”Paperiton” ja ”tutkija” yhteen soppii

marching-306698_960_720

Helsingin Uutisten jutun mukaan Helsingissä mielenosoitustaan pitävät kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet ovat esittäneet valtuustolle vaatimuslistan, jossa kirjataan esimerkiksi vaatimuksesta saada majoitus, riittävä toimeentulo käteisellä, terveydenhuolto, terapiaa ja kunnon henkilökortti. Irvileukainen voisi todeta, että listasta puuttuu enää oikeastaan autoetu. Tosin majoitusvaatimus lienee rajattu hyvien liikenneyhteyksien päähän, mahdollisimman lähelle keskustaa.

En usko, että kyseiset ihmiset itse näitä listojaan ilkeävät keksiä, vaan taustajoukoissa on runsaasti erilaisia vasemmistolaisia aktivistiryhmittymiä. Yliopistoporukat ovat olleet vahvasti edustettuna useissa vetoomuksissa – viimeksi eilen minua pyydettiin osallistumaan erääseen, jonka sanamuodot vastasivat tätä ”turvapaikanhakijoiden vetoomusta”. Muutama viikko sitten mediassakin julkaistiin pitkä lista yliopistoporukoiden nimiä, jotka vaativat muutosta Suomen epäinhimilliseen maahanmuuttopolitiikkaan. Yhtenä iltana aloin käydä listaa läpi, ihan vain selvittääkseni, kuinka monen duuni ja/tai tutkimuskohde ihan eksplisiittisesti liittyy joko maahanmuuttoon tai ylipäätänsä veronmaksajien rahan jakamiseen. En jaksanut kovin pitkälle, mutta ehkä tämä kertoo, mikä näissä vetoomuksissa on ongelmana.

Suomen epäinhimillistä maahanmuuttopolitiikkaa vastustivat siis muun muassa (koko lista täällä):

·         sosiologi, sukupuolentutkimus, kulttuurintutkimus, diskurssit, narratiivit

·         humanisti, naistutkija

·         sosiologi

·         kasvatustieteilijä

·         sosiologi, identiteetti, globaalisuus, media, kulttuuri

·         maahanmuuttajatutkija

·         sosiologi, kulttuurintutkimus

·         sosiaalipolitiikka, hyvinvointitutkimus, moninaisuus

·         sosiologi

·         sosiaalitieteilijä, maahanmuuttajatutkija

·         sosiologi

·         mediatutkija

·         maahanmuuttajatutkija, kulttuuri

·         maahanmuuttajatutkija

·         mediatutkija, globalismi

·         nuorisotutkija

·         sosiaalitieteilijä, sukupuolentutkimus, kriittinen teoria

·         maahanmuuttajatutkija, identiteetti

·         maahanmuuttajatutkija, sosiologi

·         maahanmuuttajatutkija

·         sosiologi

·         sosiaalitieteilijä, kulttuuri, performatiivisuus

·         sosiaalitieteilijä, maahanmuuttajatutkija

·         sosiologi, maahanmuuttajatutkija

·         sosiologi

·         mediatutkija, maahanmuuttajatutkija

·         sosiaalipsykologi

·         naistutkija

·         yhteiskuntatieteilijä, monikulttuurisuus, vähemmistöt, kriittinen teoria

·         maahanmuuttajatutkija

·         vähemmistötutkija, maahanmuuttajatutkija

·         maahanmuuttajatutkija

·         maahanmuuttajatutkija

·         maahanmuuttajatutkija

·         monikulttuurisuustutkija

·         historioitsija, rasismi, rotu, liikkuvuus, kulttuuri

·         humanisti, feminismi, queer

·         sosiologi, eriarvoisuus

·         humanisti, kulttuurienvälisyys

·         valtiotieteilijä, sukupuolentutkimus, kehitysmaatutkimus

·         sosiaalitieteilijä, aktivismi, vähemmistöt

·         yhteiskuntatieteilijä, naistutkimus, sosiaalipolitiikka

·         sosiaalityön tutkija

·         yhteiskuntatieteilijä, feminismi, queer, islam

·         kansantaloustieteilijä, köyhyys, eriarvoisuus

·         kasvatustieteilijä, perhetutkija, sosiaalityön tutkija

·         maahanmuuttajatutkija

·         sosiaalipolitiikan tutkija, hyvinvointitutkimus, sosiaaliturvan tutkija

·         mediatutkija

·         sukupuolentutkija

·         sosiologi

·         maahanmuuttajatutkija, sosiaalityön tutkija

·         mediatutkija

·         maahanmuuttajatutkija, rasismi

·         maahanmuuttajatutkija, paperittomuus, biopolitiikka

·         mediatutkija, vähemmistötutkija

·         kielitieteilijä

·         maahanmuuttajatutkija

Kuten olen useissa kirjoituksissa tuonut esille, vasemmisto (laajasti ymmärrettynä) haluaa, että turvapaikan saaneen ja sitä ilman jääneen välillä ei olisi mitään eroa. Että ”paperiton” ei eroaisi paperillisesta. Että mantereita kiertävä panglobaali seikkailija ei eroaisi poliittista vainoa pakenevasta ihmisestä.

Tämä on täysin kestämätöntä. Se, että viranomaiset eivät kykene laittamaan päätöksiä toimeen, on täysin kestämätöntä. Se, että tämä leiri tuottaa yhä absurdimpia vaatimuksia, joita kukaan ei edes vastusta, on kestämätöntä. Suomalaisesta oikeusvaltiosta murennetaan pohjaa. Suomalaisten päätöksentekijöiden ja viranomaisten ratkaisuilta viedään pohja.

Se, että vasemmistolla (yhtä laajasti ymmärrettynä) ei ole enää muunlaisia heppoja kuin ”paperittomat” ja seksuaali-identiteetiltään erilaiset, on heidän asiansa, mutta eihän nyt koko maan tarvitse sentään olla samaa mieltä?

Kuntavaalit: Muutama sana vaalikoneista

ankreuzen-1740989_960_720

Ensikertalaista hämmästytti, kuinka työlästä vaalikoneisiin vastaaminen on, vaikka onkin hyvin selvillä itse substanssista. Hommaa ei helpottanut monien kysymysten, etenkin ylessä, järjettömyys. Kun samaan kysymykseen voisi vastata aivan yhtä hyvin (tai huonosti) ”jokseenkin samaa mieltä” tai ”jokseenkin eri mieltä”, on joku kysymyksenasettelussa pielessä. Toivottavasti vaalikoneista ehdokasta etsivät lukevat myös vastausta laajentavia selityksiä.

Toisaalta kysymysten muotoilu konkreettistenkin teemojen yhteydessä oli huvittavaa. Esimerkiksi, millainen määrä on ”roimasti” (kunnallisveron laskusta oli puhe)? Entä ”hinnalla millä hyvänsä”? Entä jos henkilöstö pitää turvata soteuudistuksessa, tarkoittaako se, että se turvataan ikuisesti?

Suosisin ehdottomasti mieluummin kysymyksiä, joissa käsitellään selviä rahasummia, selviä prosentteja, yksiselitteisiä ”kumpi”-priorisointeja ja tuotaisiin selvästi esiin, millaista ajanjaksoa kysymys käsittelee. Eikö kaikki muu ole äänestäjien harhaanjohtamista?

Entä jos kysymyksessä puhutaan pakolaisista, mutta tosiasiassa sillä halutaan viitata turvapaikanhakijoihin, joista suurella osalla ei ole minkäänlaisia edellytyksiä turvapaikkaan? Terminologiset epätarkkuudet vaikuttavat vastauksiin.

Semanttiset liirumit ja tunteisiin vetoavat ilmaukset eivät kuulu vaalikoneisiin. Kysymyksenasettelu ei saa suosia tiettyjä poliittisia ideologioita. Sille on yksinkertainen selitys, miksi maailmanparantaja ei puhu rahasta!

Mutta rahan pitäisi olla oleellista myös vasemmalla ja vihreissä. Etenkin kun HS:n arvokarttojen perusteella suurin osa ehdokkaista kuuluu lähelle vasenta alanurkkaa – vasemmistoliberaaliin siipeen. Kenen lompsalla käydään? (ei ainakaan omalla, se on selvää)

There is no such thing as public money; there is only tax payers’ money.

Ylen tontilta eniten väristyksiä aiheuttivat silti kysymykset, joissa tiedusteltiin ehdokkaiden näkemyksiä siitä, pitäisikö lasten olla ennemmin uteliaita vai hyväkäytöksisiä ja että onko elämämme resurssi- ja valtakamppailua, jossa ei selviä ilman taistelua. Olisin mieluiten kirjoittanut pitkän esseen molemmista aiheista.

Summa summarum, vaalikoneet ovat paitsi aihetta myös ehdokkaita infantilisoivia. Poliittisista teemoista on mahdollista kysyä sekä asianmukaisesti, syvällisesti että ”myyvästi”. Infantilisointia vielä vakavampi ongelma on tietysti siinä, että ihmisiä pyritään aktiivisesti johtamaan harhaan.

Yleä pitää kehua toki siitä, että se tarjoaa kaikille ehdokkaille video- ja galleriamahdollisuuden. Se, että kuvia ja videoita ei voinut kuvata muuta kuin ”livenä”, oli selvästi reilua taviksia kohtaan. Toisaalta hyvin moni (etenkin vihreä!) näyttää kuitenkin ottaneen kuvan toisaalla otetusta omasta valokuvastaan – tämähän ei ollut ylen tarkoituksena.

Mutta ymmärtäähän sen, että on vaikeaa olla sinut itsensä kanssa, kun sillä tavalla puuta heinää päivät pitkät lupailee.

