Yleinen

Tuloeroista, hallituksen vastustuksesta ja propagandasta

/ Riikka / 53 kommenttia

Sosiaalisen median (enemmän tosiasioihin kuin mielikuviin keskittyvissä) keskusteluissa on ihmetelty viime päivinä, miksi uuden kyselyn mukaan suomalaisten suurin huolenaihe on kansalaisten eriarvoistuminen ja tuloerojen kasvu. Syytä onkin ihmetellä, sillä tuloerot eivät todella ole Suomessa ongelma. Ne ovat suhteessa verrokkeihin pienet – EU:n ja koko maailman pienimpiin kuuluvia – koska tuloja tasataan voimakkaasti niin verotuksella kuin tulonsiirroilla. Joidenkin arvioiden mukaan markkinatulojen gini-kertoimen (joka mittaa tulonjaon epätasaisuutta) ja käytettävissä olevien tulojen gini-kertoimen erotus on Suomessa jopa OECD-maista kaikkein suurin.

Kaiken lisäksi olematon talouskasvu ja vielä taantuma päälle ovat entisestään tasoittaneet tuloeroja. Tilastokeskuksen mukaan tuloerot ovat nyt samalla tasolla kuin vuosituhannen vaihteessa, siis 25 vuotta sitten. Jos talous kasvaisi ja Suomesta löytyisi vaadittavaa dynaamisuutta, se näkyisi myös tuloeroissa.

Liian alhaiset tuloerot kertovat myös kannustinongelmista. Matalilla palkkatasoilla työ ei kannusta sosiaaliturvaan nähden, ylemmillä lisätyön tekeminen tai yleneminen ei välttämättä houkuta verotuksellisista syistä. Pelkällä työnteolla on Suomessa vaikea vaurastua. Pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa tuloerot ovat matalat ja tälle on laaja ja vankka kannatus – mutta vastaavasti monien arvioiden mukaan liian pienet tuloerot ovat myös ongelma.

Kasvavat tuloerot suurimmaksi huolekseen nostaneet kansalaiset eivät välttämättä tiedä yllä kerrottuja asioita. Yleisesti ottaen tällaisissa asioissa tietämys on heikkoa. Ei se ole kansalaisten syy. Asiasta vain ei lehdissä ja studioissa juuri puhuta. Popularisointi on huomattavasti helpompaa muunlaisissa talouden teemoissa, kuten alla esitän. Eriarvoistuminen taas jo käsitteenä on huomattavasti epäselvempi, ja siihen on helpompi ladata subjektiivista painoa enemmän kuin yksinkertaisemmin mitattavaan tulojakaumaan.

Suomalaisten huolia mitanneen kyselyn laatineen Taloustutkimuksen toimitusjohtaja arvioi, että ”räjähdysmäistä nousua” juuri näissä kohdin selittää sekä talouden huono suhdanne että hallituksen toimet. Hän on varmasti oikeassa.

Suomessa lähes ennen näkemättömiä – ja silti selvästi riittämättömiä – säästötoimia tekevä hallitus yhdeksän miljardin sopeutus- ja uudistuskokonaisuudellaan on puuttunut myös sosiaaliturvaan ja moneen sellaiseen etuuteen ja palveluun, jotka varmasti vaikuttavat kansalaisten näkemykseen.

Otaksun kuitenkin, että paljon enemmän kuin hallituksen toimet itsessään – siis esimerkiksi euromääräiset leikkaukset johonkin sosiaalietuuteen – arvioon vaikuttaa se, mitä hallituksen väitetään tai uskotaan tekevän. Mikäli vielä talouden huonon suhdanteen vaikutus ja hallituksen toimet saadaan jotenkin iloisesti sotkettua vastaanottajien mielessä ikään kuin samaksi asiaksi, tulokset voivat näyttää juuri tältä. Onko näin tapahtunut?

Oppositio tekee politiikkaa ja moukaroi hallitusta kaikin mahdollisin, politiikan tarjoamin keinoin, jotka eivät aina tosiasioista perusta. Retoriikka on villiä ja värikästä, ja niin sen kuuluu politiikassa ollakin. Sdp on huippukorkeissa kannatusluvuissa eli hallituksen vastustaminen uppoaa kuin kuuma veitsi voihin. Luvuista ilmiselvästi juopunut oppositiojohtaja Antti Lindtman onkin jo kaatamassa hallitusta ja nimittämässä itsensä pääministeriksi.

Kovista puheista huolimatta poliittinen oppositio ei ole kuitenkaan Suomen ainoa eikä edes voimakkain oppositio, edes silloin kun se koostuu vasemmistopuolueista. Suomen kovaäänisin oppositio on – oikeistohallitusten aikaan – media, joka moninkertaistaa vasemmisto-opposition viestin. Perinteisellä medialla, somen aikakaudellakin, on valtavasti valtaa luottavaiseen kansaan, siihen, miten se asioita katsoo ja mitä se uskoo. Jos poliittinen oppositio ja media pelaavat samaan suuntaan, muut voivat lähinnä vikistä.

Ja oikeistohallitusten aikaan ne kyllä pelaavat. Tismalleen sama tapahtui pääministeri Juha Sipilän kaudella, joskin nyt melu ja kritiikki on vielä paljon kovempaa.

Vaikka jotkut kirkasotsaiset toimittajat ilmeisen vilpittömästi uskovat, että media kritisoi aina valtaa eli hallitusta sen väristä riippumatta, näin ei ole – uskomus on selvästi liioiteltu ja naiivi. Suomen yleinen mediailmasto on jos ei ihan sosialistinen, niin vähintään sosialidemokraattinen. Tällä tarkoitan sitä, että veronmaksajan rahan lykkiminen sinne tänne on lähtökohtaisesti aina neutraalia tai hyvää, mutta sen vähentäminen on väärin ja huonoa. Pääministerien bilettämisten mediakritiikki ei sen sijaan ole sama asia kuin hallituspolitiikan sisällön kyseenalaistaminen.

Mutta ei median valintojen taustalla silti suinkaan aina ole poliittista kallistumista vaan yksinkertaisesti klikkilogiikkaa. LEIKKAUKSESTA KIRKUVA OTSIKKO saa enemmän klikkauksia kuin se, jossa kerrotaan alijäämästä, velasta, investointipulasta, verokiilasta, heikoista työn kannustimista ja passivoivasta sosiaaliturvasta.

Vastaavasti turvallisuuspolitiikan saralla media saattaa samasta syystä – ansaintalogiikassaan ja klikkien tarpeessa – toimia enemmänkin oikeistolaisesti kuin vasemmistolaisesti, termit laveasti ymmärtäen.

Mutta takaisin talouteen, miten näin rakentunut keskustelu sitten vaikuttaa kansalaisiin, jotka kuluttavat mediaa?

Karmeat leikkaukset, hirveät säästöt

Kun pääkirjoitukset, uutiset, kolumnit, mielipidesivulle valikoidut kannanotot, studio-ohjelmat ja ajankohtaiskeskustelut päivästä toiseen tuuttaavat ulos leikkausta, kurjuutta, nälkää, kiristystä, heikennystä, säästöä, poliittisesti vastuuta kantavien poliitikkojen ja puolueiden demonisoinnista puhumattakaan, vaikuttaa se totta kai näkemyksiin. Medianäkymässämme on aivan arkipäiväistä, että leipäjonot, terveydenhuoltojärjestelmän ongelmat, yleinen hintojen nousu ja sen vaikutus ostovoimaan, vientimarkkinan heikkous ja niin edelleen esitetään paitsi poliittisen opposition myös median esityksissä jotenkin johtuviksi hallituksen toimista. Jos yhteyttä ei rakenneta eksplisiittisesti, se halutaan kuitenkin epäsuorasti tuottaa ihmisten mieleen tässä asennossa. Asian voi havaita vaikkapa selaamalla Amppareiden uutisotsikoita. Jopa talousmediamme rakentaa juttujansa karmeiden leikkausten ja hirveiden säästöjen päälle.  

Hallituksen tekemiä säästöjä (ja muulla tavoin edellisistä eroavaa politiikkaa esimerkiksi maahanmuutossa) ei kritisoida siis vain poliittisessa oppositiossa ja sitä kautta mediassa, vaan jo lähtökohtaisesti mediassa. Enää poliittisen opposition ei tarvitse odottaa, että se saa oman viestinsä median välittämäksi – vaan se voi suoraan jakaa median lähestymistapaa ja tehdä sillä politiikkaa.

