Paperittomat, lääkärit ja ihmisoikeudet

doctor-563428_640Hesarissa on ollut käynnissä jännittävä lääkärien välinen kilpajuoksu siitä, pitäisikö paperittomia hoitaa jonkinlaisen kollektiivisen ”lääkärinetiikan” alla vaiko ei. Alun perinhän tilanne lähti siitä, että Pälve ja kumppanit julkaisivat mielipiteen, joka ikään kuin edusti kaikkia lääkäreitä: sen viesti oli, että kyllä, lääkärit noudattavat etiikkaansa ja hoitavat paperittomat, se on heidän moraalinen sekä käytännöllinen velvollisuutensa, ja tästä seuraa, että Lääkäriliitto kannattaa lakimuutosta. Sittemmin iso joukko lääkäreitä irtisanoutui tästä jalomielisestä myöntyvyydestä ja kommentoi jotakin siihen suuntaan, että lääkärinkin täytyy toimia olemassa olevien rationaliteettien (ml. raha) varassa. Toisinajattelijalääkärit myös muistuttivat, että se toimintaympäristö, jossa lääkärit nykyään joutuvat priorisoimaan, ei lainkaan vastaa sitä kaunista ajatusta vapaasta tilasta, jossa lääkäri vain etiikkaansa noudattaen hoitaa kaiken, mikä kohdalle osuu.

Tänään – yli kuukausi edellisen kirjoituksen jälkeen – Pälve ja kumppanit astuvat esiin uusilla taikasanoilla. Lääkäri ei saa lipsua tasa-arvon periaatteesta.

Lää­kä­rin­etii­kan mu­kaan lää­kä­rin tu­lee koh­del­la po­ti­lai­taan ta­sa-ar­voi­si­na, ei­kä hän saa an­taa ro­dun, us­kon­non, po­liit­tis­ten mie­li­pi­tei­den tai yh­teis­kun­nal­li­sen ase­man vai­kut­taa toi­min­taan­sa hei­tä koh­taan.

Ta­sa-ar­von pe­ri­aa­tet­ta ei saa rik­koa sil­loin­kaan, kun prio­ri­soi­daan. Ih­mis­ten yh­den­ver­tai­suu­den pe­ri­aat­tees­ta lip­su­mi­nen joh­taa ko­ke­muk­sen mu­kaan po­lul­le, jo­ta em­me ha­lua kul­kea.

Huuh, pelottava pimeä nationalistinen ja fasistinen polku!

”Tasa-arvo” tahtoo olla tyhjä termi kansallisessa politiikassakin, mutta absoluuttisen tyhjä se on silloin, kun huomion kohteenamme on koko maailma – puhumattakaan ”yhdenvertaisuudesta”. Mikä prinsiippi sanelee sen, että meillä (tai lääkäreillä) on jonkinlainen velvollisuus tehdä yhtään mitään ihmisille, jotka sattuvat ilmaantumaan paikalle, mutta ei mitään niille ihmisille, jotka eivät satu ilmaantumaan paikalle? Se, että ihmisillä on nykyään mahdollisuus siirtyä paikasta toiseen, johtuu ennen muuta kuljetuksen ja liikenteen kehittymisestä ja niiden hinnan suhteellisesta laskusta. Moraalisessa kyvykkyydessämme sen sijaan ei ole tapahtunut vastaavaa kehitystä, mikä usein unohtuu nykypäivän huikentelevaisia ihmisoikeuskertomuksia lukiessa.

Niinpä ihmisoikeustasolta nolla on mahdollista siirtyä ihmisoikeustasolle sata, vain astumalla laivaan tai lentokoneeseen. Velvollisuus on kohteessa. Kun ihmiskunnan edustaja astuu oikean valtion maaperälle, työntyvät ”tasa-arvo” ja ”ihmisoikeus” ja ”velvollisuus” häntä oitis syleilemään! Miksi lähtömaalla ei ole velvollisuuksia?

Oikea valtio on avainkäsite. Tuo nationalistinen, patriarkaattinen, sortava jäänne, joka tahdotaan valjastaa enää moraalisiin ristiretkiin. Kukaan ei koputa Somalian tai Jemenin rajaportteja ja vaadi ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa. Kukaan ei kuvittele, että Somalia tai Jemen voisivat antaa jollekin tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Ne ovat vääriä valtioita, jos edes valtioita. Mutta me, meiltä se onnistuu. Miksi? Siksikö, että olemme signeeranneet ison joukon erinäisiä sopimuksia, joiden ylevät periaatteet on sitten sisällytetty kansalliseen lainsäädäntöömme, jonka noudattamista valvoo virkamiesten armeija ja melkoinen ihmisoikeus-infrastruktuuri?

Ymmärrän toki, mitä lääkärinetiikka tarkoittaa, siis etiikkana eli oppina siitä, miten moraalinen toimija toimii. Mutta en ymmärrä, mitä tekemistä tällä on valtion kanssa. Lääkäri toki voi etiikkaansa noudattaen hoitaa ihan ketä tahansa – sitä kutsutaan vaikkapa vapaaehtoistyöksi tai hyväntekeväisyydeksi. Sitä, että lääkäri jättää menemättä yksityispraktiikalle ja jää vapaaehtoisesti hoitamaan vanhuksia, köyhiä, juoppoja ja hulluja terveyskeskukseen, ei ole tavattu kutsua hyväntekeväisyydeksi, mutta profession kehittymistä seuratessa näyttää ilmeiseltä, että tämä oletus on väärä.

Mutta tästä Pälve ei ole lainkaan niin kiinnostunut. Moraalisia ristiretkiä ei juuri nykypäivänä käydä omien puolesta.

