Kirkkonummi ja tilanne ennen vaaleja [kuntavaalit 2021]

Kirkkonummi on 40 000 asukkaan Länsi-Uudenmaan kunta, joka rajoittuu muun muassa Espooseen. Olemme perinteisesti hyvinvoiva, mutta nyttemmin karmeissa veloissa. Lainakannan on edelleen arvioitu jopa kaksinkertaistuvan nykyisestä vuoden 2023 loppuun mennessä.

Vastaavasti verotulot eivät ole kehittyneet niin suotuisasti kuin olisi odottanut. Taakkaa ovat lisänneet valtavat ja osin reilusti yli budjetoidun menneet investoinnit. Vaikka väkiluku kasvaa ja elinvoimaakin piisaa, ei kunta todellakaan ole vaillla ongelmia. Muun muassa täysin kaistapäistä pienten asuntojen rakentamisen vimmaa ja sen vaikutuksia käsittelin blogissani muutama viikko sitten.

Yle kuntatutka 2021

Viime vaaleissa perussuomalaiset sai valtuustoon neljä edustajaa (valtuuston koko 51 paikkaa), joista yksi loikkasi myöhemmin ensin sinisiin ja sitten vielä eteenpäin. Valtuustoryhmämme on siis ollut hyvin pieni, ja se on tietenkin näkynyt myös toiminnassa. Kauden puolivälissä saimme viimein jäsenen kunnanhallitukseen, mikä huomattavasti paransi vaikutusmahdollisuuksiamme.

Itse olen valtuuston jäsen ja valtuustoryhmän puheenjohtaja. Luovuin lautakunta- ja ylikunnallisista paikoista tultuani valituksi kansanedustajaksi ja puoluejohtoon. Vaikka päätös oli ajankäytön kannalta välttämätön, vaikutti se valitettavasti myös niin, että en enää ollut läheskään yhtä hyvin perillä Kirkkonummen asioista.

Kirkkonummen valtapuolueet ovat perinteisesti kokoomus ja rkp. Viime vaalien suurin oli kokoomus, vaikka ryhmä kahdella paikalla pienenikin. Suurimpaan vaalivoittoon ja rkp:n kanssa jaetulle kakkospaikalle pääsi vihreät, mutta puolueen iloa ei kestänyt kauan, sillä ryhmä hajosi kahtia. Toinen puoli jäi vihreäksi, toinen aloitti nimellä Pro Kirkkonummi. Tämä uusi lista on sittemmin kerännyt useampia edustajia ja ehdokkaita myös muista ryhmistä. Pohja on kuitenkin vahvan vihreä.

Neljä viikkoa ennen vaaleja tilanne on jännittävä. Mitä tahansa voi tapahtua. Toivon ja odotan, että saamme huomattavasti viime vaaleja paremman tuloksen. Myös monet muut puolueet ovat onnistuneet listojen täyttämisessä.

Yle kuntatutka 2021.

Kokoomuksesta on lähdössä suuri määrä konkareita, ja tilalle on tullut uusia kasvoja. Jotkut sanovat, että kokoomus menettää paikkojaan, mutta saa nyt nähdä.

Kirkkonummen rkp on hyvin monimuotoinen puolue ja sisältää konservatiiveja ja ultraliberaaleja oikealta vasemmalle. Valtuuston puheenjohtajana toimii rkp:n kansanedustaja, eduskuntaryhmän puheenjohtaja Anders Adlercreutz. Vaikea sanoa, miten rkp:n kannatus kehittyy. Adlercreutz on ollut kunnan ylivoimainen ääniharava.

Perussuomalaiset on kunta-asioissa tehnyt eniten käytännön yhteistyötä kokoomuksen kanssa, mutta yleisesti ottaen koko valtuustosalista löytyy tilannekohtaisesti samanmielisyyttä ja yhteistyötä yli rajojen. Varsinaisia riitoja on vähänlaisesti tai ne ovat ryhmien sisäisiä. Jos esimerkiksi vertaa Helsingin – tai edes Espoon – valtuustoihin, ei meillä ole mitään sellaista. Onneksi.

Tasan neljä viikkoa varsinaiseen vaalipäivään. Tsemppiä, Kirkkonummen perussuomalaiset!

”Työperäinen maahanmuutto” – Keisarilla ei ole vaatteita

Työperäisen maahanmuuton lisääminen on toimenpide, jonka perään huutelevat niin hallitus kuin oppositio perussuomalaisia lukuun ottamatta, oikeiston ja vasemmiston etujärjestöt ja useat muut yhteiskunnan tahot. Työperäisen maahanmuuton lisääminen ei aiheuttanut ongelmia päättyneessä kehysriihessä, sillä kaikki puolueet ajavat sitä, koko ajan yhä voimakkaammin. Se oli ensimmäinen asia, jonka riihestä tiedettiin olevan tulossa.

Työperäiseen maahanmuuttoon – kuten maahanmuuttoon yleensä – liittyy edelleen paljon harhauskomuksia, jotka leviävät tehokkaasti median toistaessa papukaijana sen lisäämisen välttämättömyyttä. Hyvin harvoin mennään asiassa riittävän syvälle, ja niinpä poliittinen keskustelu etenee hokemien tasolla.

Vielä joitakin vuosia sitten oli tavallista, että maahanmuuton kannattajat puhuivat vain maahanmuutosta, tarkoittaessaan kaikkea turvapaikanhakijoista siivoojien kautta finlaysoneihin ja karl fazereihin. Perussuomalaisten ohjeistaessa on vähitellen päästy siihen, että ainakin työperäinen osataan erottaa humanitaarisesta ja sosiaalisesta maahanmuutosta.

Myöskään työperäistä maahanmuuttoa ei pitäisi käsitellä yhtenä kokonaisuutena, koska se sisältää kaikenlaista marjanpoimijoista eli kausityöntekijöistä matalapalkka-aloille suuntautuvan kouluttamattoman maahanmuuton kautta korkeasti koulutettuihin kansainvälisiin osaajiin. Viimeksi mainittuja tulee huomattavan vähän verrattuna ensin mainittuihin. Näiden eri kategorioiden vaikutukset julkiseen talouteen ovat tietenkin toisistaan eroavat.  Useimmat keskusteluun osallistuvat kyllä tietävät tämän, mutta eivät välitä. Tämä yksinkertainen tosiasia ei lainkaan tunnu haittaavan niitä, jotka vain vaativat kurkku suorana työperäisen maahanmuuton lisäämisestä. Mielikuvaa rakennetaan kanadalaisesta insinööristä ja aasialaisesta työrobotista, todellisuus on afrikkalainen siivooja ja aasialainen postinkantaja. Tai kuusi kuukautta Suomessa työskentelevä telakkatyöntekijä. Tai suomalaiset rakentamisen osaajat kortistoon ajava ukrainalainen.

Kuva

Halpatyövoimaa, ei osaajia

Suomeen ei tule oikeita kansainvälisiä huippuosaajia EU-maiden ulkopuolelta. Suomeen tulee väkeä matalapalkka-aloille. Viime vuosi, koronavuosi, oli kaikkien aikojen ennätys työlupien myöntämisessä EU:n ulkopuolelta saatavuusharkinnan piirissä oleville aloille saapuville. Tänä vuonna kasvua tulee edelleen paljon. Ylivoimaisesti eniten lupia annetaan siivoojille, ravintolatyöntekijöille, hitsaajille ja puutarha- ja vastaaville työntekijöille. Nimenomaan tätä kategoriaa halutaankin lisätä, vaikka kaikki eivät sano sitä ääneen.

Erityisasiantuntijoiden ryhmässäkään ei paljon niitä amerikkalaisia huippuosaajia näy, vaan suuri enemmistö on intialaisia koodareita, joiden palkka nostetaan usein eri tavalla kikkailemalla vaadittavaan 3000 euroon, jonka nähdään olevan erityisasiantuntijan raja. Intialaiskoodarien maahantuontiin ja työskentelyyn liittyy aivan vastaavia ongelmia kuin maahanmuuttovaltaisiin matalapalkka-aloihinkin, joista saamme jatkuvasti lukea lehdistä. Alipalkkausta, työehtojen rikkomuksia ja niin edelleen. Keskipalkka on selvästi alhaisempi kuin suomalaisilla alan työntekijöillä.

Sipilän hallitus aloitti Talent Boost -toimenpideohjelman, jolla piti houkutella kansainvälisiä osaajia. Houkuttelu oli heikkoa. Nykyinen hallitus volyymiä lisätäkseen on hylännyt toiveen osaajista ja laajentanut ohjelman koskemaan laajamittaisesti työvoiman maahanmuuttoa yleensä.

Suomessa puhutaan jopa asiantuntijatasolla osaajista, kun tarkoitetaan kouluttamatonta matalapalkka-alojen työvoimaa, huippuosaajista, kun tarkoitetaan vaikkapa yhä kovempiin työoloihin ja heikkoon palkkaan mukisematta suostuvia ulkomaalaisia hoitajia. Työvoimapula, osaajapula, pula kuin pula, kaikki vaativat näitä maagisia osaajia.

Mistä sitten on oikeasti kyse?

Tuskin mikään taho vastustaa korkeasti koulutettuja siirtolaisia. Mille tahansa maalle tällaiset kansainväliset osaajat kelpaavat. EU yrittää kilpailla heistä esimerkiksi Aasiaa ja Yhdysvaltoja vastaan eikä pärjää kovin hyvin. Suomen kaltainen maa jää nuolemaan näppejään, koska palkkatasomme ei ole yleisesti ottaen kilpailukykyinen mutta toisaalta verotuksemme on korkea. Meillä on etumme, kuten luonto ja suhteellinen turvallisuus, mutta toistaiseksi nämä tekijät eivät ole saaneet huippuosaajien virtaa kohdistumaan Suomeen. En usko tilanteen muuttuvan.

Sen sijaan muunlaisia virtoja ei tarvitse erityisesti houkutella. Kouluttamaton tai vähän koulutettu siirtolaisuus, riippumatta siitä, ovatko henkilöt turvapaikanhakijoita vai työperäisiä, haluaa korkeamman elintason maihin kaikkialla maailmassa. Tässäkään ei ole mitään ihmeellistä. Tomaatit poimii Espanjassa laiton siirtolainen Afrikasta, Yhdysvaltojen pelloilla työskentelee meksikolainen, ukrainalainen haluaa Eurooppaan, nigerialainen Suomeen opiskelemaan.

Sen sijaan suomalaisen sosiaaliturvan taso ja muut hyvinvointiyhteiskunnan edut varmistavat sen, että kenellä tahansa, joka onnistuu vakiinnuttamaan oleskelunsa täällä, ei pidemmän päälle keskimäärin ole kannustimia työskennellä matalien palkkojen aloilla. Tietenkin jotkut ovat ahkerampia ja sitoutuneempia kuin toiset, kuten kantaväestössäkin, mutta kun puhutaan keskiarvoista ja kannustimista, kuva on selkeä. Samalla kun suomalaisella on yhä heikommat kannustimet tulla näille samoille työmarkkinoille, ulkomaalaisella on yhä suuremmat kannustimet saapua Suomeen.

Halpamaahanmuutto tulee kalliiksi

Matalapalkka-aloille saapuvien henkilöiden työllisyysaste laskee, hieman lähtömaasta riippuen, muutamien vuosien maassaolon jälkeen kantaväestön työllisyyden alle. Matalapalkka-aloille saapuvat työperäiset maahanmuuttajat eivät siis pysy töissä.

Toisaalta kuten olemme myös tilastojen ja rekisterien avulla osoittaneet, vaikka yritys tai elinkeino ja tietenkin saapuva ihminen itse hyötyvät, julkinen talous kärsii. Nettotulonsiirrot laskevat pian erittäin negatiivisiksi kantaväestön nähden. Muuttajat saavat siis paljon enemmän tulonsiirtoja kuin maksavat veroja. Mikäli huomioidaan perheenyhdistetty puoliso, ovat sekä työllisyysaste, työtulot että nettotulonsiirrot vieläkin negatiivisempia.

Kouluttamattoman työvoiman haaliminen kehittyvistä maista epätyypillisiin ja matalan tuottavuuden työsuhteisiin ei anna millään lailla pysyväisluonteisia myönteisiä vaikutuksia kansantalouteen. Sosiaalisen maahanmuuton ohella tällainen työperäinen maahanmuutto lisää huono-osaisuutta ja pienituloisuutta ja eriarvoisuutta. Hallitus väittää vähentävänsä eriarvoisuutta, mutta niin kauan kuin maahanmuuttopolitiikka on tällaista, se lisää sitä. Vieraskielisyys näyttäytyy yhä oleellisempana tekijänä huono-osaisuuden ja eriarvoisuuden arvioissa, olipa kontekstina sitten koulu, asuinalue, sairastavuus tai sosiaaliset ongelmat.

Hallituksen traagiset virheet

Hallitus ilmoitti puoliväliriihestään, että sen tavoitteena on kasvattaa työ- ja koulutusperäistä maahanmuuttoa huomattavasti. Hallitus haluaa vähintään kaksinkertaistaa työperäisen maahanmuuton nykytasosta vuoteen 2030 niin, että 50 000 työperäisen maahanmuuttajan kokonaislisäys toteutuu. Sen jälkeen tavoitteena on saavuttaa edelleen 10 000 maahanmuuttajan vuosittainen lisäys. Lukemat ovat valtavia, mutta eivät yllättäviä. Ne toistavat kaiun lailla niitä vaatimuksia, joita ympäriinsä maassamme kuulee.

Hallitus väittää, että työperäinen maahanmuutto kasvattaa työllisyyttä ja että tämä on kestävin keino vahvistaa julkista taloutta. Samaan aikaan hallitus on löytänyt työllisyysvaikutuksia jopa kotouttamisen lisäämiselle, vaikka tällekään VM ei anna minkäänlaista vaikutusta.

