Perjantai! Luvassa ääliörehellinen kuvaus henkilökohtaisesta poliittisesta kehityksestä. Pilkkaavia kommentteja sallitaan vain omalla nimellä kirjoittavilta! Haastan lisäksi kaikki bloggaavat lukijat samanlaiseen kiertoajeluun omassa poliittisessa menneisyydessään.
Minua voi kutsua hyvin liikkuvaksi äänestäjäksi. Olen äänestänyt kaikkia muita eduskuntaan viimeksi valittuja puolueita paitsi keskustaa, rkp:tä ja kristillisiä (vaalikoneista saan enimmäkseen kristittyjä ja keskustaa, minkä täytyy kertoa vaalikoneista eikä minusta). Kerran äänestin myös kukkasta, kun valinta tuntui täysin mahdottomalta. Puoluevalintani ovat vaihdelleet vahvasti vaalien mukaan (kunnallispolitiikka on usein vaatinut erilaista äänestyskäyttäytymistä kuin vaikkapa edarivaalit), mutta kaikkein oleellisin määrittäjä on ollut oma ikäni.
Olen ollut tietyllä tapaa poliittinen ihan lapsesta saakka (koska sain tähän eräänlaisen pakkosyötön), mutta sisällössä on tapahtunut merkittäviä muutoksia. Jo monta vuotta ääneni on jakautunut kahdelle puolueelle, nyttemmin oikeastaan vain yhdelle. Toisaalta hyviä ehdokkaita voin edelleen löytää useilta listoilta, mutta koska olen pakottanut itseni äänestämään ”vähiten huonoa puoluetta”, en äänestä ihmisen mukaan. Äänestämäni puolueenkin kanssa olen radikaalisti erimielinen monissa asiakysymyksissä.
Mitä tarkoittaa, että olen ollut aina poliittinen? Lapsena se tarkoitti ehkä sitä, että minulla oli mielipiteitä ja kasvoin tietynlaiseen ajattelutapaan. Minun mielipiteeni tosin eivät välttämättä olleet omia mielipiteitäni, mutta joka tapauksessa muistan paljon pohtineeni esimerkiksi vasemmiston ja oikeiston eroa jo ala-asteella. Jaottelut olivat kuitenkin vielä hyvin abstrakteja eivätkä yleensä ulottuneet tosielämääni. Olin vain propagoitu lapsi (kaikella rakkaudella toki), jonka herkkyydelle ja oikeudentuntoisuudelle pystyi rakentamaan kaikenlaista.
Yläasteella sain vahvan herätyksen. Ympäristöaate ei ollut muotia vielä tuolloin, mutta jotenkin onnistuin löytämään maailman suurimman huolen ympäristöstä. Sitä edeltänyt moraalinen latenssi-ikäni oli mennyt pienistä ja karvaisista huolta kantaessa (unelma-ammatti: eläinlääkäri ja löytökoirahoitolan pitäjä), joten teini-iän myötä laajennus puihin, meriin ja ilmastoon oli looginen. Lukiossa käytin jo kaikki liikenevät mahdollisuudet tutkia ja tuoda esille ympäristöasioita (historiassa tutkin kyllä myös herra Leniniä ja kotikaupunkini teollistumista). Esitelmät olivat hyvin henkilökohtaisia: piittaamattomuus ja maailman täyttyminen paskasta ahdistivat voimakkaasti. En nähnyt asiassa mitään poliittista, sillä uskoin, että jokaisen järkevän ihmisen tulee ajatella näin. Ongelma oli siis lähinnä tiedon puutteessa tai välinpitämättömyydessä. Juopa oikeiden ja väärien asioiden välillä alkoi kasvaa. Tosiasiassa projisoin vahvasti omaa elämääni ja ongelmiani siihen, mistä jokaisen mielestäni piti olla kiinnostunut.
Kehityspsykologisten selitysten mukaan ihminen on ”moraalisimmillaan” nuorena. Tässä tapauksessa ”moraali” tarkoittaa yleensä hyvin altruistista ja vahvaa sitoutumista idealismiin sekä naiivia käsitystä omista mahdollisuuksista ja mustavalkoista maailmankuvaa. Tiedon, iän ja ymmärryksen karttuessa tunteenpalo yleensä vähenee ja analyysi saa enemmän sävyjä. Asiassa on tietysti hyvät ja huonot puolensa: hitunen realismia harvoin tekee pahaa, mutta äärimmäinen kyynisyys on kaiken kehityksen este.
