Kirjoitussarjassa käsitellään ideologian, moraalin ja moralismin suhdetta sekä pohditaan kriittisesti median poliittis-moraalista luonnetta, sen ilmentymistä, syitä ja seurauksia. Vaikka päähuomio on journalismissa ja median ideologisissa ja poliittisissa rooleissa, ovat monet argumentit yleistettävissä muihinkin yhteiskunnallisiin poliittisen toiminnan ja kommunikaation muotoihin. Liberalistista ideologiaa ja poliittista moralismia käsitteleviä väittämiä havainnollistetaan aborttiin liittyvän valtavirtajournalismin valossa, jolloin huomio kiinnitetään erityisesti käsitteiden ja sisällön normatiivisiin raamituksiin (esim. Freeden 2006; Entman 2010a).

Journalismia lähestytään yleisesti yhteiskunnallisena, kulttuurisena ja poliittisena tulkitsijana ja aktiivisena merkityksenantajana, jonka autonomia vaihtelee aihepiiristä ja toimijasta toiseen. Erityisesti silloin kun asiajournalismin toimijoista voidaan helposti tunnistaa voimakkaimmat – taloudellisesti ja/tai diskursiivisesti määrittyvä niin sanottu eliittimedia – voidaan tässä toteutettua tarkastelutapaa pitää perusteltuna (esim. Schneider ym. 2007). Missä määrin esimerkiksi journalistinen poliittismoraalinen mieltymys seuraa, imitoi, heijastelee tai jopa ohjaa yhteiskunnan laajempia mieltymyksiä, on oleellinen kysymys, mutta valitettavasti tämän kirjoitussarjan mahdollisuuksien ulkopuolella.

Erilaiset median epätasaisiin arvotuksiin, suosimiseen, puolueellisuuteen ja ennakkoasetelmiin liittyvät väitteet ovat julkisessa keskustelussa yleisiä ja myös akateemisesti suosittuja tutkimuskohteita (esim. Entman 2010a). Yleensä median puolueellisuutta tutkitaan suhteessa poliittisiin painotuksiin. Angloamerikkalaisissa tiiviiden puoluemallien yhteiskunnissa median puolueellisuuden hahmottamiselle on vankat perusteet: Esimerkiksi Yhdysvalloissa demokraattien liberalismia ja vasemmistolaisuutta, republikaanien konservatismia ja oikeistolaisuutta käytetään lyömäaseina myös mediassa (esim. Eisinger ym. 2007). Britanniassa on tehty selvitys BBC:n väitetystä puolueellisuudesta suhteessa uskontoa, maahanmuuttoa ja EU:ta käsittelevään uutisointiin (Guardian 2012). Suomalainen journalistinen kenttä istuu tähän malliin huonosti, sillä suorat poliittiset sitoutumiset ovat nykyään harvinaisia (Moring 2008). Muun muassa asiajournalismin suuruudet, Yleisradio ja Helsingin Sanomat, ilmoittavat olevansa riippumattomia ja sitoutumattomia, mutta toisaalta luonnollisesti rakentavat ”missionsa” ja ”visionsa” tiiviisti rahoituspohjiaan – ja hyväksyttyä poliittista ideologiaa – ymmärtävästi.

Median puolueellisuuteen on tietysti helppo vedota myös silloin, kun kyseessä oleva uutisointi, tulkinta tai arvomaailma ei vastaa omaa. Asia on monimutkainen ja pakenee yksiselitteisiä tulkintoja myös akateemisena tutkimuskohteena. Mikäli laajennamme ideologisten määrittäjien alaa edelleen tulkinnan tekijöihin – siis tutkijoiden maailmankatsomuksellisiin ja muihin vaikuttimiin – pakenee koko teema objektiivisuuden ihanteita (ks. esim. Rathbun 2012). Toisaalta suppea empiirinen tutkimus ei todennäköisesti kykene tarttumaan niihin keskeisiin yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin ja ideologispoliittisiin tekijöihin, joiden voidaan olettaa vaikuttavan syvemmällä kuin typistettyjen arkipäiväisten median tarjoamien diskurssien ja ilmiöiden varassa tai yksittäisten toimittajien subjektiivisissa uskomuksissa. Toisaalta myös mediatutkimuksen ja -kritiikin tulisi kyetä olemaan muuta kuin mekanistista yksittäisten juttujen pinnan rikontaa – näin ollen media- ja politiikan tutkimuksen yhdistävä lähestymistapa vaikuttaisi hedelmälliseltä vaihtoehdolta.

