Maa, jonka tuntisi omakseen

Perussuomalaisten tavoitteet veronmaksajan kustantamien kohteiden tärkeysjärjestykseen laittamisesta ja oman yhteiskuntamme ja kansalaisten hyvinvoinnin ja turvallisuuden priorisoimisesta ovat ennen pitkää välttämättömiä toteuttaa. Vielä emme kuitenkaan saa tukea konkreettisille esityksillemme. Niitä käsitellään kuin ne olisivat radikaaleja. Ne eivät ole radikaaleja. Ajattelutavasta ja mentaliteetista, jossa suomalaisen tulee maksaa kansainvälisistä lisäpisteistä, moralisoinnista, milloin mitäkin tarkoittavasta solidaarisuudesta, kiristää vyötään italialaisten remonttien ja aina vain kiihtyvän maailmanparantamisen takia ikään kuin se olisi velvollisuutemme, on tullut vallitseva, vain muutamassa vuosikymmenessä, ja se on radikaalia.

Suomessa ei riitä rahaa omien vammaistemme hoitamiseen eikä rikosten tutkimiseen eikä lasten koulukirjoihin eikä hoitajien palkankorotuksiin, mutta riittää kyllä tupakanpolton vähentämiseen Kirgisiassa ja ilmastotoimiin Afrikassa. Riittää kaikenlaisiin julkishallinnon oikeamielisiin projekteihin, joista ei ole tuon taivaallista hyötyä kansalaisille. Riittää elinvoimaprojekteihin, joista ei synny elinvoimaa.

Riittää strategioihin ja konsulteille, riittää rakennelmiin, joissa talouden, politiikan, tiedon ja kulttuurin eliitti suunnittelee kansalaisille abstraktia tulevaisuutta – ja satoja tuhansia uusia ihmisiä ulkomailta maahamme. Tulevaisuutta, jossa kansalaisen tehtävä on sopeutua, totella ja maksaa. Puhua oikein ja olla huolissaan oikeista asioista. Oikeista asioista saa olla peloissaan ja ahdistunut – siihen jopa kannustetaan. Muista, ei. Niistä tavallisista, joita joka päivä näkee ja kuulee, vaikkapa siellä Vantaalla, ei.

Valtiohimmelimme on paisunut liian suureksi, sen osien yhteydet ja riippuvuudet liian monimutkaisiksi. Kaikki on muka välttämätöntä. Leikkaaminen on liian vaikeaa. Kuka sellaista kokonaisuutta edes hallitsee?

Mutta kyllä, jos tästä kaikesta leikattaisiin toissijainen pois, olisi rahaa hoitajien palkankorotuksiin. Jos leikattaisiin ylimääräisestä, olisi rahaa suomalaisten parempiin terveyspalveluihin. Nyt ei ole. Velka kasvaa, krooniset alijäämät pahenevat, kasvu ei riitä korjaamaan vahinkoja eikä julkisen talouden tervehtymistä ole näköpiirissä. Kyse ei ole koronasta eikä Ukrainan sodasta. Kyse on siitä, mitä Suomi tekee, ihan itse.

Suomen kokonaisveroaste on yksi maailman korkeimpia, yli 42 prosenttia. Älkää uskoko niitä, jotka väittävät, että siitä huolimatta rahaa ei ole. Että veroja pitäisi kerätä enemmän, jotta vanhukset, sairaat ja vammaiset saisivat parempaa hoitoa ja hoitajat palkkansa. Ei pidä paikkaansa. Kyse on siitä, mihin veronmaksajan rahaa käytetään.

Yhdysvaltalainen antropologi Joseph A. Tainter kuvaa sitä, miten kehittyessään yhteisöt pyrkivät koko ajan monimutkaisemmiksi. Monimutkaistumisen myötä syntyy ongelmia, joita pitää korjata yhä enemmän. Niiden korjaamisesta syntyy taas uusia ongelmia, lisää byrokratiaa, lisää lainsäädäntöä, lisää abstrakteja vaatimuksia. Lopulta on syntynyt yhteiskunta, joka ei välttämättä enää tuota mitään tai edes perusasioiden osalta toimi, mutta vaatii resursseja yksinkertaisesti pysyäkseen kasassa.

Tarvitaan yhä enemmän voimavaroja yhteiskunnan tukitehtävien ylläpitoon, siis enemmän toimintoja, joista seuraa koko ajan vähemmän hyötyä. Samaan aikaan eriarvoisuus kasvaa ja eliitti eriytyy muista. Möhkäle on syntynyt.

Tainter päätyy analyyseissaan kuvaamaan liian monimutkaiseksi kehittyneiden sivilisaatioiden tuhoutumista. Meillä sen sijaan on syytä olla vielä vaihtoehtoja.

Perussuomalaisten toive Suomesta on yksinkertainen ja nöyrä. Hyvinvoiva ja vapaa Suomi, jossa vapaa kansalainen rakentaa itse oman visionsa. Jossa voi tehdä työtä ja elää työllä, perustaa perhe, elää turvassa. Jossa saa päättää itse, mitä tavoitella, syödä, missä asua, miten elää, mihin uskoa, mitä sanoja käyttää. Maa, jonka tuntee omakseen.

Suomen valtion tärkein tehtävä on huolehtia kansalaisten turvallisuudesta ja perustavanlaatuisesta hyvinvoinnista, ja hyvinvointijärjestelmämme tukea ja auttaa ja suojella niitä suomalaisia, jotka eivät siihen itse, syystä tai toisesta, pysty. Paljon muita tarkoituksia sillä ei tarvitse olla.

Kansan selkänahasta revitään kuitenkin koko ajan joutavia asioita.

Viimeistään nyt pitää ymmärtää, että jatkossakaan ei ole varaa sen paremmin hoitajien palkankorotuksiin kuin lasten koulukirjoihin, mikäli tätä peliä ei puhalleta poikki. Perussuomalaisten mielestä hyvinvointiyhteiskunta ei tarkoita vain korkeita veroja vaan sitä, että suomalaiset itse hyötyvät korkeista veroista.

Ajatelkaa, tämä on muille liian radikaalia. Tai päinvastaisesti populistista. Miten hullu maamme onkaan, jos on populismia vaatia, että sinun ja muiden suomalaisten tulee hyötyä maksamistasi verorahoista.

Miksi näistä asioista ei puhuta? Miksi turhan ja toissijaisen aiheuttamista kustannuksista veronmaksajalle ja verotaakan kiristymisestä ei kerrota kovemmin? Miksi edes perinteinen oikeisto ei Suomessa kykene tai halua vastustaa tätä uudenlaista sosialismia? Siksi, että sen purkaminen on niin vaikeaa. Siksi, että se hyödyttää niin monia. Niin monet ovat ainakin toiselta jalaltaan kiinni verkossa. Joku hyötyy juuri siitä, että miljoonia ja miljardeja lapataan asioihin, jotka kaikki on vasta keksittykin viimeisten muutaman vuosikymmenen aikana.

(Osa puoluevaltuuston kokouksessa 30.4. pidetystä puheenvuorosta. Aiemmat julkaistut osat täällä: Röyhkeydellä ei ole rajaa ja Toisenlaisia todellisuuksia.)

Toisenlaisia todellisuuksia

30.4.2022 Eduskunta, Puoluevaltuusto, kuvassa Riikka Purra. kuva Matti Matikainen

Ville ja Riina asuvat Vantaalla. Heillä on kaksi lasta, joista toinen tarvitsee erityistä tukea. Ville ajaa bussia ja joskus viikonloppuisin taksia. Taksin ajaminen on vähentynyt, sillä ei markkinoilla tahdo enää suomalainen pärjätä. Perheen tulot ylittävät juuri sen rajan, jonka alla he saisivat varsinaista tukea elämiseensä. Mutta kaikki menee, mikä tulee. Riinan mielestä Ville on aina töissä. Arki on taistelua, ei vähiten siksi, että erityislapsi ei saa niitä palveluita, joihin hän olisi oikeutettu.

Ei vain ole tarjolla, ei pääse, jonot ovat liian pitkät, koettakaa selvitä. Riina on hoitaja, mutta hän suunnittelee lopettavansa ja lähtevänsä opiskelemaan. Työ on liian raskasta palkkaan nähden, ja hänen pitää olla oman erityislapsensa kanssa, vaatia palveluita, kyseenalaistaa päätökset. Kaikkialla puhutaan työvoimapulasta, mutta palkassa se ei näy.

Lasten päiväkoti on täynnä maahanmuuttajia, hoitajat vaihtuvat koko ajan, tunnelma on yleensä rauhaton. Riina on varma, että lapsen tilanne on heikentynyt päiväkodissa. Villen ja Riinan vuokrataloyhtiössä he ovat kai ainoat, jotka maksavat itse vuokransa. Hinta on kova, mutta viihtyvyys laskee koko ajan. Naapurit elävät erilaista vuorokausirytmiä, öisin on vaikea nukkua. Oikeasti he elävät myös erilaista kulttuuria, vaikka ympäristö on sama. Tähän pitää vain tottua, kuten sanottiin, kun Ville soitti Vantaan vuokra-asuntoihin valittaakseen, että porraskäytävässä pidetään juhlia. TV:ssä ministeri kertoo, että kaikkien pitää laskea elintasoaan. Riina äänestää, mutta Ville ei enää jaksa. Ei mikään kuitenkaan muutu. Naapurin rauhattomat lapset käyvät terapiassa, ja sosiaalityöntekijä hakee heidät joka viikko uimahalliin.

Toinen perhe asuu Kiteellä. Mikon työmatka on päivässä 45 kilometriä suuntaansa, Anne selviää onneksi puolella siitä, mutta valitettavasti eri kellonaikaan. Vielä kotona oleva 17-vuotias ajaa myös ammattiopintoihin omalla autollaan, koska mitään muuta vaihtoehtoa ei ole. Nuorimman hakee koulubussi. Perheen bensalasku kasvaa koko ajan, ja on oikeastaan jo mahdoton. Anne miettii vakavissaan, kannattaako töissä enää käydä. Käteen jää 120 euroa enemmän kuin jos jäisi kotiin. Ei vain tahdo luonto antaa periksi sellaiselle.

