Hyvinvointivaltio, äitiyspakkaus ja ilmainen koulutus

Pohjoismaat tottuivat roikkumaan erilaisten hyvää elämää mittaavien indeksien ja tutkimusten kärjessä. Olipa kyseessä sukupuolten tasa-arvo, ihmisoikeudet, luottamus valtioon tai koulumenestys, pohjoisen hyvinvointivaltiot olivat kärjessä. Sittemmin osa saavutuksista on heikentynyt, ja yhä ”kompleksisemman” maailman paineessa hyvinvointivaltio on alkanut purkautua eri kulmistaan. Edelleen me kuitenkin kuulumme priimusvaltioiden ryhmään – tiedämme sen itse ja sen tietävät myös monet muut ihmiset, jotka haluaisivat päästä osallisiksi sen onnesta ja autuudesta.

Useissa tutkimuksissa on arveltu etnisen, uskonnollisen ja kulttuurisen homogeenisyyden olevan merkittävä tekijä paitsi praktisen hyvinvointivaltion myös yhteisön korkean sisäisen ja eliittiin ja valtioon kohdistuvan luottamuksen takana. Vaikka asia vaikuttaa useimpien ihmisten mielestä lähes intuitiivisen selvältä, akateeminen tutkimus on pääasiassa lähestynyt asiaa nurinkurin: tutkimalla mitä etninen ja muunlainen moninaisuus saa aikaan yhteisöjen ja valtioiden tasolla. Vaikka yksittäisissä tutkimuksissa saadaankin keskenään ristiriitaisia tuloksia, alkaa vaaka kallistua sille puolen, että  liian suuren erilaisuuden tuottaminen samaan yhteisöön heikentää mm. luottamusta valtioon ja toisiin kansalaisiin sekä vähentää sitä ”liimaa”, joka valtiota ja yhteisöä pitää kasassa.

Korkeaan verotukseen, suuriin tulonsiirtoihin ja laajaan julkisten hyödykkeiden tuottamiseen nojaavan valtion tapauksessa tuon ”liiman” puuttuminen näkyy ennen pitkää muun muassa veronmaksuhalukkuuden rapautumisena, luottamuksen ”yksilöllistymisenä”, sosiaaliturvan väärinkäyttämisenä ja erilaisina eriytymisen ja eriyttämisen mekanismeina.

Koska suurin osa ”liiman” ja luottamuksen tutkimuksesta kohdistuu valtioihin, joissa ei vuosikymmeniin (tai -satoihin) ole ollut pohjoismaihin rinnastettavaa homogeenisyyttä (eikä hyvinvointivaltiota), johtopäätöksenä on usein ”vahinko on jo tapahtunut”. Toisaalta pohjoismaiden kiinnostus (tai uskallus) ymmärtää omaa ekseptionalismiaan tai sen perusteita on ollut heikkoa, myös tutkimuksellisesti – erityislaatuisuutta on käytetty lähinnä eräänlaisen narsistisen brändin muokkaajana, etenkin Ruotsissa. Priimusvaltioiden halu profiloitua korkealle kaikissa hyvän ideologioissa – kuten monikultturismissa – ei sovi yhteen rajattuun valtioon sidotun valtiollisen hyvän kanssa. Kipuilu tämän tosiasian kanssa saa ajasta ja paikasta riippuen erilaisia ilmentymiä, mutta itse seikka ei muutu mihinkään.

On mahdollista, että asiaan herätään myös Suomessa vasta, kun ”vahinko on jo tapahtunut” samassa laajuudessa kuin muissa maissa. Toisaalta tämäkin ajatus saattaa olla liian optimistinen, sillä – kuten blogissakin on usein tuotu ilmi – ”muuttuva toimintaympäristö” hyödyttää niin monia toimijoita niin monien erilaisen mekanismien kautta, että on täysin mahdollista, että kansa ja demokratia sivuutetaan tässä kehityskulussa. Toisaalta hyvinvointivaltionarsismiin kuuluu pohjaton usko omiin kykyihin ja mahdollisuuksiin: ehkäpä me voisimmekin onnistua siinä, missä kukaan muu ei ole koskaan onnistunut.

Ilmainen kouluruoka, ilmainen terveydenhuolto, ilmainen koulutus, äitiyspakkaus – tässä muutama huikea suomalaisen ekseptionalismin lippulaiva. Ne ovat merkittäviä ensinnäkin siksi, että ne ovat niin harvinaisia. Hyödykkeiden ja palveluiden edessä keikkuva adjektiivi ”ilmainen” on ollut korostettuna, vaikka jokaisen luulisi ymmärtävän, mitä se tarkoittaa. Näin ei kuitenkaan ole, ei aina edes lainsäätäjiemme, jotka päättävät rahakirstun käyttötavoista, kohdalla.

Äitiyspakkaus on iso laatikko täynnä vaatteita ja vauvanhoitoon tarvittavia välineitä. Sisältö ei ole mitään ihmeellistä: perusvaatetta ja tavaraa, joita voi ostaa toki myös kaupasta. Ihmeellistä sen sijaan on se, että valtio tarjoaa tämän sosiaaliturvaetuutena kaikille odottaville äideille (tai vaihtoehtoisesti 140 euroa verottomasti).

Vastaava ”ihmeellisyys” toteutuu esimerkiksi ilmaisen koulun ja koulutuksen kohdalla. Joskus peruskoulumme onnistui tasaamaan varsin merkittävästi väestön erilaisista lähtökohdista johtuvaa eriarvoisuutta ja teki tämän korkeiden oppimistulosten ohessa. Nyt moni seikka on muuttunut eikä se sitä enää tee. Toisaalta ilmainen korkeakoulutus oli hyvin rajattua eikä avointa kaikille halukkaille – ja sen funktio oli jotakin muuta kuin toimia Suomi-brändinä (HS 7.3. Lukukausimaksut voivat tahrata Suomen brändiä).

Laki äitiysavustuksesta säädettiin jo vuonna 1937, mutta vuoteen 1949 asti se oli tarkoitettu vain vähäosaisille – tosin ryhmään laskettiin heti kaksi kolmasosaa synnyttävistä. Nykyään äitiyspakkauksen arvo on jo yli 300 euroa. Toisaalta suomalaislasten ensisänkynä toimiva pahvilaatikko on osa kulttuuria ja yhteistä historiaa, ja sikäli rahalla mittaamaton.

Äitiysavustuksesta säätämisen motiivina oli saada suomalaisten syntyvyys nousuun – ja kuten tiedämme, näin myös tapahtui. Nykyaikana olemme oppineet ymmärtämään, että suomalaisten hedelmällisyys laskee jälleen kuin lehmänhäntä eikä sille voida tehdä mitään. Lienee syytä panna merkille, että joskus suomalaisten syntyvyyttä haluttiin poliittisilla päätöksillä vilkastuttaa.

Viime vuosina eri maiden mediat ovat useaan kertaan innostuneet suomalaisesta mallista: ilmaiseksi noin paljon kaikkea! Tämä on aiheuttanut sen, että myös suomalaiset ovat nostaneet katsettaan esimerkiksi äitiyspakkauksen ympärillä: heureka, äitiysavustus on jotakin suurta! Asiaa ovat toki pitäneet pinnalla myös esimerkiksi lukuisat äitibloggaajat sekä erilaiset vauva-asiaan liittyvät tahot, ylipäätänsä siis raskauden ja vauva-ajan mediallistuminen.

Tänä vuonna uuden äitiyspakkauksen lanseeraaminen noteerattiin Helsingin Sanomien ja Ylen etusivuilla. Jo monetta vuotta peräkkäin pääkirjoituksissa ja mielipiteissä kysellään, miksi äitiyspakkauksesta (ja koulutuksesta) ei tehtäisi huippuvientituotetta, uutta nokiaa, Suomi-brändin keulakuvaa, maailman parhaan valtion sitä taikka tätä. Vanhaan maailmaan ilmiselvästi juuttunut Kela vain toteaa, että pakettia ei voida myydä, koska se ei ole kaupallinen tuote. Innovaattorit ja brändääjät narisevat huonosta itsetunnosta ja muistuttavat, kuinka sauna ja joulupukkikin on varastettu Ruotsiin.

Mutta tietenkään äitiyspakkaus ei ole kaupallinen tuote. Se on sosiaaliturvaetuus, kaikkia odottavia äitejä koskeva subjektiivinen etuus. Vaikka sauna ja joulupukki saadaan vaivatta kantamaan sekä kulttuurista, inhimillistä että taloudellista arvoa, ei tämä tarkoita, että äitiyspakkaus pystyisi samaan. Tai ilmainen koulutus.

Toisaalta kauppa, joka jakaa ilmaiseksi ämpäreitä, saa ihmisiä, jotka haluavat ämpäreitä. Yliopisto, joka antaa ilmaista opetusta kaikille halukkaille, saa ihmisiä, jotka haluavat ilmaista opetusta.  Ihmisillä kun on yleensä ajasta ja paikasta riippumatta halu saada asioita ilmaiseksi. Mitään brändiä tällaisen varaan tuskin kannattaa rakentaa – vaikka ”Suomessa kaikki on ilmaista”-brändi toteutuu kyllä jo surullisenkuuluisasti monissa naiiveissa poliittisissa tunnepyrskähdyksissä.

Se, että Suomessa on olemassa tällaisia järjestelyjä, on hienoa. Sekin on ehkä hienoa, että saamme arvollemme kuuluvaa suitsutusta asiasta. Mutta mitä se on saanut meidät ymmärtämään? Että valtiossamme on poikkeuksellisia verotukseen ja tulonsiirtoihin perustuvia etuuksia ja oikeuksia, joista monet muut maailman ihmiset voivat vain haaveilla? Tämä epäilemättä olisi oleellisin asia ymmärtää, viimeistään nyt.

Mutta ei. Nykyinen uusmoraalinen eetos uskoo, että järjestelmä voidaan laajentaa koskemaan kaikkia maailman ihmisiä – ainakin heitä, jotka onnistuvat rajoillemme pääsemään ja mahtumaan oikeanlaiseen apua tarvitsevan ihmisen muottiin. Hyvä ei kulu jakamalla, he ajattelevat, eivätkä tarkoita rakkautta.

Nykyinen uusliberaali eetos aiheen ympärillä sen sijaan keskittyy muihin seikkoihin. Se väittää ja olettaa esimerkiksi, että itse tuote – kuten se vaatetta ja tavaraa täynnä oleva laatikko – olisi jotakin erinomaista ja suurta. Että sitä täytyisi alkaa myydä ulkomaille. Ja että tämä olisi hyväksi taloudellemme – ja sille maagiselle Suomi-brändille.

Mutta eikö kyseessä ole kaksi täysin eri asiaa? Mikäli joku yritys kokee, että voisi olla kannattavaa pakata laatikkoon yhdenmukaisia vaatteita ja tavaroita ja myydä niitä kannattavasti muualle, se ehkä olisi jo tehty. Kyllä erilaisia vauvan ”start packeja” myydäänkin kaikkialla maailmassa – ei tuotteiden sullominen samaan laatikkoon mikään innovaatio voi olla.

Toisaalta se, voidaanko peruskoulu myydä ulkomaille ja miten, riippuu muista asioista kuin innovatiivisista myyjistä ja konsepteista. Idea ”suomalaisesta peruskoulusta” toimii ainoastaan valtionlaajuisena, rajattuna, universaalina hyödykkeenä, tietynlaisessa yhteisössä. Se, että opetusmetodeita ja pulpetteja onnistutaan myymään ja siirtämään, ei ole ”suomalaisen peruskoulun” myymistä. Hyvinvointivaltio istuu erittäin nihkeästi kaupalliseen toimintaan, innokkaiden talousmiesten ja -naisten toiveista riippumatta.

Vielä nihkeämmin se istuu kuitenkin ideaan avoimesta maailmasta ja oikeuksiemme inklusiivisuudesta.

Sosiaaliturvaetuudesta tai universaalista oikeudesta ei tule vientituotetta. Toisaalta liian avoimessa maailmassamme siitä saattaa tulla tuojatuote eli vetovoimatekijä. Mutta kuten on laita kaikkien etujen, oikeuksien ja hyvyyksien kanssa, jossakin täytyy olla raja, kuinka monelle ja kuinka laajasti niitä annetaan. Vanhassa maailmassa tuo raja oli yksiselitteinen. Enää se ei ole. Mutta olemassa se on, aina.

Joskus se tulee vastaan ikään kuin salakavalasti. Sitten etuutta, oikeutta tai hyvyyttä ei tarjota enää kenellekään. Hyvinvointijärjestelmä kaatuu joka tapauksessa, tässä prosessissa, lopulta.

Jos ei muuta, olisi meidän vähitellen ymmärrettävä pohjoismaisten ja suomalaisten poikkeuksellisuuksien perusteet;  sitä, miten ja missä olosuhteissa ne ovat mahdollisia ja sitä, mitä niiden tuottaminen ja ylläpito vaativat. Kahtalaisen maineen – yhtäältä itseään suuremman, toisaalta pienemmän – saaneet äitiyspakkaus ja ilmainen koulutus ovat vain kaksi tuon suuren kokonaisuuden osaa.

Toisaalta me voisimme ymmärtää, että kyllä, politiikalla ja poliittisilla päätöksillä, vastuuntuntoisilla päättäjillä ja ”yhteisten asioiden hoitamisella” on jotakin merkitystä. Sitä niillä voisi olla myös ”uudessa, avoimessa ja kompleksisessa” maailmassa – me voisimme päättää ja tehdä toisin. Jos vain haluaisimme.

 

Maahanmuuton tutkimus, oikea ja väärä

Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminta julkaisi Poliisiammattikorkeakoulun (PolAmk) tutkijoiden laatiman selvityksen Maahanmuutto & turvallisuus – arvioita nykytilasta ja ennusteita tulevaisuudelle (Laitinen, Kari; Jukarainen, Pirjo & Henrik Boberg, 19.2.2016).

En ole paremmin perehtynyt selvitykseen, mutta sikäli kuin sitä selailin, kyseessä on ennen muuta “metaselvitys” tai “metatutkimus”, jossa käydään läpi ja kootaan yhteen muiden henkilöiden ja instanssien tekemiä selvityksiä ja tutkimuksia sekä myös uutisia ja “keskustelua”. Näin ollen mahdolliset metodologiset ongelmat tipahtavat ainakin osin näiden primääristen selvitysten varaan. Mukana on myös haastatteluja ja muuta ensikäden aineistoa.

Harvalle asiaa tuntevalle selvityksessä myöskään oli mitään uutta tai “kohahduttavaa”. Muutos muutaman vuoden takaiseen, kun valtio vielä tilasi huomattavasti toisenlaisia “maahanmuuttoselvityksiä”, on toki räikeä. Lisäksi poliiseilta ja heidän instansseiltaan, samoin kuin rajavartiolaitokselta ja puolustusvoimilta, voi luonnollisesti odottaa erilaista näkökulmaa kuin esimerkiksi Amnestylta, Pakolaisneuvonnalta tai Åbo Akademilta. Tästäkin huolimatta selvityksen laaja-alainen turvallisuuskäsitys, turvallistamisen välttäminen, yksilö turvallisuussubjektina ja muut “tätä päivää” olevat käsitteet ja lähestymistavat osoittavat, että selvitys on kaukana äärirealistisesta tai millään muotoa “offensiivisesta”.

Akateeminen vastalause on kuitenkin ollut myös odotetunlainen. Väärin tutkittu, väärät johtopäätökset, epäeettiset asetelmat, “amistutkimus”, ei akateeminen, ei vertaisarvioitu, valtion tilaama politiikan jatke, ideologinen, maahanmuuttajavihamielinen ja niin edelleen. Käsittelen seuraavaksi joitakin näitä näkökulmia.

Akateeminen, yliopistoissa tehtävä tutkimus ei ole juuri kiinnostunut sellaisista ilmiöistä ja asioista, joita selvityksessä käsiteltiin. Asia on näin koko Euroopassa, mahdollisesti eritoten Suomessa. Ensinnäkään yliopistoissa ei juuri tehdä empiriavetoista tai ns. policy-tutkimusta, vaan näkökulma on yleensä aina “akateemisempi” eli käytännössä teoria- ja/tai metodologiavetoinen. Policy-tutkimusta tehdään enemmän ajatushautomoissa, valtion laitoksissa ja tilaustutkimuksissa. Asiassa ei varsinaisesti ole mitään ihmeellistä; työnjako on aika vakiintunut. Selvityksen näkökulma oli myös hyvin laaja-alainen ja kokoava, toisin kuin yksityiskohtiin kiinnittyneissä erikoistuneissa akateemisissa tutkimuksissa.

Toisaalta maailmalla, eritoten Yhdysvalloissa, käydään jo paljon keskustelua siitä, kuinka kauaksi “todellisuudesta” yhteiskunta- ja valtiotieteellinen tutkimus lopulta voi käydä. Mitä “kriittisempää” tutkimus leimallisesti on, sitä vähemmän minkäänlaisia yhteyksiä sillä on reaalimaailmaan. Kyse ei ole vain politiikan tai “vallan” palvelemisesta tai sen palvelematta jättämisestä (kritisoimisesta), vaan siitä, että liian kauaksi abstraktioiden tasolle siirtynyt akateeminen tutkimus palvelee enää vain itseään ja siihen osallistuvia tieteentekijöitä. Se pyörii itsensä ympärillä ja harvoin edes vilkaisee, mitä muualla tapahtuu. Tieteellistä metodia voi myös muuten hyödyntää hyvin vapaamielisesti eikä nykyään ole tapana minkäänlaista akateemista tuotosta haukkua epätieteelliseksi.

Ainoan poikkeuksen tekee liian käytännönläheinen, vääriä johtopäätöksiä tekevä selvitys, kuten PolAmk:in julkaisun kohdalla näemme.

Se, että selvitys ei olisi ollut “oikea” tutkimus, koska se esimerkiksi tekee johtopäätöksiä rajallisen aineiston varassa varsin suoraviivaisesti, on kyseenalainen syytös ainakin sillä perusteella, että nämä kriittiset, “oikeat” akateemiset tutkimukset tekevät itse juuri samaa. Hyvin kapeaa dataa – jos sitäkään – käytetään todistamaan oikeaksi korkealla liitävät hypoteesit ja teoreettiset ääriabstraktiot. Mutta kuten olen ennenkin selittänyt: mitä suuremmassa kulmassa “tieto” kohdistuu akateemisen maailman valtavirtaan, sitä enemmän siltä vaaditaan jämäkkyyttä ja vahvuutta ja “todisteita”.(*

Kysymys ei ole yksinkertaisesta erottelusta teorian ja empirian tai abstraktion ja konkretian välillä. Hyvä akateeminen tutkimus kykenee samanaikaisesti reflektoimaan sekä teorian, metodologian että “tosimaailman” välillä. Se on yleensä välttämättä osin abstraktista. Valitettavasti kuitenkin monet paradigmakeskeiset oppialat etenevät ja “kehittyvät” lähes yksinomaan teorian ja erityisesti yhä abstraktimman teorian varassa: niinpä akateeminen asiantuntemus tarkoittaa niissä ennen muuta aiheesta kirjoitetun teorian osaamista ja itsensä asemoimista suhteessa tähän, ei itse reaalisen ilmiön tai ongelmakentän hallintaa. Tieteenalan kehittyminen on tällöin sen teoreettisen “kehityksen” varassa – uudet viitekehykset, käsitteet, käsitejärjestelmät ja lähestymistavat syntyvät toistensa päälle ja sijaan, ilman että missään vaiheessa välttämättä tarkastellaan sitä, miten hyvin ne kuvaavat, selittävät tai tulkitsevat tosimaailmaa, joka kuitenkin ainakin implisiittisesti on niiden merkityksen taustalla. Tieteessä vaikuttaa myös useita epävirallisia herrasmiessääntöjä, jotka pitävät huolen siitä, että ketään ei yllätetä niin sanotusti housut kintuissa. Yhdysvalloissakin, jossa tieteen moninaisuus on oikeasti muutakin kuin hokema, ryhmät pysyvät pääasiassa omissa karsinoissaan eivätkä hyökkäile toistensa kimppuun, paitsi politiikassa.