Riikka Purra, 101, Kirkkonummi: YLEN vaalikone, videot ja vastaukset

Ehdolla kuntavaaleissa 2017

101 Kirkkonummi

Kirkkonummen upean vanhan kivikirkon portailla (rakentaminen aloitettu 1400-luvulla)

Aikanaan parikymmentä vuotta sitten päätin, että ennen neljääkymppiä lähden mukaan politiikkaan. Aika paljon minä siellä olen ollut ennenkin, mutta lähinnä sitä analysoivalla tai hallinnollisella puolella. Viime vuonna lopulta siirryin pysyvämmin spindoctoriksi politiikan pelottaviin ja likaisiin taustajoukkoihin. Henkilökohtaisista lupauksista kiinni pitävänä ihmisenä tulin sitten suostuneeksi kuntavaaliehdokkaaksikin, vaikka – rehellisyyden nimissä – viihdyn kyllä paremmin siellä toisella puolella.

Eli tässä tätä nyt sitten olisi. Olen perussuomalaisten kuntavaaliehdokas Kirkkonummella.

Tuosta yllä olevan koivupaneelin alta löytyy linkki kuntavaali-välilehdelle, jonne tulen vähitellen laittamaan linkkejä muille sivustoille ja tietoa vaalitavoitteistani ym. Välilehdeltä löytyvät esimerkiksi monet vastaamani vaalikoneet, joista varsin hyvin aukeaa se poliittinen mielipideilmasto, mistä ponnistan. Blogia lukeville se ehkä on tullut muutenkin selväksi, mutta toisaalta lähempänä kuntapolitiikkaa olevat teemat ovat olleet blogissa harvinaisempia.

Sosiaalisessa mediassa muuten liikun aika hiljaa. Facebook-sivua minulla ei ole ollut yli seitsemään vuoteen eikä tule olemaan näiden vaalien takiakaan. Twitterissä olen juuri aktivoitunut seuraajana, mutta en ole vielä itse twiitannut. Aion kyllä aloittaa. Kunhan saan itsekritiikkiäni laskettua sen verran, että kykenen lähtemään siihen touhuun… ensi viikolla!

twitter logo

Instagramissakin olen, mutta lähinnä ruokaharrastuspohjalta. Stories’eissa (näkyvillä 24 tuntia julkaisustaan) saattaa olla joitain väläyksiä muustakin elämästäni, mutta koko areena on täysin politiikkavapaa.

insta

Bloggaamiseen edellä olevalla ei ole vaikutusta – en ole täällä siis perussuomalaisten äänitorvena, vaan oma itseni omine ajatuksineni ja mielipiteineni. Todennäköisesti tulen postaamaan lyhyempiä ja ”helpompia” tekstejä, jotka liittyvät ehkä jotenkin myös kuntapolitiikkaan, mutta muuta erityistä muutosta ei ole luvassa. Joka tapauksessa bloggaamiseen – tai minkäänlaiseen kampanjointiin – jäävä aika on erittäin minimaalista… Teen vaaleja siis pääasiassa tuolla valtakunnan tasolla.

Sen verran kuntavaaliehdokasta minussa nyt kuitenkin on, että kehotan kirkkonummelaisia äänestämään kunnan parasta ehdokasta (siis minua!) ja kaikkia muita jakamaan tekstejäni ym. kuin viimeistä päivää. Opettelen tässä pikkuhiljaa mainostamaan itseäni…

– Ensimmäinen askel pois kuplasta on äänestää jotakin muuta kuin hubbabubbaa! Riikka Purra, realisti hymykuopilla, numero 101!

Vastustan #worldhijabday

hijab

Kuvakaappaus sivustolta  http://worldhijabday.com/

Tänään vietetään kansainvälistä Hijab-päivää. Tarkoituksena on viestittää maailmalle, että naisella on oikeus pukeutua hijabiin. Ja että se voimauttaa. Ja että se on kaunis.

Asiaan kuuluu, että myös muut kuin muslimit pukeutuvat tänään hijabiin. Some on jo täyttynyt kuvista, joissa ”solidaariset” länsimaiset naiset pukevat jopa muutaman vuoden ikäiset tyttölapsensa huiviin.

Tänä vuonna hijab-päivän tempauksissa on tarkoitus myös vastustaa Trumpia.

Juuri nyt tuntuu taas siltä, että sanat ovat loppu. Näen sairaalloista hulluutta. Ja sitä kumartavia, yhä syvemmälle.

Vastustan länsimaista hijabia, vastustan länsimaista hijab-päivää, vastustan islamisaatiota, niin sen aggressiivisissa kuin tällaisissa ”viihteellisissä” muodoissaan. Vastustan erityisesti sitä, että erilaisia alistamisen ja orjuuden muotoja lähestytään oikeuksien kautta.

Kannatan naisten ja miesten yhtäläisiä oikeuksia.

Minulle tämä on aina ollut päivänselvää. Mutta ehkä sitä pitäisi sitten vuonna 2017 jo alkaa huudella vähän kovempaa.

STAND FOR HER RIGHT TO BE FREE.

STAND FOR OUR RIGHT TO BE FREE.

STAND FOR OUR FREE COUNTRY.

STAND FOR EQUAL RIGHTS.

OPPOSE ISLAMISATION.

OPPOSE PATRIARCHALISM, OPPRESSIVE RELIGIONS AND SLAVERY.

OPPOSE HIJAB AND COVERING.

Your ”right to be covered”? Go ahead, but somewhere else.

Muita tekstejä samasta aihepiiristä:

Erilaisuuden sietäminen, suvaitseminen ja vastustaminen

Burkini kuin märkäpuku kuolleella triathlonistilla

Uuskielen anatomia: paperittomat

Suomessa kutsutaan nykyään paperittomiksi ihmisiä, jotka ovat tulleet maahan turvapaikanhakijoina, mutta saaneet kielteisen päätöksen. Nimitys on ristiriitainen ja vääristynyt.

Nimensä vastaisesti näillä henkilöillä nimenomaisesti on paperi. Siinä kerrotaan, että henkilö ei ole oikeutettu turvapaikkaan.

Tosiasiassa nämä ihmiset ovat siis joko ”kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita henkilöitä”, ”laittomasti maassa oleskelevia”, ”käännytettäviä”, ”palautusta odottavia” tai muuta vastaavaa. Mutta eivät paperittomia.

Aivan kuten Suomen passi kertoo, että ihminen on Suomen kansalainen ja että tällä on oikeus matkustaa johonkin toiseen maahan, kertoo suomalaisen viranomaisen kirjaama kielteinen turvapaikkapäätös, että henkilöllä ei ole oikeutta jäädä Suomeen. Eikä nauttia useimmista muistakaan suomalaisen (tai turvapaikan saaneen) nauttimista oikeuksista.

Paperittomiksi kutsutaan myös ihmisiä, jotka tulevat maahan turvapaikanhakijoina ilman matkustukseen oikeuttavia asiakirjoja, kuten passia tai viisumia. Useimmiten he ovat paperittomia omasta tahdostaan, koska ovat luopuneet dokumenteista ennen matkan alkua tai sen aikana. Toimenpide on ymmärrettävä, koska se lisää huomattavasti mahdollisuuksia saada turvapaikka tai ainakin pitkittää prosessia ja siten mahdollisuuksia saada jäädä.

Tosiasiassa nämä ihmiset ovat siis turvapaikanhakijoita, joilla ei ole matkustusasiakirjoja tai useinkaan mitään henkilöllisyyden todistavaa dokumenttia.

Toisinaan tietyistä maista tulevien ei kannata eikä tarvitse muuttua paperittomiksi, koska heidän kansallisuutensa takaa turvapaikan. Kyseisten maiden passeille on kovin kysyntä pimeillä markkinoilla.

Hyvin harvoin 2000-luvulla paperiton viittaa henkilöön, joka ei ole minkään maan kansalainen. Yleensä näihin henkilöihin viitataankin sanalla ”kansalaisuudeton” tai ”valtioton” – koska termi paperiton on niin inflatoitunut.

Suomalainen media on tehnyt itselleen karhunpalveluksen alistuessaan moralistisen uuskielen ja humanitaarisesta politiikasta hyötyvien toimijoiden vaatimuksiin käyttää kaikista turvapaikkaa tai oleskelulupaa ilman jäävistä ihmisistä termiä paperiton.

 

 

 

Puhutaan perustuslaista, osa 1: Perustuslaki, politiikka ja muuttuva todellisuus

rule-1752415_960_720

Perustuslakiin ja perus- ja ihmisoikeuksiin liittyvä keskustelu esitetään vaikeaselkoisena – ei vaikeana vain maallikoille, vaan toisinaan jopa oikeustieteellisen tutkinnon suorittaneille. Perustuslaki, kansainvälinen oikeus ihmisoikeussopimuksineen, valtiosääntöoikeus ja moni muu lain haara esitetään teknisesti puhdasoppista käsitteistöä ja argumentaatiota edellyttävänä, samanmielisten asiantuntijoiden tiukasti säädeltynä alana, jossa erimielisyydet ovat korkeintaan kosmeettisia. Sen kovaäänisimmät vaalijat esiintyvät milloin oikeusvaltion selkärankana, milloin ”yksinomaan tutkimukseen” tai ”ainoastaan oikeudelliseen arvioon” kantansa perustavina asiantuntijoina, joilla ei ole mitään tekemistä politiikan, ideologioiden tai edes näkökulmien kanssa. Väitetyssä neutraalisuudessaan he asemoivat itsensä korkealle poliittisten toimijoiden ja kansalaisten yläpuolelle. Profession, koulutuksen, julkaisuluettelon tai ”neutraalisuuden” taakse kätkeytyminen onnistuu toki muillakin aloilla – ja on toisinaan myös perusteltua – mutta oikeudellisten teemojen yhteydessä seuraukset ovat merkittävämmät.

Mikäli joku defensor legis -rintaman ulkopuolinen julkeaa esittää kriittisiä arvioita tai edes pohdiskelevia kysymyksiä kyseisen säädellyn alan asioista ja ilmeisistä merkillisyyksistä, hänet yleensä asetetaan naurunalaiseksi, laista mitään ymmärtämättömäksi tolloksi. Vastaavasti rintaman kanssa sattumoisin samaa mieltä olevat poliittiset toimijat nähdään ”perustuslaillisina” – tai vielä mairittelevammin, ihmisoikeuksien puolustajina. Perustuslakia ei siis tule kyseenalaistaa eikä vaihtoehtoja ole, ja vain oikeudellisen kompetenssin omaavat henkilöt saavat keskustella aiheesta.

