Homoliitoista kukaan järkevä ihminen ei omalla nimellään sano mitään julkisen diskurssin vastaista, ja ovathan homot muutenkin kohta jo aika eilispäivää. YLE:n toimittaja oli eilen keksinyt tuon jälkimmäisen asian, mutta ei sisäistänyt edellistä, ja niinpä syntyi pieni kärhämä. Loukkaannuttu on, oikeuksia on vaadittu, päiväjärjestys sikäli normaali. Ehkä vähän ojennusta saatuaan ymmärtää jatkossa kirjoittaa muista asioista.

Mikäli seuraa mediaa ja tutkimusta maamme ulkopuolella, on jo aikaa sitten voinut huomata, miten erilaiset transihmiset ja queerihmiset(* ovat valloittaneet homojen pallit ns. ykköstykkeinä. Muun muassa Britanniassa tapahtuneet julkilynkkaukset eivät enää jaksa edes hämmentää – transyhteisö on aina valmis ampumaan väärämieliset ja -puheiset. Itseäni kiinnostaa lähinnä akatemian sisällä tapahtuneet muutokset.

Genderistähän kaikki alkoi. Feminismistä ja genderistä. Vielä reilu kymmenen vuotta sitten operoimme sellaisten termien kanssa kuin valtavirtaistaminen (gender mainstreaming) ja tasa-arvo (gender equality), jotka olivat tulleet jo aika harppaukset klassisemmista feminismeistä, yhtäältä teknokraattiseen ja hallinnolliseen suuntaan, toisaalta ns. kriittisen teorian ytimeen pääomaan ja omistamiseen liittyvien käsitteiden tilalle.

Oppiaine toisensa perään kysyi ”Why is there no gender theory in [joku oppiala]?” Ja pianhan se tuli. Tuli jopa niin vakiintuneeksi, että opiskelijapienokaiset jo peruskursseilla laitettiin lukemaan uusista, erilaisista ja moraalisesti paremmista teorioista. Jokaiseen oppikirjaan liitettiin osio feministeistä tai muunlaisia ”vähemmistöjä” sympatiseeraavista teorioista ja tutkijoista. Eikä kaikki tietenkään huonoa ollut.

Silmät oli nyt sitten avattu. Kaikenmaailman kauheuksille. Bill Clinton, Ilkka Kanerva, roomalaisten orgiat, seksiorjat, YK ja autonomia, raiskaus ja insesti, palkkaero, kotityöt. Kaikelle sille, minkä valtavirta oli sivuuttanut keskittyessään ainoastaan valtavirtavaltaan, valtavirtaväkivaltaan, valtavirtavaltioon, valtavirtaihmiseen… Nauraa ei saanut.

Akatemiassa ”liian erilaiset” ovat aina olleet melko tavalla omassa karsinassaan. Aivan kuten kukaan järkevä ihminen ei sano mielipidettään homoliitoista, mikäli se ei ole valtavirtainen, ei kukaan järkevä tutkija kritisoi feministejä tai vastaavia. Heidän annetaan olla. Heillä on omat kestinsä, lehtensä, paneelinsa, tutkimushankkeensa, joille saatetaan kyllä salaa naureskella, mutta ei koskaan tieteen foorumeilla. Feministit toki kritisoivat muita – siitähän koko oppiala syntyy – mutta heitä ei kritisoida. Tämän vuoksi tieteessä normaalisti luonnostaan oleva tarkistusmekanismi ei toimi lainkaan. Joskus joku juntti uskaltaa kyseenalaistaa post-se-ja-sen relevanssin asian X ymmärtämisessä, mutta koska junteilla harvemmin on tieteen lyriikka hallussa, vain juntti kuolee. Toisaalta joskus täysin tarkoittamatonkin feministien areenalle tuleva sivallus voi saada karun vastaanoton: saatat menettää vaikka työpaikkasi. Anteeksipyyntökään ei ehkä auta, mikäli on jo liikaa loukkaannuttu. Esimerkkejä on suuresta maailmasta lukuisia.

Trans- tai queer- tai keho- tai affekti- tai *keksi oma* diskursseissa ei lopulta ole mitään uutta. Jatkumo on sama, vaikka tottakai rankkuuden aste on kasvanut sitten niiden feministien, jotka olivat kiinnostuneita – melkein tunnen jo nostalgiaa – naisista. Yleisesti ottaen kun osaat yhden ”teorian”, osaat ne kaikki, osaat jopa tehdä niitä lisää. Mikäli vielä seuraat aikaasi ja opit uudet oikeat käsitteet, tie on auki. Ja nyt saa nauraa, toisin kuin feministien kierroksella. Queer on hauskaa, ihanaa, teatteria. Nauretaan ja ollaan hiphip, peffa heilumaan ja viikset vahaan!