Toisekseen yliopistojen maahanmuuttoon liittyvä tutkimus, erityisesti Suomessa, lähestyy kohdettaan täysin eri tavalla kuin PolAmk:in selvitys. Yliopistotutkimukset ovat yleensä erilaisia mikrotason lähestymistapoja, joiden kohteena on esimerkiksi ihminen, kulttuurinen tai etninen ryhmä, ryhmän tai joukkion identiteetti. Humanistisissa ja humanistis-yhteiskuntatieteellisissä tutkimuksissa lähestymistapa on lisäksi hyvin usein jollain tapaa kielellinen, ei rakenteellinen, materiaalinen tai prosessimainen. Hyvin harvoin akateemiset tutkimukset lähestyvät maahanmuuttoa makrotason ilmiönä tai valtiolähtöisesti. Ennemminkin, makrotason “yleistäminen” ja valtiolähtöisyys ovat sekä teoreettisesti, metodologisesti että normatiivisesti vastustettavia ja alati kritiikin kohteena. Niiden nähdään olevan vanhentuneita ja jopa “väkivaltaisia” tapoja kuvata tai ymmärtää maailmaa. Myös muut vahvasti tiettyä kantaa olevat ennakko-oletukset ovat yliopistotutkimuksessa usein selviä eikä näiden nähdä mitenkään uhkaavan tieteen olemusta – tavoitekaan ei siis ole pyrkiä kohti “objektiivisuutta”. Toisaalta takertuminen esimerkiksi tiettyihin kielellisiin tapoihin on yleistä – niinpä vähintään yhtä tärkeää sen kanssa, mitä ilmiötä tutkitaan, on se, miten ilmiöstä puhutaan tai miten sitä sanotaan tutkittavan.

Näin ollen maahanmuuton tutkimustakin värittää tietynlainen hyvin selkeä näkemys siitä, mikä on “oikein”. Kyse ei ole siitä, että tutkimuksien metodit välttämättä olisivat kyseenalaisia, vaan siitä, että perusasetelma ja premissit on lähes poikkeuksetta rakennettu niin, että mitään “yllättävää” ei pääsekään syntymään. Jos tarkoituksena on tutkia toisen polven suomensomalinuorten poikkikansallista identiteettiä, ei tulokseksi voi tulla mitään maahanmuuton kustannuksista tai ongelmista. Jos teoreettinen viitekehys ohjaa tutkimaan diskurssianalyyttisesti valtion asiakirjoissa olevia turvallistavia muotoiluja, ei tulokseksi voi tulla, että terrorismi ja turvattomuus on lisääntynyt. Erilaisista tutkimuksista olen kirjoittanut täällä.

Jos yliopisto ei tuota tietoa siitä, mikä kuitenkin valtiota ja usein myös sen kansaa tuntuu kiinnostavan – yleensä hieman konkreettisemmat elämän seikat kuin “identiteetti” tai “toiseuttava puhe”, vaikka nämäkin toki voivat olla hyvin kiinnostavia – tieto hankitaan jostain muualta. Tätä taustaa vasten tuntuu joskus hieman nurinkuriselta kuunnella tieteilijöiden valitusta siitä, että heidän tuloksiaan ei oteta huomioon päätöksenteossa. Tarkoitukseni ei ole vähätellä “ruohonjuuritason” ilmiöiden merkitystä ja niiden tutkimisen tarpeellisuutta, vaan sitä, että niillä pyritään korvaamaan ylemmän tason huomiointi. Siirrymme idealismin puolelle, mikäli kuvittelemme, että valtiolla olisi mahdollisuus huomioida kaikki “moraalisesti merkittävä” tutkimus ja pysyä sen jälkeen vielä pystyssä perustoimintojensa kanssa.

On tulenarkaa keskustella siitä, mikä tutkimuksissa lopulta on tarkoituksenmukaista ja mikä ei. Mikä on relevanttia ja minkä tai kenen kannalta? On selvää, että tutkimus, joka palvelee ainoastaan vallanpitäjiä, ei voi olla kovin kriittistä. Yhtä selvää on, että tieteellä tulee myös olla autonominen roolinsa eikä sen itseohjautuvuutta tule säädellä yksinomaan politiikan ja talouden kamareissa. Viime aikojen populisoitunut hyökkäys kaikkea ei-instrumentaalista tiedettä kohtaan on täysin väärin kohdistettu eikä palvele ketään, mutta ymmärrän hyvin, miksi se on syntynyt.

Toisaalta enemmistö muun muassa suomalaisesta akateemisesta yhteiskuntatieteellisestä tutkimuksesta on jo niin kriittistä, että sen muut funktiot ovat aikaa sitten kadonneet. Liberaalin maahanmuuttonäkemyksen jakavat tutkijat, kansalaisjärjestöt, asianajajat ja politiikan toinen siipi tarvitsevat toinen toisiaan kritisoidessaan “valtiota” tai muita virallisia tahoja, tiellä kohti voimaantumista, emansipaatiota, vapautusta ja ihmiskeskeistä integriteettiä (tai mitä nyt milloinkin).

Joka tapauksessa akatemia on ja tulee aina olemaan liberaalimpi ja osin ehkä myös vasemmistolaisempi kuin muu yhteiskunta. Tätä ei silti pitäisi sekoittaa siihen ajatukseen, että nykyään monet tieteenalat lienevät edustavan tätä puolta jo liiaksi. Eikö ensin tutkittaisi ja sitten vasta hutkittaisi, saattaisi maltillinen pohtia.

PolAmk:in selvityksen kritisoiminen siitä, että kyseessä ei ole vertaisarvioitu tutkimus, on sekin yliampuvaa. Jokainen vertaisarviota tunteva ihminen tietää järjestelmän ongelmat. Esimerkiksi se, että kuulut pienellä tieteenalalla tiettyyn segmenttiin – esimerkiksi maahanmuuttoon ja “diversiteettiin” äärimmäisen positiivisesti suhtautuvaan diskurssi-identiteettiseen linjaan – tarkoittaa sitä, että akateemisesti sinä pääasiassa keskustelet vain muiden samaan tai läheisiin linjoihin kuuluvien kanssa. Teillä on omat lehtenne ja julkaisunne ja verkostonne, te arvioitte toinen toistenne tekstejä. Milloinkaan teidän ei tarvitse tulla arvioiduksi liian kaukana omasta mukavuusalueestanne – harvalla on edes aikaa tai mahdollisuuksia paneutua itselleen vieraisiin lähestymistapoihin. Kuka muu edes tuntisi niitä teidän teorianne uusimpia trendejä! Juuri tämä sama logiikka pätee hyvin monella “kevyttieteellisellä” alalla. Tiede on monin osin niin paisunutta ja erikoistunutta, että minkään muunlainen järjestelmä ei tulisi edes kyseeseen, vaikka sokea reettakin huomaa, että näin ei välttämättä paras tai kekseliäin tai merkittävin tutkimus tule esille, tunnustetuksi tai viitatuksi.

Voi myös olla, että tutkimuksen teolla ei ole nykyään mitään suurempaa merkitystä – edes siellä normatiivisesti “oikealla” puolella. Usein tavoitteena on tuottaa julkaisuja, joiden avulla saa rahaa ja mainetta, joiden avulla voi tehdä uutta tutkimusta ja tuottaa uusia julkaisuja. Kyseessä on yksi yhteiskuntaan kuuluva sosiaalinen prosessi, joka palvelee kai ensisijaisesti siihen osallistuvia. En tiedä, muuttuuko asia, vaikka viime aikojen “yliopistojen kurjistaminen” siihen suuntaan on viitannutkin. Harvalla kuitenkaan voi olla “objektiivista” näkemystä siitä, minkälainen tutkimus on tarpeellista, minkälainen täysin tarpeetonta. Se, mistä raha pakenee ensimmäiseksi, ei välttämättä kerro mitään.

Onko nyt julkaistulla selvitykselläkään lopulta mitään merkitystä jää nähtäväksi. Se saattaa unohtua kokonaan tai tarttua politiikkaan ja päätöksiin vain pintapuolisesti, yksittäisten sanojen tai ajatusten kautta. Kuten sisäministeriön kansliapäällikkö eilen totesikin, kaikkeen on jo varauduttu. Ja hyvä niin, sillä onhan tämä kaikki jo ollut enemmän tai vähemmän tiedossa aika kauan. Kansalaiset voivat siis olla rauhassa – kaikki, paitsi ne akateemista tutkimusta tekevät yliopistotutkijat, joiden pitää vastedeskin kritisoida.

 

 

*) Pelkistetty esimerkki yhteiskuntatieteistä: Voit milloin tahansa kirjoittaa väitteen “global justice requires free movement” eikä sinun tarvitse perustella tai TUTKIA väitteesi todenmukaisuutta millään tavalla. Sen sijaan jos väität jotain niin yliampuvaa kuin että “immigration has negative effects on host societies”, voit olla varma, että ihan ei edes 10 viitettä tai “todistetta” riitä tekemään väitteestäsi akateemisesti hyväksyttävää. Osin asiaa auttaa kyllä se, että ne, jotka väittävät edellistä, eivät yleensä osallistu ainakaan kovin konkreettiseen keskusteluun niiden kanssa, jotka väittävät jälkimmäistä, ja päinvastoin.

Tolkku, kansainväliset sopimukset ja suunnanmuutos

legal-1143114_960_720

pixabay.com

Kansainväliset tai EU-sopimukset eivät itsessään ole mikään autuaaksi tekevä asia. Kyse on aina valtioiden tulkinnasta. Ihmisoikeuksien suhteen ei ole edes rumasti sanottu, että valtiot tulkitsevat sopimuksia ja kansainvälistä lakia kuten tahtovat. Se, että maamme, muiden pohjoismaiden rinnalla, yleensä noudattaa sopimuksia ja tulkitsee niitä suotuisasti (eli noudattaa korkeampia standardeja kuin velvoitetaan), ei tarkoita sitä, että koko maailma toimisi näin. Edes koko EU ei toimi näin. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, suurin osa ”hyvistä” valtioista noudattaisi ihmisoikeuksia myös ilman sopimuksia – suurin osa ”pahoista” valtioista ei noudata niitä edes, vaikka ovat mukana sopimuksissa. Tämä sitten monissa yhteyksissä aiheuttaa vapaamatkustajuutta ja sitä, että toisten taakka vain on kohtuuttomasti suurempi.

Presidentti Niinistö kritisoi paljon julkisuutta saaneessa puheessaan sitä, että ihmisillä tuntuu olevan subjektiivinen oikeus tulla maahan vain sillä perusteella, että he osaavat sanoa asylum raja-alueella. Tottahan se on. Ihmisillä ei pakolaissopimuksen perusteella vain tunnu olevan vaan on subjektiivinen oikeus hakea turvapaikkaa minkä tahansa valtion rajalla. Tähän seikkaan monet lakimoralistit ovatkin tarttuneet. Asia ei kuitenkaan ole läheskään näin yksinkertainen, ja toivon, että presidenttiä olisi informoitu asiasta, jotta hän olisi kyennyt ärtymyksestään huolimatta puolustamaan kantaansa paremmin puheesta ”hämmentyneitä” tai siitä yöunensa menettäneitä vastaan.

Valtiot eivät koskaan suostuisi allekirjoittamaan pakolaissopimusta, joka velvoittaisi heitä ottamaan vastaan kaikki rajoille saapuvat ihmiset. Vaikka Geneven sopimus on allekirjoitettu oloissa, jotka olivat tälle poikkeuksellisen otolliset – toisen maailmansodan jälkeen, juutalaiskysymyksen kolkutellessa länsimaiden kollektiivisia omiatuntoja – edes silloin valtiot eivät olisi suostuneet luovuttamaan niin oleellista osaa suvereniteetistaan. Jos sopimusta neuvoteltaisiin nyt, siitä ei missään nimessä tulisi lähellekään niin vahva. Kyseessä on aikansa tuote, joka soveltuu 2010-luvulle hyvin huonosti, monestakin syystä. Kriitikot tietävät tämän hyvin, mutta siitä huolimatta huutelevat ”sopimuksen parantelun” perään, kuten kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemikin perjantaina aamu-TV:ssä.

Mielestäni on ihmeellistä, että Koskenniemi, jonka akateemisen uran suurin idea on nimenomaan ollut se, että kansainvälistä lakia ohjaa politiikka, unohtaa tämän analysoidessaan tilannetta. Minusta tuntuu, että kansainväliseen lakiin ja ihmisoikeuksiin keskittyneillä tutkijoilla ja asiantuntijoilla ovat menneet puurot ja vellit sekaisin. Todellisuutta eletään edelleen politiikan, vallan ja intressien määrittämässä maailmassa, ei akateemikoiden kaunopuheisessa fraseologiassa. Tosimaailmassa jokaisella oikeuden haltijalla tulee olla vastassaan myös se, joka on tuon oikeuden velvoitettu täyttämään. Kirjoissa ja utooppisissa maailmankuvauksissa näin ei tarvitse olla. Siellä on vain kullattuja oikeuksia oikeuksien perään sekä narinaa siitä, kuinka valtiot tai näiden yhteenliittymät eivät koskaan kykene kohoamaan näiden vaatimusten tasolle. Ad infinitum.

Tämän tosiseikan tunnustaminen ei tietenkään vielä itsessään vie asiaa yhtään eteenpäin. Päinvastoin sen pitäisi vain olla pohja, jonka päälle kaikki muu analyysi ja tavoitteet voidaan muotoilla.

Geneven pakolaissopimus siis todellakin säätää (subjektiivisesta) oikeudesta hakea turvapaikkaa. Se ei kuitenkaan säädä oikeudesta saada eikä velvollisuudesta antaa turvapaikkaa tietyssä valtiossa. Vastaavanlaista sisältöä voidaan löytää kaikista muistakin ihmisoikeuksia koskevista sopimuksista. Pakolaissopimuksen tärkein periaate on non-refoulement, joka tarkoittaa sitä, että ihmistä ei saa palauttaa alueelle, jossa tämä oletetusti voisi joutua vainon tai vainon uhan kohteeksi, sen jälkeen, kun hän on sieltä tullut pois. Ihminen, joka juuri paraikaa kärsii alueella eikä siis ole ylittänyt rajaa, on paljon heikommin kansainvälisen lain suojeluksessa, oikeastaan ei ollenkaan.

Toisekseen kansainväliset pakkosiirtolaisuuteen keskittyvät sopimukset, myös EU-tasolla, kirjaavat taakanjaosta. Kuten viime kuukausina olemme EU:n tasolla nähneet, taakanjako ei onnistu edes näennäisesti samankaltaisten ja vapaaehtoisesti yhteen liittyneiden maiden tasolla. Mikäli se onnistuisi, se olisi todennäköisesti sekä eettisin että tehokkain tapa hoitaa pakolaisongelmaa. Tällöin pakolaisiksi pääsisivät heikoimmassa asemassa, henkilökohtaisen vainon kohteena olevat ihmiset, ja kaikki (”hyvät”) valtiot jakaisivat kustannukset ja muun taakan.

Kyse on kuitenkin jälleen valitettavan kaukaisesta haaveesta. Systemaattista taakanjakoa (sijoitus ja/tai rahallinen korvaus) ei tulla saamaan aikaiseksi, pakolaisiksi ei tule valikoitumaan heikoimmassa asemassa olevia eikä muiden ihmisten liikettä voida padota. Se, että kiintiöitä kasvatettaisiin ja taakanjakoa edistettäisiin samalla, kun laiton, epäsäännöllinen ja hallitsematon maahanmuutto yhä pyörii voimalla, olisi järjetöntä. Näin Suomi kuitenkin näyttää ainakin osin tehneen. Maamme on ensimmäisenä ollut ”kantamassa vastuuta” eurooppalaisessa taakanjaossa. Tätä myös lakimoralistit vaativat: he haluavat, että Geneven sopimusta tai EU-tason lainsäädäntöä muutetaan niin, että taakanjako tulee tehokkaaksi ja velvoittavaksi, mutta että samaan aikaan ”vapaa liikkuvuus” (eli kaikenlaisiin kategorioihin kuuluvien ihmisten turvapaikanhakuoikeus) säilyy.

Sama koskee ns. humanitaarista viisumia. Jos se toimisi, se todennäköisesti olisi moraalisesti paras ja tehokkain keino hoitaa pakolaisuutta. Mutta koska se ei toimi (koska muita liikkumisia ei saada samaan aikaan padottua), sen ehdottaminen nykyjärjestelmän rinnalle on silkkaa hulluutta. Toisaalta taakanjako olisi moraalista ainoastaan silloin, kun jakaisimme todellisia avuntarvitsijoita. Jos jaamme kynnelle kykeneviä, voimakkaimpia, varakkaimpia, jopa röyhkeimpiä – silloin kannattaa sanoa ei.

Ja näin valtiot usein tekevätkin. Taakanjako on taakansiirtoa: meidän ovi säppiin. Toisaalta se aiheuttaa valtioille vahvan kannusteen sekoittaa tavallista maahanmuuttoa ja humanitaarista maahanmuuttoa sekä niihin kohdistettuja toimia. Valtioiden (ja EU:n) kannattaa tehdä niiden rajoille pääsemisestä vaikeaa. Jos tämä ei ole mahdollista (Kreikka), kannattaa vain pitää omat vetotekijät kurissa ja päästää liike läpi.

Geneven sopimus ei suoraan velvoita hakemaan turvapaikkaa ensimmäisestä turvallisesta maasta – eli jälleen yksilön subjektiivinen oikeus on korkea. Mutta se asettaa lukuisia ehtoja ja viittaa epäsuorasti siihen, mille valtioille ”vastuu” lankeaa. Kapeimman tulkinnan mukaan turvapaikkaa tulisi hakea lähimmästä turvallisesta maasta, jonne tulee siirtyä suoraan. Näin ei kuitenkaan yleensä tapahdu – konfliktien keskeltä tulevat (esim. Syyria) siirtyvät yleensä lähialueiden leireiltä kohti Eurooppaa, mutta vielä paljon oleellisempaa on se, että Geneven sopimuksen mukaiselta pakolaisstatukseltaan häilyväiset ryhmät (esim. taloudellisin syin liikkuvat) siirtyvät suoraan monen maan läpi – eli ihmiset liikkuvat ensin kuin tavalliset siirtolaiset, mutta muuttuvat humanitaarisiksi kohdatessaan sen rajan, jolta aikovat turvapaikkaa hakea.

