Peruskoulu takaisin

Kouluihin tarvitaan arvonpalautus – perusasioihin, opetukseen ja oppimiseen, opettajan rooliin. Huikentelevaiset pedagogiset tavoitteet toimivat jossakin ja joillakin, mutta eivät koko yhteiskunnan tasolla. Peruskoulun ei pidä haihatella eikä julistaa ideologiaa, vaan opettaa lapset osaamaan ja olemaan ihmisiksi. Olen tässä aikamoinen konservatiivi – mielestäni kouluun mennään aamulla, istutaan ainakin pääasiassa pulpetissa, kirjoitetaan, luetaan, lasketaan. Saadaan koenumero ja todistus, jossa on numeroita tai muuten selkeä arvostelu. Totellaan ja arvostetaan opettajaa.

Kaikkein tärkeintä on palauttaa kouluihin vaatimustaso. Luokka-asteelta toiselle ei saa päästää, mikäli tavoitteita ei ole saavutettu. Suurin osa toisen asteen ongelmista johtuu peruskoulusta – siitä, että amikseen menee nuoria miehiä, joilla ei ole siihen mitään edellytyksiä. Ysiltä pääsee nuoria, joiden luku- ja kirjoitustaitokin on surkea.

Nykyisen peruskoulumme tila edesauttaa heikommista lähtökohdista tulevien, etenkin poikien, syrjäytymistä. Peruskoulun tehtävä on korjata heikommista lähtökohdista tulevien taivalta, ei pahentaa sitä.

Suomalainen koululaitos pitää palauttaa sille tasolle, jossa me ennen olimme. Pääsimme hyvin pitkälle ihan sillä vanhalla koulujärjestelmällämme – ilman ilmiöpohjaisuutta, ilman digihulluutta, ilman koko ajan lisääntyviä oppilaiden vapauksia.

Lapsilta pitää vaatia jotakin. Myös koulussa rajat ovat rakkautta.

Hyvä peruskoulu antaa hyvien loistaa, mutta huolehtii myös muista – sekä kokonaisuudesta. Pedagogiikkaa tai opetussuunnitelmia ei saa suunnitella muotivirtausten tai ideologioiden pohjalta. Me kyllä tiedämme, mikä toimii!

Koulumme ei kestä väestöpohjan kulttuurista moninaistumista eikä sen tarvitsekaan. Olemme onnistuneet kaikissa mittareissa muun muassa juuri siksi, että olemme olleet niin homogeeninen joukko.

Tietyistä maista tuleva maahanmuutto aiheuttaa valtavia ongelmia kouluissa. Polarisaatio kasvaa – hyvät ja huonot koulut erkaantuvat toisistaan – eikä maahanmuuttajakouluihin pumpattava lisäraha ratkaise asiaa. Tietyistä maista tulevien maahanmuuttajien oppimistulokset ovat heikkoja, mutta oppilaat saavat kuitenkin helpommin parempia arvosanoja.

 

Koulutustason lasku ja muut oppiasteet

Suomalaisten koulutustaso on kääntynyt laskuun. Tämä on yksi huolestuttavimpia käänteitä maassamme. Mikäli valtiomme tuottaisi meille relevanttia tilastotietoa ja kykenisimme irrottamaan datasta maahanmuuttajataustaisten osuuden, uskon, että huomaisimme, että suomalaisten koulutustaso ei ole kääntynyt laskuun. Mutta emme voi tarkastella asiaa, koska yksiselitteistä tietoa ei ole tarjolla. Joka tapauksessa asiaan pitää suhtautua suurella huolella.

Kouluttautuminen on hyvä asia. Mutta ei hinnalla millä hyvänsä. Vaadin osaamista ja tasokkuutta. Kaikkia ei ole luotu lukemaan. Lukion ei kuulu opettaa muovailuvahan muovailua eikä yliopistossa pitäisi joutua ihmettelemään opiskelijoiden surkeaa äidinkielen taitoa. On suurta hulluutta tunkea maahan saapuvia ummikkoja lähihoitajakoulutukseen – sieltä sitten mummojen pyllyjä pesemään. Tämä ei toimi. Ajamme päin seinää.