Sama kritiikki kuuluu tietenkin myös muualla verorahoitteisissa rakenteissa, kuten järjestökentässä – ja sitten taas mediassa. Kyseessä on megafoni-ilmiö. Menojen leikkaamisesta seuraava vastustus on monikerroksista ja etenee kaiun tavoin.

Tämän huomion ei ole tarkoitus kyseenalaistaa tai vähätellä sitä, että monet säästöt todella kohdistuvat ihmisiin, eikä suinkaan sitä, mitä kansalaiset – asiaa tuntien tai tuntematta – esittävät huolikseen.

Aion sen sijaan tarkemmin tarkastella muutamia yksityiskohtia hallituksen politiikan tulonjakovaikutuksista julkisten laskelmien perusteella. Vaikka nämäkin tiedot olisivat median käytettävissä, ei niiden tietoja juurikaan ole edes sivuttu missään. Jätän lukijan arvioitavaksi miksi ei.

Hallituksen toimien tulonjakovaikutuksista

Vuodelle 2024 hallituksen tekemien sosiaaliturva- ja veromuutosten yhteisvaikutukset vaikuttivat väestöön niin, että noin puolella koko väestöstä tulot kasvoivat. 36 prosentilla ne muuttuivat, suuntaan tai toiseen, lähes olemattoman vähän. Toisin sanoen peräti 85 prosentilla väestöstä tulot joko eivät muuttuneet tai peräti kasvoivat. Vastaako 85 prosenttia mielestäsi sitä kuvaa, minkä julkisesta keskustelusta ja oppositioiden vastustuksesta voisi päätellä?

Yli yhden prosentin tulonmenetyksiä viime vuodelle hallituksen tekemien sosiaaliturva- ja veromuutosten vaikutuksesta osui 14 prosentille – ja huomattavia (eli yli kymmenen prosentin tulonmenetyksiä) alle kolmelle prosentille väestöä. Siis väestöstämme alle kolme prosenttia kuuluu kotitalouksiin, jotka kokivat viime vuonna yli kymmenen prosentin tulonmenetyksiä. Vastaako tämä kolme prosenttia mielestäsi sitä kuvaa, minkä julkisesta keskustelusta ja oppositioiden vastustuksesta voisi päätellä?

On hyvä myös muistaa, että nämä laskelmat vaikutuksista ovat staattisia. Se tarkoittaa sitä, että ne eivät huomioi esimerkiksi tilannetta, jossa ansiosidonnaisen porrastaminen nopeuttaa työttömän työllistymistä, jolloin hän saa lisää tuloja. Hallituksen tekemät toimet nimenomaan vahvistavat työnteon kannustimia ja myös työllisyyttä. (Se, miten laskennallisia työllisyysvaikutuksia ja julkisen talouden vahvistumista ymmärretään tahallisesti väärin opposition toimesta, olisi toisen blogikirjoituksen aihe.)

Entä tuloerot. Viime vuoden hallituksen toimet kyllä kasvattivat gini-kertointa, mutta varsin vähän (staattisesti +0,45 %-yksikköä). Näistä toimista suurimmat vaikutukset kohdistuivat opiskelijoihin ja työttömiin ansioturvan saajiin ja erityisesti 18-24-vuotiaisiin. Perhetyypeistä eniten vaikutuksia osui nuoriin aikuisiin, yksinhuoltajiin ja vanhempiin työikäisiin yksin asuviin. Lapsiperheisiin kohdistuvat vaikutukset ovat pienempiä kuin lapsettomiin työikäisiin. Yli 65-vuotiaisiin kohdentuvat vaikutukset viime vuonna olivat pieniä. Vastaavatko nämä vaikutukset mielestäsi sitä kuvaa, minkä julkisesta keskustelusta ja oppositioiden vastustuksesta voisi päätellä?*

Entä sitten tämän käynnissä olevan vuoden tilanne; mitkä ovat hallituksen toimien vaikutukset vuonna 2025?

Muutokset ovat erittäin pieniä suhteessa pienituloisuuteen ja tuloeroihin – vielä pienempiä kuin vuonna 2024.

Vuonna 2025 koko väestöstä 82 prosenttia kuuluu kotitalouksiin, joiden tulot eivät käytännössä muutu tai ne nousevat. Yhden prosentin tulonmenetyksiä kohdistuu vain hieman yli neljään prosenttiin. Yli viiden prosentin tulonmenetykset ovat vuonna 2025 erittäin harvinaisia.

Kun vuosien 2024 ja 2025 vaikutukset lasketaan yhteen, 44 prosenttia väestöstä kuuluu kotitalouksiin, joiden tulot kasvavat hallituksen sosiaaliturva- ja veromuutosten myötä. Vain seitsemälle prosentille väestöstä kohdistuu yli viiden prosentin tulonmenetykset. Vastaako tämä mielestäsi sitä kuvaa, minkä julkisesta keskustelusta ja oppositioiden vastustuksesta voisi päätellä?

Vuonna 2025 tuloeroissa ei myöskään tapahdu muutosta tai jos tarkkoja ollaan, tuloerot jopa kaventuvat hieman gini-kertoimella mitattuna (-0,03 %-yksikköä).

Vaikka hallitus on joutunut myös kiristämään verotusta – kokonaisveroasteen silti pysyessä samalla tasolla tai laskiessa hieman – sen suurimmat säästötoimet ovat suoria leikkauksia. Osa näistä kohdistuu sosiaaliturvaetuuksiin. Koska sosiaaliturvaetuuksia nostetaan pienituloisimpien keskuudessa, on luonnollista, että leikattaessa sosiaaliturvaetuuksia vaikutukset painottuvat pienituloisimpiin.

Suurimmat negatiiviset vaikutukset vuosien 2024 ja 2025 osalta kohdistuvat opiskelijoihin ja työttömiin eli ryhmiin, joilla on lähtökohtaisesti edellytyksiä parantaa tilannettaan työllistymisen seurauksena. Vastaako tämä mielestäsi sitä kuvaa, minkä julkisesta keskustelusta ja oppositioiden vastustuksesta voisi päätellä?

Lopuksi

Politiikassa mielikuvat ovat kaikki kaikessa. Kehäraakit tietävät, että se, miltä asiat näyttävät, on usein oleellisempaa kuin se, miten asiat oikeasti ovat.

Olen joutunut hyväksymään tämän epäkohdan, mutta suuremmin alistua sille en aio. Siksi halusinkin kertoa, miten hallituksen päättämät sosiaaliturvan ja verojen muutokset oikeasti vaikuttavat väestöömme ja sen tuloeroihin.

.

.

.

*) Vuoden 2024 vaikutuksissa ei ole mukana yleisen alv-kannan kesken vuotta (1.9.2024) tapahtunutta korotusta, vaan se on mukana vasta vuoden 2025 vaikutuksissa. Kokonaisuudessaan hallituksen tekemien alv-muutosten arvioidaan pienentävän kotitalouksien käytettävissä olevia tuloja keskimäärin
arviolta noin 0,63 prosenttia, alimmassa tulokymmenyksessä noin 0,71 prosenttia ja ylimmässä
tulokymmenyksessä noin 0,53 prosenttia. Tulonjaollisesti alv-kiristykset kohdistuvat yleisesti tasaisemmin kuin sosiaaliturvaa leikattaessa.

STM: Vuoden 2024 sosiaaliturvamuutosten yhteisvaikutusten arviointi

STM: Vuosien 2024 ja 2025 sosiaaliturvamuutosten yhteisvaikutukset kotitalouksien taloudelliseen asemaan

Joulu tulee joka tapauksessa

/ Riikka / 46 kommenttia

Hyvä kirkkokansa,

Eilen illalla vielä kello 20 mietin, saanko tähän puheeseen mitään kirjoitettua. Sätin itseäni höveliydestäni suostua pitämään tämäkin puhe. Eihän minun alun perin pitänyt kuin lukea evankeliumi. Eikö jo riittäisi, miksi tähänkin suostuit.

Eiliseen, kuten kaikkiin muihinkin päiviin, kuului tiukka ja pitkä työpäivä, suuria talouden ongelmia, uusia haasteita, poliittisia pulmia, kyselytunnin mättöä, media kimpussa, välillä velasta ja alijäämästä, välillä kysyäkseen, miltä tuntuu, kun graffitissa työnnetään puukko läpi.

Vastaa, kommentoi, hillitse itsesi, älä provosoidu, luo toivoa, älä manaa, ole positiivinen mutta rehellinen, kanna vastuuta. Mitä vaikeampaa, sitä kovempana on oltava. Politiikka on välillä kyllä aivan sairasta.

