Koulu on yksi tärkeimmistä maan tulevaisuutta ja kansakuntamme elinvoimaa ja hyvinvointia koskevista asioista. Koulu ei vaikuta vain lapsiin eikä se saisi kiinnostaa vain lasten vanhempia. Miten suomalaiset lapset ja nuoret oppivat, mitä he osaavat, pystyvätkö he jatko-opiskelemaan ja tekemään työtä, miten he hallitsevat kansalaisuustaidot – näiden kysymysten vastaukset määrittävät oleellisesti yhteiskuntaa ja sen suuntaa. Niistä riippuu, onko Suomessa osaamista ja kansainvälistä kilpailukykyä vai ei. Toisaalta löytyykö kaikille oma paikka elämässä vai syrjäyttääkö jo koulu osan lapsista ja nuorista.
Oppimistulosten laskun ja osaamisen alasajon syitä on useita. Tärkein on yleinen vaatimustason lasku. Sormien läpi katsominen, säälinumerot. Seurauksena on raadollisimmillaan lapsia, jotka eivät osaa lukea ja laskea peruskoulusta päästessään. Yhtä lailla myös lukiokursseja, joissa pitää laskea yläkoulun matematiikkaa.
Koulutyön yleinen vapaamielistyminen ja rajojen puute vahvistavat vaatimustason laskun vaikutusta. Muutoksia on laajemmin yhteiskunnassa. Paapominen, yliyksilöllistäminen, velvollisuuksien puute – ne ovat kaikki nykypäivän ilmiöitä, joiden kuvaamisesta monet suuttuvat. Totta ne silti ovat.
Syynsä on myös huonoilla pedagogisilla uudistuksilla. Opetussuunnitelma, joka jättää osan lapsista kuin heitteille. Joka voi ideaalina olla hieno, mutta ei toimi käytännössä. Ongelmansa on liiallisissa ”digiloikissa”, kirjattomissa ja kynättömissä oppitunneissa, seinättömissä luokkahuoneissa.
Monet opettajat väsyvät. Liian usein he toimivat, heikentyneellä auktoriteetilla, samalla terapeuttina, sosiaalihoitajana, järjestysmiehenä, kirjurina – ja tekevät myös vanhempien töitä.
Koulun ongelmien yhteydessä maahanmuuton vaikutuksia ei kukaan enää voi sivuuttaa. Segregaatio on monilla kaupunkialueilla suurta, luokissa ja kouluissa on aivan liikaa kielipuolia, eri maista tulleita, erilaisilla osaamisilla, kulttuureilla. Oppilaspohjan voimakas heterogeenistyminen vaikuttaa monella tapaa. Maahanmuuton vaikutus heikentyneisiin pisa-tuloksiin on myös selvä. Toivottavasti Suomessa niitä ei sentään sen takia piilotella, kuten Ruotsissa päätettiin tehdä.
Koska syitä koulun kriisille on monia ja koska aktiivisin päätöksin tehtyjä virheitä ei oleellisilla tahoilla vielä edes myönnetä, korjaaminen on hidasta ja vaikeaa. Vaatimustasoa ei voida nostaa kerralla. Mutta sitä pitäisi vakaasti hinata takaisin kohti vanhaa. Muuten lasku vain jatkuu. Ja samalla polarisaatio, kun huiput ovat yhä enemmän huippuja, mutta todella heikkojen määrä kasvaa ja isolla massallakin menee heikommin.
Koulun kanssa pitää peruuttaa. Peruuttaa takaisin vanhaan kouluun, joka tarjosi hyvää oppimista, hyviä tuloksia ja hyvän pohjan erilaisille jatko-opinnoille ja elämälle.
Yhdysvalloissa oikeistokonservatiivinen vaikuttaja Charlie Kirk ammuttiin kuoliaaksi kesken yliopistossa järjestettyä puhetapahtumaa. Hän kirjaimellisesti kuoli mikrofoni kädessään – siis puhuessaan politiikkaa. Useiden arvioiden mukaan ampujaa ajoi selvä poliittinen äärivasemmistolainen motiivi eli kyseessä oli poliittinen salamurha.
Toinen, täysin erilainen murha piirtyi verkkokalvoillemme somen kautta. Ukrainalainen Iryna Zarutska puukotettiin kuoliaaksi raitiovaunussa. Sarjarikollinen hyökkäsi naisen kimppuun eikä kukaan vaunun matkustaja tehnyt mitään auttaakseen. Valvontakameranauhan on sanottu paljastavan rasistisen huudahduksen (”I got that white girl”).
Yhdysvalloissa Kirkin murha on paljastanut voimakkaan polarisoituneessa yhteiskunnassa entistä räikeämpiä jakolinjoja, kun some on täyttynyt vasemman äärilaidan näkökulmista, joiden mukaan Kirk sai ansionsa mukaan. Toisaalta media on vältellyt poliittisista motiiveista puhumista ja vääntänyt itsensä tragikoomisille kiemuroille vältellessään ilmeisimmän tunnustamista.
Zarutskan teurastuksen yhteydessä monet ovat ihmetelleet sitä, miksi karmeat rikokset tuntuvat liikuttavan massoja ja mediaa eri tavalla riippuen siitä, mikä uhrin ja tekijän tai muiden osallisten etnisyys on.
Suomessa keskusteluilmapiiri tai poliittinen kulttuuri eivät onneksi ole lähelläkään Yhdysvaltoja, mutta valitettavasti samat kaksoisstandardit ovat tuttuja täälläkin. Vasemmalla laidalla oikeutetaan puheen ja kuvaston tasolla jopa väkivaltaa, jos kohteen mielipiteet ovat ”vääriä”. Epäinhimillistävä puhe erityisesti perussuomalaisia kohtaan on huolestuttavan yleistä. Hyvin harvoin se nousee otsikoihin.
Kirkuvat kaksoisstandardit ja väkivallalla leikittelevä retoriikka eivät ole vain mauttomia. Ne pyrkivät normalisoimaan demokratiaan täysin kuulumattomat politiikan tekemisen ja ”tuntemisen” tavat ja syventävät polarisaatiota. Jos poliittinen vastustaja ei ole enää ihminen, demokratia alkaa murtua. Jos ajatus on, että käytännössä vain oikeistolaiset ja ihonväriltään valkoiset kykenevät vihapuheeseen, väkivaltaan ja rasismiin, joku on mahdottoman pielessä.
Suomessa ei ole juuri edes puhuttu äärivasemmiston toimintatavoista, kun koko huomio on mennyt äärioikeistosta varoittamiseen. Kuitenkin esimerkiksi somesta on paljon vaikeampi löytää aggressiivisia äärioikeistolaisia viestejä tuuttaavia ihmisiä kuin äärivasemmistolaisia. Äärioikeistolaisen leimalla voidaan toisaalta iskeä ketä hyvänsä, joka kannattaa tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa tai tukee konservatiivisia arvoja. Sen sijaan vasemmalla voi laukoa huoletta melkein mitä tahansa saamatta samaa kohtelua.
Vuosikaudet ilmapiirin myrkyttämisestä on myös syytetty nimenomaan ja yksinomaan perussuomalaisia, joiden puheita ja sometuksia seurataan suurennuslasilla. Otsikot nousevat hyvin herkästi varavaltuutetunkin väärästä päivityksestä. Mikrofoni tuodaan välittömästi puheenjohtajan eteen ja vaaditaan selityksiä. Muiden puolueiden kohdalla tilanne on hyvin erilainen. Edes kansanedustajatason sekoilut eivät välttämättä saa toimittajia juoksemaan vasemmistopuolueen puheenjohtajan perässä.
Sanojani ei kannata ymmärtää väärin. Tämä ei ole kilpailu eikä minulla ole minkäänlaista halua puolustella sen paremmin minkään äärilaidan sekopäitä tai rikollisia kuin ala-arvoista puheenparttakaan. Mutta tasapuolisuutta ja rehellisyyttä arvioitsijoille, sitä on syytä vaatia.
Myös Suomessa valitettavasti media tekee oman osansa valheiden ja sumutuksen edistämisessä. Kun perussuomalaiset nostaa esiin maahanmuuton vaikutuksia tilastojen ja tosiasioiden pohjalta – kuten minä jälleen kerran puhuessani Suomen väestön muutoksista Oulun kesäkokouksen yhteydessä – Yle vääntää sen viittaamiseksi ”äärioikeistolaiseen salaliittoteoriaan” ja kieltäytyy korjaamasta yksinkertaista valettaan. Tapaus on paljon vakavampi kuin moni voi äkkiseltään kuvitella.
Moinen disinformaation levittäminen ei ole journalismia vaan agendaohjattua propagandaa. Verorahoitteinen mediamme kertoo miljoonayleisölle, että minä olen äärioikeistolainen salaliittoteoreetikko, ja sillä totta vie on seurauksensa.