Kansainvälisessä laissa huomioidaan kyllä myös se, onko ihminen vain siirtynyt maiden läpi ja olisiko hän voinut hakea turvapaikkaa (esim. rekan perävaunussa matkustaminen rajojen yli on usein tarkoittanut sitä, että henkilö ei olisi voinut hakea turvapaikkaa matkan aikana) vai onko hän ehkä saanut suojelua toisessa maassa. Jälleen jää valtioiden kontolle tulkita asiaa.

Viimeisimpään kategoriaan menevät esimerkiksi viimeaikaiset Venäjällä vuosia asuneet, ”suojelua” saaneet ihmiset. Viime kuussa Migri teki päätöksen olla käsittelemättä heidän hakemuksiaan.

Paljon vaikeampia tapauksia ovat sitten muut, usean maan läpi tulleet turvapaikanhakijat. Räikein tapaus on tietysti Ruotsin (ja sitä ennen monen muun valtion) kautta tulleet turvapaikanhakijat. Sekä Dublinin että Geneven kirjaimia selvästi rikotaan, mutta Suomi hoitaa osuutensa suotuisammin (sitä ei tietenkään Dublinin sopimuksessakaan kielletä, päinvastoin poikkeama kuuluu suvereenisuuden alle).

Näyttää siis siltä, että mikään ei saa estää hakijoita hakemasta suojelua – Suomesta.

Mikäli Suomen suotuisinta tulkintaa arvioidaan globaalisesti, kaikilla Suomen rajoille pääsevillä ihmisillä, jotka eivät ole hakeneet turvapaikkaa muualla (ainakaan Venäjällä; ns. geopoliittinen, ei poliittismoraalinen seikka), on oikeus saada suojelua Suomen valtiolta.

Geneven sopimus antaa valtioille selvää joustavuutta tulkita turvallisen maan käsitettä. Mutta se ei velvoita toimimaan tietyllä tapaa. Niinpä kaikkein oleellisin seikka ei ole siinä, että me joko noudatamme tai emme noudata Geneven sopimusta, vaan siinä, miten me sitä noudatamme.

Sama asia pätee myös EU:ssa, jossa vain lain kirjaimessa kaikilla mailla on samanlainen turvapaikkamääritelmä ja samanlaiset velvollisuudet. Dublinin kaatuminen de facto oli vain looginen seuraus siitä, että yhdenmukaisuus ei toimi. Lopullisesti ”yhteinen turvapaikkajärjestelmä” kaatui rajavalvonnan, valtioiden omien turvapaikkamääritelmien ja Schengenin järjestelmään nähden aivan liian suurien ihmisvirtojen myötä. Toisaalta koska pelkällä rajavalvonnalla ongelma ei ratkea, Suomen ei pitäisi uskotella itselleen, että muiden valtioiden passientarkastus auttaisi jotenkin meitäkin. Turvapaikanhakijoita ”kiersi” pitkin EU:ta kyllä silloinkin, kun rajatarkastukset vielä olivat pystyssä.

Kansainväliset sopimukset eivät yleensä kaadu kertaryminällä – eivätkä valtiot lähde niistä ovet paukkuen. Kuten EU:n tasolla olemme viime kuukausina nähneet, sopimukset murtuvat vähitellen, niin että valtio toisensa jälkeen lakkaa toimimasta sopimuksen määräämällä tavalla. Yksittäisellä valtiolla, kuten Suomella, olisi lukuisa määrä erilaisia keinoja, joilla se voisi ”kiristää” omaa tulkintaansa sopimuksesta, ilman että sen suoranaisesti voisi sanoa rikkovan sitä. Liikkumavaraa olisi, mutta sitä ei useinkaan ole käytetty. Jo siinä vaiheessa kun ”yhtenäisyyttä” eurooppalaisten järjestelmien välillä rakennettiin, Suomi veti eri suuntaan ja oli aina suotuisampi.

Se, mitä Suomen tulee tehdä, riippuu siitä, mitä haluamme, tosimaailmassa vai haavemaailmassa. Haluammeko ratkaista pakolaisongelman (vaikeaa) vai huolehtia, että ongelma koskettaa valtiotamme mahdollisimman vähän (helpompaa, mutta tietysti ”itsekästä”)?

Haavemaailmassa Suomen tulisi edistää EU- ja muilla valtioidenvälisillä areenoilla tehokasta taakanjakojärjestelmää, lisätä pakolaiskiintiötä, vaikuttaa konfliktien hoitoon lähtöalueilla, lisätä tehokasta kehitysyhteistyötä sekä edistää globaalia taloutta, joka mahdollistaa köyhien ja kehittymättömien maiden nousun. Haavemaailmassa ei tarvitsisi välittää Frontexista, liikennöitsijöille määrätyistä uhkasakoista laittomien siirtolaisten kuljettamisesta tai sormenjäljistä. Solidaarisuus olisi yhteistä tahtoa.

Tietenkään haavemaailman politiikka ei ole loogisesti mahdotonta. Mutta se on hyvin vaikeaa ja erittäin epätodennäköistä. Niin kauan kuin valtioilla ei ole erityisiä intressejä ratkaista pakolaisongelmaa (kuten esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeen ja kylmän sodan aikana oli), johdonmukaiset vastaukset ovat epätodennäköisiä. Lisäksi on syytä muistaa, että tässä kyse on vain länsimaiden vastauksista; se, mitä ongelmavaltiot ja -alueet tekevät, on vielä täysin toinen asia.

Sen sijaan tosimaailmassa Suomen tulisi varmistaa, että sen vetotekijät ovat huomattavan vähäiset, mm. taloudellisten etujen suhteen. Sen tulisi laatia täysin yhtenäiset (tai kireämmät) turvallisen maan luettelot muiden pohjoismaiden (ja mahdollisesti EU:n, mikäli kyseinen luomus tosimaailmassa vielä on pystyssä) kanssa. Sen tulisi neuvotella erillinen sopimus Venäjän kanssa. Sen tulisi palauttaa kaikkien rajojensa kautta tulevat hakijat, Ruotsiin, (Norjaan), Viroon ja Venäjälle, koska kaikki nämä maat ovat turvallisia ja kaikista niistä maista turvapaikanhakija voisi hakea turvapaikkaa. Pussinperä-retoriikasta tulisi todellinen realistinen suvereenisuustoimi, ja kaikkien sopimusten mukainen.

Todennäköinen ja mahdollinen politiikka todennäköisesti sijoittuisi jonnekin noiden väliin. Mutta vaarana tässä ”mahdollisessa” politiikassa on juuri se, mitä nyt näemme: täysin reaktiivista politiikkaa, jossa ajaudumme lastuna lainehilla, aina huomioiden vain juuri sen ongelman, jonka kulloinkin kohtaamme. Erilaiset toimijat ja näiden intressit määräävät vuorollaan suunnan; koherenttiutta ei ole. Moralistit tuomitsevat usein status quo -politiikan konservatiiviseksi ja muutokseen kykenemättömäksi, mutta harvoin tulee huomattua, että asia on näin myös toisesta suunnasta katsoen: ilman strategiaa, ”hyvää” tai ”realistista”, mikään ei toimi.

Pakolaiskriisin ollessa tässä vaiheessa tosimaailmasta näyttää tulleen yhä tärkeämpi referentti. Näin yleensä käy, kun kierrokset alkavat kasvaa. Jopa ”humanitaarinen suurvalta” Ruotsi on joutunut nöyrtymään ja ottamaan harkintaan mahdollisuuden, että todellisuudella onkin merkitystä. Olen onnellinen ruotsalaisten puolesta, mutta syystä peloissani siitä, mitä maassa vielä tapahtuukaan. Kulissien alla on ehtinyt tapahtua jo paljon pahaa.

Suomessa ns. realistinen suhtautuminen maahanmuuttopolitiikkaan alkaa myös olla vallitsevaa suunnalla jos toisella, pois lukien tietysti moralistien ja suvaitsevimpien (ei aina sama asia) äärimmäisin laita, joka on ikuinen, ideologiassa tai toisessa. Näin ainakin retorisella tasolla.

Kun yli kuusi vuotta sitten ihmettelin Helsingin Sanomissa humanitaarisen maahanmuuton todellista tai moraalista merkitystä ja peräänkuulutin tosiasiapohjaista suhtautumista ja politiikkaa, en saanut juuri lainkaan julkista tukea, en asiantuntijoilta, tutkijoilta tai poliitikoilta. Sen sijaan sain osakseni suvaitsevaiston suoraa paheksuntaa, ja toisaalla kohtasin tolkullisempien ihmisten hiljaisuuden muurin. Jouduin viikkokausia kohtaamaan erilaisissa yhteyksissä vaivaantunutta hiljaisuutta, supatusta, ”ehkä, mutta silti”-selityksiä. Osa kyseli, miksi teen moista itsemurhaa ja käski olla hiljaa (”vaikka tottahan se on”). Suurin osa näistä ihmisistä on sittemmin yhtäkkiä löytänyt tolkun, monet jopa nyt suorastaan julistavat realismiansa. ”Radikaaleissa”, jopa rasistisissa, ajatuksissa ei enää olekaan mitään radikaalia, ne ovat tolkullisia, järkeviä ja ”realistisia”. Ne sopivat median pääareenoille, pääkirjoituksiin, kunnon ihmisten puheisiin, politiikan keskikaistalle.

Mistä se sitten oikein nyt tuli? Mikään ei kuitenkaan oikeasti ole muuttunut, eivät kansainväliset sopimukset, ei EU-tason eikä Suomen lainsäädäntö, ei moraali, ei maailmassa apua tarvitsevien määrä. Se, mikä tietysti on muuttunut, on liikkuvien ihmisten volyymi. Kuitenkin lähes vastaavia ”pakolaiskriisejä” on ollut lukuisia aiemminkin, puhumattakaan pakkosiirtolaisuutta tuottavista konflikteista. Koko ilmiö on ollut nähtävissä vuosia, vuosikymmeniä. Eikä se sitten tähän jäänyt, päinvastoin.

Yhtäältä muutosta voisi toki lähestyä kiittävään sävyyn – nytkö sitten on järki löytynyt, emme voi pelastaa kaikkia. Olen vain valitettavasti moiseen arvioon hieman liian kyyninen. Osa toimijoista seuraa kansan mielipidettä kuin hai laivaa, osa karttaa sitä yhtä voimakkaasti. Edellisessä kyse silti harvemmin on kansansuvereenisuuden periaatteen noudattamisesta, vaan vain politiikan ja poliittisen mielipiteen normaalista opportunistisesta luonteesta tai yksinkertaisesta sopuli-ilmiöstä, josta tutkijat tai asiantuntijatkaan harvoin ovat vapaita. Kansan mielipiteestä erkaantuvaa puolta taas ohjaa halu löytää korkeampi moraalinen ja intellektuaalinen taso kuin mihin ”kansa” koskaan voisi kyetä. Todellisuuden – sikäli kuin tällainen voidaan erottaa esimerkiksi poliittisesta retoriikasta ja erilaisista maailmaamme kuvaamaan pyrkivistä konstruktioista – vaikutus on silti kummassakin rintamassa vähäinen. Motiivit ovat pääasiassa sisäsyntyisiä.

Realismia tulee toki kiittää – mikäli siitä seuraa jotakin. Ymmärrystä omasta asemastamme niin Euroopassa kuin koko maailmassa. Mahdollisuuksistamme, vaihtoehdoistamme. Politiikan ja moraalin erosta. Harkintaa ja johdonmukaisia politiikkoja.

Mutta on myös mahdollista, että kaikki jää retoriikan tasolle. Tällöin sillä, että joku sanoo jotakin ”realistista”, ei ole mitään merkitystä. Seuraavaksi vain joku sanoo jotain ”ei-realistista”, ja näin nämä kaksi poolia leijuvat yläpuolellamme. Te liittoudutte sinne, me tänne. Ja sitten heitellään lisää ilmapalloja.

Eikä parane mikään, ei valtiomme asema eikä maailman ahdinko.

Mutta tulipa taas sanottua, ja sehän se on niin mahtavaa.

Kotouttaminen ja palkkojen alentaminen

Ministeri Orpo ehdotti turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten työllisyyden edistämiseen ”yllättäviä” toimia – palkkoja tulisi alentaa, ainakin väliaikaisesti. Myös muutama muu oikeistovoima on väläyttänyt samaa ajatusta.

Niin, no, yllättävä ehdotus ei missään tapauksessa ole. Oikeiston malli humanitaariseen maahanmuuttoon – eli halpavoiman maahantuontiin ja työvoimareservin kasvattamiseen – on päivänselvä, ja samanlainen valtiosta toiseen. Pohjoismaisen mallin erityispiirre, vahva hyvinvointiyhteiskunta (ja jäykkä työmarkkinarakenne), saadaan murenemaan samalla vaivalla. Vaikka työllisyys saataisiin merkittäväänkin nousuun, tällaista sosiaalivaltiota ei mikään veroeuromäärä pidä pystyssä. Olen kirjoittanut asiasta esimerkiksi täällä.

Talouden ”realiteetit” edellyttävät halpatyövoiman lisäämistä: valtio ja elinkeinoelämä haluavat pitää huolen siitä, että maahan virtaa uusilla ehdoilla ja palkalla töitä mielihyvin tekevää porukkaa. Ja täytyyhän pakolaiset saada töihin – niin yhteiskuntarauhan, talouden kuin huoltosuhteenkin vuoksi. Kaikki se manna, mitä meille maahanmuutosta luvataan seuraavan, edellyttää pakolaisten työllistymistä. Koska tilanne on tämä, vaatii erityistä selkärankaa vastustaa hankkeita, jotka pyrkivät saamaan pakolaiset töihin – eli siis kotoutumaan. Hinnalla millä hyvänsä.

Se, että turvapaikanhakijat, pakolaiset ja muut ryhmän henkilöt saisivat tosiasiassa erilaiset työehdot ja palkan, ei tule koskaan menemään läpi, ei suomalaisessa ay-järjestelmässä, mutta ei myöskään yhdenvertaisuusvaatimusten vuoksi. Sen sijaan se, että palkkoja lasketaan kautta linjan, on toinen asia. Tätä on jo ehdotettukin. Toistaiseksi yleistä palkanlaskua on tapahtunut lähinnä epäsuorasti ja ennen muuta heikosti palkatuilla palvelualoilla. Tulevaisuudessa palkan alentaminen tulee olemaan suoraa ja koskettamaan myös muita aloja. Oikeisto toimii omien intressiensä mukaisesti. Vasemmisto vain ei tätä käsitä, koska sekin kannattaa laajamittaista humanitaarista maahanmuuttoa – toisista syistä vain. Toistaiseksi. On ajan kysymys, milloin esimerkiksi sdp:n tietyt segmentit alkavat äänekkäämmin vastustaa maahanmuuttoa – ellei puolue taannu sitten yksinomaan konstruktioiden ja sanaleikkien varassa toimivaksi. Silloin on kuitenkin jo liian myöhäistä.

Ikuisuusongelmaksi muodostuu seuraavina vuosina se, että eliitti kokonaisuudessaan kannattaa maahanmuuttoa aina enemmän kuin kansa. Tulee vaatimaan merkillisiä akrobaattisia toimia, jotta asia perustellaan äänestäjäkunnalle. On oleellista ymmärtää, että kaikki maahanmuuttoa kannattavat toimijat hyötyvät merkittävästi siitä, että julkinen keskustelu pysyy tunnepitoisena ja sivuraiteilla – vihapuheessa, katupartioissa, seksuaalirikoksissa ja muissa kansaa liikuttavissa asioissa.

Vasemmisto on vaihtanut marxinsa identiteettihöpsänköpsään – se rakentelee hashtageja ja kurmoottaa vääriä sanoja käyttäviä. Tähän on tultu. Kuka ottaa aktivistilaumaa tosissaan? Oikeistolle riittää todellisuus, siitä on jo tehty heidän tärkein innoittajansa. Politiikka on kahden kauppa – talous ja moraali, moraali ja talous. Ei tarvitse suuria lahjoja arvata kumpi voittaa.

Tavallisille ihmisille tulee olemaan vaikeaa muotoilla oma kantansa: jos et kannata palkkojen alentamista, vastustat kotoutumista ja maahanmuuttajien tukiriippuvuuden vähentymistä; jos taas kannatat palkka-alea, sahaat ennen pitkää myös omaa oksaasi. Ja onhan Suomessa liian jäykät työmarkkinat, ja onhan ay-liikkeellä liikaa valtaa, ja onhan aivan liian helppoa elellä ilman töitä. Joten, antaa mennä. Globaali maailma nyt vain on tällainen. Ei ole pienen Suomen helppo olla siellä, ajopuuna ihan.

Rehellinen responssi olisikin sangen kyyninen, miltei luovuttanut, ihan sama. Hyvinvointijärjestelmä kaatuu joka tapauksessa, työmarkkinat jakautuvat yhä enemmän, eriarvoisuus kasvaa, maahanmuuttajien ja kotoperäisten matalapalkkaisten palkka laskee ja työehdot kurjistuvat, valtion tarveharkintaiset ja muut tuet kohdistuvat yhä enemmän kaikista huono-osaisimmille ja pienintä palkkaa saaville, universaalisuus hajoaa. Tämä on totta.

Tulevaisuus tulee olemaan hyvä heille, ketkä ovat valinneet oikein. Koulutuksen, alan, asuinalueen. Aina on helppoa voida hyvin ja olla voittajien joukossa. Siihen kannattaa satsata, itseensä.

Ja ne muut, ihan sama.

Sitä on huomisen suvaitsevaisuus, kotoutuminen ja solidaarisuus.

 

 

 

 

Pelko, riski ja todellisuus

sheep-17482_640

pixabay.com

Aikoinaan kanssani samaan aikaan gradun tarkistusvaiheessa oli tutkielma, jota kuulopuheiden mukaan toinen professoreista ei suostunut lukemaan, puhumattakaan hyväksymään, sen ensimmäisen virkkeen vuoksi. Siinä sanottiin jotakuinkin näin:

”Todellisuutta ei ole olemassa.”

En tiedä, suostuiko opiskelija lopulta muuttamaan virkkeensä (post-tieteellistä näkökulmaansa tuskin) vai mitä tapahtui, mutta maisteri hänestäkin tuli. Yhteiskuntatieteissä todellisuus tai sen arvostaminen validina argumenttien ja havaintojen tekopaikkana ei ole sitä ennen eikä sen jälkeen kuitenkaan ollut aina kovin selvää. Sama kyseenalainen ilmiö on levinnyt muuallekin yhteiskuntaan. Näkökulmasta riippuen sitä kutsutaan esimerkiksi ”kriittiseksi”, ”humaaniksi” tai ”moniulotteiseksi” tavaksi katsoa maailmaa. Kun todellisuus ei ole sellainen kuin toivoisi, se on syytä kieltää tai kiertää.

Viime päivinä olen todistanut kyseisenlaista toimintatapaa mediassa suhteessa Pariisin terrori-iskuihin ja terrorismin uuteen uhkaan. Räikeimmillään todellisuuden konstruktiosta julisti Kari Huhta Hesarissa (22.11):

Terrorismi ja pakolaiskriisi eivät ole Euroopalle todellisia uhkia, mutta niiden herättämä pelko voi olla.