Hallituksen väitteet työperäisen maahanmuuton hyödyistä julkiselle taloudelle eivät pidä paikkaansa. Sen esittämillä keinoilla ei tulla lisäämään oikeasti julkista taloutta hyödyttävää työperäistä maahanmuuttoa, mutta kylläkin sitä heikentävää matalapalkka- ja muuta sosiaalista maahanmuuttoa. Suomessa ei ole koskaan ollut eikä edelleenkään näköpiirissä näy sellaista valikoivaa maahanmuuttopolitiikkaa, joka olisi vähimmäisedellytys sille, että maahanmuutosta olisi saatavissa minkäänlaisia kokonaistaloudellisia hyötyjä. Saattaa olla, että jotkut tahot oikeasti kuvittelevat, että nyt ollaan tekemässä joitakin muutoksia, joilla painopiste siirtyy koulutettuihin osaajiin, mutta yksikään hallituksen esittämä toimenpide ei viittaa tähän. Ainoa, mikä merkittävästi edelleen tulee nousemaan, on matalapalkkamaahanmuutto.

Saatavuusharkinta romutetaan viimeisiltäkin osiltaan

SDP on luvannut, että saatavuusharkintaa eli ainoaa estettä EU-alueen ulkopuolelta saapuvan vapaan siirtolaisuuden tiellä ei tämän hallituskauden aikana pureta. Nyt tämä lupaus näkyy pyörretyn, sillä saatavuusharkintaan – siihen vähään, mitä siitä on enää jäljellä – on tulossa romautus. Esimerkiksi saatavuusharkinnan ”alueellinen sujuvoittaminen” tarkoittaa sitä, että liberaaleimmat linjaukset eri aloilta otetaan käyttöön koko maassa eli esimerkiksi, että Uudenmaan päätökset ravintolatyöntekijöistä levitetään kaikkiin maakuntiin.

Tämä päätös tekee täysin naurunalaiseksi pääministerin vappupuheessaan tekemät lupaukset työmarkkinoista. Mikäli demarit olisi kiinnostuneita duunareista ja suomalaisten työmarkkinoiden balanssista, puolue ei tekisi tällaista takinkääntöä. Huomion keskittäminen siihen, mitä tapahtuu vientialoilla, joissa työntekijän neuvotteluasema on aina ollut huomattava, jättää tyystin varjoonsa sen keikauksen, jossa yhä kiihtyvämmällä tahdilla yksi matalapalkka-ala toisensa jälkeen siirretään maahanmuuttajavaltaiseksi.

Aina kun puhutaan saatavuusharkinnasta, kyse on EU:n ulkopuolelta saapuvasta kouluttamattomasta matalapalkkamaahanmuutosta, ei mistään muusta. Saatavuusharkinta ei koske osaajia, ei asiantuntijoita, ei EU:n väestöä, ei kausityöntekijöitä. Kun hallitus väittää, että ”työllisyyden edistämisen ministeriryhmä linjaa saatavuusharkinnasta”, voi olla sataprosenttisen varma, mistä puhutaan ja mitä ollaan tekemässä. Ja tämä on nyt siis tapahtumassa sosiaalidemokraattijohtoisen hallituksen aikakaudella.

Myös perheenyhdistäminen helpottuu entisestään

Käytännössä tapahtuvan saatavuusharkinnan purkamisen ohella hyvin ongelmallinen on riihessä tehty kirjaus siitä, että hallitus tarkastelee mahdollisuuksia entisestään laskea toimeentuloedellytyksiä eri maahanmuuttajaryhmillä.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että jo ennestään hyvin alhaalla olleita perheenyhdistämisten tulorajavaatimuksia lasketaan. Suomi on jo nyt tässä omassa sarjassaan, ja tilanne tulee heikkenemään. Maahanmuuton, niin sosiaalisen kuin työperäisen, vaikutus julkiselle taloudelle tulee koko ajan olemaan negatiivisempi.

Korkeaa teknologiaa ja kouluttamatonta väestöä

Matalapalkka-alojen kasvun ongelmat kohdistuvat koko yhteiskuntaan ja sen perusrakenteisiin, koska kustannukset lankeavat kaikille. Jatkuvat vaatimukset kouluttamattoman ulkomaalaisväestön lisäämisestä ovat täydellisessä ristiriidassa myös sen kanssa, että haluamme Suomeen korkean osaamisen ja teknologian työpaikkoja, pääomaintensiivisyyttä ja innovaatioita. Samoin se on ristiriidassa rakennemuutoksen kanssa, sillä Suomesta, kuten muistakin länsimaista, on kadonnut satojatuhansia alhaisen osaamisen työpaikkoja ja katoaa koko ajan lisää.

Niinpä tosiasia maahanmuuton ja julkisen talouden kestävyyden kanssa on toinen kuin esitetty. Mikäli haluamme säilyttää nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan palvelut ja etuudet, tarvitsemme taloutta vahvistavia toimia eikä meidän pidä tuottaa maahan ihmisiä, joiden työllisyys jää tai päätyy heikoksi ja osaaminen ja ansiot alhaisiksi. Maahanmuuttajista ainoastaan ne, joiden tuottavan työn panoksesta jää jotakin viivan alle, olisivat siis tältä kantilta katsoen tervetulleita. Lisäksi meidän pitäisi käydä arvokeskustelua siitä, mitä ne suomalaiset, jotka eivät halua tai kykene opiskelemaan pitkälle, tulevat tekemään tulevaisuudessa. Maahanmuuttajavaltaisten alojen heikko palkkakehitys ja imago entisestään vaikeuttavat kantaväestön halua hakeutua niille.

Vastaavia ongelmia koko ajan paisuvassa opiskelijamaahanmuutossa

Työperäisen maahanmuuton lisäämisen ohella hallitus vaatii nyt myös huomattavasti lisää opiskelijamaahanmuuttoa. Uusien ulkomaalaisten tutkinto-opiskelijoiden määrä pyritään kolminkertaistamaan vuoteen 2030 mennessä. Tässä on vastaavat ongelmansa. Ensinnäkään oppilaitostemme ns. kansainvälistyminen ei ole yksi kokonaisuus. Erityisesti ammattikorkeakouluissa opiskelee paljon afrikkalaisia. Eniten Suomeen tullaan opiskelemaan tutkintoon Venäjältä, Vietnamista, Kiinasta ja Nepalista. Suomalaisiin ammattikorkeakouluihin haetaan eniten Nepalista, Bangladeshista ja Nigeriasta, yliopistoihin Nigeriasta, Pakistanista, Intiasta ja Ghanasta. Ulkomaalaisten osuus kaikista korkeakouluopiskelijoista on Suomessa jopa suurempaa kuin OECD-maissa keskimäärin. Kaikenlaisten tutkintojen suorittaneiden halutaan saada jäävän Suomeen.

Itselleni ei ole käynyt selväksi, miksi veronmaksajan pitää kustantaa ulkomaalaisten tutkintoja ja mitä hyötyä siitä meille on, varsinkaan siinä tapauksessa, että tuloksena ei ole sellaista osaamista, joka tulisi Suomea hyödyttämään. Liian usein opiskelu on vain keino hoitaa maahanpääsy, koska turvapaikkaan tai muuhun kategoriaan ei ole pääsyä. Mikäli omissa ikäluokissamme ei ole riittävästi opiskelijoita ylläpitämään kaikkia oppilaitoksia ja kaikkia aloja, niitä pitää vähentää, eikä täyttää kehittyvistä maista saapuvilla halukkailla. On sulaa hulluutta, että oppilaitokset saavat pumpata veronmaksajan rahaa siksi, että on kansallisesti päätetty kouluttaa yhä enemmän ulkomaalaisia suomalaisten määrän vähentyessä.

Koulutuspolitiikkaan vaaditaan perustava muutos

Koulutuspolitiikan merkityksestä puhutaan aivan liian vähän. On valtiovallan vastuulla, että maassa suoritetaan sellaista koulutuspolitiikkaa, että oikeilla aloilla ja mieluiten oikeissa paikoissa on oikea määrä valmistuneita, tutkinnon suorittaneita ja osaavia ihmisiä. Nyt näin ei ole. Paitsi että ammatillista koulutustamme piinaavat monet kroonistuneet ongelmat, on myös kokonaisuudessa ongelmia. Oppilaitoskentällä on eräänlainen villi länsi, jossa yksiköt kouluttavat sinne, mistä niille itselleen on saatavissa hyötyä ja resursseja. Tässä ei ole mitään järkeä.

Valtiolla pitäisi olla koulutuksen keskeisimpänä maksumiehenä suurempi ja ohjaavampi rooli koulutuksen suuntaamisessa alojen ja alueiden suhteen, koska valtio vastaa myös koulutustuotoksen seurauksista. Sikäli kun eri alojen työvoimapulat ovat laadullisia eli johtuvat osaajien puutteesta tai osaamisvajeista, heitä on koulutettava lisää. Sikäli kun työvoimapula johtuu huonosta palkasta ja työoloista suhteessa sosiaaliturvaan, on tähän puututtava.

Matalapalkkamaahanmuuton tai opiskelijoiden avuksi huutamisen sijaan vaaditaan tietoa Suomen elinkeinorakenteen suunnasta, työvoiman saatavuushaasteista ja sen edellyttämistä järkevistä toimenpiteistä. Elinkeinoalojen pitää kyetä konkreettisesti tekemään selvitystä ongelmakohdista, osaamisen ja työvoiman puutteista ja lopettaa yleinen työvoimapulan huutaminen ja maahanmuuton tarjoaminen siihen jonkinlaisena avainratkaisuna. Vastaavasti median pitäisi sivistyä perehtymällä oleellisiin lukuihin, prosesseihin ja tilastoihin ja lopettaa poliittisten ja taloudellisten intressiryhmien papukaijana toimiminen.

Suomalaisnuori, joka suunnittelee, mille alalle kouluttautuu, hyötyisi tiedosta, mikä on kannattavaa, mistä on saatavilla mahdollisimman vakaa työura, osaamista vastaavalla palkalla. Tähän liittyy myös aluepolitiikka. Liian monella suomalaisellakaan ei ole minkäänlaista positiivista näkymää työuralle, ja tällä on erityisen negatiivinen vaikutus myös syntyvyyteen.

Ylipäätänsä lähtökohtana tulisi olla ihmisten ohjaaminen tuottaviin ja työllisyyttä kasvattaviin töihin, joilla on myös kansantaloudellista merkitystä.

Työvoimapulan monenlaiset kasvot

Työ- ja elinkeinoministeriö kokoaa säännöllisesti arvioita ammattien kysynnän ja tarjonnan suhteista. Tällä hetkellä työvoimapula-ammateiksi määritellään yhteensä 37 ammattia. Niistä suurin osa on julkisen sektorin ammatteja, joiden kohdalla ongelma on usein työoloissa ja palkkauksessa. Samaan aikaan kun hoitoalalle toisesta päästä halutaan lisää väkeä mahdollisimman kaukaisista maista, toisesta päästä työvoimaa karkaa alalta pois. Tämä on kansantaloudellisesti järjetöntä. Nyt samanlaisia ilmiöitä alkaa muodostua esimerkiksi varhaiskasvatukseen. Meillä ihan todella suunnitellaan päiväkodin työntekijöiden kuskaamista Suomen ulkopuolelta, koska paukkuja alan työolojen ja palkkauksen kehittämiseen ei ole.

Suomalaiset eivät ole lopettaneet olemasta kiinnostuneita varhaiskasvatuksesta tai lastentarhanopettamisesta tai vanhustenhoidosta. He tekisivät sitä, mikäli alan vetovoima olisi ennallaan. Mikäli työ ei olisi palkkaan nähden niin vaativaa, mikäli palkalla voisi pääkaupunkiseudullakin elää, mikäli siihen ei suhtauduttaisi bulkkina, jota tekemään voidaan kärrätä ulkomailta se, joka sitä suostuu tekemään.

Vastaavasti työvoimapula-aloiksi esitetään myös esimerkiksi siivoojat ja hitsaajat. Ei ole väärin ihmetellä, kuinka tolkuttoman paljon meille tarvitaan siivoojia, kun heitä koko ajan saapuu yhä enemmän ja silti heitä myös tarvitaan koko ajan enemmän. Vastaus piilee siinä, että työperäisenä matalapalkka-aloille saapuvien työllisyys laskee muutamassa vuodessa maahantulon jälkeen. Siivoojia tarvitaan kehitysmaista koko ajan lisää, koska entiset siivoajat lopettavat siivoamasta.

Ja miksi? Koska siivoaminen ei kerta kaikkiaan ole järkevää, kun saman rahan ja enemmän voi saada tekemättä mitään.

Työperäinen maahanmuutto – Keisarilla ei ole vaatteita

Työperäisestä maahanmuutosta keskustellaan päivittäin jossakin – suhteessa huoltosuhteeseen, kestävyysvajeeseen, työvoimapulaan, sosiaaliturvaan, maahanmuuttopolitiikkaan, innovaatioihin, osaamiseen, työhalukkuuteen, työttömyysturvaan ja niin edelleen. Pääasiassa keskustelu on vääristävää – joko silkasta sumutuksen halusta, kuten silloin kun elinkeinoelämä pyrkii peittelemään haluaan saada maahan halvempaa ja helpompaa työntekijämassaa, tai tietämättömyydestä, kun joku onneton vasemmistopoliitikko silmät kirkkaana kertoo saatavuusharkinnan olevan esteenä kansainvälisille innovaatioille, jotka nostavat Suomen takaisin huipulle.

Tämäkö ei sitten ole rasismia?

Yhteiskunnallisessa keskustelussamme on tavallista löytää rasismia milloin mistäkin. Jostakin syystä sitä ei koskaan löydetä siitä täysin vastuuttomasta hyväosaisten poliitikkojen ja eturyhmätahojen halusta houkutella Suomeen yhä enemmän ihmisiä kehitysmaista alaluokkaistumaan tai siitä, miten etnisesti jakautuneita työmarkkinamme alkavat olla. Sama ilmiö korostuu asuntopolitiikassa, alueilla, kouluissa, sosiaalipolitiikassa ja niin edelleen. Vaikutukset koko yhteiskuntaan ovat huomattavat.

