Maahanmuuton tutkimus, oikea ja väärä

Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminta julkaisi Poliisiammattikorkeakoulun (PolAmk) tutkijoiden laatiman selvityksen Maahanmuutto & turvallisuus – arvioita nykytilasta ja ennusteita tulevaisuudelle (Laitinen, Kari; Jukarainen, Pirjo & Henrik Boberg, 19.2.2016).

En ole paremmin perehtynyt selvitykseen, mutta sikäli kuin sitä selailin, kyseessä on ennen muuta “metaselvitys” tai “metatutkimus”, jossa käydään läpi ja kootaan yhteen muiden henkilöiden ja instanssien tekemiä selvityksiä ja tutkimuksia sekä myös uutisia ja “keskustelua”. Näin ollen mahdolliset metodologiset ongelmat tipahtavat ainakin osin näiden primääristen selvitysten varaan. Mukana on myös haastatteluja ja muuta ensikäden aineistoa.

Harvalle asiaa tuntevalle selvityksessä myöskään oli mitään uutta tai “kohahduttavaa”. Muutos muutaman vuoden takaiseen, kun valtio vielä tilasi huomattavasti toisenlaisia “maahanmuuttoselvityksiä”, on toki räikeä. Lisäksi poliiseilta ja heidän instansseiltaan, samoin kuin rajavartiolaitokselta ja puolustusvoimilta, voi luonnollisesti odottaa erilaista näkökulmaa kuin esimerkiksi Amnestylta, Pakolaisneuvonnalta tai Åbo Akademilta. Tästäkin huolimatta selvityksen laaja-alainen turvallisuuskäsitys, turvallistamisen välttäminen, yksilö turvallisuussubjektina ja muut “tätä päivää” olevat käsitteet ja lähestymistavat osoittavat, että selvitys on kaukana äärirealistisesta tai millään muotoa “offensiivisesta”.

Akateeminen vastalause on kuitenkin ollut myös odotetunlainen. Väärin tutkittu, väärät johtopäätökset, epäeettiset asetelmat, “amistutkimus”, ei akateeminen, ei vertaisarvioitu, valtion tilaama politiikan jatke, ideologinen, maahanmuuttajavihamielinen ja niin edelleen. Käsittelen seuraavaksi joitakin näitä näkökulmia.

Akateeminen, yliopistoissa tehtävä tutkimus ei ole juuri kiinnostunut sellaisista ilmiöistä ja asioista, joita selvityksessä käsiteltiin. Asia on näin koko Euroopassa, mahdollisesti eritoten Suomessa. Ensinnäkään yliopistoissa ei juuri tehdä empiriavetoista tai ns. policy-tutkimusta, vaan näkökulma on yleensä aina “akateemisempi” eli käytännössä teoria- ja/tai metodologiavetoinen. Policy-tutkimusta tehdään enemmän ajatushautomoissa, valtion laitoksissa ja tilaustutkimuksissa. Asiassa ei varsinaisesti ole mitään ihmeellistä; työnjako on aika vakiintunut. Selvityksen näkökulma oli myös hyvin laaja-alainen ja kokoava, toisin kuin yksityiskohtiin kiinnittyneissä erikoistuneissa akateemisissa tutkimuksissa.

Toisaalta maailmalla, eritoten Yhdysvalloissa, käydään jo paljon keskustelua siitä, kuinka kauaksi “todellisuudesta” yhteiskunta- ja valtiotieteellinen tutkimus lopulta voi käydä. Mitä “kriittisempää” tutkimus leimallisesti on, sitä vähemmän minkäänlaisia yhteyksiä sillä on reaalimaailmaan. Kyse ei ole vain politiikan tai “vallan” palvelemisesta tai sen palvelematta jättämisestä (kritisoimisesta), vaan siitä, että liian kauaksi abstraktioiden tasolle siirtynyt akateeminen tutkimus palvelee enää vain itseään ja siihen osallistuvia tieteentekijöitä. Se pyörii itsensä ympärillä ja harvoin edes vilkaisee, mitä muualla tapahtuu. Tieteellistä metodia voi myös muuten hyödyntää hyvin vapaamielisesti eikä nykyään ole tapana minkäänlaista akateemista tuotosta haukkua epätieteelliseksi.

