Kirjoitussarjan osa 1, osa 2, osa 3, osa 4.

Liberaali media tuottaa liiaksi oikeamielistä moraalia, joka nojaa tietynlaiseen käsitykseen hyvän ja edistyksellisen ihmisen olemuksesta. Oikeamielinen moraali on hyvin suljettu kokonaisuus: se toimii muurina, joka vangitsee sisäänsä ennalta määrättyjä näkökantoja ja estää sekä yksilöiden moraalisen autonomian että harkintaan ja tarkoituksenmukaisuuteen pohjaavan rationaalisuuden – se toimii siis oikeasti liberaalisen eli vapaan ihmisen arvojen vastaisesti. Koska oikeamielinen moraali on ideologiaa, se tarvitsee avukseen politiikkaa, emootioita, oikealla tavalla esiintymistä, tiettyjen sanojen diskursiivista voimaa ja normitusta, jatkuvaa ennakoivaa määrittelyä siitä, mikä tai kuka on hyvä, mikä tai kuka ei – juuri tällaisten asioiden parissa journalismikin luontevasti viihtyy.

Tällainen eleisiin ja vaikutelmiin keskittyvä liberalistinen politiikka, kuten myös populististen liikkeiden esiintulo, leimaa tietysti laajemmalti vauraita jälkiteollisia yhteiskuntia eikä Suomessa sikäli tapahdu mitään poikkeuksellista. Perussuomalaisten aiheuttama poliittinen impulssi – tai sen jatkuminen – on saanut aikaan muutoksia paitsi muissa poliittisissa toimijoissa myös journalismissa. Erityisesti tämä näkyy ehkä maahanmuutosta keskusteltaessa: erilaisia näkökulmia asiaan on runsaasti tarjolla ja naiivia leimaamista tai perustelematonta paheksuntaa tapahtuu entistä harvemmin.[1] Kysymys ei tietenkään ole siitä, että yksi puolue olisi tässä tai muussa asiassa enemmän oikeassa kuin muut, vaan siitä, että politiikka on saanut uutta sisältöä ja konkreettisia vastakkainasetteluja – aiempien konsensushetkien vallitessa saattoi toisinaan jopa unohtaa, että politiikassa on kyse kilpailevista arvoista, intresseistä ja maailmankuvista. Lienee demokraattisesti tervehdyttävää, että ne vakaan järjestelmän puitteissa pääsevät esille. Utopia edistyksen harmoniasta ja ”dialogin” ja järkeilyn kyvystä tuottaa oikeanlaista politiikkaa on ainakin hetkellisesti löytänyt vastustajansa.

Syvällisempi huoli journalismin tarjoamasta arvojen mustavalkoisuudesta ei silti ole poistunut. Liberalistisen moraalin ja ”logiikan” opponentin täytyy sijaita muualla kuin puoluepoliittisissa, uskonnollisissa tai alueellisissa linjoissa. Koska moraalissa ei lopulta ole puolueetonta järjestyksenasettelua, siihen liittyvät oikeuden ja totuuden kysymykset ovat ratkaisemattomia, myös kantaaottavalle journalismille.

Oleellisempi kysymys ehkä onkin, miksi media velloo ratkaisemattomien ja ei-faktuaalisten moraalikysymysten parissa? Haluaako valtiomahti uudeksi jumalaksi vai ovatko herkkuaiheet vain kuluttajia huumaavaa yksinkertaistettua todellisuuden valikointia? Ilman yksinkertaisia vastauksiakin lienee joka tapauksessa selvää, että niin kutsuttu medialisaatio eli median läpitunkeva vaikutus yhteiskuntaan ja kulttuuriin (esim. Krotz 2009) sisältää myös moraalisia ulottuvuuksia. Toisaalta samalla kun suomalainen poliittinen kenttä on viime vuosina muuttunut moninaisemmaksi, on poliittisille toimijoille tullut helpommaksi vastustaa suoranaista median omalle logiikalle alistumista: moraalinen konsensuskin säröilee, ainakin joissakin asiakysymyksissä. Silti vahvasti keskittynyt mediamme on edelleen huomattavasti liberaalimpi kuin ympäröivä yhteiskunta – liberaali määriteltynä kuten edellä.

Erilaisista poliittisista ja moraalisista käsityksistä täytyy voida tuottaa journalismia. Yleisenä ideaalina voitaneen pitää mahdollisimman monipuolista ja hajautettua mediatodellisuutta, siitäkin huolimatta, että tämä erityisesti Suomessa lienee melkoista toiveajattelua. Kysymys on yhtä paljon pluralistisen demokratian yleisistä periaatteista kuin journalismista. Toisaalta näkemys on tietyllä tapaa hyvin elitistinen olettaessaan kansalaisten olevan informoituja ja kyvykkäitä, erilaisten tietojen liikenteissä taitavasti suunnistavia mediakuluttajia.