Paitsi että tällainen toiminta on naiivia, ylenkatsovaa ja nimenomaan huonon asiantuntemuksen merkki – joskin yleistä erimielisyyttä kammoksuvassa yhteiskunnassamme – on se myös syvemmällä tasolla muuttanut lainsäädäntövallan ja oikeudelliseen arvioon suoraan tai epäsuoraan perustuvan vallan suhdetta.

Nähdäkseni liiallinen juridinen aktivismi nimenomaan kangistaa poliittisen ja oikeudellisen järjestelmän hengen korottaessaan itsensä demokraattisten periaatteiden yläpuolelle.

Perustuslaki, oikeusjärjestelmän ylin säädös, näyttää menettävän yhteytensä maalliseen ja ihmisten muotoilemaan tekstiin ja muistuttavan yhä enemmän eräänlaista pseudouskonnollista opinkappaletta – ikään kuin se olisi tippunut taivaasta, se olisi ikuinen ja iankaikkinen totuus, sitä ei sopisi kyseenalaistaa ja vain erityisen kilvoittelun ja vihkiytymisen myötä siitä voisi edes keskustella. ”Pappismiehet” palaavat kerta toisensa jälkeen julkisuuteen kertomaan, että ei, väärin meni taas, asia onkin näin: he ovat oikeassa, koska he vetoavat ”Sanaan”, jota ei sovi kyseenalaistaa.

Kyse on kuitenkin maallisen valtion laista – oikeussäädöksestä, ”lakien laista”, joka on syntynyt kuten muutkin lait, vaikkakin hitaammassa järjestyksessä. Kuten muihinkin lakeihin, siihen on vaikuttanut ympäröivä maailma, toimijoiden arvot ja politiikka, erilaisten asiantuntijoiden näkemykset ja maailmankuva, ja kuten kirjoituksessani myöhemmin pyrin tuomaan esille, jopa merkittävän paljon. Koska politiikka on konfliktista, myös kaikki siitä syntyvä lainsäädäntö sisältää aina vähintään erimielisyyden siemenen.

Mittavat perusoikeuksien luettelot, ihmisoikeudet, laaja henkilöllinen soveltamisala ja monet muut perustuslain ominaisuudet ovat sangen uusi osa suomalaista oikeusjärjestelmää. Se, että ne nyt ”yhtäkkiä” näyttävät kolahtavan yhteen monien poliittisten tavoitteiden kanssa, ei kerro politiikan viallisuudesta tai erityisen röyhkeistä päättäjistä.

Toisinaan erityisesti politiikan oikealla laidalla esitetty näkemys ”perustuslaki- tai perusoikeusfundamentalistien” liialliseksi käyneestä vallasta osoittaa, että edustuksellisella demokratialla on kovaääninen ja hyvin voimakas kilpailija, joka näyttää juristien lisäksi vetoavan erityisesti tietynlaista poliittista maailmankuvaa ja agendaa ajaviin toimijoihin. Sen ohella, että tuomioistuimilla on yhä enemmän valtaa määrittää, pannaanko lainsäätäjien päätöksiä täytäntöön ja miten ja että oikeudellisilla keinoilla ylipäätänsä lähestytään yhä useampia julkisia kysymyksiä ja poliittisia kiistoja, tällaista kehitystä voidaan kuvata politiikan ja julkisen toiminnan legalisoitumisena.

Yhteiskunnallisena kehityssuuntana se suosii oikeudellisen koulutuksen saaneita, ”lain puolustajia”, ja siirtää myös politiikan painopistettä. Kärjistäen, mitä enemmän oikeudellisilla arvioitsijoilla on valtaa suhteessa päätöksentekoon, sitä vähemmän sitä todennäköisesti on esimerkiksi kansanedustajilla.

Viimeksi tänään Suomen Asianajajaliitto on tullut julkisuuteen vaatimuksella paitsi lisätä tuomioistuinten mahdollisuutta ohittaa tavallisia lakeja perustuslain nojalla, myös perustaa valtioneuvoston kanslian yhteyteen erityinen oikeudellinen neuvosto valvomaan lainsäädäntötyötä nimenomaan perustuslaki ja ihmisoikeudet edellä. Juristiikka näkyy ja kuuluu mediassa ja laajemmin julkisessa keskustelussa lähes päivittäin.

Perustuslain yhä suurempi merkitys suhteessa kaikkeen muuhun demokraattiseen päätöksentekoon ja sen välitön yhteys kansallisen järjestelmän ulkopuolisiin säädöksiin (kuten EU, ihmisoikeuselimet, kansainväliset sopimukset) vahvistaa niin sanottua legaalista konstitutionalismia. Konstitutionalismin periaatteiden mukaisesti tämä puolustaa erityisiä valtion ja kansalaisten syvempiä ja pysyvämpiä tavoitteita ja tarpeita, lyhytnäköisten ja muutoksille alttiiden poliittisten mielihalujen sijaan.

Samaten Suomen uuden perustuslain haluttiin olevan riippumaton ”kulloisistakin poliittisista tai taloudellisista suhdanteista”, jotta se voisi toimia vakaana perustana koko poliittisen järjestelmän toiminnalle. Näin ei kuitenkaan nähdäkseni tapahtunut.

banner-1013517_960_720

Aivan kuten perustuslain uudistuksen yhteydessä lukuisat asiantuntijat näkivät, että vanha perustuslaki ei enää vastaa muuttunutta maailmaa, voi saman argumentin esittää tänäänkin. Perustuslaki näyttää nimittäin rajoittavan normaalia poliittista ja valtiollista liikkumatilaa. On aiheellista kysyä, miksi Suomeen ylipäätään haluttiin perustuslaki, joka ei selvästikään toimi vain lakien lakina, valtiollisen oikeusjärjestelmän perustana, tarpeeksi yleisenä, ilman liian yksityiskohtaisia määräyksiä, vaan on sen sijaan huomattavan tarkka ja laaja-alainen kokoelma erilaisia yksilökeskeisiä, liberaaleja ja ”jälkivaltiollisia” normeja.

Kuten sanottua, tällainen kyseenalaistaminen ei miellytä heitä, joiden mukaan ”perusoikeudet” ja ”ihmisoikeudet” nimenomaan ovat aina ja kaikkialla valtiotoiminnan kansallinen ja kansainvälinen ydinkärki, ja tämän kuuluukin rajoittaa merkittävästi valtion ja kansaa edustavan demokratian liikkumavaraa tehdä minkäänlaisia ”omia” päätöksiä. Näiden näkemysten mukaan globalistinen, riittävän ”valtioton” perustuslaki on ainoa oikea tapa lähestyä asiaa.

legal-1143114_960_720

Joka tapauksessa, perustuslaistamme ei siis vain sattumalta löydy tällaisia seikkoja – eivätkä ne kuulu perustuslakiin mitenkään määritelmällisesti. Suomeen siis nimenomaan haluttiin ”kansainvälinen” perustuslaki, joka lisää perusoikeuksia ja julkiseen valtaan kohdistuvia toimintavelvoitteita, nojaa vahvasti ihmisoikeusajattelulle eikä tee eroa kansalaisen ja ei-kansalaisen välille.

Oleellista on kuitenkin ymmärtää, että tämä halu ei ollut eikä ole ”neutraali” sen enempää kuin sen täydellinen vastakohtakaan on. Trendikäs se kyllä on, ja resonoi vahvasti kulttuuristen, sosiaalisten ja myös taloudellisten ”suurideoiden” kanssa, erityisesti retoriikan tasolla. Se tukee yleensä tiettyjä poliittisia näkökulmia, ei kaikkia. Nimenomaan vasemmistolaiseen ajatteluun kuuluu korostaa yksilön positiivisia oikeuksia (oikeus saada valtiolta jotakin hyvää) minkäänlaisten velvollisuuksien sijaan ja samalla ymmärtää kulttuurinen, sosiaalinen ja inhimillinen todellisuus ennen muuta rajattomana, globaalina ja universaalina.

Koska ajatus on oleellisilta osiltaan yhtenevä myös (oikeistolaisten) globaalitalouden intressien kanssa, vaikkakin muuten ristiriidassa, sen painoarvo on huomattava. Euroopan yhdentyminen poliittisena projektina vaikutti myös huomattavissa määrin. Alakynteen rajattomuuden ideologiassa jäävät aina valtion oikeudet ja yksilön velvollisuudet, olipa varsinainen poliittinen asemoituminen mikä tahansa.

Vanha perustuslaki ei juuri kolahdellut yhteen yksilön oikeuksien kanssa eikä sieltä voinut löytää kannustusta yhdenvertaisuuden yhä laajemmalle leviäville vaatimuksille. Hallitusmuodon perusoikeusluettelo oli lähes muuttumaton yli 70 vuotta. Perustuslaki harvoin esti poliittisia toimijoita tekemästä normaalia, konkreettista politiikkaa tai valtiota toimimasta täysivaltaisena suvereenina yksikkönä. Se ei edustanut nykyaikaiseen konstitutionalismiin liitettävää globalismia, eurooppalaista valtiosääntökehitystä tai ”yleiseurooppalaista ihmisoikeuskehitystä”.

Siksi se oli vanhentunut ja vääränlainen. Mahdollisesti samaan tapaan kuin ummehtuneeksi luonnehdittu yhtenäiskulttuurimme, juro ja totinen kansanluonteemme tai ylipäätänsä yksitoikkoinen elämämme, ennen 1990-lukua.

Puutteelliseksi väitetyn perusoikeusluettelon ja vanhentuneen perustuslain aikana Suomesta ei kuitenkaan tullut diktatuuri, kansalaisia polkeva tyrannia, vaan lyhyessä ajassa maailman turvallisimpien, demokraattisimpien ja hyvinvoinniltaan korkeimmalle sijoittuneiden valtioiden joukkoon kuuluva maa, joka kaiken lisäksi tuntui olevan kansainväliseltä statukseltaankin tarpeeksi moitteeton.