Entäpä kotona? No, siellä on kaikki joulua varten tekemättä. Kukaan ei ole ehtinyt ostaa lahjoja, ei lähettää kortteja, ei leipoa, suunnitella menoja, siivota, ei mitään. Edes partiolaisten joulukalenterista ei ole avattu kuin kaksi luukkua. Perheen ylläpito kaupassakäynteineen on lähes yksinomaan mieheni vastuulla. Äitiä ei yleensä näy, ja jos näkyykin, se ei kuule mitään. En ole ehtinyt tai jaksanut edes vastata tuttavien viesteihin, joissa kysellään lasten lahjatoiveita tai suunnitelmia lomalle. Minusta tuntuu, että teini-ikäinen kuopukseni on kasvanut pituutta joka kerran, kun näen hänet. Sijaitsen selvästi jossakin muualla kuin omassa elämässäni.

Eli, mitä nyt siis. Joulutilaisuus ja puheenvuoro siellä. En ollut edes tajunnut, että tänään on viimeinen eduskunnan täysistunto ja kohta ihan oikeasti on joulu. Kalenteri on siitä kertonut, mutta valoa ei ole näkynyt, ainakaan riittävän kirkkaana. Tähti ei ole ohjannut kulkijaa. Lähinnä olen loman lähestymisen myötä haaveillut nukkumisesta ja – jos kirkossa sallitaan – hyvästä nousuhumalasta laadukkaalla punaviinillä. Kaukana on joulutunnelma, nisset, nasset, hanget, nietokset, ihan sama.

Itsesäälin ja kyynisyyden ottaessa kisaa siitä, kumpi pääsee mielessäni voitolle, istuin siis väsyneenä nojatuoliin ja avasin huokaillen läppärin kirjoittaakseni tämän puheenvuoron. Toiselle puolelle teekuppi, toiselle suklaata. Korviin kuulokkeet ja tärkeimmät joululauluni soimaan.

Hyvät kuulijat,

Liikkeelle lähdin Varpusesta jouluaamuna. Sitä seurasi ainakin Diandran esittämänä Lintu eli käännössävelmä ranskalaisesta Belle ja Sebastian -tv-sarjasta 1960-luvulta, Carola Häggkvistin Himlen i min famn, Howard Blake’in Walking in the Air sekä Konstan joululaulu raskaana versiona JP Leppäluodon tulkitsemana. Ja monta perinteistä suomalaista laulua.

Näillä eväillä pitäisi saada jonkinlainen ajatus siitä, mitä kirjoitan. Se olisi varmaan viikon kahdeskymmenes puhe. Mutta erilainen. Sen pitää olla henkilökohtaista. Mutta ei liian. Onhan niitä joulumuistoja, kauniita ja ihania ja aivan hirveitä. Niistäkö kertoisin? Entä jos joku ymmärtää väärin? Loukkaantuu? Entä jos joku… loukkaa? Henkilökohtaisen tarjoaminen on nimittäin aina vaarallista ja selvä riski. Sitä en nyt jaksaisi. Raja herkkyyden ja turpiin ottamisen välillä on politiikassa hiuksenhieno.

Ei, päähäni ei tule ajatuksia. Kaikki pyörii kehää. Puhelin soi, sitä ja tätä, joo joo, hoidetaan, tehdään, okei, voisiko tämä odottaa, ei voi, selvä, huomenna sitten.

Palaan takaisin musiikkiin. Tulkoon toivo kansoille maan, pääsköön vangit vankiloistaan.

Mutta en keksi mitään. En pysty keskittymään. Päivä pyörii mielessä. On huolia, täytettä hampaankolossa, kurkussa pala, valtava väsymys. Kaikkea muuta kuin luova olo, jossa keksitään uutta ja kirjoitetaan hienoja puheita. Tiedän, että osaan kyllä. Olen parhaimmillani taitava sanankäyttäjä ja rohkea puhuja, mutta pitikö tämäkin jättää tosiaan viimeiseen iltaan.

Tunti on mennyt.

Joululaulut kyllä tekevät tehtävänsä, herkistyn. Ne ovat niin kauniita. Kyynelehdin tunteikkaana sekä melankolisille että iloisemmille lauluille.

Muistot kiirivät mielessä, näen menneitä vuosia, ajanjaksoja elämässä, hyviä, huonoja, toiveikkaita, surullisia, ahdistavia, pelottavia. Näen lapset pieninä, lahjavuoret, iloiset ilmeet. Joulukirkon, kuusen, valoja, kynttilöitä, hankea. Laulua, paljon laulua, lapsuuden kuoroesiintymisistä tuomiokirkossa myöhempiin aikoihin, joululaulujen rauhan. Ihminen kasvaa laulaessaan. Vaikka olisi sielu joskus pahoinkin puhkottu, joululaulujen laulaminen tekee ehjäksi, ainakin hetkeksi.

On aika avaruus ja tuhat vuotta hetkinen.

Joku jää katsomaan kuka lentää noin.
Itsekin hämmästyn kun lentää voin.

Mutta, ajatus ei lennä: En löydä kirjoitettavaa enkä sanottavaa. Kuuntelen vain kappaleita, haen lisää suklaata. Ja nenäliinoja. Keittiössä vaimolleen vihermehua aamuksi valmistava mies kurkkaa välillä, mitä tapahtuu. Onks kaikki hyvin, hän kysyy, eikä tarvitse vastausta, koska tietää ilman sitäkin.

Tulkoon rakkaus ihmisrintaan, silloin joulu luonamme on.

Ja sitten sen käsitän. Tässähän se jo oli.

Ei meidän tarvitse olla parhaimmillamme. Joulu kyllä tulee. Se tulee suorittamatta ja ilman, että on valmis tai edes varautunut.

Hyvinä päivinä, huonoina päivinä. Virkeänä ja väsyneenä. Tänään en pystynyt muuhun. Sen sijaan että kirjoitan ja suoritan puheenvuoron, en tee sitä. Tänään en jaksa enää yhtään itsevarmaa puhetta. Elämä ei ole loppuun hiottu, minä en ole, eikä tämä päivä ole.

Näinkin voi olla. Joulu tulee joka tapauksessa. Joillekin asia voi olla päivänselvä. Minulle aatos pälkähti eilisiltana kuin lahja. Paitsi että se vapautti vaatimuksilta tämän puheen suhteen, se myös lämmitti, lohdutti ja rohkaisi.

En todennäköisesti pitäisi tätä puheenvuoroa, jos en sattuisi olemaan tämän hallituksen ministeri. Missään ei kuitenkaan vaadittu, että pitää puhua kuin ministeri.

Ja mitä ihmettä sekin tarkoittaisi! Minähän olen kirkossa, melkein jouluna, herkkä ja väsynyt. Kukaan ei ole täällä siksi, että haluaa kuulla tai nähdä ministeriä.

Minä olen täällä, jotta näen teidät, tämän kauniin tilan, hämärän, tuoksun, kuulen laulun ja kaiun, jotta muistaisin, että joulu on aivan kohta. Ja se on jo sydämessä. Se on siellä aina, kun haluan. Pitää vain muistaa katsoa ja tuntea tarkasti.

Uskon, että teistä moni on täällä juuri samasta syystä.

Se on hienoa ja ihanaa. Olemme täällä yhdessä. Kohta taas jossakin muualla, mutta nyt täällä. Kiitos siitä.

Siispä:

Älä huoliisi jää, nosta pystyyn taas pää. Joka hetki sun kanssasi käyn.

Lapsi joulun mä oon, sinut vien kartanoon, josta lähdit. Sun valonas näyn.

Rauhallista ja siunattua joulua teille.

*Kirjoitus perustuu puheenvuorooni valtiovarainministeriön kirkkotilaisuudessa perjantaiaamuna 20.12.

*Lainatut joululaulut:

Tulkoon joulu, säv. & san. Pekka Simojoki

Avaruus, säv. & san. Howard Blake, suom. Tarleena Sammalkorpi

Konsta Jylhän joululaulu, säv. Konsta Jylhä, san. Paul Holm

Kolumni: Miksi kaikki on niin hullua?

/ Riikka / 9 kommenttia

Julkisessa keskustelussa kohisee jatkuvasti. Sosiaalinen media tuottaa outouksiaan, jotka yhä useammin nousevat myös perinteisen median puolelle klikkejä keräämään. Suuri osa näistä on juuri sitä, kohinaa, ja jää unohduksiin yhtä nopeasti kuin on esiin tullutkin. Mutta osa jää kehittymään, toistumaan, valtaamaan alaa.