Ainoan poikkeuksen tekee liian käytännönläheinen, vääriä johtopäätöksiä tekevä selvitys, kuten PolAmk:in julkaisun kohdalla näemme.

Se, että selvitys ei olisi ollut “oikea” tutkimus, koska se esimerkiksi tekee johtopäätöksiä rajallisen aineiston varassa varsin suoraviivaisesti, on kyseenalainen syytös ainakin sillä perusteella, että nämä kriittiset, “oikeat” akateemiset tutkimukset tekevät itse juuri samaa. Hyvin kapeaa dataa – jos sitäkään – käytetään todistamaan oikeaksi korkealla liitävät hypoteesit ja teoreettiset ääriabstraktiot. Mutta kuten olen ennenkin selittänyt: mitä suuremmassa kulmassa “tieto” kohdistuu akateemisen maailman valtavirtaan, sitä enemmän siltä vaaditaan jämäkkyyttä ja vahvuutta ja “todisteita”.(*

Kysymys ei ole yksinkertaisesta erottelusta teorian ja empirian tai abstraktion ja konkretian välillä. Hyvä akateeminen tutkimus kykenee samanaikaisesti reflektoimaan sekä teorian, metodologian että “tosimaailman” välillä. Se on yleensä välttämättä osin abstraktista. Valitettavasti kuitenkin monet paradigmakeskeiset oppialat etenevät ja “kehittyvät” lähes yksinomaan teorian ja erityisesti yhä abstraktimman teorian varassa: niinpä akateeminen asiantuntemus tarkoittaa niissä ennen muuta aiheesta kirjoitetun teorian osaamista ja itsensä asemoimista suhteessa tähän, ei itse reaalisen ilmiön tai ongelmakentän hallintaa. Tieteenalan kehittyminen on tällöin sen teoreettisen “kehityksen” varassa – uudet viitekehykset, käsitteet, käsitejärjestelmät ja lähestymistavat syntyvät toistensa päälle ja sijaan, ilman että missään vaiheessa välttämättä tarkastellaan sitä, miten hyvin ne kuvaavat, selittävät tai tulkitsevat tosimaailmaa, joka kuitenkin ainakin implisiittisesti on niiden merkityksen taustalla. Tieteessä vaikuttaa myös useita epävirallisia herrasmiessääntöjä, jotka pitävät huolen siitä, että ketään ei yllätetä niin sanotusti housut kintuissa. Yhdysvalloissakin, jossa tieteen moninaisuus on oikeasti muutakin kuin hokema, ryhmät pysyvät pääasiassa omissa karsinoissaan eivätkä hyökkäile toistensa kimppuun, paitsi politiikassa.

Toisekseen yliopistojen maahanmuuttoon liittyvä tutkimus, erityisesti Suomessa, lähestyy kohdettaan täysin eri tavalla kuin PolAmk:in selvitys. Yliopistotutkimukset ovat yleensä erilaisia mikrotason lähestymistapoja, joiden kohteena on esimerkiksi ihminen, kulttuurinen tai etninen ryhmä, ryhmän tai joukkion identiteetti. Humanistisissa ja humanistis-yhteiskuntatieteellisissä tutkimuksissa lähestymistapa on lisäksi hyvin usein jollain tapaa kielellinen, ei rakenteellinen, materiaalinen tai prosessimainen. Hyvin harvoin akateemiset tutkimukset lähestyvät maahanmuuttoa makrotason ilmiönä tai valtiolähtöisesti. Ennemminkin, makrotason “yleistäminen” ja valtiolähtöisyys ovat sekä teoreettisesti, metodologisesti että normatiivisesti vastustettavia ja alati kritiikin kohteena. Niiden nähdään olevan vanhentuneita ja jopa “väkivaltaisia” tapoja kuvata tai ymmärtää maailmaa. Myös muut vahvasti tiettyä kantaa olevat ennakko-oletukset ovat yliopistotutkimuksessa usein selviä eikä näiden nähdä mitenkään uhkaavan tieteen olemusta – tavoitekaan ei siis ole pyrkiä kohti “objektiivisuutta”. Toisaalta takertuminen esimerkiksi tiettyihin kielellisiin tapoihin on yleistä – niinpä vähintään yhtä tärkeää sen kanssa, mitä ilmiötä tutkitaan, on se, miten ilmiöstä puhutaan tai miten sitä sanotaan tutkittavan.

