Suomeen tullaan opiskelemaan tutkintoon Venäjältä, Vietnamista, Kiinasta ja Nepalista. Suomalaisiin ammattikorkeakouluihin haetaan eniten Nepalista, Bangladeshista ja Nigeriasta, yliopistoihin Nigeriasta, Pakistanista, Intiasta ja Ghanasta. Ulkomaalaisten osuus kaikista korkeakouluopiskelijoista on Suomessa jopa suurempaa kuin OECD-maissa keskimäärin. Kaikenlaisten tutkintojen suorittaneiden halutaan saada jäävän Suomeen.

Itselleni ei ole käynyt selväksi, miksi veronmaksajan pitää kustantaa ulkomaalaisten tutkintoja ja mitä hyötyä siitä meille on, varsinkaan siinä tapauksessa, että tuloksena ei ole sellaista osaamista, joka tulisi Suomea hyödyttämään. Liian usein opiskelu on vain keino hoitaa maahanpääsy, koska turvapaikkaan tai muuhun kategoriaan ei ole pääsyä. Mikäli omissa ikäluokissamme ei ole riittävästi opiskelijoita ylläpitämään kaikkia oppilaitoksia ja kaikkia aloja, niitä pitää vähentää, eikä täyttää kehittyvistä maista saapuvilla halukkailla. On sulaa hulluutta, että oppilaitokset saavat pumpata veronmaksajan rahaa siksi, että on kansallisesti päätetty kouluttaa yhä enemmän ulkomaalaisia suomalaisten määrän vähentyessä.

Koulutuspolitiikkaan vaaditaan perustava muutos

Koulutuspolitiikan merkityksestä puhutaan aivan liian vähän. On valtiovallan vastuulla, että maassa suoritetaan sellaista koulutuspolitiikkaa, että oikeilla aloilla ja mieluiten oikeissa paikoissa on oikea määrä valmistuneita, tutkinnon suorittaneita ja osaavia ihmisiä. Nyt näin ei ole. Paitsi että ammatillista koulutustamme piinaavat monet kroonistuneet ongelmat, on myös kokonaisuudessa ongelmia. Oppilaitoskentällä on eräänlainen villi länsi, jossa yksiköt kouluttavat sinne, mistä niille itselleen on saatavissa hyötyä ja resursseja. Tässä ei ole mitään järkeä.

Valtiolla pitäisi olla koulutuksen keskeisimpänä maksumiehenä suurempi ja ohjaavampi rooli koulutuksen suuntaamisessa alojen ja alueiden suhteen, koska valtio vastaa myös koulutustuotoksen seurauksista. Sikäli kun eri alojen työvoimapulat ovat laadullisia eli johtuvat osaajien puutteesta tai osaamisvajeista, heitä on koulutettava lisää. Sikäli kun työvoimapula johtuu huonosta palkasta ja työoloista suhteessa sosiaaliturvaan, on tähän puututtava.

Matalapalkkamaahanmuuton tai opiskelijoiden avuksi huutamisen sijaan vaaditaan tietoa Suomen elinkeinorakenteen suunnasta, työvoiman saatavuushaasteista ja sen edellyttämistä järkevistä toimenpiteistä. Elinkeinoalojen pitää kyetä konkreettisesti tekemään selvitystä ongelmakohdista, osaamisen ja työvoiman puutteista ja lopettaa yleinen työvoimapulan huutaminen ja maahanmuuton tarjoaminen siihen jonkinlaisena avainratkaisuna. Vastaavasti median pitäisi sivistyä perehtymällä oleellisiin lukuihin, prosesseihin ja tilastoihin ja lopettaa poliittisten ja taloudellisten intressiryhmien papukaijana toimiminen.

Suomalaisnuori, joka suunnittelee, mille alalle kouluttautuu, hyötyisi tiedosta, mikä on kannattavaa, mistä on saatavilla mahdollisimman vakaa työura, osaamista vastaavalla palkalla. Tähän liittyy myös aluepolitiikka. Liian monella suomalaisellakaan ei ole minkäänlaista positiivista näkymää työuralle, ja tällä on erityisen negatiivinen vaikutus myös syntyvyyteen.

