Talouskurjimus, elvytys ja ideologia: kuka uskaltaisi rakenteellisten ongelmien ja kroonisten menokohteiden kimppuun?

Hallituksen talousilmasto

Hallitus on kertonut tekevänsä finanssipolitiikkaa, joka reagoi suhdanteisiin sekä sitovansa menolisäyksiään työllisyysasteen nousuun. Mikäli työllisyysaste ei nouse riittävästi, menoja peruutetaan. Näin siis ennen koronaa.

Epidemian aiheuttaman vakavan reaalitaloudellisen kriisin myötä periaatteen luulisi olevan selkeiden taloudellisten ja terveydellisten korjaustoimien ja elvyttämispolitiikan jälkeen vieläkin ajankohtaisempi. Tällaisen ajattelun vahvistumisesta ei valitettavasti ole minkäänlaisia merkkejä. Uusin lisätalousarvio ja avainministereiden lausunnot, puolueiden muiden edustajien keskinäisestä nokittelusta puhumattakaan, viestivät miltei päinvastaisesta.

On mahdollista, että julkinen velka itsessään, varsinkaan näissä poikkeuksellisissa oloissa, ei ole syy olla kauhuissaan. Suurempi ongelma niin poikkeuksellisen suuressa neljännessä lisätalousarviossa kuin yleisestikin hallituksen budjettipolitiikassa on kuitenkin siinä, että se ei nojaa minkäänlaisille rakenteellisille uudistuksille tai kroonisten menokohteiden tarkastelulle. Epidemiaoloissakaan hallitus ei halua muuttaa hallitusohjelman tavoitteita eikä luopua sen paremmin suurhankkeistaan kuin pienemmistä kohdistuksista tai edes joustaa niiden ajankohdasta.

Lisätalousarviossa sen sijaan näkyy sellaisen koalitiohallituksen jälki, jossa puolueiden kannatukset menevät eri suuntiin. Jokaisella on tarve vetää kotiinpäin, omilla symbolihankkeillaan ja juuri sille leimallisin tavoittein. Näistä jokaista hallitus kutsuu elvytykseksi.

Perinteiset elvytyskohteet ovat investointeja, joilla on alku ja loppu. Sellaisiakin hallituksen listassa on, kuten monet yritystuet ja tie- ja rataverkkoon kohdistuvat parannukset ja hankkeet. Paljon vaikeammin elvytysmääritelmään sopivat monet sosiaalipolitiikan toimet. Voidaanko toimeentulotuen nostosta luopua määräajan jälkeen? Vihreille tärkeät luonnonsuojeluhankkeet ja valtavan ylimitoitetut panostukset kaupunkien julkiseen liikenteeseen tai vaikkapa demareille mieluisa Helsingin museohanke eivät ole koronatoimia vaan puhdasta puoluepolitiikkaa ja omien äänestäjien taloudellisesti kestämätöntä mielistelyä. Elinkeinoelämän ja kotitalouksien tukemisen ohella budjetissa on merkittävä määrä poliittista ideologiaa ja koalitiohallituksen moneen suuntaan vetäviä intressejä.  

Hallitus on ilmoittanut, että eduskuntaan tuodaan esityksinä vain kiireellisiä eli käytännössä koronakriisin terveydellisiä tai taloudellisia vaikutuksia varten tehtyjä esityksiä. Tämä periaate on rikottu monta kertaa, muun muassa maahanmuuttoa helpottavilla ja sen kustannuksia lisäävillä esityksillä. Neljäs lisätalousarvio rikkoo periaatteen suoraan budjettitasolla.

Mikäli hallitus ei suostu luopumaan ei-välttämättömistä hankkeistaan, jotka entisestään kurjistavat julkista taloutta ja lisäävät kuntien kamppailua, joudutaan leikkauksia hyvinvointivaltion perusrahoitukseen tekemään vielä tällä kehyskaudella. Sopeutustoimien ja tasapainoa kohti pyrkivien rakennemuutosten määrittelyn pitäisi tapahtua välittömästi. Suosionsa huipulla paistattelevan pääministerin pitäisi kyetä jarruttamaan hallituksensa puolueiden keulimista ja huolehtimaan siitä, että maan kokonaisetu säilyy epidemiasta noustessa kaikkein ja kaikkien tärkeimpänä tavoitteena.

Mikäli vihervasemmistolaiset voimat eivät kykene irrottautumaan sektori-intresseistään ja hiipuvan veronmaksajan rahojen tuhlaamisesta omiin ideologisiin hankkeisiinsa, muiden puolueiden täytyy ottaa Suomi-laiva hoidettavakseen.