Näin ollen maahanmuuton tutkimustakin värittää tietynlainen hyvin selkeä näkemys siitä, mikä on “oikein”. Kyse ei ole siitä, että tutkimuksien metodit välttämättä olisivat kyseenalaisia, vaan siitä, että perusasetelma ja premissit on lähes poikkeuksetta rakennettu niin, että mitään “yllättävää” ei pääsekään syntymään. Jos tarkoituksena on tutkia toisen polven suomensomalinuorten poikkikansallista identiteettiä, ei tulokseksi voi tulla mitään maahanmuuton kustannuksista tai ongelmista. Jos teoreettinen viitekehys ohjaa tutkimaan diskurssianalyyttisesti valtion asiakirjoissa olevia turvallistavia muotoiluja, ei tulokseksi voi tulla, että terrorismi ja turvattomuus on lisääntynyt. Erilaisista tutkimuksista olen kirjoittanut täällä.

Jos yliopisto ei tuota tietoa siitä, mikä kuitenkin valtiota ja usein myös sen kansaa tuntuu kiinnostavan – yleensä hieman konkreettisemmat elämän seikat kuin “identiteetti” tai “toiseuttava puhe”, vaikka nämäkin toki voivat olla hyvin kiinnostavia – tieto hankitaan jostain muualta. Tätä taustaa vasten tuntuu joskus hieman nurinkuriselta kuunnella tieteilijöiden valitusta siitä, että heidän tuloksiaan ei oteta huomioon päätöksenteossa. Tarkoitukseni ei ole vähätellä “ruohonjuuritason” ilmiöiden merkitystä ja niiden tutkimisen tarpeellisuutta, vaan sitä, että niillä pyritään korvaamaan ylemmän tason huomiointi. Siirrymme idealismin puolelle, mikäli kuvittelemme, että valtiolla olisi mahdollisuus huomioida kaikki “moraalisesti merkittävä” tutkimus ja pysyä sen jälkeen vielä pystyssä perustoimintojensa kanssa.

On tulenarkaa keskustella siitä, mikä tutkimuksissa lopulta on tarkoituksenmukaista ja mikä ei. Mikä on relevanttia ja minkä tai kenen kannalta? On selvää, että tutkimus, joka palvelee ainoastaan vallanpitäjiä, ei voi olla kovin kriittistä. Yhtä selvää on, että tieteellä tulee myös olla autonominen roolinsa eikä sen itseohjautuvuutta tule säädellä yksinomaan politiikan ja talouden kamareissa. Viime aikojen populisoitunut hyökkäys kaikkea ei-instrumentaalista tiedettä kohtaan on täysin väärin kohdistettu eikä palvele ketään, mutta ymmärrän hyvin, miksi se on syntynyt.

Toisaalta enemmistö muun muassa suomalaisesta akateemisesta yhteiskuntatieteellisestä tutkimuksesta on jo niin kriittistä, että sen muut funktiot ovat aikaa sitten kadonneet. Liberaalin maahanmuuttonäkemyksen jakavat tutkijat, kansalaisjärjestöt, asianajajat ja politiikan toinen siipi tarvitsevat toinen toisiaan kritisoidessaan “valtiota” tai muita virallisia tahoja, tiellä kohti voimaantumista, emansipaatiota, vapautusta ja ihmiskeskeistä integriteettiä (tai mitä nyt milloinkin).

Joka tapauksessa akatemia on ja tulee aina olemaan liberaalimpi ja osin ehkä myös vasemmistolaisempi kuin muu yhteiskunta. Tätä ei silti pitäisi sekoittaa siihen ajatukseen, että nykyään monet tieteenalat lienevät edustavan tätä puolta jo liiaksi. Eikö ensin tutkittaisi ja sitten vasta hutkittaisi, saattaisi maltillinen pohtia.