Ylipäätänsä lähtökohtana tulisi olla ihmisten ohjaaminen tuottaviin ja työllisyyttä kasvattaviin töihin, joilla on myös kansantaloudellista merkitystä.

Työvoimapulan monenlaiset kasvot

Työ- ja elinkeinoministeriö kokoaa säännöllisesti arvioita ammattien kysynnän ja tarjonnan suhteista. Tällä hetkellä työvoimapula-ammateiksi määritellään yhteensä 37 ammattia. Niistä suurin osa on julkisen sektorin ammatteja, joiden kohdalla ongelma on usein työoloissa ja palkkauksessa. Samaan aikaan kun hoitoalalle toisesta päästä halutaan lisää väkeä mahdollisimman kaukaisista maista, toisesta päästä työvoimaa karkaa alalta pois. Tämä on kansantaloudellisesti järjetöntä. Nyt samanlaisia ilmiöitä alkaa muodostua esimerkiksi varhaiskasvatukseen. Meillä ihan todella suunnitellaan päiväkodin työntekijöiden kuskaamista Suomen ulkopuolelta, koska paukkuja alan työolojen ja palkkauksen kehittämiseen ei ole.

Suomalaiset eivät ole lopettaneet olemasta kiinnostuneita varhaiskasvatuksesta tai lastentarhanopettamisesta tai vanhustenhoidosta. He tekisivät sitä, mikäli alan vetovoima olisi ennallaan. Mikäli työ ei olisi palkkaan nähden niin vaativaa, mikäli palkalla voisi pääkaupunkiseudullakin elää, mikäli siihen ei suhtauduttaisi bulkkina, jota tekemään voidaan kärrätä ulkomailta se, joka sitä suostuu tekemään.

Vastaavasti työvoimapula-aloiksi esitetään myös esimerkiksi siivoojat ja hitsaajat. Ei ole väärin ihmetellä, kuinka tolkuttoman paljon meille tarvitaan siivoojia, kun heitä koko ajan saapuu yhä enemmän ja silti heitä myös tarvitaan koko ajan enemmän. Vastaus piilee siinä, että työperäisenä matalapalkka-aloille saapuvien työllisyys laskee muutamassa vuodessa maahantulon jälkeen. Siivoojia tarvitaan kehitysmaista koko ajan lisää, koska entiset siivoajat lopettavat siivoamasta.

Ja miksi? Koska siivoaminen ei kerta kaikkiaan ole järkevää, kun saman rahan ja enemmän voi saada tekemättä mitään.

Työperäinen maahanmuutto – Keisarilla ei ole vaatteita

Työperäisestä maahanmuutosta keskustellaan päivittäin jossakin – suhteessa huoltosuhteeseen, kestävyysvajeeseen, työvoimapulaan, sosiaaliturvaan, maahanmuuttopolitiikkaan, innovaatioihin, osaamiseen, työhalukkuuteen, työttömyysturvaan ja niin edelleen. Pääasiassa keskustelu on vääristävää – joko silkasta sumutuksen halusta, kuten silloin kun elinkeinoelämä pyrkii peittelemään haluaan saada maahan halvempaa ja helpompaa työntekijämassaa, tai tietämättömyydestä, kun joku onneton vasemmistopoliitikko silmät kirkkaana kertoo saatavuusharkinnan olevan esteenä kansainvälisille innovaatioille, jotka nostavat Suomen takaisin huipulle.

Tämäkö ei sitten ole rasismia?