Perustuslaki suojasi ennen muuta valtiota ja kansalaisia, ei imitoinut globalismin miellyttävää mutta tosimaailmassa kovin kevytmielistä ja pinnallista retoriikkaa tai sisältänyt yhtä maailman laajimmista perusoikeusluetteloista.

Monien mukaan on onni, että tuo painajainen päättyi.

Loukkaantuminen ja tunteiden suojelu

1

Idealismiko on voitolla? Vai ehkä sittenkin idiotismi? Ehei, voitolla on emotionalismi.

Haluamme suojella tunteita, tunnistaa niitä, palvoa niitä, varoa niitä. Haluamme suojella tunteita enemmän kuin sananvapautta. Pelkäämme loukkaamista ja loukkaantumista enemmän kuin mitään muuta.

Yksilö on olevinaan vahvempi kuin koskaan, mutta se on valetta! Yksilö on heikompi kuin koskaan. Se loukkaantuu, itkee, suree ja ottaa henkilökohtaisesti. Mitään se ei enää tunnu kestävän.

Yksilön sukupuoli, yksilön seksuaalisuus, yksilön kulttuuri, yksilön poliittinen maailmankuva, yksilön ruokavalio, yksilön se ja tuo – kaikki on uhattuna. Välillä koko ryhmä yksilöitä loukkaantuu samaan aikaan!

Julkinen elämä typistyy anteeksi pyytämiseksi, katumiseksi, sensuroinniksi, häpeämiseksi, korjaamiseksi, pahoitteluksi.

Vihapuhetta! Loukkaannun! Sattuu!

Tämäkin on tuontitavaraa. Suomessa ei voitaisi keksiä mitään näin typerää, eihän.

Milloin satuttaa kaupan maitomainos, milloin presidenttiehdokas, milloin outo mainos.

Äidit syyllistyivät. Miksei videossa ole isejä.

Kuvitellaanpa, että siinä olisi ollut isä.

Mistä olisi syntynyt loukkaantuminen?

  • Heteroseksuaalisesta normista.

Kuvitellaanpa, että siinä olisi ollut kaksi äitiä.

Mistä olisi syntynyt loukkaantuminen?

  • Valkoisista ihmisistä.

Kuvitellaanpa, että siinä olisi ollut kaksi mustaa äitiä.

Mistä olisi syntynyt loukkaantuminen?

  • Kulttuurisesta omimisesta. (Pardon?)

Kuvitellaanpa, että… mainosta ei olisi edes tehty.

Ei, kuulkaa, ei näin voi olla. Tämähän on naurettavaa. Eikö meidän pitänyt opetella väittelemään eikä poraamaan? Keskustelemaan eikä särkymään?

Eikö meidän kuulu puolustaa sananvapautta, kriittisyyttä ja erimielisyyttä eikä sinun oikeuttasi itkeä?

Tunteet kuuluvat elämään. Ja ne ovat selvästi muotia, viihdeohjelmista politiikkaan. ”Vanhanaikaisesti” ajatellen tunteet kuuluvat ennen muuta yksityisiin suhteisiin – siellä ne ovat autenttisia. Välittömästi kun tunteet tuodaan julkiselle areenalle ja mikä pahempaa, niiden päälle rakennetaan kokonaisia ohjelmia, politiikkaa, ideoita – ne muuttuvat ei-autenttisiksi. Reaktiot ovat opeteltuja, sentimentaalisuus ylittää järjen ja logiikan, moraalilla ja kyyneleillä ratsastamisesta tulee normi.

Tunnespektaakkeleita, päivästä ja viikosta toiseen.

Miksi? Eihän sellainen ihminen ole rohkea, joka ”uskaltaa” loukkaantua. Säikky raukkishan hän on. Eikö näinkään enää saa sanoa? Ei tietenkään.

Stereotyyppinen feminiinisyys – eli tunnevaahtoaminen ja pillitys – on nostettu suureen arvoon. Uskalla tuntea, uskalla itkeä, loukkaannu. Mitä puppua. Henkilökohtaisesta on jälleen tehty poliittista.

Mielestäni rohkea ihminen katsoo asioita asioina, niitäkin, jotka eivät miellytä ja rakentaa näkemyksensä muuhun kuin sen varaan, mikä ”tuntuu hyvältä”.

Ja jos nyt ihan oikeasti joskus tulee paha mieli, mitä sitten? Katsele kattoon hetken aikaa ennen nukahtamista ja ajattele, että huomenna on varmasti parempi päivä.

Kansalaisjärjestöt ja määrittelyvalta: mitä meidän tulee ajatella ihmisoikeuksista ja turvapaikanhakijoista

aaa

Kansalaisyhteiskunta ja demokratia

Vilkas kansalaisyhteiskunta on jokaisen oikean demokratian yksi kulmakivi. Kansalaisten vapaa toiminta ja etenkin halu ja kyky operoida tärkeiden asioiden parissa kertovat terveestä valtion rinnalla (tai joissain näkemyksissä ala- tai yläpuolella) toimivasta yhteiskunnasta.

Autoritaarisissa maissa ja diktatuureissa kansalaisyhteiskunnan rooli on yleensä aina heikko. Järjestöt eivät voi toimia vallan kyseenalaistajina eikä niiden järjestäytyminen ole vapaata. Samalla yleensä myös median toiminta on hyvin rajoitettua, ja toisinajattelijoiden asema vaikea.

Neuvostoliiton hajoamisen ja itäblokin murtumisen myötä kansalaisjärjestöjen ja ylipäätänsä kansalaisyhteiskunnan – joissain tapauksissa jopa globaaliseksi väitetyn – rooli vahvistui ympäri maailmaa. Useissa tapauksissa niiden nähtiin olevan uuden demokraattisen mallin airut, liberalismin kuljetin ja vahvistaja. Näkemykset maailman edistymisestä ja etenemisestä kohti liberaalia ja demokraattista ihannetta olivat vahvoja ja varmoja.

Samaan aikaan Maslowin tarvehierarkiamallissa ylätasoille päässeet kehittyneet länsimaat alkoivat kaivata enemmän “jälkiteollisia” kohteita kansalaistoiminnalleen. Poikkikansallisella tasolla toimivat suuret ympäristöjärjestöt ja muun muassa ihmisoikeuksien kanssa työskentelevät järjestöt nousivat yhä tunnetummiksi. Vahvimmillaan ne tarjosivat postmodernistuvalle yksilölle mallin globaalista kansalaisesta, jonka fokus, siteet tai huolet eivät ole rajoittuneet kansallisvaltioihin. Nykyään tällaisten organisaatioiden rooli kansainvälisessä politiikassa on vakiintunut.

Vaikka monien suurten poikkikansallisten järjestöjen voi sanoa erkaantuneen ruohonjuuritason toiminnasta, on niiden asema rahoituspohjan suhteen toisaalta usein ongelmattomampi. Koska ne eivät useinkaan vastaanota tukea valtioilta, elinkeinoelämältä tai edes valtioidenvälisiltä järjestöiltä, toteutuu riippumattomuus selvästi paremmin kuin esimerkiksi valtioihin läheisesti yhdistyneillä järjestöillä.

Valtioon sidotut järjestöt

Osin tai toisinaan jopa kokonaan rahoituksensa valtiolta tai “puolivaltiollisilta” toimijoilta saavien järjestöjen asema on vahvistunut etenkin vahvojen, tuloja voimakkaasti tasaavien valtioiden sisällä. Esimerkiksi Suomessa on normaalia, että vain alle 10 prosenttia järjestöjen toimintavaroista tulee yksityisiltä lahjoittajilta ja jäsenistöltä – kaikki loput eri ministeriöiltä, kehitysyhteistyövaroista, EU:lta, Raha-automaattiyhdistykseltä ja/tai valtioidenvälisiltä organisaatioilta, kuten YK:lta ja sen eri ohjelmilta.

Kuten suurten NGO:iden, myös pääasiassa kansallisella tasolla toimivien järjestöjen rooli on ammattimaistunut ja toisaalta usein fragmentoitunut, niin että yksi järjestö saattaa toimia useassa eri toimintasegmentissä. Organisaatioiden jäsenjärjestöjen ja muiden yhteistyömallien kautta syntyy moniin asiakysymyksiin tiheä verkko, jonka näkyvyys ja kuuluvuus yhteiskuntapolitiikassa ja erilaisissa spesifeissä asiakysymyksissä on huomattava. Järjestöissä toimivat johtohenkilöt muodostavat virallisia ja epävirallisia verkostoja ja esiintyvät usein julkisuudessa legitiimeinä ja objektiivisina substanssinsa hallitsijoina. Järjestöjä käytetään asiantuntijaorganisaatioina niin lainvalmistelussa ja -arvioinnissa, mediassa kuin muissakin yhteyksissä.

Universaalien ihmisoikeuksien asiantuntijat ja valtio

Substanssin osaaminen kattaa vahvimmillaan ja näkyvimmillään aiheet, joita voidaan kuvata sanoilla poikkikansallinen, globaali ja myös liberaali, sen tietyssä merkityksessä. Enemmistö, jollei kaikki, näistä voidaan asettaa yhteisen nimittäjän, ”universaalit ihmisoikeudet”, alle. Maahanmuutto, turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten oikeudet, muihin vähemmistöihin liittyvät teemat, tasa-arvo, naisten oikeudet ja muut välittömästä kansallisvaltioperspektiivistä irrotetut teemat ovat yleisiä. Toisaalta järjestökenttää halkoo merkittävä osa pienempiä organisaatioita, joiden tehtävät vaihtelevat yleisestä aiheen esillä pidosta valtioille ja kunnille kuuluvien tehtävien hoitoon.

Valtion ja erilaisten järjestöjen välille on muodostunut monimutkainen ja usealla eri tasolla toimiva palvelu-, tieto- ja vaikuttamisjärjestelmä. Sitä ylläpitää ja edistää paitsi yleinen kansalaisyhteiskunnalle ja demokraattiselle osallistumiselle annettava arvo, myös valtion ja kuntien tehtävien delegointi, “yksityistäminen”, ei-valtiollistaminen, “osaamispohjaisten” ja ruohonjuuritasoa korostavien politiikkaohjelmien esiinnousu.

