Erilaiset tutkimukset tarvitsevat erilaisia metodologioita ja lähestymistapoja. Erilaisissa metodologioissa on myös erilaisia ongelmia eikä mikään menetelmä ole aukoton. Toisaalta tiettyjen aihepiirien kohdalla tutkimuksen tavoite ja politiikka saattavat ylittää merkityksessään kaikki muut seikat. Käsittelen asiaa kahden esimerkin kautta.

Jos tavoitteenamme on selvittää inkeriläisten paluumuuttajanaisten käsityksiä suomalaisesta juhannussaunakulttuurista ja sen tarinallisista piirteistä, keräämme osallistujat (n=12) inkeriläisten paluumuuttajanaisten saunakerhon (ISK ry) tupaillasta ja haastattelemme heitä vapaamuotoisesti heidän kokemuksistaan. Saunomme välillä mukana ja havainnoimme osallistuen; tutkijan positio ei siis suuresti eroa tutkittavien positioista. Kirjoitamme värikkään deskription, jota maustamme suorilla lainauksilla haastateltavien tarinoista.

Jos sen sijaan tavoitteenamme on selvittää, kuinka paljon maahanmuuttajat syyllistyvät rikoksiin, emme haastattele tekijöitä emmekä uhreja, vaan luotamme muiden toimijoiden, kuten oikeuslaitoksen, keräämiin ”havaintoihin” ja ”mittauksiin”. Näistä tilastoista ja erilaisista rekistereistä voimme koota luokiteltavan aineiston, jota voimme esitellä (deskriptio) eri tavoin. Laajaa aineistoa voimme myös käsitellä. Käsittelyjen avulla voimme tehdä päätelmiä ja tulkintaa, joka ei kuitenkaan ole läheskään yhtä vapaata kuin edellisessä esimerkissä. Tutkijoina emme millään tavalla osallistu tai vaikuta aineiston muotoutumiseen, mutta erilaisten testien valikoimisessa sekä tulosten esittelyssä voimme käyttää omaa harkintaa.

Kumpikaan tutkimuksenteon tapa ei ole ongelmaton eikä kumpikaan tarjoa sataprosenttista faktaa maailmasta, vaikkakin ne täysin validisti täyttäisivät omat vaatimuksensa ja tavoitteensa. Ensimmäisen esimerkin suhteen voimme pohtia muun muassa seuraavia asioita:

1. Onkohan muilla kuin saunakerhoon osallistuvilla inkeriläisnaisilla mahdollisesti poikkeavia käsityksiä suomalaisesta juhannussaunakulttuurista? Mitä jos ”otoksemme” onkin täysin vääristynyt niin, että tupaillan innokkaat saunojat ovat täysin erityistapauksia ja kaikki muut inkeriläiset ovatkin eri mieltä? Ainakaan otoksemme ei perustu satunnaisotantaan. Toisaalta sillä tuskin tässä tapauksessa on mitään merkitystä – emmehän yritä löytää mitään riippuvuuksia vaan havainnollistaa mielenkiintoista kokonaisuutta.

2. Voimmeko me tutkijoina koskaan ymmärtää aivan täysin inkeriläisten paluumuuttajanaisten saunakäsityksiä, koska emme jaa heidän kulttuurista, sosiaalista ja historiallista kokemusmaailmaansa? Saatammeko tutkijoina jopa hieman ylitulkita heidän antamiaan merkityksiä? Onko teoreettinen viitekehyksemme ehkä liian dominoiva? Entä jos haastateltavat itse eivät ole täysin rehellisiä, vaan vastaavat vähän siihen suuntaan kuin olettavat tutkijan toivovan?

3. Tuloksia ei ehkä voida yleistää, mutta miksi pitäisikään – kyseessähän on inkeriläiset paluumuuttajanaiset ja saunominen. Tutkimuksemme kertoo siis ainoastaan kohteestaan, se on tapaustutkimus. Jos tutkimus kertoo riittävän paljon merkityksellisiä asioita vain yhdestä ja erityislaatuisesta kohteesta, se saattaa hyvin täyttää tehtävänsä. Ja tietysti se on merkitsevä, koska me olemme merkittäviä!