Yhteiskunnallisessa keskustelussamme on tavallista löytää rasismia milloin mistäkin. Jostakin syystä sitä ei koskaan löydetä siitä täysin vastuuttomasta hyväosaisten poliitikkojen ja eturyhmätahojen halusta houkutella Suomeen yhä enemmän ihmisiä kehitysmaista alaluokkaistumaan tai siitä, miten etnisesti jakautuneita työmarkkinamme alkavat olla. Sama ilmiö korostuu asuntopolitiikassa, alueilla, kouluissa, sosiaalipolitiikassa ja niin edelleen. Vaikutukset koko yhteiskuntaan ovat huomattavat.

Ja tämä on vain uutta polttoainetta vasemmistolaiselle holhouspolitiikalle. Tästä löytyy syy uusille veronkorotuksille ja uusille eriarvoisuuden vähentämisohjelmille. Siitä löytyy syy syrjäytymistä ehkäiseville monikulttuurisuuskoordinaattoreille ja niille kaikille oppilaitoksille, konsulteille ja firmoille, jotka haluavat kotouttaa ja valmentaa.

Suunnanmuutos Suomen ja suomalaisten hyväksi

Suomi tarvitsee oman kansallisen työvoiman mahdollisimman kattavaa työllisyyttä, työmarkkinoiden ulkopuolella olevien reservien käyttöönottoa ja erityisesti kasvualojen asiantuntijatason ja yrityksiin syntyvän tuottavan työn lisäystä. Tarvitsemme ammatilliseen koulutukseen arvonnousun ja koulutuspolitiikan tarkoituksen ja motiivin uudelleensuuntaamisen.

Mikäli maahanmuuttoa halutaan edistää, sen pitää olla tiukasti valikoitua ja osaamisperustaista ja sijoittua muualle kuin matalapalkka-aloille. Työperäisen oleskeluluvan vaihtoehtona ei voi olla sosiaaliturva tai kotouttamispalveluiden varaan jääminen.

On surullista, että on yhden puolueen toiminnan ja tutkimustyön varassa, että ilmiön ongelmista ja kokonaisuudesta on edes minkäänlaista tietoa. Kuitenkaan meidän ei tarvitse mennä enää kuin Ruotsiin asti, ja siellä jopa oikeistosta käsin nähdään matalapalkkamaahanmuuton aiheuttamat valtavat ongelmat niin julkiselle taloudelle kuin yhteiskunnalle muutenkin. Toivon, että myös Suomessa vaaleanpunaiset monikulttuurisuuslasit otetaan pois silmiltä ja katsotaan tätä todellisuutta rehellisesti ja kaunistelematta.

Hallituksen tavoittelema vuotuisen nettomaahanmuuton valtava kasvattaminen ei pienennä kestävyysvajetta vaan suurentaa sitä. Se ei ratkaise ainuttakaan rakenteellista ongelmaa suomalaisen työllisyyspolitiikan ja kestävyysvajeen taustalla vaan pahentaa niitä.

Kerjäläisten Helsinki

/ Riikka / 5 kommenttia

Seisoin hieman ennen aamuyhdeksää Helsingin rautatieasemalla kahvilan jonossa. Muutaman metrin päässä päivysti nuori romanikerjäläisnainen kipponsa kanssa. Ei ole kovin tavallista, että heitä on asemarakennuksen sisällä – vaan sitäkin enemmän sen ulkopuolella ja oikeastaan kaikkialla Helsingin keskustassa ja useilla muilla alueilla.

Seurasin katseellani, kun kauempaa saapui vanha, huonosti kävelevä mies rollaattoria työntäen. Kun mies oli kohdallani, kerjäläinen lähestyi tätä välittömästi ja toi kuppinsa hyvin lähelle. Mies ei reagoinut, pudisti korkeintaan päätään, ja yritti kiirehtiä askeleitaan. Huomasin, että kerjäläinen skannasi tilanteen ja havainnoi hyvin nopeasti, että miehestä voisi hyötyä muulla tavoin – rollaattorin korissa oli kassi.