Suu vaahdossa saman lehden toimittajat, useimpien medioiden säestäessä, ovat kertoneet, että me emme saa pelätä. Onpa useaan kertaan todettu sekin, että emme me pelkääkään. Emmekä varsinkaan vihaa tai katkeroidu. Juttuja ymmärtääkseen on saanut leikkiä salapoliisia, kun holhoavaa ideologista kuorrutusta on pitänyt raaputtaa piilotettujen tosiseikkojen päältä.

Kenen suulla tässä taas oikein puhutaan? Mitä muuta kuin pelkoa on varuillaan olo, odottaminen, hengityksen pidättäminen? Miten niin me emme pelkää? Miten niin terrorismi ei ole todellinen uhka? Siksikö, että sen uhrina on niin epätodennäköistä päättää päivänsä? Kuinka monta ihmistä sen pitäisi tappaa, jotta se olisi riittävän todellinen?

Tavalliset ihmiset ympäri maailmaa tuntevat tavallisia asioita. Pelko, joka on monta kertaa osoittautunut aiheelliseksi, kuuluu tällaisiin tunteisiin. Näin on siitäkin huolimatta, että pelko ehkä vaikeuttaa elämää enemmän kuin on syytä. Harvat ihmiset toimittavat todennäköisyyslaskentaa mennessään ulos tai astuessaan metroon tai konserttiin. Harva vertaa riskiään päästä hengestään siihen mielihyvään tai hyötyyn, jonka hän saa konsertista tai metromatkasta. Toisaalta monikin saattaa hävetä sitä, että on kavahtanut samaan metrovaunuun tullutta äärimuslimia. Pelko on tunne, usein intuitiivinen, jolla on konkreettisia vaikutuksia, aivan kuten Huhta ymmärtää.

Toisaalta terrorismin pelollamme ei ole mitään yhteyttä siihen, että pelkäämme ehkä myös suojatielle kaahaavia autoja – asiat ovat erillisiä. Suojatielle kaahaavien autojen todennäköisyys murjoa meidät tai läheisemme ei vaikuta terrorismin todennäköisyyteen. Se, että ihminen joutuu pelkäämään sekä suojatielle kaahaavia autoja että terrorismia, lisää hänen pelkoaan. Se, että auton alle on todennäköisempää jäädä kuin kuolla terrorismin uhrina, ei välttämättä saa aikaan sitä, että edellistä pelätään enemmän kuin jälkimmäistä.

Juuri tällaisia vaikutuksia terrorismilla on, sen lisäksi, että se konkreettisesti tappaa, tuhoaa, särkee, murtaa ja hajottaa. Todellisella terrorismilla on todellisia seurauksia. Se vaikuttaa ihmisten ja yhteiskuntien elämään lukuisilla eri tasoilla. Jo pelkkä uhka vaikuttaa. Kyse on terrorismin vaikutuksista, ei vain pelon vaikutuksista. Samaan tapaan toimivat esimerkiksi sellaiset ilmiöt kuin sota, lama tai vaikkapa pakolaiskriisi. Kaikilla on sekä kouriintuntuvia mutta myös paljon syvempiä ja vaikeammin havaittavia vaikutuksia, jotka saattavat ulottua hyvin pitkälle, monien sukupolvien yli.

Myös salaman iskemäksi joutumisen pelko on todellista, vaikka uhan todennäköisyys on hyvin pieni. Salaman uhka on todellinen, etenkin kesällä, kun kylmempi ilmamassa kiilautuu lämpimän alle ja aiheuttaa ukkosen. Jos tällöin oleskelee esimerkiksi vesialueilla tai golf-kentällä, riski on jo merkittävä. Sillä, mitä mieltä olemme veneilystä tai golfin peluusta ylipäätänsä, ei pitäisi olla vaikutusta siihen, kuinka vaarallista näemme niiden olevan ukkossäässä.

Sama asia koskee terrorismin uhkaa ja sen pelkoa. Meillä on syytä pelätä sitä, etenkin valtioissa, jotka osallistuvat konfliktialueilla sotatoimiin ja joissa on paljon muslimimaahanmuuttajia, segregaatiota, kytevää tyytymättömyyttä ja nuoria ihmisiä. Terrorismia on syytä pelätä sitä enemmän, mitä enemmän itse tai läheisensä viettää aikaa suurissa kaupungeissa ja niiden julkisissa tiloissa. Preskriptiivisesti voimme arvioida, että on järjetöntä osallistua konfliktialueilla sotatoimiin tai täyttää lähiöt muslimimaahanmuuttajilla, mutta tosiasioita koskevat havaintomme eivät ole riippuvaisia siitä, mitä mieltä olemme.

Terrorismin pelkoon liittyy myös sellainen seikka, että meillä on syytä pelätä sitä koko ajan enemmän, koska terrorismin todennäköisyys näyttää kasvavan. Ajatus siitä, että lapsiemme ja lastenlapsiemme pitää pelätä sitä tulevaisuudessa vielä meitäkin enemmän, aiheuttaa monilla myös huomattavan suurta ahdistusta, joka on erittäin todellista ja jolla saattaa olla hyvin merkittäviä vaikutuksia myös laajemmin yhteiskunnassa.

Juuri tällä tavalla terrorismi vaikuttaa. Tätä on terrorismi, joka tapahtuu järjestäytyneissä länsimaissa. Ongelma ei muutu todelliseksi vasta sitten, kun se tappaa x % väestöstä.

Vaikka yksittäiselle ihmiselle on siis melko epätodennäköistä joutua niin terrorismin kuin salamankaan tappamaksi, ei se ole mahdotonta. Silloinkin kun pelko on riski huomioiden ”irrationaalista” (pelon määrä on suurempi kuin riski, joka koostuu sen esiintymisen todennäköisyydestä ja todennäköisyyden täyttyessä tapahtuvan menetyksen koosta), se on todellista. Suuri osa ihmisen tunteista on ”irrationaalisia” tässä mielessä. Emme ole koneita emmekä useinkaan tunne ”rationaalisesti”. Vaikka todennäköisyys joutua uhriksi on hyvin pieni, menetys on valtava ja mittaamaton (oma tai läheisen kuolema). Tämä lisää pelkoa, ei vähennä sitä.

Koska muslimiterrorismin tavoite on tappaa vääräuskoisia vihollisia ja tuhota näiden yhteiskuntia, se onnistuu tässä paradoksaalisesti jo silloin, kun se ei onnistu. Emme tarvitse Tavastian räjäytystä ymmärtääksemme, että uhka on todellinen tai pelätäksemme ”oikeutetusti”. Myös täysin epäonnistunutkin yritys riittää aiheuttamaan tuhoa. Ongelman siemen on jo kylvetty, nyt vain odotamme.

Se, onko pelosta mitään hyötyä, on toinen asia. Pelon tuntemisen biologisella merkityksellä lienee jotain tekemistä selviytymisen ja puolustautumisen kanssa. Strateginen pelko vaikuttaa ihmisen toimintaan ja valintoihin, mutta useinkaan pelko ei ole strategista. Toisaalta toiminnat ja valinnat, joita ihminen pelossaan tekee, eivät välttämättä tosiasiallisesti vaikuta hänen kohtaamansa riskin määrään.

Sekä terrorismia että salamaa vastaan voi suojautua yksilötasolla (välttämällä julkisia tiloja/olemalla menemättä ulos, jos on luvassa ukkosta), mutta edellisen kohdalla siltä suojautuminen on normaalin elämän edellyttämällä tavalla usein varsin rajallista. Jos haluan elää normaalisti kaupunkioloissa, otan välttämättä (jonkin kokoisen) riskin siitä, että saatan joutua terrorihyökkäyksen kohteeksi – sen lisäksi, että kaupunkielämä muutenkin on vaarallisempaa, vaikkapa nyt niiden suojatielle kaahaavien autojen vuoksi.

Koska ihmislähtöinen terrorismi on ominaispiirteiltään – paitsi ehkä esiintymistodennäköisyydeltään – täysin erilainen ilmiö kuin tappava mutta ihmisestä riippumaton ukkonen, on erittäin järkeenkäypää, että sitä pelätään enemmän. Se vaikuttaa laajemmin, syvemmin ja täydellisemmin. Terrorismi on todellinen uhka. Sen todellisuus riippuu vain osittain siitä, milloin tai millä voimalla uhka aktualisoituu.

Eikä kaikki nytkään synny vain ihmisten päiden sisällä. Myös materiaalinen todellisuus näyttää toisenlaiselta.

Euroopan suuria kaupunkeja on pysähdyksissä. Brysselissä ei toimi mikään, joulukuusi pystytettiin poliisivartiossa, koulut ovat kiinni, joukkoliikenne ei kulje, EU-instituutiot ovat suuremmassa vartiossa kuin mikään maailmassa koskaan ennen. Moni valtio, Yhdysvallat mukaan lukien, on kiristänyt matkustussuosituksiaan. Suurin osa länsimaista tekee terrorismin vuoksi korjaavia toimia. Emme tiedä, mitä kulissien takana tapahtuu. Eikö tämä ole todellista?

Pelkoa kutsutaankin valtiotasolla usein varautumiseksi, joskus myös varustautumiseksi.

Toivoa vielä sopii, että valtioiden pelko on tarpeeksi strategista eikä vain julistavaa ja reaktiivista. Joskus politiikalla voitiin vaikuttaa todellisuuteen. Miten on nyt?

Pariisi, islam, liberalismi ja Houellebecq

Minulla on ollut jonkin aikaa mielessä kirjoittaa Michel Houellebecqin uudesta kirjasta Alistuminen (alkuteos Soumission, suomentaja Lotta Toivanen, WSOY 2015). Pariisin uusimmat terrori-iskut antavat ajatukselle kalmankelmeän ja oksettavan hehkun. Vaikka Auschwitzin jälkeen ei pitänyt olla runoutta, Pariisin jälkeen on syytä olla Houellebecqia. Yhden nihilistin tuottama fiktio tarjoaa tapahtumille paljon suurempia selityksiä kuin itseään vihaavan lännen ”faktuaalinen” uutistuotanto. Selitys ei ole kaunis.

Lehdet ovat kysyneet perjantai-illasta alkaen, miksi taas näin kävi. Mitä meille on tapahtumassa? Samat kysymykset toistuvat jokaisen karmean terrori-iskun jälkeen. Korkeaotsaisten toimittajien, tutkijoiden ja asiantuntijoiden avulla ruoskimme itseämme muutaman päivän. Terrorismi toki tuomitaan, mutta samalla tuomitaan se maailma, missä me elämme. Länsi.

Tänä aamuna HS kertoi otsikossaan Pariisin olevan jo toipumassa – muutama vuorokausi iskun jälkeen. Tutkija kertoi, että terrorismin seuraus on aina reaktioissa ja että niitä pitää nyt hillitä. Mitä konkreettisesta, ruumiista, elämän päättymisestä. Ei se olekaan ase ja mies sen varressa, joka tekee terrorismin – se on reaktiomme, joka konstituoi uuden todellisuuden. Häpeä länsi. Häpeä!

Mikä auttaa pientä poloa? Rakastetaan enemmän. Ei pelätä! Muistetaan oikea hashtag ja trikolori. Ranska kuuluu kaikille!

Liikaa ei sovi surra siksikään, että täytyyhän tämä suhteuttaa muihin iskuihin. Ensinnäkin niihin, joita tapahtuu koko ajan maissa, joista ihmiset tänne pakenevat (#welovelibyasyriairaqafghanistan). Toisekseen Norjaan.

(Ja avatkaa nyt ne Pariisin kuppilat, kaupat ja kohteet jo! C’est la vie! Muutenhan Euroopan kaunein kaupunki saattaa turisteille näyttää siltä, mitä se oikeasti pitkälti onkin: monikulttuurinen kaaos.)

Eikä yhtäläisyyksiä asioiden kesken saa tehdä, moralistit varoittavat. Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa. Toistan: ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa! Koska tyhmä kansa kuitenkin niin luulee – epärationaalisen ja valaistumattoman päättelykykynsä varassa – on sitä syytä ohjailla muutaman päivän ajan hieman pontevammin. Otetaan käyttöön kansaan uppoavia symboleja: passi, raja, turvallisuus. Kyllä me teistäkin pidämme huolen. Mutta maailma nyt vain on tällainen, nykyään.

Liberalismi on kaikessa oikeassa. Paitsi silloin kun se ei ole. Julmetun usein nykyään se ei ole. Quo vadis, länsimainen ihanne? Hautaanhan minä, älkää suotta muistelko. Sietäähän sitä lähteäkin, jos näin heikko on.

Imperiumi kaatuu sisältäpäin. Me kutsumme heitä tuhoamaan meidät.

Liberalistien ja islamistien maailmankatsomuksissa on pelottavia yhtäläisyyksiä. Kummatkin vihaavat länttä suvereenina johtoajatuksenaan. Edelliset polttavasta syyllisyydentunnostaan, jälkimmäiset sen tyhjyyden, arvottomuuden ja puolustushaluttomuuden vuoksi.

Häpeä kotouttamispolitiikka, häpeä äärioikeisto, häpeä Yhdysvallat, häpeä rasistinen kulttuurimme. Me vihaamme itse itseämme. Katsokaa, kuinka paljon me vihaamme itseämme, katsokaa nyt!

Mutta ei niin huonoa, ettei jotakin hyvääkin: Koska teitä me emme vihaa, käsittäkää se. Älkää ampuko meitä, me emme vihaa teitä, me emme halua teille muuta kuin hyvää. Me haluamme pelastaa teidät! Anteeksi, kun emme voineet pelastaa teitä. Nyt te näytätte meille, mitä te joudutte koko ajan kestämään. Tämä on niin oikein meille sioille!

Houellebecqin kirjassa Ranskaan tulee islamilainen valta 2020-luvulla. Presidentinvaalien toisella kierroksella vastakkain ovat Muslimiveljeskunnan Mohammed Ben Abbes ja Kansallisen rintaman Marine Le Pen. Vasemmisto liittoutuu kokonaan muslimien taakse, mutta myös osa oikeistosta. Ben Abbes voittaa ylivoimaisesti.

Lopullista ratkaisua ennen muslimit ovat jo täyttäneet koulutushallinnon. Eihän ranskalaisia sellainen edes kiinnosta! Yhdessä hetkessä koulutusjärjestelmä muuttaa muotoaan, sukupuolet erotetaan, tyttöjen koulunkäynti muuttuu korostamaan koti- ja avioliittotaitoja. Myöhemmin yliopistot muutetaan islamilaisiksi, ja työntekijöiltä (miehiltä) vaaditaan kääntymys islamin uskoon. Saudi-Arabian raha on pyhää ja runsasta.

Muslimit eivät valtaa Ranskaa väkivallalla, vaikka kuolleitakin väistämättä tulee. He valtaavat Ranskan ranskalaisten tuella. Jääkö joku kaipaamaan Ranskaa, ei kerrota. Juutalaiset ja naiset katoavat. Päähenkilö jää hetkeksi kaipaamaan sitä, että ei voi enää katsella naisten takamuksia kadulla eikä kaataa sänkyyn nuoria opiskelijatyttöjä… Vain hetkeksi.

Onnekkaille uusi valta tarjoaa mahdollisuuksia, hienoja mahdollisuuksia. Kuten useita vaimoja ja suojaikärajan alittavia seksikumppaneita. Edes alkoholia ja mässäilyä ei tarvitse lopettaa, sillä uusi islam on strategista. Arvot syntyvät suoraan edellisten tyhjien päälle. Valta syntyy alhaalta ylöspäin. Uuden presidentin ei tarvitse kuin nyökkäillä.

Länsi alistuu islamille, mutta paljon oleellisempaa on se, että naiset alistuvat miehille. Islam ymmärtää, että koko maailma syntyy kotoa. Ihmisen suurin onni löytyy alistumisesta, naisen miehelle, miehen jumalalle. Liberalismi on laittanut alulle sen, minkä islam vain viimeistelee. Koska ihmiset ovat lopulta inhimillisiä.

Ja jumala kyllä joustaa, tarvittaessa. Se on liberalismin ainoa perintö.

Vasemmisto antaa Ranskan pois – aivan kuten näemme omassa maassammekin joka ikinen päivä. Lehdistö on hiljaa, vääriä mielipiteitä ja totuudellista kerrontaa pimitetään. Yhteiskunnan rakenteet alkavat siirtyä vähitellen uuteen järjestykseen. Mutta jos joku luulee, että huikentelevainen ja moralistinen vasemmisto tähän yksin kykenisi, on hän surullisella tavalla väärässä.

Konservatiivit ja epäpoliittiset intellektuellit ovat myös täysin kyllästyneitä arvotyhjään Ranskaan, liian feminiiniin kristinuskoon ja sivistyksen tilaan, velttoihin, tyhmiin ja passiivisiin ihmisiin – ja vasemmistoon. Tai jos eivät olekaan, mitä sitten. Voi olla, että he eivät välitä enää mistään, paitsi omista fyysisistä tarpeistaan. Muutos tuo ainakin jotakin jännittävää. Kaunista konkreettista pahoinvointia aiheuttavan abstraktin sijaan.

Estetiikka lepää ennen muuta muslimitytön alusvaatteissa ja alistuneissa ruumiinaukoissa, ei enää ranskalaisnaisen minihameessa ja korkokengissä. Kaikkeahan ei voi saada (liberalismi meni tässäkin niin pieleen).

Houellebecq muistuttaa jokaisessa kirjassaan, että mihinkään ei kannata uskoa. Ei sääntöihin, arvoihin tai sopimuksiin. Ei vihaan, rakkauteen tai edes uskoon. Ranskan muuttuminen islamilaiseksi ei vaadi mitään, se tapahtuu tuossa tuokiossa. Kirjallisuudesta, naimisesta ja syömisestä kiinnostunut päähenkilö rakentaa olemuksensa uudelleen. Muutos vapauttaa hänet katumasta mitään, se antaa uuden elämän.

Vaikka Houellebecq saa usein täyslaidallisen oikeamielisiltä feministeiltä, on hänen mieskuvansa se kaikkein kammottavin. Ja vaikka hän on sanonut, että islam on sairain uskonto, on hänen arvionsa liberalismista vielä paljon surullisempi. Kuten olen itsekin tässä blogissa monesti korostanut: me teemme sen ihan itse.

Alistuminen on saanut yhä edellisiäkin kirjoja enemmän huomiota. Ei vähiten siksi, että sen ilmestymispäivänä tapahtui terrori-isku Charlie Hebdo -lehden toimitukseen. Kuvaavaa kuitenkin on, että kirjassa on paljon vähemmän mässäilyä kuin monissa muissa Houellebecqin kirjoissa. Kaikki tapahtuu kauniisti, säröttömästi, kuin ennalta kirjoitetun mukaisesti. Kirjan voi jopa lukea samanlaisen nihilismin vallassa kuin mikä sen sanoma on: no jaa, Ranskasta tuli islamilainen valtio, onkohan minulla edes paha olo?

Ja samaan tapaan jo muutaman päivän päästä kollektiivinen muistimme on määrittänyt Pariisin tapahtumat sopimaan hyväksyttyyn kertomukseen. Rakenne on nytkähtänyt uuteen asentoonsa, pelko ja odotus ovat uusia normaaleja. Mietitäänpä taas, mikä meitä oikein vaivaa. Sillä täytyyhän MEITÄ joku vaivata, kun meille näin tehdään!