TV:ssä ministeri kertoo kävelyn ja pyöräilyn edistämisestä ja sähköautoilusta. Mikko klikkaa Nettiautoon ja hakee: sähköauto, farmari, vetokoukku. Hän saa viisi hakutulosta. Niistä halvin on VW Golf vuosimallia 2016, hinta on 20 890 euroa. Loput ovat hintaluokkaa 44 000 euroa – 55 000 euroa. Ei tule kauppoja. Yksi auto maksaa moninkertaisesti sen, mitä Mikon ja Annen perheen kaikki autot yhteensä, ostettaessa.

TV:ssä ministeri kertoo, että sähköautoilu on todellisuutta. Mikon mielestä hän on täysin vieraantunut elämästä.

Anne miettii, kannattaako tässä maassa yrittää, tehdä töitä tai edes asua. Mutta mieluummin sentään täällä kuin pääkaupunkiseudulla. Vantaalle muuttanut sisko kertoo puhelimessa, millaista siellä on.

Villelle, Riinalle, Mikolle ja Annelle hallitus kertoo, että heidän pitää olla valmiita laskemaan elintasoaan. Heille kerrotaan, että suurin ongelmamme on ilmaston lämpeneminen. Että Suomi on oikeusvaltio, joka huolehtii heikoimmistaan ja takaa kaikkien ihmisoikeudet. Heille kerrotaan, että vaikka suomalaisten osuus Vantaalla vähenee ja tilalle tulee maahanmuuttajia, se on vain nykyaikaa. Asian suurempi ihmettely kannattaa tehdä hiljaa yksinään, ettei tulisi pelanneeksi enempää populistien hyväksi. Niiden, joiden mielestä Suomi on edelleen vuonna 2022 suomalaisten maa.

(Osa puoluevaltuuston puheenvuorosta 30.4.)

”Työperäinen maahanmuutto” – Keisarilla ei ole vaatteita

Työperäisen maahanmuuton lisääminen on toimenpide, jonka perään huutelevat niin hallitus kuin oppositio perussuomalaisia lukuun ottamatta, oikeiston ja vasemmiston etujärjestöt ja useat muut yhteiskunnan tahot. Työperäisen maahanmuuton lisääminen ei aiheuttanut ongelmia päättyneessä kehysriihessä, sillä kaikki puolueet ajavat sitä, koko ajan yhä voimakkaammin. Se oli ensimmäinen asia, jonka riihestä tiedettiin olevan tulossa.

Työperäiseen maahanmuuttoon – kuten maahanmuuttoon yleensä – liittyy edelleen paljon harhauskomuksia, jotka leviävät tehokkaasti median toistaessa papukaijana sen lisäämisen välttämättömyyttä. Hyvin harvoin mennään asiassa riittävän syvälle, ja niinpä poliittinen keskustelu etenee hokemien tasolla.

Vielä joitakin vuosia sitten oli tavallista, että maahanmuuton kannattajat puhuivat vain maahanmuutosta, tarkoittaessaan kaikkea turvapaikanhakijoista siivoojien kautta finlaysoneihin ja karl fazereihin. Perussuomalaisten ohjeistaessa on vähitellen päästy siihen, että ainakin työperäinen osataan erottaa humanitaarisesta ja sosiaalisesta maahanmuutosta.

Myöskään työperäistä maahanmuuttoa ei pitäisi käsitellä yhtenä kokonaisuutena, koska se sisältää kaikenlaista marjanpoimijoista eli kausityöntekijöistä matalapalkka-aloille suuntautuvan kouluttamattoman maahanmuuton kautta korkeasti koulutettuihin kansainvälisiin osaajiin. Viimeksi mainittuja tulee huomattavan vähän verrattuna ensin mainittuihin. Näiden eri kategorioiden vaikutukset julkiseen talouteen ovat tietenkin toisistaan eroavat.  Useimmat keskusteluun osallistuvat kyllä tietävät tämän, mutta eivät välitä. Tämä yksinkertainen tosiasia ei lainkaan tunnu haittaavan niitä, jotka vain vaativat kurkku suorana työperäisen maahanmuuton lisäämisestä. Mielikuvaa rakennetaan kanadalaisesta insinööristä ja aasialaisesta työrobotista, todellisuus on afrikkalainen siivooja ja aasialainen postinkantaja. Tai kuusi kuukautta Suomessa työskentelevä telakkatyöntekijä. Tai suomalaiset rakentamisen osaajat kortistoon ajava ukrainalainen.

Kuva

Halpatyövoimaa, ei osaajia

Suomeen ei tule oikeita kansainvälisiä huippuosaajia EU-maiden ulkopuolelta. Suomeen tulee väkeä matalapalkka-aloille. Viime vuosi, koronavuosi, oli kaikkien aikojen ennätys työlupien myöntämisessä EU:n ulkopuolelta saatavuusharkinnan piirissä oleville aloille saapuville. Tänä vuonna kasvua tulee edelleen paljon. Ylivoimaisesti eniten lupia annetaan siivoojille, ravintolatyöntekijöille, hitsaajille ja puutarha- ja vastaaville työntekijöille. Nimenomaan tätä kategoriaa halutaankin lisätä, vaikka kaikki eivät sano sitä ääneen.

Erityisasiantuntijoiden ryhmässäkään ei paljon niitä amerikkalaisia huippuosaajia näy, vaan suuri enemmistö on intialaisia koodareita, joiden palkka nostetaan usein eri tavalla kikkailemalla vaadittavaan 3000 euroon, jonka nähdään olevan erityisasiantuntijan raja. Intialaiskoodarien maahantuontiin ja työskentelyyn liittyy aivan vastaavia ongelmia kuin maahanmuuttovaltaisiin matalapalkka-aloihinkin, joista saamme jatkuvasti lukea lehdistä. Alipalkkausta, työehtojen rikkomuksia ja niin edelleen. Keskipalkka on selvästi alhaisempi kuin suomalaisilla alan työntekijöillä.

Sipilän hallitus aloitti Talent Boost -toimenpideohjelman, jolla piti houkutella kansainvälisiä osaajia. Houkuttelu oli heikkoa. Nykyinen hallitus volyymiä lisätäkseen on hylännyt toiveen osaajista ja laajentanut ohjelman koskemaan laajamittaisesti työvoiman maahanmuuttoa yleensä.

Suomessa puhutaan jopa asiantuntijatasolla osaajista, kun tarkoitetaan kouluttamatonta matalapalkka-alojen työvoimaa, huippuosaajista, kun tarkoitetaan vaikkapa yhä kovempiin työoloihin ja heikkoon palkkaan mukisematta suostuvia ulkomaalaisia hoitajia. Työvoimapula, osaajapula, pula kuin pula, kaikki vaativat näitä maagisia osaajia.

Mistä sitten on oikeasti kyse?

Tuskin mikään taho vastustaa korkeasti koulutettuja siirtolaisia. Mille tahansa maalle tällaiset kansainväliset osaajat kelpaavat. EU yrittää kilpailla heistä esimerkiksi Aasiaa ja Yhdysvaltoja vastaan eikä pärjää kovin hyvin. Suomen kaltainen maa jää nuolemaan näppejään, koska palkkatasomme ei ole yleisesti ottaen kilpailukykyinen mutta toisaalta verotuksemme on korkea. Meillä on etumme, kuten luonto ja suhteellinen turvallisuus, mutta toistaiseksi nämä tekijät eivät ole saaneet huippuosaajien virtaa kohdistumaan Suomeen. En usko tilanteen muuttuvan.

Sen sijaan muunlaisia virtoja ei tarvitse erityisesti houkutella. Kouluttamaton tai vähän koulutettu siirtolaisuus, riippumatta siitä, ovatko henkilöt turvapaikanhakijoita vai työperäisiä, haluaa korkeamman elintason maihin kaikkialla maailmassa. Tässäkään ei ole mitään ihmeellistä. Tomaatit poimii Espanjassa laiton siirtolainen Afrikasta, Yhdysvaltojen pelloilla työskentelee meksikolainen, ukrainalainen haluaa Eurooppaan, nigerialainen Suomeen opiskelemaan.

Sen sijaan suomalaisen sosiaaliturvan taso ja muut hyvinvointiyhteiskunnan edut varmistavat sen, että kenellä tahansa, joka onnistuu vakiinnuttamaan oleskelunsa täällä, ei pidemmän päälle keskimäärin ole kannustimia työskennellä matalien palkkojen aloilla. Tietenkin jotkut ovat ahkerampia ja sitoutuneempia kuin toiset, kuten kantaväestössäkin, mutta kun puhutaan keskiarvoista ja kannustimista, kuva on selkeä. Samalla kun suomalaisella on yhä heikommat kannustimet tulla näille samoille työmarkkinoille, ulkomaalaisella on yhä suuremmat kannustimet saapua Suomeen.

Halpamaahanmuutto tulee kalliiksi

Matalapalkka-aloille saapuvien henkilöiden työllisyysaste laskee, hieman lähtömaasta riippuen, muutamien vuosien maassaolon jälkeen kantaväestön työllisyyden alle. Matalapalkka-aloille saapuvat työperäiset maahanmuuttajat eivät siis pysy töissä.

Toisaalta kuten olemme myös tilastojen ja rekisterien avulla osoittaneet, vaikka yritys tai elinkeino ja tietenkin saapuva ihminen itse hyötyvät, julkinen talous kärsii. Nettotulonsiirrot laskevat pian erittäin negatiivisiksi kantaväestön nähden. Muuttajat saavat siis paljon enemmän tulonsiirtoja kuin maksavat veroja. Mikäli huomioidaan perheenyhdistetty puoliso, ovat sekä työllisyysaste, työtulot että nettotulonsiirrot vieläkin negatiivisempia.

Kouluttamattoman työvoiman haaliminen kehittyvistä maista epätyypillisiin ja matalan tuottavuuden työsuhteisiin ei anna millään lailla pysyväisluonteisia myönteisiä vaikutuksia kansantalouteen. Sosiaalisen maahanmuuton ohella tällainen työperäinen maahanmuutto lisää huono-osaisuutta ja pienituloisuutta ja eriarvoisuutta. Hallitus väittää vähentävänsä eriarvoisuutta, mutta niin kauan kuin maahanmuuttopolitiikka on tällaista, se lisää sitä. Vieraskielisyys näyttäytyy yhä oleellisempana tekijänä huono-osaisuuden ja eriarvoisuuden arvioissa, olipa kontekstina sitten koulu, asuinalue, sairastavuus tai sosiaaliset ongelmat.