Yliopistolaitoksessa on niin paljon pielessä, etten tähän kirjoitukseen sitä edes avaa. Akateemisessa maailmassa on useita oppialoja, joilta leikkaisin mieluusti – mutta myös useita, joihin panostaisin lisää. Mikäli autonominen tiede toimisi kuten sen kuuluisi toimia, luottaisin siihen. Nyt valitettavasti en voi niin tehdä.

Ammattikoulutus pitää palauttaa raiteilleen. Melkein 70 prosenttia opiskelijoista on aikuisia – he ovat siellä muun muassa työttömyystilastojen kaunistamiseksi – ja yhä suurempi osa koulujen energiasta menee kotouttamiseen ja kotouttamishankintoihin.

Ammattikoulutus keskeytetään usein, lähiopetus on vedetty minimiin ja osaamistulokset ovat heikkoja. Toisen asteen maksuttomuus ei auta tähän ongelmaan tuon taivaallista, vaan olisi ainoastaan sosiaalidemokraattien ja muun vihervasemmiston tyypillinen imagopoliittinen laastaritoimi, joka maksaisi paljon.

Ihan oikeasti koulun ongelmia sillä ei korjattaisi.

 

Maahanmuutto ja koulut

Opettajien ammattijärjestö OAJ on huomannut, missä liikkuu paljon löysää rahaa ja vakansseja. Niinpä sen sijaan, että se ottaisi kriittisesti kantaa maahanmuuttoon, joka pilaa koululaitostamme, se vaatii koko kotouttamisen toimialaa siirrettäväksi työ- ja elinkeinoministeriöstä opetus- ja kulttuuriministeriöön. Tällöin pumppaaminen olisi kätevämpää.

OAJ ei juuri koskaan puhu maahanmuutosta (vaikka opettajat yhä enemmän puhuvat). Nyt – yhdistettynä edellä kuvaamaani järjestön hallitusohjelmatavoitteeseen – se on kuitenkin yhtäkkiä tullut ulos kannanotolla, jonka mukaan ”Suomi on epäonnistunut maahanmuuttajien kotouttamisessa”.

Ei kannata antaa itseään hämättävän. Kyse on vain juuri siitä, minkä edellä selitin – valtavan maahanmuuton rakentamista intresseistä.

Vielä rautalangasta: maahanmuutto ja kotouttaminen saattaa olla OAJ:n ja monen muun tahon etujen mukaista, mutta suomalaisen koulujärjestelmän tai muiden kansallisten jalokiviemme etujen mukaista se ei ole.

Valitettavasti opettajat eivät voi yleensä puhua asiasta suoraan.

Samaa omaan taskuun pelaamista tapahtuu yhteiskunnassamme tietysti kaikkialla. En tule koskaan sitä hyväksymään, vaikka se kuinka olisi maan tapa ja ”luonnollinen” osa moniarvoista ja monimutkaista demokraattista länsimaata. Vähin, mitä voin tehdä, on informoida ihmisiä näistä kuplista ja niiden vaikutuksista. Byrokratia kasvattaa itse itseään, laajenee holtittomasti ja vaatii aina lisää rahaa.

 

Syntyvyys, perheet ja ihmisten vastuu

En näe väkilukumme vähenemistä yksinomaan negatiivisesti. Se on yksinomaan negatiivista, mikäli maahanmuuttoa ei saada loppumaan, mutta mikäli saadaan – kuten toisaalla esitän – laskevat käyrät eivät ole mikään maailmanloppu. Sitä paitsi eivät ne muutenkaan välttämättä ikuisesti laske.

Joka tapauksessa haluaisin, että suomalaiset tavalliset ihmiset tekisivät enemmän lapsia. On järjetöntä, että kaupungissa asuvan kahden työssäkäyvän vanhemman pitää tarkkaan miettiä, onko taloudellisesti mahdollista tehdä useampia lapsia, mutta kokonaan sosiaaliturvan varassa asuva perhe voi tuottaa yhteiskunnalle uusia jäseniä vaikka kuinka monta.