Jos tilanne on näin huono mediassa, ketään ei voi yllättää, että seinään voidaan maalata sama henkilö hakaristit silmissä tai puukko rintakehän läpi lävistettynä – ja kyse on ”taiteen vapaudesta” tai ”satiirisesta lähestymistavasta” tai se liittyy vain ”Purran tekemiin kulttuurileikkauksiin”.
Verrattuna siihen, miten nopeasti media tuomitsee oikeiston vihapuheen, kaksoisstandardit ovat räikeitä. Ja miten media voisikaan toisin tehdä, kun se syyllistyy samaan itse.
Perussuomalaiset eivät kaipaa silkkihansikkailla käsittelyä eivätkä persunaiset valita naisvihaa hyväksytyn poliittisen kritiikin edessä. Meillä on paksu nahka ja olemme kaikki hyvin tottuneita olemaan vastustuksen ja jatkuvan kritiikin kohteena.
Mutta rehellisyyttä ja tasapuolisuutta, sitä meidän pitää vaatia. Ja mikä tärkeintä: kaikki väkivalta on väärin, aina. Se ei koskaan saa olla osa politiikkaa.
Median pitää kyetä pysymään tosiasioissa, myös silloin, kun ne eivät miellytä.
Keskusteluja pitää käydä oikein ja rehellisesti, korjata disinformaatio ja antaa tosiasioiden levitä.
Ja aika usein, hyvät ystävät, on vain kovin järkevää ja terveydelle hyväksi panna some kiinni ja hengitellä rauhallisesti.
Röyhkeää! Röyhkeää on opposition velkapuhe. Kepun jättämä tyhjä paperi hallitustunnusteluissa oli sekin rehellisempi kuin uusin velkapuhe ja siihen perustuva välikysymys.
Miten media voi toistaa opposition puhetta tuollaisenaan edes oikaisematta poskettomia väitteitä? Viime kaudella ei olisi tullut kysymykseenkään, että moinen huttu oppositiolta olisi päästetty mediassa korjauksitta läpi. (Ja otsikko kohta: Purra parahtaa ja syyttää mediaa.)
10 rautalankaista ajatusta julkisesta taloudesta ja velkaantumisesta:
Hallitus on tehnyt ja tekee edelleen merkittävää sopeuttamista. Säästämme käytännössä kaikkialta. Ilman näitä hallituksen toimia alijäämät olisivat merkittävästi suurempia ja velka entistäkin kovemmassa nousussa. On uskomatonta, että porukka, joka ei tehnyt itse lainkaan säästöjä ja on koko kauden kritisoinut kaikkia toimiamme, nyt valittaa velasta.
Menot, jotka ovat merkittävästi lisääntyneet, liittyvät puolustukseen, turvallisuuteen ja huoltovarmuuteen liittyviin seikkoihin (ml. F-35:t; Ukraina), soteen ja hyvinvointialueisiin sekä valtionlainan korkomenoihin. Mitä näistä oppositio olisi jättänyt tekemättä? Jos nyt oikein muistan, se olisi soteen halunnut entistäkin enemmän rahaa.
Puolustusmenot ja muut turvallisuusliitännäiset ja varautumisen menot esimerkiksi sotessa kasvavat valtavaa vauhtia. Naton uudet päätökset puolustusmäärärahatasosta tulevat tuota pikaa. Jokainen vastuuntuntoinen eduskuntapuolue kantaisi asiasta huolta eikä irvailisi kuin todellisuuskäsityksensä menettänyt. Tarvitsemme paitsi talouskasvua myös kaikki mahdolliset keinot rahoittaa isänmaamme puolustustarpeita arvaamattoman naapurimme vieressä. Tämäkään tilanne ei ole helpottamassa. Se on vaikeutumassa.
Maksamme vain valtiolla korkoja valtavasti enemmän kuin edellinen hallitus (vrt. 2022: 840 miljoonaa; 2025: 3,2, miljardia). Valtionlainan kustannuksiin menee nyt enemmän kuin koko maan kaikkien kuntien peruspalveluiden valtionosuuksiin. Korkomenojen kasvu jatkuu ainakin vielä tämän vuosikymmenen loppuun – arvio on, että tuolloin niihin uppoaa 5,2 miljardia, mikä vastaa lähes 5 prosenttia valtionhallinnon kokonaismenoista! Mitä oppositio on tästä mieltä? Vieläkö joku vasemmalla haluaa muistella, miten halpaa velkaantuminen on?
Talouden ankea tilanne ei johdu hallituksesta. Paitsi että Suomi on kärsinyt kroonisesta talouskasvun puutteesta 17 vuotta, on tämä viimeisin heikko suhdanne ollut huomattavasti ennustettua pidempi ja hankalampi. Tilanne Euroopassa ja maailmalla on vaikea. Sota, kauppasodan uhka, epävarmuus. Vientimarkkinamme on ollut suurissa ongelmissa. Venäjän kaupan katkeaminen, suljettu raja ja tähän liittyvät ongelmat. Mikä näistä on opposition mielestä hallituksen vika?
Sama koskee työllisyyskehitystä. Työttömyys on kasvanut valitettavasti paljon, mutta se pääosin johtuu suhdanteesta. Julkisen puolen säästöt ovat aiheuttaneet myös jonkin verran työttömyyttä – ne ovat olleet säästötoimia – mutta huomattavasti vähemmän kuin yleinen suhdanne. Hallitus ei myöskään ole valmis lisäämään satoja miljoonia tempputyöllistämiseen, kuten edellinen, vaan pyrimme parantamaan uudistuksin työmarkkinoiden toimintaa ja yritysten mahdollisuuksia työllistää. Rakenteellisten toimien vaikutus näkyy, kun suhdanne on niille suotuisa.
Meidän on aivan pakko saada maahan aitoa yksityisen sektorin talouskasvua. Siksi olemme tehneet isoja kasvutoimia ja alentaneet veroja reippaasti. Kyllä, mukana on myös riskinottoa. Kun katsomme menneitä vuosia, on selvää, että silloin valitut toimet ovat olleet vääriä. Edellinen hallitus onnistui paisuttamaan julkista sektoria ja pumppaamaan elvytysrahalla työllisyyttä nätimmäksi, mutta yhtään aitoa rakenteellista uudistusta se ei uskaltanut tehdä. Me uskallamme ja teemme. Vastustaako oppositio todella nyt veronalennuksia? Olisiko se halunnut vielä lisää leikkauksia? Mitä ihmettä se haluaa, kun vastustaa ihan kaikkea, mitä me teemme?
Jokainen vastuuntuntoinen eduskuntapuolue ynnäilisi maamme valtavat haasteet. Me emme ole enää pohjoismainen maa taloutemme osalta. Olemme sitä edelleen sosiaaliturvan ja palveluiden osalta, mutta emme tulopohjan. Velkatasomme muistuttaa enemmän Etelä-Euroopan maita kuin pohjoismaita. Työikäinen väestö vähenee, vanhusväestö kasvaa, vastaanotettu maahanmuutto ei asiaa korjaa vaan päinvastoin. Tulevaisuuden haasteet ovat niin suuria, että ainakin itseäni hirvittää joka ikinen päivä. Kestävyysvajeen arvioidaan olevan noin 2,5 prosenttia suhteessa BKT:hen eli noin 7,5 miljardia euroa vuoden 2029 tasolla. Tämä hallitus tekee parhaansa näiden massiivisten ongelmien edessä. Jotkut puolueet jopa poliittisen kannatuksensa kustannuksella. Tämän maan hyväksi, paremman tulevaisuuden hyväksi. Eikö opposition puheenjohtajia yhtään hirvitä nämä luvut ja tämä tulevien vuosien todellisuus?
Tässä epävarmuudessa, talouden ja turvallisuuden haasteiden keskellä, alijäämä on syvä ja velkasuhde mittava eikä meillä ole lainkaan puskureita mahdollisesti vielä huonompien aikojen varalle. Jos emme saa talouskasvua käynnistymään, viimeinen voi sammuttaa valot.
Arvoisa oppositio, tiedän, että teidän tehtävänne on vastustaa ja se on ihan ok. Mutta edes hippunen rehellisyyttä, edes hippunen ymmärrystä. Mikäli siellä on puolueita, jotka haluavat hallitukseen kantamaan vastuuta, tämä sama valtava ongelmavyyhti on teidän edessänne. Eikö se, edes se, saisi hillitsemään edes niitä röyhkeimpiä syytöksiä hallituksen suuntaan?
Tällä hallituskaudella pieni- ja keskituloisia ja lapsiperheitä painottaen työnverotusta kevennetään 1250 miljoonaa euroa. Hallitus on jo hallitusohjelmassaan päättänyt kevennyksistä, ja nyt jatkaa niitä huomattavasti.