Pahin woken aikakausi on kuulemma päättynyt. Elinympäristö on tuonut turvallisuuden ja monien muiden uhkien osalta vakavampaa ajateltavaa. Yhdysvalloissakin vaalitulos näyttää siltä, että monille riitti. Yksi syy demokraattien häviölle jokaisella vaalitasolla on varmasti puolueen äärilaidan radikaalistuminen ja woketus, vaikka etenkin presidentinvaaleissa äänestäjiä ajoivat paljon konkreettisemmat mikrotason huolet.

Wokelle lämpimästi tervemenoa. Valitettavasti ylisensitiivisyyden ja tunnevouhkaamisen sekä oikeamieliseksi teeskennellyn vihanpidon ja erottelun aika ei todellakaan ole ohitse. Eikä se ole vain kohinaa. Kun tätä eri muodoissaan tapahtuu ja annetaan tapahtua perinteisesti pragmaattisessa ja järkeväksi määritellyssä Suomessakin, sillä todella on vaikutusta. Etenkin lapsiin ja nuoriin, tulevaisuuden aikuisiin.

Miksi kaikki on niin hullua, moni saattaa kysyä, kun samaan aikaan lehdessä kerrotaan tällaisia asioita: Yliopiston luennoitsija esitteli opiskelijoille kotipornoa, jossa työnsi – apurahan avittamana tietenkin – anukseensa asioita. Kyse oli tieteestä ja aktivismista. Koulussa laulaja lauloi kohu-Jeesuksesta kohusanoin, ja kunta päätyi ensin maksamaan uskonnottomalle vanhemmalle korvauksia lapsen kärsimyksestä. Toisessa koulussa peruttiin koko musiikkiesitys, jottei vastaavaa vahinkoa lasten altistumisesta kristinuskolle pääsisi tapahtumaan.

Aikuinen voi naurahdella kahvihuoneessa, kun klikkiotsikko huutaa, että mies on synnyttänyt ja joku kertoi, että sukupuolia on 120 ja muun väittäminen on väkivaltaa. Järkevä ihminen voi huokaista, kun samaan aikaan toisesta tuutista kerrotaan, että julma hallitus tuhoaa koko maan – ainakin sen, mitä ilmastonmuutoksesta jää jäljelle.

Mutta mitä tällaisen keskellä eläminen vaikuttaa lapsiin ja nuoriin. Päähän siinä menee sekaisin.

Ei ole sattumaa, että sosiaalisen median ja yleiskaistapäisyyden aikakaudella masennus ja ahdistuneisuus lisääntyvät. Ei ole yllättävää, että kun ääliöliberaali yhteiskunta on nostanut yksilön tunteet kaiken keskiöön, niitä myös käytetään. Jos monista aikuisistakin on tullut kuin uudelleen pikkulapsia, jotka tarvitsevat tukea ikävien tunteiden kestämiseen ja valtiota kantamaan vastuuta, onko ihme, jos kouluissa on ongelmia?

Pahoinvointia ja avuttomuutta ei selitä ensi vuonna voimaantuleva leikkaus johonkin veronmaksajan kustantamaan palveluun tai etuuteen.

Vähitellen pitäisi myöntää, että ääliöliberalismi, joka halusi nostaa kaiken keskiöön yksilön ja tämän tunteet ja oikeudet ja antoi velvollisuuden taata nämä jollekin ”rakenteelle”, meni totaalisesti metsään.

(Kolumni Maaseudun Tulevaisuudessa 25.11.)

Maahanmuuttoko ratkaisemaan taloutemme ongelmia?

/ Riikka / 10 kommenttia

Suomessa keskustellaan vakavalla naamalla – jälleen kerran – siitä, että maahanmuutto ratkaisee talouden ja hyvinvointimme kieltämättä vakavat ongelmat. 

Ymmärrän kyllä. Ihmisellä on sisäsyntyinen tarve löytää helppoja ratkaisuja vaikeisiin ongelmiin. 

Kansainvaelluksissa kyse ei ole vain taloudesta ja rahasta, vaan koko yhteiskunnan ja Suomen perustavanlaatuisesta muuttumisesta. Mutta vaikka olisikin – jos siis yksinkertaisuuden takia hetken kuvittelisimme, että kyse on vain rahasta – keskustelu olisi silti kaistapäistä. Mikään tosiasia ei tue sitä, että vastaanottamamme maahanmuutto voisi korjata talouden ongelmiamme. Päinvastoin. Se kärjistää niitä. 

Oleellisin kysymys julkisen talouden kannalta on aina se, maksavatko tulijat enemmän veroja kuin käyttävät julkisia palveluita ja saavat tulonsiirtoja. Vastaus: eivät maksa. Hyvin harvalla maahanmuuttajaryhmällä on keskimäärin positiivinen vaikutus Suomen julkiselle taloudelle. Tietenkin teoriassa voisi olla mahdollista, että Suomeen saapuisi vain oikeita huippuosaajia ja suomalaisia nokkelampia ja tuottavampia ihmisiä, jolloin näin olisikin. Mutta mikään ei viittaa tämän mahdollisuuden toteutumiseen tosimaailmassa. Maahan saapuu ennen kaikkea väkeä matalapalkkasektoreille. Ja koska emme ole Yhdysvallat, heidän matalia ansioitaan kompensoidaan voimakkaasti verorahoitteisilla tulonsiirroilla ja palveluilla, joita muutenkin hyvinvointiyhteiskunnassa piisaa. 

Totta kai väestöllinen huoltosuhde vahvistuu. Kun siis katsotaan nuppilukuja työikäisistä. Samoin saattaa vahvistua jopa eläkejärjestelmä. Jokainen saapuva työtä tekevä lisää eläkepottiin kerättyjen maksujen määrää. Mutta, iso mutta. Miten paljon hän ja hänen perheenjäsenensä – perheperustainen maahanmuutto on suurin kategoria tälläkin hetkellä, ei työperäinen – maksavat veroja, käyttävät julkisia palveluita ja saavat tulonsiirtoja. 

Tilastot ovat armottomia. Kun verorahoitteisiin palveluihin ja etuuksiin – maahanmuuttoon itseensä liittyvien menojen lisäksi – kohdistuu koko ajan suurempi kysyntä, kokonaisuus ei vahvistu vaan heikkenee. Jos maahanmuutto tuo eläkejärjestelmään tai yksityiseen kulutukseen jotakin, se vie kaksin käsin sen muualta julkisesta taloudesta. 

Ainakin niin kauan kuin meillä on avoin ja antelias sosiaaliturva- ja palvelujärjestelmä tarjolla kaikille. Mikäli ei olisi, kuten perussuomalaisten mielestä ei pitäisi olla – kannatamme sen kansalaisuusperusteisuutta – ongelma helpottuisi. Mutta sitten ei olisi kyllä tulijoitakaan. 

Kuka ei olisi kyllästynyt pinnalliseen maahanmuuttokeskusteluun? Vuodesta toiseen. Ikään kuin keskustelijoilla ei olisi silmiä päässä tai he eivät osaisi laskea. 

Yhdysvaltain tilanne tarjoaa mielenkiintoisen kulman suomalaiseen keskusteluun. Tiedättehän, Yhdysvalloissa on valtavat määrät laittomia siirtolaisia, jotka työskentelevät palvelualoilla. Pesevät paidat, luuttuavat lattiat, ajavat taksia, keräävät satoa. Heidän määränsä on etenkin joissakin osavaltioissa niin suuri, että voidaan oikeutetusti sanoa heidän muodostamansa varjoreservin olevan talouden oleellinen osa. Yhdysvalloissa ei ole Suomen tai Euroopan maiden kaltaista sosiaaliturvaa. Tuleva presidentti Trump on sanonut joukkokarkottavansa laittomia siirtolaisia näiden aiheuttamien ongelmien vuoksi. En tiedä, onnistuuko hän tässä, ja mitä sitten tapahtuu. Vastapuolella demokraattileirissä laittomasta reservistä luopumista on voimakkaasti vastustettu. 

Suomalaisesta perspektiivistä katsoen Yhdysvaltain keskustelu voi olla merkillistä. On vaikea nähdä, että tällaista työllisyyden mallia moni oikeasti haluaisi Suomeen. Mutta koska meillä on avoin ja avokätinen veronmaksajan rahalla toimiva etuus- ja palvelujärjestelmä, joku aina maksaa. 

Keskustelu on täysin vääristynyttä, jos emme huomioi kokonaisuutta. Syntyvää miinusta eivät positiiviseksi käännä lehtiin haastateltavat ulkomaalaiset huippumenestyjät. 

