sosiologia

Linnan juhlien aikaan

/ Riikka / 5 kommenttia
Antti Rinne totesi eilisen videomme (alla) julkaisun jälkeen, että perussuomalaisilla on käynnissä lokakampanja ja että arvomme ovat todella erilaiset.
 
Jälkimmäisestä asiasta on helppo olla samaa mieltä. Arvojemme erilaisuus ei ole ehkä koskaan tullut enemmän selväksi kuin nyt. On vaikeaa ymmärtää, miten paljon tässä maassa on päättäjiä, joita ei kiinnosta oman maan kaikkein tärkeimmät asiat.
 
Lokakampanja tämä ei sen sijaan ole. Itselläni ei ole mitään tarvetta loata ketään. Enkä ”ratsasta raiskauksilla”. Olen puhunut aiheesta ainakin 20 vuotta. Perussuomalaiset pitävät maahanmuuton moninaisia ongelmia esillä koko ajan.
 
Politiikan puhuville päille saattaa tulla yllätyksenä, että jotkut ihmiset ihan aidosti ovat huolestuneita asioista ja haluavat ihan oikeasti muuttaa asioita – eivätkä huvikseen suunnittele lokakampanjoita tai hyväksikäytä tragedioita saavuttaakseen kivoja asemia, joista naureskella kansalaisille ja demokratialle.
 
Poliittisesti toisaalla, kuten kokoomuksessa, on kokeiltu toisenlaista strategiaa. Kun ministerien happi alkaa olla lopussa, keksitään viime tingassa joku äkkinäinen pakokeino: Karkotetaan kovat rikolliset! Ei anneta kansalaisuutta!
 
Säälittävää. Valtapuolueet eivät ole valmiita tekemään yhtään mitään ehkäistäkseen maahanmuuton ongelmia. Hätäkeksintönne jonkinlaisista toimenpiteistä ovat täysin epäuskottavia, järkyttymisenne aiheuttavat kansalaisissa raivoa, oikeaa vihaa.
 
Te puhutte hienoin käsittein, rakastatte omaa ihmisoikeusjargonianne. Kun osallistutte performansseihinne, Suomessa kärsitään, suomalaiset kärsivät.
 
Te olette irtisanoutuneet meidän arvopohjastamme ja samalla ajaneet itsenne nurkkaan. Edustatte Lähi-Itää ja Afrikkaa ja kaikkea muuta kuin suomalaisia. Se on win-LOSE, vaikka kuinka muuta yritätte esittää.
 
Eli – te teette tämän ihan itse. Lokaatte itsenne, sanomanne ja ideologianne. Ratsastatte tyhjillä käsitteillä.
—
Hyvää itsenäisyyspäivää kaikesta huolimatta!
—
(PS. Tämä video ja monet viime päivien sosiaalisen median kirjoituksemme ovat vakavan sensuurin kohteina.)
 
 
 

Muutos ja tulokkaat – ideologian monet kasvot

/ Riikka / 7 kommenttia
450px-Heracleum_mantegazzianum_(Meise)_JPG1a.jpg

Jättiputki, Heracleum mantegazzianum (kuva: Wikipedia)

Muutoksen ja liikkeen käsitteet ja metaforat esiintyvät lähes kaikilla elämän sektoreilla. Niihin ei voi olla törmäämättä talouden, politiikan, yhteiskunnan tai kulttuurin alueilla. Ne kuuluvat olennaisesti nykyaikaiseen liberalistiseen (tai eksaktimmin postliberalistiseen) sanastoon. Ne ovat managerialistisen ja uusliberalistisen opin keskiössä. Toisaalta niitä hyödynnetään myös vasemmalla ja kriittisessä ajattelussa.

Monikultturismi (tai nykyään erilaiset diversiteetti-suuntaukset) hyödyntävät käsitteitä paljon, ja useimmat ihmiset sivuuttavat ne kiinnittämättä niihin mitään huomiota. Niistä on tullut valtavirtaa, uutta todellisuutta, doxaa, intuitiivista.

Muutos on hyväksi, poistu mukavuusalueeltasi, kohtaa haasteet, ole älykäs oppija, haasta itsesi, katso asiaa toisin. (Mutta älä. ole. kriittinen. tätä. puhetapaa. kohtaan.)

Erilaisuuden, luonnollisen ja kannustettavan liikkeen ja muutoksen sekä monimuotoisuuden rinnalle on tullut myös resilienssin käsite, joka kuvaa sitä, miten muutoksia ja kompleksisuutta tulee sietää ja kestää ja siitä oppia. Luonnollista dynaamisuutta ei tule kavahtaa eikä yrittää padota, se tulee hyväksyä, sitä tulee kannustaa ja juhlistaa. Lopulta se voi tehdä asiat paremmiksi kuin ne ovat koskaan olleet. Ja vaikka ei tekisikään, mitä sitten.

Ateistinen ja rationaalinen yksilö ei tarvitse paratiisia edessäpäin eikä historiaa takanapäin – nyt on nyt ja vain muutos on totta.

Yhteiskunnan lähes kauttaaltaan läpäisevänä ideologiana erilaisuutta ja muutosta korostava teesi sisältää itsessään sen kritisoimisen mahdottomuuden. Miksi vastustaisit jotain niin oikeaa ja kannattaisit jotain niin väärää?