Työllisyyslupauksia ja tilastokikkailua

Kuten olen aiemmin moneen kertaan kuvannut, on eri asia nostaa työllisyysprosenttia kuin rakentaa sellaista kestävää työllisyyttä, josta on hyötyä myös julkisen talouden tasapainon kannalta. Arviossa pitää huomioida erityisesti tuottavuus, bruttotulojen kehitys, se, kuka työllistyy, millaisiin töihin ja millaisin julkisin avuin sekä se, tuleeko palkalla toimeen vai vaatiiko se rinnalleen sosiaaliturvaa. Kokonaisuuteen liittyvät hyvin elimellisesti niin sosiaaliturvan kannustinongelmat kuin maahanmuuttokin.

Sen sijaan, että hallitus olisi julkaissut jonkinlaisia konkreettisia toimenpiteitä kestävän työllisyyden lisäämiseksi, se tyytyi vain nostamaan tavoitettaan uusien työpaikkojen lukumäärästä. Tavoitteiden kunnianhimon nostaminen ei ole politiikkatoimi.

Elvytystoimista

Sekä Suomen hallitus että EU korostavat elvytystoimissaan jälleen kerran digitaalisuutta ja ilmastoa. Mitä tulee ensin mainittuun, olen alkanut pitää sitä eräänlaisena kaatoluokkana, johon voidaan tiputtaa ja josta voidaan noukkia aina tarpeen mukaan. Kun valtio hakee säästöjä tai kustannushillintää millä tahansa sektorilla, avaimeksi muodostuu aina digitaalisuus ja sähköistyminen. Valitettavasti jälleen kerran tavoitteiden konkretisoituminen on harvinaisempaa kuin niiden toteutuminen. Yritystaloudellisena tavoitteena ajatus on toivottavasti pitävämpi.

Ilmastoelvytyksen suhteen en ole täysin pessimistinen. Nimenomaan jos pääpaino on yksityistaloudellisessa tuotannossa, suomalaisessa vähähiilisessä teknologiassa ja osaamisessa ja näiden viennissä, suhtaudun positiivisesti. On ilmastonkin kannalta monin verroin järkevämpää, että mittakaavaltaan mitättömässä Suomessa kansalaista ja yrittäjää ei kurjisteta enempää, vaan maa keskittyy viemään ilmastoystävällistä osaamista ja teknologiaa maihin, joissa hiilidioksiditonnien vähentäminen on edullisempaa ja oleellisempaa. Samaan aikaan hiilivuodon torjunnan tulee olla tärkeä prioriteetti. Samalla kun koronaepidemiasta viisastuttuamme haluamme nostaa omavaraisuuttamme ja huoltovarmuuttamme, meidän tulee tarkastella teollisuuden palaamisen edellytyksiä myös muilta osin. Tavoite ei ole helppo, varsinkaan kun lähes kaikki muut yhteiskunnan toimijat ovat liian arkoja edes keskustelemaan globalisaation haitallisista vaikutuksista.

Vientisektorimme ei ole vielä näyttänyt kärsivän merkittävästi koronasta, mutta tämänkin valitettavasti voi nähdä olevan edessä. Tukemalla uudistumiskykyisiä ja vahvoja yrityksiä erityisesti vientialalla voimme vahvistaa kasvua ja helpottaa nousuamme koronanjälkeisessä ajassa. Vientiyrityksemme ovat talouden veturi, ja myös hyvinvointijärjestelmämme on niistä oleellisella tavalla riippuvainen. Tutkimus- ja innovaatioinvestointien tukeminen ja uudenlaisen kilpailukyvyn kehittäminen ovat tärkeitä elvytystoimia.

Pidemmällä aikavälillä verojärjestelmien ja regulaatiopolitiikan uudistaminen ovat myös tarpeen. Missään tapauksessa kokonaisveroastetta ei tule nostaa. Aidosti hyödylliset julkiset hankkeet ovat myös hyvää elvytystä. Pyöräreittejä poikki Suomen ei ole syytä edistää, mutta teollisuuden ja yritysten toimintaedellytysten parantaminen ja kansalaisten käteen jäävien tulojen vahvistaminen ovat aina hyödyllisiä.

Jos ajatellaan, että hyvinvointi lisääntyy työn määrän ja tuottavuuden tulona, pitäisi meidän siis lisätä työn määrää ja tuottavuutta. Työllisyysasteen ja työllisten määrän nostamisessa rajat tulevat pian vastaan, mutta tuottavuuden kohdalla mahdollisuuksia kehitykseen on paljon enemmän.

Rakenteelliset ongelmat ja krooniset menokohteet

Suomalaisten heikko syntyvyys on rakenteellinen ongelma, jonka yksinkertaiseen korjautumiseen en usko. Olen kuitenkin sitä mieltä, että työllisyyteen, tulevaisuususkon vahvistamiseen ja nuorten aikuisten oman elämänsä vaikutusmahdollisuuksien lisäämiseen liittyvät toimet auttavat myös suomalaisten syntyvyyden nostamisessa.