Mihin järjestöjen tiedollinen ja määrittelyyn perustuva valta, usein jopa hegemonia, sitten perustuu? Pohjimmiltaan se nojaa yleisluontoiseen ajatukseen kansalaistoiminnan legitimiteetistä – siihen, että “asian parissa” toimivat kansalaiset, vaikkakin usein virkamiestasoista palkkaa nauttivina työsuhteisina, tietävät ja tuntevat asian läheisesti, “omakohtaisesti”.

Määrittelyjen kautta syntyy erilaisia intuitiivisia mutta usein vahvistamatta jääneitä dikotomioita ihmisten hyvää edistävien kansalaistoimijoiden ja valtion, politiikan, poliitikkojen, talouden tai yleisen järjestelmän kasvottomuutta, tehokkuutta ja rationaalisuutta edustavien toimien välille. Vaikka näkemys yleisellä tasolla on totta – kansalaisyhteiskunta on välttämätön osa toimivaa demokratiaa ja tasapainoista yhteiskuntaa – on se myös nykymaailmassa, erityisesti Suomen kaltaisten inklusiivisten hyvinvointiyhteiskuntien tapauksessa, hyvin naiivi.

Valtio tarvitsee legitimiteetin

Järjestöt, joiden toiminta perustuu käytännössä erilaisiin valtion keräämiin verotuloihin – tai näiden kierrättämiseen erilaisten yhteenliittymien kautta – ovat kulkeneet hyvin pitkän matkan varsinaisista kansalaisyhteiskunnan toimijoista. Tämä ei voi olla näkymättä niiden toiminnassa ja luonteessa. Kyse ei useinkaan ole siitä, etteivätkö ne olisi kriittisiä valtiovaltaa kohtaan. Päinvastoin, usein ne edelleen ovat, mutta asetelma on vähintäänkin lukkiutunut ja siitä puuttuu luonteva kansalaistoimijalle kuuluva vaikuttaminen.

Valtion edun mukaista on, että se saa (esimerkiksi maksamalla oikeille toimijoille) legitimiteetin kansalaisyhteiskunnalta. Politiikka näyttäytyy kuten sen täytyy 2000-luvulla näyttäytyä – ainakin näennäisesti ruohonjuuri- ja kansalaistasoa sekä välitöntä substanssia edustavien kannanottojen huomioimisena. Politiikasta tulee “moniäänistä”.

Samaan aikaan kuitenkaan monissa teemoissa ei toteudu oikea moniäänisyys, vaan ainoastaan sellainen äänisyys, joka kykenee edistämään asiaa “oikein”. Se, miten tämä “oikea” toteutuu tai on toteutumatta aktuaalisessa politiikassa, on toinen asia.

Otan esimerkiksi maahanmuuton, joka itselleni on kaikkein läheisin. Valtiota lähellä olevien kansalaistoimijoiden tuotosta ja toimintaa seuraamalla saa käsityksen, että teema on täysin yksisuuntainen, epäpoliittinen, yksinkertainen ja että sen ainoat “haasteet” liittyvät siihen, että valtio ei toimi tarpeeksi humaanisti. Tietenkään asia ei ole näin. Maahanmuutto on mitä poliittisin ja normatiivisin teema, ja myös sen humanitaarisessa merkityksessä vahvasti erilaisten intressi- ja etukonfliktien värittämä.

Pakolaisia ja turvapaikanhakijoita edustavat tahot, joiden määrittelyvalta asian “oikeanlaisessa” ymmärtämisessä on huomattava, edustavat nimenomaan pakolaisia ja turvapaikanhakijoita. Kyseessä on eräänlainen etujärjestö, jolla on tietysti myös itsellään merkittäviä intressejä. Itse asiassa juuri maahanmuuttoon keskittyvä järjestökenttä on monitasoisuudessaan, rahoituspohjassaan ja määrittelyvallassaan erityisen keskittynyt ja dominoiva.

Ihanteista todellisuuteen

Voiko rubriikin “ihmisoikeudet” alla sitten todella olla objektiivinen? Ehkä, mikäli liikumme todella abstraktilla tasolla. Mutta välittömästi kun siirrymme abstraktilta tasolta alemmaksi, ihmisoikeudet muuttuvat konkreettisemmiksi, poliittisiksi ja hyvin usein taloudellisiksi asioiksi. Kenen hyväksi tuloja siirretään? Mitkä ryhmät hyötyvät verovaroista? Keiden ihmis- ja perusoikeuksia edustetaan – koko universuminko, tuskinpa vain? Miten ihmisoikeuksia tulkitaan? Mille kansalaistoimijoille osoitetaan toiminta-avustuksia?

Ottaessamme kontekstiksi konkreettisen maailman – joka usein on merkittävästi huonompi kuin abstraktinen paras maailma, jossa oikeudet todella ovat jakamattomia, ikuisia ja kyseenalaistamattomia – esimerkiksi turvapaikanhakijoiden oikeudet eivät näyttäydykään objektiivisina. Ne ovat yksi puoli asiasta – konkreettisella tasolla toisille annettavat oikeudet nimenomaan saattavat olla joiltakin toisilta pois ja tämäkin on vain yksi osa laajaa kokonaisuutta.

Oleellista on myös ymmärtää, että ainoat todelliset ihmisoikeuksia takaavat toimijat ovat valtioita ja niillä on välttämättä myös muita intressejä kuin “universaalit ihmisoikeudet”.

Totta on kuitenkin myös se, että käytännössä “universaalit ihmisoikeudet” toimivat ainoastaan silloin, kun ihminen sattuu onnistumaan pääsemään kyseisen valtion alueelle. Indokiinasta käsin on melko turha huudella valtiollemme kuuluvista ihmisoikeuksista, vaikka niiden määritelmällisesti kuuluisi kuulua myös sinne – ihmisoikeuksien abstraktiossa ei edes tarvita valtioita, vaan Taka-Intian niemimaa on osa maailmaa, kuten Jämsäkin.

Käytäntö vain on pitkälti toinen, ja tämä ei edes aina ole huono asia. Se vain on niin ja tulee aina olemaan.

Kaiken tämän toteaminen ei tietenkään tarkoita, etteikö esimerkiksi pakolaisten oikeuksia edistämään pyrkiviä tahoja tulisi olla olemassa ja aktiivisesti haastamassa valtio- ja muuta politiikkaa. Yhtä lailla järjestökentän kuuluisi täyttyä erilaisten ryhmien etuja ajavista ja ongelmia esillä pitävistä toimijoista.

“Oikean” tiedon purkaminen

Oleellista on kuitenkin ymmärtää, että tietyn näkökulman nostaminen ainoaksi hyväksytyksi, vakavasti otettavaksi ja valtiota ja muita “vääriä” voimia haastavaksi on kyseenalaista, puhumattakaan siitä, että valtio mahdollisesti tukee rahallisesti vain yhtä kantaa. Kansalaisjärjestöiksi kehutuilla mutta todellisuudessa enemmän etujärjestöjä muistuttavilla toimijoilla ei voi olla hegemoniaa selvästi erilaisia intressejä ja vahvaa poliittista ja moraalista luonnetta edustavissa asiakysymyksissä.

Pakolaisten kanssa työskentelevillä ihmisillä mitä ilmeisimmin on oleellista tietoa siitä, miten turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten elämä ruohonjuuritasolla sujuu. Heillä epäilemättä on vastuu ja myös oikeus pyrkiä edistämään näiden oikeuksia ja hyvinvointia. Kaikkea tätä valtio voi käyttää hyödyksi muotoillessaan näitä ryhmiä koskettavaa politiikkaa. Tässä ei ole mitään epäselvää.

Tästä huolimatta pakolaisten kanssa työskentelevillä ihmisillä ei ole eikä voi olla yksinomaista tietoa ja määrittelyvaltaa sen suhteen, mitä maahanmuutosta, kansainvälisestä turvapaikkaoikeudesta, valtioiden toiminnasta ja resurssien allokaatiosta yleisesti tulisi ajatella. On yksinkertaisen selvää, että toimija, jonka tehtävänä on ajaa pakolaisten etua ja yleisesti liberaalia turvapaikkapolitiikkaa, kuuluu poliittisella kartalla tiettyyn kohtaan. Tätä vastassa on erilaisia toimijoita, sillä aihe, josta puhutaan, ei ole yksiulotteinen.

Ruudulle auki kirjoitettuna asia vaikuttaa päivänselvältä. Tosiasiassa se ei kuitenkaan ole sitä, ja käytännön yhteiskunnan toimissa se unohtuu liian usein. Määrittelyvallan keskittyminen on erittäin oleellinen ongelma myös Suomessa. Monissa asiakysymyksissä siihen liittyy myös demokratian ongelmia, sillä näyttää siltä, että kansalaisten enemmistö ei useinkaan ole samanmielinen kansalaistoimijakenttää edustamaan ripustettujen toimijoiden kanssa.

Puoluepolitiikan monipuolistuminen on osaltaan helpottanut tilannetta, mutta puolueet ovat vain yksi osa demokratian kanavista eivätkä tuskin enää 2000-luvulla voi korvata kansalaiskentän suorempaa ääntä.

Kansalaistoimijat, asiantuntijat ja liberaali maahanmuuttopolitiikka

Politiikan tutkimuksissa on todettu, että valtiot, joissa maahanmuuttoa kannattavien järjestöjen ja toimijoiden kenttä on vahva, toteuttavat liberaalimpaa maahanmuuttopolitiikkaa. On myös osoitettu, että vaikka valtiot olisivat “kovia” puheissaan ja aikeissaan, valuu kovuus usein hukkaan – koska liberaali valtio on sitonut kätensä sisältäpäin, muun muassa juuri rajoituksiin “luonnostaan” kriittisesti suhtautuvan kansalaiskentän kautta. Toisaalta on havaittu, että maahanmuuttopolitiikka on usein sitä liberaalimpaa, mitä enemmän se tapahtuu suljettujen ovien takana, pois julkisesta poliittisten toimijoiden ja kansalaisten keskustelusta.