Ajattelumallin yhtenä leimallisimpana piirteenä on se, että se kykenee kääntämään kaikki negatiiviset seikat positiivisiksi tai vähintäänkin neutraaleiksi. Muutos tulee automaattisesti tarkoittamaan kehitystä – kunhan kehitys määritellään tietyllä tavalla. Liberalismin fundamentaali usko ihmisen rationaalisuuteen ja kehitykseen ja maailman progressioon on tässä ajattelumallissa viety äärimmilleen. Silloinkin kun muutos on jossakin kontekstissa arvioiden ”huono” tai ”paha”, on se kuitenkin tosiasiassa hyvä. Meidän tulee vain muuttaa tulkintakehystämme.

Tulkintakehyksen muuttamiseen liittyy myös ajatus optimismista ja eteenpäin katsomisesta. Tässä me suomalaiset olemme perinteisesti huonoja. Retoriikkaan ja diskursseihin nojaavassa yhteiskunnassamme näyttää välillä jopa siltä, että maailmamme suurimmat ongelmat ovat konstruktioita – asioita, jotka me luomme katsomalla niitä väärin. Tämän tästä poliitikot ja virkamiehet ja valtavirtakonsultit meille muistuttavat, että meidän pitäisi suhtautua avoimemmin ja positiivisemmin erilaisiin ”haasteisiin”, joita me ja yhteisömme nykyajan globaalissa ja komplisoituneessa maailmassa jatkuvasti tunnumme kohtaavan.

Ajattelumalli on siirtynyt ihmiskeskeisistä rakenteista myös niiden ulkopuolelle, käsitykseemme luonnosta, ympäristöstä ja niiden prosesseista. Yhtäältä sinne se tuntuu paremmin sopivankin. Toisaalta on vaikea nähdä, mikä prosessissa on ihmisen aikaansaamaa ja mikä ei. Tai onko sillä edes väliä.

Tiedetoimittaja Fred Pearce kirjoittaa uudessa kirjassaan The New Wild: Why Invasive Species Will Be Nature’s Salvation, että vieraslajit itse asiassa pelastavat luonnon. Meillä ei ole syytä pelätä biodiversiteetin puolesta, sillä muutos on väistämätön. Eroaako tämä jotenkin siitä käsityksestä, jonka mukaan takaperoisen ja sulkeutuneen yhteisömme välttämätön aukeaminen on tie sen pelastukseen?

Kun itse 2000-luvun taitteessa opiskelin ympäristötieteitä, olimme vielä ns. Rion imussa. Tällä viittaan siihen 1992 Rion ympäristökokouksen myötä syntyneeseen hypeen, joka oli syntynyt Neuvostoliiton hajoamisen ja muurin murtumisen myötä. Fukuyama ja muut liberalismin suuremmoisuutta korostavat ajattelijat rummuttivat liberaalin demokratian ja kapitalistisen ja ihmisoikeuksia kunnioittavan valtiopolitiikan voittokulkua. Rajojen oli määrä madaltua, monenvälisten instituutioiden kasvaa ja vahvistua, demokratian levitä – ja siinä samalla ehkä ympäristöongelmien ratketa tai ainakin helpottua. Kannoimme huolta biodiversiteetista, aavikoitumisesta ja tietysti ilmastonmuutoksesta.

Sana muutos tarkoitti vielä yleensä jotakin negatiivista (vrt. ilmastomahdollisuus tai ilmastohaaste).

Liberalismi osoittautui kuitenkin pöyhkeäksi luullessaan tietävänsä, mitä muut haluavat. Se objektoi ja teki tämän kaiken lisäksi länsikeskeisesti, Yhdysvaltojen tai Euroopan hegemoniaa korostaen. Se lähestyi ongelmia liian tiukasti ja yritti hallinnoida niitä.

Nyky-ymmärryksen mukaan tämä ei onnistu. Asiat ovat nyt liian monimutkaisia, monitahoisia ja vaativat entistä monialaisempia toimia, monitasohallintaa. Jäykkä ja kontrolloiva liberalismi antoi tietä subjekteja ja niiden autonomiaa korostavalle post-ajattelulle, joka vie herakleitosmaisen virta-metaforan äärimmilleen. Muutos on väistämätön, vastavirtaan ei voi uida, opettele kellumaan, ota esteet haasteina ja nauti.

Liberalismi tai ”me” emme kyenneet ratkaisemaan asioita. Sen sijaan, että asia olisi myönnetty, muutimme perspektiiviä.

Vieraslajejakaan vastaan ei kannata taistella – ainakaan enää kauan. Taistelu on kallista ja turhaa. Arvostettu tiedetoimittaja Pearce laskee kirjassaan, että pelkästään Britannia – joka ei nähtävästi vielä täysin ymmärrä muutoksen autuutta – käyttää yhden vieraslajin torjuntaan vuodessa niin paljon varoja, että sillä voisi tarjota kaikille kansalaisille kaljat. Pearcen mukaan kaljojen tarjoaminen olisi järkevämpää politiikkaa.