Ja vaivaahan meitä: meitä vaivaa ensi sijassa se, että me edes mietimme, mikä meitä vaivaa. Nuo, jotka tulevat tänne meitä tappamaan – heitä vaivaa! Meitä vaivaa se, että me pyydämme anteeksi, vaikka meidän pitäisi puolustaa itseämme. Meillä oli joskus muuta kuin tämä kolkko ”vapaus”, nenäkkäät oikeamieliset ja seuraavan päivän apologeettinen islamin puolustus. Tällä kaikella oli joskus sisältö, meillä oli arvoja ja tavoitteita.

Nihilisti ajattelee, että antakaa sitten sitä konkretiaa. Antakaa abstraktin tilalle verta, kuolemaa, tuskaa! Antakaa ahdistuksen tilalle pakkoa, verhoa, kaapua! Antakaa tyhjyyden tilalle jotakin.

Ja kyllä joku antaa. Siihen voi sentään luottaa. Kaunokirjallisuudessa ja tosimaailmassa.

Että sellaiset hautajaiset.

Samasta aiheesta:
Charlie Hebdon jälkeen kirjoitettu Islamistaistelijan probleema, liberalismin nimeen
Terroristien hyveellisyys ja jihad grooming
Maahanmuutto, yhteisö ja henkilökohtaisen poliittisuus

Yhteiskunnallisesta kokoonpanosta, osa 2: maahanmuutto

Kirjoitus on jatko-osa aiemmin julkaistulle kirjoitukselle Yhteiskunnallisesta kokoonpanosta, osa 1.

Eliitille kokonaisuudessaan maahanmuutto on yleensä merkityksetön kategoria – he ovat kiinnostuneita maailmassa muuttamisesta, ihanteissaan ehkä myös maailman muuttamisesta. Toisaalta se konkreettinen ilmiö, jossa ihmiset muuttavat Suomeen, on heille kannatettavaa, koska tämä on eteenpäin. Muutos, uutta, avautuvaa, mahdollisuuksia. Eliitissä on myös monia segmenttejä – politiikassa, kansalaisyhteiskunnassa, monikansallisissa yrityksissä, kulttuurissa – jotka ovat elimellisesti kiinni maahanmuutossa, niin instrumentaalisessa kuin velvollisuuspohjaisessakin.

Monikulttuurisuus, kansainvälisyys, avarakatseisuus ja suvaitsevaisuus ovat ylimmissä luokissa puhtaimmillaan resonoivia käsitteitä ja ihanteellisia tavoitteita. Eliittiin ei kuulu ketään, joka voisi kärsiä lisääntyneestä maahanmuutosta (pois lukien muutama puoluepoliittinen toimija). Läheskään kaikki eivät siitä hyödykään, mutta oleellista onkin riippumattomuus, do what you want.

Tietty osa eliitistä on aina ollut kansainvälistä ja ”monikulttuurista”. Toisaalta historiassa ei tarvitse mennä kovin kauas taaksepäin, kun eliittiä leimasivat usein myös isänmaallisuus ja kansallistunne. Näin on hyvin harvoin nykyään.

Ylempi keskiluokka vahvistaa eliitin viestejä. Paitsi että sen taloudellisesti voimakkaat ja valtiosta riippumattomat piirit usein hyötyvät massiivisesta maahanmuutosta ja globalisaatiosta seuraavista muutoksista (esimerkiksi työmarkkinoilla, talouden säätelyssä ja hyvinvointiyhteiskunnan rakenteissa), on sen moraalisesta asettautumisesta nauttiva joukko yhä suurempi. Tämä ryhmittymä perustelee myönteisiä kantojaan yhä enemmän eliitiltä lainatuilla iskulauseilla ja yhä vähemmän hyvinvointiyhteiskunnan sopimukseen nojaavilla periaatteilla. Kansallinen velvollisuus on kuihduttavaa, globaalinen myötätunto ehkä dynaamista. Näin ylempi keskiluokka kykenee samaan aikaan heikentämään valtion tarjoamia universaaleja oikeuksia ja nostamaan omaa asemaansa hyväntekijänä.

Median ja kulttuurin leivissä oleva vasemmistolaishenkinen ylempi keskiluokka kukoistaa maahanmuutosta, sillä se on ilmiönä juuri sopiva sen ambitioille – ainakin toistaiseksi. Suuri osa ylemmästä keskiluokasta on kuitenkin autuaan välinpitämätöntä maahanmuuton konkretiasta. Edes siinä tapauksessa, että kokeilu epäonnistuisi täysin, ylempi keskiluokka tuskin liikuttuisi asiasta. Se asuu muualla, katselee eri suuntaan, nauttii kansainvälisyydestä sekä poimii monikulttuurisuudesta sen parhaimmat osat. Suurta osaa maahanmuutto yleisilmiönä ei siis liikuta mihinkään suuntaan. Kysyttäessä vastataan, mutta muuten intressit suuntautuvat toisaalle.

Heillä, keitä asia liikuttaa, on tilaa ajatella ja kertoa. Riippumattomuudesta ja ylivertaisesta kyvykkyydestä luovia rakenteissa seuraa näennäinen ristiriidattomuus ylimpien luokkien toiminnan ja mielipiteiden välillä. Huikea moraali voi pysyä rikkumattomana ainoastaan näissä ryhmissä. Oleellista on se, että esim. syyllisyyden tunteiden käsittely voidaan tehdä julkisesti niin, että minkäänlaista henkilökohtaista epämukavuutta ei synny. Jos eliitin edustaja haluaa moraalisista syistä kiristää vanhempien vapaata kouluvalintaa, hän on varmasti varmistanut, että hänen lapsensa hyvä koulunkäynti ei asiasta vaarannu. Jos eliitin edustaja haluaa moraalisista syistä lisätä maahanmuuttoa, hän on varmasti varmistanut, että sen huonot seuraukset eivät kosketa häntä. Kaikki ongelmat näyttäytyvät ylemmille luokille yksinomaan symbolisina ja/tai institutionaalisina, eivät konkreettisina.

Toisaalta ne eliitin tai ylemmän keskiluokan jäsenet, jotka profiloituvat kriittisiksi tai suomalaisen ja länsimaisen kulttuurin puolustajiksi – syystä tai toisesta – vain vahvistavat edellä mainitut säännöt. He ovat rajan yläpuolella, heille sanominen on sallittua. Eliitti ja ylempi keskiluokka eivät harjoita sisäistä halveksuntaa; niiden käyttämät keinot ohjata ja muokata todellisuutta ovat paljon hienosyisempiä – ja usein muilta ryhmiltä täysin pimennossa.

Syyllistäminen ja halveksunta suuntautuvat hierarkiassa alaspäin. Tasa-arvoiseksi uskotussa yhteiskunnassamme tämä ei tapahdu luokka- vaan moraalipohjaisesti. Kun Britanniassa eliitin edustaja jää kiinni mylvittyään alempiluokkaiselle ”You pleb!”, Suomessa hän on huolissaan ”syrjäytyneiden ihmisten näköalattomuudesta”, so. vääristä ajatuksista. Eronteko on hienotunteisempaa, yleensä vahvasti retorista ja abstraktista. Siitä ei ole montaakaan vuotta, kun Suomessa ei vielä edes tunnustettu olevan minkäänlaisia eroja luokkien välillä. Kynnys eri asiaintilojen välillä pyritään pitämään näkymättömänä, jotta syytöksiä tai vastuunmäärittelyjä ei voida asettaa.

Maahanmuuton tapauksessa eliitin ”teflonmaisuus” on merkittävintä tietysti poliittisten päättäjien kohdalla, etenkin jos heidän valintansa ei ole riippuvaista kansan maahanmuuttomielipiteestä. Joskus harvoin valtamedia – ylimpiä luokkia osa siitäkin – saattaa kertoa asiasta. Muutama kuukausi sitten saimme muun muassa kuulla, että EU:n maahanmuuttoasioista vastaavaa komissaaria, Dimitris Avramopoulosta, ei voisi vähempää kiinnostaa, kuinka vaikeaa kansallisella tasolla on sopia maahanmuutosta – koska hänen oma uudelleen valintansa ei ole tästä kiinni. Myös suomalaisten päättäjien poukkoilevuus kertoo samasta asiasta: jotakin on tehtävä vasta sitten, kun on ihan pakko.

Ylimpien luokkien maahanmuuttokannoissa oleellisin erotteleva tekijä löytyy siitä, kuuluuko henkilö ns. valtio- vai talouspohjaiseen liberaaliin eliittiin. Edellisen intressien mukaista on yhä laajentaa sosiaalivaltiota ja sen velvollisuuksia – maahanmuutto on kuin Viagraa valtiolle. Jälkimmäisen intressien mukaista on sen sijaan raivata esteitä taloudellisen toiminnan tieltä. Molempia maahanmuuton lisääminen hyödyttää syistä, joita blogissa on aiemmin käsitelty. Kysymys ei ole enää ensisijaisesti poliittisesta vasemmisto–oikeisto-ulottuvuudesta – intressien määrittyminen on moniulotteisempaa.

Keskimmäinen keskiluokka katsoo usein hierarkiassa ylöspäin, vaikka muun muassa kroonistunut taloustilanne vähitellen pakottaa sen katsomaan alaspäin, varautumismielessä. Maahanmuuton suhteen luokka on hajanainen, vaikka julkinen kuva onkin vakaa ja harmoninen. Keskimmäisen keskiluokan mahdollisuus autenttisiin mielipiteisiin on huomattavasti rajallisempaa kuin ylemmillä luokilla ja sen tulee aina ottaa huomioon, mitä seurauksia asioiden esittämisellä tietyllä tavalla on. Toisaalta eronteko alempien ryhmien kanssa on vahvaa – ylimpien luokkien arvoja resonoidessaan se poissulkee itsensä alempien luokkien heikosta moraalista ja itsekkyydestä. Vahvaa moraalia kantaessaan sen henkilökohtainen epämukavuus kuitenkin usein lisääntyy, sillä mielipiteet ja valinnat vaativat jo konkreettisia uhrauksia.

Suhteessa sen intresseihin keskimmäisen keskiluokan yhteiskunnallinen ajattelu on usein sanalla sanoen irrationaalista, vaikkakin toki inhimillistä. Sen pää on pilvissä (ylempien luokkien parissa), mutta jalat vievät pelottavalla tavalla alaspäin ja epävarmuus omasta asemasta lisääntyy. Erityisesti keskimmäisen keskiluokan naissukupuoli pitää moraalillaan monta valtion oikeamielistä instituutiota koossa, vaikka se itse vähitellen hyötyy niistä alempien luokkien kustannuksella yhä vähemmän.

Mikäli taloustilanne ei ala merkittävällä tavalla lähivuosina korjaantua, keskimmäisen keskiluokan maahanmuutto- ja hyvinvointiyhteiskuntakannat alkavat kuitenkin jyrkentyä. Halukkuus verojen maksuun ja yleisen solidaarisuuden ylläpitoon on jo alentunut. Keskimmäinen keskiluokka hyötyy yhä vähemmän hyvinvointiyhteiskunnan jakopolitiikasta, kun universaalejakin oikeuksia aletaan muuttaa tarveharkintaisiksi ja kun perusinstituutiot rapautuvat ja alaluokkaistuvat. Samaan aikaan monella valkokaulusalalla palkat alkavat joustaa alaspäin, työehtosopimusten vuoksi aluksi hitaasti mutta vähitellen kiihtyen. Yhteiskunnan selkäranka, itsensä ja lapsensa ja veronmaksunsa hoitava keskiluokka, on murroksessa. Lopulta tämän merkitys tullee olemaan yhteiskunnan kannalta hyvin merkittävä eikä suinkaan yksinomaan taloudellisesti.

Alimman keskiluokan asema yhteiskunnallisessa kokoonpanossa on kaikkein haurain, ja se on kärsinyt eniten suurista rakenteellisista muutoksista. Se näkee jo selvästi sen, mitä keskimmäinen keskiluokka ei suostu – ylpeyttään tai hyväuskoisuuttaan – näkemään, mutta sillä ei juuri ole keinoja puuttua asioihin. Alimman keskiluokan maahanmuuttokannat ovat jo usein negatiivisia, ja se myös saattaa äänestää tältä pohjalta. Toisaalta vasemmisto–oikeisto-ulottuvuus on vielä vahvaa.

Alimman keskiluokan osakseen saama halveksunta lisää sen eristyneisyyden tunnetta ja korostaa ylempien luokkien määrittelemiä ”epäsovinnaisuuksia”. Alin keskiluokka ”haikailee menneitä”, on ”näköalaton” ja ”usein itsekäs” eikä ymmärrä ”uusia mahdollisuuksia”. Alin keskiluokka on toisinaan myös ”rasistista” ja ”äijäilevää”. Kaikki määrittely tapahtuu ylhäältäpäin, myös silloin, kun ryhmään kuuluvat ihmiset eivät ole ”vääränlaisia” (esimerkiksi monet eläkeläiset, työssä käyvät yksinhuoltajanaiset).

Alimman keskiluokan ongelma yhteiskunnallisessa keskustelussa on se, että sillä ei ole yhteiskunnallista keskustelua. Sillä ei ole pääsyä areenoille eikä se useinkaan täysin hallitse ylimpien luokkien määrittelemiä keskustelun vaatimuksia ja sääntöjä. Alin keskiluokka tulee pääasiassa näkyviin vain silloin, kun se tekee jotakin kauheaa (esimerkiksi äänestää ”väärin”). Toisaalta sen jokapäiväinen elämä rakentuu muista kuin yhteiskunnallisen keskustelun määrittämistä lähtökohdista ja mahdollisuuksista, mikä aiheuttaa yhtäältä tietynlaista ylpeyttä, toisaalta alistumista. Luokan poliittinen käyttäytyminen on usein hyvin suoraviivaista ja helposti ohjailtavaa – kunhan joku ohjailisi.

Maahanmuuttokantojensa suhteen alin keskiluokka menee metsään usein siksi, että se suhtautuu liian pinnallisesti asioihin eikä ymmärrä laajempaa dynamiikkaa asioiden taustalla, vaikka sen näkemys muuten olisikin totuudenmukainen. Näin siitä tulee helppo maalitaulu oikeamielisille ylemmille luokille.

Vaikka suuri osa ylempien luokkien määrittelemästä alaluokkien vaarallisuudesta on poliittista ja moraalista itsekorostusta, löytyy ryhmästä myös todellisia kipinäuhkia ja yhteiskunnallisen levottomuuden lähteitä.

Paljon enemmän sitä löytyy kuitenkin ylemmästä alaluokasta. Koska merkittävä osa maahanmuuttajista kuuluu tähän ryhmään, on juopa heidän ja kantasuomalaisten välillä huomionarvoinen. Luokka jakautuu ylempien ryhmien määritelmissä erilaisiin kategorioihin, joiden moraalinen oikeutus vaihtelee. Pakolaiskriisin yhteydessä on tullut esille, miten esimerkiksi suomalaisen pitkäaikaistyöttömän moraalinen asema eroaa työttömän maahanmuuttajan moraalisesta asemasta. Toisaalta rajankäynti on välillä vaikeaa: vaikka kaikki ovat uskotellusti huolissaan syrjäytyneistä nuorista, ei heidän asemansa ole enää huomionarvoinen, mikäli he syyllistyvät johonkin ylempien luokkien selkeästi kategorisoimaan pahaan. Esimerkiksi rasistiseen vihaan purkautuva tyytymättömyys ylittää hyväksytyn rajan moninkertaisesti. Koska ylempien luokkien laupeus on jo lähtökohtaisesti epäloogista ja vahvasti valikoivaa, muokkautuu se tarvittaessa helposti uusiin konteksteihin.

Vaikka ylemmässä alaluokassa yksilön ominaisuudet ja kyvyt määrittävät pitkälti selviytymispotentiaalin, vaikuttaa selvältä, että valtion ja yhteiskunnan yhä epäsuhtaisemmin suuntautuva auttava käsi määrää alkutahdin ja todennäköisyyden sosiaalisille siirtymille. Toisaalta kantasuomalainen ymmärtää yhteiskunnallisen muutoksen: ennen oli jotakin muuta. Konkretisoituva menneisiin haikailu kertoo katkeruudesta ja vaihtoehdottomuudesta. Ylimpien luokkien mielestä tämä ei ole oikeutettua.

Toisaalta ylemmän alaluokan poliittinen merkitys vaihtelee. Vasemmistopuolueet, jotka saavat maahanmuuttajista uusia äänestäjiä, selvästi hyötyvät. Ei ihme, että tätä on systemaattisesti esimerkiksi Britanniassa edistettykin. Kantasuomalaisten alaluokkaa on sen sijaan vaikeampi mobilisoida. Maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuva puolue ei Suomessa selviä ilman keskiluokkaa. Toisaalta keskiluokka ei enää voi kannattaa ”menneisiin haikailevaa” alaluokkia kosiskelevaa puoluetta, koska sen omat jalat uhkaavat kastua.

Alempi alaluokka on mediaspektaakkeleissa ja moraalisissa narratiiveissa usein esillä, mutta muuten sen rooli maahanmuuton, kuten muunkin politiikan suhteen, on olematon. Toisaalta yhä kasvava osa siitä on maahanmuuttajia: kerjäläisiä, laittomia siirtolaisia ja ihmiskaupan uhreja. Siis lisää moraalista materiaalia ylimmille luokille, lisää kavahdettavaa – hiljaa tai avoimesti – muille.

Yhteiskunnallisesta kokoonpanosta, osa 1

cards-161404_640

Tasa-arvoista yhteiskuntaa leimaa vahingollinen ominaispiirre: koska sen ihmiset eivät tiedä, millaista olisi asua epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa, he eivät tunnista sen saapumista eivätkä näin ollen osaa siihen puuttuakaan. Väitän, että ongelma on merkittävin ”s+1”-sukupolvessa eli heissä, jotka ovat sotien jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien lapsia. Tämän sukupolven ei tarvinnut taistella tai edes politikoida uudistuksia tai seurata hyvinvointivaltion nopeaa rakentumista. Se syntyi siihen. Ikäluokka eli lapsuutensa turvatussa ”lottovoitossa” ja vaikka joutuikin kuuntelemaan vanhempiensa kertomuksia sodanjälkeisistä vuosista, ei antanut pelon tai epäilyn vallata alaa. He, joiden vanhemmat 1990-luvun lamasta vielä selvisivät kuivin jaloin, tulisivat katsomaan maailmaa hyvin eri tavalla kuin edeltävät tai edes seuraavat sukupolvet. Heille lottovoittovaltio ei olisi saavutus vaan instrumentti saavuttaa jotakin vielä suurempaa. Elämme sitä nyt.