Hallituksen traagiset virheet

Hallitus ilmoitti puoliväliriihestään, että sen tavoitteena on kasvattaa työ- ja koulutusperäistä maahanmuuttoa huomattavasti. Hallitus haluaa vähintään kaksinkertaistaa työperäisen maahanmuuton nykytasosta vuoteen 2030 niin, että 50 000 työperäisen maahanmuuttajan kokonaislisäys toteutuu. Sen jälkeen tavoitteena on saavuttaa edelleen 10 000 maahanmuuttajan vuosittainen lisäys. Lukemat ovat valtavia, mutta eivät yllättäviä. Ne toistavat kaiun lailla niitä vaatimuksia, joita ympäriinsä maassamme kuulee.

Hallitus väittää, että työperäinen maahanmuutto kasvattaa työllisyyttä ja että tämä on kestävin keino vahvistaa julkista taloutta. Samaan aikaan hallitus on löytänyt työllisyysvaikutuksia jopa kotouttamisen lisäämiselle, vaikka tällekään VM ei anna minkäänlaista vaikutusta.

Hallituksen väitteet työperäisen maahanmuuton hyödyistä julkiselle taloudelle eivät pidä paikkaansa. Sen esittämillä keinoilla ei tulla lisäämään oikeasti julkista taloutta hyödyttävää työperäistä maahanmuuttoa, mutta kylläkin sitä heikentävää matalapalkka- ja muuta sosiaalista maahanmuuttoa. Suomessa ei ole koskaan ollut eikä edelleenkään näköpiirissä näy sellaista valikoivaa maahanmuuttopolitiikkaa, joka olisi vähimmäisedellytys sille, että maahanmuutosta olisi saatavissa minkäänlaisia kokonaistaloudellisia hyötyjä. Saattaa olla, että jotkut tahot oikeasti kuvittelevat, että nyt ollaan tekemässä joitakin muutoksia, joilla painopiste siirtyy koulutettuihin osaajiin, mutta yksikään hallituksen esittämä toimenpide ei viittaa tähän. Ainoa, mikä merkittävästi edelleen tulee nousemaan, on matalapalkkamaahanmuutto.

Saatavuusharkinta romutetaan viimeisiltäkin osiltaan

SDP on luvannut, että saatavuusharkintaa eli ainoaa estettä EU-alueen ulkopuolelta saapuvan vapaan siirtolaisuuden tiellä ei tämän hallituskauden aikana pureta. Nyt tämä lupaus näkyy pyörretyn, sillä saatavuusharkintaan – siihen vähään, mitä siitä on enää jäljellä – on tulossa romautus. Esimerkiksi saatavuusharkinnan ”alueellinen sujuvoittaminen” tarkoittaa sitä, että liberaaleimmat linjaukset eri aloilta otetaan käyttöön koko maassa eli esimerkiksi, että Uudenmaan päätökset ravintolatyöntekijöistä levitetään kaikkiin maakuntiin.

Tämä päätös tekee täysin naurunalaiseksi pääministerin vappupuheessaan tekemät lupaukset työmarkkinoista. Mikäli demarit olisi kiinnostuneita duunareista ja suomalaisten työmarkkinoiden balanssista, puolue ei tekisi tällaista takinkääntöä. Huomion keskittäminen siihen, mitä tapahtuu vientialoilla, joissa työntekijän neuvotteluasema on aina ollut huomattava, jättää tyystin varjoonsa sen keikauksen, jossa yhä kiihtyvämmällä tahdilla yksi matalapalkka-ala toisensa jälkeen siirretään maahanmuuttajavaltaiseksi.

Aina kun puhutaan saatavuusharkinnasta, kyse on EU:n ulkopuolelta saapuvasta kouluttamattomasta matalapalkkamaahanmuutosta, ei mistään muusta. Saatavuusharkinta ei koske osaajia, ei asiantuntijoita, ei EU:n väestöä, ei kausityöntekijöitä. Kun hallitus väittää, että ”työllisyyden edistämisen ministeriryhmä linjaa saatavuusharkinnasta”, voi olla sataprosenttisen varma, mistä puhutaan ja mitä ollaan tekemässä. Ja tämä on nyt siis tapahtumassa sosiaalidemokraattijohtoisen hallituksen aikakaudella.

Myös perheenyhdistäminen helpottuu entisestään

Käytännössä tapahtuvan saatavuusharkinnan purkamisen ohella hyvin ongelmallinen on riihessä tehty kirjaus siitä, että hallitus tarkastelee mahdollisuuksia entisestään laskea toimeentuloedellytyksiä eri maahanmuuttajaryhmillä.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että jo ennestään hyvin alhaalla olleita perheenyhdistämisten tulorajavaatimuksia lasketaan. Suomi on jo nyt tässä omassa sarjassaan, ja tilanne tulee heikkenemään. Maahanmuuton, niin sosiaalisen kuin työperäisen, vaikutus julkiselle taloudelle tulee koko ajan olemaan negatiivisempi.

Korkeaa teknologiaa ja kouluttamatonta väestöä

Matalapalkka-alojen kasvun ongelmat kohdistuvat koko yhteiskuntaan ja sen perusrakenteisiin, koska kustannukset lankeavat kaikille. Jatkuvat vaatimukset kouluttamattoman ulkomaalaisväestön lisäämisestä ovat täydellisessä ristiriidassa myös sen kanssa, että haluamme Suomeen korkean osaamisen ja teknologian työpaikkoja, pääomaintensiivisyyttä ja innovaatioita. Samoin se on ristiriidassa rakennemuutoksen kanssa, sillä Suomesta, kuten muistakin länsimaista, on kadonnut satojatuhansia alhaisen osaamisen työpaikkoja ja katoaa koko ajan lisää.

Niinpä tosiasia maahanmuuton ja julkisen talouden kestävyyden kanssa on toinen kuin esitetty. Mikäli haluamme säilyttää nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan palvelut ja etuudet, tarvitsemme taloutta vahvistavia toimia eikä meidän pidä tuottaa maahan ihmisiä, joiden työllisyys jää tai päätyy heikoksi ja osaaminen ja ansiot alhaisiksi. Maahanmuuttajista ainoastaan ne, joiden tuottavan työn panoksesta jää jotakin viivan alle, olisivat siis tältä kantilta katsoen tervetulleita. Lisäksi meidän pitäisi käydä arvokeskustelua siitä, mitä ne suomalaiset, jotka eivät halua tai kykene opiskelemaan pitkälle, tulevat tekemään tulevaisuudessa. Maahanmuuttajavaltaisten alojen heikko palkkakehitys ja imago entisestään vaikeuttavat kantaväestön halua hakeutua niille.

Vastaavia ongelmia koko ajan paisuvassa opiskelijamaahanmuutossa

Työperäisen maahanmuuton lisäämisen ohella hallitus vaatii nyt myös huomattavasti lisää opiskelijamaahanmuuttoa. Uusien ulkomaalaisten tutkinto-opiskelijoiden määrä pyritään kolminkertaistamaan vuoteen 2030 mennessä. Tässä on vastaavat ongelmansa. Ensinnäkään oppilaitostemme ns. kansainvälistyminen ei ole yksi kokonaisuus. Erityisesti ammattikorkeakouluissa opiskelee paljon afrikkalaisia. Eniten Suomeen tullaan opiskelemaan tutkintoon Venäjältä, Vietnamista, Kiinasta ja Nepalista. Suomalaisiin ammattikorkeakouluihin haetaan eniten Nepalista, Bangladeshista ja Nigeriasta, yliopistoihin Nigeriasta, Pakistanista, Intiasta ja Ghanasta. Ulkomaalaisten osuus kaikista korkeakouluopiskelijoista on Suomessa jopa suurempaa kuin OECD-maissa keskimäärin. Kaikenlaisten tutkintojen suorittaneiden halutaan saada jäävän Suomeen.

Itselleni ei ole käynyt selväksi, miksi veronmaksajan pitää kustantaa ulkomaalaisten tutkintoja ja mitä hyötyä siitä meille on, varsinkaan siinä tapauksessa, että tuloksena ei ole sellaista osaamista, joka tulisi Suomea hyödyttämään. Liian usein opiskelu on vain keino hoitaa maahanpääsy, koska turvapaikkaan tai muuhun kategoriaan ei ole pääsyä. Mikäli omissa ikäluokissamme ei ole riittävästi opiskelijoita ylläpitämään kaikkia oppilaitoksia ja kaikkia aloja, niitä pitää vähentää, eikä täyttää kehittyvistä maista saapuvilla halukkailla. On sulaa hulluutta, että oppilaitokset saavat pumpata veronmaksajan rahaa siksi, että on kansallisesti päätetty kouluttaa yhä enemmän ulkomaalaisia suomalaisten määrän vähentyessä.

Koulutuspolitiikkaan vaaditaan perustava muutos

Koulutuspolitiikan merkityksestä puhutaan aivan liian vähän. On valtiovallan vastuulla, että maassa suoritetaan sellaista koulutuspolitiikkaa, että oikeilla aloilla ja mieluiten oikeissa paikoissa on oikea määrä valmistuneita, tutkinnon suorittaneita ja osaavia ihmisiä. Nyt näin ei ole. Paitsi että ammatillista koulutustamme piinaavat monet kroonistuneet ongelmat, on myös kokonaisuudessa ongelmia. Oppilaitoskentällä on eräänlainen villi länsi, jossa yksiköt kouluttavat sinne, mistä niille itselleen on saatavissa hyötyä ja resursseja. Tässä ei ole mitään järkeä.

Valtiolla pitäisi olla koulutuksen keskeisimpänä maksumiehenä suurempi ja ohjaavampi rooli koulutuksen suuntaamisessa alojen ja alueiden suhteen, koska valtio vastaa myös koulutustuotoksen seurauksista. Sikäli kun eri alojen työvoimapulat ovat laadullisia eli johtuvat osaajien puutteesta tai osaamisvajeista, heitä on koulutettava lisää. Sikäli kun työvoimapula johtuu huonosta palkasta ja työoloista suhteessa sosiaaliturvaan, on tähän puututtava.