Pearce kyseenalaistaa myös sen, että maailmassa olisi koskematonta luontoa. Tällä hän viittaa siihen, että ei ole olemassa mitään ajanhetkeä t, jolloin asia, paikka tai tila olisi ”luonnollinen” staattisena, paikallaan pysyvänä. Sen sijaan luonnollista on muutos. Yhteisöjen ja valtioiden arbitraaria luonnetta korostavat näkemykset asettuvat jälleen samalle näyttämölle: ei ole mitään ”suomalaisuutta”, on vain alati muuttuva ihmisten joukkio, yhteisö, jolle me annamme merkityksiä, vaihtelevia.

Rajanveto ei perustu mihinkään konkreettiseen, olemme aina erilaisia mutta kuitenkin samanarvoisia. Koska olemme samanarvoisia, mikään ”oleva” ei voi olla parempaa kuin ”tuleva”.

Aivan samaan tapaan tiedämme muutoksen vastustamisen yhteiskunnassa olevan nostalgiaa vanhaan aikaan, jota ei oikeasti edes ollut olemassa. Tai jos olikin, se ei voinut olla hyvää. Yhteisöjen (luonnottoman) homogeenisyyden murtuminen on yhtäältä väistämätöntä, toisaalta tavoiteltavaa ja vauhditettavaa.

Mukaan asettuu myös normatiivinen kannanotto resilienssistä: jos ”joku” on niin heikko, että se ”tähän” kaatuu, saa mennäkin. Ajatus sekoittaa yhteen yritysten elinvoimaisuutta ja luovaa tuhoa korostavia suuntauksia, darwinismia sekä kriittistä teoriaa. Olipa kyse kotimaisista pikkuruisista etanoista tai hiljaisista ja juroista ihmisistä, jotakin suurempaa ja laadukkaampaa – tai ainakin elinvoimaisempaa – on tarjolla. Elinvoimaisuus on kaiken A ja O. Kuka tai mikä lisääntyy, kuka tai mikä taantuu, kuka voittaa?

Loogisesti ajatellen vasemmiston pitäisi kavahtaa muutosideologiaa. Sitä se ei kuitenkaan tee, muuta kuin silloin kun se koskettaa lomarahoja tai sosiaaliavustuksia.

Ideologiaa voi havainnoida kylmänviileästi tai siitä voi ottaa itselleen mielipahaa. Lopputuloksen kannalta sillä ei varsinaisesti ole merkitystä. Riittää, että ihmiset elävät ikään kuin uskoisivat siihen, ja ”kehitys” kehittyy.

Toisaalta jotain perää täytyy tässä itsevihaa narsismiin sekoittavassa epäloogisessa ajatusrakennelmassa olla. Jos länsimainen ihminen ja yksilö ihan todella ajattelee näin, eiköhän se sitten siedä mennäkin?

Yksikään vakaa, normitettu yhteisö ei tule selviytymään tällaisten ideoiden vallitessa, se on selvää.

Ikävän asiasta tekee vain se, että muutos on epäsymmetrinen. Ideologiaa julistavat tahot ovat viimeisenä pystyssä. Resilienttejä ovat.

Quod erat demonstrandum.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Yhteiskunnallisesta kokoonpanosta, osa 2: maahanmuutto

/ Riikka / 13 kommenttia

Kirjoitus on jatko-osa aiemmin julkaistulle kirjoitukselle Yhteiskunnallisesta kokoonpanosta, osa 1.

Eliitille kokonaisuudessaan maahanmuutto on yleensä merkityksetön kategoria – he ovat kiinnostuneita maailmassa muuttamisesta, ihanteissaan ehkä myös maailman muuttamisesta. Toisaalta se konkreettinen ilmiö, jossa ihmiset muuttavat Suomeen, on heille kannatettavaa, koska tämä on eteenpäin. Muutos, uutta, avautuvaa, mahdollisuuksia. Eliitissä on myös monia segmenttejä – politiikassa, kansalaisyhteiskunnassa, monikansallisissa yrityksissä, kulttuurissa – jotka ovat elimellisesti kiinni maahanmuutossa, niin instrumentaalisessa kuin velvollisuuspohjaisessakin.

Monikulttuurisuus, kansainvälisyys, avarakatseisuus ja suvaitsevaisuus ovat ylimmissä luokissa puhtaimmillaan resonoivia käsitteitä ja ihanteellisia tavoitteita. Eliittiin ei kuulu ketään, joka voisi kärsiä lisääntyneestä maahanmuutosta (pois lukien muutama puoluepoliittinen toimija). Läheskään kaikki eivät siitä hyödykään, mutta oleellista onkin riippumattomuus, do what you want.

Tietty osa eliitistä on aina ollut kansainvälistä ja ”monikulttuurista”. Toisaalta historiassa ei tarvitse mennä kovin kauas taaksepäin, kun eliittiä leimasivat usein myös isänmaallisuus ja kansallistunne. Näin on hyvin harvoin nykyään.

Ylempi keskiluokka vahvistaa eliitin viestejä. Paitsi että sen taloudellisesti voimakkaat ja valtiosta riippumattomat piirit usein hyötyvät massiivisesta maahanmuutosta ja globalisaatiosta seuraavista muutoksista (esimerkiksi työmarkkinoilla, talouden säätelyssä ja hyvinvointiyhteiskunnan rakenteissa), on sen moraalisesta asettautumisesta nauttiva joukko yhä suurempi. Tämä ryhmittymä perustelee myönteisiä kantojaan yhä enemmän eliitiltä lainatuilla iskulauseilla ja yhä vähemmän hyvinvointiyhteiskunnan sopimukseen nojaavilla periaatteilla. Kansallinen velvollisuus on kuihduttavaa, globaalinen myötätunto ehkä dynaamista. Näin ylempi keskiluokka kykenee samaan aikaan heikentämään valtion tarjoamia universaaleja oikeuksia ja nostamaan omaa asemaansa hyväntekijänä.