4. Mutta onko inkeriläisten paluumuuttajanaisten juhannussaunakulttuurin tarinoiden tutkimisessa mitään järkeä, vaikka se sinällään olisikin kiintoisaa? Kaikkihan on kiintoisaa aina jonkun mielestä. Mikä on tutkimuksen tarkoitus? Vai onko se itsearvoista? Juuri tällaista tutkimusta yliopistossa paljon tehdään, myös humanististen tieteiden ulkopuolella. Jätän asian lukijan pohdittavaksi.

5. Media ei ole kiinnostunut tutkimuksestamme eikä edes blogimme, jossa hankkeesta kerromme, saa juuri yhtään lukijaa. Tutkijoina olemme toki pettyneitä, sillä tutkimuksemme on ollut vaativa ja aikaa vievä ja mielestämme sen ”tulokset” ovat hyvin kiinnostavia.

Toisen esimerkin suhteen saatamme joutua pohtimaan tyystin toisenlaisia asioita. Tutkimustamme tullaan myös kyseenalaistamaan tutkimusyhteisön ulkopuolelta:

1. Mikä on tutkimuksen tarkoitus? Nyt tiedämme, että X prosentti maahanmuuttajista syyllistyy rikoksiin, mutta mitä tällä tiedolla haluamme saavuttaa?

Haluan tähdentää, että toisin kuin edellisessä esimerkissä, tässä tapauksessa tutkimuksen tarkoitus näyttää olevan merkittävässä roolissa. Inkeriläisten paluumuuttajanaisten saunakokemuksista narratiiveja loruttelevaa tutkijaa harvemmin laitetaan vastaamaan kysymykseen (nro 4 yllä), mutta maahanmuuttajien rikollisuutta kartoittava tutkija joutuu välttämättä vastaamaan siihen, niin akateemisesti tiedeyhteisön sisällä kuin populaarimmin muualla yhteiskunnassa.

Luonnollisesti kyse on yhteiskunnallisesta merkityksestä: maahanmuuttajien rikoksia kuvaavassa tutkimuksessa yhteiskunnallinen merkitys on huomattavasti korkeampi kuin inkeriläissaunojien tapauksessa. Hassua kyllä, samainen yhteiskunnallinen merkitys ei välttämättä riitä täyttämään tutkimuksen merkityksellisyyden vaatimusta. Tämä johtuu siitä, että tutkimuksen tulokset ovat ”vääriä”. Vaikka maahanmuuttajien tutkiminen on merkityksellistä, ei se saa olla vääränlaista. Samanlainen ilmiö löytyy usein esimerkiksi naisia tai seksuaalivähemmistöjä käsittelevistä tutkimuksista.

2. Miksi maahanmuuttajien tekemiä rikoksia tulee tutkia erillään muiden (ihmisten) tekemistä rikoksista? Onko ’maahanmuuttajuus’ merkitsevä ominaispiirre? Onko ’maahanmuuttajuus’ merkitsevin ominaispiirre?

Näitä kysymyksiä esittävät ihmiset eivät useinkaan ymmärrä tutkimuksista paljonkaan – tai sitten heidän vakaumuksensa ylittää heidän osaamisensa. He eivät tiedä, mitä tarkoittaa tilastollisesti merkitsevä tai sattuma. He lähestyvät ”merkitsevää” emotionaalisesti ja subjektiivisesti – se vaihtelee jälleen kohteen mukaan. Jopa samat tutkijat, jotka itse tekevät n=20 tutkimuksia, joissa kysytään maahanmuuttajilta subjektiivisista syrjinnän kokemuksista, saattavat valittaa, että maahanmuuttajiin suhtaudutaan meidän tutkimuksessamme liian monoliittisesti taikka jopa että maahanmuuttajuudella ei olekaan merkitystä. Puhumattakaan tilastollisesta edustavuudesta!

