Maassa ei ole ollut oikeaa reaalista kasvua 17 vuoteen. Olemme eläneet velaksi. Uusia menoja on rahoitettu velkarahalla eikä vanhoista ole säästetty. Nyt sitten vallassa on hallitus, joka oikeasti, konkreettisesti ja todellisesti sekä sopeuttaa järjestelmää – eli säästää ja valitettavasti myös korottaa veroja – että uudistamalla merkittävästi talouden ja yhteiskunnan rakenteita parantaa aidon yksityisen talouskasvun mahdollisuuksia. Koska yksityiselle me sitä kasvua erityisesti haluamme, emme julkiselle. Ilman talouden kasvua emme pääse koskaan tasapainoon. 

Nyt tätä kaikkea tehdään. Ei vain puhuta. 

Kelpaako tämä politiikka? Ei tietenkään kelpaa. 

Jos edellinen hallitus naamioi tulevaisuusinvestoinneiksi uudet menokohteensa, nyt avainsana on kasvutoimi. Sellaista menokohdetta ei olekaan, josta oppositio tai muut säikyt eivät kasvutoimea saisi aikaan. Ja samaan aikaan he vastustavat juuri niitä toimia, joilla Suomen kasvun esteitä pyritään poistamaan. 

Silkkaa sumutusta, poliittista pisteiden kalastelua ja retoriikkaa.

Hallituksessa ei saa mennä paniikkiin opposition, mutta ei myöskään oman poliittisen viiteryhmän kritiikin edessä. Meillä on ohjelma, jota toteutamme johdonmukaisesti ja jonka takana seisomme. Se on kokonaisuus. Se ei tuo äkkinäistä helpotusta, mutta se liikkuu oikeaan suuntaan. Emme säntäile. Jonglööraamalla ja silmäkääntötempuilla ei ratkaista pitkään kasaantuneita ongelmia. Ei nyt olla sirkuksessa vaan ratkotaan kansakunnan kaikkein suurimpia haasteita. Sosialistien tanssiinkutsuun ei saa lähteä.

Olen vakuuttunut, että kun toimemme kantavat hedelmää ja pääsemme tästä nihkeästä, nahkeasta ja epävarmasta talouden tilanteesta vähän myötäisemmille vesille, äänestäjätkin palkitsevat. Suomalaiset arvostavat vastuunkantoa, rohkeutta ja suoraan puhumista. Mistään en itse saa enempää kannustusta ja tsemppiä kuin siitä, että nyt pysytte kovina, ette luovuta, oikeaan suuntaan olette matkalla, ei saa pelästyä.

**

Arvot eivät ole abstrakteja olioita eivätkä varsinkaan retoriikkaa. Ne toteutuvat vasta konkretisoiduttuaan toiminnan ja valintojen kautta. Pelkkä puhe on vain puhetta. 

Arvot ovat arvottomia, mikäli niiden välille ei voi tehdä vertailua. Kaikki ei voi olla samanarvoista. Jos on, kaikki on arvotonta. 

Jos politiikka eli päätökset perustuvat arvoille, täytyy olla mahdollista verrata toisiinsa erilaisia arvoja ja tehdä politiikkaa – rajallisten resurssien maailmassa – näiden vertailujen pohjalta. 

Kun kaikki on olevinaan yhtä hyvää tai huonoa, syntyy yhtäältä liiallisia lupauksia ja toisaalta passiivisuutta ja kyvyttömyyttä puuttua oikeisiin epäkohtiin. 

Ei se ole arvo, ettei osaa tai uskalla valita. Filosofi tai yhteiskuntatieteilijä voi yliopistolla pyöritellä ja funtsia, mutta poliitikon on valittava. Jos sinulla on euro jaettavana, miten sen jaat, kun ottajia ja hyviä kohteita olisi lukemattomasti. Sitä on politiikka.

**

Oli kyse sitten hyvinvointijärjestelmän rahoittamisesta niukoilla resursseilla tai arvoista, kaikki ei voi olla yhtä tärkeää. Jos kaikki on yhtä tärkeää, mikään ei ole tosiasiassa tärkeää lainkaan. Politiikassa, verorahan jakamisessa kohteisiinsa ja arvoissa on välttämättä kyse valinnoista, priorisoinneista, tärkeysjärjestyksistä.

Opposition saa kiihdyksiin jokaisella säästötoimenpiteellä. Se vastustaa tasaisesti ja varmasti jokaista ja kiihdyttää itsensä kiukkuun ihan yhtä lailla oli kyse sosiaaliturvasta, valtionhallinnosta, järjestöistä, kulttuurista, mistä tahansa. Kaikki, mihin on koskaan pantu veronmaksajan rahaa heidän toimestaan, on välttämätöntä ja tärkeää ja siitä säästäminen väärin, kohtuutonta ja julmaa. Kaikella on puolestapuhujansa ja vaatijansa. Myös säästön kohteena olevat virastot tai ns. kansalaisjärjestöt osaavat hallituksen mätkimisen – kuten on viime päivinäkin nähty. 