Median ja kulttuurin leivissä oleva vasemmistolaishenkinen ylempi keskiluokka kukoistaa maahanmuutosta, sillä se on ilmiönä juuri sopiva sen ambitioille – ainakin toistaiseksi. Suuri osa ylemmästä keskiluokasta on kuitenkin autuaan välinpitämätöntä maahanmuuton konkretiasta. Edes siinä tapauksessa, että kokeilu epäonnistuisi täysin, ylempi keskiluokka tuskin liikuttuisi asiasta. Se asuu muualla, katselee eri suuntaan, nauttii kansainvälisyydestä sekä poimii monikulttuurisuudesta sen parhaimmat osat. Suurta osaa maahanmuutto yleisilmiönä ei siis liikuta mihinkään suuntaan. Kysyttäessä vastataan, mutta muuten intressit suuntautuvat toisaalle.

Heillä, keitä asia liikuttaa, on tilaa ajatella ja kertoa. Riippumattomuudesta ja ylivertaisesta kyvykkyydestä luovia rakenteissa seuraa näennäinen ristiriidattomuus ylimpien luokkien toiminnan ja mielipiteiden välillä. Huikea moraali voi pysyä rikkumattomana ainoastaan näissä ryhmissä. Oleellista on se, että esim. syyllisyyden tunteiden käsittely voidaan tehdä julkisesti niin, että minkäänlaista henkilökohtaista epämukavuutta ei synny. Jos eliitin edustaja haluaa moraalisista syistä kiristää vanhempien vapaata kouluvalintaa, hän on varmasti varmistanut, että hänen lapsensa hyvä koulunkäynti ei asiasta vaarannu. Jos eliitin edustaja haluaa moraalisista syistä lisätä maahanmuuttoa, hän on varmasti varmistanut, että sen huonot seuraukset eivät kosketa häntä. Kaikki ongelmat näyttäytyvät ylemmille luokille yksinomaan symbolisina ja/tai institutionaalisina, eivät konkreettisina.

Toisaalta ne eliitin tai ylemmän keskiluokan jäsenet, jotka profiloituvat kriittisiksi tai suomalaisen ja länsimaisen kulttuurin puolustajiksi – syystä tai toisesta – vain vahvistavat edellä mainitut säännöt. He ovat rajan yläpuolella, heille sanominen on sallittua. Eliitti ja ylempi keskiluokka eivät harjoita sisäistä halveksuntaa; niiden käyttämät keinot ohjata ja muokata todellisuutta ovat paljon hienosyisempiä – ja usein muilta ryhmiltä täysin pimennossa.

Syyllistäminen ja halveksunta suuntautuvat hierarkiassa alaspäin. Tasa-arvoiseksi uskotussa yhteiskunnassamme tämä ei tapahdu luokka- vaan moraalipohjaisesti. Kun Britanniassa eliitin edustaja jää kiinni mylvittyään alempiluokkaiselle ”You pleb!”, Suomessa hän on huolissaan ”syrjäytyneiden ihmisten näköalattomuudesta”, so. vääristä ajatuksista. Eronteko on hienotunteisempaa, yleensä vahvasti retorista ja abstraktista. Siitä ei ole montaakaan vuotta, kun Suomessa ei vielä edes tunnustettu olevan minkäänlaisia eroja luokkien välillä. Kynnys eri asiaintilojen välillä pyritään pitämään näkymättömänä, jotta syytöksiä tai vastuunmäärittelyjä ei voida asettaa.

Maahanmuuton tapauksessa eliitin ”teflonmaisuus” on merkittävintä tietysti poliittisten päättäjien kohdalla, etenkin jos heidän valintansa ei ole riippuvaista kansan maahanmuuttomielipiteestä. Joskus harvoin valtamedia – ylimpiä luokkia osa siitäkin – saattaa kertoa asiasta. Muutama kuukausi sitten saimme muun muassa kuulla, että EU:n maahanmuuttoasioista vastaavaa komissaaria, Dimitris Avramopoulosta, ei voisi vähempää kiinnostaa, kuinka vaikeaa kansallisella tasolla on sopia maahanmuutosta – koska hänen oma uudelleen valintansa ei ole tästä kiinni. Myös suomalaisten päättäjien poukkoilevuus kertoo samasta asiasta: jotakin on tehtävä vasta sitten, kun on ihan pakko.

Ylimpien luokkien maahanmuuttokannoissa oleellisin erotteleva tekijä löytyy siitä, kuuluuko henkilö ns. valtio- vai talouspohjaiseen liberaaliin eliittiin. Edellisen intressien mukaista on yhä laajentaa sosiaalivaltiota ja sen velvollisuuksia – maahanmuutto on kuin Viagraa valtiolle. Jälkimmäisen intressien mukaista on sen sijaan raivata esteitä taloudellisen toiminnan tieltä. Molempia maahanmuuton lisääminen hyödyttää syistä, joita blogissa on aiemmin käsitelty. Kysymys ei ole enää ensisijaisesti poliittisesta vasemmisto–oikeisto-ulottuvuudesta – intressien määrittyminen on moniulotteisempaa.