Työntekemisen kannattamattomuus, etenkin alemmilla palkkatasoilla, on yksi maamme merkittävimmistä rakenteellisista ongelmista. Kyse ei ole vain sosiaaliturvan kannustinongelmista vaan työmarkkinoiden, yritysrakenteen ja esimerkiksi maahanmuuton vaikutuksista.  

Matalapalkkamaahanmuuton suhteen työn kannustinongelmat muodostavat pirullisen noidankehän: Yhtäältä merkittäviin reformeihin ei ole mielekästä ryhtyä niin kauan kuin maahanmuuttajien systeemisistä syistä (ainakin hetkellisesti) työmotivoitunut virta maahan jatkuu. Toisaalta ongelma ei milloinkaan lähde purkautumaan, mikäli maan sisällä olevien kannustimia ottaa vastaan sosiaaliturvan kanssa kilpailevaa työtä ei paranneta – eli siis mikäli sosiaaliturva näyttäytyy kouluttamattomille tai vähän koulutetuille niin helposti houkuttelevampana vaihtoehtona kuin työnteko.

Suomeen suuntautuva maahanmuutto on pääasiallisesti krooninen menokohde. Kun kyse on kehitysmaista saapuvasta siirtolaisuudesta, varsinaisella maahanmuuttajan statuksella ei ole pidemmällä aikavälillä merkittävästi väliä. Niin matalapalkka-aloille siirtyvä työperäinen kuin pakolaisaseman saava humanitaarinen maahanmuuttaja aiheuttavat huomattavia kustannuksia.

Niin kauan kuin Suomen hallitus ei suostu ymmärtämään maahanmuuton kokonaiskustannuksia ja puuttumaan niihin kovalla kädellä, ongelma säilyy ja pahenee. Ongelma on yhä rakenteellisempi eikä korjattavissa näennäisillä rajoituksilla tai maahanmuuttopolitiikan uudelleenkohdistamisilla. Olen hyvin skeptinen sen suhteen, että sen paremmin vasemmistolainen kuin kokoomuslainenkaan hallitus kykenisivät tai edes haluaisivat muuttaa suuntaa tarpeeksi. Siihen vaaditaan vahva perussuomalaisessa johdossa oleva maa – eikä se sittenkään ole helppoa, koska koko yhteiskuntaa on yli 20 vuotta rakennettu väärään suuntaan.

Neljänneksi rakenteelliseksi ongelmaksi nostan EU- ja eurojärjestelmän. Mitä lähemmäksi liittovaltiota siirrymme ja mitä näennäisempää itsemääräämisoikeutemme veronmaksajan rahojen käytön suhteen kasvavien yhteisvastuiden Euroopassa on, sitä merkityksellisemmäksi ongelma muodostuu.

Kuntien tilanteesta

Kuntatalous on historiallisen surkeassa jamassa. Varsinainen syy ei tietenkään ole koronavirus, mutta se on viimeistellyt kroonisten heikkouksien aiheuttaman alasajon. Kriisi on iskenyt erityisesti kuntien verotuloihin, mutta samalla se kasvattaa menoja ja lisää kuntien tulevia rahoitusvastuita. Velkaantuminen on rakenteellista. Jopa Espoon kaltaiset hyvien veronmaksajien ja yhteisöveron saajat ovat osin vapaassa luisussa. Helsingillä on vielä millä mällätä, mutta mikäli kaupungin johdossa ei pian oteta peiliä kauniiseen käteen – näin ei käyne huomioiden johdon koostumus – tilanne tulee kurjistumaan sielläkin.

Silmiinpistävää monessa kaupungissa ja perinteisesti hyvävointisessa kunnassa on verotulojen heikko kehitys, siis myös ennen koronaa, jopa väestönlisäyksestä huolimatta. Ikääntyminen on krooninen ja suuria kustannuksia aiheuttava tosiasia, mutta edes nuorten aikuisten muuttaminen kuntiin ei usein korjaa asiaa parempaan. Uudenmaalla, joka siis on kuitenkin maan talouden kannalta ensiarvoinen, nuorten aikuisten maksamat verot ovat romahtaneet. Tarkempana esimerkkinä voisin nostaa oman kuntani.

Kirkkonummi on perinteisesti houkutellut vetovoimallaan niin lapsiperheitä kuin joitakin huomattavan rikkaita ihmisiä. Monipuolista asumista niin maaseutumaisissa kuin kaupunkimaisissa olosuhteissa tarjoava kunta lähellä pääkaupunkiseutua on kuitenkin viime vuosina lipunut samanlaista jähmettyneisyyttä kohti kuin monet muut kunnat. Tälle on monia syitä, joista osa voidaan laskea ikäviin sattumuksiin (kuten valtavat sisäilmaongelmat ja epäonnistuneet investoinnit), osa rakenteellisiin (naapurikuntia kovempi ikääntyminen, etenkin ruotsinkielisen väestön kohdalla) ja osa ongelmallisiin päätöksiin (veroprosentin nosto, ”pakon” edessä).