Mistä tahansa säästäminen aiheuttaa ainakin näennäisen kriisin. 

Onko tällainen lähestymistapa järkevä? Mitä se kertoo yhteiskunnastamme? Ennen kaikkea mitä se kertoo tulevaisuudestamme ja poliitikkojen kyvystä huolehtia järjestelmämme rahoituksellisesta kestävyydestä? 

Huonoa. 

Oppositio väittää puolustavansa hyvinvointijärjestelmää. Että siksi se vastustaa hallituksen toimia. 

Oppositio ei puolusta hyvinvointiyhteiskuntaa kuin retorisesti. Sen valitsema linja on tosiasiassa hyvinvointiyhteiskunnan tuho. Oppositio, vasemmalta keskustaan, ei puolusta hyvinvointijärjestelmää vaan edistää sen tuhoa.

Vanheneva väestö, vähenevä työikäisten määrä, kasvava velka, surkea talouden kasvu, kalliiksi käyvä maahanmuutto. Tässä tosimaailmassa meillä ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin panna palveluita ja etuuksia ja muuta verorahoitteista kivaa tärkeysjärjestykseen. Meillä ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin miettiä, mikä on tärkeintä ja mikä vähemmän tärkeää. Meidän on pienennettävä sosiaalivaltiota, vähennettävä sen yltäkylläisyyttä ja laajaa tarjontaa – kyllä, myös hankalin päätöksin. 

Meidän on saatava julkinen talous parempaan jamaan. Meidän on saatava menorakenne lähemmäksi käytettävissä olevia tulojamme. Emme voi luottaa jatkuvaan velkaantumiseen. 

Meidän on tehtävä näin juuri siksi, että kykenisimme kustantamaan kymmenen, kahdenkymmenen, kolmenkymmenen, viidenkymmenen vuoden päästä terveydenhuollon, välttämättömät sosiaalipalvelut, kuten lastensuojelun, perusturvaverkon työttömäksi jääneille, sairastuneille, välttämätöntä apua tarvitseville. Jotta voimme taata koulut, poliisit ja palolaitoksen, rajojemme suojaamisen ja maanpuolustuksen. Ne ovat tärkeimpiä, kaikkein tärkeimpiä. 

Asiaan kilpistyy käytännössä kaikki, mikä politiikassa on oleellista. Tai mitä politiikka ylipäätänsä on. 

Oppositiossa on hyviä ihmisiä ja taitavia poliitikkoja, jotka kyllä tietävät, että olen oikeassa. He tietävät, että hallitusta ei aja säästöpolitiikassaan viha ja julmuus, kuten he kyselytunneilla väittävät, vaan välttämättömyys ja huoli tulevaisuudesta. Mutta oppositiossa pitää opponoida – koska hallituksessa hallitaan. Liian monille kyse on vain ja ainoastaan suosion ja äänten kalastelusta. Katsantokanta ei ulotu kymmenen kahdenkymmenen vuoden päähän, vaan seuraaviin vaaleihin. Ja juuri siksi tässä jamassa ollaan, vuosikausien ylimielisen ja häikäilemättömän ”rahaa on”-politiikan takia. 

Minä haluan elää maassa, joka huolehtii omista heikoimmistaan ja auttaa niitä, jotka välillä elämässä kompastuvat. Kuten meistä useimmat. Tämä edellyttää kahta asiaa: 1. Julkisen talouden pitää olla kunnossa. 2. Menojen pitää olla tarkasti priorisoituja: kenelle, kuinka paljon, kuinka kauan. 

Kasvavalla velalla hyvinvointia ei voi rakentaa. Joku maksaa laskut, aina. Toisekseen mitä tulee sosiaalietuuksiin ja saamapuoleen, siellä pitää olla väestön vähemmistö. Enemmistön pitää rahoittaa, mutta myös kokea itse saavansa jotakin vastineeksi. Kaikki eivät voi olla saamapuolella. On kohtuutonta vaatia, että uupunut veronmaksaja subventoi sitä ja tätä palvelua hyvätuloisillekin tai rahoittaa asioita, jotka nyt vain sattuvat olemaan mukavia. 

Mikä muka ei olisi mukavaa toisen maksamana! Kaikkihan on mukavaa toisen maksamana! Mutta ei valtio saisi toimia näin. 

Sosiaalivaltiomme on ylipaisunut, ja se on heikkojen poliitikkojen syy. 

Hallituksemme saama kritiikki kuulostaa siltä kuin budjettia pienennettäisiin moottorisahalla, Argentiinan eksentrisen presidentin Javier Milein tapaan. Kieltämättä se olisi tarpeen, jotta tuloksia saisi nopeammin ja tehokkaammin. Mutta ei, budjettia ei pienennetä moottorisahalla, ei edes saksilla, vaan koalitiohallituksen hiukan kuivahtaneella punakynällä.

(Osa puoluevaltuuston puheenvuorosta 9.11.)