Keskimmäinen keskiluokka katsoo usein hierarkiassa ylöspäin, vaikka muun muassa kroonistunut taloustilanne vähitellen pakottaa sen katsomaan alaspäin, varautumismielessä. Maahanmuuton suhteen luokka on hajanainen, vaikka julkinen kuva onkin vakaa ja harmoninen. Keskimmäisen keskiluokan mahdollisuus autenttisiin mielipiteisiin on huomattavasti rajallisempaa kuin ylemmillä luokilla ja sen tulee aina ottaa huomioon, mitä seurauksia asioiden esittämisellä tietyllä tavalla on. Toisaalta eronteko alempien ryhmien kanssa on vahvaa – ylimpien luokkien arvoja resonoidessaan se poissulkee itsensä alempien luokkien heikosta moraalista ja itsekkyydestä. Vahvaa moraalia kantaessaan sen henkilökohtainen epämukavuus kuitenkin usein lisääntyy, sillä mielipiteet ja valinnat vaativat jo konkreettisia uhrauksia.

Suhteessa sen intresseihin keskimmäisen keskiluokan yhteiskunnallinen ajattelu on usein sanalla sanoen irrationaalista, vaikkakin toki inhimillistä. Sen pää on pilvissä (ylempien luokkien parissa), mutta jalat vievät pelottavalla tavalla alaspäin ja epävarmuus omasta asemasta lisääntyy. Erityisesti keskimmäisen keskiluokan naissukupuoli pitää moraalillaan monta valtion oikeamielistä instituutiota koossa, vaikka se itse vähitellen hyötyy niistä alempien luokkien kustannuksella yhä vähemmän.

Mikäli taloustilanne ei ala merkittävällä tavalla lähivuosina korjaantua, keskimmäisen keskiluokan maahanmuutto- ja hyvinvointiyhteiskuntakannat alkavat kuitenkin jyrkentyä. Halukkuus verojen maksuun ja yleisen solidaarisuuden ylläpitoon on jo alentunut. Keskimmäinen keskiluokka hyötyy yhä vähemmän hyvinvointiyhteiskunnan jakopolitiikasta, kun universaalejakin oikeuksia aletaan muuttaa tarveharkintaisiksi ja kun perusinstituutiot rapautuvat ja alaluokkaistuvat. Samaan aikaan monella valkokaulusalalla palkat alkavat joustaa alaspäin, työehtosopimusten vuoksi aluksi hitaasti mutta vähitellen kiihtyen. Yhteiskunnan selkäranka, itsensä ja lapsensa ja veronmaksunsa hoitava keskiluokka, on murroksessa. Lopulta tämän merkitys tullee olemaan yhteiskunnan kannalta hyvin merkittävä eikä suinkaan yksinomaan taloudellisesti.

Alimman keskiluokan asema yhteiskunnallisessa kokoonpanossa on kaikkein haurain, ja se on kärsinyt eniten suurista rakenteellisista muutoksista. Se näkee jo selvästi sen, mitä keskimmäinen keskiluokka ei suostu – ylpeyttään tai hyväuskoisuuttaan – näkemään, mutta sillä ei juuri ole keinoja puuttua asioihin. Alimman keskiluokan maahanmuuttokannat ovat jo usein negatiivisia, ja se myös saattaa äänestää tältä pohjalta. Toisaalta vasemmisto–oikeisto-ulottuvuus on vielä vahvaa.

Alimman keskiluokan osakseen saama halveksunta lisää sen eristyneisyyden tunnetta ja korostaa ylempien luokkien määrittelemiä ”epäsovinnaisuuksia”. Alin keskiluokka ”haikailee menneitä”, on ”näköalaton” ja ”usein itsekäs” eikä ymmärrä ”uusia mahdollisuuksia”. Alin keskiluokka on toisinaan myös ”rasistista” ja ”äijäilevää”. Kaikki määrittely tapahtuu ylhäältäpäin, myös silloin, kun ryhmään kuuluvat ihmiset eivät ole ”vääränlaisia” (esimerkiksi monet eläkeläiset, työssä käyvät yksinhuoltajanaiset).

Alimman keskiluokan ongelma yhteiskunnallisessa keskustelussa on se, että sillä ei ole yhteiskunnallista keskustelua. Sillä ei ole pääsyä areenoille eikä se useinkaan täysin hallitse ylimpien luokkien määrittelemiä keskustelun vaatimuksia ja sääntöjä. Alin keskiluokka tulee pääasiassa näkyviin vain silloin, kun se tekee jotakin kauheaa (esimerkiksi äänestää ”väärin”). Toisaalta sen jokapäiväinen elämä rakentuu muista kuin yhteiskunnallisen keskustelun määrittämistä lähtökohdista ja mahdollisuuksista, mikä aiheuttaa yhtäältä tietynlaista ylpeyttä, toisaalta alistumista. Luokan poliittinen käyttäytyminen on usein hyvin suoraviivaista ja helposti ohjailtavaa – kunhan joku ohjailisi.