Vaikka äänestin vuosikausia pääasiassa vihreitä, en koskaan ollut puolueen kanssa samanmielinen muutamista asioista. Lopulta ne muutamat asiat kasvoivat niin suuriksi, että oli aika vaihtaa suuntaa. Vaikka minussa siis oli vahvasti potentiaalia täysvihreäksi (joskus vasemmistolaisella, joskus oikeistolaisella leimalla), en koskaan kuitenkaan hypännyt kelkkaan. Olin niin huolestunut esimerkiksi biodiversiteetista ja Venäjän ympäristöuhkista, että urbaanipöyhkeät liberaalihalailut eivät tuntuneet hyvältä – ne olivat pinnallisia, typeriä ja lapsellisia (vaikka urbaanipöyhkeä ehkä olenkin). Vihreät oli koulutettujen ihmisten puolue, ehdokkaat olivat nuorekkaita ja pirteitä ja ennen kaikkea sitä äänestäessä ei tarvinnut tehdä kivuliasta päätöstä oikeistosta tai vasemmistosta. Kipuilin politiikkaa ja yritin viimeistellä oman maailmankuvani epäselvät kohdat.
Se, että opiskelin valtio-oppia, kansainvälisiä suhteita ja taloustiedettä (sekä ympäristötieteitä) ei varsinaisesti vaikuttanut poliittiseen kehittymiseeni. Ennen muuta olin alusta asti hämmästynyt siitä, miten vähän politiikkaa politiikan opiskelussa oli. Opiskelijat eivät olleet täynnä tunteenpaloa kuten minä tunsin edelleen olevani – he olivat pragmaattisia laamoja, joita kiinnosti se, tuleeko yliopiston kirjastoon uusi limuautomaatti vai ei. Minä olin kiinnostunut tiedosta, ideologiasta, vallasta ja politiikan essentiaalista. (Nyt suuri osa noista pragmatikoista muuten on mukana päivänpolitiikassa… kokoomuksessa, demareissa, vihreissä.)
Valitettavasti myöskään tenttikirjat tai opettajat eivät mielestäni täyttäneet tehtäväänsä. Politiikka ja valta oli piilotettu ja häivytetty, vaikka muutama opettaja ja suurin osa kirjoista oli poliittisia, ts. vahvasti tiettyä maailmankuvaa kannattavia (vaikkakin piilotetusti, ikään kuin neutraloiden eli apolitisoiden). Aloin kyseenalaistaa sekä omaa opiskeluvalintaani että ihmetellä oppialoja yleisemmin. Opiskeluaikoina äänestin lukuisia puolueita, vasemmistoliitosta vihreiden kautta kokoomukseen. Kyse oli lähinnä fiiliksestä, imagosta ja suunnattomasta turhautumisesta. Jos olisin lopettanut kokonaan äänestämästä, olisi se tapahtunut tällöin.
Vähitellen minusta tuli kriittinen kaikkea kohtaan. Olin ymmärtänyt, että klusteriajattelu on järjetöntä, mutta että suurin osa ihmisistä sortuu siihen ikään kuin automaattisesti. Minä taas menin asioihin yksi asia kerrallaan – niinpä saatoin rakentaa esimerkiksi ympäristöasioista, maahanmuutosta, tulonjaosta, Natosta tai tasa-arvosta paletin, jota yksikään puolue ei lähimainkaan tukenut. Koska toisaalta olin hyvin teoreettinen, ammensin kirjoista yhä suuria linjoja ja ymmärsin, että politiikka sijaitsee jossain aivan muualla kuin Arkadianmäellä operoivissa hönttälissuissa ja pulinapaavoissa. Poliittisuudestani tuli ennemminkin kritiikkiä kuin puolustamista, vaikkakin vähitellen hyvin erilaista kritiikkiä kuin se, mihin akateemisissa teoksissa adjektiivilla critical viitattiin.
Edelleenkin olen kuitenkin lapsellisen innoissani vaalien lähestymisestä. Perussuomalaisten läpimurto sai aikaan politiikan politisoitumista ja on terveellä tavalla elähdyttänyt myös vaalikamppailuja ja kaikkea politiikkaan liittyvää. Odotan läpimurtoja, näpäytyksiä, pääkirjoituksia, puisevia vaalikampanjoita ja kertakäyttömukikahvia, typeriä vaalikoneita, myötähäpeää aiheuttavia kommentaattoreita ja tutkijoita. Puhumattakaan itse ehdokkaista! Kierrän vielä kaikki vaalikojut, kuuntelen jargonit, harjoitan vahvaa flanööriä, analysoin. Poliittinen eläin viihtymässä!