Viime vuosina Kirkkonummella väkiluku on noussut (tosin jääden kauaksi huippuvuosista). Veroprosenttia nostettiin (tällä hetkellä 19,75 % ja kovia nousupaineita). Tästä huolimatta verotuotto on vähentynyt. Se kertoo yksinkertaisesti sitä karua sanomaa, että kunta ei enää houkuttele hyviä veronmaksajia, siis pääasiassa työssäkäyvää keskiluokkaa.

Myös maahanmuuttajien määrä on merkittävästi lisääntynyt, vaikka onneksi lähellekään pääkaupunkiseudun tilannetta emme pääse. Yhdessä kunnan keskuksessa eli Masalassa on tehty viime vuosina suuria kasvonkohotuksia asuntotarjontaan ja yleiseen viihtyvyyteen. Siitä huolimatta alueen vuokratalojen maahanmuuttoistuminen näkyy ja on jo vaikuttanut alueen perhehoukuttelevuuteen. Samaan aikaan koulujen pahat sisäilmaongelmat ja ruuhkaisuus ovat osuneet samaan kysyntään.

Masalasta alle kilometrin päässä sijaitsee Sundsberg, joka koostuu lähes kokonaan pientaloista ja on yhtä asumisoikeusyhtiötä lukuun ottamatta omistusasuntovaltainen. Alueen ulkomaalaisprosentti oli ainakin vielä muutama vuosi sitten kunnan korkein – mutta maahanmuuttajien koostumus on täysin eri kuin lähiöissä. He ovat keskiluokkaisia aasialaisia, venäläisiä, eurooppalaisia. Esimerkki osoittaa, miten oleellista on aina huomioida, millaisesta maahanmuutosta puhumme.

Sundsbergia kuvataan onnelliseksi kyläksi, jonka yhteisöllisessä ja luonnonläheisessä ilmapiirissä kaikki viihtyvät. Vaikka suurin osa ihmisistä on ”aivan tavallista” keskiluokkaa, on alue Suomen hyvätuloisin. Kunnan kannalta Sundsberg on kruununjalokivi, ehkä Porkkalassa asuvien miljonäärien ohella.

Myös Kirkkonummi on menossa kovalle kulukuurille. Korjausvelka, suuret investoinnit ja ikääntyminen painavat tulojen ja menojen tasapainoa. Siitä huolimatta äänenpainot hallituspuolueiden suunnilta kertovat samaa viestiä kuin valtakunnan politiikassakin. Yhtäällä on tarvetta paperittomien palveluille, toisaalla omalle kulttuuritarjonnalle, sitten merkittävälle luonnonsuojelualueiden lisäämiselle ja pyöräbaanoille. MAL-sopimus ja ehkä yleinen vasemmistolainen eetos (valtapuolueet ovat kylläkin kokoomus, vihreät ja RKP) vaativat rakentamaan pieniä asuntoja radan varteen ja edullisia asuntoja lähiöihin, muutti niihin kukaan tai ei.

Mikään muu ei tule Kirkkonummea tai kuntia yleensäkään pelastamaan kuin se, että kuntien tehtäviä vähennetään ja ne laitetaan tärkeysjärjestykseen.

Lopuksi

Sama koskee koko julkista taloutta – tehtävät ja tavoitteet on välttämättä pantava tärkeysjärjestykseen. Vaikka epidemiasta selviäminen voi joiltain osin tervehdyttää ainakin ajattelutapoja, en kuitenkaan jaksa olla perin optimistinen. Paisuva julkinen sektori korkeine veroasteineen ei pidemmän päälle sovi yhteen innovaatioita tuottavan ja uudistuvan yrityskentän kanssa. Avoimet rajat ja luottaminen maahanmuuttoon heikon tuottavuuden matalapalkka-aloilla yhdistettynä avokätiseen sosiaaliturvaan ja vähemmistöjä suosivaan monikultturistiseen palvelukokonaisuuteen eivät voi toteutua yhdessä. EU-järjestelmän vaatimukset siitä, että suomalainen yliverotettu kansalainen rahoittaa italialaisen elämää ja ranskalaisia pankkeja eivät ole kestäviä. Suomalaisten heikko syntyvyys ja kouluttamattomien vieraskielisten lukumäärän merkittävä kasvu niin maahanmuuton kuin kantaväestöä korkeamman syntyvyyden kautta lupaavat tulevaisuuden laaja-alaista kurjistumista. Kirsikkana kauhujen kakun päällä keikkuvat ikääntyminen, jatkuvasti heikkenevä taloudellinen huoltosuhde ja se tosiasia, että aivan liian monia ei oikein nappaa mennä töihin.