Toisille päivähoitomaksut ovat suuret – ylimpään maksuluokkaan pääsee varsin maltillisilla kahden vanhemman tuloilla – mutta toiset voivat viedä koko katraansa päivähoitoon, vaikka itse ovat kotona. En ymmärrä tätä. Varhaiskasvatuksella varmasti on sosiaalinen tehtävä, mutta silti olen sitä mieltä, että tärkeintä olisi tukea vanhempia olemaan vanhempia. Heillä on tärkein kasvatusvastuu.

Emme me tee lapsia tälle valtiolle.

Samaan aikaan kun vanhemmuus on yhä vaativampaa – hoida hyvät koulut, kuskaa sinne ja tänne, osallistu ja osallista, taistele teknologian ylivaltaa vastaan, maksa ja maksa ja maksa – yhteiskunnassamme on kasvava osuus vanhempia ja perheitä, joilta homma on täysin hukassa. Vanhemmuus on pahassa kriisissä, mikäli lapsia ei kyetä kasvattamaan enää kotona, vaan sitä vaaditaan yhteiskunnan instansseilta – ensin päiväkodilta, sitten koululaitokselta, sitten sosiaalivaltiolta, lastensuojelulta ja aina joltakin aputädiltä. Sitten syytetään rakenteita ja vaaditaan lisää resursseja, tukea, apua ja ymmärrystä.

Milloin meistä tuli näin säälittäviä?

Ja totta kai – maahanmuuttajat ovat tässäkin aivan ylikorostuneessa roolissa, vaikka ongelma ei tietenkään yksinomaan koske heitä.

Paitsi että huono vanhemmuus tuottaa valtiosta riippuvaisia nuoria, se tuottaa myös yliherkkiä ja kaikesta loukkaantuvia, identiteetiltään pahasti häilyviä ihmisiä. Kun tähän lisätään median ja muun ympäristön edistämä propaganda esimerkiksi monikulttuurisuudesta, omien juurien halveksunnasta ja rajattomista sukupuoli- ym. identiteeteistä, en ainakaan itse ihmettele, että pahoinvointi ja mielenterveysongelmat lisääntyvät.

 

Digi, data, peli ja some

Merkittävä osa lastensuojelun asiakkaista kärsii peliriippuvuudesta. Teknologialle ja laitteille on siirretty paljon sellaista, mikä kuuluisi vanhemmille. Perheet, joissa on ongelmia, eivät jaksa taistella pelejä ja teknologiaa vastaan. Lapsi pysyy hiljaa ja omissa oloissaan, kun sille antaa laitteen.

Joka päivä näen julkisissa liikennevälineissä ihan pieniäkin lapsia, jotka tuijottavat ruutuja. Yleensä lasten vanhemmat tekevät samaa, eikä edes katsekontaktia synny. Puheterapeuttien asiakkaina on koko ajan enemmän lapsia, jotka eivät opi puhumaan. Koululaisten sanavarasto kapenee, normaali kielen tuottaminen on hankalaa.

Myös valtiomme tekee ihmiskoetta teknologiauskovaisuudellaan. Lapset ja nuoret käyttävät laitteita kaikkialla, myös kouluissa, keskeneräisillä ja kehittymättömillä aivoillaan. Kirjoista on luovuttu, ekaluokkalainenkin kirjoittaa jo näppäimistöllä.

Tulevana keväänä matematiikan ylioppilaskoe on sähköinen, vaikka sitä tuntuvat vastustavan kaikki, niin matematiikan opettajat, tutkijat kuin opiskelijat itsekin. Ihmisten aika menee huonosti toimiviin sovelluksiin ja turhanpäiväisiin raportointeihin. Keskittymiskyky heikkenee, nuoret eivät jaksa lukea edes lyhyitä tekstejä. Äiti uppoaa illalla someen eikä jaksa edes kuunnella, mitä lapsi kertoo…

Tämä on äärettömän surullista.