Metodologinen hälytystila vaivaakin useita tutkijoita ainoastaan silloin, kun (toisten) tutkimuksista saadaan vääränlaisia tuloksia. Muussa tapauksessa homman voi hoitaa vähän sinnepäin: valitaan nyt vaikka haastateltavat näistä aktivisteista ja leikitään, että kyseessä on hyvä otos. Jos tulee sanomista, kerrotaan, että kyseessä on syväluotaava empiirinen tapaustutkimus, joka tuottaa tärkeää tietoa perusinhimillisesti.

Ideologiset vaatimukset rajoittavat yhteiskunta- ja ihmistiedettä tiettyjen aihepiirien ympärillä hyvin paljon. Tutkimukset rakennetaan jo suunnitteluvaiheessa sellaiseen muotoon, että niistä ei voi saada kuin ”oikeita” tuloksia. Nämä tulokset palvelevat poliittisia ja ideologisia päämääriä sekä määrittävät erilaisia haluttuja toimintasuosituksia.

Mikäli joku tutkimus saa tulokseksi jotakin tämän politiikan vastaista, otetaan se hampaisiin ja pyritään mitätöimään käyttäen erilaisia metodeja. Tällaisenkin (objektiivisesti rakennetun) tutkimuksen tulokset halutaan saada palvelemaan oikeaa motiivia. Niinpä tulos, että maahanmuuttajat syyllistyvät rikoksiin merkittävästi enemmän kuin valtaväestö, voidaan uudelleen lukea niin, että ”maahanmuuttajat ovat merkittävästi huonommassa asemassa kuin valtaväestö”.

3. Voidaanko lukuihin luottaa? Mitä jos maahanmuuttajat jäävät useammin kiinni ja tulevat tuomituiksi kuin ei-maahanmuuttajat? Mitä jos maahanmuuttajien tekemät rikokset ilmoitetaan poliisille useammin?

Näistä seikoista voidaan aina jossitella, kaikissa tutkimuksissa (ks. inkeriläiset saunassa). Jos teemme korkealaatuista tutkimusta, otamme ainakin viitteenomaisesti kantaa näihin seikkoihin itse. Tutkimuksen tuloksiin niillä tuskin silti on vaikutusta, ainakaan Suomessa. Datanlukutaito on silti oleellisessa roolissa – kyse ei ole vain numeroiden heittelystä ja siitä, että kone tekee työn.

(Kukaan ei ole tainnut uskaltaa miettiä sentään sitä, ovatko valtaväestön ja maahanmuuttajien tekemät rikokset vertailukelpoisia. Toisaalta olen kuullut, että maahanmuuttajia ei voitaisi verrata kantaväestöön, koska kantäväestöltä puuttuu tuo maahanmuuttajien taakkaa kasvattava ominaisuus ’maahanmuuttajuus’. Tällaisin perustein lähes kaikki tutkimus muuttuu mahdottomaksi, pl. inkerinsuomalaiset saunojat.)

Jälleen huomionarvoista on, että tietyt huomattavaa julkisuutta saaneet tutkimukset, kuten naisten perheväkivaltakokemuksia mittaava ”Usko, toivo, hakkaus” tai monet syrjintää ja rasismia mittaavat tutkimukset, käyttävät nimenomaan hyvin kyseenalaisia tiedonsaannin, tulkinnan ja arvioinnin menetelmiä. Laskennan perusteiden kyseenalaistaminen liittyy ainoastaan ”vääriä” tutkimustuloksia saaviin tutkimuksiin.

Mitä ”vääremmin” tutkimusasetelma on muodostettu tai mitä ”väärempiä” tuloksia tutkimuksessa saadaan, sitä enemmän siltä vaaditaan, sekä akateemisesti että median pyörityksessä. Mitä ”kyseenalaisempaa” teoreettista rakennetta käytetään, sitä hiotumpi ja täydellisempi sen tulee olla. Ja ehkä sitten näinkin: mitä ”väärempää” tutkimusta tehdään, sitä vaikeampaa sitä on saada julkaistua. Ja ilman julkaisua, ei ole mitään. Ei ole edes tietoa siitä ”väärästä” asiasta.