Matalapalkkamaahanmuuton tai opiskelijoiden avuksi huutamisen sijaan vaaditaan tietoa Suomen elinkeinorakenteen suunnasta, työvoiman saatavuushaasteista ja sen edellyttämistä järkevistä toimenpiteistä. Elinkeinoalojen pitää kyetä konkreettisesti tekemään selvitystä ongelmakohdista, osaamisen ja työvoiman puutteista ja lopettaa yleinen työvoimapulan huutaminen ja maahanmuuton tarjoaminen siihen jonkinlaisena avainratkaisuna. Vastaavasti median pitäisi sivistyä perehtymällä oleellisiin lukuihin, prosesseihin ja tilastoihin ja lopettaa poliittisten ja taloudellisten intressiryhmien papukaijana toimiminen.

Suomalaisnuori, joka suunnittelee, mille alalle kouluttautuu, hyötyisi tiedosta, mikä on kannattavaa, mistä on saatavilla mahdollisimman vakaa työura, osaamista vastaavalla palkalla. Tähän liittyy myös aluepolitiikka. Liian monella suomalaisellakaan ei ole minkäänlaista positiivista näkymää työuralle, ja tällä on erityisen negatiivinen vaikutus myös syntyvyyteen.

Ylipäätänsä lähtökohtana tulisi olla ihmisten ohjaaminen tuottaviin ja työllisyyttä kasvattaviin töihin, joilla on myös kansantaloudellista merkitystä.

Työvoimapulan monenlaiset kasvot

Työ- ja elinkeinoministeriö kokoaa säännöllisesti arvioita ammattien kysynnän ja tarjonnan suhteista. Tällä hetkellä työvoimapula-ammateiksi määritellään yhteensä 37 ammattia. Niistä suurin osa on julkisen sektorin ammatteja, joiden kohdalla ongelma on usein työoloissa ja palkkauksessa. Samaan aikaan kun hoitoalalle toisesta päästä halutaan lisää väkeä mahdollisimman kaukaisista maista, toisesta päästä työvoimaa karkaa alalta pois. Tämä on kansantaloudellisesti järjetöntä. Nyt samanlaisia ilmiöitä alkaa muodostua esimerkiksi varhaiskasvatukseen. Meillä ihan todella suunnitellaan päiväkodin työntekijöiden kuskaamista Suomen ulkopuolelta, koska paukkuja alan työolojen ja palkkauksen kehittämiseen ei ole.

Suomalaiset eivät ole lopettaneet olemasta kiinnostuneita varhaiskasvatuksesta tai lastentarhanopettamisesta tai vanhustenhoidosta. He tekisivät sitä, mikäli alan vetovoima olisi ennallaan. Mikäli työ ei olisi palkkaan nähden niin vaativaa, mikäli palkalla voisi pääkaupunkiseudullakin elää, mikäli siihen ei suhtauduttaisi bulkkina, jota tekemään voidaan kärrätä ulkomailta se, joka sitä suostuu tekemään.

Vastaavasti työvoimapula-aloiksi esitetään myös esimerkiksi siivoojat ja hitsaajat. Ei ole väärin ihmetellä, kuinka tolkuttoman paljon meille tarvitaan siivoojia, kun heitä koko ajan saapuu yhä enemmän ja silti heitä myös tarvitaan koko ajan enemmän. Vastaus piilee siinä, että työperäisenä matalapalkka-aloille saapuvien työllisyys laskee muutamassa vuodessa maahantulon jälkeen. Siivoojia tarvitaan kehitysmaista koko ajan lisää, koska entiset siivoajat lopettavat siivoamasta.

Ja miksi? Koska siivoaminen ei kerta kaikkiaan ole järkevää, kun saman rahan ja enemmän voi saada tekemättä mitään.

Työperäinen maahanmuutto – Keisarilla ei ole vaatteita

Työperäisestä maahanmuutosta keskustellaan päivittäin jossakin – suhteessa huoltosuhteeseen, kestävyysvajeeseen, työvoimapulaan, sosiaaliturvaan, maahanmuuttopolitiikkaan, innovaatioihin, osaamiseen, työhalukkuuteen, työttömyysturvaan ja niin edelleen. Pääasiassa keskustelu on vääristävää – joko silkasta sumutuksen halusta, kuten silloin kun elinkeinoelämä pyrkii peittelemään haluaan saada maahan halvempaa ja helpompaa työntekijämassaa, tai tietämättömyydestä, kun joku onneton vasemmistopoliitikko silmät kirkkaana kertoo saatavuusharkinnan olevan esteenä kansainvälisille innovaatioille, jotka nostavat Suomen takaisin huipulle.

Tämäkö ei sitten ole rasismia?

Yhteiskunnallisessa keskustelussamme on tavallista löytää rasismia milloin mistäkin. Jostakin syystä sitä ei koskaan löydetä siitä täysin vastuuttomasta hyväosaisten poliitikkojen ja eturyhmätahojen halusta houkutella Suomeen yhä enemmän ihmisiä kehitysmaista alaluokkaistumaan tai siitä, miten etnisesti jakautuneita työmarkkinamme alkavat olla. Sama ilmiö korostuu asuntopolitiikassa, alueilla, kouluissa, sosiaalipolitiikassa ja niin edelleen. Vaikutukset koko yhteiskuntaan ovat huomattavat.

Ja tämä on vain uutta polttoainetta vasemmistolaiselle holhouspolitiikalle. Tästä löytyy syy uusille veronkorotuksille ja uusille eriarvoisuuden vähentämisohjelmille. Siitä löytyy syy syrjäytymistä ehkäiseville monikulttuurisuuskoordinaattoreille ja niille kaikille oppilaitoksille, konsulteille ja firmoille, jotka haluavat kotouttaa ja valmentaa.

Suunnanmuutos Suomen ja suomalaisten hyväksi

Suomi tarvitsee oman kansallisen työvoiman mahdollisimman kattavaa työllisyyttä, työmarkkinoiden ulkopuolella olevien reservien käyttöönottoa ja erityisesti kasvualojen asiantuntijatason ja yrityksiin syntyvän tuottavan työn lisäystä. Tarvitsemme ammatilliseen koulutukseen arvonnousun ja koulutuspolitiikan tarkoituksen ja motiivin uudelleensuuntaamisen.

Mikäli maahanmuuttoa halutaan edistää, sen pitää olla tiukasti valikoitua ja osaamisperustaista ja sijoittua muualle kuin matalapalkka-aloille. Työperäisen oleskeluluvan vaihtoehtona ei voi olla sosiaaliturva tai kotouttamispalveluiden varaan jääminen.

On surullista, että on yhden puolueen toiminnan ja tutkimustyön varassa, että ilmiön ongelmista ja kokonaisuudesta on edes minkäänlaista tietoa. Kuitenkaan meidän ei tarvitse mennä enää kuin Ruotsiin asti, ja siellä jopa oikeistosta käsin nähdään matalapalkkamaahanmuuton aiheuttamat valtavat ongelmat niin julkiselle taloudelle kuin yhteiskunnalle muutenkin. Toivon, että myös Suomessa vaaleanpunaiset monikulttuurisuuslasit otetaan pois silmiltä ja katsotaan tätä todellisuutta rehellisesti ja kaunistelematta.

Hallituksen tavoittelema vuotuisen nettomaahanmuuton valtava kasvattaminen ei pienennä kestävyysvajetta vaan suurentaa sitä. Se ei ratkaise ainuttakaan rakenteellista ongelmaa suomalaisen työllisyyspolitiikan ja kestävyysvajeen taustalla vaan pahentaa niitä.

Kerjäläisten Helsinki

Seisoin hieman ennen aamuyhdeksää Helsingin rautatieasemalla kahvilan jonossa. Muutaman metrin päässä päivysti nuori romanikerjäläisnainen kipponsa kanssa. Ei ole kovin tavallista, että heitä on asemarakennuksen sisällä – vaan sitäkin enemmän sen ulkopuolella ja oikeastaan kaikkialla Helsingin keskustassa ja useilla muilla alueilla.

Seurasin katseellani, kun kauempaa saapui vanha, huonosti kävelevä mies rollaattoria työntäen. Kun mies oli kohdallani, kerjäläinen lähestyi tätä välittömästi ja toi kuppinsa hyvin lähelle. Mies ei reagoinut, pudisti korkeintaan päätään, ja yritti kiirehtiä askeleitaan. Huomasin, että kerjäläinen skannasi tilanteen ja havainnoi hyvin nopeasti, että miehestä voisi hyötyä muulla tavoin – rollaattorin korissa oli kassi.

Rollaattorimies oli kävelemässä kohti ulko-ovea Asema-aukion suuntaan. Kerjäläisnainen lähti perään. Siinä vaiheessa luovutin paikkani kahvilan jonossa ja lähdin myös perään. Ehdin ottaa puhelimen käteeni ja kuvata vähän. Videosta näkee selvästi, kuinka kerjäläinen kohdistaa huomionsa rollaattorin koriin ja ehkä miettii strategiaa.

Oviaukon kohdalla nainen näki tilaisuutensa tulleen. Hän ei kuitenkaan ollut huomannut, että olin aivan takana. Keskeytin tapahtuman alkamalla huutaa naiselle (englanniksi). Naisen huomio rollaattorimiehen kassiin herpaantui, tilanne hajosi ja mies pääsi pakoon. Kerjäläisnainen keskittyi seuraavaksi minuun kalattamalla kiukkuisena jotakin, mistä en ymmärtänyt.

Koin tarpeelliseksi kääntyä kannoiltani ja palasin asemahalliin. Huomasin, että myös nainen tuli takaisin samalle kytispaikalle. Yksi papparainen pelastui, seuraava ehkä ei.

Soitin poliisille. Tilanne ja henkilöt löydettiin myös valvontakameroiden nauhoista. Muusta jatkosta en tiedä.

Todistamani tilanne ei ole ainutlaatuinen. Liikkuvan väestön eli yleensä vapaan liikkuvuuden avulla maahamme saapuneiden Keski-ja Itä-Euroopan romanien osallisuus näpistyksissä, taskuvarkauksissa ja myös isommissa rikoksissa on merkittävä. Jokunen vuosi sitten syntyi kohu, kun joku sanoi, että kerjäläiset tekevät rikoksia. Pöyristyneiden mukaan rikoksen tekijät eivät ole kerjäläisiä vaan aivan muita romaneita. Kerjäläiset ovat viattomia Ison Numeron myyjiä ja kaduilla istujia. Kuten tänäänkin nähtiin, ainakin tältä kerjäläisnaiselta onnistui varsin helposti vaihtaa roolia, kun sopiva tilaisuus käveli kohdalle.