PolAmk:in selvityksen kritisoiminen siitä, että kyseessä ei ole vertaisarvioitu tutkimus, on sekin yliampuvaa. Jokainen vertaisarviota tunteva ihminen tietää järjestelmän ongelmat. Esimerkiksi se, että kuulut pienellä tieteenalalla tiettyyn segmenttiin – esimerkiksi maahanmuuttoon ja “diversiteettiin” äärimmäisen positiivisesti suhtautuvaan diskurssi-identiteettiseen linjaan – tarkoittaa sitä, että akateemisesti sinä pääasiassa keskustelet vain muiden samaan tai läheisiin linjoihin kuuluvien kanssa. Teillä on omat lehtenne ja julkaisunne ja verkostonne, te arvioitte toinen toistenne tekstejä. Milloinkaan teidän ei tarvitse tulla arvioiduksi liian kaukana omasta mukavuusalueestanne – harvalla on edes aikaa tai mahdollisuuksia paneutua itselleen vieraisiin lähestymistapoihin. Kuka muu edes tuntisi niitä teidän teorianne uusimpia trendejä! Juuri tämä sama logiikka pätee hyvin monella “kevyttieteellisellä” alalla. Tiede on monin osin niin paisunutta ja erikoistunutta, että minkään muunlainen järjestelmä ei tulisi edes kyseeseen, vaikka sokea reettakin huomaa, että näin ei välttämättä paras tai kekseliäin tai merkittävin tutkimus tule esille, tunnustetuksi tai viitatuksi.

Voi myös olla, että tutkimuksen teolla ei ole nykyään mitään suurempaa merkitystä – edes siellä normatiivisesti “oikealla” puolella. Usein tavoitteena on tuottaa julkaisuja, joiden avulla saa rahaa ja mainetta, joiden avulla voi tehdä uutta tutkimusta ja tuottaa uusia julkaisuja. Kyseessä on yksi yhteiskuntaan kuuluva sosiaalinen prosessi, joka palvelee kai ensisijaisesti siihen osallistuvia. En tiedä, muuttuuko asia, vaikka viime aikojen “yliopistojen kurjistaminen” siihen suuntaan on viitannutkin. Harvalla kuitenkaan voi olla “objektiivista” näkemystä siitä, minkälainen tutkimus on tarpeellista, minkälainen täysin tarpeetonta. Se, mistä raha pakenee ensimmäiseksi, ei välttämättä kerro mitään.

Onko nyt julkaistulla selvitykselläkään lopulta mitään merkitystä jää nähtäväksi. Se saattaa unohtua kokonaan tai tarttua politiikkaan ja päätöksiin vain pintapuolisesti, yksittäisten sanojen tai ajatusten kautta. Kuten sisäministeriön kansliapäällikkö eilen totesikin, kaikkeen on jo varauduttu. Ja hyvä niin, sillä onhan tämä kaikki jo ollut enemmän tai vähemmän tiedossa aika kauan. Kansalaiset voivat siis olla rauhassa – kaikki, paitsi ne akateemista tutkimusta tekevät yliopistotutkijat, joiden pitää vastedeskin kritisoida.

 

 

*) Pelkistetty esimerkki yhteiskuntatieteistä: Voit milloin tahansa kirjoittaa väitteen “global justice requires free movement” eikä sinun tarvitse perustella tai TUTKIA väitteesi todenmukaisuutta millään tavalla. Sen sijaan jos väität jotain niin yliampuvaa kuin että “immigration has negative effects on host societies”, voit olla varma, että ihan ei edes 10 viitettä tai “todistetta” riitä tekemään väitteestäsi akateemisesti hyväksyttävää. Osin asiaa auttaa kyllä se, että ne, jotka väittävät edellistä, eivät yleensä osallistu ainakaan kovin konkreettiseen keskusteluun niiden kanssa, jotka väittävät jälkimmäistä, ja päinvastoin.

14 kommenttia artikkeliin ”Maahanmuuton tutkimus, oikea ja väärä

  1. Akateeminen maailma – etenkin yhteiskuntataiteellisen tutkimuksen puolella – on hyvä vaikenemaan omista tieteellisen osaamattomuuden tai -piittaamattomuuden ongelmistaan. Samalla se kiukustuu heti, jos joku kehtaa huomioida empiiristä tietoa, realiteettejä ja konkretiaa joka ei palvele ”kriittistä” (lue: äärivasemmistolaista) konstruktionistista (lue: täysin realiteeteista irrotettua ideologisesti motivoitunutta selitteläätön ja soveltavan spedestiikan pakkosyöttämistä) yhteiskuntataiteellista pamflettiteollisuutta.