Rollaattorimies oli kävelemässä kohti ulko-ovea Asema-aukion suuntaan. Kerjäläisnainen lähti perään. Siinä vaiheessa luovutin paikkani kahvilan jonossa ja lähdin myös perään. Ehdin ottaa puhelimen käteeni ja kuvata vähän. Videosta näkee selvästi, kuinka kerjäläinen kohdistaa huomionsa rollaattorin koriin ja ehkä miettii strategiaa.

Oviaukon kohdalla nainen näki tilaisuutensa tulleen. Hän ei kuitenkaan ollut huomannut, että olin aivan takana. Keskeytin tapahtuman alkamalla huutaa naiselle (englanniksi). Naisen huomio rollaattorimiehen kassiin herpaantui, tilanne hajosi ja mies pääsi pakoon. Kerjäläisnainen keskittyi seuraavaksi minuun kalattamalla kiukkuisena jotakin, mistä en ymmärtänyt.

Koin tarpeelliseksi kääntyä kannoiltani ja palasin asemahalliin. Huomasin, että myös nainen tuli takaisin samalle kytispaikalle. Yksi papparainen pelastui, seuraava ehkä ei.

Soitin poliisille. Tilanne ja henkilöt löydettiin myös valvontakameroiden nauhoista. Muusta jatkosta en tiedä.

—

Todistamani tilanne ei ole ainutlaatuinen. Liikkuvan väestön eli yleensä vapaan liikkuvuuden avulla maahamme saapuneiden Keski-ja Itä-Euroopan romanien osallisuus näpistyksissä, taskuvarkauksissa ja myös isommissa rikoksissa on merkittävä. Jokunen vuosi sitten syntyi kohu, kun joku sanoi, että kerjäläiset tekevät rikoksia. Pöyristyneiden mukaan rikoksen tekijät eivät ole kerjäläisiä vaan aivan muita romaneita. Kerjäläiset ovat viattomia Ison Numeron myyjiä ja kaduilla istujia. Kuten tänäänkin nähtiin, ainakin tältä kerjäläisnaiselta onnistui varsin helposti vaihtaa roolia, kun sopiva tilaisuus käveli kohdalle.

Poliisi toimi tänäänkin erinomaisen hyvin ja tehokkaasti, mutta itse ilmiöön heillä on hyvin vähän mahdollisuuksia vaikuttaa. Helsinkiläiset ovat ilmeisesti liian turtuneita kerjäläisilmiöön eikä ongelman laajuudesta – ja esimerkiksi rikoksista, kuten näpistyksistä, ryöstöistä, ihmiskaupasta, väkivallasta, huumekaupasta – riittävästi puhuta. Olisi ehkä syytä?

Ruotsi. Ruotsi. Ruotsi.

/ Riikka / 13 kommenttia

Malmössä riehutaan, Göteborgissa riehutaan, liekkivideot leviävät sosiaalisessa mediassa.

Göteborgin monilla alueilla on ollut voimassa epävirallinen ulkonaliikkumiskielto – nimittäin rikollisten ylläpitämänä. Voimaansa esittelevät aseistetut ja naamioidut miehet vartioivat kaduilla ja estivät ihmisten liikkumisen, myös kunnan työntekijöiden. Kotihoitajia suojaamaan tarvitaan vartijoita. Vanhemmat eivät vie lapsiaan päiväkotiin, kadut ovat tyhjiä. Poliisi ei myönnä, että se olisi menettänyt tilanteen hallinnan.

Malmössä riehuvat laumat panevat kaikkia paikkoja paskaksi. Erityisesti niitä, joita veronmaksaja heille on kustantanut, jotta he kotoutuisivat. Poliisit eivät ole menneet kaikille alueille, koska eivät pärjäisi riehujille.

Ihmisiä kuolee jatkuvasti ampumisten ja muun väkivallan varsinaisina kohteina tai vahingossa. Lapsiakin. Lehtien uutiset tapauksista ovat valtavirtaa. Rangaistuksia on tiukennettu, mutta ei lainkaan riittävästi. Demarimaa ei kykene enää muuttamaan linjaansa. Ruotsidemokraatit on edelleen eristetty.