En ole teknologiavihamielinen, olen teknologiakriittinen. Laitteet voivat toimia kouluissa oppimisen tukena, mutta itsetarkoitus ne eivät saa olla. Ensin pitää olla perusasiat hallussa. Luokka, jonka oppilaat eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa ja joilla on käytös- ja elämänhallinnan ongelmia ja 10 eri äidinkieltä, ei tarvitse tabletteja tai älypuhelimia. Niistä on tällaisessa tilanteessa ainoastaan haittaa.

 

Perheet, sukupuolet ja tasa-arvo

Perhe tarvitsee puolustajan yksilöiden aikakaudella. Olen huolissani lasten kustannuksella tehtävistä ratkaisuista. En ymmärrä ”tasa-arvoa”, joka väittää, että äiti ja isä ovat samanlaisia tai että lapset ovat joku uhraus. Kavahdan perhevapaamalleja, jotka väittävät olevansa tasa-arvoisia vaatimalla isän kotiin yhtä pitkäksi aikaa kuin äiti on. Tietysti on hienoa, että isät osallistuvat yhä enemmän lastenhoitoon, mutta jotain tolkkua tähänkin.

Myönnän auliisti, että en itse koskaan voisi viedä omaa liian pientä lastani päiväkotiin, jotta ”työllisyys olisi parempi”. En myöskään lopettaisi imettämistä liian aikaisin ja antaisi paikkaani isälle, jotta ”tasa-arvo toteutuisi”. Ymmärrän hyvin, että vuosien kotona olemisellani on ollut vaikutuksensa uraani – keskimäärin naisten kohdalla varmasti vielä enemmän kuin itselläni – mutta suoraan sanoen en piittaa siitä. Mikään ei voi olla tärkeämpää kuin lapseni ja heidän hyvinvointinsa.

En myöskään näe miehiä ja naisia toistensa kilpailijoina. Mikäli perheessä oikeasti vanhemmat joutuvat kisaamaan keskenään, kuka ”saa” mennä töihin ja kuka ”joutuu” jäämään lasten kanssa, joku on liitossa ehkä muutenkin pielessä. Eivät nämä asiat tietenkään aina yksinkertaisia ole, mutta kannatan silti arkijärkeä ja vastustan tavallisen perhe-elämän patologisoimista.

Kaikkein kauimmin kotona lapsia hoitavat naiset ovat vähiten koulutettuja ja yleensä työttömiä. Suurin osa perheistä käyttää ainakin jonkin verran hoitovapaata, ja useimmat lapset ovat varhaiskasvatuksessa viimeistään täyttäessään kaksi vuotta.

Perhevapaauudistuksen pitää lähteä näistä realiteeteista. Toisaalta sen välittämät arvot on syytä ymmärtää. Perhepolitiikasta ei pidä tehdä työllisyyspolitiikkaa eikä tasa-arvopropagandaa.

Minusta on luonnollista, että lapset ovat ihmisten tärkein asia.

Niin ajattelevien ihmisten maasta tulee hyvä, vauras ja onnellinen.

 

***

Muita kirjoituksiani aiheesta:

Koulushoppaamisesta

Koulutususkovaiset, konsultit ja hygieniapassit

Kyvykkäät, muutoshaluiset digikoulut ja ketterät ruutupäät

Hyvinvointivaltio, äitiyspakkaus ja ilmainen koulutus

Päiväkoti, jossa ei ole yhtään suomea äidinkielenään puhuvaa lasta

Mitä enemmän maahanmuuttoa, sitä enemmän heikennyksiä

Miksi päivähoidon ei pidä olla maksutonta

(Yliopistosta ja tutkimuksesta useita kirjoituksia – etsi sivupalkista asiasanojen avulla.)

***

Julkaisen vaaleja kohti mentäessä neljä erilaista teemakokonaisuutta, joissa paitsi käsittelen tavoitteitani myös tuon tarkemmin esille, millainen ihminen minä olen.

Aiemmin on julkaistu YMPÄRISTÖ.