(Osa puoluevaltuuston puheenvuorosta 9.11.)

—

Yllä olevaan puheenvuorooni liittyen Helsingin Sanomat julkaisi pääkirjoituksen, jossa väitetään minun puhuneen potaskaa: Purran puheet maahanmuutosta menivät metsään.

Vastasin pääkirjoitukseen näin (älytön otsikko ei ole omani vaan lehden):

Pääkirjoituksessa ”Purran puheet menivät metsään” (HS 12.11.) väitetään, että puoluevaltuustossa pitämäni puheenvuoro, jossa käsittelin Suomeen kohdistuvan maahanmuuton vaikutuksia julkiseen talouteen, ei pitänyt paikkaansa. Käsittelin puheenvuorossani juuri niitä usein esitettyjä väitteitä, jotka pääkirjoituksessa jälleen kerran esitetään todisteeksi työperäisen maahanmuuton erinomaisuudesta taloutemme korjaajana.

HS viittaa perusteluissaan valtiovarainministeriön osastopäällikön Mikko Spolanderin haastatteluun viime keväältä, mutta jättää kyseisestä haastattelusta olennaisen kohdan pois: Maahanmuuton todetaan vahvistavan julkista taloutta, mikäli tulijat työllistyvät yhtä hyvin, keskimäärin samanlaisiin työpaikkoihin ja samalla palkalla kuin suomalaiset.

Oletus ei valitettavasti ole toteutunut.

Viimeisten 15–20 vuoden aikana työllisten maahanmuuttajien määrä on noussut huomattavasti. Maahanmuuttajatyöntekijät asettuvat pääosin matalaa koulutusta vaativiin, pienipalkkaisiin, osa-aikaisiin tai epäsäännöllisiin työsuhteisiin. Tämän seurauksena monet työperäiset maahanmuuttajat maksavat vähän veroja ja kerryttävät vähän eläkettä, mikä johtaa siihen, että pientä palkkaa, työttömyysjaksoja ja eläkettä kompensoidaan eri tulonsiirroilla.

Erityisesti EU:n ulkopuolelta tulleilla työntekijöillä on usein perhe mukana, mikä nielee monenlaisia julkisia resursseja. Perhesyin maahan tulleiden ansiotasokehitys on tutkitusti heikkoa vielä 10 vuotta Suomessa olon jälkeen.

Mikäli haluamme tehdä tällaisesta maahanmuutosta hyvinvointiyhteiskunnalle taloudellisesti kannattavaa, pitäisi meidän siirtyä USA:n kaltaiseen olemattoman sosiaaliturvan järjestelmään. Tällaiselle ei onneksi löydy Suomesta suurta kannatusta. Perussuomalaiset on sen sijaan pitkään kannattanut kansalaisuusperustaista sosiaaliturvaa.

Mitä tulee valtiovarainministeriön tekemiin laskelmiin nettomaahanmuuton vaikutuksista kestävyysvajeeseen, niiden laskentajärjestelmät eivät taivu esimerkiksi koulutusasteiden ja väestöryhmien välisten tuottavuuserojen käsittelyyn. Niissä siis oletetaan maahanmuuttajien vastaavan Suomessa olevaa väestöä keskeisiltä muuttujiltaan. Tällöin nettomaahanmuuton kasvun aidosti todennettavin vaikutus on väestöllisen huoltosuhteen parantuminen, mikä on täysin erillinen kysymys taloudellisesta huoltosuhteesta.

Se itsessään, että Suomeen tulee ulkomailta työikäistä väestöä, ei kestävyysvajetta korjaa, koska tulijoiden enemmistö ei koulutus- ja osaamistasoltaan vastaa kotimaista työvoimaa. Suomen taloutta kieltämättä vahvistaisi korkeasti koulutettujen asiantuntijoiden maahanmuutto, mutta erityisasiantuntijoiden saamien työlupien määrä jatkaa laskuaan, ja heitä on tulossa Suomeen tänä vuonna vähiten viiteen vuoteen.

Riikka Purra

valtiovarainministeri

perussuomalaisten puheenjohtaja

”Rahaa on”-politiikka oli ylimielistä ja häikäilemätöntä

/ Riikka / 8 kommenttia

Maassa ei ole ollut oikeaa reaalista kasvua 17 vuoteen. Olemme eläneet velaksi. Uusia menoja on rahoitettu velkarahalla eikä vanhoista ole säästetty. Nyt sitten vallassa on hallitus, joka oikeasti, konkreettisesti ja todellisesti sekä sopeuttaa järjestelmää – eli säästää ja valitettavasti myös korottaa veroja – että uudistamalla merkittävästi talouden ja yhteiskunnan rakenteita parantaa aidon yksityisen talouskasvun mahdollisuuksia. Koska yksityiselle me sitä kasvua erityisesti haluamme, emme julkiselle. Ilman talouden kasvua emme pääse koskaan tasapainoon. 

Nyt tätä kaikkea tehdään. Ei vain puhuta. 

Kelpaako tämä politiikka? Ei tietenkään kelpaa. 

Jos edellinen hallitus naamioi tulevaisuusinvestoinneiksi uudet menokohteensa, nyt avainsana on kasvutoimi. Sellaista menokohdetta ei olekaan, josta oppositio tai muut säikyt eivät kasvutoimea saisi aikaan. Ja samaan aikaan he vastustavat juuri niitä toimia, joilla Suomen kasvun esteitä pyritään poistamaan. 

Silkkaa sumutusta, poliittista pisteiden kalastelua ja retoriikkaa.

Hallituksessa ei saa mennä paniikkiin opposition, mutta ei myöskään oman poliittisen viiteryhmän kritiikin edessä. Meillä on ohjelma, jota toteutamme johdonmukaisesti ja jonka takana seisomme. Se on kokonaisuus. Se ei tuo äkkinäistä helpotusta, mutta se liikkuu oikeaan suuntaan. Emme säntäile. Jonglööraamalla ja silmäkääntötempuilla ei ratkaista pitkään kasaantuneita ongelmia. Ei nyt olla sirkuksessa vaan ratkotaan kansakunnan kaikkein suurimpia haasteita. Sosialistien tanssiinkutsuun ei saa lähteä.

Olen vakuuttunut, että kun toimemme kantavat hedelmää ja pääsemme tästä nihkeästä, nahkeasta ja epävarmasta talouden tilanteesta vähän myötäisemmille vesille, äänestäjätkin palkitsevat. Suomalaiset arvostavat vastuunkantoa, rohkeutta ja suoraan puhumista. Mistään en itse saa enempää kannustusta ja tsemppiä kuin siitä, että nyt pysytte kovina, ette luovuta, oikeaan suuntaan olette matkalla, ei saa pelästyä.

**

Arvot eivät ole abstrakteja olioita eivätkä varsinkaan retoriikkaa. Ne toteutuvat vasta konkretisoiduttuaan toiminnan ja valintojen kautta. Pelkkä puhe on vain puhetta. 

Arvot ovat arvottomia, mikäli niiden välille ei voi tehdä vertailua. Kaikki ei voi olla samanarvoista. Jos on, kaikki on arvotonta. 

Jos politiikka eli päätökset perustuvat arvoille, täytyy olla mahdollista verrata toisiinsa erilaisia arvoja ja tehdä politiikkaa – rajallisten resurssien maailmassa – näiden vertailujen pohjalta. 

Kun kaikki on olevinaan yhtä hyvää tai huonoa, syntyy yhtäältä liiallisia lupauksia ja toisaalta passiivisuutta ja kyvyttömyyttä puuttua oikeisiin epäkohtiin. 

Ei se ole arvo, ettei osaa tai uskalla valita. Filosofi tai yhteiskuntatieteilijä voi yliopistolla pyöritellä ja funtsia, mutta poliitikon on valittava. Jos sinulla on euro jaettavana, miten sen jaat, kun ottajia ja hyviä kohteita olisi lukemattomasti. Sitä on politiikka.

**

Oli kyse sitten hyvinvointijärjestelmän rahoittamisesta niukoilla resursseilla tai arvoista, kaikki ei voi olla yhtä tärkeää. Jos kaikki on yhtä tärkeää, mikään ei ole tosiasiassa tärkeää lainkaan. Politiikassa, verorahan jakamisessa kohteisiinsa ja arvoissa on välttämättä kyse valinnoista, priorisoinneista, tärkeysjärjestyksistä.