Ja tämä on vain uutta polttoainetta vasemmistolaiselle holhouspolitiikalle. Tästä löytyy syy uusille veronkorotuksille ja uusille eriarvoisuuden vähentämisohjelmille. Siitä löytyy syy syrjäytymistä ehkäiseville monikulttuurisuuskoordinaattoreille ja niille kaikille oppilaitoksille, konsulteille ja firmoille, jotka haluavat kotouttaa ja valmentaa.

Suunnanmuutos Suomen ja suomalaisten hyväksi

Suomi tarvitsee oman kansallisen työvoiman mahdollisimman kattavaa työllisyyttä, työmarkkinoiden ulkopuolella olevien reservien käyttöönottoa ja erityisesti kasvualojen asiantuntijatason ja yrityksiin syntyvän tuottavan työn lisäystä. Tarvitsemme ammatilliseen koulutukseen arvonnousun ja koulutuspolitiikan tarkoituksen ja motiivin uudelleensuuntaamisen.

Mikäli maahanmuuttoa halutaan edistää, sen pitää olla tiukasti valikoitua ja osaamisperustaista ja sijoittua muualle kuin matalapalkka-aloille. Työperäisen oleskeluluvan vaihtoehtona ei voi olla sosiaaliturva tai kotouttamispalveluiden varaan jääminen.

On surullista, että on yhden puolueen toiminnan ja tutkimustyön varassa, että ilmiön ongelmista ja kokonaisuudesta on edes minkäänlaista tietoa. Kuitenkaan meidän ei tarvitse mennä enää kuin Ruotsiin asti, ja siellä jopa oikeistosta käsin nähdään matalapalkkamaahanmuuton aiheuttamat valtavat ongelmat niin julkiselle taloudelle kuin yhteiskunnalle muutenkin. Toivon, että myös Suomessa vaaleanpunaiset monikulttuurisuuslasit otetaan pois silmiltä ja katsotaan tätä todellisuutta rehellisesti ja kaunistelematta.

Hallituksen tavoittelema vuotuisen nettomaahanmuuton valtava kasvattaminen ei pienennä kestävyysvajetta vaan suurentaa sitä. Se ei ratkaise ainuttakaan rakenteellista ongelmaa suomalaisen työllisyyspolitiikan ja kestävyysvajeen taustalla vaan pahentaa niitä.

Onko jo toivotonta? Työllisyys, työttömyys ja kestävyysvaje

Demografisia ja kestävyysvajetta kuvaavia lukuja voidaan esittää monenlaisia. Yksi pysäyttävimmistä on 43 prosenttia. Se kertoo sen osuuden ihmisistä, jotka ylipäätänsä käyvät töissä. 57 prosenttia maassa asuvista siis on joko lapsia, vanhuksia tai muuten työmarkkinoiden ulkopuolella.

Läheskään koko ongelmaa ei selitä ikääntyminen ja ikäluokkien pieneneminen. Kaiken lisäksi tuo epäedullisen huoltosuhteen ongelma on seuraavien 10–15 vuoden aikana itse itsensä korjaava, sillä ikääntyneiden määrä Suomessa kasvaa enää yli 75-vuotiaiden keskuudessa.

Toisaalta yleisin keskustelussa käytetty muuttuja eli työllisyysaste ei ole kovin hyvä kuvaaja, sillä se on aivan liian positiivinen, mikäli meitä kiinnostaa työllisyyden kokonaiskuva ja julkisen talouden tasapaino. Työllisyysaste nimittäin kuvaa nuppilukua niistä ihmisistä, jotka tarkasteluajalla ovat edes piipahtaneet työssä, vaikka muutaman tunnin. Työllisyysaste ei kuvaa hyvinvointia, ei työn määrää eikä kokonaistuotosta. Sen arvoon ja toiveisiin kuitenkin politiikassa jatkuvasti viitataan.

Työllisyysasteen nousu toimii politiikassa toiveiden tynnyrinä ja sen juuttunut luonne kannustaa kriisipuheeseen.

Tosiasiassa paljon työllisyysasteen lukemia oleellisempaa olisi tarkastella valtion tulojen ja menojen kokonaisuutta, sitä, millaisia töitä ihmisillä on ja mihin uudet työpaikat syntyvät, kuinka usein ihmiset käyvät töissä, ketkä ovat uusia työllistyjiä ja tulevatko työlliset palkallaan toimeen vai tarvitsevatko sosiaaliturvaa.

Työllisyysaste on myös siitä ongelmallinen, että sitä on varsin helppo keinotekoisesti nostaa, rahalla, kuten Marinin hallitus on pyrkinyt ja pyrkii tekemään. Mikäli erilaisiin tukitoimiin pumpataan yhä enemmän verorahaa, työllisyysaste nousee, ainakin siksi aikaa, kun työttömät pysyvät tuettuina. Muiden pohjoismaiden korkeampaa työllisyysastetta selittää nimenomaan suurempi julkinen työllistäminen ja palkkatuki, Suomea korkeamman osa-aikatyön osuuden ohella.

Toisaalta työllisyysaste kehittyy positiivisesti myös ilman rahan pumppaamista, nimittäin silloin, kun pitkäaikaistyöttömiä eläköityy tai kun työllisten kokonaismäärä laskee eli kun väestö vanhenee. Juuri näin Suomessa on tapahtunut.

Kolmas työllisyysastetta turhan positiivisesti nostanut seikka liittyy osa-aikatyöhön. Työllisten lukumäärä on kasvanut kymmenen vuoden aikana lähes 50-prosenttisesti osa-aikatyön takia. Tehdyt työtunnit eli kokonaistuotoksen määrä ovat lisääntynet paljon hitaammin. Tehtyjen työtuntien määrä per työllinen on laskenut. Osa-aikatyö saattaa toki liittyä myös monien kaipaamiin joustoihin. Silloin sen tulisi kuitenkin olla vapaaehtoista. Valitettavasti näin ei usein olen – ja siitä lisää kohta.  

Vaikka Suomen työllisyysaste on siis pohjoismaiden matalin ja työttömyys korkeinta, on Suomen tilanne tosiasiassa vielä huolestuttavampi kuin eksakti työllisyysaste antaisi ymmärtää.

Työllisyysasteen noston tarve on kuitenkin kaikkien yhdessä jakama tavoite. Näin kuuluu ollakin, mutta tähänkin kaivattaisiin hieman realismia. Nyt kun valtiovarainministeriö on avoimesti kritisoinut kehysriihen työllisyyspäätöksiä, monet ovat ymmärtäneet, että kaikki työllisyys ei ole yhtä hyvää työllisyyttä. Sosiaalipoliittiset toimet ovat usein perusteltuja, varsinkin inhimillisistä syistä, mutta ne eivät ole sitä automaattisesti – eikä niiden voi väittää olevan varsinaisia työllisyystoimia eikä varsinkaan parantavan julkista taloutta tai kestävyysvajetta. Tässä siis Marinin vasemmistohallitus menee selvästi vikaan. Rahaa se osaa jakaa – ja myös huolehtia siitä, että autettavien määrä ei ainakaan vähene – mutta muut toimet ovat vaikeampia.

Hallitus julistaa siis päätösperustaisista paikoistaan, mutta ei paljon uskottavammin mene aina sen ulkopuolellakaan. Esimerkiksi kokoomus kertoo päivittäin tavoitteestaan saavuttaa 80 prosentin työllisyysaste. Onko kunnianhimo hyvästä? Ehkä, mutta vielä parempi olisi ymmärtää esteet tuon tavoitteen tiellä.

Työllisyyden tavoitetasot ovat tänä päivänä korkeampia kuin toteutunut työllisyys oli edes 1980-luvun suhdannehuipussa. Tuolloin muutaman vuoden ajan oli tilanne, joka muistutti täystyöllisyyttä. Työttömyys oli vain noin 4 prosenttia ja työllisyysaste korkeimmillaan, 75 prosenttia. Tuolloin kuitenkin maamme oli hyvin erilainen kuin nyt. Yhtäältä tarjolla oli edelleen paljon matalan kynnyksen ja alemman keskiluokan työpaikkoja sekä esimerkiksi teollisuutta. Toisaalta maassa ei ollut työllisyydeltään sitkeästi kantaväestöä alhaisempaa ulkomaalais- ja maahanmuuttajataustaista väestöä.

Suomessa on työttömiä työnhakijoita ja työvoimahallinnon palveluiden piirissä tällä hetkellä noin puoli miljoonaa. Sen lisäksi työikäisistä ennenaikaisesti eläköityneitä on noin 200 000. Heissä on paljon mielenterveyspotilaita ja nuoria, alle 35-vuotiaita. Sitkeästi työttömiksi arvioitujen määrä on 162 000 henkilöä. Heidän työllistymistodennäköisyytensä on alle 20 prosenttia ja heikoimmillaan alle 10 prosenttia eli olematon.

Näiden lisäksi työssä – eli työllisten joukossa eli työllisyysastetta nostamassa – on noin 178 000 ihmistä, jotka ovat alityöllistettyjä eli vastentahtoisesti osa-aikatyöllisiä. He haluaisivat tehdä enemmän tunteja, mutta niitä ei ole tarjolla. He todennäköisesti eivät tule toimeen palkallaan vaan tarvitsevat sosiaaliturvaa palkanpuutetta korvaamaan. Sama koskee kokoaikaisia matalapalkkasektoreiden työntekijöitä, etenkin kalliin asumisen alueilla.

Kun katsotaan työmarkkinoille saapuvia eli koulutuksessa olevia nuoria, havaitaan vielä, edellä luettelemieni ryhmien lisäksi, että ammatillisissa oppilaitoksissa on suuri joukko nuoria, joiden työpanokselle ei ole kysyntää ja heidän on vaikea päästä edes työharjoitteluun.

Kaikissa mainitsemissani ryhmissä vieraskieliset ovat merkittävästi yliedustettuja heidän väestöosuuteensa nähden. Kantaväestön ja kaikkien vieraskielisten työllisyysasteissa on noin kymmenen prosenttiyksikön ero, mutta tällainen tarkastelu jättää huomiotta sen, että vieraskielisten ryhmän sisällä on hyvin erilaisia ryhmiä, kuten olen usein kuvannut.

Joka tapauksessa, edellä luettelemistani ryhmistä syntyy valtava reservi. Osan työllisyysmahdollisuudet ovat toki olemattomat, mutta osan eivät. Kaikkien työllistämisen pehmeiden keinojen pitäisi keskittyä näiden ihmisten, etenkin nuorten, työmarkkinoille saamiseen, mutta samaan aikaan on ymmärrettävä työllistämisen kustannukset. Mikäli oikeaa työllistymistä ei synny, kuinka paljon tukitoimet saavat maksaa? Hallitus pohtii mitättömän vähän tällaisia seikkoja.

Tukitoimia parempi ja kestävämpi vaihtoehto on tietysti oikeiden työpaikkojen syntyminen, mieluiten yksityiselle sektorille. Tämä edellyttää taloudellista kasvua ja järkevää yritys-, vero-, ilmasto-, koulutus- ym. politiikkaa.

Samalla olisi huolehdittava ennaltaehkäisytoimena myös siitä, että lisää heikon työmarkkina-aseman omaavia henkilöitä ei maahan tulisi – eli siis on tehtävä rajoittavaa maahanmuuttopolitiikkaa. Tiukka ja valikoiva maahanmuuttopolitiikka on kaikkien virallisten lukujen valossa merkittävä työllisyystoimi, jolla on siten selvä vaikutuksensa julkisen talouden tilaan.

Mitä tapahtuu, kun radan varren tuppukylään rakennetaan useita satoja yksiöitä? [kuntavaalit 2021]

Kirkkonummella ei kovin usein tarvitse käsitellä valtuustossa maahanmuuttoasioita. Onneksi. Yleensä kun maahanmuuttoasioita nimittäin käsitellään, kyse ei ole sellaisesta muuttoliikkeestä, jota erityisesti kannattaisi edistää tai toivoa.

Maanantain valtuustossa käsiteltiin kuitenkin uutta kotouttamisohjelmaa.

Kirkkonummen varsin järkevän maahanmuuttolinjan pohjalta kotouttamisohjelmakaan ei valtuustoon saapuessaan ollut kauhean huono, ei ainakaan niin huono kuin monet muut kotouttamisohjelmat. Kunnanhallituksessa ohjelmasta poistettiin sekä uusi vakanssi että maahanmuuttoneuvosto – eli ne oleellisimmat ohjelman kustannusvaikutukset. Kotouttamishääräilyn paisuttamista ei lainkaan tarvita – ei mielestäni lainkaan, mutta ehdottomasti ei taloustilanteessa, jossa sektori toisensa jälkeen joutuu sopeuttamaan.

Valitettavasti valtuuston kaikille ryhmille nämä fiksut korjaukset eivät enää niin vain käyneetkään. Jatkoa seurannee.

Kotouttamishääräilystä tarkemmin esimerkiksi tässä, tässä, tässä, tässä ja tässä kirjoituksessa.

Ohjelmassa hyvää on työllisyyden korostaminen. Työllisyys on oikeasti ainoa kunnollinen ja todennettavissa oleva tekijä, bruttotulojen kehittymisen ohella, jolla voidaan tarkastella ja mitata kotoutumisen onnistumista. Kotoutumisen onnistumista ei voida mitata kotouttamiseen pantavan rahan määrällä, ei vakanssien määrällä, ei järjestöjen järjestämien kerhojen lukumäärän perusteella.

Kotouttamisohjelmassa huonoa, tietyn näissä aina vallalla olevan epärealistisen ja maailmoja syleilevän kielen ohella, on se, että siinä hyvin vääristävästi sekoitetaan erilaisia siirtolaiskategorioita. Se, miten Kirkkonummi houkuttelee kansainvälisiä osaajia – ja veronmaksajia yleensä, kuten strategia ohjaa – on aivan eri asia kuin se, miten ja miksi Kirkkonummi (tai mikä tahansa kunta) vetää puoleensa sosiaalista maahanmuuttoa. Nämä kategoriat eroavat toisistaan kaikilta osin eikä niiden sekoittaminen väittäen, että kaikkia pitää kotouttaa, ole todenmukaista.