Myös Suomessa maahanmuuton asiantuntijat, niin julkisuudessa kuin piilossakin, ovat jo useamman vuosikymmenen olleet asiaan tietyllä tapaa suhtautuvia “aktivisteja”.

Se, nojaako “aktivismi” ensisijaisesti teoreettiseksi väitettyyn yksipuoliseen maailmankuvaan tai eri konteksteissa toteutuviin faktoihin (tutkijat), tietyn ryhmän etujen ajamiseen (kansalaisjärjestöt) vai vain “oikeaksi” määritellyn näkökulman edustamiseen (esimerkiksi media) on tässä tapauksessa toissijaista. Tulos on yleensä aina samankaltainen.

Näin ollen kriittiselle havainnoijalle ei ole tullut yllätyksenä, että lopulta yksipuolista katsantoa vastustamaan on syntynyt vastavoimia, olivatpa kyseessä sitten yleisluontoinen poliittinen ”populismi” tai kyseenalaisinkin keinoin vastapoolien etuja esille tuomaan ja edistämään pyrkivät tahot.

On selvää, että yksipuolinen “aktivismi” ei voi tarjota sen enempää objektiivista tietoa kuin mikään muukaan yksipuolinen näkökulma. Se, että se sattuu olemaan hyvää – eli moralistisesti tai “universaaleihin ihmisoikeuksiin” vedoten oikeaa – ei valitettavasti muuta asiaa.

On myös oleellista ymmärtää, että yksittäisen valtion toiminta ei ole eikä koskaan voi olla objektiivista siinä mielessä, että se suhtautuisi tasapuolisesti kansalaistensa ja “kaikkien muiden” oikeuksiin. Tässä mielessä “aktivismin” instrumentaalinen merkitys valtiopolitiikan legitimoijana on ilmeistä.

Niinpä sisäasiainministeriö ei tule oikeasti koskaan toiminnallisesti sisäistämään pakolaisoikeusjärjestön “oikeaa” näkökulmaa, vaikka se sitä “kriittisellä korvalla” kuinka kuuntelisi. Se ei voi, onneksi.

Lopuksi

Innoituksen kirjoitukselle sain viikko sitten, kun osallistuin jälleen yhteen maahanmuuttoseminaariin, jossa yhteen ottivat aktivistit ja “väärä maailma”. Väärää maailmaa paikalla edustivat muun muassa sisäministeri ja poliisihallitus ja osin myös “liian paljon valtiota myötäilevä” tutkimus, muutamaa populistia unohtamatta.

Sen sijaan usea muu valtiollisen tahon edustaja oli onnistuneesti niellyt aktivismidiskurssin, ainakin juuri tuota tilaisuutta varten – eikä toimijoiden välille löytänyt eroa muuta kuin rinnassa keikkuvaa nimilappua tarkastelemalla. Kansalaisjärjestöjen – tai toisaalta esimerkiksi evankelisluterilaisen kirkon – ylläpitämä diskurssi ja tieto esitettiin absoluuttisesti ainoana oikeana, ja tähän kaikkien muiden toimijoiden tuli jollain tapaa suhteuttaa itsensä. Keskustelu turvapaikanhakijoiden palauttamisesta muuttui, jälleen kerran, eri toimijoiden moraalisen kilven kiillottamiseksi.

Lopulta saimme todistaa suoranaista kansalaistoimijoiden masinoimaa apologiatempausta, jossa useampi maahanmuuttoviranomainen miltei pyysi anteeksi hirmuista ja illiberaalia politiikkaa, jota paikalla toimensa puolesta joutui edustamaan.

Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, missä ja kenen hallussa oikea tieto ja määrittelyvalta ovat.

Maahanmuuttoa, Kongeriget Danmark?

Tanska kiristää yhä maahanmuuttopolitiikkaansa. Miten se on enää mahdollista? Onko kyseessä pohjoismaa lainkaan?

Hvordan kunne du gøre det, Kongeriget Danmark?

IMG_6571

Lego Nyhavn

Tanska alkoi jo muutama vuosikymmen sitten sangen merkittävästi erkaantua pohjoismaisesta maahanmuuttomallista, ensin suhteessa Ruotsiin, sitten myös Suomeen ja Norjaan. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Tanskan maahanmuuttopolitiikka on tiukentunut selvästi, ja viime vuonna alkaneen turvapaikanhakijavirtojen kiihtymisen myötä siihen on edelleen tehty kiristyksiä.

Oleellista mielestäni on ennen muuta se, että tanskalaisessa mallissa ei ole kyse vain turvapaikkapolitiikasta, vaan koko maahanmuuttopolitiikan ja kansallisuuden ja valtion “ideologia” on tietyllä tapaa erilainen. Siinä on aina korostettu huomattavasti enemmän integroivia, jopa assimiloivia seikkoja, ja muutenkin lähtökohta on ollut kansallisvaltiokeskeinen – tanskalainen. Tanskalaiset poliitikot eivät etenkään kylmän sodan päättymisen jälkeen ole kainostelleet puhua kansallisesta edusta, työperäisen maahanmuuton ja tanskalaisten etujen ensisijaisuudesta tai “hyväntekemisen” haittapuolista.

Jo 1980-luvulla Tanskassa on käyty keskustelua hyvinvointivaltion ja maahanmuuton välisestä suhteesta ja hieman myöhemmin on systemaattisesti alettu laskea maahanmuuttoon liittyviä kuluja ja toisaalta myöhemmin sen rajoittamisesta koituvia säästöjä. Myös monessa muussa maahanmuuttajien tilastointiin ja rekisteröintiin liittyvässä asiassa Tanska on poikkeuksellinen pohjoismaa.

(Suomen Migristä käytiin keväällä ottamassa Tanskasta oppia. Ehkä saamme myöhemmin nähdä, kantaako oppi hedelmää.)

Hvad Søren laver du her…

Toisaalta siinä missä Tanska rajoittaa maahanmuuttoa muun muassa korjatakseen kestävyysvajettaan, Suomi on nähnyt asian päinvastoin – maahanmuuttoa tulee lisätä kestävyysvajeen ja demografisen ongelman korjaamiseksi, ehkä jopa levittää punaisia mattoja tänne haluaville. Mahdollisesti siksi maahanmuuton kustannusten laskemisen kanssakaan ei ole välitetty täällä olla niin tarkkoja.

Nuivahkosta suhtautumisesta huolimatta Tanska on ollut selvästi “hyvä” valtio ulospäin. Jo 1970-luvulla se pääsi kehitysavun tasossa toivottavaan 0,7 prosenttiin bruttokansantulosta, 20 vuotta myöhemmin suhde oli jo 1 %. Toisaalta Tanskan osallistuminen Yhdysvaltain rinnalla humanitaarisiin väliintuloihin ja sotatoimiin on lisännyt valtion roolia kansainvälisellä kentällä. Joidenkin arvioiden mukaan sen juuri tästä syystä tulisi osallistua enemmän myös turvapaikanhakijoiden vastaanottamiseen.

louis-poulsen-ph5-lamp-classic-design-MAIN_2

Tanskalaista valaistumista, LP PH-5 kuva täältä

Siinä missä esimerkiksi Australian politiikka nojaa erilaisiin non-arrival-toimiin ja offshore-prosesseihin, joilla estetään turvapaikanhakijoita saapumasta, Tanska on keskittynyt korjaamaan vetotekijöitään ja laatimaan yleisesti rajoittavampia sääntöjä. Tanskan maahanmuuttolainsäädäntöä voi kuvata hyvin dynaamiseksi, jopa ketteräksi, sillä maalla on tapana muuttaa sitä usein.

Viimeisen 15 vuoden aikana ulkomaalaislakeja on muutettu keskimäärin jopa muutaman kuukauden välein. Vaikka tiukat politiikat ovat tietysti aiheuttaneet  kritiikkiä, ovat monet Euroopan maat seuranneet Tanskan nopeita toimia ällistyksellä. Paitsi että Tanska onnistuu nopeasti laittamaan rajansa kiinni – jo vuonna 2011 se sulki väliaikaisesti Saksan vastaisen rajansa huolimatta siitä, että sen nähtiin rikkovan Schengen-säädöksiä – se kykenee myös säätämään uusiin tilanteisiin sopivia lakeja.

Myös muut pohjoismaat ovat alkaneet, hitaasti mutta varmasti, siirtyä monessa asiassa Tanskan tielle. Kunhan Tanska pysyy kuitenkin aina muutaman virstanmitan edellä, voi moraalisen närkästyksen edelleen kohdistaa sinne.

Kuten monessa maassa, myös Tanskassa yllyke moniin muutoksiin on lähtenyt yhdestä puolueesta tai sen kasvavaan suosioon sopeutumisesta. Muut tärkeät puolueet ovat yleensä seuranneet perässä. Myös vasemmistopuolueiden maahanmuuttokannoissa on tapahtunut merkittäviä muutoksia tiukempaan suuntaan. Tanskan kansa on antanut tiukalle politiikalle sangen selvän mandaatin viimeksi viime vuonna, kun maahanmuuttokriittisin kansanpuolue nousi oikeistoblokin suurimmaksi puolueeksi, mutta jättäytyi silti oppositioon. Yksiselitteisenä tavoitteena hallituksella on vähentää merkittävästi turvapaikanhakijoiden määrää ja samalla säästää vähintään miljardi kruunua (134 miljoonaa euroa) vuosittain.

IMG_6499

Verrattuna esimerkiksi naapurimaihin Ruotsiin ja Saksaan, Tanskaan saapuu – tai jää – huomattavasti vähemmän turvapaikanhakijoita. Tanskan pakolaiskiintiö on viime vuosina ollut noin 500 eli sekin selvästi pienempi kuin esimerkiksi Suomessa.

Tärkeimmät Tanskan humanitaarista maahanmuuttopolitiikkaa rajoittamaan pyrkivät toimet ovat rajakontrollin lisäämisen ohella perheenyhdistämisen kiristäminen, sosiaali- ja muiden etuuksien merkittävä heikentäminen ja sitominen integroinnin onnistumiseen, oleskelulupien väliaikaisuuden lisääminen, vastamainonta, kansalaisuuden saamisen vaikeuttaminen sekä viime aikoina myös niin sanottu “majoitusmaksu” ja vastaanottotoiminnan standardien lasku.