Maahanmuuttokantojensa suhteen alin keskiluokka menee metsään usein siksi, että se suhtautuu liian pinnallisesti asioihin eikä ymmärrä laajempaa dynamiikkaa asioiden taustalla, vaikka sen näkemys muuten olisikin totuudenmukainen. Näin siitä tulee helppo maalitaulu oikeamielisille ylemmille luokille.

Vaikka suuri osa ylempien luokkien määrittelemästä alaluokkien vaarallisuudesta on poliittista ja moraalista itsekorostusta, löytyy ryhmästä myös todellisia kipinäuhkia ja yhteiskunnallisen levottomuuden lähteitä.

Paljon enemmän sitä löytyy kuitenkin ylemmästä alaluokasta. Koska merkittävä osa maahanmuuttajista kuuluu tähän ryhmään, on juopa heidän ja kantasuomalaisten välillä huomionarvoinen. Luokka jakautuu ylempien ryhmien määritelmissä erilaisiin kategorioihin, joiden moraalinen oikeutus vaihtelee. Pakolaiskriisin yhteydessä on tullut esille, miten esimerkiksi suomalaisen pitkäaikaistyöttömän moraalinen asema eroaa työttömän maahanmuuttajan moraalisesta asemasta. Toisaalta rajankäynti on välillä vaikeaa: vaikka kaikki ovat uskotellusti huolissaan syrjäytyneistä nuorista, ei heidän asemansa ole enää huomionarvoinen, mikäli he syyllistyvät johonkin ylempien luokkien selkeästi kategorisoimaan pahaan. Esimerkiksi rasistiseen vihaan purkautuva tyytymättömyys ylittää hyväksytyn rajan moninkertaisesti. Koska ylempien luokkien laupeus on jo lähtökohtaisesti epäloogista ja vahvasti valikoivaa, muokkautuu se tarvittaessa helposti uusiin konteksteihin.

Vaikka ylemmässä alaluokassa yksilön ominaisuudet ja kyvyt määrittävät pitkälti selviytymispotentiaalin, vaikuttaa selvältä, että valtion ja yhteiskunnan yhä epäsuhtaisemmin suuntautuva auttava käsi määrää alkutahdin ja todennäköisyyden sosiaalisille siirtymille. Toisaalta kantasuomalainen ymmärtää yhteiskunnallisen muutoksen: ennen oli jotakin muuta. Konkretisoituva menneisiin haikailu kertoo katkeruudesta ja vaihtoehdottomuudesta. Ylimpien luokkien mielestä tämä ei ole oikeutettua.

Toisaalta ylemmän alaluokan poliittinen merkitys vaihtelee. Vasemmistopuolueet, jotka saavat maahanmuuttajista uusia äänestäjiä, selvästi hyötyvät. Ei ihme, että tätä on systemaattisesti esimerkiksi Britanniassa edistettykin. Kantasuomalaisten alaluokkaa on sen sijaan vaikeampi mobilisoida. Maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuva puolue ei Suomessa selviä ilman keskiluokkaa. Toisaalta keskiluokka ei enää voi kannattaa ”menneisiin haikailevaa” alaluokkia kosiskelevaa puoluetta, koska sen omat jalat uhkaavat kastua.

Alempi alaluokka on mediaspektaakkeleissa ja moraalisissa narratiiveissa usein esillä, mutta muuten sen rooli maahanmuuton, kuten muunkin politiikan suhteen, on olematon. Toisaalta yhä kasvava osa siitä on maahanmuuttajia: kerjäläisiä, laittomia siirtolaisia ja ihmiskaupan uhreja. Siis lisää moraalista materiaalia ylimmille luokille, lisää kavahdettavaa – hiljaa tai avoimesti – muille.

Yhteiskunnallisesta kokoonpanosta, osa 1

/ Riikka / 7 kommenttia

cards-161404_640

Tasa-arvoista yhteiskuntaa leimaa vahingollinen ominaispiirre: koska sen ihmiset eivät tiedä, millaista olisi asua epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa, he eivät tunnista sen saapumista eivätkä näin ollen osaa siihen puuttuakaan. Väitän, että ongelma on merkittävin ”s+1”-sukupolvessa eli heissä, jotka ovat sotien jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien lapsia. Tämän sukupolven ei tarvinnut taistella tai edes politikoida uudistuksia tai seurata hyvinvointivaltion nopeaa rakentumista. Se syntyi siihen. Ikäluokka eli lapsuutensa turvatussa ”lottovoitossa” ja vaikka joutuikin kuuntelemaan vanhempiensa kertomuksia sodanjälkeisistä vuosista, ei antanut pelon tai epäilyn vallata alaa. He, joiden vanhemmat 1990-luvun lamasta vielä selvisivät kuivin jaloin, tulisivat katsomaan maailmaa hyvin eri tavalla kuin edeltävät tai edes seuraavat sukupolvet. Heille lottovoittovaltio ei olisi saavutus vaan instrumentti saavuttaa jotakin vielä suurempaa. Elämme sitä nyt.