Kun koittaa taas vapaus

Meneillään oleva koronapandemia on osoittanut virheitä, huolimattomuutta, valmistautumattomuutta ja vahinkoja monella eri tasolla. Se on osoittanut, kuinka pysyviksi ja peruuttamattomiksi monet pienestä alkaneet prosessit ovat vuosien varrella muodostuneet. Se on osoittanut, miten vaikeaa stabiilien, avoimien ja yksityiskohtaisista hallinnollisista rakenteista muodostuvien yhteiskuntien on siirtyä tilaan, jossa on paljon epävarmuutta, jossa vaaditaan nopeita päätöksiä puutteellisen informaation varassa ja jossa on välttämätöntä, että täytäntöönpano toimii, informaatio kulkee ja jollakin tai joillakuilla on kokonaisvastuu tilanteesta.

Koronapandemia on osoittanut, miten eri maat toimivat elämän ja kuoleman kysymyksissä, joihin liittyy myös merkittävällä tavalla raha.

Virussota ja kilpailu suojavälineistä

Pandemia on korostanut myös kansainvälisen järjestelmän ongelmia. Aina valtioiden väliseen toimintaan liittyy lukuisia luontaisia epävarmuustekijöitä ja sitkeitä heikkouksia, jossakin päin maailmaa enemmän, jossakin vähemmän, mutta nyt, poikkeusoloissa, nämä ovat muuttuneet erityisen näkyviksi, kärjistyneiksi, konkreettisiksi, elämän ja kuoleman kysymyksiksi jopa täällä, maissa, joissa kuolema ei vuosikymmeniin ole ollut kuin yksityistä.

Ehkä kouriintuntuvimmin asia on näkynyt suojavälineiden kohdalla. Nuo välttämättömät pienet tarvikkeet ovat muuttuneet vuonna 2020 kuin kullaksi, arvokkaaksi, kilpailluksi, väärennetyksi, politisoiduksi resurssiksi. Omat kansalliset tapahtumamme suoravarusteisiin liittyen ovat muistuttaneet paikoin dekkaria, paikoin kuivaa hallinnollista vuosikertomusta: juonenkäänteitä, salailua, epäonnistuneita kauppoja, rikoksia ja kerta kerran jälkeen sitä, että kukaan tai mikään ei ole vastuussa ja oikeastaan kaikki onkin ihan hyvin. Jos ei ole, tehdään selvitys. Tarkastellaan.

Kaikesta huolimatta näytämme kuitenkin pärjäävän – ainakin verrattuna moniin muihin maihin, erityisesti länsinaapuriimme Ruotsiin, jonka voittaminen tavallisesti sallitaan isänmaalliseksi tunteeksi.

Tiedämme, että Ruotsissa suojavarusteongelma on paljon suurempi. Ruotsissa omavaraisuus on paljon heikompaa. Ruotsin huoltovarmuus on karmean surkeaa.

Hallitus onkin sinnikkäästi jaksanut käyttää puolustuksenaan sitä, että verrattuna muihin maihin tai kansainvälisesti katsoen Suomi on hyvin varautunut. En tiedä, miten kestävä ajatus tämä on, edes siinä tapauksessa, että se pitäisi paikkansa.

Suomi yleensä keikkuu monenlaisissa kehitystä mittaavissa tutkimuksissa kärkipaikoilla. Olen tottunut ajattelemaan, monien muiden tavoin, että Suomi on hyvä maa, paras maa, toimiva, hallittu, aikaansaava – ja sen hallinto rehellistä, luotettavaa ja toiminta ennakoitavaa.

Virheet, oppiminen ja päämäärän muuttaminen

Ehkä tällainen kriisi tarvittiinkin, paitsi pudottamaan meidät maan pinnalle, myös vaatimaan suurempia muutoksia. Laajoja, perinpohjaisia muutoksia toimintaamme ja tapaamme ajatella. Sellaisia muutoksia, joista nyt sanotaan, että ne ovat mahdottomia, yliampuvia, mutta joita kohti tiedämme olevan mahdollista kulkea, mikäli teemme vähitellen pieniä askeleita oikeaan suuntaan, kohti päämäärää.

Mutta tämä edellyttää, että virheistä todella halutaan oppia. Että ne tunnustetaan, myönnetään, ymmärretään vastuu, väärinarviointi, surkeat valinnat, epätarkasti muotoillut tavoitteet, ymmärtämättömyys valinnan seurauksista, jopa piittaamattomuus niiden seurauksista.

Oppiminen vaatii myös sen ymmärtämistä, että meidän on kyettävä panemaan asiat tärkeysjärjestykseen, lopetettava kumartamasta kaikkea kulloinkin hyväksi uskottua ja keskityttävä tosiasioihin, silloinkin kun ne eivät sovi suosituimpaan tarinaamme.