Tanska myös tulkitsee pakolaissopimusta yleisesti tiukemmin: se oli muun muassa yksi ensimmäisistä maista, joka kielsi turvapaikan sillä perusteella, että hakija saapui turvallisen maan kautta. Tämä ns. tanskalainen lauseke päätyi myöhemmin, tosin maltillisempana, myös Dublinin ja Schengenin sopimuksiin.

Myös muilla politiikan sektoreilla on tehty muutoksia, jotka heikentävät maahanmuuttajien asemaa. Maassa on muun muassa suunniteltu vankeusrangaistuksen “ulkoistamista” tiettyihin kolmansiin maihin, kuten Puolaan, Romaniaan ja Liettuaan, tapauksissa, joissa vankeutta kärsivää maahanmuuttajaa ei voida palauttaa. Myös ulkonaliikkumiskielto vastaanottokeskusten alaikäisille nousi otsikoihin nuorisofestivaalilla tapahtuneiden seksuaalirikosten myötä, ja kaikki suuret puolueet kannattivat tätä. Voisiko kukaan normaali poliitikko ehdottaa tällaista esimerkiksi Suomessa?

Perheenyhdistämiseen tehtävistä rajoituksista merkittävin koskee ajanjaksoa, jonka jälkeen yhdistämistä voi hakea: se pidennettiin yhdestä vuodesta kolmeen. Oikeuteen liittyy myös velvoitteita muun muassa integraation suhteen, kuten myös tulo- ja asumiskriteerejä sekä eräänlainen “vakuusmaksu”.

Viime viikkoina on nähty, että Tanska ei ole vielä lopettanut: se kiristää ehtoja entisestään halutessaan olla vähemmän houkutteleva kuin esimerkiksi muut pohjoismaat tai Saksa. Kriitikot eivät ymmärrä hoppua: miksi nyt enää pitää kiristää, kun juuri ketään ei ole tulossakaan (esim. HS, maksumuuri). Juuri siksi, sanovat tanskalaiset. He varautuvat ja ennakoivat.

Race to the bottom – ja ihan avoimesti.

Ja – samalla kun Tanska muuttuu vähemmän houkuttelevaksi, muut pohjoismaat, Suomi mukaan lukien, muuttuvat suhteellisesti houkuttelevammiksi. 

tumblr_mumq63m6XF1sonzrko1_500

Perheenyhdistäminen on useasti nostettu yhdeksi tärkeimmistä keinoista vaikuttaa sekä saapuvien turvapaikanhakijoiden määrään että yleiseen maahanmuuttoon. Ero esimerkiksi Suomeen on tässä mielessä huomattava – Suomessa perheenyhdistämistä ei pitkään ole edes laskettu mukaan humanitaarisen maahanmuuton alaan, vaikka se moninkertaistaessaan saapuvien määrän on ehdottomasti yksi sen merkittävin osa.

Myös sosiaali- ja muiden etuuksien pienentäminen on ollut oleellinen keino vähentää vetotekijöitä. Muun muassa työttömyysturva tai vastaava on alle 7 vuotta maassa olleiden kohdalla muutettu “integraatiotueksi”, joka on noin 55 prosenttia alkuperäisestä – siis kansalaisten saamasta – etuudesta. Integraatiotukea on kuitenkin mahdollista saada tietyissä tapauksissa korotettuna, esimerkiksi neljänneksellä, kun tanskan kielikoe on läpäisty.

Parhaillaan Tanskan hallitus on suunnittelemassa yhä uusia kiristyksiä etuuksiin, ja ministerit ovat todenneet, että politiikka on täysin riippuvaista siitä, minkä verran turvapaikanhakijoita maahan saapuu. Jos virta taas alkaa kiihtyä, on mahdollista tehdä hyvin nopeita heikennyksiä.

Tanskan politiikan lähettämä viesti on merkittävä. Lainsäädännöllinen vauhdikkuus ja käytännölliset ratkaisut kertovat paitsi salakuljettajille ja maahan pyrkiville myös muille valtioille, että Tanska on tosissaan. Yksinkertaisuudestaan huolimatta tämä seikka on tärkeä. Jo pelkästään tanskalaisten poliitikkojen erilainen puhetapa – jossa turvapaikka nähdään poikkeuksena, ei sääntönä, jossa ymmärretään punnita hyötyjä haittoihin, jossa korostetaan kansallista etua ja niin edelleen – vaikuttaa siihen, että maahanmuuttopolitiikka näyttää voimakkaalta. Näyttäessään voimakkaalta se myös on voimakasta. Tanska on selvästi omapäinen, myös suhteessa EU:hun.

Tanskan suorittama vastamainonta on myös laajaa ja kohdistuu sekä konflikti- ja lähtöalueille, sosiaaliseen mediaan että kotimaahan. Tanska on pyrkinyt vaikuttamaan suoraan salakuljettajiin, jotka tarjoavat turvapaikanhakijoille tietoa eri maiden käytännöistä. Myös tämän se tekee hyvin avoimesti eikä juuri pyri peittelemään intressejään moralistisen kielen alle. Se ei piilota rajoituksiaan eikä selittele niitä, vaan sen sijaan jopa ylikorostaa niiden merkitystä. Tanska haluaa vähemmän humanitaarisia maahanmuuttajia, yksinkertaisesti, ja tuo tämän kaikin tavoin esille. Uudet rajoitukset ovat myös merkittävästi vähentäneet ihmisten tuloa. Tosin asiaan vaikuttavat luonnollisesti myös muiden Euroopan maiden käyttöön ottamat rajatarkastukset ja muut liikettä patoavat toimet.

18143912

Koska tanskalaisessa mallissa kansalaisia on vuosikymmenien ajan informoitu maahanmuutosta kattavasti ja todenmukaisesti, myös median kautta, on poliittinen ilmapiiri sangen erilainen kuin esimerkiksi Ruotsissa. Tätä taustaa vasten ei vaikuta yllättävältä, että solidaarisuudestaan kuuluisassa pohjolassa on kansa, joka äänestää maahanmuuton kiristämisen puolesta – ja on monessa muussakin asiassa rohkeampi ja itsenäisempi.

Ehkä eniten huomiota viimeisen vuoden sisällä on saanut Tanskan päätös takavarikoida turvapaikanhakijoiden arvoesineitä ja kaikki yli 1370 euroa ylittävät varat. Tätä on perusteltu sillä, että turvapaikanhakijoiden tulee edes tältä osin osallistua vastaanottamisen kuluihin – tästä syystä siis nimitys “majoitusraha”. Kesäkuussa yhdeltä turvapaikanhakijaseurueelta lopulta takavarikoitiin 3400,- /henkilö, yhteensä hieman yli 17 000,- Tällä summalla kyseisen seurueen ylläpito vastaanottokeskuksessa kustannetaan alle kahden kuukauden ajan.

Toimi olisi ollut mahdollinen jo olemassa olevien lainsäädännöllisten säädösten pohjalta, mutta jälleen kerran valtio pelasi varman päälle ja muutti vastaanottoon liittyvää lakia. Siitä huolimatta kritiikki on ollut kovaa ja usein myös vääristelevää. Turvapaikanhakijoilta ei ole poistettu vihkisormuksia tai muita tunne-esineitä ja puhelimiakin on poistettu muiden syiden takia – jotta saataisiin paremmin selville, mistä ja mitä kautta turvapaikanhakija saapuu. Tämän jälkeen puhelin on palautettu.

Myös tässä on siis merkittävä ero useisiin muihin maihin. Tanskan järjestelmä ei luota yksilön kertomukseen yhtä paljon, etenkään paperittomien tapauksessa. Puhelinten takavarikointia on käytetty useissa tapauksissa todistamaan, että henkilö ei tule sieltä (yleensä Syyriasta), mistä väittää tulevansa. Myös sitä, että henkilöpaperit ovat hukkuneet, mutta puhelin ei, on käytetty hakijan asemaa heikentävänä seikkana – ei viranomaisten työtä lisäävänä, kuten Suomessa.

94e8ab27625cdc368c903af3c28acfc0

Tanskassa maahanmuuttopäätöksiä tehdään myös useassa eri instanssissa. Oikeusministeriön alainen maahanmuuttovirasto tekee näistä vain noin 10 prosenttia. Poliisien ja muiden viranomaisten läsnäolo prosessissa on tiiviimpi, samaten viranomaisten välinen tiedonantovelvollisuus on korkea.

Majoitusrahan saama huomio herättää ihmetystä siksi, että asiassa ei varsinaisesti ole mitään dramaattista. Jos niin tahdottaisiin, myös Suomen laki sallisi tulkinnan, jossa turvapaikanhakijan omat varat vaikuttaisivat vastaanottorahaan. Vastaanottolain 19 § toteaa, että vastaanottorahaa annetaan välttämättömän toimeentulon turvaamiseksi, jos henkilö on tuen tarpeessa eikä hänellä ole omia tuloja tai varoja, ja 20 §, että hakijan tulot ja varat otetaan huomioon vastaanottorahaa myönnettäessä. Vastaava kohta löytynee useimpien Euroopan maiden lainsäädännöstä, koska se on myös EU-direktiivissä.

Tanskan mallia leimaa myös paperittomien ja muiden turvapaikanhakijoiden yhä selvempi erottaminen toisistaan. Edellisten prosessi kestää kauemmin, koska henkilöllisyys halutaan saada selville voimakkaammin kuin useimmissa muissa maissa. Toisaalta mikäli hakija ei pyri auttamaan viranomaisia selvityksessä, hänen asemansa kärsii siitä konkreettisesti. Paperittomille turvapaikanhakijoille ollaan suunnittelemassa erityisiä varmuusleirejä, joista ei olisi vapaata kulkua ulos, ennen kuin henkilöllisyys on selvitetty. Myös Dublinin sopimuksen perusteella palautettavat on tarkoitus saattaa tällaisiin keskuksiin, koska aiemmin heistä suurin osa on kadonnut.