Poliisi toimi tänäänkin erinomaisen hyvin ja tehokkaasti, mutta itse ilmiöön heillä on hyvin vähän mahdollisuuksia vaikuttaa. Helsinkiläiset ovat ilmeisesti liian turtuneita kerjäläisilmiöön eikä ongelman laajuudesta – ja esimerkiksi rikoksista, kuten näpistyksistä, ryöstöistä, ihmiskaupasta, väkivallasta, huumekaupasta – riittävästi puhuta. Olisi ehkä syytä?

Ruotsi. Ruotsi. Ruotsi.

Malmössä riehutaan, Göteborgissa riehutaan, liekkivideot leviävät sosiaalisessa mediassa.

Göteborgin monilla alueilla on ollut voimassa epävirallinen ulkonaliikkumiskielto – nimittäin rikollisten ylläpitämänä. Voimaansa esittelevät aseistetut ja naamioidut miehet vartioivat kaduilla ja estivät ihmisten liikkumisen, myös kunnan työntekijöiden. Kotihoitajia suojaamaan tarvitaan vartijoita. Vanhemmat eivät vie lapsiaan päiväkotiin, kadut ovat tyhjiä. Poliisi ei myönnä, että se olisi menettänyt tilanteen hallinnan.

Malmössä riehuvat laumat panevat kaikkia paikkoja paskaksi. Erityisesti niitä, joita veronmaksaja heille on kustantanut, jotta he kotoutuisivat. Poliisit eivät ole menneet kaikille alueille, koska eivät pärjäisi riehujille.

Ihmisiä kuolee jatkuvasti ampumisten ja muun väkivallan varsinaisina kohteina tai vahingossa. Lapsiakin. Lehtien uutiset tapauksista ovat valtavirtaa. Rangaistuksia on tiukennettu, mutta ei lainkaan riittävästi. Demarimaa ei kykene enää muuttamaan linjaansa. Ruotsidemokraatit on edelleen eristetty.

Kuvottavan kaksinaismoralistinen maa sössöttää pääkirjoituksissaan toimenpiteistä, ja demarihallitus pakoilee vastuuta. Tavalliset ihmiset muuttavat alueilta toisille, segregaatio syvenee. Luokkayhteiskunta vahvistuu. Ruotsi on kaikkea muuta kuin IKEA:n tai GANT:in kuvasto.

Maahanmuuttopolitiikka jatkaa pääosin ennallaan. Edes radikaalit toimenpiteet eivät enää onnistuisi muuttamaan suuntaa. Yhteiskunnan tuhoamisesta etua ja hyötyä saavat tahot ovat liian vahvoja.

Uutiset eri puolilta Ruotsia ovat niin kertakaikkisen karmeita, että niitä on vaikea uskoa todeksi, vaikka tilanteen kehittymistä olenkin seurannut 20 vuotta.

On silti vieläkin niitä, jotka jaksavat lässyttää jotakin kotouttamisesta ja rasismista, täällä Suomessakin.

Hävetkää, ei muuta voi sanoa.

Muuttakaa Ruotsiin, vaikkapa Malmöhön. Unelmien maanne.

Onko järjestelmän hyväksikäyttö mitätön oheisvahinko?

Pohjoismaat tottuivat roikkumaan erilaisten hyvää elämää mittaavien indeksien ja tutkimusten kärjessä. Olipa kyseessä sukupuolten tasa-arvo, ihmisoikeudet, luottamus valtioon tai koulumenestys, pohjoisen hyvinvointivaltiot olivat kärjessä. Vaikka osa saavutuksista on sittemmin heikentynyt, kuulumme edelleen priimusvaltioiden ryhmään – tiedämme sen itse ja sen tietävät myös monet muut ihmiset, jotka haluaisivat päästä osallisiksi sen onnesta ja autuudesta.

Useissa tutkimuksissa – vaikka tällaisista asioista ei nyky-yhteiskuntatiede juuri olekaan kiinnostunut – on esitetty etnisen, uskonnollisen ja kulttuurisen homogeenisyyden olevan merkittävä tekijä paitsi praktisen hyvinvointivaltion myös yhteisön korkean sisäisen ja eliittiin ja valtioon kohdistuvan luottamuksen takana. Tästä on vastaavasti seurannut taloudellista tasa-arvoa ja pieniä tuloeroja.

Käytäntö vahvistaa asian. Vaikka näkemys vaikuttaa useimpien ihmisten mielestä lähes intuitiivisen selvältä, akateeminen tutkimus on pääasiassa lähestynyt asiaa nurinkurin: tutkimalla mitä etninen ja muunlainen moninaisuus saa aikaan yhteisöjen ja valtioiden tasolla. Vaikka yksittäisissä tutkimuksissa saadaankin keskenään ristiriitaisia tuloksia, voidaan ajatella, että liian suuren erilaisuuden tuottaminen samaan yhteisöön heikentää mm. luottamusta valtioon ja toisiin kansalaisiin sekä vähentää sitä ”liimaa”, joka valtiota ja yhteisöä pitää kasassa.

Hyötyä diversiteetistä toki saattaa myös olla (esimerkiksi lisääntyneitä ”innovaatioita”). Tämä ei valitettavasti hyvinvointivaltiossa korvaa haittoja.

Korkeaan verotukseen, suuriin tulonsiirtoihin ja laajaan julkisten hyödykkeiden tuottamiseen nojaavan valtion tapauksessa tuon ”liiman” puuttuminen näkyy ennen pitkää muun muassa veronmaksuhalukkuuden rapautumisena, luottamuksen ”yksilöllistymisenä”, sosiaaliturvan väärinkäyttämisenä ja erilaisina eriytymisen ja eriyttämisen mekanismeina.

Pohjoismaalaista solidaarisuutta ja sosiaaliturvaa on aina käytetty jonkin verran hyväksi. Joukoissamme on aina ihmisiä, joiden mielestä säännöt eivät koske heitä, ja on vain inhimillistä etsiä porsaanreikiä ja mahdollisia hyötymiskeinoja.

Olen kuitenkin vakuuttunut, että mitä ”moninaisemmaksi” yhteiskuntamme muuttuvat, mitä vähemmän yksilöiden välistä liimaa, sitä lukuisammaksi ja härskimmäksi käy myös järjestelmän hyväksikäyttö.

Muutama viikko sitten kirjoitin, että niin turvapaikka- kuin muukin humanitaristinen politiikka liberaalissa oikeusvaltiossa on aina altis suurelle kusetukselle. Tähän minut kirvoitti A-studio, jossa kuvattiin ISIS-terroristeja. Halussaan päästä pois maanpäällisestä helvetistä (josta ei tullutkaan paratiisi heille) he yrittivät väittää olevansa syyttömiä. ”En ole ollut taistelija, vaan kokki. Tai kuljettaja!” Joka tapauksessa jotakin vähäpätöisempää kuin aidosti ja oikeasti paha ja vaarallinen.

Järjestelmämme uskoo yleensä kaiken. Vaikka yksittäiset ihmiset eivät uskoisikaan, järjestelmämme uskoo. Se on rakennettu niin. Osin se tietysti turvaa yksilön oikeuksia ja oikeusturvaa, ja tämä on erinomaista. Mutta kun rajoitteita löysennetään, ja yksilöiden piiriin oletetaan kuuluvaksi koko maailma tai kaikki halukkaat, näyttäytyvät järjestelmän raadolliset puolet. Meitä käytetään hyväksi, meitä kusetetaan.

Monien etenkin vasemmistolaisten mielestä kusetetuksi tuleminen – siis järjestelmämme hyväksikäyttö – on vain mitätön oheisvahinko. Meidän pitää yhä enemmän avata järjestelmäämme kaikille. Meidän pitää yhä vähemmän tehdä rajauksia. Meidän pitää yhä vähemmän sanktioida kusettamisesta. Tämä hyvä kuuluu kaikille. (He sanovat, että ihmisoikeudet kuuluvat kaikille, mutta käytännössä se tarkoittaa juuri tuota.)

Mutta ei, he ovat väärässä. Kyseessä ei ole oheisvahinko, vaan osoitus siitä, miten vähitellen koko järjestelmä murtuu. Se murtuu siksi, että sitä ei voida ylläpitää, mikäli se on avoin kaikille ja mikäli sitä ei voimakkaasti rajata, niin lainsäädännön kuin yhteisöllisen hyväksyttävyydenkin osalta.

Ei ole sattumaa, että saamme lukea jatkuvasti yhä härskimpiä uutisia hyväksikäytöstä ja siitä, kuinka järjestelmämme on täysin kädetön huijaajien edessä. Kulttuurimme muuttuu toki myös; liberaalissa yhteiskunnassa yksilöitä ei koske samanlainen kontrolli kuin joskus.

Kuten yleensä, on syytä katsoa länsinaapuriimme Ruotsiin, jossa tämäkin katastrofi on jo paljon pidemmällä. Esimerkiksi sosiaaliturvan väärinkäyttö on noussut viime aikoina otsikoihin toistuvasti. On esitetty, että jopa 275 miljardia kruunua tulee menemään väärin taskuihin vuoteen 2030 mennessä, mikäli sama tahti jatkuu (SVT 11.12.). Toisaalta ilman väärinkäytöksiäkin tilanne on paikoin kestämätön, kuten julkisen talouden kustannuksista, segregaatiosta ja heikentyneestä turvallisuustilanteesta tiedämme. Tätä ruotsalaiset nyt yrittävät korjata.

Pahoin pelkään, että eivät onnistu. Ei vain ole välineitä. Järjestelmä tehtiin aivan toisenlaiseen maailmaan.

Peruskoulun arvonpalautus: lapsille rajat, oppimiseen vaatimukset, opettajalle auktoriteetti

Opetusalan Ammattijärjestö OAJ kertoi aiemmin tällä viikolla, että se haluaa saada opetusalan palkat nousuun ja ”turvata opetustyön houkuttelevuutta työoloja kohentamalla”. Vaatimus on ymmärrettävä, etenkin kun hakeutuminen opettajaopintoihin vähenee erittäin huolestuttavaa vauhtia.