Yhteiskunnallisen eliitin liikkumavara on huomattavasti suurempaa kuin millään muulla yhteiskuntaryhmällä. Se kykenee poliittisesti ottamaan lähes mitä kantaa tahansa, koska sivusta ja perusta ovat aina turvattuja. Eliitin ei tarvitse seurata kansainvälisiä tai globaaleja virtauksia, koska se itse kuuluu elimellisesti noihin virtoihin. Olipa tärkein perusta kulttuurissa, taloudessa tai poliittisessa vallankäytössä, eliitin ystävät eivät lopu. Ryhmä on yhä vähemmän sidottu maantieteelliseen alueeseen, tiettyyn kieleen ja kulttuuriin tai yhteiskunnan muuttuviin olosuhteisiin. Paitsi että tämä on sen riippumattomuuden oleellisin määrittäjä, mahdollisuus liikkua rakenteita pitkin ja niiden yli vaikuttaa myös eliitin ulostuloihin. Koska välittömistä eduista ei tarvitse tehdä kauppaa päivittäin ja koska intressit ovat enemmän abstrakteja ja ylirajaisia kuin konkreettisia ja päätöspohjaisia, eliitti voi olla mielipiteiltään ja politiikaltaan voimakas jopa silloin, kun se on sisäisesti ristiriitainen. Niinpä eliittiin kuuluva ihminen voi riemumielin sahata jopa omaa oksaansa – ei hän oikeasti koskaan tipu, vaan kiipeää ylemmäksi tai siirtyy kokonaan toiseen puuhun.

Ylin keskiluokka ei purjehdi virroissa yhtä luontevasti kuin eliitti, mutta myös sen elämä on aina turvattua niin, että sen ei tarvitse pelätä joutuvansa epämieluisten prosessien tai päätösten uhriksi. Taloudellinen hyvinvointi on sen merkittävin ominaisuus, mutta erilaiset sosiaaliset ja inhimilliset pääomat takaavat, että isotkaan muutokset eivät laivaa kaada. Ylin keskiluokka ei voi rakentaa ulostulojaan yhtä huolettomasti kuin eliitti, mutta sitä suojaa toisaalta näkymättömyys. Eliitti on vaikutusvaltansa vuoksi esillä, keskimmäinen ja alin keskiluokka määränsä, mutta ylin keskiluokka voi halutessaan häivyttyä sopusointuisaksi maalatun yhteiskunnan heleisiin väreihin. Mutta jos ylin keskiluokka lakkaisi olemasta, se kyllä näkyisi, sillä kaksi ylintä tulodesiiliä maksavat jopa puolet kaikista veroista.

Ylin keskiluokka on vahvasti yhteiskunnallisen muutoksen rajan yläpuolella, mikä sallii sen rakentaa näkökulmansa vapaasti. Ylemmästä keskiluokasta ei juuri tiputa alempaan – vaan ehkä noustaan eliittiin – jonka vuoksi se ennemmin rakastaa kuin kaihtaa riskejä. Jos ylempi keskiluokka viitsii omasta karsinastaan kurkistaa muualle yhteiskuntaan, se usein heristää sormeaan heille, keiden käytössä riskit ja abstraktit ihanteet eivät kulu enää yhtä suurella huolettomuudella. Ylin keskiluokka ei tarvitse tasa-arvoista yhteiskuntaa, ja hyvinvointiyhteiskunnan murtuminen on sille usein vain yksi ”muutos” monien joukossa.

Keskimmäinen keskiluokka on heti yhteiskunnallisen muutoksen rajan alapuolella – sillä on jo selvästi intressejä, joiden toteutuminen on riippuvaista poliittisesta, taloudellisesta, kulttuurisesta ja sosiaalisesta päätöksenteosta, mutta sen moninaisuus saa aikaan yhtenäisyydettömyyden. Keskimmäinen keskiluokka on usein liian sokeaa tai jopa välinpitämätöntä ymmärtääkseen merkittäviä prosesseja ja muutoksia, jotka kuitenkin tulevat sitä koskettamaan. S+1-ongelma on ehkä selvin keskimmäisen keskiluokan kohdalla.

Tämä luokka usein muodollisesti kannattaa ylimmän keskiluokan näkemystä väistämättömistä muutoksista ja rakentaa tavoitteensa ja ihanteensa ylintä keskiluokkaa heijastaviksi. Se on kuitenkin erityisesti sosiaalisesti ja inhimillisesti vahvasti kiinni tasa-arvoisessa yhteiskunnassa ja sen sopimuksissa. Vaikka se taloudellisesti tulee toimeen omillaan, on se muuten riippuvainen yhteiskunnan tarjoamista palveluista ja resursseista. Keskimmäinen keskiluokka siis katsoo ylöspäin, vaikka sen yhä enemmän kannattaisi katsoa alaspäin, varautumismielessä. Se suhtautuu jo yhä epäileväisemmin siihen, miten se hyötyy veroista, mutta ei kuitenkaan uskaltaudu mitätöimään valtiota samaan tapaan kuin ylempi keskiluokka.

Keskimmäisessä keskiluokassa taloudelliset muutokset ja valinnat vaikuttavat nopeasti: turvatut vakiinnuttavat paikkaansa, ehkä jopa nousevat ylöspäin, heikkoja kortteja saavat tippuvat nopeasti alaspäin, mikäli sosiaalinen pääoma, henkilökohtaiset turvaverkostot ja varautuminen eivät ole olleet tarpeeksi vahvoja. Hyvinvointiyhteiskunnan kyvyttömyys suojella keskiluokkaa tulee sille usein karvaana yllätyksenä. Työttömyydestä yleensä kuitenkin noustaan ja elämä jatkuu tarpeeksi ennallaan, ainakin vielä ensi vuonna. Keskinen keskiluokka on poliittisesti kriittisin luokka, johon kaikki puolueet haluavat vedota.

Alin keskiluokka elää kaikkein suurimpien muutosten vaaravyöhykkeellä. Se ei juuri nouse keskimmäiseen keskiluokkaan muuta kuin taloudellisesti hyvinä aikoina, mutta liike toiseen suuntaan on kiihtyvää ja alaluokkaistuminen suuri uhka. Rakennemuutoksen aiheuttama työttömyys limittyy taloudellisten huonojen vuosien aiheuttamaan työttömyyteen. Kaikki suuret muutokset – koneellistuminen, digitalisaatio, globalisaatio, talouden vapautuminen, liikkuvuuden vapautuminen – vaikuttavat alimpaan keskiluokkaan. Luokan sisälle syntyy uusia rajalinjoja esimerkiksi sukupuolen, etnisyyden ja maantieteellisen alueen perusteella.

Alin keskiluokka näkee, mitä tapahtuu, mutta sillä ei – ilman keskimmäisen keskiluokan panosta – ole juuri mahdollisuutta tuoda näkemystään hyväksyttävällä tavalla julki. Vaikka alin keskiluokkakin tarvitsee hyvinvointiyhteiskunnan sosiaalisia palveluita ja universaaleja sopimuksia ja vaikka sen jäsenillä on edelleen periaatteessa mahdollisuus nousta ylöspäin näiden avulla, on luokan riippuvuus valtiorakenteista yhä enemmän yksinomaan taloudellista. Alimman keskiluokan herkästi vaihteleva asema ja keskimmäistä keskiluokkaa selvästi alempi sosiaalinen ja inhimillinen pääomavaranto tekevät siitä yhteiskunnallisen kokoonpanon hauraimman osan.

Ylempi alaluokka on suurin hyötyjä tulonsiirroilla ylläpidettävässä ”tasa-arvoisessa” yhteiskunnassa. Se kerää suurimman osan tarveharkintaisista tuista ja hyötyy myös palveluiden kohdentamisesta ja positiivisesta diskriminaatiosta. Siitä huolimatta sen asema on usein heikko. Ylempään alaluokkaan kuuluu esimerkiksi alimmasta keskiluokasta pudonneita pitkäaikaistyöttömiä, syrjäytyneitä (muun muassa 40 000 nuorta), huomattavasti maahanmuuttajia sekä myös halpatyövoimaa eli valtion kannalta työssä käyviä köyhiä. Ylempi alaluokka on ylemmän yläluokan tapaan pitkälti näkymätön, mutta eri syistä. Suurella osalla siitä ei ole mitään mahdollisuutta, saati usein edes halua, tuoda itseään esille. Julkinen keskustelu käydään käsittein, joita alaluokka ei hallitse ja joka sen vuoksi näyttäytyy sille kaukaisena. Erityisesti kantasuomalaisten ylempi alaluokka onkin yhä enemmän ”kadonnut” koko yhteiskunnasta – sitä ei juuri nähdä mediassa tai politiikassa kuin korkeintaan huonossa valossa. Toisaalta maahanmuuttajien ylemmän alaluokan ominaisuudet – vaihtoehtoisesti esimerkiksi nöyryys (työntekoon) tai tyytymättömyys (sosiaalisesti) – näyttäytyvät eri tavoin.

Ylemmässä alaluokassa yksilön ominaisuudet ja kyvyt määrittävät pitkälti selviytymispotentiaalin. Kaikki yhteiskunnan kokoonpanossa ylempänä olevat ryhmät pyrkivät välttämään yhteiskunnallisia järjestelykeskuksia, joissa alaluokan kohtaaminen on todennäköistä. Mitä ylempänä asteikossa on, sitä helpompaa se on. Myös kulttuurinen eronteko on oleellista: mikäli et eroa alaluokasta tarpeeksi, et voi kuulua mihinkään muualle. Ylemmässä alaluokassa on paljon rauhallisia nöyriä mutta myös räjähtävää potentiaalia. Mitä vahvempia ylemmät luokat, sitä kauemmin räjähdykset voidaan jättää kokonaan huomiotta. Eliitin ja ylimmän keskiluokan elämään ongelmat eivät vaikuta lainkaan.

Alempi alaluokka on toistaiseksi pieni ryhmä ja siihen kuuluvat lähinnä täysin yhteiskunnan rattailta pudonneet, kuten vakavasti päihdeongelmaiset ja muut marginaaleissa elävät. Uusia ehdokkaita ovat esimerkiksi kerjäläiset ja maassa laittomasti oleskelevat. Alempi alaluokka ei ole yhteiskunnallisesti vaarallinen, yksilöllisestikin lähinnä toinen toisilleen. Toisaalta sen yhteiskunnallinen näkyvyys – ja sitä myötä moraalinen hyväksyttävyys – on suurempaa kuin sen yläpuolella olevan luokan.

Seuraava osa pohtii maahanmuuttoa tämän yhteiskunnallisen kokoonpanon kautta.

Pakolaiset, intressit, moraali, politiikka (ja yksi dystopia)

Seuraava pitkä kirjoitukseni lähestyy humanitaarisen maahanmuuton teemaa hyvin monesta suunnasta. Osiot voi lukea itsenäisesti, mutta kokonaisuus tarjoaa kuvan siitä, millaisia seikkoja ilmiössä oikeasti tulisi mielestäni ottaa huomioon. Pyrin jatkossa syventämään jokaisen osa-alueen käsittelyä yksittäisissä blogiteksteissä. Lisäksi aion käsitellä tarkemmin muun muassa EU:n politiikkaa.

keräyspiste

Muut kuin taloudelliset intressit & mitä voidaan tehdä

Saksa ei noudata Dublin-menettelyä syyrialaisten kohdalla. Merkel ja Saksa ovat päässeet vaivalla ansaittuun moraaliseen kiitoon eurooppalaisessa sentimentaalisessa mediassa ja politiikassa. Tarpeeseen ne tulevatkin – esimerkiksi Kreikka-kriisissä menetetyt kasvot tarvitsevat kohotusta. Saksa on myös suoraan ilmoittanut, että sen vastauksen pakolaiskriisiin on määrä auttaa Kreikkaa. Harmi vain, että yli 40 prosenttia maahan saapuvista turvapaikanhakijoita ei tule Kreikan tai eteläisen Euroopan suunnalta vaan Balkanilta. Kuinka kauan Saksan ”moraalinen johtajuus” jaksaa loistaa?

Kun yksi ryhmä asetetaan erityisasemaan turvapaikkamenettelyssä, prosessi usein yksinkertaistuu. Ensisijainen jako on syyrialaiset ja muut. Koska on oletettavaa, että nimenomaan syyrialaiset ovat se joukko, joka todennäköisimmin täyttää pakolaisuuden määritelmän, on toiminta kannatettavaa, sekä tehokkuuden että humanitaarisuuden kannalta. Myös Suomen kannattaisi tehdä vastaavanlainen linjaus ja ”kantaa vastuunsa” nimenomaan sotaa ja vainoa pakenevien ihmisten auttamisen myötä. Valitettavasti Suomeen suuntautuu huomattavan vähän syyrialaisia (osin juuri Keski-Euroopan em. vetotekijöiden vuoksi) ja sitä enemmän muita, somaleita, afganistanilaisia ja erityisesti irakilaisia.

Syyrialaisten mukanaolo helpottaa myös muualta tulevien siirtolaisten eteenpäin pääsyä ja suojelun saamista – mitä suurempi siirtolaisvirta, sitä helpompi myös heillä, jotka eivät pakene ensisijaista sotaa ja vainoa, on edetä. Monet siirtolaisryhmät voivat kiittää syyrialaisia myös siitä, että he ovat ”avanneet länsimaisten sydämet” apposen auki – mahtuuhan sinne sitten samalla muitakin kuin ”aitoja” pakolaisia. Kolmannekseen mitä suurempi paine valtion turvapaikkaviranomaisiin kohdistuu, sitä enemmän vipuvoimaa hakijat yleensä saavat. Myöskään Suomessa viranomaisten resursseja ei lukuisista toiveista huolimatta tulla lisäämään siinä määrin, että tutkiminen – tai esimerkiksi palauttamiskäytännöt – oikeasti olisivat tehokkaita. Toisaalta myöskään syyrialaisten joukko ei ole ongelmaton: mukana on erittäin todennäköisesti muun muassa ISISin joukoissa taistelleita, mutta asiaan puuttuminen on hyvin vaikeaa.

Se, että yksi ryhmittymä on asetettu erityisasemaan mutta samalla salakuljettajien toimintaan ei ankarasti puututa, on omiaan lisäämään ongelmia. Dublinin pätemättömyys tiettyjen ryhmien kohdalla saa muut turvautumaan salakuljettajien apuun yhä enemmän, jotta merkintä ennen tavoitemaata jää puuttumaan. Mitä tämä sitten tarkoittaisi tilanteessa, jossa muutenkin lähes 100 prosenttia tulijoista tulee salakuljettajien avustuksella – mahdollisesti lisää kuolonuhreja salakuljettajien yhä ahneempien toimintatapojen myötä. Joka tapauksessa järkevä politiikka suuntautuisi ennen muuta olojen tasapainottamiseen lähtöalueilla, pakolaisten auttamiseen lähialueilla sekä salakuljettajien toiminnan vaikeuttamiseen. EU:n rooli etenkin kahdessa jälkimmäisessä on oleellinen.

Perustavammanlaatuiset, joskin epätodennäköiset, parannuskeinot liittyisivät globaalin talousjärjestelmän tasapainoisemmaksi muuttamiseen sekä suurvaltojen ja EU:n ulkopolitiikkaan. Humanitaarinen maahanmuutto ei tule asioita muuttamaan, päinvastoin. Se ei vaikuta lähtömaihin muuta kuin negatiivisesti ja toisaalta se lisää ongelmia kohdemaissa.

On oleellista ymmärtää, että konfliktien ratkaisun keinot ovat hyvin erilaisia kuin taloudellisen huono-osaisuuden vähentämiseen tarvittavat keinot. Vaikka Lähi-idän tilanne vaikuttaa kaoottiselta, on sen ratkeaminen kuitenkin merkittävästi todennäköisempää kuin maailman köyhyyden poistuminen. Näiden kahden ongelman tuottamat maahanmuuttovirrat ovat toisistaan poikkeavat. Mikäli meillä on ”vastuu” maailman pakolaisista, missä määrin meillä on sitä maailman köyhistä ja miksi?

Saksan eriyttävän toiminnan seurauksista muille ryhmille ei vielä voida sanoa mitään yksiselitteistä. Otaksun silti, että muiden ryhmien suojelun saanti tulee vähenemään. On kuitenkin päivänselvää, että suurvaltojen ”pakolaispolitiikkaa” ei voida analysoida ilman poliittisten ja strategisten intressien ymmärtämistä. Ylipäätänsä Lähi-idän monimutkaisia ja kansainvälisiä kriisejä ei voi tarkastella ilman tätä näkökulmaa.

Toisenlaisia intressejä voidaan etsiä Ruotsista, joka on alkanut kääntää ihmisvirtojaan Suomea kohti. Vaikka Ruotsin intressit EU-tasolla ovat näiltä osin samansuuntaiset kuin Saksan – liittovaltiollistuminen pakolaiskysymyksessä eli tasainen taakanjako – saattaa mukana olla myös sisäpoliittisia virtauksia. Ruotsidemokraattien edelleen nousevat käyrät kertovat pahaa kieltään siitä, miten kansa yhä enemmän ajattelee. Jossain vaiheessa raja tulee aina vastaan, ja vallassa olevat puolueet tai niiden osat alkavat siirtyä kohti uutta painopistettä. Siirtolaisvirtojen ohjaaminen muualle paineen vähentämiseksi ei ole lainkaan huono idea valtapuolueiden kannalta.

Myös aikaisemmin Ruotsin tekemät muutokset ovat näkyneet Suomessa, esimerkiksi somalialaisten suojeluhakemusten kohdalla. Ketjuvaikutus humanitaarisissa maahanmuuttovirroissa on ilmiselvä.

Halpatyövoima ja köyhyys

Massamaahanmuuton – niin laillisen kuin näennäisesti laittoman mutta sormien läpi katsottavan – ja ”globalisaation” seuraukset työmarkkinoilla ja sosiaalisessa ja taloudellisessa hyvinvoinnissa ovat kiistattomat. Saksan halpatyövoimamarkkinat ovat kasvaneet merkittävästi – jo vuonna 2008 halpatyövoimamarkkinoiden osuus oli yli 20 prosenttia, EU15-ryhmän toiseksi suurin. Köyhien osuus Saksan työssäkäyvistä kaksinkertaistui vuosien 2005 ja 2013 välillä ja on tällä hetkellä jopa 10 prosenttia. Britanniassa muutos on ollut kuudessa vuodessa 250 prosenttia (osuus nyt noin 6 %). Kaikista kotitalouksista kuudesosa on köyhiä.

Saksa imee kouluttamattomatkin maahanmuuttajat töihin paljon tehokkaammin kuin esimerkiksi pohjoismaat. Toisaalta se osaa valikoida myös muita kuin kouluttamattomia. Esimerkiksi nyt saapuvat syyrialaiset ovat suhteellisesti ottaen huomattavasti koulutetumpia kuin muut humanitaariset ryhmät – jälleen yksi selitys uudelle ”moraaliselle” Dublinin säännön kiertämiselle.

Halpamarkkinoissa meidän ei kuitenkaan tarvitse katsoa keskiseen Eurooppaan, vaan hälytys soi myös lähempänä. Ruotsissa – tuolla taloudellisen loisteen maassa, jonka tuottavuudesta me suomalaiset saamme vain haaveilla – työssäkäyvien köyhyys on kaksinkertaistunut alle kymmenessä vuodessa ja työmarkkinat ovat jo erittäin eriytyneet. Suomessakin on arvioitu olevan jo 500 000 työssä käyvää köyhää, vaikka ilmiötä ei virallisesti tunnustetakaan. Kerroksiset työmarkkinat ovat täyttä totta – humanitaarinen ja halpatyövoimainen maahanmuutto toimivat verrattomina fasadeina. Hyvinvointivaltiosta näennäisesti huolta kantavat korostavat, että tämä on ainoa vaihtoehto.