Haastavuudestaan huolimatta huomio tulee siis kiinnittää journalismin normatiivisuuteen eli sellaisiin tuotettua tietoa kuvaaviin ja määrittäviin tekijöihin, jotka jollain tapaa ottavat kantaa siihen, mikä on oikein, hyvää, tavoiteltavaa ja mikä toisaalta väärin, pahaa tai vastustettavaa. Yleistä ja osin väistämätöntä normatiivisuuteen liittyvää puolueellisuutta kutsun journalismin moraaliseksi mieltymykseksi. Lähtökohtaisesti voimme otaksua, että jonkinasteinen moraalinen mieltymys toisenlaisen moraalisen mieltymyksen kustannuksella on välttämätöntä: paitsi että se on ihmisluonnolle inhimillistä ja usein järjelle elintärkeää, toimii se myös pragmaattisena journalistisen työn määrittäjänä.

Vääristymä sen sijaan voi syntyä, kun tiettyä ilmiötä raamittava moraalinen käsitys on yksinomainen, perustavalla tavalla kyseenalaistamaton ja perustelematon tai piilotettu. Vaikka ongelma on tietysti merkittävämpi autoritaarisissa, rajoitetun lehdistön maissa, ei se ole joutava ”moniäänisessä” yhteiskunnassammekaan. Oikeastaan päinvastoin, sillä mitä kypsempi demokratia, sitä enemmän medialta vaaditaan perusteltua, kriittistä ja myös analyyttista näkemystä moraalin rakentumisen kokonaiskuvasta ja toisaalta vastaanottajalta sen ymmärtämistä. Mikäli joku perusteltu olemassa oleva moraalinen näkökulma ei ole yhteiskunnallisesti hyväksyttävissä, siis legitiimi, se pitäisi tuoda ilmi ja keskustelun kohteeksi eikä mykistää marginaaliin.

Sananvapautta arvostavassa kypsässä demokratiassa journalistista sisältöä on siis välttämätöntä arvioida myös sen moraalisen rakentumisen kautta. Vaatimus ei täyty yksinomaisella tasapainotukseen pyrkivällä journalismilla: Robert M. Entman (2010b, 340) huomauttaa, että nimenomaan silloin, kun tietoisesti etsitään journalistista tasapainoa, saattavat syvemmällä vaikuttavat ennakkoasenteet jäädä huomiotta. Vastaavasti nykyaikana arvostettavat politiikan läpinäkyvyys, lähestyttävyys ja avoimuus ovat arvoja, joilla on myös kääntöpuolensa: valta, vastuullisuus ja merkittävä päätöksenteko saattavat liueta toisaalle, joko tahallisesti tai tahattomasti, jolloin tietynlaisen demokraattisen ihanteen vahvistuminen on lähinnä tyhjä lupaus (esim. Crouch 2009; Palumbo 2010).

Normatiivinen vääristymä voi ilmentyä journalistisessa sisällössä – samaan tapaan kuin siellä voi ilmentyä poliittinen vääristymä. Tällöin moraalikysymys esitetään standardinomaisesti vain yhdestä suunnasta tarkastellen. Tietty näkökulma näyttäytyy ainoana oikeana ja hyväksyttävänä moraalisena kantana, vaikka käytännössä muiden näkökulmien mahdollista olemassaoloa ei suoranaisesti kiellettäisikään.

Toisaalta vääristymä voi syntyä myös moraalisuuden purkamisen kautta: asia rationaalistetaan ja esitetään ”niin kuin se on”, faktuaalisesti, liioitellun neutraalisti, vaikka kyseessä olisi selvästi arvoihin ja arvotuksiin liittyvä asia. Normatiivisesti kantaaottavan raamin kautta mahdollisesti neutraalista tosimaailmallisesta ilmiöstä voidaan rakentaa arvokysymys, joka vaatii puolen valintaa, vaikka tämä ilmiön luontaisen olemuksen ja sen ymmärtämisen kannalta ei olisikaan oleellista.

Sisällöllinen vääristymä syntyy usein, kun tietty aktiivinen toimija saa yksinomaisen, suoran tai epäsuoran, moraalisen puheoikeuden. Milloin luonnollinen moraalinen mieltymys muuttuu haitalliseksi, maailmaa välittävien mekanismien yksipuoliseksi ja vääristäväksi toiminnaksi, on tulkintakysymys ja riippuu myös muun muassa tiedon vastaanottajan ennakkokäsityksistä, medialukutaidosta ja mieltymyksistä sekä siitä arvosta, joka annetaan objektiivisuuteen pyrkimiselle.