OAJ ei kuitenkaan yleensä uskalla kommentoida käytännön opetustyön haasteita kovin rehellisesti. Erilaisissa kyselyissä opettajat itse kuvaavat kohtaamiaan ongelmia usein hyvinkin suorasukaisesti, mutta OAJ:n ulostulot jäävät abstraktille tasolle. Ne vaativat lähinnä lisää rahaa ja opettajaprofession ulkokultaista turvaamista, millä ei kuitenkaan käytännön opettajantyössä ole juuri minkäänlaista merkitystä.

Koululaisten osaamistaso laskee ja taidot heikentyvät kaiken aikaa, niin äidinkielessä kuin matemaattisissa aineissa. Esimerkiksi Vantaalla uusimman arvion mukaan luetun ymmärtäminen on heikentynyt vuodesta 2016 kaikilla tutkituilla luokka-asteilla eli 3., 6. ja 9. luokilla. Tuloksiin vaikuttaa erityisesti oppilaiden monikulttuurisuus.

Vantaan opettajien ammattiyhdistyksen puheenjohtaja, opettaja Antti Karetie sanoo, että tulokset eivät ole yllätys – hänen mukaansa syitä ovat monikulttuuristuminen, erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden oleminen tavallisissa luokissa ja lasten kotiolot.

Samaan aikaan Vantaa ottaa ”ison harppauksen kohti digitaalisen oppimisen uudenlaisia mahdollisuuksia” ja panee 11 miljoonaa digijuttuihin ja 6 miljoonaa lisää maahanmuuttaja-alueiden elvyttämiseen. Montako opettajaa tällä summalla saataisiin? Yli 200 vuodeksi, yli 50 neljäksi vuodeksi?

(Olen käsitellyt koulujen digiasiaa tarkemmin esimerkiksi täällä.)

Koulujen ongelmat ovat paikoin hälyttäviä. Käytöshäiriöitä, lapsia, joilta puuttuvat normaalit sosiaalisen kanssakäymisen taidot, kullanmurut, joita ei voi pakottaa, suuret erot osaamisessa ja oppimisessa, impulsiiviset lapset, jotka elävät peli- tai virtuaalimaailmoissa, sivistyksen ja oppimisen yhä surullisempi arvonlasku, pahoinvoivat perheet, maahanmuuton aiheuttamat ongelmat, joista saa puhua ehkä kaikkein vähiten.

Suomalaiset ovat perinteisesti arvostaneet koulua ja opettajia hyvin paljon, ja opettajat ovat olleet erittäin hyviä ja korkeakoulutettuja. Koulu on lapselle tärkeä sosiaalinen yhteisö ja kiinnike yhteiskuntaan, kodin ja perheen jälkeen mahdollisesti tärkein, ja tämä näkemys on varmasti ollut yksi oleellisimmista maamme korkean koulutustason takaajana. Kuten tiedämme, nyt suomalaisten koulutustaso on kääntynyt laskuun.

(Se, mikä on tilanne kantasuomalaisten, pois lukien maahanmuuttajataustaiset, kohdalla, ei valitettavasti ilmene tilastoista. Koska kuitenkin tiedämme, että tietyistä maista tulevien maahanmuuttajien ja maahanmuuttajataustaisten koulutustaso on selvästi alempi kuin suomalaisilla, voimme otaksua, että suomalaisten koulutustason lasku ei ole niin dramaattinen. Vastaava arvio voidaan tehdä esimerkiksi laskevista PISA-tuloksista.)

Monissa maahanmuuttajaryhmissä koulun ja opettajien arvostaminen ei ole lähimainkaan samanlaista kuin suomalaisilla. Etenkin muslimiperheissä on varsin yleistä, että poikaoppilailla on ongelmia hyväksyä naisopettajan auktoriteettia. Vanhempien suhtautuminen lastensa koulunkäyntiin saattaa olla hyvin erilaista kuin mihin suomalaisten perheiden kohdalla on totuttu. Monet opettajat kertovat siitä, että vanhemmat eivät hyväksy lastensa heikkoja arvosanoja, vaan niistä tehdään jollain tavalla opettajan syy. Rasismi-kortti on ahkerassa käytössä. Myös käytösongelmia voidaan vähätellä eikä yhteydenottoihin reagoida. Selvityksissä on todettu, että maahanmuuttajataustaiset oppilaat saavat todellista osaamistaan parempia numeroita.

Vastaavia ongelmia voi tietenkin olla myös kantasuomalaisilla perheillä – etenkin kouluissa, joiden alueilla on enemmän huono-osaisuutta ja kuten yleensä, maahanmuuttajia – mutta ne korostuvat maahanmuuttajaperheillä ja maahanmuuttajavaltaisissa kouluissa. Asia ei poistu sillä, että emme puhu siitä tai puhumme siitä kiertoilmauksin.

Juuri tällaiset ”työolot” vaikuttavat siihen, että jotkut opettajat uupuvat eivätkä viihdy työssään. Koulut, joissa on paljon maahanmuuttajia, saavat yhä enemmän erilaisia ”positiivisia” lisämäärärahoja, mutta varsinaiseen perusongelmaan näillä ei ole vaikutusta – varsinkaan kun maahanmuuttajien määrä koko ajan kasvaa. Tiukassa olevia rahoja opetukseen ja ”tavallisiin” kouluihin ne kuitenkin rokottavat. Tämä on yksi esimerkki siitä, miten maahanmuutto ja sen aiheuttamiin ongelmiin vastaaminen heikentää suomalaisten asemaa. Raha, joka pannaan auttamaan maahanmuuttajia, on pois suomalaislasten kouluista ja opetuksesta. Vastaava ilmiö toteutuu myös ruohonjuuritasolla – kun luokassa on oppilaita, jotka eivät osaa kieltä ja joilta puuttuvat perustaidot, ja joihin opettajan aika ja energia kuluvat, on se pois kaikilta muilta oppilailta.

Kaikkein heikoimmat ja kaikkein parhaimmat koulut erottuvat keskitason kouluista. Esimerkiksi itäisen Helsingin ja Vantaan koulujen kehittymiseen laitetaan huomattavia summia rahaa. Opetukseen kohdistuneet leikkaukset rokottivat kaikkia kouluja, mutta ”normaaliin keskikastiin” – sinne missä suurin osa Suomen lapsista on – ne kohdistuivat ehkä voimallisimmin.

Näen koulujen ongelmat paljon laajemmin kuin pelkkinä taloudellisten resurssien puutteina. Kulttuuri on muuttunut, osin vastauksena muuttuneeseen lasten ympäristöön, osin aktiivisesti tehtyjen pedagogisten virheiden seurauksena. Meidän olisi tärkeää huolehtia siitä, että opettajan ammatti pysyy haluttuna, yliopistoihin riittää tasokkaita hakijoita ja valmistuvat opettajat ovat päteviä ja osaavia. Opetuksen pitäisi keskittyä perusasioihin, hyviksi havaittuihin metodeihin.

Kouluihin tarvitaan arvonpalautus – perusasioihin, opetukseen ja oppimiseen, opettajan rooliin. Oppivelvollisuuden pidentäminen, lisärahan lappaminen digiin ja monikulttuurisuushankkeisiin tai muut keinotekoiset apukeinot eivät auta.

Kaikkein tärkeintä on palauttaa kouluihin vaatimustaso, josta ei jousteta tapauskohtaisesti esimerkiksi maahanmuuttajataustan takia. Luokka-asteelta toiselle ei saa päästää, mikäli tavoitteita ei ole saavutettu. Suurin osa toisenkin asteen ongelmista johtuu peruskoulusta – siitä, että amikseen menee nuoria miehiä, joilla ei ole siihen mitään edellytyksiä. Ysiltä pääsee nuoria, joiden luku- ja kirjoitustaitokin on surkea. Syrjäytymistie on siinä valmiiksi taputeltuna.

Mielestäni koululaitos tekee ison virheen siinä, että se vaatii koko ajan yhä vähemmän. Lapsilla on enemmän oikeuksia, vähemmän vaatimuksia, enemmän kivaa, vähemmän puurtamista. On kuitenkin niin, että juuri vanhalla koulujärjestelmällämme me pääsimme pitkälle, maailman parhaimpiin oppimistuloksiin, yhdeksi maailman koulutetuimmista kansoista – ilman ilmiöpohjaisuutta, ilman digihulluutta, ilman koko ajan lisääntyviä oppilaiden vapauksia.

On myös selvää, että koulumme ei myöskään kestä väestöpohjan kulttuurista moninaistumista eikä sen tarvitsekaan. Olemme onnistuneet kaikissa mittareissa muun muassa juuri siksi, että olemme olleet niin homogeeninen joukko. Maahanmuutto vaikuttaa koululaitokseen ja oppimistuloksiin erittäin merkittävästi.

(Maahanmuutosta ja kouluista olen kirjoittanut esimerkiksi täällä.)

#vaalit2019 – Talous ja hyvinvointi

Useissa vaalikoneissa on kysytty ehdokkaan mielipidettä veronkorotuksiin, leikkauksiin ja lainanottoon. Moni uutisotsikko on kertonut siitä, että ehdokkaat – jälleen kerran – ovat vaatimassa lisää menoja ja jopa veronkorotuksia. Vasemmistopuolueille kaikki maailman hyvinvointiongelmat ratkaistaan kuluttamalla niihin enemmän rahaa. Kaikki ongelmat korjataan koulutuksella ja instituutioilla.

Valitettavasti myös oikeisto toimii pitkälti samalla tavalla. Sen kanavoima raha menee vain hieman eri kohteisiin. Kaveri- ja saalistuskapitalismi ovat oivallisia sanoja kuvaamaan suomalaista perinteistä oikeistoa, joka on hukannut niin kodin, uskonnon ja isänmaan kuin usein järkevän taloudenpidonkin.