4. Tutkimus ei selitä mitään. Se ei selitä, miksi maahanmuuttajat tekevät rikoksia. Se vain kertoo, että he tekevät rikoksia (enemmän kuin valtaväestö).

Olin muutama viikko sitten seminaarissa, jossa käsiteltiin suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa ja maahanmuuttajien kotoutumista. Seminaarissa kokenut professori kertoi vastustavansa tilastoja (kyse oli Optulan tutkimuksesta Maahanmuuttajat rikosten uhreina ja tekijöinä), koska ne eivät kerro mitään mistään. Hän vertasi Optulan tutkimusta siihen korrelaatioon, joka syntyy jäätelönsyönnin ja hukkumiskuolemien välille. Eihän maahanmuuttajuus ole mikään syy rikoksille.

Oletteko muuten usein kuulleet, että tällaiset kriitikot olisivat joskus kaivanneet selityksiä esim. sille, miksi mies lyö? Epäilen, että feministisessä teoriassa sille edes olisi mahdollista löytää mitään lieventävää selitystä. Sillä lievennystähän professorikin kaipasi: täytyy olla jotakin hirveää, minkä vuoksi maahanmuuttaja syyllistyy rikokseen. Rikollisuudelle täytyy olla joku syy.

Ja tietysti usein onkin. Paha kasautuu, kuten tiedämme, kaikkien ihmisten kohdalla. Pedofiilejä on usein käytetty hyväksi lapsina, alkoholistit ovat usein alkoholistien lapsia, väkivaltaisista oloista tulleet ovat usein väkivaltaisia, rikollisuus ”periytyy”, rikkinäisissä perheissä on enemmän ongelmia kuin ehjissä perheissä. Tämä on eräänlainen yhteiskunta- ja sosiaalitutkimuksen itsestäänselvyys, joka kuitenkin toisinaan yritetään piilottaa ideologisista syistä. Haluaisimme niin paljon tasa-arvoa ja pelkkää hyvää kaikille, että emme uskalla tunnustaa, että näin ei tapahdu. Ikävästä syntyy merkittävästi suuremmalla todennäköisyydellä ikävää kuin hyvästä.

Siitä huolimatta meidän tulee tehdä myös tutkimuksia, joiden tulokset vain kielivät tästä.

Mikään ei estä professoria kokoamasta työryhmää syventämään tutkimuksen tuloksia. Hän voi valita rikoksiin syyllistyneistä maahanmuuttajista oman otoksensa (esim. n=7, kaikki Monikulttuurisen Rauhanjärjestön, Mokura ry:n, kevätkokoukseen osallistuneet rikoksiin syyllistyneet) ja tehdä heille haluamansa. Kuten kartoittaa heidän inhimillistä kärsimystään, rasismin kokemuksiaan, sydänsurujaan, köyhyyttään, nälkäänsä, traumojaan. Ja aivan totta, tämän jälkeen me tiedämme enemmän siitä, millaisia nämä rikoksentekijät ovat. Tällä tavallahan tiede parhaimmillaan toimii.

Mutta millään muotoa se ei tee tyhjäksi tarvetta selvittää tilastollisesti maahanmuuttajien rikollisuuden määrää, astetta ja laatua. Maahanmuuttajuus nimittäin on todella oleellinen ominaispiirre – sosiaalisesti, yhteiskunnallisesti, taloudellisesti, yksilölle itselleen. Tämä tosiseikka ei mene pois lopettamalla puhumasta siitä.