Niin idealistiksi en ole silti ruvennut, että päivänpolitiikkaan enää varsinaisesti uskoisin. Limuautomaatit ehkä siirtyvät paikasta toiseen, mutta aina ne silti jossakin on. Cokis vai Pepsi? Melko yhdentekevää, jos vesi alkaa olla kriittinen resurssi.
dust/bones/politics 
Äänestämällä ei voi vaikuttaa politiikkaan, koska kaikki puolueet kannattavat jonkin asteista sosialismia ja ovat siten minua vastaan. Käytännössä puolueiden erot muodostuvat siitä, kenelle, tai miten ne jakavat minulta sosialisoitua omaisuutta.
Voiko valtio olla tämän näkökulman mukaan mikään muu kuin sosialistinen järjestelmä?
Tottakai voi ja pitäisikin olla. Nyt on vain kaikista vaihtoehdoista valittu se huonoin.
Olit teininä aika samanlainen kuin minäkin. Ympäristöasia oli ykkösjuttu ja siitä paasasin ihmisille ja pidin vihreitä hyvänä puolueena. Suurinta osaa ei kuitenkaan kiinnostanut, ei edes yliopistossa. Omasin tietyn vasemmistolaisen perusvireen höystettynä linkolalaisuudella. Näiden ja yltiöpäisten puheideni vuoksi minua pidettiin vuoroin natsina ja vuoroin ihan vain kommarina.
Omasin aika ajoin katkeriakin ajatuksia länsimaita kohtaan juuri ympäristötuhon takia. Koin sen olevan pääasiassa omien kulttuuripiirteidemme leviämisen seurausta, mikä on lopulta vain osatotuus. Parisen vuotta sitten aloin kokea tietynlaista käännöstä pois vihreistä ja vasemmistosta, koska huomasin niiden rappiollisuuden. Kansallismielinen olen ollut kaikesta huolimatta aina ja tästä tuli tärkeimpiä kullmakiviäni ajattelussani, kun ymmärsin ettei globalismi ole mahdollista.
Äänestyskäyttäytymiseni historia on lyhyt. Olen äänestänyt kaksissa vaaleissa, kolmissa kunhan olen ehtinyt antaa ääneni näissä. Viime kunallisvaaleissa ääneni meni vielä demarille, sen jälkeen ne ovat menneet perussuomalaisille. Ensimmäisellä kerralla äänestin yksilöä, siitä edespäin olen päättänyt äänestää puoluetta. Ajatustapani on jokseenkin sama kuin sinulla: mikä puolueista on vähiten huono? Inhoan perussuomalaisissa monia asioita, mutta he ovat ainoa porukka, jota nyt kannattaa äänestää.
Päiväpolitiikkaan en minäkään enää usko. Joskus teininä ajattelin valtiomiehistä, että he ovat jotakin enemmän, että he ansaitsevat kunnioituksemme. Uskoin todella, että he tekivät työtä maamme hyväksi. Olen aina kunnioittanut auktoriteetteja, mutta näitä nykyisen hallituksen taulapäitä kohtaan en tunne rahtusenkaan verran nöyryyttä.
Niin, meitä entisiä vihreitä alkaisi olla uuden liikkeen verran. Sen kyllä uskon, että jos NYT olisin nuori, en kyllä kyseisen puolueen suuntaan vilkaisisikaan – on se sen verran muuttanut linjojaan ja tyyliään reilussa kymmenessäkin vuodessa. Asioista tietämättömiä imago toki kiehtoo; myös oma 9-vuotiaani ilmoitti jo aikaa sitten, että aikoo sitten isona äänestää vihreitä (koska metsät, meret, saasteet ja eläimet). Ei ihme, että vihreät haluaa laskea äänestysikärajaa!
Kun olin juuri äänioikeuteni saanut, äänestin ensimmäisenä vasemmistoliittoa juurikin nuoren miehen ylikorostuneen moraalitunteen tähden. Jotenkin sitä vain tuli omaksuneensa äitinsä kannan, vaikka politiikasta ei kotona ihan hirveästi puhuttu. Noina vuosina otin myös oikeasti tosi raskaasti sen kun tajusin, että isoa osaa aivan kaikesta mitä ihmiset tekevät ovat motivoimassa itsekkyys ja statuskilpailu.