Sen sijaan ylimpien marginaalien alentamisen 52 prosenttiin arvioidaan maksavan 350 miljoonaa. Koska Suomen huomattavan korkeiden ylimpien marginaalien alentamisen nähdään olevan aito kasvutoimi – joita siis hallitukselta kasvuriihestä haettiin, myös opposition mukaan – tämän oletetaan maksavan itsensä takaisin ainakin osittain. Tätä tukee sekä laaja tutkimuskenttä, valtiovarainministeriön oma arvio että esimerkit vaikkapa Ruotsista, jossa korkeimpien marginaalien lasku tuli rahoitetuksi arviolta 80-120-prosenttisesti.
Ylimpien marginaalien laskun hyödyn siis oletetaan valuvan laajasti talouteen. Se lisää tuottavia työtunteja. (Katso tekstin lopusta linkkejä aihepiiriin.)
Muut tuloveron alennukset ovat enemmän suhdannetoimia ja oikeudenmukaisia. Meidän mielestämme palkansaajalta pitää jäädä enemmän rahaa käteen. Pieni- ja keskituloisen veroalelle ei voi laskea vastaavaa itserahoittavuutta kuin ylimpien marginaalien alentamiselle.
Puoliväliriihen merkittävät työn tekemisen veronalennukset parantavat palkansaajan ostovoimaa. Ostovoima on keväästä 2023 asti noussut syvästä kuopasta, johon se edellisellä kaudella putosi. Veroale keskituloiselle on suuri – ja kallis. Vaikka työnverotuksen alentaminen on kallista budjettitasolla, se on tämän hallituksen mukaan perusteltua. Samaan aikaan palkat nousevat huomattavan reippaasti, inflaatio on varsin hidasta, korot laskevat. Palkansaajan ostovoima paranee siis selvästi.
Koska media tekee, mitä media haluaa tehdä, Hesari kysyy gallupissaan tänään, onko oikein, että hallitus ”painottaa veronkevennyksiä suurituloisille”. Kun veronalennusten kustannuksia vertaa toisiinsa, on helppo nähdä, että hallitus ei painota veronkevennyksiä suurituloisille, vaan laskee niitä merkittävästi kaikilta. Ylivoimaisesti eniten maksavat keskituloisten veronkevennykset – tietenkin, koska väestöä näissä ryhmissä on kaikkein eniten.
Ei ole suuri yllätys, että tällaisella kysymyksellä saa vastauksen, että EI OLE. Sen sijaan mikäli kansalaisille kerrottaisiin, mitä oikeasti tehdään ja miksi ylimpien marginaalien alentaminen ei ole vain ”kädenojennus kaikkein rikkaimmille”, vaan koko yhteiskuntaa ja taloutta hyödyttävä kasvutoimi, tulos voisi olla erilainen. Mieleen tulee viime päivinä somessa kiertänyt pilakuva, jossa mies on luhistumaisillaan verosäkin alle, mutta hän ei halua sitä keventää, koska siitä voisivat hyötyä rikkaimmatkin. Ylin tulokymmenys maksaa lähes 45 prosenttia kaikista tuloveroista. Kun otetaan huomioon kulutusverot, korkein marginaaliveroaste Suomessa oli Etlan tutkimuksen mukaan noin 66,8 prosenttia vuonna 2023.
Ja toisin samaa asiaa kysymällä tosiaan saakin aivan erilaiset vastaukset. EVA:n gallupin mukaan lähes 60 prosenttia suomalaisista suhtautuu korkeimpien rajaveroasteiden alentamiseen myönteisesti, viidesosa neutraalisti ja kielteisesti vain 16 %.
Suomessa on puoliväliriihen muutoksen jälkeenkin ensi vuonna kireä progressio ja edelleen korkeat marginaalit. Veroaste on korkea, ja sen laskua pitäisi tulevina vuosina tavoitella. Mutta se edellyttää ensinnäkin talouden kasvua ja toisekseen menorakenteen karsimista. Muuta vaihtoehtoa ei ole.
Hallituksen kasvuriihestä haettiin kasvutoimia, ja niitä saatiin. Mukana tuli monia muita järkeviä toimenpiteitä ja muita veronalennuksia, ja kokonaisuus on oikein hyvä, ottaen huomioon julkisen talouden vaikea tilanne. Veronalennuksille on löydetty rahoitus muista toimista, mikä on välttämätöntä.
***
Ylimpien marginaalien laskemisen hyötyjä populaarimediassa viime aikoina:
Talouspolitiikan arviointineuvoston puheenjohtaja, makrotaloustieteen professori Niku Määttänen: Tehokkain veronalennus tuloveroasteikon yläpään verokevennykset. Nykyisellään ylimmissä tuloluokissa kannusteet esimerkiksi tehdä enemmän töitä ovat kireän verotuksen vuoksi heikot. (Iltalehti)
Veronmaksajain Keskusliiton pääekonomisti, Mikael Kirkko-Jaakkola: Työnteon marginaaliverot ovat Suomessa suurilla tulotasoilla jo niin korkeita, ettei niiden voi sanoa millään varmuudella juuri lisäävän julkisen sektorin verotuloja. (Taloustaito)
VM Juha Majanen: Ministeriössä on ollut suosituksena ylimpien marginaaliverojen alentaminen selvästi alaspäin. Se on toimi, joka vahvistaa työllisyyttä ja lisää kannusteita ottaa vastaan korkeamman palkkatason työtä. Veronkevennys myös maksaisi itsensä takaisin pitkällä aikavälillä. Siitä on aika vankkaa tutkimusnäyttöä. (MTV)
VM Lauri Kajanoja: ”Veronalennukset eivät yksinään rahoita itseään sataprosenttisesti edes pitkällä aikavälillä, mutta kun otetaan huomioon hallituksen tekemät uudistukset esimerkiksi työn tarjonnan lisäämiseksi, menosäästöt ja veronkiristykset, tämä kokonaisuus yhdessä vie vaikutuksen julkisen talouden alijäämään pitkällä aikavälillä nollaan.” (Kauppalehti)
Taloustieteen dosentti, taloustieteen kandiohjelman johtajana Juha Tervala: Viittauksia useisiin tutkimuksiin (HS)
ETLA (Kuusi, Kirkko-Jaakkola, Kotamäki): Korkeat rajaveroasteet saattavat heikentää merkittävästi Suomen taloudellista toimeliaisuutta sekä julkisen talouden kestävyyttä. (IL)
EVA:n gallup: Lähes 60 % suomalaisista suhtautuu korkeimpien rajaveroasteiden alentamiseen myönteisesti, viidesosa neutraalisti ja kielteisesti vain 16 %. Suomalaiset ovat valmiita veronkevennyksiin talouskasvun edistämiseksi.
Vaikka lähivaaleissa monilla puolueilla ja ehdokkailla on houkutus puhua vain palveluista ja kilpailla keskenään niihin tehtävillä parannuksilla, kilpistyy tosiasiassa näissäkin vaaleissa paljon yksinkertaisesti rahaan ja siihen, mitä sillä tehdään. Siis talouteen ja asioiden tärkeysjärjestyksiin. Suomessa on välttämätöntä olla entistä tarkempi siitä, mihin veronmaksajan kallisarvoista rahaa laitetaan ja mitä sillä halutaan saada aikaiseksi. Vain riittävän terve julkinen talous voi taata hyvinvointiyhteiskunnan toteutumisen ylhäältä alas. Ei mikään muu. Eivät kauniit sanat, ei moukaroiva kritiikki hallitusta kohtaan, ei oikeamielinen arvopohja. Vaan talous ja viisaat ratkaisut rahojen käytössä.
Elämme monenlaisen epävarmuuden ja vaikeuksien aikaa, ja vastuullinen rohkea päätöksenteko, joka ottaa talouden tosissaan, on tärkeämpää kuin koskaan. Kotimainen työikäinen väestömme supistuu samalla, kun ikääntyneiden määrä kasvaa. Veroaste on jo valmiiksi liian korkealla.
Kunnissa ja hyvinvointialueilla välttämätöntä keskittyä ydintehtävien tuottamiseen. Näiden tehtävien rahoitus ei ole turvattavissa muuten kuin karsimalla vähemmän tärkeää toimintaa, ja siksi puhumme näissäkin vaaleissa tärkeysjärjestyksestä. Samaan aikaan talouskasvua on vahvistettava edistämällä työnteon ja yrittämisen edellytyksiä ja parantamalla kannustimia, purkamalla turhaa sääntelyä ja investoimalla vahvuuksiin. Kaikkea tätä tehdään jokaisella päätöksenteon tasolla, eduskunnasta alueiden kautta kaupunkien ja kuntien valtuustoihin.
Koko veronmaksajien rahan käyttämisen järjestelmä on Suomen kaltaisessa maassa mietittävä tulevina vuosina uudelleen – rakenteita on saatava kevennettyä ja menoja vähennettyä, samaan aikaan aidon talouskasvun mahdollistamista parantaen.
Hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämisen yksi oleellinen perusosa toteutuu vain, mikäli suomalaiset kokevat saavansa korkeille verorahoilleen vastinetta. Jos kokonaisveroaste on näin korkea ja keskituloisen verotaakka uuvuttava, mutta moniin palveluihin ollaan tyytymättömiä, jokin on mennyt pahasti pieleen. Me kuulutamme paluuta perusasioihin ja siihen tärkeimpään ja vastaavasti rönsyjen karsimista. Tätä vaaditaan valtiolta alas asti, ja jokaisen valtuutetun tulisi asia ymmärtää.
Vaaleissa on puhuttava rahasta.
Talouden ohella toinen tärkeä teema on turvallisuus. Nyt puhumme kaupunkien katujen turvallisuudesta, koulujen turvallisuudesta – siitä, että suomalainen saa elää hyvässä maassaan rauhassa ja pelkäämättä. Turvallisuutta on myös se, että ihminen saa sairastuessaan apua. Että hän ei koe joutuvansa rakenteiden väliin tai kohtuuttomasti taistelemaan saadakseen apua.
Maahanmuutto liittyy lähivaaleihin erittäin oleellisesti. Soten puolella henkilökunnan saatavuus, hoitohenkilökunnan arvostus ja moni muu seikka linkittyy vahvasti vaatimuksiin aina vaan lisätä työperäistä maahanmuuttoa. Perussuomalaisille suomea puhuva hoitaja on perusoikeus. Mitä enemmän muut puolueet välttelevät maahanmuuton ongelmista, niin taloudellisista kuin muistakin, puhumista, sitä enemmän me varmasti puhumme niistä.
Näissäkin vaaleissa puhumme väestön muutoksista ja sen vaikutuksista moniin eri asioihin. Vieraskielisen väestön määrän nopea kasvu ja väestöpohjan muuttuminen ovat tulevaisuutemme kannalta huomattavasti olennaisempia kysymyksiä kuin mitkään yksittäiset politiikkatoimet, vaikka kuinka suuret. Perussuomalaiset on Suomen ainoa puolue, joka uskaltaa ja haluaa puolustaa suomalaista Suomea. Teemme sen kaiken lisäksi ylpeydellä emmekä häpeillen.
Elelipä kerran etäällä Pohjan mailla väki, jota oli sitkeän kansanluonteen lisäksi siunattu viisailla johtajilla. Oli maineikas Urho, joka Ojapuolueen johtajana oli teollistanut maan muistuttaen kansaa siitä, kuinka vaurastuminen vaatii aikaa ja malttia. Oli myös kovapäinen Väinö, joka Hihapuoluetta johtaessaan ei pelännyt, vaikka tanner aika ajoin tömisi.
Ankarinakin aikoina nämä miehet jaksoivat muistuttaa omiaan siitä, että pienen maan taloutta ei voida johtaa Suuresta Naapuritalosta lainatuin opein. Sellainen koituisi lopulta koko kansan turmioksi. On oltava tarkka, nöyrä, ja työtä on paljon tehtävä.
Viisaudella ja säästäväisyydellä kansa olikin vaurastunut, ja tästä kaikesta kerrottiin monta oivallista tarinaa. Kulttuuriväen parhaimmisto loi musiikkia, kirjallisuutta ja elokuvia, joita ihailtiin ympäri maailman. Sellainen valoi ihmisiin uskoa ja optimismia niinäkin vuosina, kun koko maan kohtalo oli vaakalaudalla. Puhuttiinpa jopa, että tässä pohjoisessa maassa elelee nykyään maailman onnellisin kansa.
Mutta niin kuin useimmissa saduissa käy, myös pienen maan monilla kellokkailla ylpeys kävi lankeemuksen edellä. Piti saada suurempaa, aina vain enemmän, olla kokoaan suurempi ja istua kaikissa pöydissä. Piti luvata kansalle aina uutta ja parempaa, vaikka rahat alkoivat uhkaavasti vähetä, kun uutta ei syntynytkään.
Kävi sitten niin, että Oja-Antin puolue lupasi puolustaa palveluita, jotta maakuntien mummoilla olisi paikka, mistä saada apua. Maata ohjaillessaan Ojapuolueeseen iski kuitenkin ahneus niin, että rahan vuot käännettiin omalle puolueväelle, joka kuittaili nyt muhkeita palkkioita papereita pyöritellessään. Isosta Naapuritalosta aikanaan kiirinyt opetus siitä, miten käy, kun jokien suuntaa aletaan käännellä, oli mennyt Ojapuolueessa kankkulan kaivoon.
Hiha-Antin puolueessa tilanne ei ollut sen valoisampi. Rahaa oli ollut fläppitaululla niin paljon, että haalariväen edut unohtuivat ja oma kostyymi vaihtui koreaan pukuun ja taskuliinaan. Lohdukseen, tai kiukukseen, haalariväki sai nyt katsoa joka viikko televisiosta, kun Hiha-Antti nousi ryhdikkäästi paikaltaan eduskunnassa ja alkoi sadattelunsa maan hallitukselle, joka oli löytänyt edestään tyhjät valtion kirstut. Ennen kuin avasi suunsa, nykäisi Antti maneerinomaisesti takkinsa hihat suoriksi. Noista hihoista hän vetäisi milloin kymmeniä ja milloin satoja miljoonia euroja, joita jakoi mielessään niitä kulloinkin suureen ääneen vaatineelle taholle, jota maan hallitus oli hänen mukaansa armotta kurjistanut.
Kun ennen Hihapuolueessa hihat oli tapana kääriä ylös työtä varten ja verokakun leipomiseksi, veti Hiha-Antti hihat nyt alas ja pyysi kannattajansa istumaan valmiiseen pöytään.
Kun aiemmin Ojapuolueessa maakansa oli kaivanut ojansa kotimantujensa pellonvierille, kaivoi Oja-Antti joukkoineen nyt salaojia, joista valui mahtipontisia julistuksia vaalikarjan tajuntaan kuin väkilantaa Vantaanjokeen.
Viisas kansa kyllä sisimmässään tiesi, että Oja-Antin ja Hiha-Antin opeilla valtakunnan finanssit ajettaisiin äkkiä tilaan, jossa velkakello löisi täydet kaksitoista kertaa. Kun maata ulkomailta haukan lailla seuraavat luoton luokittajat antaisivat tuomionsa, nousisivat yksin velanhoitokulut niin, että Hiha-Antin takista loppuisi kangas. Mitä sitten tapahtuisi? Kun epätoivo iskisi kaikella voimallaan, joutuisiko punaisilla matoilla voivotteleva kulttuuriväkikin särpimään ruokakaupan punakylkistä olutta samppanjan sijaan? Vietäisiinkö mummoilta terveysasemat niin, ettei Oja-Antin mummorallissa riittäisi edes Vatasen jalat ja Rovanperän Toyota? Eikä se Suuri Naapuritalokaan ollut mihinkään muuttunut.
Koska tämä tarina on satu, on siinä oltava onnellinen loppu. Kertojana en saata Anttien tavoin luvata kymmentä hyvää ja kaunista, mutta nykyistä parempaa on tulossa. Vanhalla valtioviisaudella, ahkeruudella, talouden maltilla ja vähemmällä poliittisen rälssin ahneudella voimme pitää tämän maan kunnossa niin mummoille ja lapsille kuin lastenlapsillemmekin. Ääniä ei osteta heidän rahoillaan eikä isänmaata anneta huutokauppiaiden haltuun.
Sosiaalisen median (enemmän tosiasioihin kuin mielikuviin keskittyvissä) keskusteluissa on ihmetelty viime päivinä, miksi uuden kyselyn mukaan suomalaisten suurin huolenaihe on kansalaisten eriarvoistuminen ja tuloerojen kasvu. Syytä onkin ihmetellä, sillä tuloerot eivät todella ole Suomessa ongelma. Ne ovat suhteessa verrokkeihin pienet – EU:n ja koko maailman pienimpiin kuuluvia – koska tuloja tasataan voimakkaasti niin verotuksella kuin tulonsiirroilla. Joidenkin arvioiden mukaan markkinatulojen gini-kertoimen (joka mittaa tulonjaon epätasaisuutta) ja käytettävissä olevien tulojen gini-kertoimen erotus on Suomessa jopa OECD-maista kaikkein suurin.
Kaiken lisäksi olematon talouskasvu ja vielä taantuma päälle ovat entisestään tasoittaneet tuloeroja. Tilastokeskuksen mukaan tuloerot ovat nyt samalla tasolla kuin vuosituhannen vaihteessa, siis 25 vuotta sitten. Jos talous kasvaisi ja Suomesta löytyisi vaadittavaa dynaamisuutta, se näkyisi myös tuloeroissa.