4a. Koska maahanmuuttajat ovat usein nuoria ja miehiä, he tekevät rikoksia. Koska maahanmuuttajat ovat usein köyhiä, kouluttamattomia ja syrjäytyneitä, he tekevät rikoksia. Koska maahanmuuttajiin suhtaudutaan vähätellen ja syrjivästi, he tekevät rikoksia. Koska maahanmuuttajien rikollisuudesta tehdään tutkimuksia, he tekevät rikoksia. Myös se osa kantaväestöstä, johon voidaan liittää ko. ominaispiirteet, syyllistyy rikoksiin huomattavasti keskimääräistä enemmän.

Tässä näyttäytyy jälleen epäloogisuus, jota harvemmin käsitellään. Tottakai asia on näin! Samanlaisia tosiseikkoja ovat seuraavat: 1. Humanitaariset maahanmuuttajat kotoutuvat hitaammin kuin työn perässä tulevat maahanmuuttajat. 2. Mitä suurempi kulttuurinen etäisyys on saapuvan maahanmuuttajan kulttuurin ja kohdemaan kulttuurin välillä, sitä hitaampaa on kotoutuminen ja sitä enemmän ongelmia siihen liittyy. 3. Erilaisten ihmisten välillä on ennakkoluuloja.

Absurdiksi asia muuttuu siksi, että päivänselvät asiat eivät kaipaa lisävakuuttelua eivätkä ne voi lieventää havaittavia ongelmia. Niiden tulisi olla huomionarvoisia lähtökohtia eikä ikään kuin yllättäen ilmenneitä epätoivottavia seikkoja.

Oleellista (joskin vaarallista) olisi pohtia, missä määrin lainkaan on järkevää tai tarkoituksenmukaista ajaa politiikkaa, joka kärjistää eroja ja lisää ongelmia. Jos olemme kaikki yksimielisiä siitä, että huono-osaisuus ajaa rikoksen tielle, miksi huono-osaisten määrää pitää entisestään lisätä? Jos olemme kaikki samaa mieltä siitä, että rasismi on pysyvä ikuisongelma ja ’maahanmuuttajuuden’ taakka on ylitsepääsemätön, miksi niitä pitää tieten tahtoen lisätä? Se, että näin tulee tapahtua koska niin vain tulee tapahtua, ei ole mikään selitys.

Maailma todella on epätasa-arvoinen, mutta tämä lääke toimii hyvin vajavaisesti ja osin vahvasti jopa itseään vastaan. Sitä todellakin sietäisi tutkia ja paljon.

5. Maahanmuuttajien tutkiminen on tärkeää, mutta maahanmuuttajien rikollisuuden tutkiminen ei ole tärkeää. Maahanmuuttajien ja maahanmuuton tutkiminen on siis tärkeää silloin, kun tutkimuksen asetelma ja tulokset palvelevat tiettyä agendaa. Muussa tapauksessa ei. Maahanmuuttajien rikollisuuden tutkiminen ei ole merkittävää, mutta maahanmuuttajat rikoksen uhreina on merkittävä tutkimuskohde.

On naurettavaa, että maassa, jossa tutkitaan kymmenissä tutkimuksissa ja hankkeissa yksittäisten nuorisoseurojen yksittäisten maahanmuuttajanuorten yksittäisiä käsityksiä syrjinnästä, ei voitaisi tutkia ja selvittää myös laajempia maahanmuuttoon liittyviä asioita. Sosiaali- ja yksilökeskeiset suuntaukset ovat nielaisseet maahanmuuton sisäänsä, ja muille (valtio, talous) jää vain rippeet ja niistäkin pitää taistella.

6. Tällaiset tutkimukset lisäävät ennakkoluuloja ja rasismia ja leimaavat ihmisiä. Ilmeisesti siksi, että kaikki eivät kykene vastaavaan valveutuneisuuteen kuin hyviä mielipiteitä omistavat ihmiset. Kansastamme X osa omaa niin alhaisen älykkyysosamäärän (sekä alkoholismigeenin), että heidän kykynsä käsitellä tällaisia tutkimustuloksia on siis hyvin heikko. Niinpä he saattavat alkaa öyhöttää, haukkua, huudella ja jopa olla väkivaltaisia, koska heidän päättelykykynsä mukaan jokainen maahanmuuttaja on nyt rikollinen. Sen sijaan inkerinsuomalaisten saunojanaisten analyysi ei liikuta ketään.