Iloinen ja hauska queer tulee lyömään paljon kovempaa kuin kuivakka feminismi, koska sen suudelma liberalismin ja talouden kanssa on paljon intohimoisempi. Se on paljon seksikkäämpää, se on pornoa. Hallittujen käsitteiden penetroimaa ja voimaannuttavaa hedonistista riehakointia!

Käsitteitä voi myös sekoittaa keskenään aivan eri tapaan kuin perinteisemmissä feminismeissä. Mikäli samaan paperiin onnistuu mahduttamaan esimerkiksi termit gender trans queer resistance poststructuralism/post-something affect emotional equality diversity, on lottorivi tehty voittamaan. Alemmaksi teoriatornista, to the everyday, pääsee esimerkiksi olemalla concerned about * joku paha ismi* tai vaatimalla toimenpiteitä, jotka kohdistuvat väärämielisiin.

En minä siis ainakaan hämmästynyt, kun kansainvälisten suhteiden eurooppalaisesta ykkösjournaalista pamahti juuri verkkokalvoilleni artikkelin otsikko ”Why is there no Queer International Theory?” tai kun toisessa kysyttiin ”What’s Queer About Political Science?” ja kolmannessa liikuttiin yhtä suurin harppauksin ”Toward Trans-gendering International Relations”.  Mitä siihen voi sanoa, kun etabloituneet tutkijat väittävät, että pervoteoria on keskeistä yhteiskunta- ja humanistisissa tieteissä ja että se on edelleen marginaalissa, vaikka sen tulisi olla keskiössä tai että sen käyttöala on erityisesti näissä: hyper- and in-visibility, liminality, crossing, and disidentification! 

Jos vastalause on intuitiivista, yritäpä laittaa se mustaksi valkoiselle.

On tietysti helppo ilkkua, kuten erilaisille aina. Itse olen kuitenkin ihan rehellisesti yrittänyt ymmärtää, osallistua keskusteluun ja kontemploida itsekseni. Mutta en käsitä. Minunkaan maailmani ei näyttäydy ongelmattomana – ei naisille, lapsille, homoille, ei myöskään miehille, maahanmuuttajille tai nautaeläimille – mutta siitä huolimatta en ymmärrä tätä. Tulen yksinomaan sairaaksi. En usko, että älyni on vajavaista, sillä ymmärrän hirvittävän paljon muita vaikeita asioita.

Nuorempana jaksoi puuttua ja vastustaa, enää ei juurikaan. Olen ymmärtänyt viimein, miksi kannattaisi vain olla hiljaa. Taistelua ei voi voittaa, se on mahdotonta. Kyseessä on vain liberalismin yksi lonkero, ja se ulottuu kaikkialle. Toiset se imee mukaansa, toiset vaientaa, toiset saa raivostumaan ja epäuskoisena haukkomaan henkeään. Kaikki on kuitenkin yhtä merkityksetöntä.

Surullista tässä on myös se, että aika monia fiksuja ihmisiä se saa pakenemaan yliopistolta, jäljelle jääneet näpertelemään omiin karsinoihinsa. Tieteen fundamenteista juuri kukaan ei jaksa jaaritella – kaikki käy, kunhan olet oikealla laitoksella.

Ja toisaalta se saa myös populistit hyökkäämään kaikkea yhteiskuntatiedettä, taidetta tai ei-instrumentaalista sivistystä vastaan. En osaa syyttää heitä.

Ei muuta kuin mukaan vaan, honk honk. Autoetnografialla tuotettu jymypaukku makaa ruoskalaatikossani.

*) Käytän näitä termejä. En tiedä ovatko ne du jour normiston mukaan sallittuja vai kiellettyjä, ok vai loukkaavia. Puhun yleisestä tasosta, en tartu yksilöihin. Olen kiltti, kohtelias ja huomaavainen ihminen, mutta en alistu uuskielen vaatimuksiin. Olen käyttänyt elämästäni lukuisia päiviä sen perustelemiseen, miksi käytän myös termiä ”laiton maahanmuuttaja” (illegal immigrant) enkä korrekteja (ja faktaa kiertäviä tai tekopyhää kumartavia) käsitteitä, kuten paperiton (sans papier). Palaan tähän joskus.