Oppimiseen ei riitä se, että viestinnällisistä syistä toteaa kerran viikossa kameroiden edessä, että virheitä on tehty ja yritämme parhaamme. Se on pelkkää hokemaa, tyhjää poliittista puhetta, jonka tarkoitus on vain saada sanojan osaksi armollisuutta ja ymmärtämystä, silloinkin kun sitä ei ole vähääkään ansainnut. Poliittisen toimijan, ihmisen, virheiden myöntäminen on vain silloin aitoa, kun hän oikeasti aikoo seuraavaksi tehdä asiat toisin.

Koronakriisi on osoittanut, että sinisilmäinen suvaitsevaisuus ja luottamus kansainvälisiin instituutioihin on entistäkin turmiollisempaa. Tämä ei koske vain kansainvälisen politiikan ylätasoja ja liturgiaa vaan käytännön elämää, kaupankäyntiä, tuotantoketjuja, työvoimaa, vastuuta ja avunantoa.

Mikäli Suomi on kilpailuttanut normaaliolojen suojavälinehankinnat euroalueelle, kuten pakko on, ja saksalaisfirma on kilpailutuksen voittanut ja ajanut suomalaisfirman pois markkinoilta, seuraukset liittyvät normaalioloissa lähinnä siihen, että suomalaisfirma on ehkä siirtynyt muihin tehtäviin tai jopa lopettanut toimintansa. Joitakin ihmisiä on jäänyt työttömäksi. Verotuloja on jäänyt saamatta. Tätä pidetään normaalina globaalin markkinatalouden oloissa.

Mutta entä kun tulee tositilanne ja kriittisiä suojavälineitä tarvittaisiin? Mitä jos se maa, josta Suomeen suojavälineitä pitäisi tulla, tarvitseekin niitä myös itse? Mitä jos kyseinen valtio ostaa kaikki maassa tuotettavat suojavälineet, hinnalla millä hyvänsä? Mitä jos se jopa määrää, että yksikään firma ei saa myydä tai viedä suojavälineitä ulos maasta?

Silloin se Suomi, joka päätti ostaa saksalaiselta suomalaisen sijaan, jää nuolemaan näppejään. Se ei saa suojavälineitä, joista on yhtäkkiä tullut kriittinen resurssi kansainvälisillä markkinoilla. Koska suojavälineitä on kuitenkin pakko saada, ehkä silloin Suomen yhden instanssin yksi byrokraatti päättääkin ostaa Alibaba-suojaimia suomalaisilta pikkurikollisilta.

Irti kaunosanoista, kohti tosiasioita

Onko järkevää, että tällaisia teollisuudenaloja kilpailutetaan euroalueella? Ei. Se ei ole missään tapauksessa järkevää. Se ei ole järkevää, vaikka se on halvempaa. Se ei ole järkevää, vaikka EU:n omat säännökset kieltävät edellä kuvaamani kaltaiset kieltotoimet.

Hätä ei lue lakia, sanotaan. Nyt on hätä, poikkeusolot. Suurimman osan EU:n ja kansainvälisen järjestelmän kaunosanoista, solidaarisuudesta alkaen, voi panna romukoppaan. Juuri näissä oloissa tulee tarkastella järjestelmän toimivuutta ja sanojen todenperäisyyttä.

Me tiedämme, että impulsiivinen, lyhytjänteinen ihminen haluaa nopeita palkintoja, mahdollisimman vähällä vaivalla. Opetus, mitä sellaiselle luonteelle tapahtuu, verrattuna pitkäjänteiseen, varautuvaan, ahkeraan, tulevaisuutta ajattelevaan luonteeseen, opetetaan jo lastensaduissa. Silti sitä ei hallita edes siellä, missä pitäisi olla teräviä aikuisia.

Globaalit tuotantoketjut, tavaran liikkuminen Kiinasta, työvoiman liikkuminen Ukrainasta, bangladeshilainen mekko, perulaiset mansikat, kenialaiset ruusut, koko globaali vaihdanta ja markkinatalous, eivät ole luonnonlakeja eivätkä ne missään oloissa, siis edes normaalioloissa, ole ongelmattomia. Mutta nyt poikkeusoloissa ne näyttävät irvokkuutensa monin verroin kovemmin. Tämä ei tarkoita, etteikö globaali kauppa ja tuotannon erikoistuminen olisi myös saanut aikaan hyviä asioita ja paljon vaurautta.