Opposition saa kiihdyksiin jokaisella säästötoimenpiteellä. Se vastustaa tasaisesti ja varmasti jokaista ja kiihdyttää itsensä kiukkuun ihan yhtä lailla oli kyse sosiaaliturvasta, valtionhallinnosta, järjestöistä, kulttuurista, mistä tahansa. Kaikki, mihin on koskaan pantu veronmaksajan rahaa heidän toimestaan, on välttämätöntä ja tärkeää ja siitä säästäminen väärin, kohtuutonta ja julmaa. Kaikella on puolestapuhujansa ja vaatijansa. Myös säästön kohteena olevat virastot tai ns. kansalaisjärjestöt osaavat hallituksen mätkimisen – kuten on viime päivinäkin nähty. 

Mistä tahansa säästäminen aiheuttaa ainakin näennäisen kriisin. 

Onko tällainen lähestymistapa järkevä? Mitä se kertoo yhteiskunnastamme? Ennen kaikkea mitä se kertoo tulevaisuudestamme ja poliitikkojen kyvystä huolehtia järjestelmämme rahoituksellisesta kestävyydestä? 

Huonoa. 

Oppositio väittää puolustavansa hyvinvointijärjestelmää. Että siksi se vastustaa hallituksen toimia. 

Oppositio ei puolusta hyvinvointiyhteiskuntaa kuin retorisesti. Sen valitsema linja on tosiasiassa hyvinvointiyhteiskunnan tuho. Oppositio, vasemmalta keskustaan, ei puolusta hyvinvointijärjestelmää vaan edistää sen tuhoa.

Vanheneva väestö, vähenevä työikäisten määrä, kasvava velka, surkea talouden kasvu, kalliiksi käyvä maahanmuutto. Tässä tosimaailmassa meillä ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin panna palveluita ja etuuksia ja muuta verorahoitteista kivaa tärkeysjärjestykseen. Meillä ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin miettiä, mikä on tärkeintä ja mikä vähemmän tärkeää. Meidän on pienennettävä sosiaalivaltiota, vähennettävä sen yltäkylläisyyttä ja laajaa tarjontaa – kyllä, myös hankalin päätöksin. 

Meidän on saatava julkinen talous parempaan jamaan. Meidän on saatava menorakenne lähemmäksi käytettävissä olevia tulojamme. Emme voi luottaa jatkuvaan velkaantumiseen. 

Meidän on tehtävä näin juuri siksi, että kykenisimme kustantamaan kymmenen, kahdenkymmenen, kolmenkymmenen, viidenkymmenen vuoden päästä terveydenhuollon, välttämättömät sosiaalipalvelut, kuten lastensuojelun, perusturvaverkon työttömäksi jääneille, sairastuneille, välttämätöntä apua tarvitseville. Jotta voimme taata koulut, poliisit ja palolaitoksen, rajojemme suojaamisen ja maanpuolustuksen. Ne ovat tärkeimpiä, kaikkein tärkeimpiä. 

Asiaan kilpistyy käytännössä kaikki, mikä politiikassa on oleellista. Tai mitä politiikka ylipäätänsä on. 

Oppositiossa on hyviä ihmisiä ja taitavia poliitikkoja, jotka kyllä tietävät, että olen oikeassa. He tietävät, että hallitusta ei aja säästöpolitiikassaan viha ja julmuus, kuten he kyselytunneilla väittävät, vaan välttämättömyys ja huoli tulevaisuudesta. Mutta oppositiossa pitää opponoida – koska hallituksessa hallitaan. Liian monille kyse on vain ja ainoastaan suosion ja äänten kalastelusta. Katsantokanta ei ulotu kymmenen kahdenkymmenen vuoden päähän, vaan seuraaviin vaaleihin. Ja juuri siksi tässä jamassa ollaan, vuosikausien ylimielisen ja häikäilemättömän ”rahaa on”-politiikan takia. 

Minä haluan elää maassa, joka huolehtii omista heikoimmistaan ja auttaa niitä, jotka välillä elämässä kompastuvat. Kuten meistä useimmat. Tämä edellyttää kahta asiaa: 1. Julkisen talouden pitää olla kunnossa. 2. Menojen pitää olla tarkasti priorisoituja: kenelle, kuinka paljon, kuinka kauan. 

Kasvavalla velalla hyvinvointia ei voi rakentaa. Joku maksaa laskut, aina. Toisekseen mitä tulee sosiaalietuuksiin ja saamapuoleen, siellä pitää olla väestön vähemmistö. Enemmistön pitää rahoittaa, mutta myös kokea itse saavansa jotakin vastineeksi. Kaikki eivät voi olla saamapuolella. On kohtuutonta vaatia, että uupunut veronmaksaja subventoi sitä ja tätä palvelua hyvätuloisillekin tai rahoittaa asioita, jotka nyt vain sattuvat olemaan mukavia. 

Mikä muka ei olisi mukavaa toisen maksamana! Kaikkihan on mukavaa toisen maksamana! Mutta ei valtio saisi toimia näin. 

Sosiaalivaltiomme on ylipaisunut, ja se on heikkojen poliitikkojen syy. 

Hallituksemme saama kritiikki kuulostaa siltä kuin budjettia pienennettäisiin moottorisahalla, Argentiinan eksentrisen presidentin Javier Milein tapaan. Kieltämättä se olisi tarpeen, jotta tuloksia saisi nopeammin ja tehokkaammin. Mutta ei, budjettia ei pienennetä moottorisahalla, ei edes saksilla, vaan koalitiohallituksen hiukan kuivahtaneella punakynällä.

(Osa puoluevaltuuston puheenvuorosta 9.11.)

Islamisaatiosta ja naisten oikeuksista

/ Riikka / 5 kommenttia
Kuva: Matti Matikainen


Ihan tyypillinen ja joka päivä Suomessa arkipäivää oleva islamisaatio ryöpsähti esille Isis-sormimerkkiä esittelevän huippuosaajan vietyä Itäkeskukseen ohjeistuksen siitä, miten siveellinen musliminainen pukeutuu. Ohjeistuksessa ei ollut mitään ihmeellistä – näin iso osa musliminaisista pukeutuu, myös Suomessa. Peittävästi ja löysästi, jottei vieras mies näkisi hänen lihaansa ja muotojaan ja hiuksiaan. 

Kaikki tämän tietävät. Mutta joillekin teki ilmeisesti pahaa, kun tosiasiaa ei voinut vain sivuuttaa, kun se tuotiin julkeasti vapaan, tasa-arvoisen suomalaisen naisen ja miehen silmien eteen, vielä graafisesti.Sen sijaan, että se tapahtuu tuolla seinustalla, lähiössä, yhteisöissä, joihin emansipoitu keskiluokkainen suomalaisnainen ei välitä juuri kriittisesti katsella. 

Vihreitä myöten esitettiin pöyristystä. Samat puolueet, ihmiset ja tahot, jotka vuosikausia ovat halunneet ja vaatineet ja tuottaneet kehitysmaista ja erityisesti islamilaisista maasta tulevaa maahanmuuttoa Suomeen, esittävät tyhjiä kauhistelujaan. Samat ihmiset, jotka kehtaavat väittää, että islamilainen naiskäsitys kyllä sopii Suomeen, että sukupuolisegregaatio esimerkiksi uimahalleissaon ihan ok, että nainen vapaaehtoisesti vaatettaa itsensä piiloon ja niin edelleen. 

Se on hävytöntä. Samaan aikaan maassa tehdään ja tuomitaan kunniamurhia, lähetetään lapsia silvottavaksi ja oppimaan tavoille, vainotaan seksuaalivähemmistöjä, juutalaisia ja islamista vapautuneita naisia, kaunistellaan oppikirjoja, islamilaiset seurakunnat haluavat ostaa kirkkoja moskeijoiksi, kouluissa vietetään islamilaisia juhlapäiviä, mutta maksetaan korvauksia kristillisistä, ja niin edelleen. Tätä kaikkeahan tapahtuu koko ajan. Kansainvaellusten seurauksena. 

Millaista naiskäsitystä nämä yhdestä ohjeistuksesta pöyristyjät mahtavat ajatella moskeijoissa edistettävän? Liberaalia? Vai intersektionaalista? Millaisessa asussa luulette moskeijaan naisen pääsevän, sinne omalle puolelleen? 

Tekopyhää ja hävytöntä.

Toissa kesänä maassa oli kansallinen paniikkihätätila, kun valtiovarainministeriksi nimitetty on kutsunut blogissaan täyskaapua eli burkaa rumalla nimellä. Samalla nimellä kuin esimerkiksi Ruotsissa asuva itse islamista vapautunut kuuluisa feministi. 