Kirkkonummen, kuten monien muidenkin kehyskuntien tilanne sosiaalisen maahanmuuton kohteena oli pitkään varsin hyvä. Kesti sitä kuulla tai ei, moni keskiluokkainen perhe on muuttanut Kirkkonummelle karkuun Helsingin, Espoon ja Vantaan tietynlaisia ongelmia. Kuten esimerkiksi Timo Aron kattavista selvityksistä voi nähdä, tilanne on viime vuosina alkanut merkittävästi muuttua.

Toistaiseksi Kirkkonummi vetää puoleensa myös keskiluokkaista muuttoa ja veronmaksajia, mutta tilanne on muuttunut nopeasti. Erityisesti tietyt alueet korostuvat sosiaalisen maahanmuuton kohteina, kun taas toisaalla maahanmuutto koostuu oikeista kansainvälisistä osaajista. Pelkkiä suhteellisia osuuksia ei kannata tuijottaa. Ensin mainituista alueista Masala on ylivoimainen ykkönen. Vain kilometrin päässä Masalasta, Sundsbergissa (jossa itse asun), tilanne on jälkimmäisen kaltainen. 

Mitä Masalassa on tapahtunut? Ovatko kunnan maahanmuuttolinjaukset muuttuneet vai miksi moinen radikaali muutos? Ei, eivät ole muuttuneet. Ei ole käynyt valtuuston tai lautakuntien pöydällä päätöksiä siitä, lisätäänkö Kirkkonummella merkittävästi sosiaalisen maahanmuuton eli pääosin kehittyvistä maista saapuvan, ei lainkaan tai heikosti koulutetun siirtolaisuuden, määrää.

Mikä sitten on muuttunut? Rakentaminen. Masalaan on rakennettu ja koko ajan rakennetaan valtavasti uusia kerrostaloja – kivenheiton päähän asemasta ja raiteesta, kuten MAL-sopimus linjaa.

Kirkkonummi on keskimäärin turvallinen kunta. Se on yksi selvä vetovoimatekijä, hyvien koulujen ja päiväkotien, lapsiperheystävällisten asuinalueiden, luonnon ynnä muun ohella. Kirkkonummen kunta kysyi vuonna 2019 tärkeimpiä syitä Kirkkonummella asumiseen ja Kirkkonummelle muuttamiseen. Kolme teemaa nousi ylitse muiden: turvallisuus, hyvät liikenneyhteydet sekä lähellä oleva rikas ja monipuolinen luonto.

Valitettavasti tilanne on heikentynyt viime vuosina. Juuri ne syyt, joiden vuoksi kuntaan muutetaan, ovat alkaneet menettää merkitystään. Kirkkonummella on vakava nuorten huumeongelma, väkivaltaisuutta ja häiriöiden lisääntymistä. Erityistä huolta kannan suuren kasvojenkohotuksen läpikäyneestä Masalasta, jossa itsekin asuin lähes kymmenen vuotta. 

Ihmiset kertovat – ja näkee sen toki ihan raitilla kävellessäkin – että kehittyvistä maista saapuneita siirtolaisia on majoitettu niin uusiin taloihin kuin kaupungin vuokrataloihin. Huumekauppaa käydään asemalla avoimesti, häiriöitä on paljon, varkaudet lisääntyvät.

Masala on kokenut valtavan muutoksen viime vuosina. Paljon hyvää, kuten siistiytyneitä nurkkia, levennettyjä jalkakäytäviä, liikenneympyrä ja penkkejä, mutta myös huonoa, täysin yliampuvaa, sosiaalisen asuntotuotannon rakentamista.

Ensimmäinen noussut kerrostalo on korkealaatuinen omistustalo. Se on edelleenkin tyylikkäin ja erottuu myös arkkitehtuurisesti. Sen ympärille on tullut suuri määrä muita kerrostaloja, joista iso osa on sosiaalista asuntotuotantoa. Myös muut institutionaaliset asuntosijoittajat ovat apajilla.

Jotta asia konkretisoituisi, kerron, millaisia taloja alueelle edelleen rakennetaan, tänä vuonna, näiden jo rakennettujen lisäksi. Keskelle kylää pellolle, jossa on jo useampi uusi kerrostalo, uusi kauppa ja muutama uusi omakotitalokin, on nousemassa hienolta näyttävä puinen Kirkkonummen Vuokra-asuntojen talo. Sen viereen nousee vielä suurempi, tällä kertaa Asuntoyhtymän talo.

Tähän yhteen Asuntoyhtymän Manhattan-nimiseen kompleksiin on tulossa 135 yksiötä. Satakolmekymmentäviisi. Näiden lisäksi 30 pientä kaksiota. Tällaisia valintoja ei näe edes Espoon tai Helsingin lähiöissä. Masalaan on vain muutamassa vuodessa rakennettu satoja uusia yksiöitä. Alueelle, joka on perinteisesti lapsiperheiden suosimaa. Masalasta on 25 kilometriä Helsinkiin.

Ei tämä ole tietenkään pelkästään maahanmuuttokysymys. Kuitenkin tilanteessa, jossa sekä Kirkkonummen että koko maan väkiluku kasvaa maahanmuuton takia, se on erittäin oleellinen. Seikka liittyy merkittävästi myös siihen ajatukseen, kuinka paljon Kirkkonummi voi ottaa radan varteen rakennettavaa yksiötaloa säilyttääkseen ominaisuutensa kuntana, jonka houkuttelevuus nimenomaan perustuu siihen, että se ei ole kuin nuo vieressä olevan kaupungit. Kunta on perinteisesti ollut ilmeeltään pientalovaltainen, ja linjausten mukaan se haluaa sitä edelleenkin olla. Käytäntö ei vain näytä seuraavan perässä.

Tammikuussa julkaistun Kunnallisalan kehittämissäätiön kyselyn mukaan asuinalueen turvallisuus ja häiriöttömyys on ylivoimaisesti tärkein tekijä asuinalueen valinnassa. Tuloksesta voi päätellä, että suomalaisilla on tietoa tai käsitys siitä, millaisia ja missä turvattomat ja häiriölliset asuinalueet ovat – vaikka myös tässä on aihe, josta yleensä ei sovi julkisesti puhua. Tiedot leviävät ihmiseltä ihmiselle tai netin foorumeilla. Erityisesti pääkaupunkiseudulla on monesti ensiarvoisen tärkeää, missä asuu – eikä vähiten koulujen takia.

Masalan huikentelevaisessa sosiaalisessa rakentamisessa ei ole huomioitu moniakaan asioita. On havaittu, että verotulot eivät nouse, vaikka väkiluku kasvaa. Eivät tietenkään nouse. Palveluita, sekä niitä normaaleja että erityispalveluita, tarvitaan enemmän, kulut kasvavat. Edes koulut eivät kykene seuraamaan väkiluvun perässä, vaikka uusien asukkaiden joukossa lapsiperheiden osuus ei olekaan Masalassa merkittävä. Kaiken lisäksi Masalan kouluja ovat vuosien ajan kurittaneet myös sisäilmaongelmat.

Kun kunnat Helsingin seudullakin kilpailevat ihmisistä, pelkkä väkiluvun tuijottaminen ei riitä. Kirkkonummen ei pidä lähteä vetämään sosiaalista maahanmuuttoa puoleensa, vaan pysyä jatkossakin pientalovaltaisena, lapsiperheiden suosimana kohteena. MAL-sopimusten rakennusvaateiden päättömyys täytyy uskaltaa todeta ääneen. Jos rakentamisen puolella tehdään kohtalokkaita virheitä, niitä ei voida muualla paikata.

Tosiasia ei poistu sillä, että siitä ei suostu puhumaan tai alkaa paheksua meitä, jotka puhumme. Viralliset tilastot ja rekisteriaineistot kyllä kertovat yksiselitteisen selvästi, mistä suunnasta verorahoja kuntaan ja valtiolle tulee.

Maahanmuutto PIIP Suomi PIIP – Poliittinen sensuuri Suomessa vuonna 2021

Olen vuosien varrella useaan kertaan kuvannut Suomeen ja länsimaihin suuntautuvan haitallisen maahanmuuton – eli pääasiassa kehitysmaista saapuvan ”sosiaalisen maahanmuuton” – konkreettisia seurauksia. Käsittelen säännöllisesti esimerkiksi tämän taloudellisia, sosiaalisia, kulttuurisia, rikollisuuteen ja turvallisuuteen liittyviä ja väestöpoliittisia seurauksia. Jaan uutisten lisäksi paljon tutkimus- ja tilastotietoa.

Maahanmuuton kielteisistä seurauksista raportoiminen närästää edelleen monia. Erityisesti sanoista kiihottuva ja tosiasioita pakeneva vasemmistovihreäfalangi herkistyy, kun kuvaan massasiirtolaisuuden aiheuttamia muutoksia Suomen, Ruotsin tai Euroopan väestöpohjaan. Vaikka jakamani tiedot ja tilastot ovat aina virallisten asiantuntijatahojen laatimia, joko niihin ei haluta uskoa tai vaihtoehtoisesti niiden yksiselitteisesti esittämä tulevaisuudenkuva tai sen merkitys halutaan mitätöidä. Huuto on kovaa, mutta sisäisesti epäjohdonmukaista ja ristiriitaista.

Suomessa toteutettavalla maahanmuuttopolitiikalla on seurauksia, joista monet ovat negatiivisia. Tällainen maahanmuutto ei kansainvälisistä sopimuksista huolimatta ole luonnonvoima, vaan siihen voidaan vaikuttaa politiikalla. Mikäli Suomi haluaisi edistää ainoastaan sellaista maahanmuuttoa, joka olisi joko hyödyllistä tai ei ainakaan haitallista, se olisi mahdollista. Näin ei kuitenkaan tehdä.

Muutokset väestöpohjassamme maahanmuuton seurauksena ovat kiistattomat. Niin Suomen kuin useiden muidenkin länsimaiden väestönkasvu perustuu vahvasti maahanmuuttoon, jota eri tahot myös peräänkuuluttavat koko ajan lisää, milloin milläkin perusteella. Koska saapuvien henkilöiden syntyvyys on selvästi korkeampaa kuin kantaväestön, muutos on kiihtyvä myös nettomaahanmuuton tasosta riippumatta.

Helsinki sunnuntaina 28.3.2021.

Tilastollisesti todennettava tosiasia

Kuten olen lukuisia kertoja aiemminkin tuonut esille, en viittaa tilastojen ja empiiristen tosiasioiden jakamisella mihinkään ”salaliittoteoriaan”, ”juutalaisteoriaan” tai ”äärioikeistoteoriaan”. En ole edelleenkään perehtynyt sellaisiin, kuten en perehdy myöskään QAnon-, tunnelisota-, kristalliterapia- tai muihin vastaaviin ”teorioihin”. (Äärivasemmistolaisiin rotu- ja sukupuoliteorioihin minun on ollut valitettavasti yliopistossa pakko perehtyä.)

Kun olen alkanut väestömuutoksista vuosia sitten puhua, en ole ollut edes tietoinen, että äärioikeisto on rakentanut niistä ”teorioita”. Tämän ovat tuoneet tietooni somen vasemmistosoturit ja valtamedian toimittajat. Mutta sekään ei ole saanut minua tutustumaan niihin. Viimeksi Imagen toimittaja kysyi minulta, mitä ajattelen niistä. En osannut vastata, koska en tunne niitä – ja niinpä kerroin sen sijaan, miksi itse puhun väestöpolitiikasta ja miksi siitä nähdäkseni pitää puhua. (Kuitenkin kyseistä Imagen juttua on käytetty muualla perustelemaan sitä, että ”Purra puhuu väestönvaihdoksesta”. Kuvasin kiistattomasti todennettavaa tosiasiaa, en mitään teoriaa tai ”teoriaa”. Toin eron haastattelussa selvästi esille.)

Edustan parlamentaarista puoluetta, perussuomalaisia, joka parlamentaarisin ja laillisin toimin edistää poliittisia tavoitteitaan. Minulla ei ole mitään tekemistä äärioikeiston kanssa ja vastustan väkivaltaa sen kaikissa muodoissaan.

Äärioikeisto ja turvallisuusuhka

Närkästys maahanmuuton seurauksista puhumista kohtaan kiihtyi, kun Suojelupoliisi ilmoitti tällä viikolla, että ”väestönvaihtoteoria” linkittyy äärioikeistolaiseen turvallisuusuhkaan. Sekä sosiaalinen media että useampi valtamedian julkaisu alkoivat välittömästi Supon ulostulon jälkeen täyttyä väitteistä, joiden mukaan tämä yhdistää perussuomalaiset – ja etenkin puolueen johdon – turvallisuusuhkiin ja jopa terrorismiin. Supon päällikön Antti Pelttarin asiaa korjaava tviitti ei enää pelastanut tilannetta, kun todellisuuspakoisimmat ja tosiasioita karttelevat henkilöt politiikassa ja mediassa olivat jo ehtineet rakentaa tulokulmansa. Sen mukaan käsitteitä ”väestönmuutos” ja ”väestönvaihdos” käyttävät perussuomalaiset ovat Supon mukaan äärioikeistoa ja siten turvallisuusuhka.

En käsittele tässä yhteydessä enempää sitä, miten uskomattoman epärehelliseksi ja sairaaksi perussuomalaisiin kohdistunut poliittinen ajojahti on muuttunut. En myöskään käsittele journalismin laaduttomuutta. Totean ainoastaan, että jonkin sanan tai sanojen kieltäminen poliittisesta puheesta siksi, että jotkut ääriliikkeet sellaisia käyttävät ja sellaisten ympärille ”teorioitaan” rakentavat, ei voi olla kestävää.