Yhteiskunnallisen eliitin liikkumavara on huomattavasti suurempaa kuin millään muulla yhteiskuntaryhmällä. Se kykenee poliittisesti ottamaan lähes mitä kantaa tahansa, koska sivusta ja perusta ovat aina turvattuja. Eliitin ei tarvitse seurata kansainvälisiä tai globaaleja virtauksia, koska se itse kuuluu elimellisesti noihin virtoihin. Olipa tärkein perusta kulttuurissa, taloudessa tai poliittisessa vallankäytössä, eliitin ystävät eivät lopu. Ryhmä on yhä vähemmän sidottu maantieteelliseen alueeseen, tiettyyn kieleen ja kulttuuriin tai yhteiskunnan muuttuviin olosuhteisiin. Paitsi että tämä on sen riippumattomuuden oleellisin määrittäjä, mahdollisuus liikkua rakenteita pitkin ja niiden yli vaikuttaa myös eliitin ulostuloihin. Koska välittömistä eduista ei tarvitse tehdä kauppaa päivittäin ja koska intressit ovat enemmän abstrakteja ja ylirajaisia kuin konkreettisia ja päätöspohjaisia, eliitti voi olla mielipiteiltään ja politiikaltaan voimakas jopa silloin, kun se on sisäisesti ristiriitainen. Niinpä eliittiin kuuluva ihminen voi riemumielin sahata jopa omaa oksaansa – ei hän oikeasti koskaan tipu, vaan kiipeää ylemmäksi tai siirtyy kokonaan toiseen puuhun.

Ylin keskiluokka ei purjehdi virroissa yhtä luontevasti kuin eliitti, mutta myös sen elämä on aina turvattua niin, että sen ei tarvitse pelätä joutuvansa epämieluisten prosessien tai päätösten uhriksi. Taloudellinen hyvinvointi on sen merkittävin ominaisuus, mutta erilaiset sosiaaliset ja inhimilliset pääomat takaavat, että isotkaan muutokset eivät laivaa kaada. Ylin keskiluokka ei voi rakentaa ulostulojaan yhtä huolettomasti kuin eliitti, mutta sitä suojaa toisaalta näkymättömyys. Eliitti on vaikutusvaltansa vuoksi esillä, keskimmäinen ja alin keskiluokka määränsä, mutta ylin keskiluokka voi halutessaan häivyttyä sopusointuisaksi maalatun yhteiskunnan heleisiin väreihin. Mutta jos ylin keskiluokka lakkaisi olemasta, se kyllä näkyisi, sillä kaksi ylintä tulodesiiliä maksavat jopa puolet kaikista veroista.

Ylin keskiluokka on vahvasti yhteiskunnallisen muutoksen rajan yläpuolella, mikä sallii sen rakentaa näkökulmansa vapaasti. Ylemmästä keskiluokasta ei juuri tiputa alempaan – vaan ehkä noustaan eliittiin – jonka vuoksi se ennemmin rakastaa kuin kaihtaa riskejä. Jos ylempi keskiluokka viitsii omasta karsinastaan kurkistaa muualle yhteiskuntaan, se usein heristää sormeaan heille, keiden käytössä riskit ja abstraktit ihanteet eivät kulu enää yhtä suurella huolettomuudella. Ylin keskiluokka ei tarvitse tasa-arvoista yhteiskuntaa, ja hyvinvointiyhteiskunnan murtuminen on sille usein vain yksi ”muutos” monien joukossa.

Keskimmäinen keskiluokka on heti yhteiskunnallisen muutoksen rajan alapuolella – sillä on jo selvästi intressejä, joiden toteutuminen on riippuvaista poliittisesta, taloudellisesta, kulttuurisesta ja sosiaalisesta päätöksenteosta, mutta sen moninaisuus saa aikaan yhtenäisyydettömyyden. Keskimmäinen keskiluokka on usein liian sokeaa tai jopa välinpitämätöntä ymmärtääkseen merkittäviä prosesseja ja muutoksia, jotka kuitenkin tulevat sitä koskettamaan. S+1-ongelma on ehkä selvin keskimmäisen keskiluokan kohdalla.

Tämä luokka usein muodollisesti kannattaa ylimmän keskiluokan näkemystä väistämättömistä muutoksista ja rakentaa tavoitteensa ja ihanteensa ylintä keskiluokkaa heijastaviksi. Se on kuitenkin erityisesti sosiaalisesti ja inhimillisesti vahvasti kiinni tasa-arvoisessa yhteiskunnassa ja sen sopimuksissa. Vaikka se taloudellisesti tulee toimeen omillaan, on se muuten riippuvainen yhteiskunnan tarjoamista palveluista ja resursseista. Keskimmäinen keskiluokka siis katsoo ylöspäin, vaikka sen yhä enemmän kannattaisi katsoa alaspäin, varautumismielessä. Se suhtautuu jo yhä epäileväisemmin siihen, miten se hyötyy veroista, mutta ei kuitenkaan uskaltaudu mitätöimään valtiota samaan tapaan kuin ylempi keskiluokka.

Keskimmäisessä keskiluokassa taloudelliset muutokset ja valinnat vaikuttavat nopeasti: turvatut vakiinnuttavat paikkaansa, ehkä jopa nousevat ylöspäin, heikkoja kortteja saavat tippuvat nopeasti alaspäin, mikäli sosiaalinen pääoma, henkilökohtaiset turvaverkostot ja varautuminen eivät ole olleet tarpeeksi vahvoja. Hyvinvointiyhteiskunnan kyvyttömyys suojella keskiluokkaa tulee sille usein karvaana yllätyksenä. Työttömyydestä yleensä kuitenkin noustaan ja elämä jatkuu tarpeeksi ennallaan, ainakin vielä ensi vuonna. Keskinen keskiluokka on poliittisesti kriittisin luokka, johon kaikki puolueet haluavat vedota.