Liian alhaiset tuloerot kertovat myös kannustinongelmista. Matalilla palkkatasoilla työ ei kannusta sosiaaliturvaan nähden, ylemmillä lisätyön tekeminen tai yleneminen ei välttämättä houkuta verotuksellisista syistä. Pelkällä työnteolla on Suomessa vaikea vaurastua. Pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa tuloerot ovat matalat ja tälle on laaja ja vankka kannatus – mutta vastaavasti monien arvioiden mukaan liian pienet tuloerot ovat myös ongelma.
Kasvavat tuloerot suurimmaksi huolekseen nostaneet kansalaiset eivät välttämättä tiedä yllä kerrottuja asioita. Yleisesti ottaen tällaisissa asioissa tietämys on heikkoa. Ei se ole kansalaisten syy. Asiasta vain ei lehdissä ja studioissa juuri puhuta. Popularisointi on huomattavasti helpompaa muunlaisissa talouden teemoissa, kuten alla esitän. Eriarvoistuminen taas jo käsitteenä on huomattavasti epäselvempi, ja siihen on helpompi ladata subjektiivista painoa enemmän kuin yksinkertaisemmin mitattavaan tulojakaumaan.
Suomalaisten huolia mitanneen kyselyn laatineen Taloustutkimuksen toimitusjohtaja arvioi, että ”räjähdysmäistä nousua” juuri näissä kohdin selittää sekä talouden huono suhdanne että hallituksen toimet. Hän on varmasti oikeassa.
Suomessa lähes ennen näkemättömiä – ja silti selvästi riittämättömiä – säästötoimia tekevä hallitus yhdeksän miljardin sopeutus- ja uudistuskokonaisuudellaan on puuttunut myös sosiaaliturvaan ja moneen sellaiseen etuuteen ja palveluun, jotka varmasti vaikuttavat kansalaisten näkemykseen.
Otaksun kuitenkin, että paljon enemmän kuin hallituksen toimet itsessään – siis esimerkiksi euromääräiset leikkaukset johonkin sosiaalietuuteen – arvioon vaikuttaa se, mitä hallituksen väitetään tai uskotaan tekevän. Mikäli vielä talouden huonon suhdanteen vaikutus ja hallituksen toimet saadaan jotenkin iloisesti sotkettua vastaanottajien mielessä ikään kuin samaksi asiaksi, tulokset voivat näyttää juuri tältä. Onko näin tapahtunut?
Oppositio tekee politiikkaa ja moukaroi hallitusta kaikin mahdollisin, politiikan tarjoamin keinoin, jotka eivät aina tosiasioista perusta. Retoriikka on villiä ja värikästä, ja niin sen kuuluu politiikassa ollakin. Sdp on huippukorkeissa kannatusluvuissa eli hallituksen vastustaminen uppoaa kuin kuuma veitsi voihin. Luvuista ilmiselvästi juopunut oppositiojohtaja Antti Lindtman onkin jo kaatamassa hallitusta ja nimittämässä itsensä pääministeriksi.
Kovista puheista huolimatta poliittinen oppositio ei ole kuitenkaan Suomen ainoa eikä edes voimakkain oppositio, edes silloin kun se koostuu vasemmistopuolueista. Suomen kovaäänisin oppositio on – oikeistohallitusten aikaan – media, joka moninkertaistaa vasemmisto-opposition viestin. Perinteisellä medialla, somen aikakaudellakin, on valtavasti valtaa luottavaiseen kansaan, siihen, miten se asioita katsoo ja mitä se uskoo. Jos poliittinen oppositio ja media pelaavat samaan suuntaan, muut voivat lähinnä vikistä.
Ja oikeistohallitusten aikaan ne kyllä pelaavat. Tismalleen sama tapahtui pääministeri Juha Sipilän kaudella, joskin nyt melu ja kritiikki on vielä paljon kovempaa.
Vaikka jotkut kirkasotsaiset toimittajat ilmeisen vilpittömästi uskovat, että media kritisoi aina valtaa eli hallitusta sen väristä riippumatta, näin ei ole – uskomus on selvästi liioiteltu ja naiivi. Suomen yleinen mediailmasto on jos ei ihan sosialistinen, niin vähintään sosialidemokraattinen. Tällä tarkoitan sitä, että veronmaksajan rahan lykkiminen sinne tänne on lähtökohtaisesti aina neutraalia tai hyvää, mutta sen vähentäminen on väärin ja huonoa. Pääministerien bilettämisten mediakritiikki ei sen sijaan ole sama asia kuin hallituspolitiikan sisällön kyseenalaistaminen.
Mutta ei median valintojen taustalla silti suinkaan aina ole poliittista kallistumista vaan yksinkertaisesti klikkilogiikkaa. LEIKKAUKSESTA KIRKUVA OTSIKKO saa enemmän klikkauksia kuin se, jossa kerrotaan alijäämästä, velasta, investointipulasta, verokiilasta, heikoista työn kannustimista ja passivoivasta sosiaaliturvasta.
Vastaavasti turvallisuuspolitiikan saralla media saattaa samasta syystä – ansaintalogiikassaan ja klikkien tarpeessa – toimia enemmänkin oikeistolaisesti kuin vasemmistolaisesti, termit laveasti ymmärtäen.
Mutta takaisin talouteen, miten näin rakentunut keskustelu sitten vaikuttaa kansalaisiin, jotka kuluttavat mediaa?
Karmeat leikkaukset, hirveät säästöt
Kun pääkirjoitukset, uutiset, kolumnit, mielipidesivulle valikoidut kannanotot, studio-ohjelmat ja ajankohtaiskeskustelut päivästä toiseen tuuttaavat ulos leikkausta, kurjuutta, nälkää, kiristystä, heikennystä, säästöä, poliittisesti vastuuta kantavien poliitikkojen ja puolueiden demonisoinnista puhumattakaan, vaikuttaa se totta kai näkemyksiin. Medianäkymässämme on aivan arkipäiväistä, että leipäjonot, terveydenhuoltojärjestelmän ongelmat, yleinen hintojen nousu ja sen vaikutus ostovoimaan, vientimarkkinan heikkous ja niin edelleen esitetään paitsi poliittisen opposition myös median esityksissä jotenkin johtuviksi hallituksen toimista. Jos yhteyttä ei rakenneta eksplisiittisesti, se halutaan kuitenkin epäsuorasti tuottaa ihmisten mieleen tässä asennossa. Asian voi havaita vaikkapa selaamalla Amppareiden uutisotsikoita. Jopa talousmediamme rakentaa juttujansa karmeiden leikkausten ja hirveiden säästöjen päälle.
Hallituksen tekemiä säästöjä (ja muulla tavoin edellisistä eroavaa politiikkaa esimerkiksi maahanmuutossa) ei kritisoida siis vain poliittisessa oppositiossa ja sitä kautta mediassa, vaan jo lähtökohtaisesti mediassa. Enää poliittisen opposition ei tarvitse odottaa, että se saa oman viestinsä median välittämäksi – vaan se voi suoraan jakaa median lähestymistapaa ja tehdä sillä politiikkaa.
Sama kritiikki kuuluu tietenkin myös muualla verorahoitteisissa rakenteissa, kuten järjestökentässä – ja sitten taas mediassa. Kyseessä on megafoni-ilmiö. Menojen leikkaamisesta seuraava vastustus on monikerroksista ja etenee kaiun tavoin.
Tämän huomion ei ole tarkoitus kyseenalaistaa tai vähätellä sitä, että monet säästöt todella kohdistuvat ihmisiin, eikä suinkaan sitä, mitä kansalaiset – asiaa tuntien tai tuntematta – esittävät huolikseen.
Aion sen sijaan tarkemmin tarkastella muutamia yksityiskohtia hallituksen politiikan tulonjakovaikutuksista julkisten laskelmien perusteella. Vaikka nämäkin tiedot olisivat median käytettävissä, ei niiden tietoja juurikaan ole edes sivuttu missään. Jätän lukijan arvioitavaksi miksi ei.
Hallituksen toimien tulonjakovaikutuksista
Vuodelle 2024 hallituksen tekemien sosiaaliturva- ja veromuutosten yhteisvaikutukset vaikuttivat väestöön niin, että noin puolella koko väestöstä tulot kasvoivat. 36 prosentilla ne muuttuivat, suuntaan tai toiseen, lähes olemattoman vähän. Toisin sanoen peräti 85 prosentilla väestöstä tulot joko eivät muuttuneet tai peräti kasvoivat. Vastaako 85 prosenttia mielestäsi sitä kuvaa, minkä julkisesta keskustelusta ja oppositioiden vastustuksesta voisi päätellä?
Yli yhden prosentin tulonmenetyksiä viime vuodelle hallituksen tekemien sosiaaliturva- ja veromuutosten vaikutuksesta osui 14 prosentille – ja huomattavia (eli yli kymmenen prosentin tulonmenetyksiä) alle kolmelle prosentille väestöä. Siis väestöstämme alle kolme prosenttia kuuluu kotitalouksiin, jotka kokivat viime vuonna yli kymmenen prosentin tulonmenetyksiä. Vastaako tämä kolme prosenttia mielestäsi sitä kuvaa, minkä julkisesta keskustelusta ja oppositioiden vastustuksesta voisi päätellä?