Ajojahti sanoja kohtaan tai niiden käyttämisen faktinen sanktiointi eivät poista itse tosiasiaa. Asia on totta. Mikäli se ei ole jonkun mielestä poliittisesti relevanttia, se on hänen mielipiteensä. Vaikka minulta kiellettäisiin kyseisten termien käyttö, en lopeta aiheesta puhumista, koska aihe on oleellinen ja merkittävä, niin yhteiskunnallisesti kuin poliittisesti.

Osaan nokkelana ihmisenä tarvittaessa keksiä toisen sanan kuvaamaan tätä tosiasiaa. Miten olisi ”maahanmuuton aiheuttamat muutokset väestöpohjassa” tai ”vieraskielisten osuuden muutokset Suomessa”?

Tai luovemmin vaikkapa ”keijo” – yleisnimenä kaikelle tragikoomiselle sananvapauden rajoittamiselle?

Mikäli poliittisesta puheesta halutaan poistaa sanojen käyttö sillä perusteella, että äärioikeistolaiset tai äärivasemmistolaiset tai islamistit tai ääri-joku käyttää niitä, meidän pitäisi karsia aika monta muutakin termiä. Ehkä tämä tosiaan onkin se, mihin tietyt tahot yhteiskunnassamme pyrkivät – ainakin silloin, kun kyse on heille epämiellyttävistä asioista eli tässä tapauksessa tietynlaisen maahanmuuton aiheuttamista ongelmista.

Itse en kuitenkaan näe sanojen kieltämistä minään muuna kuin sananvapauden rajoittamisena, mielivaltana ja poliittisten oikeuksien tuhoamisena eikä se kuulu Suomen kaltaiseen demokraattiseen maahan.

Mikäli ja kun maan suuret poliittiset tahot haluavat nimenomaan edistää maahanmuuttoa, tulee heidän kyllä sietää myös se, että perussuomalaiset kuvaavat sen seurauksia ja näin informoivat kansalaisia. Moni suomalainen ei ymmärrä, edelleenkään, miten peruuttamattomista asioista on kyse.

Videoni vuodelta 2018 poistettiin

Sanoista kiihottuva ja tosiasioita pakeneva vasemmistovihreäfalangi sai somessa lähes silmieni edessä masinoidulla ilmiantokampanjalla tällä viikolla Youtuben poistamaan videoni vuodelta 2018. Videon nimi oli ”Väestönmuutokset ja suomalaisuus”. Käsittelen siinä Hesarin aiheesta kirjoitetun jutun ja tviittini aikaansaamia reaktioita. En puhu äärioikeiston teorioista tai uskomuksista (kuten en milloinkaan muutenkaan) vaan valtakunnan suurimman sanomalehden väestönmuutoksia käsittelevästä jutusta, virallisista tilastoista, arvioista ja skenaarioista. Käyn läpi ajatuksiani suomalaisuudesta, suomalaisuuden piiriin kuulumisesta, kansalaisuuden ja kansallisuuden käytännön eroista, maahanmuuttopolitiikasta ja siihen vaikuttamisesta äänestämällä. Tyyli on poliittisen asiallinen, enemmän akateeminen kuin edes poleeminen.

Julkaisen kyseisen videon litteroinnin tämän kirjoituksen alla. Video on vapaata ja käsikirjoittamatonta jutusteluani eikä siis hiottu kirjoitus sen paremmin kielellisesti kuin sisällöllisestikään.

Löydätkö siitä vihamielistä sisältöä? Pitäisikö video tuon tekstin pohjalta kuvata uudelleen ja käyttää PIIP-sanoja ”vihamieliseksi sisällöksi” todetun tilalla?

Omassa poliittisessa työssäni jatkan maallemme vahingollisen maahanmuuttolinjan seurausten kuvaamista jatkossa entistäkin voimakkaammin.

Väestönmuutokset ja suomalaisuus (video 4.6.2018)

Videon esittelyteksti: Reilun 30 vuoden päästä Suomessa on kaupunkeja, joissa kantasuomalaiset ovat vähemmistössä. Vieraskielisten syntyvyys on huomattavasti korkeampaa kuin suomalaisilla. Useimmille tämä muutos tai sen nopeus ei ole ok. Siksi media, poliitikot tai asiantuntijat eivät liiemmin välitä asiasta puhuakaan. Miksi joillekin ”suomalaisuus” on tärkeää ainoastaan silloin, kun heidän omaa kuulumistaan tuon määreen alle ollaan kyseenalaistamassa.

Moi! Muutama sana väestöarvioista ja suomalaisuudesta ja tällaisesta, joita olen tänään mietiskellyt.

Helsingin Sanomat kertoi muutama päivä sitten väestöarvioista ja nimitti näitä väestönmuutokseksi eli kysymys on siitä, miten suomalaisten, suomen- ja ruotsinkielisten osuus, muuttuu tulevien vuosien ja vuosikymmenten aikana verrattuna vieraskielisten ja maahanmuuttajien osuuteen Suomessa.

Itse tänään Twitterissä tviittasin tviitin, jossa mainitsin tästä, että kolmenkymmenen vuoden kuluttua Suomessa on kaupunkeja, joissa suomalaiset ovat vähemmistössä. Sitten arvioin siinä, että suurimmalle osalle suomalaisista tämä asia ei ole ookoo. Ongelma on siinä, että monet eivät ymmärrä asiaa, tai eivät yksinkertaisesti usko, että meidän maassammekin on käynnissä sellainen prosessi, että yhteiskuntamme ja kulttuurimme ja sosiaalinen järjestelmämme muuttuu niin peruuttamattomalla tavalla koko ajan. Lisäksi otaksuin, että juuri tämä, että ihmiset eivät sitä niinkään ymmärrä, on yksi syy sille, että tästä ei myöskään paljon puhuta. Media, poliitikot, asiantuntijat harvemmin mainitsevat näitä lukuja tai prosenttiosuuksia, koska ne ovat aika pelottavia.

Sain kimppuuni tietenkin yleisimmät vasemmistolaiseen, vihreään, ”suvaitsevaiseen” kuplaan kuuluvat kommentoijat, ja panin merkille siitä muutaman asian. Tämä ryhmä jakaantuu siinä, että he eivät ole varmoja, kumpi nyt sitten on oleellisempaa, vastustaa näitä tilastoja, tilastoarviointeja, skenaarioita siitä, mitä milläkin todennäköisyydellä tulee tapahtumaan jollakin aikavälillä, vai sitä, että tämäkään – mikäli nämä tilastot ja muut ovat aivan totta – että siinäkään olisi mitään pahaa. Tässä on pieni ristiriita tietysti. Kuten sanoin, keskimäärin uskon kyllä, että suomalaiset ymmärtävät, että kun näin tapahtuu, se on ongelmallista hyvin monesta näkökulmasta katsoen. Meidän taloutemme ei kestä sitä – sikäli kun ”kotouttaminen” ei onnistu tämän paremmin. Toisaalta se muuttaa peruuttamattomalla tavalla meidän kulttuuriamme ylipäätänsä ja yhteiskuntaa. Suomi ei ole silloin enää Suomi. Suurin osa suomalaisista on realisteja eikä kannata länsimaiden, Euroopan tai Suomen jatkuvaa ja ikään kuin vääjäämättä tapahtuvaa monikulttuuristumista.

Sitten tuolla Twitterissä keskustelu meni siihen, mihin se niin kovin usein menee – mikä onkin syy sille, miksi tällaista keskustelua yleensä nimenomaisesti kannattaa välttää: No onko adoptiolapsi suomalainen, onko se ja se integroitunut, elämässään korkealle päässyt poliitikko, joka on tullut jostakin, onko hän suomalainen, ja niin edelleen. Keskustelu menee kokonaan pois siitä, mihin sen itse aluksi yritti johdattaa.

Toisaalta, ajattelisin, että niin kauan kuin minusta ei tule somalia, vaikka muuttaisin Somalimaahan – eikä edes minun lapsistani… Ajatuskin siitä on aivan naurettava: että minä muuttaisin Somaliaan, opettelisin kielen ja pukeutuisin kaapuun ja alkaisin väittää, että minä olen nyt somalialainen.

Mutta länsimaisuutta, ylipäätänsä liberalismia, suomalaisuutta, pidetään jotenkin fleksibiilimpänä kokonaisuutena, mikä tarkoittaa sitä, että me olemme avoimia kaikille ja kuka tahansa voi tulla ja ottaa meidän kulttuurimme ja alkaa puhua itsestään kyseisen maan ei paitsi kansalaisena vaan myös identiteetiltään sellaisena.

Se, mikä tässä on mielestäni kaikkein huvittavinta, on, että näitä ihmisiä pääasiassa suomalaisuus… Tai että suomalaisuus ei ole heille mikään oleellinen määre. Joko sitä ei ole ollenkaan olemassa ja me puhummekin myytistä, jolloin meidän kansallinen identiteettimme on myytti. Tai mikäli se on olemassa, se on jotenkin muuten ongelmallinen. Tai vielä joissakin tapauksissa, kansakuntia, kansallisuuksia, identiteettejä ei heidän mielestään tulisi lainkaan jaotella näin, koska se on jotenkin irrelevanttia. Ainoastaan siinä tapauksessa, kun joku mahdollisesti kyseenalaistaa heidän oman pääsynsä suomalaisuuden piiriin sisälle, silloin suomalaisuudesta tulee merkittävä.

Kysymys on tietenkin hyvin yleismaailmallinen eli se, että individualismiin kannustava maailmamme suosittelee yksilöille sitä, että he vaativat itselleen oikeuksia: Minulla täytyy olla oikeus saada olla sitä ja tätä, vaatia sitä ja tätä, poimia kirsikoita, juuri sitä, mitä minä haluan. Silloin minut kuuluu laskea tämän identiteetin ja kansallisen piirin sisälle, kun minä sitä itse haluan, mutta ei milloinkaan muulloin.

Henkilökohtaisesti tietysti vastustan tällaista näkemystä. Jos lähestytään sitä teoreettisena tai loogisrationaalisena kokonaisuutena, nähdään, että siinä on hyvin paljon ristiriitaisuuksia. Toisaalta ei tarvitse mennä noin abstraktillekaan tasolle – koska se ei toimi arkielämässäkään.

Poliittisesti tämä suomalaisuuden sisään tai ulkopuolelle kuuluminen, se ei ole läheskään niitä oleellisimpia kysymyksiä. Se on oleellinen kysymys yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti, mutta poliittisesti ei niinkään.

Se on poliittisesti oleellista, mihin minä ensimmäiseksi puutuin: se, että vieraskielisten osuus ylittää kantasuomalaisten tai suomen- ja ruotsinkielisten osuuden sinä ja sinä vuonna siellä ja siellä. Se on oleellista. Siihen me voimme ja meidän pitää vaikuttaa poliittisesti. Tärkein keino on tietysti maahanmuuton huomattava supistaminen.

Mitäköhän vielä tästä aiheesta sanoisin?

Vielä tästä poliittisesta merkityksellisyydestä. Jos mietitään vaikka Helsinkiä. Täällä on alueita, joissa tällä hetkellä maahanmuuttajien ja vieraskielisten osuus on hurjan korkea. Ei vielä niin korkea kuin Ruotsissa tai Keski-Euroopassa, mutta huomattavan korkea. Enkä toisaalta näe, miksi se ei tällä harjoitetulla politiikalla nousisi ihan samalle tasolle kuin muuallakin.

Vieraskielisten syntyvyys… Helsingin seudulla syntyneistä neljännes on vieraskielisiä. Ja sitten kun mennään tietyille asuinalueille, esimerkiksi Itä-Helsinkiin, siellä prosenttiosuudet ovat aivan hurjia, päälle 40 prosenttia.

Tässä tapauksessa minusta tuntuu, että on aivan turha tulla sitten saivartelemaan siitä, että onko tällä tietyllä somalialaistaustaisella nyt mahdollisuuksia päästä tituleerattavaksi suomalaiseksi vai ei. Tämä on sivuraiteille menemistä.

Joka tapauksessa käytän itse termiä väestönvaihdos, koska sitä tämä on, niin kauan kuin tätä tehdään aktiivisesti. Toinen asia on se, että ymmärtävätkö esimerkiksi nykyistä politiikkaa kannattavat ihmiset tai ne, jotka äänestävät valtapuolueita, ymmärtävätkö he, mihin tällä maahanmuuttopolitiikalla mennään. Se on toissijaista, mutta niin kauan kuin tämä politiikka on aktiivista ja täällä nimenomaan halutaan edistää maahanmuuttoa, niin kyllä, suomalaista väestöä silloin vaihdetaan toiseen.

Helsingin Sanomat käytti jutussaan termiä väestönmuutos. Sekin on ihan hyvä, mutta itselleni se antaa vähän konnotaatioita jostakin muutoksesta, jolle me emme vain voi mitään – se ikään kuin vain tapahtuu.

Itseasiassa monet poliittiset vastustajamme nimenomaan haluavat tämänkin asian niin esittää – että me yksinkertaisesti emme voi mitään; että me emme voi mitään sille, että suomalaiset vähenevät suhteessa muihin, emme voi mitään terrorismille, emme voi mitään kestävyysvajeelle, emme sille, että meillä menee rahaa kotouttamiseen.

Höpö höpö. Haluan aina muistuttaa, me voimme sille jotakin. Äänestäkää oikeita ihmisiä, oikeita puolueita!

No niin. Yleensä en jaksa nähdä vaivaa provosoituakseni, varsinkaan Twitterissä, näiden tiettyjen ryhmien hyökkäyksille, mutta tässä nyt muutama sana kommentoidakseni tätä asiaa vähän laajemmin.

Ja vielä muistuttaisin, että nämä väestöllisiin asioihin liittyvät teemat ovat hyvin merkittäviä perussuomalaiselle puolueelle, ja me erityisesti tulevissa ohjelmissamme, eritoten tietysti maahanmuuttopoliittisessa ohjelmassa, käsittelemme tätä asiaa hyvin tarkasti.

Minä haluan, että minun Suomeni on Suomi vielä tulevaisuudessakin. Kiitos. Moikka.