Kuvottavan kaksinaismoralistinen maa sössöttää pääkirjoituksissaan toimenpiteistä, ja demarihallitus pakoilee vastuuta. Tavalliset ihmiset muuttavat alueilta toisille, segregaatio syvenee. Luokkayhteiskunta vahvistuu. Ruotsi on kaikkea muuta kuin IKEA:n tai GANT:in kuvasto.

Maahanmuuttopolitiikka jatkaa pääosin ennallaan. Edes radikaalit toimenpiteet eivät enää onnistuisi muuttamaan suuntaa. Yhteiskunnan tuhoamisesta etua ja hyötyä saavat tahot ovat liian vahvoja.

Uutiset eri puolilta Ruotsia ovat niin kertakaikkisen karmeita, että niitä on vaikea uskoa todeksi, vaikka tilanteen kehittymistä olenkin seurannut 20 vuotta.

On silti vieläkin niitä, jotka jaksavat lässyttää jotakin kotouttamisesta ja rasismista, täällä Suomessakin.

Hävetkää, ei muuta voi sanoa.

Muuttakaa Ruotsiin, vaikkapa Malmöhön. Unelmien maanne.

Onko järjestelmän hyväksikäyttö mitätön oheisvahinko?

/ Riikka / 7 kommenttia

Pohjoismaat tottuivat roikkumaan erilaisten hyvää elämää mittaavien indeksien ja tutkimusten kärjessä. Olipa kyseessä sukupuolten tasa-arvo, ihmisoikeudet, luottamus valtioon tai koulumenestys, pohjoisen hyvinvointivaltiot olivat kärjessä. Vaikka osa saavutuksista on sittemmin heikentynyt, kuulumme edelleen priimusvaltioiden ryhmään – tiedämme sen itse ja sen tietävät myös monet muut ihmiset, jotka haluaisivat päästä osallisiksi sen onnesta ja autuudesta.

Useissa tutkimuksissa – vaikka tällaisista asioista ei nyky-yhteiskuntatiede juuri olekaan kiinnostunut – on esitetty etnisen, uskonnollisen ja kulttuurisen homogeenisyyden olevan merkittävä tekijä paitsi praktisen hyvinvointivaltion myös yhteisön korkean sisäisen ja eliittiin ja valtioon kohdistuvan luottamuksen takana. Tästä on vastaavasti seurannut taloudellista tasa-arvoa ja pieniä tuloeroja.

Käytäntö vahvistaa asian. Vaikka näkemys vaikuttaa useimpien ihmisten mielestä lähes intuitiivisen selvältä, akateeminen tutkimus on pääasiassa lähestynyt asiaa nurinkurin: tutkimalla mitä etninen ja muunlainen moninaisuus saa aikaan yhteisöjen ja valtioiden tasolla. Vaikka yksittäisissä tutkimuksissa saadaankin keskenään ristiriitaisia tuloksia, voidaan ajatella, että liian suuren erilaisuuden tuottaminen samaan yhteisöön heikentää mm. luottamusta valtioon ja toisiin kansalaisiin sekä vähentää sitä ”liimaa”, joka valtiota ja yhteisöä pitää kasassa.

Hyötyä diversiteetistä toki saattaa myös olla (esimerkiksi lisääntyneitä ”innovaatioita”). Tämä ei valitettavasti hyvinvointivaltiossa korvaa haittoja.

Korkeaan verotukseen, suuriin tulonsiirtoihin ja laajaan julkisten hyödykkeiden tuottamiseen nojaavan valtion tapauksessa tuon ”liiman” puuttuminen näkyy ennen pitkää muun muassa veronmaksuhalukkuuden rapautumisena, luottamuksen ”yksilöllistymisenä”, sosiaaliturvan väärinkäyttämisenä ja erilaisina eriytymisen ja eriyttämisen mekanismeina.