Kuulkaa, ei tässä maassa moni poliitikko meidän perussuomalaisten lisäksi jaksa kiihtyä siitä, että jonkun pitää sellaiseen pukeutua, mutta hyvin moni kiihtyy siitä, jos sitä kutsuu rumalla nimellä. Ja tämä on juuri pointti tässäkin asiassa. 

Kuten muitakin arvoja, myös naisten oikeuksia puolustetaan konkreettisesti. Ei tyhjillä sanoilla. Niitä puolustetaan aina ja johdonmukaisesti, ei silloin tällöin ja satunnaisesti. Niitä puolustetaan, vaikka siitä saisi osakseen huutoa ja vastustusta. Islamin ja monien takapajuisten kulttuurien naiskäsitys on suomalaisten arvojen, sukupuolten välisen tasa-arvon, kanssa yhteensovittamaton. Piste. Mitä enemmän sallimme tätä tapahtua maassamme, joko katsoen sivuun tai jopa kannustaen, sitä enemmän asia on meidän.

(Osa puoluevaltuuston puheenvuorosta 9.11.)

Politiikassa ei riitä, että on oikeassa

/ Riikka / 5 kommenttia

Mitäs minä sanoin! Kyllä me perussuomalaiset tuon tiesimme! Varoitimme tästä!

Ei ole kovin vaikeaa keksiä poliittisia asioita ja kehityskulkuja, joista populisti- tai protestipuolueeksi haukuttu perussuomalaiset on ollut oikeassa.

Maahanmuutto, tietenkin. Todistamme tismalleen niitä ilmiöitä, ongelmia ja nopeasti eteneviä kehityskulkuja, joista olemme puhuneet jopa muutaman vuosikymmenen. Se, mikä vielä muutama vuosi sitten suvaitsevaisen kaupunkilaisliberaalin mukaan oli ”pelkkää persun irrationaaliseen pelkoon ja muukalaisvihaan perustuvaa vastustusta”, on nyt konkretisoitunut jo useimmille.

Peruskoulun alasajo huikentelevaisilla opetussuunnitelmilla, opettajan auktoriteetin purkaminen, vaatimustason lasku ja ongelmien katsominen sormien läpi. Ja samaan aikaan avoimet luokkatilat, inkluusio ja julmetusti mobiilihärpäkkeitä. Tietenkin tiesimme, miten tässä valitettavassa lapsiin kohdistetussa ihmiskokeessa käy. Varoitimme siitä.

EU:n elpymispaketti, kun oli pakko saada koronan takia lisää massia jäsenvaltioihin. Kun kerran EU:lle annetaan pikkusormi, se vie koko käden. Espanjassa ja Portugalissa lasketaan valtavasti veroja ja suunnitellaan nelipäiväisiä työviikkoja, Italia korjaa turistinähtävyyksiä ja remontoi ikkunoita – siinä se koronapaketti, jonka takaisinmaksaminen ei ole vielä edes alkanut. Ja kun kerran virhe sallittiin, nyt on tulossa lisää – komission uumenissa suunnitellaan uutta velka- ja tulonsiirtomekanismia ja koko budjetin rakentamista niin, että komission oma valta kasvaa jäsenmaiden kustannuksella. Tätä ei Suomi kuulemma halunnut, mutta sitä saatiin.

Tiesimmekö tämän? Totta kai tiesimme. Vaikka kaikki muut haukkuivat meitä Putinin pussiin pelaamisesta ja vaikka mistä, vastustimme loppuun saakka yhteisvelkaan ja tulonsiirtoihin perustuvaa koronaveivausta. Kaikki, mistä varoitimme, on toteutunut – epäselvästä rahojen käytöstä alkaen.

Entäs se poseeraukselle perustuva ilmastokunnianhimo? Kerroimmeko, että oleellista on tehdä käyttökelpoisen teknologian ja talouden mahdollistamia toimia irti fossiilisista polttoaineista, mutta ei kuvitella liikoja eikä varsinkaan rokottaa kotitalouksia ja yrityksiä liiallisella sääntelyllä ja kustannuksilla? Kyllä. Ja se vuosi 2035 – kuinka monta sataa kertaa me olemme kertoneet, että hiilineutraalisuustavoite ei tule toteutumaan, mutta siihen hirttäytyminen tulee aiheuttamaan lisää ongelmia? Siltä tosiaan näyttää.

Listaa olisi helppo jatkaa.

Oikeassa oleminen voi hivellä joidenkin mieltä, mutta onko siitä mitään hyötyä? Jos nyt vaikkapa seuraan pääkaupunkiseudun maahanmuuton ongelmia, joista puhuimme jo 20 vuotta sitten, itseäni lähinnä surettaa. Miten tämä voi olla näin vaikeaa? Miksi ihmiset eivät ymmärrä? Miksi poliitikot eivät ymmärrä?

Politiikassa ei riitä, että on oikeassa. Se on oikeastaan ihan sama. Perussuomalaiset ei tule saamaan lisäpisteitä tai kiitosta oikeassa olemisestaan. Ennen kuin huomaakaan, joku muu puolue vie ”asiasi” ja väittää sitä omakseen.

Politiikassa on tehtävä muutoksia, ajettava lainsäädäntöä, joka puuttuu ongelmiin. Sitä tehdään vain hallituksessa, hyvin harvoin vähääkään sen ulkopuolella. Laajapohjaiset koalitiohallitukset voivat näyttää surkean tehottomilta ja hitailta välineiltä ajaa omaa politiikkaa, mutta muita vaihtoehtoja ei ole. Siksi me olemme hallituksessa ja taistelemme joka päivä näidenkin asioiden eteen. Mikään ei synny itsestään. Politiikka on myös ääntä ja melua – jatkakaamme edelleen puhumista ja melskaamista ja ongelmien esiin nostamista. Mutta samaan aikaan on muistettava, että vain se ei riitä.

Oikeassa oleminen, nolla pistettä.

Uusi lainsäädäntö, kymmenen pistettä.

(Kolumni on julkaistu Perussuomalainen-lehdessä lokakuussa 2024.)

Puhutaan suomalaisuudesta

/ Riikka / 2 kommenttia

Suomalaisuus on suomalaisten historiaa ja tulevaisuutta. Suomi on suomalaisten koti, itsenäinen kansakunta ja kansanvaltainen valtio. Suomi on myös kieli, olemisemme kielellinen perusta.

Historia ei tule valmiiksi eikä kulttuuri ole muuttumaton. Silti voimme usein verraten helposti kertoa, mitä suomalaisuus on, mitä siihen kuuluu ja mikä on meille vierasta. Useille suomalaisuus tuntuu sydämessä, toisille se on käytännöllisempää.

Joidenkin mielestä suomalaisuus ei ole mitään tai se voi olla ihan mitä tahansa. Jätän nämä huomiot kinaamaan keskenään.

Globalisaatio, internet, siirtolaisuus ja monet muut tekijät vaikuttavat kulttuuriimme. Jos emme itse halua puolustaa suomalaisuutta ja suomen kieltä, ne rapautuvat. Kukaan muu ei puolusta suomalaisuutta kuin suomalaiset itse.

Mikään perinne, asenne tai toimintatapa ei varmasti yksinään ole suomalaisen kulttuurin ydin. Suomalaisuus on ainutlaatuinen yhdistelmä kieltä, tapoja, arvoja, symboleita ja muita asioita.

Oma suomen kielemme on reilun 5 miljoonan puhujan minimaalinen vähemmistökieli yli 8000 miljoonan ihmisen maapallolla. On meistä itsestämme kiinni, säilyykö suomi jälkipolviemme kielenä.

Suomessa on tietenkin toinenkin virallinen kieli, ruotsi. Ruotsia puhuu äidinkielenään noin 5 prosenttia suomalaisista.

Oma suomalainen kulttuurimme ja elämäntapamme on reilun 5 miljoonan suomalaisen minimaalinen vähemmistökulttuuri yli 8000 miljoonan ihmisen maapallolla. On vain meistä itsestämme kiinni, elävätkö jälkipolvemme suomalaisen kulttuurin ja elämäntavan ympäröiminä myös tulevaisuudessa tällä pohjoisella niemellä, jota Suomeksi kutsumme.

Kun arvioimme asioita tasa-arvon ja syrjimättömyyden kautta, eivät kaikki kulttuurit ja elämäntavat ole yhtä hyviä. Yli 8 miljardin ihmisen maapallolla on esimerkiksi lukemattomasti kulttuureita, joissa naiset eivät ole tasa-arvoisia miehen kanssa, joissa vähemmistöjä syrjitään mitä hirveimmillä tavoilla ja joissa esimerkiksi vieraiden uskontojen harjoittaminen ei ole lainkaan mahdollista.