Samaan tapaan mutta äärimmäisemmin toimii politiikka: se esittää maailman tietynlaisena. Ideaalitilanteessa valistunut äänestäjä yleensä valitsee sen, jota ”uskoo” eniten. Jotta sama toteutuisi demokraattisessa journalismissa, tulisi taloudellisilta ja muilta resursseiltaan tasa-arvoisia vaihtoehtoja olla useita. Toisaalta jos mediaa lähestytään vaikutusvaltaisena toimijana, jopa eliittinä, voidaan pohtia, onko kansan ja median välinen juopa ehkä yhtä merkittävä kuin kansan ja poliittisen eliitin välillä (esim. Mattila & Raunio 2006; Wiberg 2000) ja mitä merkitystä tällä on demokratian ja tiedonvälityksen kannalta. Koska liberaalin yhteiskunnan ideologiat eivät asetu vanhojen ’totaali-ideologioiden’ muottiin eivätkä ole yksinomaan vääristäviä, olisi ehkä kuitenkin liioiteltua väittää, että mikään tietty Totuus palvelisi sekä median että poliittisen päätöksenteon ylimpiä rakenteita (Freeden 1998; Seliger 1976; vrt. Marx 2004). Yhtä kaikki, median poliittista, kulttuurista, taloudellista tai normatiivista ideamaailmaa on mahdotonta irrottaa yhteiskunnan ja valtiotason laajemmista prosesseista, ilmiöistä, toimijoista ja vaikutteista.

Moraalin yksipuolistamisen ja rationaalistamisen ohella normatiivisessa vääristymässä kysymys voi olla moralistisesta tai emotionaalisesta tavasta, jolla maailman ilmiöitä ja prosesseja kuvataan niin, että lukijalle tai vastaanottajalle ojennetaan tietynlainen ”moraalinen rekisteri” (ks. Mouffe 2005), jonka kautta katsoa kyseessä olevaa aihetta tai uutista. Kun sisällöllinen vääristymä vastasi ennen muuta kysymykseen ”mitä”, keskittyy kerronnan vääristymä ”miten”-kysymyksiin. Kerronnallinen vääristymä ei yleensä tarvitse aktiivisia toimijoita, vaan siinä ne ovat passiivisia – moraalia ”puhutaan” ja ”tehdään” toisten puolesta. Oleellista on kiinnittää huomio kerronnan ja uutisoinnin tyyliin, siinä oleviin tunnusomaisiin merkkeihin ja niihin tiedonvälittämisen raameihin, jotka rakentavat – ehkä mistä tahansa aiheesta – moraaliin ja eettiseen katsantoon likeisesti yhtyvää journalismia. Moraalia tuodaan sinne, missä sitä ei välttämättä ole tai ilmiö tunteistetaan niin, että sen neutraali käsittely on mahdotonta.

Jälleen voimme havaita saman ilmiön politiikasta, erityisesti kun poliittisessa retoriikassa pathos menee logoksen edelle (ks. Zappen 1983) tai kun abstraktisuus ja epätarkkuus mahdollistavat mihinkään kiinnittymättömän korkealentoisuuden ja sentimentaalisuuden. Mediavallan läpäisemällä aikakaudella tietynlaiset politiikan moraaliset imperatiivit ja eettisiksi puetut representaatiot voivat saada erityisroolin: erilaisista normatiivista diskursseista ja niiden moraalisesta legitimaatiosta tulee itsearvoista politiikkaa, sen sijaan, että päätösten täytäntöönpano tai konkreettinen ’tekeminen’ ja ’jakaminen’ välttämättä olisivat keskiössä. (Ks. esim. Badiou 2001; Chandler 2007; Coady 2008.)

On sangen helppoa ymmärtää, miksi esimerkiksi sukupuolineutraali avioliitto on teema, joka on poliittisen keskustelun ytimessä halki läntisten liberaalidemokratioiden. Paitsi että sen moraali ja tasa-arvoisuutta henkivä sanasto puhuttelevat ihmisiä, on se myös hyvin helppo teema niin poliitikoille, medialle kuin taloudellekin. Vilpitöntä tai ei, normatiivisen politiikan ja ”moraalin” taakse olisi useinkin syytä kurkistaa.