Rohkeutta, jossa ei kumise tyhjyys

Toisaalta, kuten sanoin, kriisi mahdollistaa myös sen, että katsomme asiaa uusin silmiin. Tiedämme, että olemme jonkinlaisessa taitekohdassa. Joko jatkamme samalla tavalla, jolloin saamme samanlaisia seurauksia, ainakin seuraavassa kriisissä, tai alamme tehdä muutoksia, ehkä kivuliaitakin, joiden avulla toivomme pääsevämme toisenlaisiin seurauksiin. Muutokset todennäköisesti vaativat valtavaa rohkeutta, paljon suurempaa kuin samassa vanhassa pysytteleminen.

Minä en halua korostaa Suomen tai kansallisvaltion merkitystä ja roolia siksi, että jotenkin erityisesti uskoisin valtion hyvyyteen. Ajatukseni ei ole ideologinen. Eikä valtio ole minulle varsinaisesti mikään arvo, vaikka suomalaisuus onkin.

Näkemykseni on käytännöllinen, pragmaattinen. Mikäli Suomi ei olisi kilpailuttanut suojavälinehankintaa euroalueelle, mikäli maassa olisi vielä teollisuutta, mikäli se olisi kannattavaa suhteessa kiinalaiseen teollisuuteen, mikäli me arvostaisimme omavaraisuutta ja korkeaa huoltovarmuutta myös normaalioloissa emmekä vain poliittisissa puheissa poikkeusoloissa, meillä ei olisi ollut nyt tällaisia ongelmia suojavälineiden kanssa. Olisimme säästäneet ihmishenkiä, kärsimystä, turhia sairastumisia. Olisimme säästyneet farssilta, jossa veronmaksaja kustantaa hämäräheikkien luksusautoja. Me voisimme oikeasti katsoa hoitajiamme silmiin ja sanoa, te teette tärkeää työtä ja haluamme, että ette sairastu.

Suhtaudun samalla tavalla, käytännöllisesti, Euroopan Unioniin ja moniin kansainvälisiin instituutioihin. En vastusta tai kannata niitä erityisesti ideologisista syistä. Mietin niiden käytännön vaikutuksia ja merkitystä. Tietenkään se ei ole aina helppoa. Instituutioiden merkitys ei avaudu helposti, koska niiden mahdollisesti tuottama hyöty tai haitta ei ole suoraviivaista tai välttämättä käsinkosketeltavaa.

Pienemmät ja suuremmat pahat

Siitä huolimatta pyrin välttämään myös onttoja hokemia, kuten että pieni valtio tarvitsee kansainvälisiä instituutioita. Miksi pieni valtio tarvitsisi huonoja ja toimimattomia kansainvälisiä instituutioita yhtään sen enempää kuin kukaan muukaan? Oikeastaan päinvastoin. Pienen valtion pitäisi olla hyvin tarkka, millaisiin instituutioihin se haluaa osallistua ja mitä pitää osaltaan pystyssä, vain siksi, että sen pienen tai mitättömän kansainvälisen painoarvon vuoksi pitää näin tehdä.

Kun Yhdysvaltain presidentti Donald Trump päätti leikata Maailman terveysjärjestön rahoituksen, Suomessa ja muualla täälläpäin huudettiin. Miten järjetöntä, miten kohtuutonta! Miten typerä päätös, jälleen kerran!

Ehkä. Mutta paljon vähemmälle huomiolle jäi asian laajempi sisältö. Se, että Kiina on askel askeleelta ottamassa myös tuon järjestön haltuunsa, kuten YK-järjestelmänkin. Vähä vähältä se siirtää oman taloudellisen mahtinsa mahdollistaman vallan myös poliittiseksi, kansainväliseksi. Kiina ei ole demokratia. Se on diktatuuri, jossa ihmisiä viedään keskitysleireille, eläimiä kidutetaan eikä kenelläkään ole aitoja poliittisia oikeuksia. Maa, joka pysyy pystyssä myöntyväisen kansanluonteen ja kasvavan taloudellisen hyvinvoinnin ja bruttokansantuotteen suomasta armosta.

Tämä ei ole vain käytännöllinen arvio Kiinasta. Se on myös minun arvovalintani. En haluaisi toimia maiden kanssa, jotka tekevät noin. Meillä on omassa naapurissamme yksi iso ja toisinaan arvaamaton möhkäle, jonka kanssa meidän pitää elää. Kiina on onneksi kaukana.

En pidä Trumpista, mutta vielä paljon vähemmän pidän Kiinasta. Trumpin ympärillä on valtava vastaansanojien koneisto, ehkä suurempi kuin missään tai kenenkään muun ympärillä. Se on demokratiaa. Se on sananvapautta. Kiinassa ei ole kumpaakaan. Ja valitettavan vähän sitä on Kiinan suhteen myöskään maan ulkopuolella.  

Meidän ei pitäisi olla Kiinan armoilla missään asiassa. Mutta me olemme, hyvin monessa asiassa.