Alin keskiluokka elää kaikkein suurimpien muutosten vaaravyöhykkeellä. Se ei juuri nouse keskimmäiseen keskiluokkaan muuta kuin taloudellisesti hyvinä aikoina, mutta liike toiseen suuntaan on kiihtyvää ja alaluokkaistuminen suuri uhka. Rakennemuutoksen aiheuttama työttömyys limittyy taloudellisten huonojen vuosien aiheuttamaan työttömyyteen. Kaikki suuret muutokset – koneellistuminen, digitalisaatio, globalisaatio, talouden vapautuminen, liikkuvuuden vapautuminen – vaikuttavat alimpaan keskiluokkaan. Luokan sisälle syntyy uusia rajalinjoja esimerkiksi sukupuolen, etnisyyden ja maantieteellisen alueen perusteella.

Alin keskiluokka näkee, mitä tapahtuu, mutta sillä ei – ilman keskimmäisen keskiluokan panosta – ole juuri mahdollisuutta tuoda näkemystään hyväksyttävällä tavalla julki. Vaikka alin keskiluokkakin tarvitsee hyvinvointiyhteiskunnan sosiaalisia palveluita ja universaaleja sopimuksia ja vaikka sen jäsenillä on edelleen periaatteessa mahdollisuus nousta ylöspäin näiden avulla, on luokan riippuvuus valtiorakenteista yhä enemmän yksinomaan taloudellista. Alimman keskiluokan herkästi vaihteleva asema ja keskimmäistä keskiluokkaa selvästi alempi sosiaalinen ja inhimillinen pääomavaranto tekevät siitä yhteiskunnallisen kokoonpanon hauraimman osan.

Ylempi alaluokka on suurin hyötyjä tulonsiirroilla ylläpidettävässä ”tasa-arvoisessa” yhteiskunnassa. Se kerää suurimman osan tarveharkintaisista tuista ja hyötyy myös palveluiden kohdentamisesta ja positiivisesta diskriminaatiosta. Siitä huolimatta sen asema on usein heikko. Ylempään alaluokkaan kuuluu esimerkiksi alimmasta keskiluokasta pudonneita pitkäaikaistyöttömiä, syrjäytyneitä (muun muassa 40 000 nuorta), huomattavasti maahanmuuttajia sekä myös halpatyövoimaa eli valtion kannalta työssä käyviä köyhiä. Ylempi alaluokka on ylemmän yläluokan tapaan pitkälti näkymätön, mutta eri syistä. Suurella osalla siitä ei ole mitään mahdollisuutta, saati usein edes halua, tuoda itseään esille. Julkinen keskustelu käydään käsittein, joita alaluokka ei hallitse ja joka sen vuoksi näyttäytyy sille kaukaisena. Erityisesti kantasuomalaisten ylempi alaluokka onkin yhä enemmän ”kadonnut” koko yhteiskunnasta – sitä ei juuri nähdä mediassa tai politiikassa kuin korkeintaan huonossa valossa. Toisaalta maahanmuuttajien ylemmän alaluokan ominaisuudet – vaihtoehtoisesti esimerkiksi nöyryys (työntekoon) tai tyytymättömyys (sosiaalisesti) – näyttäytyvät eri tavoin.

Ylemmässä alaluokassa yksilön ominaisuudet ja kyvyt määrittävät pitkälti selviytymispotentiaalin. Kaikki yhteiskunnan kokoonpanossa ylempänä olevat ryhmät pyrkivät välttämään yhteiskunnallisia järjestelykeskuksia, joissa alaluokan kohtaaminen on todennäköistä. Mitä ylempänä asteikossa on, sitä helpompaa se on. Myös kulttuurinen eronteko on oleellista: mikäli et eroa alaluokasta tarpeeksi, et voi kuulua mihinkään muualle. Ylemmässä alaluokassa on paljon rauhallisia nöyriä mutta myös räjähtävää potentiaalia. Mitä vahvempia ylemmät luokat, sitä kauemmin räjähdykset voidaan jättää kokonaan huomiotta. Eliitin ja ylimmän keskiluokan elämään ongelmat eivät vaikuta lainkaan.

Alempi alaluokka on toistaiseksi pieni ryhmä ja siihen kuuluvat lähinnä täysin yhteiskunnan rattailta pudonneet, kuten vakavasti päihdeongelmaiset ja muut marginaaleissa elävät. Uusia ehdokkaita ovat esimerkiksi kerjäläiset ja maassa laittomasti oleskelevat. Alempi alaluokka ei ole yhteiskunnallisesti vaarallinen, yksilöllisestikin lähinnä toinen toisilleen. Toisaalta sen yhteiskunnallinen näkyvyys – ja sitä myötä moraalinen hyväksyttävyys – on suurempaa kuin sen yläpuolella olevan luokan.

Seuraava osa pohtii maahanmuuttoa tämän yhteiskunnallisen kokoonpanon kautta.