Joulu eduskunnassa

Kansanedustaja on kuulemma kansakunnan kusitolppa. Joskus sähköpostia ja somekanavia tavatessa voisi kuvata tätä olemista myös paskatunkioksi. Ilkeitä kansalaisia tai mediaa ei tietenkään voi yksin syyttää. Kansanedustajat ja poliitikot yleisemminkin ovat toistensa kurkuissa kiinni. Jotkut enemmän, toiset vähemmän. Joskus tuntuu, että joidenkin poliitikkojen koko agenda perustuu muiden haukkumiselle, tahalliselle väärinymmärtämiselle tai päänaukomiselle.

Mutta toisin on nyt. Joulun ja kaikenlaisen lämpimän höpötyksen ja kulkutautivuoden päätöksen lähestyessä ajattelin itse – en vain olla haukkumatta vaan – jopa pikkuisen kehua kollegoitani.

Nostan kaikista ryhmistä esille ihmisiä, joista jollakin tavalla pidän, täysin riippumatta poliittisista erimielisyyksistämme (jotka voivat siis olla hyvinkin suuria). Kaikki ilkeys ja sarkasmi ovat poissa, en kehu haukkuakseni, en imartele saavuttaakseni tai muuta kieroa.

Liian vakavasti tätä ei kannata ottaa. Eikä varsinkaan valittaa vääristä valinnoista (esim. ”Ylläri, että paska-Purra tykkää kusi-X:stä!”). 

Käyn läpi kaikki puolueryhmät, paitsi omani. Pidemmittä puheitta, suurimmasta pienimpään.

Sosialidemokraatit.

Pääministeripuolueessa on monta hyvää poliitikkoa ja mukavaa henkilöä. Oikeastaan koko hallintovaliokunnan demariporukka on osaavaa, asiallista ja mukavaa, ja erityisesti nostan heistä esille Eveliina Heinäluoman ja Heidi Viljasen. Heidän kanssaan on helppo olla samaa mieltä monissa asiakysymyksissäkin. Mainitsen vielä eduskuntaryhmän puheenjohtajan Antti Lindtmanin. Asiallisia, uskottavia ja hyviä puheenvuoroja, sopivasti huumoria ja pilkettä.

Kokoomus.

Opposition kakkospuolueen kanssa tulee tietysti oltua eniten tekemisissä. Hallintovaliokunnan kokoomusryhmän ulkopuolelta nimeltä mainitsen (normaaliolojen) täysistuntosalin vierustoverini Sinuhe Wallinheimon. En tiedä, miten kukaan voisi olla hänestä pitämättä. Poliittisesti kehua voi erityisesti Heikki Vestmania, joka on muutenkin mukava ja sympaattinen. Jos pitäisi valita vain yksi, jonka kanssa mennä viinilasilliselle puhumaan ja väittelemään yhteiskunnasta ja taloudesta, olisi hän varmasti Juhana Vartiainen.

Keskusta.

Keskustan ryhmää tunnen aika vähän, ja henkilöt ovat jääneet varsin etäisiksi. Ensimmäiseksi nostan esille kuitenkin Katri Kulmunin, joka on mukava ja symppis ja, mikä itselleni tärkeää, ei lainkaan tyrkky tai keinotekoinen. Värikkäistä käänteistä huolimatta uskon hänen vielä nousevan tärkeisiin asemiin puolueessaan. Mielestäni ministeri Matti Vanhanen on mainitsemisen arvoinen. Kokenut ja mikä puuduttavissa istunnoissa usein piristävää, varsin suora puheenvuoroissaan. Eikä kiukuttele. Myös puhemies Anu Vehviläinen on oiva henkilö sen perusteella, mitä salissa ja puhemiesneuvostossa olen pannut merkille. Hannu Hoskonen on vielä pakko nostaa erikseen esille rohkeutensa ja tinkimättömyytensä takia.

Vihreät.

Vihreät ovat varmaankin poliittisesti perussuomalaisista kaikkein kauimpana. Itse pidän kuitenkin kaikissa puolueissa eniten niistä, jotka harjoittavat vähiten identiteettipolitiikkaa ja performansseja. En ole ainakaan huomannut, että hallintovaliokunnan jäsen Hanna Holopainen tekisi sellaista. Toisena nimenä nostan esille Atte Harjanteen, joka on rationaalinen ja asiantunteva omalla erityisalallaan. Toivottavasti naisvoittoinen puolue ymmärtää hänen arvonsa.

Vasemmistoliitto.

Vasemmistoliitosta ensimmäiseksi pitää mainita hallintovaliokunnan konkari Matti Semi. Hän edustaa (näin ulkopuolisen analysoimana) ”vanhan liiton vasemmistolaisuutta”. Ryhmän hauskin on toinen konkari Merja Kyllönen, johon en juuri eduskunnassa törmää, mutta muualla, esimerkiksi presidentinvaalien aikaan ja reissuissa, olemme olleet tekemisissä. Monia muitakin mukavia ihmisiä tähän ryhmään mahtuu, vaikka salissa istumme vastakkaisilla puolilla.  

RKP.

Ruotsalainen eduskuntaryhmä on niin pieni, että siitä voin sanoa, että sen kaikki edustajat ovat täysistuntosalin ja sosiaalisen median ulkopuolella mukavia. Anders Adlercreutz vetää hyvin oman kuntani Kirkkonummen valtuustoa ja pitää hampaidenkiristelyn taitavasti piilossa. Mats Löfström saa kunniamaininnan ainoana ahvenanmaalaisena ja hallintovaliokunnan jäsenenä. Mielestäni oikeusministeri Anna-Maja Henriksson on myös varsin onnistunut pestissään.

Kristillisdemokraatit.

Tässäkin ryhmässä kaikki ovat mukavia ja sen lisäksi hyviä poliitikkoja. Sari Essayahin puheet ovat erinomaisia niin salissa kuin studioissa. Päivi Räsänen on rohkea ja kokenut poliitikko, joka ei lannistu.

Liike Nyt.

Hjalliksen ryhmästä ei voi nostaa esille kuin Hjallis Harkimon. Eikä minulla hänestä valittamista olekaan. Hän pitää erilaisia puheita, mikä ei voi olla huono juttu tilanteessa, jossa useimmat pitävät samanlaisia puheita.


Eduskunta on erittäin mukava työyhteisö. Itse en ole kuppiloissa sosialisoivaa sorttia, erityisesti koska minulla ei tunnu olevan siihen koskaan aikaa. Lähes aina kuppilassa hoidan työasioita samaan aikaan, joko sähköisesti, papereita lukemalla tai käymällä puolue- ym. asioita läpi jonkun kanssa. Tänä ihmeellisenä vuonna, kun kaikki on ollut niin riisuttua, aikaa spontaanimpiin kohtaamisiin on ollut entistä vähemmän eikä talon ulkopuolisia tapahtumia nimeksikään. Ehkä taas joskus.

Toivotan rauhallista joulunaikaa kaikille!

Vihapuhejahdin diktatoriset juuret

Ranskalaisen historian opettajan Samuel Patyn (1973-2020) murha Suur-Pariisiin kuuluvassa Conflans-Sainte-Honorinen kunnassa lokakuussa on tuonut taas kerran esiin liberaalin läntisen arvomaailman ja poliittisen islamin välisen jyrkän kuilun. Patyn kohtaloksi koitui hänen toimintansa omassa ammatissaan. Hän oli kertonut oppitunnilla oppilailleen kahden länsimaisen perusarvon – sananvapauden ja vähemmistöjen oikeuksien – törmäämisestä. Havaintovälineenä hän näytti satiirilehti Charlie Hebdon pilakuvaa, jossa esiintyy muslimien profeetta Muhammed.

Patyn tarkoituksena oli osoittaa ranskalaisen opetussuunnitelman mukaisesti, että moniarvoisessa yhteiskunnassa sananvapaus ylittää perusoikeutena uskontokuntien vaatimuksen pidättäytyä niiden pyhänä pitämien arvojen loukkaamisesta. Mikään uskonto ei voi nauttia erityiskohtelua.

Lisäksi Paty – joka nautti oppilaiden ja vanhempien enemmistön suurta arvostusta – pyrki erään oppilaan vanhemman mukaan huolehtimaan muslimioppilaiden uskonnollisista tunteista varoittamalla oppitunnin sisällöstä ja ohjaamalla heidät ulos luokasta täksi ajaksi. Paty siis toteutti uskonnollista suvaitsevaisuutta hyvin pitkälle, jopa poliittisen korrektiuden tasolle asti.

Toisenlaisten arvojen ja päämäärien ajamana toimi sen sijaan 18-vuotias tšetšeenilähtöinen Abdullah Anzorov, joka ensin tappoi Patyn ja leikkasi sitten tämän pään irti. Useissa muslimimaissa keräännyttiin mielenosoituksiin tuomitsemaan sekä ranskalainen katsomuksellista tasa-arvoa vaaliva maailmankuva että sen henkilöimä presidentti Emmanuel Macron. Islamilaisten maiden yhteistyöjärjestö OIC koki tarpeen erikseen korostaa murhatyön jälkeisessä lausunnossaan, että se aikoo jatkossakin vaatia julkaisukieltoa Muhammed-pilakuville kaikkialla maailmassa.

Kysyä voi, miksi meillä Suomessa opettajien ammattijärjestö vaikeni koko läntistä koulumaailmaa sokeeranneesta terroriteosta. Länsinaapurissamme Ruotsissa opettajien ammattiyhdistysjohtaja Åsa Fahlen otti samaan aikaan voimallisesti kantaa Patyn tappoon korostaen, että opettajilla on yhtäältä tarvetta suoraselkäisyyteen, ja toisaalta heidän oikeusturvansa on varmistettava. Fahlen sanoi ruotsalaisen opettajalehden haastattelussa, että osa opettajista kokee ahdistavan ilmapiirin vallitsevan myös kotimaassa, kun oppitunneilla käsitellään eri uskontoja. Patyn murhaepäilyä käsiteltiin ruotsalaisissa medioissa ylipäätään laajasti ja konkreettisesti. Suomessa merkillepantavinta sen sijaan oli, ettei Yleisradio noteerannut verkkosivuillaan presidentti Sauli Niinistön Twitterissä ilmaisemaa tukea kollegalleen Macronille. Yle muisti sentään lisätä Niinistön twiitin lopuksi juttua, joka julkaistiin päivää myöhemmin.

Sananvapauskäsitykseemme on vuosikymmeniä kuulunut vahva vaikenemisen ja itsesensuurin sekä voimakkaan laillisuussäätelyn linja. Se johtuu paljolti meistä riippumattomasta ulkopuolisesta pakosta: katkerasta sijainnistamme entisen kommunistidiktatuurin Neuvostoliiton naapurina, ja tämän geopoliittisen tosiasian useista ikävistä seurannaisvaikutuksista sisäpolitiikkaamme.

Toisaalta suomalaiselle ahtaalle sananvapauskäsitykselle näyttää olevan monissa politiikan ja yhteiskunnan piireissä voimakasta tilausta. Tämä sisältä tuleva sanomisen suitsiminen on viime vuosina vain lisääntynyt, kun sananvapautta rajoittavaa lainsäädäntöä sekä laintulkintaa on kiristetty ja viranomaisresursseja verkon vihapuheen seurantaan on jatkuvasti lisätty. Sanankäytön kärkkäiksi vartijoiksi ovat ilmoittautuneet niin valtakunnan ylin syyttäjä kuin tietoverkoissa kanssakansalaisiaan valvovat niin kutsutut sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturit.

Yhteistä tälle toiminnalle näyttää olevan poliittisten vastustajien suiden tukkiminen. Taustalla vaikuttaa relativismia korostava ”ylivalveutunut” ja yleensä monikulttuurinen ideologia, jota progressiivisiksi itseään nimittävät tahot junttaavat syvälle suomalaiseen yhteiskuntaan. Kun tämän toiminnan pintaa hieman raaputtaa, löytää kuitenkin laajempia ja syvempiä ulottuvuuksia.

Kolmekymmentä vuotta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen on suorastaan hämmästyttävää, miten yksipuolista keskustelua sananvapauden merkityksestä Suomessa käydään. Voisihan kuvitella, että pienen demokratian vapautuessa autoritaarisen ikeen alta tapahtuisi henkistä vapautumista ja läntiset arvot ja ideaalit saisivat laajemmin virrata Suomeenkin, niin kansan kuin oppineistonkin piireihin.

Neuvostoliitolla ja sen kommunismiin alistamilla satelliittivaltioilla oli aikanaan erittäin suuri merkitys Euroopan – ja Suomen – sananvapauslainsäädännön sekä ”vihapuheen” vastaisen politiikan vähittäisessä muovautumisessa. Yhtä voimakkaasti kommunistidiktatuuri vaikutti myös vähemmistöjen oikeuksia takaavien kansainvälisten sopimusten syntyyn toisen maailman sodan jälkeen sekä erityisesti kylmän sodan aikana 1960-luvulla.

Kun maailma sodan jälkeen voittajavaltojen johdolla muovasi Ihmisoikeuksien yleismaailmallista julistusta (1948), vastakkain olivat Yhdysvaltain johtama sananvapautta korostanut länsiblokki sekä Neuvostoliitto alistettuine liittolaisineen. Neuvostoblokki vaati valtioille pitkälle meneviä oikeuksia rajoittaa kansalaisten sananvapautta perustellen vaatimuksiaan kansallisen turvallisuuden suojaamisella sekä halulla estää suvaitsemattomuuteen kiihottavat ilmaisut.

Kuulostaako tutulta?

Natsi-Saksan sodassa lyönyt Neuvostoliitto vetosi tarpeeseen estää fasismin uudelleen nousu, mutta käytännössä sen vaatimukset oli tähdätty lännen kapitalistista järjestelmää sekä liberaalia demokratiaa vastaan. Se halusi turvata oman asemansa ja samalla luoda propagandista kuvaa lännestä.

Läntisen tulkinnan mukaan sananvapauden rajoitukset tuli taas rajata tarkasti sellaisiin tapauksiin, joissa suoraan kiihotetaan väkivaltaan.