Ero keskisen ja etenkin eteläisen Euroopan ja pohjoismaiden työssä käyvien köyhien (tai köyhien ylipäätänsä) välillä on tietenkin siinä, että pohjoisen hyvinvointivaltioissa toimii oleellinen väliintuleva tekijä, valtio. Valtio ”kompensoi” työmarkkinoiden kyvyttömyyttä tarjota ihmisille riittävää elantoa. Oli kyse sitten harkinnanvaraisista tuista tai enemmän subjektiivisista oikeuksista, pohjoisen valtiot ovat aina kärjessä – huolimatta leikkauksista ja kiristyksistä. Lapsilisän keskimääräinen reaaliarvo on nyt 30 prosenttia alempi kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Samoin esimerkiksi kotihoidon tuen taso on huomattavasti matalampi kuin 20 vuotta sitten.

Edelleenkin tuet ja etuudet ovat eurooppalaisittain korkeita, globaalisesti ajatellen lähes päättömän korkeita. Mikään ei ole suurempi vetotekijä. Turvallinen maa, jossa valtio on vahva. Jos tuet olisivat edelleen samalla tasolla kuin 80-luvulla, pakolaisten saapumistahti olisi 500 000 viikossa.

Kumpi oli ensin, muna vai kana? Talouden uusliberalisoituminen ja globalisaatio olisivat voimaltaan pieni murto-osa nykyisestä, mikäli ihmismassat eivät liikkuisi. Toisaalta on päivänselvää, että maahanmuutto ei ole syy talous- ja sosiaalijärjestelmien muutoksille. Se on välttämätön mutta ei riittävä tekijä. Juuri tämä ”monimutkaisuus” takaa, että poliitikoilla on paljon liikkumavaraa: he voivat tarkastella aina vain yhtä asian puolta ja tehdä kokonaisuudesta arvioita tämän pohjalta.

Valtion politiikka on yhä enemmän ”talouden realiteettien” sanelemaa. Nuo ”realiteetit” edellyttävät jatkuvaa halpatyövoiman lisäämistä. Hallituksen eilen linjaamat muutokset muun muassa työn ehtoihin alleviivaavat samaa asiaa: mitä heikommaksi käy suomalaisen duunarin työ – ennen muuta miesvaltaisten teollisuuksien ulkopuolella – sitä varmemmin valtio ja elinkeinoelämä pitävät huolen siitä, että maahan virtaa uusilla ehdoilla ja palkalla töitä mielihyvin tekevää porukkaa. Halpamaahanmuutto on sisäpolitiikan Kiina-ilmiö. Sen vaikutukset tulevat olemaan moninkertaiset.

Moralistisen hyväntekemisen politiikan tavoite on taas ”pelastaa ihmisiä”, ei suinkaan varmistaa nöyrän halpatyövoimareservin olemassaoloa. Koska samat ihmiset (=”pakolaiset”) voivat toimia nukkeina molemmille rintamille, tilanne on täydellinen win–win – uusliberaali oikeisto paiskaa kättä uusmoraalisen vasemmiston kanssa. Tämä on kuitenkin tappava cocktail hyvin monille – suomalaisuutta vaaliville, hyvinvointiyhteiskuntaa vaaliville, kotia, uskontoa ja isänmaata vaaliville, työmoraalia ja ansaittua oikeutta vaaliville. Kyseessä on nykyaikaisen liberalismin ydin, toiminnan primus motor.

Kriittinen ihminen voi toki ihmetellä, kumpi on pahempi, uusliberaali oikeisto, joka haluaa tuet ja oikeudet minimiin kaikilta vai moralistinen vasemmisto, joka haluaa nuo tuet ja oikeudet kaikille.

Pahuudesta en mene sanomaan, mutta selvää on, että oikeisto toimii järkiperäisesti: Elinkeinoelämä – oikeiston perusta – on ainoastaan rationaalinen, omien intressiensä mukainen. Se tosiseikka, että nuo intressit eivät useinkaan ole yhteneväiset valtion kansalaisten intressien kanssa, on julkisessa keskustelussa täysin toissijaista.

Vasemmiston intressit ovat sen sijaan enemmän tai vähemmän hukassa. Se syyttää kriittisiä ihmisiä ”hyvinvointisovinismista” – kaikille ei haluta sallia samoja oikeuksia (rahaan) – ja ihmettelee, mihin kannatus häviää. Kansa ei ole koskaan niin ”moraalista” kuin paimenensa. Mutta kyllä punainen vasemmistokin vielä oppii. Vihreä sen sijaan ei opi – mutta sen ei tarvitsekaan. Miksi? No siksi, että tämä kaikki on sen intressien mukaista.

Lopputulos on kuitenkin sama eikä kukaan voi sille yhtään mitään: näillä mennään, koska millään muulla ei mennä.

Mahtuuhan tänne

Kuten edellisessä kirjoituksessani mainitsin, on yksinkertaisesti typerää verrata kehittyvien tai ei-liberaalien maiden siirtolaisten sisäänottomääriä hyvinvointivaltioiden sisäänottomääriin. Turkki, Libanon ja Jordania eivät kompensoi sosiaalisen, kulttuurisen tai taloudellisen hyvinvoinnin puutteita maahanmuuttajille – ne onnistuvat mahdollisesti ainoastaan tarjoamaan enemmän perustavaa turvallisuutta kuin lähtömaa tai -alue (eikä tämäkään ole aina selvää, sillä monet pakolaisleirit ovat yksilöille hyvin turvattomia). Niiden tärkein vetotekijä on kuitenkin se, että ne ovat kauttakulkumaita.

Olen viimeisen viikon aikana lukenut suomalaisista sanomalehdistä yhteensä 12 kirjoitusta, joissa eksplisiittisesti sivuutettiin tuo ymmärrys eri valtioiden eroista. Pahimmissa laskettiin, kuinka paljon Suomessa on maantieteellistä tilaa ottaa uutta väestöä, toisin kuin vaikka Libanonissa. ”Mahtuuhan tänne”-teoria on suosittua myös akateemisessa maailmassa.

Tällaista keskustelun todellisuutta on hyvin vaikea seurata ilman, että omakin argumentaatio taantuu satiirin puolelle. Ihminen turvautuu mustaan huumoriin, kun kaikki muut välineet on todettu jo turhiksi.

Aikaperspektiivin merkitys

Valtiomme ei ole onnela tänne muuttaville turvapaikanhakijoille. Töitä on niukalti tai ne ovat heikosti palkattuja. Syrjäytyminen ja segregaatio vallitsevat. Erot suomalaiseen keskiluokkaan vain kasvavat. Kulttuuri on erilaista. Salakuljettajien ja propagandan tarjoamat lupaukset eivät täyty. Lapsista ei tule lääkäreitä. Elämä on taloudellisesti turvatumpaa kuin ennen, mutta harvalle se näyttäytyy sellaisena kuin ennen liikkeelle lähtöä uskottiin. Kulttuuriset ongelmat kärjistyvät. 1980-luvun hyvinvointionnelaa tästä maasta ei koskaan enää tule.

Britannian ulkoministeri Hammond totesi muutama viikko sitten, että kehitysmaista tuleva siirtolaisuus on uhka eurooppalaiselle elintasolle ja sosiaaliselle infrastruktuurille (ja aiheutti luonnollisesti myrskyn). Kaikista ilmeisimpiä (ja helposti todennettavia) asioita ei saa sanoa ääneen. Eliitillä ja ylemmällä keskiluokalla menee kuitenkin aina hyvin.

Vaikka moraalipuhe näyttää nyt olevan kaikkein korkeimmalla, häviää se kuitenkin taloudelle aina, kun puhutaan ihmisjoukoista, joiden intressit eivät ole täysin yhteneväisiä.

Moralisteja eriarvoisuuden asia ei kuitenkaan enää haittaa. Moralistinen politiikka on kiinnostunut välittömistä asioista, sitä ei kiinnosta pitkän ajan näkymä. Se välittää poseeraamisesta ja pisteistä – sitä eivät kiinnosta rakenteelliset ongelmat muuta kuin siinä tapauksessa, että niillä voidaan uhriuttaa vähemmistöjä. Moralistinen politiikka on kiinnostunut ad hoc – juuri nyt se haluaa lisää maahanmuuttajia. Nyt! Lisää! Avatkaa sydämenne ja talonne! Myöhemmin se voi valittaa, että tukia ei saa leikata tai että rasismi kukkii. Mutta oikeisto on vahvempi ja sen argumentti kiistattomasti totta: eihän tällaisen populaation kohdalla ja tällaisessa maailmassa hyvinvointivaltiota voi enää ylläpitää!

On yksinkertaisesti järjetöntä, että tämänhetkinen pakolaiskeskustelu keskittyy ainoastaan tähän hetkeen. Media ynnäilee vastaanottotoiminnan kustannuksia ja piirtää punaisia otsikoita siitä, kuinka pakolaiset eivät sittenkään saa niin kamalasti rahaa. Poliitikot korostavat, kuinka suhteellisen edullista kaikki on ja että kyse on inhimillisyydestä. Maahanmuuton kustannusten laskeminen on edelleen lapsenkengissä eikä valmiita malleja edes ole. Pitkittäisseuraaminen on mahdotonta.

Humanitaarisen maahanmuuton taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset kustannukset ja ongelmat ovat paljon pitempiaikaisia ja haasteet suurempia kuin välitön vastaanottoon liittyvä toiminta antaa ymmärtää. Mikäli kyse tosiaan olisi vain ”sydämien avaamisesta” nyt – ja että esimerkiksi repatriaatio olisi todennäköinen eli siis että pakolaisuus loppuisi aikanaan, kun olot kotimaassa ovat parantuneet – tilanne olisi varsin yksinkertainen. Mutta näin ei ole. Suurimmat haasteet niin yksilöille kuin vastaanottavalle yhteiskunnalle alkavat vasta myöhemmin. Maahanmuutto ilmiönä ei myöskään useinkaan ”lopu”, tunteikkaista vaatimuksista huolimatta. Esimerkiksi haasteet toisen sukupolven kanssa saattavat monilla ryhmillä olla merkittävämpiä kuin laupeuteen välittömämmin kiinnittyneellä ensimmäisellä sukupolvella.

Joka tapauksessa on selvää, että tällaiset ihmisvirrat tekevät Suomesta ja Euroopasta hyvin erilaisen paikan verrattuna siihen, mitä ne olisivat saapumisten ollessa maltillisempia. Kokonaan toinen lukunsa on Euroopan kulttuurinen ja uskonnollinen muutos ja esimerkiksi se, mitä muslimien osuuden kasvu kymmeneen prosenttiin vuoteen 2050 mennessä aiheuttaa.

Keskustelusta

Pakolaisteeman vyörytys on päätä huimaavaa. Julkisuuden toimijat kertaavat kerta toisensa jälkeen, kuinka keskustelua tarvitaan ja että asia on monimutkainen – ja tämän sanottuaan jättävät itse tekemästä sen, mitä juuri korostivat. Saamme lukea keskustelun keskustelun keskustelun analyyseja, suoranaista propagandaa, näennäisesti punnittuja ”yhtäältä inhimillisyys, toisaalta ongelmista pitää voida puhua”-kirjoituksia, joissa kuitenkaan koskaan ei puhuta ongelmista – paitsi niistä, mitkä liittyvät nettirasisteihin ja vihapuheeseen. Valtamedian infantiilit analyysit, jotka ovat yleensä täysin kyvyttömiä kurkottamaan ajassa niin taakse- kuin eteenpäinkään, tekevät monien olon aiheellisesti surulliseksi ja voimattomaksi.

Mitä ihmettä tällaisessa tilanteessa tekee normaali, sydämen ja järjen omistava suomalainen?

Henkilökohtaisesti en lainkaan ihmettele, jos vihapuhe ja ylilyönnit lisääntyvät. Ongelma on hyvin pitkälti eliitin itsensä luoma. Ihmiset, joilla ei ole keinoja kestää tilannetta, reagoivat helpoimmalla mahdollisella tavalla.

Toisaalta sitä joukkoa, joka hyvää hyvyyttään uskoo olevansa avuksi, koska ”pakolaisia vaan nyt tulee niin paljon”, ei tietenkään pidä syyttää. Mikäli hyväsydäminen ja suomalaiseen vastavuoroisuuteen tottunut ihminen on julkidiskurssin varassa, hän todellakin haluaa kuljettaa lastenvaatenyssyköitä vastaanottokeskuksen keräykseen ja avata kotinsakin kärsiville. Ei tämä kaaos heidän vikansa ole.

Onkohan kukaan sentimentaalisen politiikan masinointia järjestävä taho pohtinut sitä, kuinka kauan ihmisten hyväsydämisyys kestää? Ihmisvirroille ei näy nimittäin loppua. Mitä sitten, kun seuraa auttamisähky ja todellisuus hyppää silmille? Siirrytäänkö suoraan SPR:n kontilta nettiin kirjoittamaan vihakirjoituksia vai käydäänkö jonkin välivaiheen kautta? Onko Saksankaan Willkommenskultur ikuista?

Yhteiskunnalliset ongelmat

Yhteiskunnan homogeenisen luonteen menettäminen ei sureta ketään – päinvastoin, siitä pääsemistä pidetään väistämättömänä ja kannatettavana voittona. Homogeenisyyteen – olipa tuo etnistä, uskonnollista, kulttuurista tai mitä ikinä – viittaamista pidetään rasistisena tai myyttisenä. Asialla on kuitenkin lukuisia tosimaailmallisia seurauksia, tunnustettiinpa ne julkisessa politiikassa ja keskustelussa tai ei.

Taloustilanteemme ei tule sallimaan merkittäviä lisäyksiä integraatio- tai kotouttamispalveluihin. Toisaalta erilaiset leikkikerhot eivät vastaa tarvetta. Kotoutumispolitiikan voittajia ovat erilaiset järjestöt ja yksityiset yritykset. Yliliberaali integraatiopolitiikka – tai oikeammin vasemmistosuvaitsevainen monikultturismi – on aivan liian kesyä ja myötämielistä, erityisesti yhdistettynä yhä auliiseen hyvinvointiyhteiskuntaan. Integraation pitäisi olla paljon selvemmin assimiloivaa ja tulijan omaa vastuuta korostavaa. Toisaalta esimerkiksi kielenopetus ja suomalaisen kulttuurin välittäminen tulisi olla huomattavasti laaja-alaisempaa ja syvempää. Maltillinen oman kulttuurin säilyttäminen – esimerkiksi lasten oikeus lukea ensikieltä koulussa – on mahdollista yhdistää vahvemmin sulauttavaan politiikkaan. Tämä on kaikkien edun mukaista, niin tänne saapuvien kuin täällä jo olevien. Suomen pitäisi olla rohkea ja terveellä tavalla ylpeä itsestään, ja ajaa maahanmuuttopolitiikkaa näiden arvojen päälle.

Väestöpohjan yhä moninaistuessa on myös taloudellisesti mahdotonta säilyttää vallitsevaa monikulttuurisuuspolitiikkaa – ja kuten edellä selitin, myös hyvinvointiyhteiskuntapolitiikkaa. Aulis liberaali hyvinvointivaltio ei voi pitää rajojaan auki, vallankaan kun ekonomistien fantasiat maahanmuuttajien aikaansaamasta työllisyyden ja tuottavuuden kasvusta eivät tule toteutumaan. Globaalissa maailmassa hyvinvointiyhteiskunnan voi olla vaikeaa olla pystyssä edes rajat kiinni – kielikuvani tarkoittaa hyvinvointipalveluiden eksklusiivisuutta, ei konkreettista liikkumisen kieltoa – mutta rajat auki se ei tule onnistumaan sitäkään vähää. Kuulettehan jo korinan?

Yhteiskunnan alatasot kapinoivat ensin. Ollaanko nyt sitten vihapuhevaiheessa? Historiallisesti tarkastellen se on toki hyvin maltillista. Jossain vaiheessa puhe saattaa kuitenkin muuttua teoiksi. Oleellisinta ei ole se, ovatko kapinoijat kantasuomalaisia vai maahanmuuttajia, vaan se, että yhteiskuntarauha rapisee. Toisaalta maahanmuuttajien kapinointi lisää kulttuurista identifikaatiota oman ryhmän suuntaan. Valtio, jossa ei enää ole etnis-kansallista yhtenäisyyttä, mutta ei myöskään riittävää identifioitumista esimerkiksi poliittisiin etnisesti ”sokeisiin” instituutioihin (ns. perustuslaillinen patriotismi), on hyvin heikoilla. Monikultturistinen eriyttävä politiikka vähentää nimenomaan jälkimmäistä, koska valtio nähdään ennen muuta oman ryhmittymän pyrkimysten takaajana.

Mutta myös keskiluokka alkaa liikehtiä, esimerkiksi lapsiperheet. Ihmiset huomaavat, että he saavat veroillaan yhä vähemmän. Lasten koulu ei ole itsestäänselvyys, vaan sekin pitää valikoida, ehkä myös ostaa, esimerkiksi muuttamalla oikealle alueelle. Eriarvoistumisen myötä muitakin koulu- ja oppimispalveluita pitää ehkä ostaa. Päiväkotien ryhmät pullistuvat ja lapset voivat huonosti. Yksityiset tarjoajat tunkeutuvat alueelle yhä voimakkaammin ja kysyntä kasvaa. Vähennysoikeuksia tiukennetaan ja omavastuut kasvavat – onhan teillä varaa. Lapsilisät ja perheoikeudet heikkenevät. Tarveharkinta lisääntyy ja hyvinvointiyhteiskunnan subjektiiviset ja universaalit oikeudet puretaan. Lääkäripalveluiden saatavuus on paikoin heikkoa, ja ainakin lapsilla pitää olla yksityinen vakuutus, joka takaa hyvän hoidon yksityislääkärillä. Lukuisat muutkin aiemmin valtion takaamat palvelut, vanhusten ja vammaisten hoidosta lasten puheterapiaan, alkavat olla heikkoja, ja keskiluokka joutuu hankkimaan palvelunsa yhä enemmän yksityiseltä sektorilta.

Jos samaan aikaan yhä kasvava joukko – maahanmuuttajia ja suomalaisia syrjäytyneitä – kerää sosiaalivaltion jäänteet itselleen, missä kulkee veronmaksajien sietokyvyn raja? Mihin valtiota enää tarvitaan? En usko, että keskiluokka muuttuu väkivaltaiseksi. Se vain yksinkertaisesti ei enää halua maksaa, koska kompromissi ei ole enää reilu. Yhteiskunnan sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja luottamus vähenevät, vastavuoroisuus murtuu, heikoimmista huolehtimisen periaatteet särkyvät, pohjoismaalainen hyvinvointiyhteiskunta ja mentaliteetti loppuvat. Kyse ei taaskaan ole vain taloudesta, vaan myös kulttuurisesta identifikaatiosta. Tutkimusten mukaan heterogeenisyys vähentää motivaatiota harjoittaa oikeudenmukaisuutta oman ryhmän ulkopuolisten hyväksi. ”Avointen sydämien politiikka” ei tule kestämään, koska ihmisten moraaliset ja inhimilliset kyvyt eivät ole merkittävästi parantuneet globalisaation ja kansainvaellusten myötä – ihmiset ovat edelleen ihmisiä, eivät suvaitsevaisia maailmankansalaisrobotteja. Valtio on pakkojärjestelmä: hyvä valtio on mahdollisesti hyvä pakkojärjestelmä, paha on vain pakkojärjestelmä. Pohjoismaisen mallin piti olla hyvä.