Puoluejärjestelmämme on oudossa tilanteessa – kokoomus ei aja yrittäjän asiaa, keskusta ei aja maakuntien ja maatalousväestön asiaa eikä demarit aja työntekijän asiaa.

yle

Lähde: Yle

Suomen veroaste on niin korkea, että sillä on aivan välttämätöntä saada julkiset palvelut ja sosiaalietuudet hoidettua. Näin ei kuitenkaan tunnu tapahtuvan – ongelmia on perusterveydenhuollossa, vanhustenhoidossa, kouluissa, päiväkodeissa, poliisissa, teiden kunnossa, vaikka missä. Silti julkisella sektorilla on vuodesta toiseen laittaa miljardeja täysin toissijaisiin, turhiin ja vahingollisiin kohteisiin.

Suomen Perusta -ajatuspaja julkaisee maanantaina uuden tutkimuksen maahanmuuton kustannuksista. Siinä on rekisteriaineistojen pohjalta laskettu tietyistä maista tulevien maahanmuuttajien aiheuttamat kustannukset koko elinkaarelta. Luvut ovat jäätäviä.

Kestävyysvaje ja maksajien määrän väheneminen ovat suurimmat ongelmat, joihin meidän pitää puuttua. On välttämätöntä tehostaa verojen käyttöä ja supistaa valtion tehtäviä – priorisoida.

Keskiluokkaa ei saa verottaa hengiltä, ja kokonaisveroastetta on päinvastoin laskettava. Kun maksajien määrä vähenee riittävästi, koko järjestelmä on sortumisvaarassa. Kun tähän lisätään useimpien halu lisätä rahankulutusta sinne tänne – vaikkapa sinne maahanmuuttoon, niin oikealla kuin vasemmalla – olemme totaalisen hukassa.

Olen aidosti huolissani keskiluokan veronmaksuhalukkuuden heikentymisestä: Miksi maksaisi itsensä kipeäksi, kun ei tahdo saada enää paljonkaan vastineeksi? Maksukykyinen väki ostaa itselleen rahalla uudet palvelut ja hyvinvoinnin, työssäkäyvä alempi keskiluokka kitkuttelee samalla ostovoimalla kuin sosiaaliturvan varassa elävät – etenkin pääkaupunkiseudulla, etenkin lapsiperheissä. Normaalilla palkalla on yhä haastavampaa tulla toimeen.

Meillä on varaa suomalaisten hyvinvointiin, mutta ei velvollisuutta kustantaa samaa kaikille. Valtion tärkeimmät tehtävät ovat kansalaisten turvallisuuden takaaminen ja heikko-osaisista huolehtiminen – huono-osaisuuden tuottaminen joko rajojen yli tai poliittisten ratkaisujen kautta kotoperäisesti eivät kuulu valtion tehtäviin. Suomessa pitää panostaa hyvään, korkeaan osaamiseen ja koulutukseen, työmoraaliin ja korkealaatuiseen ja toimivaan järjestelmään.

Ovatko kuntien pitkälti päälle 500 lakisääteistä tehtävää oikeasti kaikki välttämättömiä? Ihan oikeastiko meillä kaikilla on koko ajan enemmän OIKEUKSIA saada, mutta vain tietyllä porukalla VELVOLLISUUS maksaa?

Sosiaalivaltiomme operoi pitkälti toissijaisten toimien parissa. Katso minkä tahansa keskikokoisen tai suuremman kunnan tai kaupungin hallintoa, lue valtuuston esityslistaa. Byrokratialla on taipumus kasvattaa itseään, ja juuri niin Suomessa on tapahtunut. Parasta olisi ”räjäyttää” koko järjestelmä ja aloittaa uuden rakentaminen alusta. Valitettavasti tämä ei taida olla mahdollista, ja niinpä leikimme soteuudistusta ja sotu-uudistusta taas seuraavallakin hallituskaudella – eikä mikään muutu.

Haluan perusasioihin keskittyneen hyvinvointiyhteiskunnan, jossa huolehditaan turvallisuudesta, kouluista, sairaanhoidosta ja muista perustoiminnoista sekä niiden ihmisten auttamisesta, jotka eivät siihen itse pysty. Yhteiskunnan tulee tavoitella autonomista ja itseohjautuvaa yksilöä, joka kykenee (aikuisena) kantamaan itsestään vastuun. Sen ei tule haalia varta vasten lisää huono-osaisuutta maahan.

Hämmästelen sekä luottamustoimissani että muualla politiikan kentällä lähes päivittäin sitä uskomatonta määrää turhaa tointa ja puhetta, mitä eri tahot tuottavat. Yhteiskunnan kannalta oleellisimmatkin toimijat – kuten vaikkapa poliisi ja koululaitos – on julkisissa toimissaan valjastettu mukaan tragikoomiseen pelleilyyn, puhumaan ”tärkeistä” asioista niiden ”oikeilla” nimillä. Samalla niiden varsinaisten perustoimintojen suorittaminen heikkenee: poliisi ei saa rikoksia selvitettyä, koulu ei saa oppilaita oppimaan.

Jos saisin päättää, purkaisimme kaiken – ja tekisimme uudelleen, paremmin, vähemmin. En jaksaisi näpertelyä, en turhaa puhetta, en aikaansaamatonta touhua.

Faceen 14.3.

Poliitikot kuvittelevat, että on mahdollista hoitaa ”yhteisiä asioita” jotenkin teknisesti. Että on olemassa jokin yhteinen tavoite, jonka kaikki jakavat. Ei ole. Ei ole olemassa kaikkia tyydyttävää sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusta, ei sosiaaliturvamallia. Kyse on politiikasta, konfliktista ja erilaisista intresseistä.

Olen mielestäni erityisen hyvä puhkomaan poliittisten tahojen ja median puhaltamia kuplia, paljastamaan keisareiden alastomuutta ja osoittamaan tavoitteiden onttouden. Kysyn aina, mitä tämä maksaa, mitä hyötyä siitä on. Lisääkö tämä vain puhetta, moraalista huomiota, projekteja ja julkisia vakansseja vai ihan oikeastiko siitä seuraa jotakin hyödyllistä?

Tällaisella toiminnalla ja näillä kysymyksillä saa aika paljon vihamiehiä, mutta kestän sen.

Olen monella tapaa eräänlainen antipoliitikko. En osaa enkä halua osata puhua asioista hirveällä peitekielellä, ihmisiä huijaten. En kestä abstrakteja käsitteitä, jos kyse on konkreettisista asioista. En mielelläni tarjoa mielipiteitä asioihin, joista en tiedä tarpeeksi. En käsitä ihmisiä, jotka pelkästä selkärangasta kiskovat mustavalkoiset kantansa asiaan kuin asiaan. Myönnän auliisti, mikäli asiantuntemukseni ei riitä. Silloin otan asioista selvää ja kuuntelen viisaampiani. Politiikassa ei kuitenkaan ole sektoria, johon en olisi valmis sukeltamaan – ja hyvin moneen olen toimissani jo sukeltanutkin.

Tarkastelen politiikkaa – kuten kaikkea muutakin – kokonaisvaltaisesti. En halua tarjota helppoja ja yksinkertaisia selityksiä asioihin, jotka ovat vaikeita ja monimutkaisia. Harva asia yhteiskunnassamme on kuitenkaan luonnonvoima. On täysin vanhojen puolueiden ja toisaalta laumasieluisten ihmisten intressien mukaista väittää, ettemme voi vaikuttaa asioihin. Merkittävä osa havaitsemistani ongelmista on sellaisia, että riittävällä poliittisella tahdolla niitä korjataan. Toivon, että korjataan, ennen kuin on liian myöhäistä.

Tiedän kyllä, että yksi kansanedustaja tai edes yksi puolue ei näitä asioita voi muuttaa. Mutta ehkä me voimme käynnistää muutoksen?

Suomi on monessa asiassa tehnyt poliittisten päätösten suhteen itsestään ihmeellisen sekasikiön. Yhtäältä me hamuamme tänne afrikkalaisia siivoojia ja luulemme jotenkin hyötyvämme asiasta. Avaamme oppilaitoksiamme ”kansainvälisille” ihmisille, jotka eivät tule koskaan tarjoamaan meille mitään muuta kuin kustannuksia. Toisaalta olemme koko ajan yhä vähemmän houkutteleva maa ihmisille, joista meille olisi jotakin hyötyä. Suomesta lähtee pois koko ajan yhä enemmän akateemisia nuoria, ja tilalle saamme kouluttamattomia kotoutettavia, jotka pitää opettaa lukemaan ja kirjoittamaan.

Voisimme olla paljon enemmän.

Jonkinlainen parempi ajatus Suomesta ajaa minua eteenpäin.

Julkaisen vaaleja kohti mentäessä neljä erilaista teemakokonaisuutta, joissa paitsi käsittelen tavoitteitani myös tuon tarkemmin esille, millainen ihminen minä olen.

Aiemmin on julkaistu YMPÄRISTÖ ja KOULUT JA PERHEET.

Siivousringit ja kielteiset turvapaikkapäätökset

the-push-rod-2537315_1280

Kuvituskuvaa.

Muistatteko, kun marraskuussa ministeritasolta haluttiin kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneille työlupia? Irakista järjestettiin oikein delegaatio tuomaan ”paperittomille” passeja, jotta lupien saaminen olisi helpompaa.

Tämä on yksi niistä keinoista, joilla jatkuvasti pyritään madaltamaan eroa yhtäältä laillisesti ja laittomasti maassa oleskelevien ja toisaalta humanitaaristen ja työperäisten maahanmuuttajien välillä.

Nyt onkin sitten käynyt niin, että kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden työluvat ovat nousussa. Asiasta kertoo Keskisuomalainen (”Turvapaikanhakijoiden työperäiset oleskeluluvat kasvussa – siivousringeistä löytyi apu monelle”).

”Pääkaupunkiseudulla toimii ainakin 40 kotisiivousrinkiä, jossa yksityiset ihmiset ovat työllistäneet turvapaikanhakijan ja mahdollistaneet näin työperäisen oleskeluluvan saamisen.”

Tämä työperäinen oleskelulupa ei siis ole sama asia kuin turvapaikanhakijan työnteko-oikeus, joka alkaa 3-6 kuukauden kuluttua Suomeen tulosta, riippuen siitä, onko passi hukattu vai ei. Tämä on aivan uusi vippaskonsti saada nämä ihmiset jäämään Suomeen.

Ensinnäkin on erittäin epäterve houkutustekijä, että kielteisen päätöksen saamisella ei ole vaikutusta, vaan että ihminen saa jäädä maahan. Tämä pitää huolta siitä, että onnenonkijoiden kannattaa saapua nimenomaan Suomeen.