Myöhemmin samat blokit ottivat yhteen, kun YK:n toimielimissä muotoiltiin Kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskevaa kansainvälistä yleissopimista (1965) sekä Kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevaa yleissopimusta (1966). Nämä sopimukset ovat vuoden 1948 ihmisoikeusjulistusta merkittävämpiä, sillä ne ovat allekirjoittajamaita laillisesti sitovia sekä toimivat pohjana myöhemmin muodostetulle sananvapaus- ja ihmisoikeussääntelylle. Tämä sääntely on erityisen vahvaa EU:n eri toimielimissä.

Kuten vuoden 1948 sopimuksen synnylle, myös vuosien 1965 ja 1966 sopimusten muovaamiselle oli tyypillistä, että Yhdysvallat pyrki tarkkarajaisiin muotoiluihin siitä, millainen kiihottaminen vähemmistöjä vastaan voisi tulla kriminalisoiduksi. Vuoden 1966 sopimusluonnoksessa haluttiin aluksi kieltää vain sellaiset kansalliseen, rodulliseen tai uskonnolliseen kiihotukseen perustuvat ilmaisut, jotka kehottavat väkivaltaan.

Neuvostoliitolle uskolliset maat asettuivat kuitenkin jälleen poikkipuolin katsoen, että muotoilu on liian kapea ja vaativat, että sopimusten on suojattava vähemmistöjä myös kiihottamiselta vihaan. Se ei kelvannut lännelle, jonka edustajat olivat huolissaan siitä, että ”vihan” ja ”vihamielisyyden” kaltaiset epämääräiset termit antavat totalitaarisille vallanpitäjille mahdollisuuden tehdä tyhjäksi kansalaisten muut poliittiset oikeudet.

Yhdysvaltain YK-edustaja, diplomaatti ja ihmisoikeusaktivisti Eleanor Roosevelt katsoi, että liian epämääräinen muotoilu ”rohkaisisi hallituksia rankaisemaan kaikesta (niihin kohdistetusta) arvostelusta vedoten (valheellisesti) uskonnollisen ja kansallisen suojan tarjoamiseen”. Australian YK-edustaja sanoi puolestaan, että kansalaisia ei voida käännyttää moralisteiksi lainsäädännöllä. Merkillepantavaa nykyperspektiivistä oli Ruotsin edustajan kanta, jonka mukaan ”tehokas suoja (kiihotusta vastaan) perustuu vapaaseen keskusteluun, tietoon sekä kouluopetukseen” ja että ”fanaattista vainoamista” pitäisi vastustaa ”vapaalla keskustelulla, tiedolla ja (julkisella) väittelyllä”. (The Sordid Origin of Hate-Speech Laws, 2011.)

Mitä tapahtui tälle läntiselle liberaalille ajattelulle?

Kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen lopullinen muoto hyväksyttiin lopulta selvin äänin neuvostoblokin hyväksi. Neuvostoliitto sai tukea useilta ei-länsimaisilta mailta, kuten Saudi-Arabialta, Sudanilta ja Thaimaalta. Jälkikäteen katsoen on helppo nähdä, että äänestystulos oli odotettu. Neuvostoliiton ote maailmanpolitiikassa oli 1960-luvulla väkevä ja se käytti propagandassaan taitavasti hyväksi mustiin Yhdysvalloissa kohdistunutta rotusortoa.

Oikeastaan Neuvostoliiton ei olisi edes tarvinnut turvautua hybridivaikuttamiseen, sillä läntiset vapaat tiedotusvälineet tekivät työtä sen puolesta. Kun media raportoi tarkasti, miten esimerkiksi syyskuussa 1957 kuvernööri Orval Faubus turvautui Yhdysvaltain kansalliskaartin apuun estääkseen yhdeksää mustaa oppilasta saamassa lukio-opetusta Little Rockissa Arkansasissa, Moskovassa hierottiin tyytyväisinä käsiä ja otettiin tilanteesta kaikki mahdollinen propagandahyöty irti. Yhdysvaltain rotusorto pöyristytti suurta osaa läntisestä yleisöstä. Tällä tavalla laajoihin läntisiin yleisöihin – ja suomalaisiin yleisöihin – saatiin iskostettua ajatus siitä, että Yhdysvallat on uhka sekä yksilölle että maailmanrauhalle ja että vain Neuvostoliitto on oikean rauhan asialla.

YK:n äänestäessä vuoden 1966 sopimuksesta mustien kansalaisoikeuksia Yhdysvalloissa taanneet Civil Rights Act (1964) ja Voting Rights Act (1965) olivat olleet voimassa vain lyhyen aikaa.

Edellä esitettyä sananvapauslakiemme ideologista historiaa on tutkinut tanskalainen lakimies-kirjailija, klassista liberalismia edustava Jacob Mchangama. Yhdysvaltalaisen Hoover-instituutin julkaisemassa tekstissä Mchangama pitää ironisena, että sekä vuoden 1965 että vuoden 1966 sopimusten muotoiluja vastustaneissa länsimaissa on yhä enemmän kannatusta kriminalisoida epämääräisesti määritetty ”vihapuhe”. Mchangamaa seuraten ei ole liioiteltua sanoa, että sananvapautta rajoittava lakikoodistomme on kestävintä aatteellista perintöä, jonka romahtanut kommunistinen neuvostoimperiumi on jälkeensä jättänyt.

Millainen sitten oli tai on tämä kommunistinen, tai jopa stalinististinen, ideologia, joka elää nykypolvilta piiloon jäävinä pohjavirtauksina, kun debatoimme sananvapauden puutteista lännessä?

Josif Vissarionovitš Džugašvili (1878-1953), joka paremmin tunnetaan vallankumousnimellään Josif Stalin, oli paitsi Neuvostoliiton pitkäaikainen hirmuhallitsija myös juristerian alan diktaattori. Stalinin aikana luotujen lakien ja laveiden laintulkintojen vallitessa neuvostokansalainen ei voinut koskaan tietää, milloin hänen toimintansa tai ilmaisunsa täyttivät rikoksen tunnusmerkit. Vaikka Stalin olikin äärimmäinen hahmo maailmanhistoriassa, tuli hänestä silti sankarillinen kätilö niille häntä seuranneille suuntauksille, jotka ”sanomisen vastuun” nimissä pyrkivät luomaan kansalaisiin vaikenemisen kulttuuria. Juuri itsesensuuriin jokainen diktatuuri pyrkii.

Nimenomaan neuvostolainsäädännön hyhmäisyys oli syynä, kun kansalainen joutui miettimään, mitä sai julkisesti sanoa. Tärkeimmät ja olennaisimmat asiat puhuttiin salaa keittiössä, sillä muutoin suuressa vaarassa olisi voinut olla henki – tai propagandan mukaan tietenkin suuri ja mahtava neuvostovaltio. Sillä, oliko väitetty uhka valtiolle todellinen, ei ollut lainkaan merkitystä eikä sitä punnittu oikeussaleissa.

Väite siitä, että nykypäivän kielletyt sanat tai väärät mielipiteet uhkaavat demokratiaa, oikeusvaltiota tai ”instituutioita”, on syytöksenä kova ja syytetylle vaarallinen, mutta sisällöltään aivan yhtä hatara ja keinotekoinen.

Siinä missä Stalinin ajan neuvostokansa eli jatkuvassa vaarassa olla ”objektiivisesti syyllinen” tai ”kansanvihollinen”, on länsimaisella jatkuvan itsetarkkailun tarpeen unohtavalla yksilöllä nyt vaara joutua tuomiolle uhrittomista sananvapausrikoksista.

Stalinin nimen mainitseminen voi kuulostaa joidenkin mielestä turhan kovalta kortinpeluulta, mutta sille on muitakin perusteluita, jotka kiinnostavasti peilautuvat Euroopan ja Suomen sananvapauden historiaan. Historioitsija Anne Appelbaum osoittaa kirjassaan Punainen nälkä – Stalinin sota Ukrainassa (Siltala 2018), kuinka Neuvostoliitto sotien jälkeen käydyssä vähemmistöjen suojaamista koskevassa debatoinnissa sai rajattua tietyt yhteiskunnalliset ryhmät suojan tarpeen ulkopuolelle. Kremlillä oli tässäkin maho lehmänsä ojassa.

Appelbaumin mukaan vähemmistösuojan ulkopuolelle saatiin rajattua monet yhteiskunnalliset ryhmät ja ennen muuta kulakit, eli itselliset talonpojat, jotka neuvostoideologian mukaisesti tuomittiin menettämään omaisuutensa, ja jolleivat he taipuneet kolhoosijärjestelmään, oli edessä pakkotyö jollain tuhansista Stalinin vankityöleireistä. Stalinin 1930-luvulla neuvostomaihin ja erityisesti Ukrainaan kohdistamat maatalouden pakko-otot aiheuttivat nälänhädän, jossa arvioiden mukaan kuoli vähintään kolme miljoonaa ukrainalaista. Myös paljon suurempia arvioita on esitetty. Vain 34 valtiota on tunnustanut kyseessä olleen kansanmurha.

Kulakkien tuhoamisen ohella Stalinin haluna oli nujertaa – lopullisesti – jo alistamiensa ukrainalaiskommunistien kansallismielisyys, ja tästä vasemmistonationalismin vastaisesta säälimättömästä vainosta saivat maksaa hengellään myös Neuvosto-Karjalaan muuttaneet tuhannet suomalaiset. Vladimir Putinin Venäjällä nämä 90 vuoden takaiset märkivät haavat tuottavat edelleen visvaa, millä on vaikutuksensa Suomenkin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan.

Suomalaisesta perspektiivistä vähintään yhtä olennaista on kysyä, kuinka paljon on Stalinin vainojen perua, ettei yhteiskunnallisia ryhmiä kohdella tasaveroisesti, kun Suomessa päätetään poliisitutkinnan aloittamisesta tai langetetaan tuomioita kansanryhmää vastaan kiihottamisesta.

Lyhyt katsaus sisäpolitiikkamme viime vuosien retoriikkaan osoittaa, että Suomessa on nykyisen laintulkinnan mukaan hyväksyttävää rinnastaa työttömät rikkaruohoihin tai porvarilliset poliitikot Neuvosto-Venäjän salaiseen poliisiin Tšekaan, joka tunnettiin brutaalista tavastaan teloittaa uhrinsa niskalaukauksella. Vieläkin vähemmän suojaa nauttivat tavalliset persuäänestäjät, joita saa nimittää rasisteiksi ja natseiksi ja joiden kannattamaa puoluetta voi huoletta kuvata ”parasiittipuolueeksi”. Esimerkkejä molempiin suuntiin on tietysti lukuisia, valtamedian ja ykköspoliitikkojen kautta sosiaalisessa mediassa velloviin keskusteluihin.1

Liberaalien, moniarvoisten yhteiskuntien yhteinen tavoite oli pitkään edistys, jota on mitattu kansalaisvapauksien ja -oikeuksien lisääntymisellä suhteessa valtioon. Tähän läntiseen ideaaliin esimerkiksi ylimmän valtakunnansyyttäjän Raija Toiviaisen viime vuosina toistuvasti ilmaisemat halut muun muassa sananvapaustuomioiden koventamiseen sekä poliisin jo kerran tutkimien juttujen uudelleen tutkimiseen sopivat huonosti.

Mikäli kansalaisten poliittisten oikeuksien pohjana pidetään laajaa sananvapautta, pitäisi kiihottamislain tarkkarajaisuutta tarkastella uudelleen, ja tärkeimpänä lähtökohtana tulisi pitää tavallisen kansalaisen oikeusturvaa.

Nykyinen laintulkinta on osoittanut, että karkeiden – siis selvästi edellä mainitun Eleanor Rooseveltin määrittämien sananvapauden rajojen ylimenevien – kiihotustapausten lisäksi käräjä- ja hovioikeudet langettavat tuomioita epämääräisissä jutuissa. Facebookiin suutuspäissään kirjoittanut kansalainen on voitu tuomita liki 2 000 euron sakkoihin ”väärien” sanojen käytöstä, vaikka teon ilmeisenä motiivina olisi ollut arvostelu liian löyhänä pidettyä maahanmuutto- ja kriminaalipolitiikkaa kohtaan.

Ruotsissa rikostuomio on tullut jopa Facebookiin kirjoitetusta yhdestä ainoasta sanasta (blattejävlär, suom. lakupaskiaiset), jolla tuomittu oli kommentoinut maahanmuuttajien muodostamien rikollisjengien ammuskelua. Yhden sanan perässä on eduskuntaakin juoksutettu.

Kaikkein ongelmallisimpia sananvapauden kannalta ovat poliisitutkinnat ja tuomiot sellaisista ilmauksista, joissa tekijä selvästi osoittaa sanoillaan kritisoivansa vallanpitäjiä, mutta jotka poliisi tai syyttäjäviranomainen tulkitsee joko sanallisen tai kuvallisen sisältönsä takia vähemmistöryhmiä solvaavaksi tai panettelevaksi. Akuutein esimerkki tällaisesta puhtaasta ajatusrikosepäilystä on kansanedustaja Päivi Räsäsen (kd) saama syyte viesteistä, joilla hän arvosteli luterilaista kirkkoa, mutta joiden valtakunnansyyttäjä arvioi loukkaavan seksuaalivähemmistöjä rikollisella tavalla. Lukuisia muitakin vastaavia tapauksia julkisuudesta löytyy aivan viime ajoilta.