Minä ja jotkut samanmieliset kaverini pidimme hyvänä maksiimina sitä, että yhteiskunnan edistyneisyyttä on mitattava sen heikoimpien jäsenten osan kautta. Näin jälkeenpäin ajatellen luulen, että oli tavallaan turvallisempaa ajatella, että joku huolehtii tästä maailmasta sen sijaan, että se olisi todellisuudessa melko hallitsematon ja omalakinen. Emme nuorina lahjakkaina idealisteina tajunneet, kaikki ihmiset eivät ole kuten me, ja että siihen ei välttämättä tarvita mitään suurta vääryyttä, että joku päätyy pohjalle. Pyöräyttelen nykyään silmiäni kun tapaan aikuisia ihmisiä, jotka eivät minun näkökulmastani katsottuna ole koskaan päässeet yli teini-ikäiselle minälleni tyypillisestä ajattelusta.
Ikinähän he eivät sitä myönnä paitsi implisiittisesti muille kaltaisilleen, mutta koulutetun laitavasemmiston keskuudessa elää aivan uskomattoman epäkypsä negatiivisuuden ja välillä suorastaan ihmisvihan kulttuuri. Kaikenlaiset oman elämänsä tunnustusta vaille jääneet nerot kuvittelevat miten paljon parempi maailma olisi, jos he saisivat järjestää kaiken, ja pettyvät uudestaan ja uudestaan siihen, millaisia tavalliset ihmiset oikeasti ovat heidän kuvitelmiensa sijaan. Näiden tyyppien mielessä ”uusliberalismi” voittaa aina ja vasemmisto ei koskaan, paitsi silloin jos joku kokoomuslainen näyttää avoimesti sen, että vituttaa. Nythän sen näkee taas hyvin kun Stubb on kämmännyt, että omaa voittoa tärkeämpi on kokoomuksen tappio. Viis siitä, että aallonharjalla ratsastava kepu on oikeistolaisempi kuin koskaan.
Koen suomalaisen yhteiskuntamallin olevan pääsääntöisesti aika kiva, ja olen runsaan sairasteluni vuoksi hyötynyt siitä paljon. Suomessa myös annetaan anteeksi todella paljon töppäilyjä, mikä on sekä järkevää että mukavaa. Sen sijaan olen hyvin leipääntynyt poliittiseen kulttuuriin, jossa muiden tavallista elämää ja monia enemmistön kannattamia muutoksia yritetään kaikin keinoin jarruttaa vastenmielisin lehmänkaupoin (näkyvinä esimerkkeinä homoliitot, pakkoruotsi, viina- ja lääkemonopolit yms.).
Nykyisin olen oikeistovihreä lähes kaikissa asioissa paitsi maahanmuuttokysymyksessä. Sen tähden en äänestä vihreitä vaan persuja, joita tulen äänestämään niin kauan kunnes muut puolueet löytävät tässä asiassa järjen. Sen jälkeen persuilla ei ole minulle mitään annettavaa. On mykistävää katsoa, miten pitkälle Ruotsissa on menty maahanmuuton tähden: Vuosikymmeniä kestänyt poliittinen vakaus oli vaakalaudalla vuodenvaihteessa pelkästään siksi, että jotkut haluavat ehdoin tahdoin harjoittaa mahdollisimman tyhmää, kallista ja vahingollista kehitysmaapolitiikkaa.
Kiitos kommentista, kaiken voin allekirjoittaa. Olen itsekseni näitä henkilökohtaisia prosesseja miettinyt paljonkin. Että miten vaikeaa se aluksi oli päästää irti omista idealistisista haihatuksistaan. Ja sitten kun se oli tehty, kaikki tuntuikin yhtäkkiä paljon selitettävämmältä ja ymmärrettävämmältä. Psykologiahan selittää tämän ihmisen kehityksen aika kattavasti; politiikka on yksi osa prosessia. Tästä ei vain yleensä paljon puhuta: eihän kukaan Oikea Poliitikko koskaan kerro tulleensa toisiin ajatuksiin. Hyppy puolueesta toiseenkin selitetään ihan muilla tekijöillä.