    Yhteiskuntataiteellisessa ”tutkimuksessa” vedetään rutiininomaisesti kvantitatiivisia väitteitä laadullisesta aineistosta jolla ei ole kvantitatiivista edustavuutta. Mitä akateeminen maailma tekee? Vaikenee moiset tieteelliset petokset kuoliaiksi. Hyväsiskojärjestelmä tulee epärehellisen ”tieteen” tueksi.

    Yhteiskuntataiteellisessa ”tutkimuksessa” laaditaan kvantitatiivista tutkimusta, jossa kysymyksenasettelu määrittää vastausten jakautumaan paljon voimakkaammin kuin ”tutkittavan” todellisuuden todellinen tila. (”Usko, toivo, hakkaus” on tästä klassinen esimerkki.) Mitä akateeminen maailma tekee? Suojaa ne, jotka tekevät tieteen arvovallalla politiikkaa epärehellisin keinoin.

    Koko kansa kärsii liian kalliista asumisesta ja puolet kansasta huonosta sisäilmasta sellaisessa maassa, jossa ulkoilma kuuluu maailman parhaisiin. Mitä akateeminen maailma tekee? Ideologisesti latautuneita ”energiansäästötutkimuksia” jotka johtavat vielä tuhoisampiin rakenneratkaisuihin ja entistä keskittävämpään (lue: slummeja tuottavaan) asunto- ja asumispolitiikkaan.

    Jne. jne. jne. Akateeminen maailma on suurelta osin irronnut empiriasta, todellisuudesta ja rehellisyydestä. Samalla se on menettänyt arvovaltaansa ja myös syitä nauttia laajasta rahoituspohjasta.

    Ainoa toimiva tapa tervehdyttää kotimaista akateemista maailmaa lienee rajut leikkaukset, jossa pseudotieteellinen politiikan tekeminen poistetaan kokonaisuudessaan akateemisesta maailmasta ja sen tilalle asetetaan kaikki tieteen kriteerit – myös luonnontieteelliset – täyttävää tiedettä, tutkimusta ja opetusta.

    • Kiitos kommentistasi, pitkälti varmasti totta. Käsityksesi ”yhteiskuntatieteestä” on kyllä aika kapea; sinne mahtuu onneksi muutakin kuin naistutkimuspainotteista sosiaalitutkimusta ja human hömppää.

      Toinen pointti: eivät ”luonnontieteelliset” metodit tarjoa mitään taetta ”oikeasta” tai ”merkityksellisestä” tieteestä, eivät itse luonnontieteissä, puhumattakaan niiden ulkopuolella. (Ei edes se tee niistä enemmän tieteellisiä, että perusjampalla on niitä vaikeampi ymmärtää.)

      Esim. valtiotieteen alalla mekanistinen ”luonnontieteellinen” metodi (esim. imitoitu mikrotaloustieteestä) saa/sai usein aikaan ihan yhtä päättömiä juttuja kuin idealistinen ja vasemmistolainen maailmansyleily-metodi tai yleinen skolastisismi.

      • Riikka… Puhun erikseen yhteiskuntatieteistä ja yhteiskuntataiteista.

        Yhteiskuntatieteet ovat sitä, että yhteiskuntaa ja sen ilmiöitä tutkitaan kaikki tieteellisyyden kriteerit täyttäen. Jos esitetään kvantitatiivisia väiteittä, niin täytetään kaikki kvantitatiivisen tutkimuksen kriteerit. Jos esitetään yleistyksiä, niin täytetään kaikki yleistettävyyttä koskevat kriteerit. Jos…

        Yhteiskuntataiteet ovat puolestaan sitä pamflettiteollisuutta, jossa lainataan tieteen arvovaltaa, varastetaan tieteen rahoitusta ja käytetään epätieteellisesti tieteellisiä menetelmiä ja esilletuomisen tapoja vaikka kyse on todellisuudessa pyrkimyksestä yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen eikä luotettavan ja toden tiedon tuottamiseen.

        Niin kuin huomaat, niin näistä kahdesta yllä oleva kommentointini koski vain yhteiskuntataiteellista, ei yhteiskuntatieteellistä akateemisen maailman toimintaa.