Lää­kä­rin­etii­kal­la ei saa teh­dä po­li­tiik­kaa, mut­ta ter­veys­po­liit­ti­sia rat­kai­su­ja teh­täes­sä lää­kä­rin­etiik­ka tu­lee huo­mioi­da.

Mitä tämä virke tarkoittaa? Ei saa tehdä politiikkaa, mutta pitää tehdä politiikkaa? Oikeasti Pälve tarkoittaa, että ei saa tehdä politiikkaa muuta kuin siinä tapauksessa, että politiikka on oikeamielistä ja palvelee sekä ideologista sisältöä että tästä hyötyvien ryhmien intressejä.

Maahanmuutto on siitä ihmeellinen asia, että se toimii sekä sisä- että ulkopolitiikan tavoin. Se on sekä sisällä että ulkona. Kulloinkin noudatettava logiikka riippuu lähinnä siitä, missä kyseinen henkilö X on tietyllä ajanhetkellä t. Jos henkilö X on kaoottisessa kotimaassaan, hän ei juurikaan soittele moraalikelloja täällä pohjolassa. Hieman enemmän, jos hän on pakolaisleirillä. Jos hän sen sijaan on liikkeellä kohti Eurooppaa ja sen pohjoista, kellot soivat jo kovaa. Ja sillä hetkellä, kun hän ylittää rajan, kellot hakkaavat kuin viimeistä päivää: moraalinen hätätila, meidän ovellamme! Ei ole ihme, että hyviin valtioihin pääsemisen eteen tehdään vaikka mitä. Eikä se ole tänne haluajien vika.

Jos sen sijaan olisimme moraalisesti rehellisiä, voisimme yksinkertaisella laskutoimituksella määrittää, kuinka paljon moraalista ihmisoikeussuojaamme tarvitsevia ihmisiä maailmassa vielä on. Meidän ei tarvitse laskea yhteen kuin kaikki liikkeellä olevat humanitaariset maahanmuuttajat, pakolaisleireillä olevat maahanmuuttajat, muut IDP:t (internally displaced persons), turvapaikanhakijat sekä kaikkien kehittymättömien, autoritaaristen, köyhien ja konfliktisten valtioiden/alueiden kaikki ihmiset. Tämä summa (aika monta miljardia) on sitten se määrä ihmisiä, johon myös Heikki Pälven lääkärinetiikka tosiasiassa ulottuu, mikäli luemme sitä, kuten mies itse lukee. Koska lääkäri ei saa lipsua tasa-arvon periaatteesta.

Mikä sitten on oikeasti ihmisoikeuksien merkitys maailmassa? Niitä koskevat sopimukset ovat lisääntyneet eksponentiaalisesti, ja hallinnollinen, semihallinnollinen ja ei-valtiollinen infrastuktuuri on yhä vahvempi. Tärkeimmät sopimukset on laadittu vuosina 1969, 1976, 1981, 1987, 1990, 2003, 2008 ja 2010, ja joinain vuosina sopimuksia on tehty useampi kuin yksi. Ensimmäisessä sopimuksessa erilaisia ihmisoikeuksia kirjattiin löytyvän 20 kappaletta, mutta kasvu on ollut jäätävää: uusimmissa sopimuksissa tunnustettavia ihmisoikeuksia on jo yli 300.

Mutta mitä sitten on tapahtunut käytännössä? Onko ihmiskunnan elämä parantunut samassa mittakaavassa? Ei tietenkään. Maailma on täynnä sotia, julmuutta, rodun, uskonnon, sukupuolen ja ihmisryhmän perusteella toteutettavaa kidutusta ja sortoa, lapsityöntekijöitä, orjia, seksuaalista hyväksikäyttöä. Myöskään sananvapaus, lehdistönvapaus tai muut demokraattiset oikeudet eivät merkittävästi lisäänny, osin päinvastoin. Väestörikkaimmista maista ainoastaan Yhdysvaltoja ja Japania voi pitää liberaalidemokratioina. Väestönkasvu juuri niillä ongelmallisilla alueille takaa sen, että parannusta ei ole luvassa. Valtiot, jotka noudattavat ihmisoikeuksia, noudattivat niitä pitkälti jo ennen ainuttakaan sopimusta –  jo ennen kuin ihmisoikeusretoriikan hyökkäys trivialisoi koko teeman.

Ja sitä valitettavasti tekee paperittomien sairaudenhoidosta keskustelukin. Trivialisoi sen, mitä oikeasti on ihmisoikeus tai perusoikeus tai oikeus saada hoitoa. Maailmalla ei ole sellaista legitiimiä (tai vakavasti otettavaa) globaalia instituutiota tai maailmanhallitusta, jonka voisimme haastaa legitiimiin (tai vakavasti otettavaan) maailmanoikeuteen siitä, että jonkun ihmisen oikeuksia on rikottu. Ainoa legitiimi, pakkovaltaa käyttävä instituutio on valtio. Ja kuten edellä toin ilmi, tietynlainen valtio. Sen lisäksi, että tällainen valtio on liberaalidemokraattinen ja banaalisti ilmaisten hyvä, se myös aktiivisesti rajoittaa sitä, keillä on oikeus tulla sen territoriolle ja toimi- ja lainkäyttövallan alle.

Yksikään valtio ei voi olla sekä hyvä että avoin kaikille. Yksikään valtio ei voi asettaa samalle viivalle omia kansalaisiaan ja muukalaisia. Jos valtio väittää suojelevansa muukalaisten ihmisoikeuksia, kyseessä on joko suuri bluffi tai sitten valtio on matkalla kohti loppuaan.

Joissakin pelottavissa tapauksissa tuntuu, että molemmat voivat olla totta samaan aikaan.