Hälytyskellot soivat ihmiskunnalle. Nyt on viimeinen hetki toimia. Vai etkö halua maailman pelastuvan? Kriisi, katastrofi, tuho, maailmanloppu – kannattaakohan edes aamulla herätä?

Nuoret, muun väestön ohella, kärsivät mielenterveysongelmista yhä enemmän. Masennus, ahdistus ja vakavat psyykkiset häiriöt lisääntyvät koko ajan. Arvioiden mukaan jopa joka neljäs nuori kärsii mielenterveyden ongelmista, ja erityisesti ongelma on pahentunut 13–17-vuotiaiden kohdalla.

Opetusministeri – eli se, jonka työkenttä on kaikkein lähimpänä lapsia ja nuoria – kertoi muutama viikko sitten, että meillä on enää ”muutama yksittäinen vuosi” aikaa saada päästöt selvään globaaliin laskuun. Ministeri, tuore äiti itsekin, siis kertoi, että meillä on enää muutama vuosi aikaa.

Mitä sitten tapahtuu? Tuhoudummeko me? Globaalit päästöt nimittäin eivät lähde laskuun muutamassa vuodessa. Monissa ilmastopäästöjen kannalta oleellisissa maissa ne päinvastoin lisääntyvät. Suomi voi vääntää itsensä vaikka kokonaan kiinni ja sammuksiin – globaalit päästöt eivät siltikään vähene.

Suomessa ei saa politiikassa pelotella sen paremmin rahan loppumisella kuin siirtolaisvirroillakaan. Ei sovi maalata uhkakuvia katuväkivallasta tai poliisien resursseista. Ei koulujen oppimistulosten laskusta, vanhustenhoidosta tai siitä, että EU etenee liittovaltion suuntaan.

Suomessa saa pelotella ainoastaan yhdellä asialla, ja se on ilmastonmuutos. Kansainvälinen malli ihmelasten koululakkoineen ja elokapinoineen ohjaa voimakkaasti. YK:n pääsihteeri väitti IPCC:n uusimman raportin ilmestyttyä, että miljardit ihmiset ovat välittömässä vaarassa. Tämä ei pidä paikkaansa edes kyseisen raportin mukaan, puhumattakaan paneelin ilmastotieteilijöiden varsin kapean profession ulkopuolisten asiantuntijoiden mukaan.

Länsimaissa riehuva ilmastopelko saa jopa koulutettuja aikuisia säntäilemään ympäriinsä ja puhumaan kriisikieltä. Erityisesti olen kuitenkin huolestunut siitä, mitä se tekee lapsille ja nuorille. Niille, joilla on koko elämä ja tulevaisuus edessään, identiteetti rakentumassa ja psyyke usein muutenkin kovilla.

Ennen kuin itse sain ympäristöherätyksen yläasteella, pelkäsin Ronald Reaganin nappia, ydinaseita ja yleisesti sotaa. Toivoin hartaasti, että ydinsota ei käynnistyisi ainakaan keskellä päivää, jotta ei tarvitsisi mennä päiväkodin väestönsuojaan vaan että pääsisi äidin kanssa samaan. Valvoin miettien, miltä tuntuu, kun kaikki loppuu. Koska niinhän käy, kun riittävästi pommitetaan.

Missä menee raja tiedostamaan kasvattamisen ja pelkoon kasvattamisen välillä? Se on toisinaan hiuksenhieno. Ilmastokasvattamisen osalta raja on aikoja sitten ylitetty, ja maksamme hintaa päästövähennysten lisäksi pelkoepidemian leviämisestä. Kun samalla syyllistetään niin autoilijat, maalla asuvat, maataloustuottajat, metsänomistajat, lihansyöjät kuin lomalla kävijät, alkaa yhteiskunnan koheesio räjähdellä kuin metaani. Sellaisessa yhteiskunnassa ei ole lapsen hyvä kasvaa.

Eikä välttämättä aikuisenkaan. Kun kriisikommentaattorit sanoivat, että lastentekeminen on Suomessa ilmasto-ongelma, vastareaktio oli varsin laimea. Kun samalta suunnalta huomautettiin, että lemmikkikoira on sekin ilmastopahis, useammat vastustivat. Viekää vaikka tuhkat pesästä (pesät tosin pitäisi kieltää), mutta koiraa ette vie, sanoo suomalainen. 

Vakavat ympäristöongelmat täytyy ottaa vakavasti eikä niitä ole syytä vähätellä. Realistisesti ilmastopolitiikkaan suhtautuvat ymmärtävät mittakaavan, niin Suomen osalta kuin globaalisesti. Maailma on arvaamaton ja usein vaikea, ja sen huomaa jokainen vuorollaan. Etenkään lapsia ja nuoria meidän ei pidä enempää lietsoa pelkäämään ilmastoa. Pelko lamauttaa eikä ole eteenpäin vievä tai ratkaisuja luova tunne. Kasvualustana se on pahin mahdollinen.

(Kolumni julkaistu 3.9. Maaseudun Tulevaisuudessa.)