Edelleen näkemys on ongelmallinen siksi, että demokratian periaatteet eivät liene ne merkittävimmät mediakenttää ohjaavat tekijät. Politiikan ja median tutkija Jesper Strömbäck (2008) huomauttaa, että nykyaikaisen valtamedian haaste on juuri siinä, että se sijaitsee poliittisen ja taloudellisen järjestelmän välissä; itsenäisyys politiikasta lisää yleensä kaupallisuutta ja päinvastoin. Jos politiikkaa ja taloutta molempia pääasiassa ohjaa samantyyppinen ideologinen ”moraali”, ei medialta ehkä voi odottaa vahvaa kriittisyyttä. Ehkä sittenkin on tarpeen palata yksittäisiin toimittajiin: olisiko mahdollista ja järkeenkäyvää toivoa keskenään mahdollisimman erilaisia toimittajia ja heille vielä erityistä kykyä asettua välittömän mukavuusalueensa arvojen ulkopuolelle? [2]

Moraalikäsityksiä ei lopulta voi tasapainottaa, sillä yhden hyväksyminen tarkoittaa yleensä toisen vastustamista – tämä jo itsessään on liberaalin dialogi-ihanteen vastaista. Journalismissa kuitenkin muunlaiset objektiivisuuden ilmentymät, kuten tosiasiallisuus, tasapuolisuus, läpinäkyvyys ja reiluus ovat kannatettavia. Moraalisen ohjailemisen sijaan monipuolisuuden ihanteeseen pitäisi pyrkiä, niin lyhyen tähtäimen erilaisten näkökulmien tasapainotuksella kuin pitkän tähtäimen laajemman yhteiskunnallisen tarkastelunkin kautta. Tiedonvälitykseen ja vastaanottamiseen liittyy se paradoksi, että mitä helpompaa se nykypäivänä näennäisesti näyttää olevan, sitä vaikeampaa se tosiasiassa on. Yhtäältä voidaan väittää, että kriittinen (ja keskiluokkainen) medianseuraaja joka tapauksessa tarkastelee useita tiedonlähteitä, näin ollen siis itse ”tasapainottaa” tietoa. Eliitti- ja valtamedia ei silti voi käpertyä heijastelemaan epädemokraattisesti yhtä totuutta, vallankaan kun ympärillä olevan yhteiskunnan arvot ovat paljon moninaisemmat. Avoimuuden, moniäänisyyden ja kriittisyyden ihanteiden pitäisi leimata journalistista työtä muutenkin kuin retorisella vetoavuudellaan tai liikkeenjohdollisina kikkoina. Sanojen, muoti-ilmiöiden, itsestäänselvyyksien ja politiikan taakse median tulisi katsoa, ei elää niistä.

Mikäli siirrymme mediasta poliittisen ja muun kommunikaation areenana takaisin yhteiskunnan tasolle, jossa yksilöt tuottavat ja rakentavat näkemyksiään, kanssakäyvät, tekevät päätöksiä ja osallistuvat moninaisiin ilmiöihin ja prosesseihin, vaikuttaa selvältä, että yksiselitteisten päätelmien tekeminen yksilön tai yhteiskunnan moraalin suunnasta ja olemuksesta on yhä vaikeampaa. Yleisesti ottaen sen yrittäminen – ja yritelmien haastaminen – ei kuitenkaan ole tarpeetonta, päinvastoin. Huolimatta sekulaarista rationaalisuudesta ja pirstaloituneista ja monimutkaisista identiteetin rakenteista ja konteksteista tarraa ihminen vastakin johonkin, kuuntelee, seuraa, omaksuu, kyseenalaistaa. Yksi näyttää varmalta: olipa moraali postmoderniksi väitetyllä aikakaudellamme hukassa tai ei, harva sitä haluaa ensisijaisesti aamun lehdestä etsiä.

[1] Pelkästään ”erilaisten” näkökulmien mukaan tuominen ei riitä, vaan niiden välillä täytyy osata tehdä analyysia. Maahanmuuton yhteydessä haasteet ovat suuret, kuten Polson & Kahle (2010) BBC:n maahanmuuttouutisointia koskevassa artikkelissaan tuovat ilmi.

[2] Tällaista henkilökohtaisten vääristymien lähteitä vastaan taistelevaa ja siten ”itseohjautuvaa” journalistia kannattaa muun muassa mediatutkija Brent Cunningham (esim. 2003).

Lähdeluettelot saa pyytämällä.