Yhteisvastuut ja Brysselin korina

Koronapandemia on siis entisestään kärjistänyt myös Yhdysvaltain ja Kiinan välistä kilpailua ja konfliktia. Yhdysvaltoja on totuttu syyttämään joka puolelle tunkeutumisesta, mutta nyt kun se puolestaan vetäytyy, sekin on monien mielestä väärin.

Myös EU:ssa sattuu ja tapahtuu. Finanssikriisin jälkeinen epäluottamus ei ole vielä ehtinyt korjaantua, kun uusi kriisi, sekä terveyden että kysynnän ja tarjonnan taloudellinen kriisi, iskee unioniin. Jakolinjat ovat lähes samat kuin ennenkin.

Kun Saksa ei vienyt suojavälineitä kriisin alkuvaiheessa Italiaan, Kiina vei. Uudessa kyselyssä 54 prosenttia italialaisista nimesi Kiinan ystäväksi ja 45 prosenttia Saksan viholliseksi.

EU:n ja euron puolustajat väittävät, että sisämarkkinat ovat itsessään julkishyödyke eli jokin sellainen hyödyllinen ydinasia, josta täytyy olla valmis maksamaan, miljardeja. Siitä täytyy olla valmis maksamaan Italian, Espanjan ja Ranskan velkoja, huonoa ja holtitonta ja populistista taloudenpitoa, mafian viemiä verorahoja ja yleistä etelälle tyypillisempää lyhytjänteistä hedonismia.  

Yhteisvastuiden lisääminen suoraan sanoen kannustaa jäsenmaita velkaantumaan entisestään muiden kustannuksella. Minkälainen arvounioni kannustaa vastuuttomuuteen ja piittaamattomuuteen?

Tätä on hyvin vaikea perustella pitkäjänteisempään ja tarkempaan taloudenpitoon keskittyneessä pohjoisessa. Eikä sitä yleensä juuri perustellakaan muuta kuin kiistanalaisilla väitteillä negatiivisen todellisesta positiivisuudesta. Kannattaa maksaa, jotta saa. Sama koskee kaikkea muutakin päätösvaltaa, jonka olemme menettäneet, esimerkiksi rajojemme suhteen.

Oman päätösvallan ja autonomian luovuttaminen pois ei ole viisasta missään muussa tilanteessa kuin silloin, kun siitä on enemmän hyötyä kuin niiden säilyttämisestä. Hyöty mitataan kuitenkin konkreettisesti. Pelkkä asian hokeminen tai sen vaihtoehtojen pilkkaaminen eivät todista toiminnan hyödyllisyydestä vaan toimijoiden yksinkertaisuudesta tai kyvyttömyydestä perustella kantaansa uskottavasti. On myös mahdollista, että joku muu hyötyy, mutta et sinä.

Yön vallat, aamun kiuru

Olisi idealistista uskoa, että kriisi itsessään tekee meistä jotenkin viisaampia. Todennäköisempää on, ja tälle viime viikoilta löytyy jo rutkasti todisteitakin, että kriisi antaa röyhkeille yhä terävämmät kyynärpäät ja aina vaativille yhä kovemman äänen. Kun valtio jakaa rahaa, sille on ottajia. Miljardit ovat halpoja, kuten ne ovat silloinkin, kun niitä annetaan maailmalle tai niin sanotulle moraalille. On aivan sama, kutsutaanko poliittista ja taloudellista opportunismia poliittiseksi ja taloudelliseksi opportunismiksi vai vaikkapa yhtenäisyydeksi, velvollisuudeksi ja kriisiolojen poikkeukseksi, sitä se kuitenkin on.

Minä kuitenkin toivon, hieman vaatimattomammin, että me kykenisimme ymmärtämään edes sen, että on olemassa erityisen tärkeitä asioita, kuten terveys ja turvallisuus. Seuraavaksi tärkeintä on muunlainen hyvinvointi, huolehtiminen ja pärjääminen. Kriisi näyttää, että maailma ei olekaan niin globaali kuin sen normaalioloissa väitetään olevan.

Se, miten meille käy, riippuukin asioista täällä paljon lähempänä. Mitä on tehty ja mitä pitäisi tehdä.

Minä toivon, että virheistä oppiminen tarkoittaa myös sitä, että uskallamme siirtää painopistettä maailman heittelevistä tuulista tänne omaan kotimaahamme. Arvostamme omia asioitamme, osaamme panna ne tärkeysjärjestykseen, huolehdimme toinen toisistamme, elämme pitkäjänteisesti ja rehellisesti, lisäämme omavaraisuuttamme ja arvostamme sitä, silloinkin kun se maksaa enemmän.

Poikkeusoloista huolimatta toivotan kaikille erinomaista vappua ja aurinkoista kevään jatkoa.

Haaveilkaamme ajasta, kun koittaa taas vapaus!

***

Puheenvuoro esitetty koronan riivaamana etävappuna 1. toukokuuta 2020 sosiaalisessa mediassa.