Palauttamiseen liittyvät ongelmat ovat Tanskassa olleet vastaavia kuin muuallakin, mutta näihin on alettu kiinnittää yhä enemmän huomiota. Säilöönotosta tullee seuraava suuri kritiikin kohde. Sitäkään ei silti ole mahdotonta sopeuttaa voimassa olevien sopimusten alaan – juuri siksi, että paperittomien tapauksessa useinkaan kysymys ei ole pakolaissopimuksen määrittämistä pakolaisista. Syyriasta saapuvilla turvapaikanhakijoilla henkilöllisyyden todistavat asiakirjat ovat yleensä tallessa.

Uusien kiristysten jälkeen myös oleskelulupien väliaikaisuutta ollaan lisäämässä. On myös ehdotettu, että pysyvään oleskelulupaan vaadittaisiin aina vähimmäiskielitaito ja työpaikka. Toisaalta työperäisten oleskelulupien rakenne on monisyinen. Myös humanitaarisilla maahanmuuttajilla on periaatteessa mahdollisuus osallistua muutamiin työperäisiin kategorioihin. Työllistymisessä yleisesti on kuitenkin samanlaisia haasteita kuin muuallakin, joten ero humanitaarisen ja työperäisen maahanmuuton välillä on edelleen huomattava.

Ei ole yksiselitteistä, onko vastaanottotoiminnan heikentämisellä vaikutusta vetotekijöihin, mutta toisaalta niitä voidaan perustella puhtaasti taloudellisilla seikoilla. Muun muassa telttamajoitus ja yleisesti edullisimpien vuokrien perässä siirtyminen ovat vaikuttaneet vastaanottotoiminnan kustannuksiin. Hallitus on myös todennut, että mikäli turvapaikanhakijamäärät jälleen nousevat ennätyksellisiksi, vastaanottotoiminnasta on mahdollista kiristää edelleen.

Tanska on saanut paljon kritiikkiä osakseen. Euroopan neuvosto on esittänyt, että Tanskan toimet saattavat olla Euroopan ihmisoikeussopimuksen vastaisia – ainakin maa toimii “sopimusten raja-alueilla”. Kansalliset ja kansainväliset ihmisoikeustoimijat ovat luonnollisesti myös hyökänneet toimia vastaan ja korostaneet, mitä se tekee Tanskan imagolle ja kansainväliselle roolille. YK:n pakolaisjärjestö on todennut, että sosiaaliavustukset lähes puolittava laki on pakolaissopimuksen vastainen ja syrjivä. Tanska on joutunut selittelemään toimiaan myös Euroopan parlamentissa, muun muassa juuri syrjintäväitteiden vuoksi. Tanskan on myös väitetty toimivan vastoin sekä eurooppalaisia että pohjoismaisia arvoja.

Euroopan tasolla huomionarvoisen asiasta tekee se, että Tanska, vaikkakin EU:n jäsenmaa, ei osallistu oikeus- ja sisäasiainneuvoston toimiin turvapaikka- tai maahanmuuttoasioissa. Se ei siis myöskään ole hyväksynyt mitään näihin liittyvää direktiiviä eikä sitä sido Euroopan tuomioistuimen päätökset tällä alueella. Monien asiantuntijoiden mukaan jotkut Tanskan turvapaikka- ja perheenyhdistämispolitiikat eivät olekaan EU-lain mukaisia. Toisaalta kuten edellä on kuvattu, Tanska on toiminut aina melko omapäisesti – eikä maahanmuutto ole ainoa sektori – ja voidaankin olettaa, että vaikka Tanska olisi mukana EU:n turvapaikkapolitiikassa, se siltikin noudattaisi omaa linjaansa. Lienee kuitenkin selvää, että itsenäisyyttään tarmokkaasti vaaliva maa on hyötynyt poikkeuksellisesta asemastaan – jonka se on ihan itse valinnut.

Pohjolan ja keskisen Euroopan välissä sijaitsee pikkuruinen maa, jolla näyttää menevän hyvin melkein kaikessa. Tanskassa asuu maailman onnellisin kansa ja paikka on tunnettu ilmapiiristään, jota kuvataan sanalla hygge. Oman maan ja kansan arvostaminen ei olekaan ”nuivaa” – puhumattakaan vähemmän mairittelevista ilmaisuista – vaan ihan normaalia, edellytys kaikelle muulle. Realismi tuntuu vallitsevan lähes yhtälailla Köpiksen hipsterialueilla kuin lilliputtivaltion reuna-alueillakin – ja punavalkolippu liehuu.

 

 

 

(perustuu raporttiin ”Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet: Imagon suojelusta rajojen suojeluun”)

Burkini kuin märkäpuku kuolleella triathlonistilla

Ranska on islamofobinen. Ranska sakottaa burkinipukuisia naisia mutta ei märkäpukuun sonnustautuneita surffaajia. Ranska kieltää burkinit mutta ei ristiriipuksia. Islaminuskoinen ei saa pukeutua burkiniin, mutta jos ranskalainen haluaa pukeutua koko vartalonsa (paitsi päänsä) peittävään uimapukuun, se on mahdollista.

Bikinitkö sitten eivät alista? Kuka on kysynyt minulta, haluanko esitellä itseäni?

Ranskassa on meneillään moraalipaniikki. Taas valtio on naisten kimpussa. Yhden vaatekappaleen takia. Jonka tarkoitus oli vapauttaa naisia, uimaan ja uimarannalle. Miksi Ranska haluaa laittaa naiset takaisin sisätiloihin?

Toiseuttamista. Miksi verhottu nainen on vaarallinen? Miksi ei kielletä uimashortseja? Miksi nainen ei saa peittää itseään? Miksi aina miehet päättävät?

Tämä tarina on moneen kertaan kerrottu, ja päläpälä-julkaisuissa kuvattu. Naurettavaa! Kaksinaismoralistista! Pikkumaista! Ajatella, siellä ne ranskalaiset jahtaavat uimarannalla naisia!

Vaan kun ei ole. Nimittäin kun juuri te – jotka ette käsitä, mitä eroa on ristiriipuksilla, märkäpuvuilla tai burkineilla – olette saaneet aikaan sen, että demokratioissamme ei voida enää tehdä tarkoituksenmukaista politiikkaa. Juuri te, jotka olette vuosikaudet julistaneet, että länsimainen kulttuuri ei ole mitään, kansallisvaltiot eivät ole mitään, mikään ei ole mitään, ei ole mitään ”meitä”, ja että pitää puhua oikeilla sanoilla mutta vääristä asioista – juuri teidän ansiostanne kaikenlainen poliittinen toiminta on taantunut vain sarjaksi ruutuhyppelyä ja sanaleikkejä.

Burkinien sakottaminen ranskalaisilla uimarannoilla on ruutuhyppelyä. Kun pääministeri joutuu selittelemään, mitä eroa on ristiriipuksella ja burkinilla, ollaan keskellä sanaleikkiä.

Tämä parodia on liberaalin monikulttuurisen, kosmolitanistisen, isänmaattoman ja kodittoman identiteettipolitiikan aikaansaannos. Postmoderni keikaus, kaikki itsessään, ei mitään muuta. Tyhjää.

Tyhjää.

Matkalla ei minnekään. Maailmaan, jossa toiset nauravat heille, joiden mielessä tässä kaikessa oli vielä jotain puolustettavaa.

 

burkini

 

C’est ridicule?

Se on naurettavaa vain ihmiselle, joka ei ymmärrä historiaa, kulttuuria eikä ihmisten välisen todellisuuden hienosyisempiä ominaisuuksia. Joka ei ymmärrä yksilönvapauden, demokratian tai sukupuolten välisen tasa-arvon mekanismeja tai edellytyksiä.

Joka ei ymmärrä uskonnoista, Euroopasta, valtioista. Hyvinvoinnista, sananvapaudesta, ilmaisunvapaudesta, (v)aatteenvapaudesta.

Joka ei arvosta osakseen saatua, etuoikeuksiaan, yltäkylläistä.

Jonka sodasta on liian pitkä aika.

Kompleksiseksi väitetyssä maailmassamme moni asia on hyvin yksinkertainen, mikäli kykenee katsomaan ruutuhyppelyjen ja sanaleikkien taakse. Burkineista sakottamiselle ei tarvitse hakea selitystä kymmenistä vasemmistointellektuellien konstruoimista toiseuttamis-, fobioimis-, politisoitumis-, seksuaalisjabbadabbaistumis- tai muista pyrkimyksistä. Liberalismin aivopesemä ”individualisti” ei tarjoa asiaan hyvää selitystä, ei liioin feministiksi luokiteltu monikulttuurisuusaktivisti. He vain lisäävät kaaosta. Niin kauan kuin turvallisuusvastaavakin on pakotettu puhumaan vallitsevan konvention mukaisella termistöllä, emme saa aikaiseksi kuin somessa kiitäviä meemejä.

Miten olisi vaihtoehtoisesti näin:

Onpa hyvä, että Ranska puuttuu burkineihin, sillä eiväthän ne sinne kuulu. Kuten eivät kuulu tännekään. Moniin maailman valtioiden ne ilmiselvästi kuuluvat, mikä on ehkä ihan ookoo. (Tai sitten ei, mutta otetaan nyt tämä oma paikka ensin.) Vaikka burkini nyt on vain pieni osa koko ongelmaa, niin parempi kai siihen puuttuminen kuin ei mihinkään puuttuminen?

Kas noin. En tarvinnut yhtään teoreettista tsydeemiä, en perustuslaillista kannanottoa, en hulvatonta Libera-logiikkaa enkä laïcité’n kehitystä pohtivaa analyysia.

Ei ihme, että populismi on muodissa. Se on nimittäin uskomattoman helppoa!

Yhdestä asiasta me voimme kai kaikki olla samaa mieltä. Kyse ei todellakaan ole vain yhdestä vaatekappaleesta!

 

(aiheesta aiemmin: Erilaisuuden sietäminen, suvaitseminen ja vastustaminen)