Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho pohti MTV Uutisten nettikolumnissaan sitä, miksi poliittisilla toimijoilla on niin suuri vaikeus hyväksyä kansojen separatistisia ja itsemääräämisoikeudellisia pyrkimyksiä.

Vastalauseet ovat usein legalistisia: niissä vedotaan Espanjan perustuslakiin, joka ei salli maan alueiden itsenäistymistä. Kysymys on kuitenkin moraalinen ja poliittinen. Kansojen itsemääräämisoikeus on yksi kansainvälisen politiikan perusperiaatteista. Koska kansat koostuvat ihmisistä, viime kädessä on kyse ihmisten oikeudesta valita itselleen mieleisensä yhteiskuntamuoto ja esivalta. Jos jonkun maan perustuslaki estää tämän oikeuden toteutumisen, kyseinen perustuslaki on väärässä ja sitä pitää muuttaa.

Kansainvälisen politiikan oppialalla ja laajemmin sitä popularisoivassa politiikassa kyse on siitä, että ihanne on muuttunut. Kylmän sodan aikaan ja erityisesti blokkipolitiikan murtuessa ajatus vapaista kansoista oli vahva, usein utooppinen, ja palveli siten vallitsevia olosuhteita kritisoivia toimijoita. Järjestelmää ja sen tasapainoa korostavat voimat olivat näille ihanteille vastakkaisia. Suurvaltapolitiikan tarve hillitä järjestelmää mahdollisesti heikentäviä yllykkeitä sielläkin, missä välittömiä strategisia intressejä ei ollut, oli tärkeää. Järjestelmän koossa pysyminen edellytti häiriöttömyyttä ja sitä, että alempiarvoiset tavoitteet – kuten kansojen itsemääräämisoikeus, ihmisoikeuksista puhumattakaan – alistettiin kokonaisuuden toimivuuden taakse.

Kun 1990-luvun muurin murtumisesta ja Neuvostoliiton hajoamisesta käynnistynyt idealistinen kansainvälispoliittinen toiveikkuus alkoi saada tummempia sävyjä – ja kun samalla vasemmistolaisen ihanteen tuli löytää muita kuin eksplisiittisesti sosialistisia pyrkimyksiä – alkoivat uudenlaiset, itsemääräämisoikeuden korvaavat utopiat saada jalansijaa. Globaali egalitarismi, monikultturismi ja erilaiset ihmisoikeuksia korostavat konstitutionalistiset suunnat nousivat marginaalista vakavasti otettavaan keskiöön muokkaamaan kaikkea kansainvälisestä politiikasta käytävää keskustelua.

Näiden näkemysten tärkein yhteinen ominaisuus on, että ne häivyttävät koko kansallisvaltion ja kuvittelevat tekevänsä siitä de facto tarpeettoman, vaikka tosiasiassa ne kaikki edellyttävät ja toimivat hyvin ainoastaan vahvojen, tasapainoisten ja varakkaiden valtioiden kontekstissa. Ne kaikki enemmän tai vähemmän perustuvat ajatukselle valtiosuvereenisuuden ongelmallisuudesta tai jopa moraalisesta vääryydestä. Samalla suvereniteettiin perinteisesti liittynyttä puuttumattomuuden periaatetta on ravisteltu moneen kertaan, toki tosimaailman kansainvälisessä politiikassa paljon ponnettomammin kuin ideoiden ja teorian tasolla.

Kansojen itsemääräämisoikeutta on hyödynnetty kansainvälisellä tasolla varsin pidättyväisesti. Sen sijaan ”uudet” ihanteet näyttävät voittavan alaa erityisesti alueilla, joilla ei ole suurempia ongelmia kokonaisuuden tasapainon tai ”kovan turvallisuuden” kannalta. Vaikka ne ovat periaatetasolla idealistisia ja moralistisia, ovat niiden tosiasialliset käytännöt, erityisesti eurooppalaisessa kontekstissa, huomattavan vahvoja. Voimistumista auttaa eritoten EU:n kehitys sekä talouden vahva globalisoituminen: valtiolla on yhä vähemmän puolustajia.

Erilaiset itsemääräämisoikeutta korostavat näkemykset eivät toki nekään kadonneet, mutta niitä tulkitaan nyt nimenomaan ”uudessa” ympäristössä. Esimerkiksi monikultturismissa ”erilaisuuksille” annettu oikeus toteuttaa pyrkimyksiään halutaan toteuttaa tietyn valtion velvollisuutena (ja kustannuksella). Vastaavasti itsemääräämisoikeus voidaan nähdä kollektiivisena ihmisoikeutena, jonka takaaminen kuuluu tiety(i)lle valtio(i)lle.

Onpa niinkin, että ”toisten” kansojen, ryhmien, heimojen, uskontojen, kulttuurien ja alueiden ”itsemääräämisoikeuden” aikaan saaminen saattaa olla kokonaan vieraiden toimijoiden velvollisuus (esim. ”R2P”, responsibility to protect), joskin monimutkaisissa tilanteissa syyllisten ja syyttömien osoittaminen saattaa käydä ylitsepääsemättömäksi (esim. Syyria).

Postkolonialistinen, emansipaatiota ja ”meidän” syyllisyyttämme korostava idea vaikuttaa kuitenkin sekä valtion sisäisissä (esim. monikultturismi, erilaisuuden politiikka) että niiden välisissä (esim. ihmisoikeudet, ilmastopolitiikka) toimissa.

Kansallismielisenä ihmisenä pidän kansallisvaltioita hyvänä järjestelynä ja parhaana työkaluna kansojen ja niihin kuuluvien ihmisten etujen puolustamiseksi. Kansallisvaltio ja kansallistunne ovat myös terveen koheesion lähteitä.

Uudessa maailmanjärjestyksessä (läntisen) kansallisvaltion referentti on yhä vähemmän sen oma kansalainen. Kun sekä talous, politiikka että filosofia alkavat nokittaa tarpeeksi, tulee ehkä aika uudelle itsemääräämisen vaatimukselle.

Mitä jos meidän valtiomme olisi meidän. Ja teillä olisi tuo teidän.