On hyvä myös muistaa, että nämä laskelmat vaikutuksista ovat staattisia. Se tarkoittaa sitä, että ne eivät huomioi esimerkiksi tilannetta, jossa ansiosidonnaisen porrastaminen nopeuttaa työttömän työllistymistä, jolloin hän saa lisää tuloja. Hallituksen tekemät toimet nimenomaan vahvistavat työnteon kannustimia ja myös työllisyyttä. (Se, miten laskennallisia työllisyysvaikutuksia ja julkisen talouden vahvistumista ymmärretään tahallisesti väärin opposition toimesta, olisi toisen blogikirjoituksen aihe.)
Entä tuloerot. Viime vuoden hallituksen toimet kyllä kasvattivat gini-kertointa, mutta varsin vähän (staattisesti +0,45 %-yksikköä). Näistä toimista suurimmat vaikutukset kohdistuivat opiskelijoihin ja työttömiin ansioturvan saajiin ja erityisesti 18-24-vuotiaisiin. Perhetyypeistä eniten vaikutuksia osui nuoriin aikuisiin, yksinhuoltajiin ja vanhempiin työikäisiin yksin asuviin. Lapsiperheisiin kohdistuvat vaikutukset ovat pienempiä kuin lapsettomiin työikäisiin. Yli 65-vuotiaisiin kohdentuvat vaikutukset viime vuonna olivat pieniä. Vastaavatko nämä vaikutukset mielestäsi sitä kuvaa, minkä julkisesta keskustelusta ja oppositioiden vastustuksesta voisi päätellä?*
Entä sitten tämän käynnissä olevan vuoden tilanne; mitkä ovat hallituksen toimien vaikutukset vuonna 2025?
Muutokset ovat erittäin pieniä suhteessa pienituloisuuteen ja tuloeroihin – vielä pienempiä kuin vuonna 2024.
Vuonna 2025 koko väestöstä 82 prosenttia kuuluu kotitalouksiin, joiden tulot eivät käytännössä muutu tai ne nousevat. Yhden prosentin tulonmenetyksiä kohdistuu vain hieman yli neljään prosenttiin. Yli viiden prosentin tulonmenetykset ovat vuonna 2025 erittäin harvinaisia.
Kun vuosien 2024 ja 2025 vaikutukset lasketaan yhteen, 44 prosenttia väestöstä kuuluu kotitalouksiin, joiden tulot kasvavat hallituksen sosiaaliturva- ja veromuutosten myötä. Vain seitsemälle prosentille väestöstä kohdistuu yli viiden prosentin tulonmenetykset. Vastaako tämä mielestäsi sitä kuvaa, minkä julkisesta keskustelusta ja oppositioiden vastustuksesta voisi päätellä?
Vuonna 2025 tuloeroissa ei myöskään tapahdu muutosta tai jos tarkkoja ollaan, tuloerot jopa kaventuvat hieman gini-kertoimella mitattuna (-0,03 %-yksikköä).
Vaikka hallitus on joutunut myös kiristämään verotusta – kokonaisveroasteen silti pysyessä samalla tasolla tai laskiessa hieman – sen suurimmat säästötoimet ovat suoria leikkauksia. Osa näistä kohdistuu sosiaaliturvaetuuksiin. Koska sosiaaliturvaetuuksia nostetaan pienituloisimpien keskuudessa, on luonnollista, että leikattaessa sosiaaliturvaetuuksia vaikutukset painottuvat pienituloisimpiin.
Suurimmat negatiiviset vaikutukset vuosien 2024 ja 2025 osalta kohdistuvat opiskelijoihin ja työttömiin eli ryhmiin, joilla on lähtökohtaisesti edellytyksiä parantaa tilannettaan työllistymisen seurauksena. Vastaako tämä mielestäsi sitä kuvaa, minkä julkisesta keskustelusta ja oppositioiden vastustuksesta voisi päätellä?
Lopuksi
Politiikassa mielikuvat ovat kaikki kaikessa. Kehäraakit tietävät, että se, miltä asiat näyttävät, on usein oleellisempaa kuin se, miten asiat oikeasti ovat.
Olen joutunut hyväksymään tämän epäkohdan, mutta suuremmin alistua sille en aio. Siksi halusinkin kertoa, miten hallituksen päättämät sosiaaliturvan ja verojen muutokset oikeasti vaikuttavat väestöömme ja sen tuloeroihin.
.
.
.
*) Vuoden 2024 vaikutuksissa ei ole mukana yleisen alv-kannan kesken vuotta (1.9.2024) tapahtunutta korotusta, vaan se on mukana vasta vuoden 2025 vaikutuksissa. Kokonaisuudessaan hallituksen tekemien alv-muutosten arvioidaan pienentävän kotitalouksien käytettävissä olevia tuloja keskimäärin arviolta noin 0,63 prosenttia, alimmassa tulokymmenyksessä noin 0,71 prosenttia ja ylimmässä tulokymmenyksessä noin 0,53 prosenttia. Tulonjaollisesti alv-kiristykset kohdistuvat yleisesti tasaisemmin kuin sosiaaliturvaa leikattaessa.
Eilen illalla vielä kello 20 mietin, saanko tähän puheeseen mitään kirjoitettua. Sätin itseäni höveliydestäni suostua pitämään tämäkin puhe. Eihän minun alun perin pitänyt kuin lukea evankeliumi. Eikö jo riittäisi, miksi tähänkin suostuit.
Eiliseen, kuten kaikkiin muihinkin päiviin, kuului tiukka ja pitkä työpäivä, suuria talouden ongelmia, uusia haasteita, poliittisia pulmia, kyselytunnin mättöä, media kimpussa, välillä velasta ja alijäämästä, välillä kysyäkseen, miltä tuntuu, kun graffitissa työnnetään puukko läpi.
Vastaa, kommentoi, hillitse itsesi, älä provosoidu, luo toivoa, älä manaa, ole positiivinen mutta rehellinen, kanna vastuuta. Mitä vaikeampaa, sitä kovempana on oltava. Politiikka on välillä kyllä aivan sairasta.
Entäpä kotona? No, siellä on kaikki joulua varten tekemättä. Kukaan ei ole ehtinyt ostaa lahjoja, ei lähettää kortteja, ei leipoa, suunnitella menoja, siivota, ei mitään. Edes partiolaisten joulukalenterista ei ole avattu kuin kaksi luukkua. Perheen ylläpito kaupassakäynteineen on lähes yksinomaan mieheni vastuulla. Äitiä ei yleensä näy, ja jos näkyykin, se ei kuule mitään. En ole ehtinyt tai jaksanut edes vastata tuttavien viesteihin, joissa kysellään lasten lahjatoiveita tai suunnitelmia lomalle. Minusta tuntuu, että teini-ikäinen kuopukseni on kasvanut pituutta joka kerran, kun näen hänet. Sijaitsen selvästi jossakin muualla kuin omassa elämässäni.
Eli, mitä nyt siis. Joulutilaisuus ja puheenvuoro siellä. En ollut edes tajunnut, että tänään on viimeinen eduskunnan täysistunto ja kohta ihan oikeasti on joulu. Kalenteri on siitä kertonut, mutta valoa ei ole näkynyt, ainakaan riittävän kirkkaana. Tähti ei ole ohjannut kulkijaa. Lähinnä olen loman lähestymisen myötä haaveillut nukkumisesta ja – jos kirkossa sallitaan – hyvästä nousuhumalasta laadukkaalla punaviinillä. Kaukana on joulutunnelma, nisset, nasset, hanget, nietokset, ihan sama.
Itsesäälin ja kyynisyyden ottaessa kisaa siitä, kumpi pääsee mielessäni voitolle, istuin siis väsyneenä nojatuoliin ja avasin huokaillen läppärin kirjoittaakseni tämän puheenvuoron. Toiselle puolelle teekuppi, toiselle suklaata. Korviin kuulokkeet ja tärkeimmät joululauluni soimaan.
Hyvät kuulijat,
Liikkeelle lähdin Varpusesta jouluaamuna. Sitä seurasi ainakin Diandran esittämänä Lintu eli käännössävelmä ranskalaisesta Belle ja Sebastian -tv-sarjasta 1960-luvulta, Carola HäggkvistinHimlen i min famn, Howard Blake’inWalking in the Air sekä Konstan joululaulu raskaana versiona JP Leppäluodon tulkitsemana. Ja monta perinteistä suomalaista laulua.