Suomalainen elämäntapa on taannut kehityksen täällä pohjolassa. Me suomalaiset olemme tutkimuksissa vuodesta toiseen olleet jopa maailman onnellisin kansa. Me, alle 6 miljoonaa suomalaista. Tuskin suomalaisesta ja pohjoismaalaisesta kulttuurista huolimatta, vaan ennemminkin juuri sen takia.

Mielestäni on velvollisuutemme taata aiemmilta suomalaisilta sukupolvilta perimämme osin hiellä ja verellä rakennettu vapaa, tasa-arvoinen, vauras, ympäristöstä huolehtiva Suomi lapsillemme, joilta se on meillä lainassa, vähintään yhtä turvallisena, tasa-arvoisena ja vapaana.  

Suomalaisuus ei ole valmis eikä sitä pidä eikä sovi pysäyttää. Se on kehittynyt vuosisatojen ajan. Ei tietenkään aina välttämättä parempaan suuntaan.

Mitä tahansa suomalaisuus ei ole. Jos se joskus on mitä tahansa tai samaa kuin moni muukin, sitä ei enää ole.

Suomen tulevaisuus on kulttuurimme, työhön perustuvan hyvinvointimme, itsenäisyytemme, elämäntapamme ja kielemme tulevaisuus.

(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa lokakuussa 2024.)

Tietenkin Suomella on oikeus suojata itseään

/ Riikka / 8 kommenttia

Tänään viimein on se päivä, kun poikkeuslaki välineellistetyn maahantulon torjumiseksi saapuu eduskunnan suureen saliin. Tänään on mietinnön ensimmäinen käsittely ja mitä ilmeisimmin perjantaina toinen. Silloin varmistuu, saako hallituksen tärkeä esitys vaadittavan kannatuksen eduskunnassa. Olen erittäin pettynyt, mikäli näin ei olisi. Kyse on kansallisesta turvallisuudestamme, suvereniteetistamme, oikeudestamme suojata rajaamme.


Oikeusvaltion on voitava suojella itseään, vaikka toimenpiteet olisivat kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden vastaisia. Mikäli vihamielinen valtio käyttää lainsäädännön mahdollisuuksia hyväkseen tehdäkseen pahaa, oikeusvaltion on toimittava. Kyse on arvojen ja oikeushyvien järjestykseen asettamisesta. Hierarkiassa oman maan suojaaminen menee todellakin ylimmäksi.

Hallitus on tällä esityksellä varautunut siihen, että Venäjä jatkaa turvapaikkaa hakevien siirtolaisten välityksellä painostamista pitkäaikaisesti ja että painostaminen saa aiempaa laajempia ja vakavampia muotoja. Laki saattaa jo itsessään toimia ennaltaehkäisevästi. On täysin välttämätöntä, että Venäjän mahdollisuudet käyttää turvapaikkajärjestelmää Suomeen ja EU:hun kohdistuvan vihamielisen vaikuttamisen välineenä kyetään mahdollisimman tehokkaasti estämään.

Esityksessä on kyse demokraattisen oikeusvaltion puolustautumisesta vakavan itsemääräämisoikeuden ja kansallisen turvallisuuden uhkan muodostavaa vieraan valtion vihamielistä vaikuttamista, painostamista ja hybridihyökkäystä vastaan.

Mikäli oikeusvaltion täysivaltaisuus ja kansallinen turvallisuus ovat vaarassa, oikeusvaltiolla täytyy olla oikeus ryhtyä toimenpiteisiin.

Esitystä vastustavien mielestä näin ei ole. Heidän mielestään turvapaikanhakuoikeus menee kansallisen turvallisuuden ja maan itsemääräämisoikeuden edelle. Heidän mielestään Venäjä saa siis päättää, kuka Suomeen tulee ja millä tarkoituksella. Heidän mielestään oikeuksien väärinkäyttö – ja jopa ”lawfare” eli lain ja liberaalien oikeuksien hyödyntäminen sodankäynnin välineenä – on käytännössä sallittua, koska kaikkein tärkeintä on yksilön oikeus hakea turvapaikkaa.

Tuollainen maailmankatsomus ja arvomaailma todellakin on eri kuin perussuomalaisilla.

Tämä laki on saatava maaliin.

Joulukirjoitus valosta

/ Riikka / 33 kommenttia

Joulu on kahtalainen. On se virallinen, sallittu, nätti, ehkä hymistelty. Päivitellään kiirettä ja kun ei ole ehtinyt ja että jaksaakohan riittävästi siivota. Mutta sitten kuitenkin: Hyvää joulua, levätkää, olkaa rakkaiden kanssa! Aattoillan hämärtyessä saapuu kiireeseen lempeys, rauha, lämmin raukeus. Kaunista, ei liian materialistista, syvää, kiitollista. Ystäville kuva höyryävästä glögistä ja uusista villasukista.

Sitten on se toisenlainen. Perheriitoja, liikaa alkoholia ja aatto paikallisessa, lapsia, joita kukaan ei näe eikä kuule, lapsia, joille kukaan ei laita joulua, yksinäisyyttä ja surua, jossa jokainen laulu, valo ja ihanaa-huudahdus sattuu. Monilla ei ole läheisiä, monilla ei ole siedettäviä läheisiä, jotkut ovat aivan yksin. Surua ja tragedioita, haavoittunutta aikaa. Joulu saa aikaan pakokauhua ja kerryttää tuskaa. Pahinta, jos ei ole vielä edes sanoja sen kuvaamiseen.

Olen itse kokenut monenlaisia jouluja. Jaan kuitenkin yhden henkilökohtaisen muiston joulun ympärillä olevasta vuodenajasta. Vaikka siinäkin on surua ja tuskaa, se on silti rohkaiseva ja mahdottoman elämällinen.

Vuoden pimein aika, ei ole paljon luonnonvaloa. Se on itseasiassa todella kortilla. Mutta kun valo tähän aikaan vuodesta saapuu, se on poikkeuksellisen herkkää ja kaunista. Joulukuun ja tammikuun valo, vesiväriakvarellien maalaama taivas, utua, niin alhaalla elävä aurinko, että joudut melkein nousemaan varpaillesi yltääksesi kaupunkisiluetin yli sen sanomaan. Se on minun mielestäni maailman kaunein valo, Suomen joulukuun ja tammikuun harvinainen valo.

Vuosia sitten menetin syntymättömät kaksospoikani juuri ennen joulua. Naistenklinikan pihassa välkkyi kuusi, lunta oli valtavasti. Aattona lauloin punaisessa kyläkirkossa Varpusta jouluaamuna ja Walking in the Air ja ajattelin, etten selviä. Viisi vuotta myöhemmin menetin vielä syntymättömän tyttövauvan, muutama viikko joulun jälkeen. Jorvin sairaalan kuusi oli raahattu juuri pois. Oli taas lunta ja pakkasta. Selvisin vielä paljon vähemmän.

Yksi asioista, joka noilta mustilta ajoilta on jäänyt mieleen, on se valo. Vaikka sen havaitseminen liittyy hyvin selvästi näihin tapahtumiin, se ei lainkaan ahdista tai tee surulliseksi. Päinvastoin. Alusta saakka se on lohduttanut ja tuonut toivoa ja voimaa. Perheemme pienet enkelit lähettävät valoa, luonto on hiljainen, mutta vakaa, valo on harvaa ja heikkoa, mutta sellaista elämäkin monesti on.  

Tänä vuonna havaitsin valon viikko sitten Länsiväylällä. Kellon ympäri vaativa työ ja jatkuva kiire eivät aina anna havaitsemiselle eikä herkkyydelle tilaa. Usein ei ehdi edes katsoa ikkunasta ulos. Mutta nyt näin sen, ministeriauton ikkunasta, jossakin Espoon ja Helsingin rajamailla, meren yllä, täydellisenä, maailman kauneimpana, jumalallisena. Ystävällinen kuski vähän hidasti, ja sain siitä kuvankin. Nopea räpsäys ei vangitse kokonaisuutta, mutta omalle muistolle se on tärkeä. Tälle joululle se riitti. Aattona sytytämme haudoille kynttilöitä ja kiitämme siitä, mitä meillä on. Paljon rakkautta, terveyttä, iloa ja onnea.

Hyvät lukijat, valo voittaa aina. Toivotan teille ja läheisillenne rauhallista joulua.