Tämäkin on totta. Etenkin primitiivisissä yhteisöissä ”faktojen” esille tuonti täytyy tehdä varovaisesti, jos ne ovat jollain tapaa arkoja tai vaarallisia. Suomi on kuitenkin kehittynyt, avoin ja demokraattinen yhteiskunta, joka kykenee kestämään todellisuutta. Suuri osa väestöstä ei koskaan tule ymmärtämään sävyeroja eikä tilastoja, mutta se ei ole sävyerojen ja tilastojen vika.

Leimaaminen taas on yleistermi, joka ei tarkoita oikeastaan mitään. Ihminen aloittaa leimaamisen muutaman vuoden ikäisenä ja lopettaa kuollessaan, sillä se on inhimillisen toiminnan edellytys ja ilman sitä mikään ei olisi mitään. Nykypäivänä kaikki ihmisiä luokittelevat toimet ovat jostain suunnasta katsoen leimaavia. Mutta se, että haluaa esimerkiksi lopettaa älykkyystestit, koska ne leimaavat, ei vähennä sitä tosiseikkaa, että korkeamman älykkyyosamäärän omaavat ihmiset ovat älykkäämpiä (mikä taas implikoi monia muita asioita). Se, että maahanmuuttajia ei saisi tutkimuksissa ”leimata”, ei vähennä sitä, että ’maahanmuuttajuus’ implikoi monia  asioita, hyvässä ja pahassa. Maahanmuuttajuus on olemassa, kaikesta huolimatta.

Paljon enemmän hallaa on tehty valjastamalla XX prosenttia yhteiskunta- ja ihmistieteestä palvelemaan tutkijoita itsejään ja heidän käsinukkejaan. Onko ihmekään, että kukaan ei oikein tahdo ottaa vakavasti nollatutkimusten nollatuloksia, jotka valveutunut osaa arvata jo tekijöiden nimeä vilkaisemalla. Tottakai tiedolla ja sivistyksellä on myös itseisarvonsa eikä kaiken tutkimuksen tarvitse olla ”hyödyllistä”. Hyödyttömänkin tutkimuksen pitäisi silti olla jossakin suhteessa tarkoituksenmukaisuuteen, olipa se sitten empiiristä, teoreettista tai jotakin muuta.

6. Retorinen vakuuttelu versus analyyttinen ote. Inkerinsuomalaistutkimuksen voi tehdä analyyttisesti ja maahanmuuttajien rikollisuus -tutkimuksen voi tehdä retorisesti. Todennäköisempää kuitenkin on, että mitä vapaampaa metodologiaa ja subjektiivisempia metodeita tutkija käyttää, sitä retorisemmalle alustalle tutkimus nojaa. Tilastolliset menetelmät ovat aina ”pinnallisia” verrattuna laadullisiin syväluotauksiin, mutta niillä on paljon muita huomattavia etuja. Se metodologinen kaksinaismoralismi, johon tilastoja vastustavat ihmiset sortuvat, ei ole hedelmällistä mihinkään suuntaan. Kaikkein oleellisinta on kuitenkin kysyä oikeita ja merkittäviä kysymyksiä.

7. Valtamedialla on kolme vaihtoehtoa, vaieta tutkimuksesta tyystin, yrittää sen kyseenalaistamista tai rakentaa punaisia otsikoita sen juntteihin myyvistä kohokohdista. Kyseenalaistamiseen sillä on kaksi vaihtoehtoa. Ensiksi se yrittää akateemista väylää, kuten metodologisia vastalauseita. Jos tutkimus on kuitenkin korkeatasoinen, tämä ei onnistu ja käyttöön otetaankin emotionaalinen väylä. Sen mukaan tutkimus saattaa toki olla oikeassa, mutta se ei ole oleellista, koska.

Niin, tiedämmekin jo.