Kaikki odottavat talouskasvua. Suhdanteet tulevat ja menevät, mutta se, mikä on huolestuttavampaa, liittyy Suomen pitkän ajan ongelmiin. Vuodesta 2008 lähtien bruttokansantuote on kasvanut keskimäärin vain noin 0,5 prosenttia vuodessa. Tämä ei ole suhdannekuoppa, vaan syvä rakenteellinen haaste, joka piileskelee pintailmiöiden alla. Siihen liittyvät ainakin jäykät työmarkkinat, tehoton koulutusjärjestelmä, joka ei tuota oikeille aloille ja oikeille alueille oikeanlaista osaamista (mutta sen sijaan kyllä lisää kehitysmaamaahanmuuttoa), motivaation ja oma-aloitteisuuden lannistava korkea verotus ja uuvuttava byrokratia, yleinen varovaisuuskulttuuri, rohkeudesta rankaiseminen ja heikko riskinottohalu, sekä pääomien puute.

Päivänpolitiikassa syyllisiä tavataan aina hakea hallituksesta. Nykyinen hallitus on uudistanut työmarkkinoita, vähentänyt byrokratiaa ja sääntelyä, keventänyt verotusta ja tehnyt muita reformeja, jotka olisi pitänyt tehdä jo vuosikymmeniä sitten. Olemme tehneet merkittävästi erilaisia kasvutoimia. Niiden hedelmät eivät näy vielä, mutta ne tulevat kyllä näkymään. Kun samaan aikaan on jatkettava sysisurkeassa jamassa olevan julkisen talouden korjaamista sopeuttamalla – koska menot vain ovat paisuneet aikaa sitten tuloista ohi – politiikan haastavuus on korkealla. Samaan aikaan tarvitaan jarrua ja kaasua, lisää kaasua ja lisää jarrua.

Suomen kokonaishaasteet ovat niin syvälle juurtuneita ja osin kulttuuriseen ilmastoomme ja asenteisiimme kuuluvia, että tilanteen korjaaminen lainsäädäntötyöllä ei tule yksin riittämään. Joka kerran, kun puhumme asenteista ja siitä, että niissä olisi vähän tarkistettavaa, joku loukkaantuu. Lehtiä lukemalla tuntuu kuin koko kansakuntaa enemmän tai vähemmän vaivaisi masennus. Mikä pahinta, pelastusta vuosi vuoden jälkeen tunnutaan odottavan vain valtion suunnasta. En usko, että se sitä voi tarjota. Paitsi että sillä ei ole rahaa, ei sillä pitäisi niin paljon valtaakaan olla. Talouskasvua tehdään (tai ollaan tekemättä) yksityisellä sektorilla. Julkisen sektorin koon pitäisi mennä aivan toiseen suuntaan. Suomi tarvitsee lisää yksityistä ja lisää yksilöä, ei valtiota. Valtio tarjoaa edellytyksiä, tuuppii korkeintaan oikeaan suuntaan ja antaa mahdollisuuksia. Meillä menisi uskoakseni paljon paremmin, jos valtio (ja EU) olisi lonkeroineen pysynyt takavuosinakin poissa häiritsemästä.

Suomen varovaisuuskulttuuri ei ole sattumaa, se on osin opittua käyttäytymistä. Tietenkin historiamme on erilainen kuin Ruotsilla. Tietenkin varovaisuudesta on ollut myös paljon hyötyä. Mutta rajansa kaikella. Ja onko sitä pakko vielä vahvistaa pyytelemällä anteeksi ja pelkäämällä maailman eniten sitä, että joku sanoo meistä jotakin kielteistä? Mitä sitten! Kyllä maailmaan erilaisia mielipiteitä mahtuu, jopa vääriä mielipiteitä. Hyssyttely ja vahtiminen sen sijaan tekevät vain lisää säikkyjä ihmisiä.

Yrittäjä ei uskalla laajentaa, koska epäonnistuminen leimataan. Toinen pitää rahat tilillä, koska turvallinen on parempi kuin riski. Työntekijä ei vaihda alaa tai paikkakuntaa, koska mitä jos menee pieleen. Maksamme asuntolainaa tiukasti ja syömme maksalaatikkoa, koska mikäänhän ei ole mahtavampaa kuin elää vanhuutensa velattomassa asunnossa, kun on ensin koko työuran kituuttanut. Virkamies katsoo omaa kapeaa laariansa ja varmistelee, vaikka ymmärrys riittäisi kertomaan, mikä on suurempi ongelma. Poliitikko ei uskalla sanoa ongelman nimeä, koska äänestäjä suuttuu. Sitten taas pyydellään anteeksi kuin päiväkodissa nassikoiden nahistelun jälkeen.

Korkea verotus rankaisee onnistumisesta, byrokratia tappaa aloitteellisuutta, ja sosiaaliturva hoitaa loput – ei kannusta mihinkään, ei varsinkaan nousemaan. Kotona oleskellen saa jopa enemmän kuin työssä raataen. Tietenkin sosiaaliturvassa on ongelmansa, mutta kyllä massiivisempi ongelma on siinä, että tässä maassa ahkeruus tai rohkeus ei hyödytä, työnteko ei palkitse ja todella harva ainakaan pääsee rikastumaan. Saavutetut edut ovat niitä, joita veronmaksaja kustantaa erilaisten rälssien edustajille.

Tuloksena on krooninen kansallinen masennus, kaiken uuden vastustaminen ja haluttomuus ottaa riskejä. Mutta se kasvukin vaatisi juuri sitä, nälkäisyyttä, rohkeutta, sisua, riskinottoa. Valtio voi purkaa esteitä, mutta se ei voi pakottaa ihmisiä rohkeiksi. Se muutos täytyy tulla sisältäpäin – tai Suomi jatkaa hidasta alamäkeä. Peili on nostettava kansakunnan eteen.

Historia kertoo, että Suomi on selvinnyt paljon pahemmastakin. Sodan jälkeen rauniot, sotakorvaukset ja köyhyys – silti nousimme. 1990-luvun lamassa BKT romahti lähes 15 prosenttia, työttömyys räjähti, mutta yksityinen sektori lähti vetämään: vienti kasvoi, yritykset uudistuivat, taas noustiin. Maa on aina noussut työtä tekemällä.

Kyllä se kasvu nytkin käynnistyy. Ennusteet tälle vuodelle näyttävät sen. Työttömyys alkaa vähentyä ja työpaikkoja syntyy. Mutta ilman isompia asenteellisia muutoksia – ja sisua muuallakin kuin isänmaallisissa muisteluissa tai osana kulttuuriviennin myyttien rakennusta – se jää sitten taas siihen. Sen sijaan että odotamme pelastajaa, voisimme alkaa itse. Isänmaan palveluksessa ratkaisee tahto, ei paikka. Ei maailma tästä helpommaksi muutu.

Suomi ei ole tuomittu hidastamaan, hidastumaan tai hiipumaan. Monet asiat ovat edelleen meidän omissa käsissämme. Kädet pois taskusta ja toimimaan vaan.

(Kolumni on ilmestynyt Perussuomalainen-lehdessä 1/2026.)