On myös epäterve houkutustekijä, että kielteisen päätöksen saanut saa työluvan ja siirtyy halpatyömarkkinoille ”osaajaksi”. Kuten tiedämme, halpamarkkinoille työperäiseksi saapunut tarvitsee paljon tulonsiirtoja ja palveluita, ja mikä pahinta, siirtyy muutama vuosi maahantulon jälkeen ei-työlliseksi.

Tämä sekopäinen järjestelmämme tulee todella kalliiksi. Taloudellisten ja muiden ongelmien kannalta on aivan yhdentekevää, mikä näiden ihmisten virallinen status on.

Kehitysmaista tuleva kouluttamaton ihminen on sellainen, lukipa oleskeluluvassa mitä tahansa. Maanantaina (viimein!) kuulette, paljonko esimerkiksi irakilainen ja somali maksavat veronmaksajalle koko elinkaareltaan.

Kokoomus tekee kaikkensa, jotta kuka tahansa saa jäädä Suomeen siivoojaksi. Vasemmistopuolueet tekevät kaikkensa, jotta kuka tahansa saa tulla ja jäädä Suomeen ihan mistä tahansa syystä.

Lennä Suomi, tule elävänä takaisin

Calgary-1988

Olin ehkä 10-vuotias, kun kirjoitin yhden ensimmäisistä mielipidekirjoituksistani. Lähetin sen Katso-lehteen, ja se käsitteli Matti Nykästä. Olin loukkaantunut ja vihainen Levyraadissa esitetystä Nykäsen alkoholismille irvailevasta kappaleesta ja etenkin levyraatilaisten kommenteista. Mielestäni ohjelma oli kohtuuton ja julma – miksi se sai riepotella urheilijaa, maailman parasta mäkihyppääjää. Erityisesti koin surua Matin vanhempien vuoksi. Mietin, miltä heistä tuntuu, kun joutuivat kuuntelemaan pojastaan tehtyä pilkkalaulua.

Tunteeni ja kirjoitukseni olivat varmasti lapsellisia, mutta ne olivat aitoja.

Tänään, Matti Nykäsen kuolinpäivänä, olen kokenut monenlaisia tunteita. Yksi tunne on ollut myös tuo sama, joka minut sai kirjoittamaan Katso-lehteen 1980-luvulla.

Kun pääsin äsken kotiin, söin ruisleivän, avasin koneen. Ja nyt on taas aika:

”Kuolema ei tee kyllä yhdestäkään naistenhakkaajasta mun sankaria, ei sitten millään”, sanoi julkiseen keskusteluun monilla foorumeilla osallistuva anarkisti-feministi-aktivisti-sosialisti.

Jokainen löytää halutessaan tuon sanojan – minun ei ole sitä tässä tarpeen kertoa. Eikä viestini kohdistu varsinaisesti häneen, vaan koko hänen edustamaansa segmenttiin.

**

Oletko sinä ikinä tehnyt mitään väärää? Oletko ollut ilkeä, paha? Minä tiedän monia ihmisiä, joille sinä olet ollut ilkeä. Miksi sinä korotat itsesi muiden yläpuolelle? Mikä sinut saa ajattelemaan, että sinun edustamasi on niin ylhäistä?

Naistenhakkaaja, niin varmasti. Sen lisäksi päihdeongelmainen, neurologisella häiriöllä diagnosoitu, monien hyväksikäyttämä, median rääkkäämä extreme-urheilija, joka pääsi ja joutui huipulle hyvin aikaisin. Ja tippui sieltä – siirtyi juorulehtien värikkäille sivuille. Sai sääliä, myötätuntoa, naureskelua. Juoppo mikä juoppo.

En puolusta väkivaltaa, kehenkään kohdistunutta väkivaltaa. Se on aina väärin. Mutta sinä olet sokea.

Sinä mässäilet ihmisten heikkouksilla – kaipaat usein ymmärrystä väärintehneille, heikoille, traumatisoituneille, langenneille. Esiinnyt humaanina, puhut oikeuksista, vaadit oikeutta. Sinä haluat järjestelmää auttamaan ja tukemaan kaikkia ihmisiä, joille sinun mielestäsi kuuluu oikeus. Jotka ansaitsevat sinun armosi.

Miksi kaikki eivät ansaitse? Miksi Matti Nykänen ei ansaitse sitä edes kuolinpäivänään? Eikö sinua, tyttörukka, kukaan ole koskaan opettanut olemaan edes joskus hiljaa? Suomalaisittain pitämään turpaa kiinni?

Ei ole sinun sankarisi. Ei varmasti ole. Nyt olet sen kertonut meille kaikille.

Sinun sankarisi on huivipäinen, joka huutaa intersektionaalisuudesta, rauhanuskonnosta ja feminismistä, ja joka vihaa lökäpöksyisiä maalaistolloja, jotka eivät osaa puhua teidän kieltänne. Joka sanoo, että kaikki ovat suomalaisia, jos haluavat. Paitsi että suomalaisissa ei ole mitään ihmeellistä, ei mitään erityistä, ei mitään hienoa.

Sinun sankarisi on ylipainostaan taidetta ja politiikkaa tekevä narsisti, joka vaatii, että pitää olla positiivinen kehoaan kohtaan. Nimittäin sitä läskiä kehoa. Ei varmaankaan vuosikaudet kehoaan rääkännyttä mäkihyppääjän kehoa kohtaan. Sinun sankarillesi urheilu on silkkaa typeryyttä – mutta onhan se mahdollisuus niille, jotka eivät yliopistoon pääse.

Sinun sankarisi on liian nopeasti keski-ikäistyvä metoo-aktivisti, joka vihaa sydämensä kyllyydestä kaikkia miehiä, joille ei enää kelpaa. Nainen, joka uskottelee maailmalle, että juopuneen miehen käsi luisevan perseensä päällä baarissa tuntuu yhtä pahalta kuin raiskaus.

Sinun sankarisi on kasvonsa peittävä ja kovaa huutava mies, joka heittelee kiviä ja särkee toisen omaa. Sinä ja sinun sankarisi saatte mielestänne määritellä, mikä on kenenkin omaa ja miten kauan. ”Ei kukaan ansaitse”, te sanotte.

Sinun sankarisi on liian kovaa ja liian paljon puhuva nainen, käsillään huitova, päälle huutava, aggressiivinen. Sellainen, joka ei ole koskaan hiljaa, koska hiljaisuus tarkoittaisi, että patriarkaatti alistaa. Sellainen nainen, joka uskoo, että koko maailma on tehty palvelemaan häntä.

Sinun sankarisi on perussuomalaisia verkossa kiusaava aktivisti, joka sylkee kadulla päin. Sellainen, joka päivästä ja viikosta toiseen vakoilee kanssaan eri mieltä olevien naisten sanomisia ja odottaa mahdollisuutta iskeä. Sinun sankarisi on poliittisesti ”oikeamielinen” – aina yhtä valmis solvaamaan ja häpäisemään kuin sinäkin. Vaikka kuolleita.

Erityisesti sinun sankareitasi ovat ne, jotka halveksivat Suomea, suomalaisia ja suomalaisuutta. Ne, joiden mielestä meillä ei ole mitään, ei ole koskaan ollut mitään, meitä ei yhdistä mikään, meitä ei muista erota mikään. Sinun sankareitasi ovat ne, jotka vaativat maksajille lisää maksettavaa, miehille lisää hävettävää.

Sinun sankareitasi ovat ne, jotka nauravat Finlandian herkistämille silmille. Ne, jotka eivät ole koskaan ”ymmärtäneet yhtään jääkiekkoa”. Ne, joiden mielestä Suomen lippu on hyvä korkeintaan liehuessaan teidän monikulttuuristen ja vegaanisten pihajuhlienne salossa – sielläkin vain siksi, että ”kansallinen kuvasto täytyy saada pois rasisteilta”. ’

Sinun sankareitasi ovat ne, joiden mielestä ei kannata lukea historiaa, koska siellä on maskuliinisia valtarakenteita eikä tarpeeksi naissubjekteja. Ne miehet, jotka tekevät paljon ylevämpiä asioita kuin kilpaurheilevat tai käyvät armeijan.

Olen pahoillani puolestasi.

Sinä et kestä, että meillä on Matti Nykänen. Lentävä legenda, jonka hyppyjä ovat katsoneet miljoonat suomalaiset. Hurranneet, huutaneet, itkeneet, skoolanneet. SUOMI, SUOMI, SUOMI! ”Suomi voittaa, hyvä Matti!”

Sinä vihaat legendoja.

Sinusta miehen pitää pukeutua mekkoon ja tuntea tunteita, mutta sinusta Nykäsen Matille mies ei saa itkeä. Ei voitosta eikä kuolemasta. Ei ole mitään legendoja, pelkkiä juoppoja naistenhakkaajia.

Sinä et kestä, että meillä on yhteinen kokemus. Olemme katsoneet tv:tä yhdessä, koko perhe, ystävät, jännittäneet, pitäneet peukkuja, pidättäneet hengitystämme.

Olemme nähneet maailman parhaan mäkihyppääjän hyppäävän järjettömän kauas, kuin ikuisesti. Se on järjettömän hienon näköistä.

Tiedätkö, se on melkein hullua! Kuuluuko ihmisen sillä tavalla lentää ilmassa? Ei siellä ihan jokainen lennäkään. Sinäkään et lentäisi.

Me olemme hypyn jälkeen nähneet keskimmäisellä pallilla vaaleatukkaisen pojan, paljon ikäistään nuoremman näköisen, saamassa kaulaansa kultaa. Olemme nähneet Suomen lipun korkeimmalla, laulaneet Maamme-laulun, olleet niin saatanan ylpeitä. Hyvä Suomi, hyvä Nykäsen Matti!

Meillä ei ole melkein edes sanoja sen kuvaamiseen. Se on niin hienoa. Se on tuntunut sydämessä asti.

 

Ja sitä ei meistä saa pois. Et sinä ilkeine tviitteinesi, halveksuvine sanoinesi. Eivät sinun sankarisi meitä vähättelevine väitteineen, ei edes se kuuluisa maailmanmuutos, johon sinä oman moraalisi perustat.

Sitä sinä et kestä.