Sananvapaus ei oikeudellisena periaatteena koske kuitenkaan vain yksilöitä, vaan kannattelee kokonaisia kansakuntia. Alussa mainitun ranskalaisopettaja Samuel Patyn kohtalo sekä sitä seurannut kansainvälinen kuohunta osoittavat, että useat Euroopan valtiot elävät ratkaisuhetkiä, kun ne yrittävät sovittaa yhteen nopeasti kasvavan poliittisen islamin kannatuksen sekä liberaalit arvot. Voiko olla niin, että hyökkäys sivistystä, tasa-arvoa ja kansakuntiemme tulevaisuutta symboloivaa koululaitosta kohtaan herättää myös hiljaisen enemmistön puolustamaan sananvapautta – viimeinkin? Joitakin positiivisia ennusmerkkejä on näkyvissä, mutta yhtä lailla mahdollista on, että Patyn nimi liitetään vain osaksi niitä satoja ranskalaisia, saksalaisia, brittejä, ruotsalaisia ja suomalaisia, jotka menettivät henkensä, jotta liberaali länsi pidettiin henkisesti alistuneena.2

Islamilaisen yhteistyöjärjestö OIC:n jyrkät puheenvuorot sananvapautta vastaan sekä islamilaisten maiden kasvanut vaikutusvalta YK:n toimielimissä osoittavat myös, että diktatuuriset tai puolidiktatuuriset valtiot kykenevät Neuvostoliiton kaatumisen jälkeenkin vaikuttamaan voimakkaasti vapaisiin yhteiskuntiimme.

Joskus kuuleekin sanottavan, että poliittinen islam on uusi Neuvostoliitto. Mielestäni ei tarvitse mennä näin kauas.

”Uusi Neuvostoliitto” on se, miten me suhtaudumme islamiin. Tai miten me suhtaudumme kehitysmaista saapuvaan maahanmuuttoon, sitä vastustavaan ja kyseenalaistavaan poliittiseen puheeseen tai moniin muihin sellaisiin yhteiskunnissamme vaikuttaviin ilmiöihin, jotka tuntuvat liian hankalilta käsitellä, kiusallisilta tai epämääräisiltä.

Mutta puhumatta ei voi olla, ainakaan demokratiassa.

1 Avoimessa ja vapaassa debatoinnissa näin mielestäni kuuluu ollakin, mutta samojen sääntöjen soisi tällöin koskevan kaikkia. Tämä edellyttäisi, että rikoslain soveltamisalaa koskien kiihottamista kansanryhmää vastaan joko supistettaisiin tai laajennettaisiin. Vastoin julkisuudessa usein esitettyjä väitteitä, kansallisessa lainsäädännössämme olisikin liikkumatilaa lisätä rikoslain kiihottamispykälien perusteeksi esimerkiksi yhteiskunnallinen asema tai poliittiset vakaumukset.  (Riikka Rask, Vihapuhe Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön valossa, s. 271-272). Ei liene yllätys, etten kuitenkaan näe laajentamisen olevan toivottava tie.

2 Tyypillistä ja valitettavaa suomalaisen sananvapausdebatin osalta on, ettei oikeustieteellisen tutkimuksen piiristä tunnu löytyvän varteenotettavaa akateemista keskustelijaa, joka erityisesti korostaisi sananvapauden merkitystä paitsi poliittiselle debatille myös laajemmille kansalaispiireille. On vaikea välttyä vaikutelmalta, että akatemian edustajat pitävät sananvapautta edelleen joko välttämättömänä pahana tai äärimmäisenä menneiden aikojen mörkönä, jota on hillittävä ja hallittava, ja jos ei se muuten tokene, sen käyttäjiä sakotettava. Miksi oman tieteenalan ideologinen historia ei kiinnosta oppineita, jotka muutoin viihtyvät hyvin niin mediassa kuin sosiaalisen median kiihkeissä keskusteluissa vastustamassa sananvapautta?

Mitä Suomi takaisin tarkoittaa?

Vuoden 2018 presidentinvaaleihin perussuomalaiset otti käyttöön lauseen ”Suomi takaisin”. Kyseessä on erinomainen mainoslause ja hengennostatus, ja käytämme sitä edelleen. Nyt kun lause on taas vilahdellut esimerkiksi tv-mainoksissa, olen päässyt havainnoimaan sen aiheuttamaa närkästystä. Ei ole päivääkään, ettei joku vaatisi tuohtuneena selittämään, mitä se tarkoittaa. Minkä Suomen persut muka haluaa takaisin?

Ehkä sinä, joka tätä lehteä luet, tiedät kyllä, mitä se tarkoittaa. Tai ainakin mitä se juuri sinulle tarkoittaa. Se tuskin muistuttaa Neuvostoliitosta, tillilihasta tai 1990-luvun lamasta, vaikka sosiaalisen median vääräleuat huonolla historian tuntemuksellaan niin haluavatkin uskotella. Millainen puolue sellaisella haluaisi itseänsä mainostaa?

Itse mietin asiaa kuopukseni kanssa viimeksi eilen, kun yhdessä päivittelimme hänen jo viidellä oppilaalla aiemmin ollutta koulukirjaansa. Sivut repsottivat, kirja oli sotkuinen ja luotaantyöntävä. Itse sain alakoulussa kaikki kirjat aina uusina. Muistan edelleen niiden ihanan tuoksun – se oli syksyn merkki.

Kyllä suomalainen ymmärtää, jos hänelle selittää, miksi taloustilanne on vaikea ja että kaikkien pitää joustaa. Lapsikin ymmärtää, miksi kirjoja pitää kierrättää vielä sittenkin, kun ne eivät enää ole kierrätyskelpoisia.

Mutta sitä ei moni ymmärrä, että samaan aikaan kun leipäjonot kasvavat, vanhukset jäävät hoitamatta ja lapset ilman koulutarvikkeitaan, maahan lampsii solidaarisuuden ja ihmisoikeuksien nimissä lisää huollettavia.

Ajan kuluminen ei takaa kehitystä. Monet nykypäivän ongelmat ovat uusia. Valitettavan monet ovat itse aiheutettuja, aktiivisten poliittisten päätösten seurauksia. Tunnistan sellaisia esimerkiksi maahanmuutosta, kouluista, hyvinvointiyhteiskunnasta, arvoista. Uskon, että jokainen perussuomalainen tunnistaa.

En saata olla ihmettelemättä, eivätkö ne somen vääräleuat tunnista? Vai onko ylpeys vain niin kova, että vaikka osuisi vitsaus omalle kohdalle, ei uskalleta myöntää perussuomalaisten olleen oikeassa?

Suomi takaisin tarkoittaa, että me haluamme, että meillä on taloudellinen, moraalinen ja kulttuurinen oikeus ja velvollisuus huolehtia ensin suomalaisista ja näiden tarpeista. Eikä meidän tarvitse pyytää tätä anteeksi. Maailma olisi paljon parempi paikka, mikäli kaikki valtiot tekisivät näin. Milloin kaikki oikein kääntyi näin oudoksi ja miksi?

Joskus oli aikakausi, että piti olla tarkkana, mitä sanoo Neuvostoliitosta. Emme me sitä halua takaisin. Mutta montako asiaa keksit, joista puhuessa nykyään pitää olla tarkkana? Joidenkin pitää olla tarkkana, etteivät julkisesti linkittyisi perussuomalaisiin. Siinä saattaa lähteä vaikka työpaikka.

Suomi takaisin tarkoittaa, että haluamme itse päättää omista verorahoistamme, maahanmuuttopolitiikastamme, metsäpolitiikastamme ja monesta muusta asiasta. Pääministerimme Brysselissä hyväksymä miljardien lasku suomalaiselle veronmaksajalle on tuore esimerkki sen vastakohdasta.

Suomi takaisin tarkoittaa, että Suomi on meille maailman tärkein maa. Olemme ylpeitä siitä, isänmaallisuus on meille hyve. Ja toden totta, kaikki kulttuurit eivät ole yhtä hyviä. Enkä aio pyytää tuotakaan anteeksi!

Suomi takaisin tarkoittaa, että on aika panna asiat mittakaavaan. Tärkeät asiat ensin. Meidän tulee keskittyä siihen, että oikeat, ihmistä koskettavat asiat ovat hyvin. Tärkeintä on suomalaisten turvallisuus ja hyvinvointi – se, että meidän, lastemme ja lastemme lasten kelpaa täällä elää vielä tulevaisuudessakin.

(Julkaistu Perussuomalainen-lehden numerossa 8/2020.)

Kerjäläisten Helsinki

Seisoin hieman ennen aamuyhdeksää Helsingin rautatieasemalla kahvilan jonossa. Muutaman metrin päässä päivysti nuori romanikerjäläisnainen kipponsa kanssa. Ei ole kovin tavallista, että heitä on asemarakennuksen sisällä – vaan sitäkin enemmän sen ulkopuolella ja oikeastaan kaikkialla Helsingin keskustassa ja useilla muilla alueilla.

Seurasin katseellani, kun kauempaa saapui vanha, huonosti kävelevä mies rollaattoria työntäen. Kun mies oli kohdallani, kerjäläinen lähestyi tätä välittömästi ja toi kuppinsa hyvin lähelle. Mies ei reagoinut, pudisti korkeintaan päätään, ja yritti kiirehtiä askeleitaan. Huomasin, että kerjäläinen skannasi tilanteen ja havainnoi hyvin nopeasti, että miehestä voisi hyötyä muulla tavoin – rollaattorin korissa oli kassi.

Rollaattorimies oli kävelemässä kohti ulko-ovea Asema-aukion suuntaan. Kerjäläisnainen lähti perään. Siinä vaiheessa luovutin paikkani kahvilan jonossa ja lähdin myös perään. Ehdin ottaa puhelimen käteeni ja kuvata vähän. Videosta näkee selvästi, kuinka kerjäläinen kohdistaa huomionsa rollaattorin koriin ja ehkä miettii strategiaa.

Oviaukon kohdalla nainen näki tilaisuutensa tulleen. Hän ei kuitenkaan ollut huomannut, että olin aivan takana. Keskeytin tapahtuman alkamalla huutaa naiselle (englanniksi). Naisen huomio rollaattorimiehen kassiin herpaantui, tilanne hajosi ja mies pääsi pakoon. Kerjäläisnainen keskittyi seuraavaksi minuun kalattamalla kiukkuisena jotakin, mistä en ymmärtänyt.

Koin tarpeelliseksi kääntyä kannoiltani ja palasin asemahalliin. Huomasin, että myös nainen tuli takaisin samalle kytispaikalle. Yksi papparainen pelastui, seuraava ehkä ei.

Soitin poliisille. Tilanne ja henkilöt löydettiin myös valvontakameroiden nauhoista. Muusta jatkosta en tiedä.

Todistamani tilanne ei ole ainutlaatuinen. Liikkuvan väestön eli yleensä vapaan liikkuvuuden avulla maahamme saapuneiden Keski-ja Itä-Euroopan romanien osallisuus näpistyksissä, taskuvarkauksissa ja myös isommissa rikoksissa on merkittävä. Jokunen vuosi sitten syntyi kohu, kun joku sanoi, että kerjäläiset tekevät rikoksia. Pöyristyneiden mukaan rikoksen tekijät eivät ole kerjäläisiä vaan aivan muita romaneita. Kerjäläiset ovat viattomia Ison Numeron myyjiä ja kaduilla istujia. Kuten tänäänkin nähtiin, ainakin tältä kerjäläisnaiselta onnistui varsin helposti vaihtaa roolia, kun sopiva tilaisuus käveli kohdalle.

Poliisi toimi tänäänkin erinomaisen hyvin ja tehokkaasti, mutta itse ilmiöön heillä on hyvin vähän mahdollisuuksia vaikuttaa. Helsinkiläiset ovat ilmeisesti liian turtuneita kerjäläisilmiöön eikä ongelman laajuudesta – ja esimerkiksi rikoksista, kuten näpistyksistä, ryöstöistä, ihmiskaupasta, väkivallasta, huumekaupasta – riittävästi puhuta. Olisi ehkä syytä?

Kohdellaanko maahanmuuttajia huonosti?

Olin aamulla Maikkarilla Uutisaamussa keskustelemassa Ruotsin tilanteesta. Paljon ei kahdeksassa minuutissa taas ehtinyt, mutta sen huomasin, että maahanmuuton kannattajilta alkavat selvästi olla sanottavat lopussa. Päällimmäiseksi vaikutelmaksi sain, että ”joo, asiat ovat huonosti, mutta ei sille mitään voi tehdä. Maailma on globaali, pitää kestää”.

Eihän tuollaista mitenkään puolustella voisikaan. Vai voisiko…?

Hesari julkaisi tänään pääkirjoituksen, jonka otsikkona on ”Suomi voi omilla toimillaan välttää Ruotsin tekemät virheet maahanmuuttajien kohtelussa”. Siinä annetaan ymmärtää, että Ruotsissa ongelmana on siis maahanmuuttajien osakseen saama kohtelu.

Siis että maailman suurin humanitaarinen valta Ruotsi, joka on pannut enemmän rahaa kotouttamiseen kuin yksikään muu maa, ja jossa lähes koko yhteiskunta on rähmällään asian edessä, kohtelee maahanmuuttajia huonosti.

Karmeaa huttua.

Jutussa sanotaan myös, että ”kun maahanmuuton hyötyjä ja haittoja lasketaan, rikollisuus on usein yhdessä vaakakupissa, väestön­kasvu ja talous toisessa.” Edelleen Hesari siis jaksaa väittää lukijoilleen, että ongelmia aiheuttavasta maahanmuutosta on taloudellista hyötyä.

Tosiasiassa turvallisuuteen liittyvien ja monien muiden sosiaalisten ongelmien lisäksi nimenomaan valtavat kustannukset veronmaksajalle ovat ongelma tällaisessa maahanmuutossa. Niin Suomessa, niin Ruotsissa. Olen itsekin kuvannut sosiaalisen median kanavillani esimerkiksi Malmön kaupungin hurjaa talousluisua.

Ja mitä ihmeen hyvää olisi väestönkasvussa? Meidän pitäisi olla siitä huolissamme paitsi ekologisesta myös demografisista syistä. Hesarin pääkirjoitustoimittajien olisi jo syytä oppia ainakin perusasiat taloudellisen huoltosuhteen määräytymisestä.

Jutussa mainitaan toki myös rasismin kitkeminen. Kun kouluja ja päiväkoteja poltetaan ja sosiaalityöntekijöidenkin työt estetään, ei mielestäni ole aika pohtia, miten ehkäistä rasismia työpaikoilla.