  2. Yhteiskuntataiteellisessa tutkimuksessa pyritään henkilökohtaisen, ns. ”pienen ihmisen vallan” maksimoimiseen. Kyse on sairaan narsismin sisäistä logiikkaa noudattavan toimintadynamiikan sementoimisesta.

    Kaapataan määrittelyvalta hyvin totaalisesti. Otetaan määrittelymonopoli
    – Siitä, mitä agendalle kuuluu ja ennen kaikkea ei kuulu.
    – Siitä, miten agenda kehystetään ja taustoitetaan.
    – Siitä, mitkä ovat aiheenkäsittelyn hyväksyttävät ja huomionarvoiset keinot.
    – Siitä, kuka saa osallistua aiheenkäsittelyyn ja millä perusteilla.
    – Siitä, millainen tavoitteenasettelu on sallittua.
    – Siitä, millä rajauksilla ja lähtökohdilla aiheenkäsittelyä, aiheenvalintaa ja aiheenkäsittelyn tuloksia saa tai ei saa tuoda suorittaa ja tuoda julki.
    – Siitä, keillä on oikeus muuttaa sääntöjä, siirrellä maalitolppia ja määrätä joitakuita vaihtopenkille kesken pelin.
    – Siitä, miten erilainen klikkiytyminen, selkäänpuukottaminen, eristäminen/ulossulkeminen ja kiusaaminen saa tapahtua ja ketä kohtaan.

    Jos lukee sairasta narsismia käsittelevää kirjallisuutta ja kokeilee, että miten narsistiset alfanarttu- ja alfaurospelit, hovinrakentamiset ja eristävän kiusaamisen dynamiikka kuvaavat yhteiskuntataiteellisen ”tutkimuksen” kaikkein epätieteellisintä ja poliittisinta reunaa, niin vastaavuus on täysin yksi yhteen. Samoin jos katsoo, että mitkä kompromettointi- ja argumentointikäytännöt ovat yleisimpiä yhteiskuntataiteellisen ”tutkimuksen” poliittisimmissa reunoissa, niin käytössä ovat täysin samat sosiaalisesti sairaat mallit kuin mitä narsismikirjon kirjallisuuden kliiniset kuvaukset esittelevät.

  3. Erittäin hyvä teksti! Oikeastaan ainoa kohta, jossa vähän nostin kulmakarvojani oli se, missä kirjoitit vertaisarvioinnista. Vaikka kritiikkisi on epäilemättä kohdallaan, on vertaisarviointi silti aika oleellinen osa prosessia, jossa erotellaan jyvät akanoista ja laitetaan tutkijat huolehtimaan siitä, että heidän tutkimuksissaan ei ole ilmiselviä virheitä.
    Vaikka prosessi ei täysin toimikaan, ei kai parempaakaan.ole tiedossa?

    • Kiitos kommentista! Nimenomaan, järjestelmä on paras mahdollinen, ja kuten tekstissäkin kirjoitan ”…minkään muunlainen järjestelmä ei tulisi edes kyseeseen”. Mutta ongelmat kai erityisesti koskevat pieniä ja aihepiiriltään hyvin rajattuja oppialoja (oppiaineita?). Toisaalta isommissakin aineissa eriytyminen (teoreettismetodologisesti) on niin suurta, että mitään paljon kuulutettua vuoropuhelua ei todellakaan ole –> eli ei sitten kunnon kritiikkiäkään.

  4. Jos paradigma on relativistinen kulttuurikäsitys, niin todellisuutta ei kai yritetäkään tavoittaa, pörrätään vaan pinnalla: identiteettikäsityksissä, rasismikokemuksissa, toiseudessa… Tällaiset tutkimukset painivat eri sarjassa kuin käytännön elämää kartoittavat, mistä syystä yliopistotutkijoiden kritiikki ei ole tasapainossa kritiikin kohteen suhteen. Viime viikolla aamutv:ssä vihreiden Outi Alanko-Kahiluoto vastustaessaan perheenyhdistämisien ansiotulorajoja viittasi kaksi kertaa siihen, kuinka tutkimukset osoittavat radikalisoitumisen vähenevän, jos maahanmuuttaja saa perheensä luokseen. Mitkä tutkimukset, idealismiin vai todellisuuteen perustuvat? Millaisin metodein tuollaisia tutkimuksia tehdään? Melindasta en kovin kummoisia nimeketasolla löytänyt. Kysymys taitaakin olla juuri kuten kirjoitit, että PolAmk:n tutkimuksen johtopäätökset ovat ”vääriä”, ja siksi torjuttavia.