Pohjoismaalaista solidaarisuutta ja sosiaaliturvaa on aina käytetty jonkin verran hyväksi. Joukoissamme on aina ihmisiä, joiden mielestä säännöt eivät koske heitä, ja on vain inhimillistä etsiä porsaanreikiä ja mahdollisia hyötymiskeinoja.

Olen kuitenkin vakuuttunut, että mitä ”moninaisemmaksi” yhteiskuntamme muuttuvat, mitä vähemmän yksilöiden välistä liimaa, sitä lukuisammaksi ja härskimmäksi käy myös järjestelmän hyväksikäyttö.

Muutama viikko sitten kirjoitin, että niin turvapaikka- kuin muukin humanitaristinen politiikka liberaalissa oikeusvaltiossa on aina altis suurelle kusetukselle. Tähän minut kirvoitti A-studio, jossa kuvattiin ISIS-terroristeja. Halussaan päästä pois maanpäällisestä helvetistä (josta ei tullutkaan paratiisi heille) he yrittivät väittää olevansa syyttömiä. ”En ole ollut taistelija, vaan kokki. Tai kuljettaja!” Joka tapauksessa jotakin vähäpätöisempää kuin aidosti ja oikeasti paha ja vaarallinen.

Järjestelmämme uskoo yleensä kaiken. Vaikka yksittäiset ihmiset eivät uskoisikaan, järjestelmämme uskoo. Se on rakennettu niin. Osin se tietysti turvaa yksilön oikeuksia ja oikeusturvaa, ja tämä on erinomaista. Mutta kun rajoitteita löysennetään, ja yksilöiden piiriin oletetaan kuuluvaksi koko maailma tai kaikki halukkaat, näyttäytyvät järjestelmän raadolliset puolet. Meitä käytetään hyväksi, meitä kusetetaan.

Monien etenkin vasemmistolaisten mielestä kusetetuksi tuleminen – siis järjestelmämme hyväksikäyttö – on vain mitätön oheisvahinko. Meidän pitää yhä enemmän avata järjestelmäämme kaikille. Meidän pitää yhä vähemmän tehdä rajauksia. Meidän pitää yhä vähemmän sanktioida kusettamisesta. Tämä hyvä kuuluu kaikille. (He sanovat, että ihmisoikeudet kuuluvat kaikille, mutta käytännössä se tarkoittaa juuri tuota.)

Mutta ei, he ovat väärässä. Kyseessä ei ole oheisvahinko, vaan osoitus siitä, miten vähitellen koko järjestelmä murtuu. Se murtuu siksi, että sitä ei voida ylläpitää, mikäli se on avoin kaikille ja mikäli sitä ei voimakkaasti rajata, niin lainsäädännön kuin yhteisöllisen hyväksyttävyydenkin osalta.

Ei ole sattumaa, että saamme lukea jatkuvasti yhä härskimpiä uutisia hyväksikäytöstä ja siitä, kuinka järjestelmämme on täysin kädetön huijaajien edessä. Kulttuurimme muuttuu toki myös; liberaalissa yhteiskunnassa yksilöitä ei koske samanlainen kontrolli kuin joskus.

Kuten yleensä, on syytä katsoa länsinaapuriimme Ruotsiin, jossa tämäkin katastrofi on jo paljon pidemmällä. Esimerkiksi sosiaaliturvan väärinkäyttö on noussut viime aikoina otsikoihin toistuvasti. On esitetty, että jopa 275 miljardia kruunua tulee menemään väärin taskuihin vuoteen 2030 mennessä, mikäli sama tahti jatkuu (SVT 11.12.). Toisaalta ilman väärinkäytöksiäkin tilanne on paikoin kestämätön, kuten julkisen talouden kustannuksista, segregaatiosta ja heikentyneestä turvallisuustilanteesta tiedämme. Tätä ruotsalaiset nyt yrittävät korjata.

Pahoin pelkään, että eivät onnistu. Ei vain ole välineitä. Järjestelmä tehtiin aivan toisenlaiseen maailmaan.