Se, mitä täällä on aikaansaatu, ei ole ilmaista eikä itsestään selvää. Se kaikki voi loppua eikä se ole edes kovin vaikeaa.

Eikä kukaan kerää sitten enää vaatenyssyköitä kenellekään.

Taakanjako ja moraali

Tässä pieni pähkinä ratkaistavaksi. Minkä värinen kartasta tulee, jos siitä tehdään tasa-arvoinen? http://fsi.fundforpeace.org/rankings-2014

Minkä värinen kartasta tulee, jos siitä tehdään tasa-arvoinen? Failed states index

EU on sorvaamassa maahanmuuttoon niin sanottua taakanjakoa vakavammin kuin vielä koskaan aiemmin. Taakanjakomalli koostuisi pakollisesta kiintiöjärjestelmästä, joka määrittäisi, esimerkiksi kohdemaan väkiluvun tai siellä jo olevien pakolaisten määrän perusteella, kuinka paljon humanitaarisia maahanmuuttajia valtion on otettava. Koska esimerkiksi Suomen väkiluvun kasvu on käytännössä jo nyt  maahanmuuton varassa, nostaisi maahanmuuttajien määrä yhä edelleen maahanmuuttajien määrää. Toisaalta koska turvapaikan saaneita on suhteessa niin vähän, lisäys olisi erittäin merkittävä. Toisaalta taakanjakomalli perustuisi unionin yhteiselle turvapaikkapolitiikalle. Tällöin esimerkiksi EASO:n (European Asylum Support Office) mandaatti ja toimivalta olisi vastaava tai vielä vahvempi kuin EKP:lla, ja maahanmuutosta (ja sosiaaliasioista) tulisi aidosti unionitason politiikkaa.

Erilaisia taakan/vastuun/solidaarisuuden määrittämistä kuvaavia ”avaimia” (distribution key) on esitelty useita erilaisia – yleensä akateemisessa maailmassa hahmotellut ovat kaikkein radikaaleimpia, kun taas byrokraatit nikkaroivat maltillisempia. On selvää, että mikään näistä ei ole esimerkiksi Suomen edun mukainen. Toisaalta koko suunnitelma on järjetön, koska se ei ota huomioon maahanmuuton perustavia syitä eikä sitä, miten jo nyt jatkuvasti kasvava siirtolaisuus tällaisen hankkeen myötä välittömästi moninkertaistuisi. Turvapaikkaa hakevia ihmisiä on tällä hetkellä  liikkeellä enemmän kuin toisen maailmansodan jälkeen. Kuitenkin paljon merkittävämpi kuin lukumäärä on sen laatu: vaikka alueelliset konfliktit, kuten tällä hetkellä tärkeimpänä Syyria, tuottavat merkittäviä määriä turvapaikanhakijoita, on ”humanitaarisuuden” pohja nykyään vahvasti taloudellinen. Vaikka itse asia – ihmisten kärsimys ja globaali siirtolaisuus – tämän ymmärryksestä ei muuksi muutukaan, on sillä merkittäviä vaikutuksia siihen, miten ”vastuu” määritetään. Toisaalta maahanmuuton suhteen joko moraalista kilpeä tai intressiä (tai usein molempia) kantavat toimijat pyrkivät hämärtämään ”vastuun” sisältöä. Usein se tarkoittaakin vain ajatusta absoluuttisesta tasa-arvoisuudesta – hyvän tasa-arvoisuus maahanmuuttajille ja ikävän tasa-arvoisuus heitä vastaanottaville valtioille.

Elvytin vanhaan blogiini vuonna 2009 kirjoittamani tekstin, joka käsittelee näitä teemoja:

Globaalietiikassa lähdetään liikkeelle yleensä siitä näkemyksestä, että koko ihmiskunta tai ihmiskunta ja tähän likeisesti liitettävä elollinen ympäristö täytyy ottaa moraalisen ajattelun ja hyvään tähtäävän toiminnan kohteeksi. Valtiot tai muut ”keinotekoiset” yhteisöt eivät voi tai saa toimia ihmis- ja elämäkunnan edustajina. Globaalietiikan, kosmopolitanismin, maailmankansalaisuuden, ei-valtiollisuuden jne. erilaisia versioita on lukuisia. Tarkastelen tässä yhtä, edellisiin helposti liitettävää näkemystä, jonka mukaan valtiollisuudesta (valtioiden välisistä rajoista) ja valtiojärjestelmän olemassaolosta (suvereniteetista) voidaan löytää syy mm. pakolaisuudelle, maahanmuuton ongelmille ja globaalille eriarvoisuudelle. Ajatteluun on tapana liittää kapitalistisen ja uusliberalistisen järjestelmän arvostelua, mutta kritiikin pääpaino on talouden sijaan selkeästi valtiollisuudessa.

Kansalaisyhteiskunnan tasolla open borders -ajattelu ilmenee esimerkiksi Vapaa liikkuvuus -järjestössä, jonka manifestissa puolustetaan avointa ihmisten liikettä ja siirtolaisuuden ja maahanmuuton kontrollin lopettamista. Kritiikissään järjestö keskittyy Suomen ja EU:n epäinhimilliseen maahanmuuttajien kohteluun. Käytännössä muistamme järjestön mm. siitä, että se majoitti Rajasaareen joitakin Helsingin vainoamia romanikerjäläisiä.

Vasta ilmestyneessä Euroopasta ei mitään uutta? Kansalaiset Euroopan unionia etsimässä -teoksessa (toim. Hanna Kuusela ja Otto Bruun) Vapaa liikkuvuus -järjestön toimija Jukka Könönen kirjoittaa EU:n maahanmuuttopolitiikasta – tosin tällä kertaa enemmän tutkija- kuin aktivisti-nimikkeen takaa (en tosin tiedä, mitä eroa näillä tässä tapauksessa on). Pamflettiartikkeli on sitä itseään: paha valtio, paha EU, paha talous – hyvä, viaton, sorrettu siirtolainen. Artikkelissa ei puhuta mitään esimerkiksi rahasta, siis avoimen politiikan kustannuksista. Se sisältää vain käytännön politiikan arvostelua siitä eettisestä näkökulmasta, että ihmiset eivät ole tasa-arvoisia/hyvinvoivia/tms., koska eivät saa vapaasti liikkua minne mielivät. Kuudessa vuodessa argumentointi ei ole muuttunut muuta kuin äänenvoimakkuudeltaan. Jopa vahvasti valtion kanssa toimintasuhteessa (raha, imago, asiantuntemus, lobbaus) olevat järjestöt kannattavat nykyään vapaata maahanmuuttoa.

Vapaiden rajojen puolesta kampanjointi ei kuitenkaan jää vain aktivistien tai muiden tiedostavien harteille, sillä myös huomattavan heterogeenisessa siirtolaisuuden ja maahanmuuton tutkimuksessa näkemyksellä on puolustajansa. Nähdäkseni tässä kunnostaudutaan sitä enemmän, mitä abstraktimpaa ja kauempana empiirisestä maailmasta kyseinen oppiaine on. Esimerkiksi filosofiassa globaalin vastuun ja globaalin oikeudenmukaisuuden ideoita avaavat teoriat ovat erittäin vahvoja. Tällaiset teoriat rakentuvat idealismin kaikkivoipaisuuteen – jos mikään ei rajoita utopiaa, ei mikään ole myöskään liian huikentelevaista. Välittömästi kun mukaan otetaan pohdinta tosimaailmasta, rakennelma sortuu. Mutta tästä ei ole huolta, koska – tosimaailmaa ei koskaan oteta rehelliseen pohdintaan.

Myös muut kuin filosofit konstruoivat hyvyyden utopioitaan. Ehkä vaarallisimmillaan nämä ovat juuri silloin, kun niihin näennäisesti on liitetty mukaan jotain tosimaailmallista. Näkökulma voi rakentua esimerkiksi siitä suunnasta, että ihmisten liikkumisen rajoittaminen on liian kallista ja työlästä ja tulee kuitenkin lopulta epäonnistumaan – globalisaation edetessä valtio siis vääjäämättä epäonnistuu tässä tehtävässään. Toisaalta normatiivisemmin ajatellen näkökulmaa voidaan rakentaa sitä kautta, että rajoitusten nähdään yksinkertaisesti olevan moraalisesti vääriä. Vaihtoehtoisesti talouteen rinnastaen on mahdollista vaatia ihmisille samat oikeudet kuin pääomalle ja tavaroille (ja kasvihuonekaasuille). Edelleen näkökulmaa voi tukea systeemitasolta lähtien, esimerkiksi korostamalla globaaliajan ongelmien valtiorajoja arvostamatonta luonnetta. Samanlaista argumentaatiota käytetään politiikan ja kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa yleisemminkin, vaikkakin erityisesti jälkimmäinen on pääosin hiljaa maahanmuutosta ja keskittyy mieluummin ”aidompiin” globaaliongelmiin, kuten ilmastonmuutokseen. Kaasut kun kunnioittavat rajoja vielä vähemmän kuin ihmissalakuljettajat.

Yleinen silta eettisen taivaanrannan ja lakia ja perinnettä arvottavan institutionaalisuuden välille rakennetaan näissä teoretisoinneissa yleensä käsitteiden kautta: Jos kaikki saavat kulkea, ei ole enää laittomia siirtolaisia (esim. Steve Cohen). Jos valtiorajoja ei ole, kukaan ei ole pakolainen (esim. Emma Haddad). Jos ei ole kansallisuuksia, on vain ihmisiä (esim. Nigel Harris). Utooppisella haavekuvalla on siis ikään kuin jotakin konkreettistakin tarjottavaa. Tosiasiassa käsiteleikissä on kyse vain postmodernistisesta purkamisesta – käsite on vain käsite, joka ei ole antikäsite. Identiteetin muokkautumisen perusteet voidaan määritellä teoriakirjoissa, ja toimijalle jää sitten vain sen päättäminen, miten ’ihminen’ tuntee tai on eri tavalla kuin ’kansalainen’. Laiton/laillinen-dikotomian välillä ongelma on tietysti todellisempi – EU:ssa ja Yhdysvalloissa tekopyhyys asian ympärillä on koko maahanmuuttohurmion moottori. Merkille pantavaa on, että Välimereen ei huku laittomia siirtolaisia, vaan esimerkiksi paperittomia pakolaisia tai yksinkertaisesti ihmisiä.

Käsitteellisen taituroinnin ohella toinen suostutteluun pyrkivä keino on vedota tunteisiin, pääosin meidän koulutettujen hyväosaisten helposti horjutettavaan syyllisyydentuntoomme. Kun itse saan lukea kosmopoliittisen professorismiehen teoksesta itkunsekaista vuodatusta siitä, kuinka rankka turvatarkastus on lentokentällä ja miten sitä ei vaan kestä, niitä rajoja siis, koen lähinnä ärtymystä. Elitistinen valtio- ja establishmentti-inho on onneksi pääosin teoreettista eikä koskaan pääse sellaiseen kiitoon, että vauhti riittäisi mihinkään todelliseen – kunhan meitä hulluja lukijoita kiusaavat. Niin harva lukee akateemisia teoksia, vielä harvempi kriittisesti.

Lienee kuitenkin oikeutettua väittää, että kosmopoliitin kokema kiusa lentokentän passintarkastuksessa ja työtä etsivän ”humanitaarisen” siirtolaisen matka yli meren ja läpi Euroopan ovat eri moraaliluokan asioita. Puhumattakaan, jos siirtolainen oikeasti pakenee henkilökohtaista vainoa.

Filosofinen pohdiskelu on useinkin hyödyllistä. On äärettömän tarpeellista, että joku huomauttaa moraalisista virhepäätelmistä, osoittaa kolisevia luurankoja ja nauraa arkirationaalisuuden puutteillemme. Yhtä hyödyllistä kansalaisyhteiskunnan ja moniäänisen systeemin toiminnalle lienee sekin, että joidenkin tehtävänä on vain maalata taivaanrantaa (ja vain sitä). He, jotka kykenevät oikeasti astumaan edes jonkinlaisesti ideaalisfääristä todellisuuteen, ovat harvassa. Erityisen harvassa he ovat vapaat rajat -ajattelun piirissä. Mikä on se todellisuus, jossa voi rakentaa vilpittömiä kuvaelmia siitä, että maailma olisi parempi (ja miksi olisi), jos rajoja ei olisi? Jos lähdemme siitä, että referentti tosiaan on koko ihmiskunta, voimmeko silti perustella nykyisen järjestelmän huonommuutta yksilöiden kokemuksista käsin, mutta toivotun systeemin autuutta kokonaisuuden kannalta? Väite siitä, että valtio on keinotekoinen ja tästä ikään kuin loogisesti seuraa, että valtiota ei saa olla, on perverssi. Samalla tavalla voitaisiin väittää, että perhe on keinotekoinen, koska ihminen voi kyllä lisääntyä muutenkin. (Hetkinen, näinhän todellakin jo väitetään. Mutta se on toisen kirjoituksen aihe.)

Harvardilainen professori, Princetonista väitellyt Mathias Risse saa mitalin arvostettavasta yrittämisestä. Hän nimittäin on rakentanut indeksin (eräänlainen distribution key), joka kertoo, kuinka paljon maahanmuuttajia kunkin valtion tulee ottaa. Tässä ”egalitaarisessa omistusoikeudessa” lähdetään siitä, että lasketaan valtion pinta-ala ja asukkaiden määrä neliökilometrillä sekä ”luonnonvarojen” arvo. Koko luonnollinen maapallo on ihmiskunnan yhteinen (yhteiskunnan, kulttuurin tai muun ”rakennetun” arvosta hän ei kvantifioi). Joten tästä helposti saadaan, että ihmiset pitäisi sijoitella maapallollemme tasaisesti sen mukaan, miten ”arvokas” on valtion yhteenlaskettu maa-ala.

Äkkiä arvioiden Suomeen tarvittaisiin (passiivilause) tai siis moraali tarvitsisi (aktiivilause) jokunen 35 miljoonaa maahanmuuttajaa, jos kylmyydestä saa hyvityspisteitä (vähennyspisteitä?). Jos ei saa, oikea summa lienee 70 miljoonaa. Suhde luontoon on täysin instrumentaalinen – esimerkiksi metsillä ei ole muuta merkitystä kuin niiden taloudellinen arvo. Alas ja asujaimistoa tilalle.

[It] follows that what we do with the space we control must matter for assessing immigration policy. It further follows in particular that, given that by global standards the population of the United States is too small relative to the amount of space to which it claims exlusive control, illegal immigrants should be naturalized and more widespread immigration should be permitted. (Ethics & International Affairs 22:1)

Paitsi että artikkelissaan On the Morality of Immigration Risse ei huomioi yhteiskuntien tai kulttuurien aikaansaannoksia (tai niiden puutteita), demokratian merkitystä tai juuri mitään muutakaan ihmislähtöistä, hän ei myöskään ota huomioon esimerkiksi syntyvyyden vaihteluita alueittain ja/tai kulttuureittain. Jos valtioon tai johonkin vastaavaan keinotekoiseen yhteisöön kuuluminen on vain illegitiimi konstruktio, joka estää ihmiskunnan kokonaisvaltaista emansipaatiota, täytyy kulttuuriseen tai uskonnolliseen ryhmään kuulumisenkin olla sitä. Enää tarvitaan siis kaava, joka kertoisi, mikä määrä lapsia on moraalisesti oikea. Ehkä sekin voitaisiin määrittää jotenkin malthusilaisittain kantokyvyn mukaan – harmi vain, että tulos nykyisen väestöpommin aikana lienee jo negatiivinen.

Tosiasiahan on, että jos esimerkiksi tämä filosofinen kyhäelmä eli distribution key (joka kirjoittajan mukaan – älkää kertoko EU:lle – on käytännöllisesti relevantti) tehtäisiin todelliseksi, ihmiskunta kyllä harvenisi ihan luonnostaan väestönsiirtojen seurauksena. Paitsi tietenkin jos aktualisoinnin mukana seuraisi myös ihmisen rakennemuutos eli esimerkiksi lajimme fundamentaali rauhoittuminen, tasapainoistuminen, uskonnottomuus, altruismi, testosteronin merkittävä alentuminen sekä genetiikan huomattava tasa-arvoistuminen.

Moraalinen valtiovastaisuus – tai kuten sitä tapaan kutsua, state bashing – on äärettömän naiivia. Olisiko ihminen muka niin konstruoitu kiinni valtioon ja maailman rajallisuuteen, että koko identiteetti muuttuisi pelkästään luopumalla näistä rajoitteista? Ei tietenkään, olihan sotia ja pakolaisiakin jo paljon ennen kansallisvaltioiden syntyä.

Ongelma täytyy siis olla ihmisyydessä, joka on jotain muuta kuin eläimellisyyden korkein aste. Mutta muutos on aina mahdollinen, muistuttaa Risse ja muut samanmieliset. Mitä vain voi tapahtua, jos haluamme.

[One] should not be too dismissive (—) because we do not currently have all the empirical insights available to think it through conclusively. (Ethics & International Affairs 22:1)

Aktivistien harjoittamaa kansalaistottelemattomuutta esimerkiksi talonvaltauksen merkeissä voidaan perustella moraalisesti. Samaan tapaan Risse argumentoi artikkelissaan laittoman maahanmuuton moraalisesta oikeutuksesta tapauksessa, jossa hänen laatimansa kaava antaa tälle syyn – valtioon mahtuu lisää ihmisiä. Tietty määrä maahanmuuttajia voi tässä tapauksessa ottaa maan tai alueen haltuunsa, ja tämä on moraalisesti hyväksyttävää. Se, mikä tai kuka, lopulta määrittäisi moraalisen hyväksyttävyyden rajat, ei tietenkään ole pohdinnan kohteena. En usko meneväni pahasti metsään, jos arvioin, että liberaalit professorit – erilaisten uhrien lisäksi – ovat korkealla tämän instanssin rekrytointiprosessissa.

Lopputuloksen kannalta on aivan yhdentekevää, perusteleeko valtio rajansa moraalin vai intressin avulla. Muutos perustellaan moraalin avulla. Jännittävää kyllä, liberaaleissa arvioissa hyvästä moraalista seuraa aina jotain intressien mukaista, ainakin kaikille muille paitsi väärinajatteleville.

Moraaliin tai oikeudenmukaisuuteen vetoavat siirtymät omistamiseen liittymisissä kysymyksissä tuntuvat epäonnistuneen kautta historian. Koska omistamiskysymyshän tämäkin on – kuka omistaa oikeuden asua jossakin, oikeuden kansalaisuuteen, oikeuden oikeuksiin. Teoria, jota näin rakennetaan, on äärimmilleen vietyä kulttuuritonta ja epäinhimillistä marxismia, vaikka sen tekijät eivät olisi Marxia koskaan lukeneet ja kuuluisivat poliittisesti oikeistoon. Moraalinen hybris pysyy käynnissä ainoastaan silmät kiinni ja kovaa huutaen.

EU:n taakanjakomekanismin suhteen olemme nurinkurisessa tilanteessa – samanlaisessa kuin huikentelevaisten professorien kanssa. Juuri se, että EU – tai jenkkiproffa – ei oikeasti kykene yhtään mihinkään, saattaa koitua pelastukseksemme.