Näillä eväillä pitäisi saada jonkinlainen ajatus siitä, mitä kirjoitan. Se olisi varmaan viikon kahdeskymmenes puhe. Mutta erilainen. Sen pitää olla henkilökohtaista. Mutta ei liian. Onhan niitä joulumuistoja, kauniita ja ihania ja aivan hirveitä. Niistäkö kertoisin? Entä jos joku ymmärtää väärin? Loukkaantuu? Entä jos joku… loukkaa? Henkilökohtaisen tarjoaminen on nimittäin aina vaarallista ja selvä riski. Sitä en nyt jaksaisi. Raja herkkyyden ja turpiin ottamisen välillä on politiikassa hiuksenhieno.
Ei, päähäni ei tule ajatuksia. Kaikki pyörii kehää. Puhelin soi, sitä ja tätä, joo joo, hoidetaan, tehdään, okei, voisiko tämä odottaa, ei voi, selvä, huomenna sitten.
Palaan takaisin musiikkiin. Tulkoon toivo kansoille maan, pääsköön vangit vankiloistaan.
Mutta en keksi mitään. En pysty keskittymään. Päivä pyörii mielessä. On huolia, täytettä hampaankolossa, kurkussa pala, valtava väsymys. Kaikkea muuta kuin luova olo, jossa keksitään uutta ja kirjoitetaan hienoja puheita. Tiedän, että osaan kyllä. Olen parhaimmillani taitava sanankäyttäjä ja rohkea puhuja, mutta pitikö tämäkin jättää tosiaan viimeiseen iltaan.
Tunti on mennyt.
Joululaulut kyllä tekevät tehtävänsä, herkistyn. Ne ovat niin kauniita. Kyynelehdin tunteikkaana sekä melankolisille että iloisemmille lauluille.
Muistot kiirivät mielessä, näen menneitä vuosia, ajanjaksoja elämässä, hyviä, huonoja, toiveikkaita, surullisia, ahdistavia, pelottavia. Näen lapset pieninä, lahjavuoret, iloiset ilmeet. Joulukirkon, kuusen, valoja, kynttilöitä, hankea. Laulua, paljon laulua, lapsuuden kuoroesiintymisistä tuomiokirkossa myöhempiin aikoihin, joululaulujen rauhan. Ihminen kasvaa laulaessaan. Vaikka olisi sielu joskus pahoinkin puhkottu, joululaulujen laulaminen tekee ehjäksi, ainakin hetkeksi.
On aika avaruus ja tuhat vuotta hetkinen.
Joku jää katsomaan kuka lentää noin. Itsekin hämmästyn kun lentää voin.
Mutta, ajatus ei lennä: En löydä kirjoitettavaa enkä sanottavaa. Kuuntelen vain kappaleita, haen lisää suklaata. Ja nenäliinoja. Keittiössä vaimolleen vihermehua aamuksi valmistava mies kurkkaa välillä, mitä tapahtuu. Onks kaikki hyvin, hän kysyy, eikä tarvitse vastausta, koska tietää ilman sitäkin.
Tulkoon rakkaus ihmisrintaan, silloin joulu luonamme on.
Ja sitten sen käsitän. Tässähän se jo oli.
Ei meidän tarvitse olla parhaimmillamme. Joulu kyllä tulee. Se tulee suorittamatta ja ilman, että on valmis tai edes varautunut.
Hyvinä päivinä, huonoina päivinä. Virkeänä ja väsyneenä. Tänään en pystynyt muuhun. Sen sijaan että kirjoitan ja suoritan puheenvuoron, en tee sitä. Tänään en jaksa enää yhtään itsevarmaa puhetta. Elämä ei ole loppuun hiottu, minä en ole, eikä tämä päivä ole.
Näinkin voi olla. Joulu tulee joka tapauksessa. Joillekin asia voi olla päivänselvä. Minulle aatos pälkähti eilisiltana kuin lahja. Paitsi että se vapautti vaatimuksilta tämän puheen suhteen, se myös lämmitti, lohdutti ja rohkaisi.
En todennäköisesti pitäisi tätä puheenvuoroa, jos en sattuisi olemaan tämän hallituksen ministeri. Missään ei kuitenkaan vaadittu, että pitää puhua kuin ministeri.
Ja mitä ihmettä sekin tarkoittaisi! Minähän olen kirkossa, melkein jouluna, herkkä ja väsynyt. Kukaan ei ole täällä siksi, että haluaa kuulla tai nähdä ministeriä.
Minä olen täällä, jotta näen teidät, tämän kauniin tilan, hämärän, tuoksun, kuulen laulun ja kaiun, jotta muistaisin, että joulu on aivan kohta. Ja se on jo sydämessä. Se on siellä aina, kun haluan. Pitää vain muistaa katsoa ja tuntea tarkasti.
Uskon, että teistä moni on täällä juuri samasta syystä.
Se on hienoa ja ihanaa. Olemme täällä yhdessä. Kohta taas jossakin muualla, mutta nyt täällä. Kiitos siitä.
Siispä:
Älä huoliisi jää, nosta pystyyn taas pää. Joka hetki sun kanssasi käyn.
Lapsi joulun mä oon, sinut vien kartanoon, josta lähdit. Sun valonas näyn.
Rauhallista ja siunattua joulua teille.
*Kirjoitus perustuu puheenvuorooni valtiovarainministeriön kirkkotilaisuudessa perjantaiaamuna 20.12.
*Lainatut joululaulut:
Tulkoon joulu, säv. & san. Pekka Simojoki
Avaruus, säv. & san. Howard Blake, suom. Tarleena Sammalkorpi
Konsta Jylhän joululaulu, säv. Konsta Jylhä, san. Paul Holm
Julkisessa keskustelussa kohisee jatkuvasti. Sosiaalinen media tuottaa outouksiaan, jotka yhä useammin nousevat myös perinteisen median puolelle klikkejä keräämään. Suuri osa näistä on juuri sitä, kohinaa, ja jää unohduksiin yhtä nopeasti kuin on esiin tullutkin. Mutta osa jää kehittymään, toistumaan, valtaamaan alaa.
Pahin woken aikakausi on kuulemma päättynyt. Elinympäristö on tuonut turvallisuuden ja monien muiden uhkien osalta vakavampaa ajateltavaa. Yhdysvalloissakin vaalitulos näyttää siltä, että monille riitti. Yksi syy demokraattien häviölle jokaisella vaalitasolla on varmasti puolueen äärilaidan radikaalistuminen ja woketus, vaikka etenkin presidentinvaaleissa äänestäjiä ajoivat paljon konkreettisemmat mikrotason huolet.
Wokelle lämpimästi tervemenoa. Valitettavasti ylisensitiivisyyden ja tunnevouhkaamisen sekä oikeamieliseksi teeskennellyn vihanpidon ja erottelun aika ei todellakaan ole ohitse. Eikä se ole vain kohinaa. Kun tätä eri muodoissaan tapahtuu ja annetaan tapahtua perinteisesti pragmaattisessa ja järkeväksi määritellyssä Suomessakin, sillä todella on vaikutusta. Etenkin lapsiin ja nuoriin, tulevaisuuden aikuisiin.
Miksi kaikki on niin hullua, moni saattaa kysyä, kun samaan aikaan lehdessä kerrotaan tällaisia asioita: Yliopiston luennoitsija esitteli opiskelijoille kotipornoa, jossa työnsi – apurahan avittamana tietenkin – anukseensa asioita. Kyse oli tieteestä ja aktivismista. Koulussa laulaja lauloi kohu-Jeesuksesta kohusanoin, ja kunta päätyi ensin maksamaan uskonnottomalle vanhemmalle korvauksia lapsen kärsimyksestä. Toisessa koulussa peruttiin koko musiikkiesitys, jottei vastaavaa vahinkoa lasten altistumisesta kristinuskolle pääsisi tapahtumaan.
Aikuinen voi naurahdella kahvihuoneessa, kun klikkiotsikko huutaa, että mies on synnyttänyt ja joku kertoi, että sukupuolia on 120 ja muun väittäminen on väkivaltaa. Järkevä ihminen voi huokaista, kun samaan aikaan toisesta tuutista kerrotaan, että julma hallitus tuhoaa koko maan – ainakin sen, mitä ilmastonmuutoksesta jää jäljelle.
Mutta mitä tällaisen keskellä eläminen vaikuttaa lapsiin ja nuoriin. Päähän siinä menee sekaisin.
Ei ole sattumaa, että sosiaalisen median ja yleiskaistapäisyyden aikakaudella masennus ja ahdistuneisuus lisääntyvät. Ei ole yllättävää, että kun ääliöliberaali yhteiskunta on nostanut yksilön tunteet kaiken keskiöön, niitä myös käytetään. Jos monista aikuisistakin on tullut kuin uudelleen pikkulapsia, jotka tarvitsevat tukea ikävien tunteiden kestämiseen ja valtiota kantamaan vastuuta, onko ihme, jos kouluissa on ongelmia?
Pahoinvointia ja avuttomuutta ei selitä ensi vuonna voimaantuleva leikkaus johonkin veronmaksajan kustantamaan palveluun tai etuuteen.