  5. Riikka, mielenkiinnolla luen kirjoituksiasi. Kiitos!

    Kävin puheena olleen selvityksen etsimässä, luin sisällysluettelon ja selasin opusta kursoorisesti. Kuten loppukappaleessasi sanot epäilen minäkin ettei raportista juuri ole käytännön hyötyä tavalliselle kansalaiselle tai edes politiikan tekijällekään.
    Yksityiskohtia löytyy pyörryttävä määrä mutta missä on yhteenveto tästä aineistosta, suosituksista nyt puhumattakaan? Piilotettuna jonnekin tekstin paljouteen? Sen sijaan on loppuun kirjoitettu eräänlainen toiveiden tynnyri ”Visio Suomesta vuonna 2025” eli heidän näkemyksensä, toiveensa siitä millainen olisi turvallinen Suomi ja maailmakin ko vuonna. Jos poliisilta jotakin odottaisi niin realismia, ei arvailuja 10 vuoden päähän. Emmehän tiedä mitään vallitsevasta tilanteesta tämän vuoden lopussakaan!
    No,ehkä tekijät ovat osaltansa nuorta väkeä mikä selittäisi idealisten käsittelytavan mutta että tämä päästetään läpi?

  6. Riikka, missä esimerkiksi kyseistä raporttia koskevaa akateemista keskustelua pystyisi seuraamaan? Siis artikkeita yms. Mainitsit tekstissäsi, että akateeminen reaktio on ollut jokseenkin kielteinen ja lukisin mielelläni akateemista keskustelua aiheesta.

    • Hei, pahoittelut myöhästyneestä vastauksesta. Itse luin kommentteja lähinnä somessa, tutkijoiden ja yhteisöjen fb-sivuilla, twitterissä ym. Nythän kritiikki on tullut sitten ihan ”oikeankin” median puolelle. Itse en valitettavasti ehdi aiheesta enää muuta kirjoittaa…

  7. Hei Riikka ja kiitos taas blogistasi.

    Näin – nimimerkinkin vuoksi ehkä ei yllättävästi – humanistina voin todeta sen että kaikki mitä kirjoitat vaikuttaa valitettavasti olevan totta. Esimerkiksi historian saralla perustutkimus, eli yksikertaistaen jonkun historiallisen tapahtuman kulun selostaminen ja tulkinta historialliseen lähteeseen ja aiempaan tutkimukseen perustuen on jäänyt taka-alalle, ja on muotia ottaa (siis suomeksi professorit nostavat esille ja kehuvat) ties mikä post-tieteellinen näkökulma ja heittäytyä jälkikonstruktion villeihin aaltoihin. Esimerkkinä mainittakoon että graduseminaarissani vetävä professori oli sulaa vahaa tutkimussuunnitelman edessä, jonka sivuilla lauseet olivat keskimääräistä lukeneemmalle ihmiselle täysin käsittämättömiä, kymmenen rivin mittaisia sivistyssanakokoelmia ja viitekehys taas feministis-post-kolonialistis-jälkistrukturalistisessa ”katseessa” (gaze). VMP.

    • Juu, gaze on nykyään aika kuumaa kamaa, hah! Yritän mahdollisimman vähän antautua enää näiden polkujen vietäväksi, mutta kyllähän niihin välttämättä törmää. En olisi kyllä toivonut, että historiassakin…

      Nythän ”gaze”-analyysi (eh heh) tuli Suomenkin kulttuurikeskusteluun, kun K. Hubara laittoi valkoisia femakoita ja muita lakoon. Hännikäinen kirjoitteli tapauksesta Sarastuksessa.

  8. Aikoinaan yliopistoissa tutkittiin sosialismia, tutkimuksia tehtii kirjaimellisesti hyllykilometreittäin ja jokainen tuli johtopäätökseen että sosialismi toimii. Maailma ei ole kauheasti muuttunut.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s