Vähitellen pitäisi myöntää, että ääliöliberalismi, joka halusi nostaa kaiken keskiöön yksilön ja tämän tunteet ja oikeudet ja antoi velvollisuuden taata nämä jollekin ”rakenteelle”, meni totaalisesti metsään.
Suomessa keskustellaan vakavalla naamalla – jälleen kerran – siitä, että maahanmuutto ratkaisee talouden ja hyvinvointimme kieltämättä vakavat ongelmat.
Ymmärrän kyllä. Ihmisellä on sisäsyntyinen tarve löytää helppoja ratkaisuja vaikeisiin ongelmiin.
Kansainvaelluksissa kyse ei ole vain taloudesta ja rahasta, vaan koko yhteiskunnan ja Suomen perustavanlaatuisesta muuttumisesta. Mutta vaikka olisikin – jos siis yksinkertaisuuden takia hetken kuvittelisimme, että kyse on vain rahasta – keskustelu olisi silti kaistapäistä. Mikään tosiasia ei tue sitä, että vastaanottamamme maahanmuutto voisi korjata talouden ongelmiamme. Päinvastoin. Se kärjistää niitä.
Oleellisin kysymys julkisen talouden kannalta on aina se, maksavatko tulijat enemmän veroja kuin käyttävät julkisia palveluita ja saavat tulonsiirtoja. Vastaus: eivät maksa. Hyvin harvalla maahanmuuttajaryhmällä on keskimäärin positiivinen vaikutus Suomen julkiselle taloudelle. Tietenkin teoriassa voisi olla mahdollista, että Suomeen saapuisi vain oikeita huippuosaajia ja suomalaisia nokkelampia ja tuottavampia ihmisiä, jolloin näin olisikin. Mutta mikään ei viittaa tämän mahdollisuuden toteutumiseen tosimaailmassa. Maahan saapuu ennen kaikkea väkeä matalapalkkasektoreille. Ja koska emme ole Yhdysvallat, heidän matalia ansioitaan kompensoidaan voimakkaasti verorahoitteisilla tulonsiirroilla ja palveluilla, joita muutenkin hyvinvointiyhteiskunnassa piisaa.
Totta kai väestöllinen huoltosuhde vahvistuu. Kun siis katsotaan nuppilukuja työikäisistä. Samoin saattaa vahvistua jopa eläkejärjestelmä. Jokainen saapuva työtä tekevä lisää eläkepottiin kerättyjen maksujen määrää. Mutta, iso mutta. Miten paljon hän ja hänen perheenjäsenensä – perheperustainen maahanmuutto on suurin kategoria tälläkin hetkellä, ei työperäinen – maksavat veroja, käyttävät julkisia palveluita ja saavat tulonsiirtoja.
Tilastot ovat armottomia. Kun verorahoitteisiin palveluihin ja etuuksiin – maahanmuuttoon itseensä liittyvien menojen lisäksi – kohdistuu koko ajan suurempi kysyntä, kokonaisuus ei vahvistu vaan heikkenee. Jos maahanmuutto tuo eläkejärjestelmään tai yksityiseen kulutukseen jotakin, se vie kaksin käsin sen muualta julkisesta taloudesta.
Ainakin niin kauan kuin meillä on avoin ja antelias sosiaaliturva- ja palvelujärjestelmä tarjolla kaikille. Mikäli ei olisi, kuten perussuomalaisten mielestä ei pitäisi olla – kannatamme sen kansalaisuusperusteisuutta – ongelma helpottuisi. Mutta sitten ei olisi kyllä tulijoitakaan.
Kuka ei olisi kyllästynyt pinnalliseen maahanmuuttokeskusteluun? Vuodesta toiseen. Ikään kuin keskustelijoilla ei olisi silmiä päässä tai he eivät osaisi laskea.
Yhdysvaltain tilanne tarjoaa mielenkiintoisen kulman suomalaiseen keskusteluun. Tiedättehän, Yhdysvalloissa on valtavat määrät laittomia siirtolaisia, jotka työskentelevät palvelualoilla. Pesevät paidat, luuttuavat lattiat, ajavat taksia, keräävät satoa. Heidän määränsä on etenkin joissakin osavaltioissa niin suuri, että voidaan oikeutetusti sanoa heidän muodostamansa varjoreservin olevan talouden oleellinen osa. Yhdysvalloissa ei ole Suomen tai Euroopan maiden kaltaista sosiaaliturvaa. Tuleva presidentti Trump on sanonut joukkokarkottavansa laittomia siirtolaisia näiden aiheuttamien ongelmien vuoksi. En tiedä, onnistuuko hän tässä, ja mitä sitten tapahtuu. Vastapuolella demokraattileirissä laittomasta reservistä luopumista on voimakkaasti vastustettu.
Suomalaisesta perspektiivistä katsoen Yhdysvaltain keskustelu voi olla merkillistä. On vaikea nähdä, että tällaista työllisyyden mallia moni oikeasti haluaisi Suomeen. Mutta koska meillä on avoin ja avokätinen veronmaksajan rahalla toimiva etuus- ja palvelujärjestelmä, joku aina maksaa.
Keskustelu on täysin vääristynyttä, jos emme huomioi kokonaisuutta. Syntyvää miinusta eivät positiiviseksi käännä lehtiin haastateltavat ulkomaalaiset huippumenestyjät.
Pääkirjoituksessa ”Purran puheet menivät metsään” (HS 12.11.) väitetään, että puoluevaltuustossa pitämäni puheenvuoro, jossa käsittelin Suomeen kohdistuvan maahanmuuton vaikutuksia julkiseen talouteen, ei pitänyt paikkaansa. Käsittelin puheenvuorossani juuri niitä usein esitettyjä väitteitä, jotka pääkirjoituksessa jälleen kerran esitetään todisteeksi työperäisen maahanmuuton erinomaisuudesta taloutemme korjaajana.
HS viittaa perusteluissaan valtiovarainministeriön osastopäällikön Mikko Spolanderin haastatteluun viime keväältä, mutta jättää kyseisestä haastattelusta olennaisen kohdan pois: Maahanmuuton todetaan vahvistavan julkista taloutta, mikäli tulijat työllistyvät yhtä hyvin, keskimäärin samanlaisiin työpaikkoihin ja samalla palkalla kuin suomalaiset.
Oletus ei valitettavasti ole toteutunut.
Viimeisten 15–20 vuoden aikana työllisten maahanmuuttajien määrä on noussut huomattavasti. Maahanmuuttajatyöntekijät asettuvat pääosin matalaa koulutusta vaativiin, pienipalkkaisiin, osa-aikaisiin tai epäsäännöllisiin työsuhteisiin. Tämän seurauksena monet työperäiset maahanmuuttajat maksavat vähän veroja ja kerryttävät vähän eläkettä, mikä johtaa siihen, että pientä palkkaa, työttömyysjaksoja ja eläkettä kompensoidaan eri tulonsiirroilla.
Erityisesti EU:n ulkopuolelta tulleilla työntekijöillä on usein perhe mukana, mikä nielee monenlaisia julkisia resursseja. Perhesyin maahan tulleiden ansiotasokehitys on tutkitusti heikkoa vielä 10 vuotta Suomessa olon jälkeen.
Mikäli haluamme tehdä tällaisesta maahanmuutosta hyvinvointiyhteiskunnalle taloudellisesti kannattavaa, pitäisi meidän siirtyä USA:n kaltaiseen olemattoman sosiaaliturvan järjestelmään. Tällaiselle ei onneksi löydy Suomesta suurta kannatusta. Perussuomalaiset on sen sijaan pitkään kannattanut kansalaisuusperustaista sosiaaliturvaa.
Mitä tulee valtiovarainministeriön tekemiin laskelmiin nettomaahanmuuton vaikutuksista kestävyysvajeeseen, niiden laskentajärjestelmät eivät taivu esimerkiksi koulutusasteiden ja väestöryhmien välisten tuottavuuserojen käsittelyyn. Niissä siis oletetaan maahanmuuttajien vastaavan Suomessa olevaa väestöä keskeisiltä muuttujiltaan. Tällöin nettomaahanmuuton kasvun aidosti todennettavin vaikutus on väestöllisen huoltosuhteen parantuminen, mikä on täysin erillinen kysymys taloudellisesta huoltosuhteesta.
Se itsessään, että Suomeen tulee ulkomailta työikäistä väestöä, ei kestävyysvajetta korjaa, koska tulijoiden enemmistö ei koulutus- ja osaamistasoltaan vastaa kotimaista työvoimaa. Suomen taloutta kieltämättä vahvistaisi korkeasti koulutettujen asiantuntijoiden maahanmuutto, mutta erityisasiantuntijoiden saamien työlupien määrä jatkaa laskuaan, ja heitä on tulossa Suomeen tänä vuonna vähiten viiteen vuoteen.
dust/bones/politics 