koulutuspolitiikka

Koulutususkovaiset, konsultit ja hygieniapassit

/ Riikka / 2 kommenttia

Oikeus koulutukseen on perusoikeus, jonka toteutuminen turvataan lainsäädännössä määritellyllä oikeudella maksuttomaan perusopetukseen sekä yleisellä oppivelvollisuudella.

Sivistyksellisiin oikeuksiin kuuluu myös, että julkisen vallan eli valtion ja kuntien on turvattava jokaiselle Suomessa asuvalle yhtäläinen mahdollisuus saada kykyjensä ja tarpeidensa mukaisesti myös muuta koulutusta sekä kehittää itseään varattomuuden sitä estämättä. (Opetus- ja kulttuuriministeriö)

IMG_1176

Tiedepolitiikan painopisteitä ovat korkeakoulujen profiiloitumisen tukeminen ja toiminnan vaikuttavuuden tehostaminen, korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten yhteistyö ja työnjako, tutkimusinfrastruktuurien vahvistaminen ja kansainvälisyyden lisääminen. (Opetus- ja kulttuuriministeriö)

Suomea, kuten monia muitakin länsimaita, vaivaa sokea koulutususko. Sen pohjalla on ajatus, että koulutus on eräänlainen tae paitsi yksilön kehittymisestä, myös yhteiskunnan ja valtion edistymisestä. Koulutus auttaa kilpailussa. Osin ajatus on tietysti totta, mutta muuttuneessa globaalimaailmassa ja yhä pahenevan työttömyyden aikana se saa kieroja ilmentymismuotoja.

Koulutususkon kanssa esiintyy koulutusinflaatiota, nollakoulutusta ja valtavaa byrokratiaa. Koulutusinflaatio tarkoittaa sitä, että työtehtäviin ja statuksen nostoon vaaditaan jatkuvasti yhä enemmän opintoja ja koulutusta. ”Korkeakoulutus” ei tarkoita enää yhtään mitään, kun suurella osalla ihmisistä sellainen on. Toisaalta lukuisat täydennyskurssit tai korkeat arvosanat eivät välttämättä takaa nekään mitään, jos alla oleva ala on väärä tai henkilölle sopimaton. Mikko Aron väitöskirjan mukaan yhä useammasta maisterista tulee alempi toimihenkilö, samalla kun opistotutkinnot ovat muuttuneet lähes arvottomiksi. Toisaalta jos löytyy muunlaista inhimillistä ja sosiaalista pääomaa, konsultiksi voi alkaa yhtä hyvin suoraan peruskoulusta tai sitten vaikkapa ministeriuran jälkeen.

Viime viikkoina on taas yltynyt puhe ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen yhdistämisvaatimuksista – tällä saavutettaisiin tietysti ennen muuta tehokkuutta. Amkilaiset haluavat opinahjoonsa vieläpä ammatillisen tohtorintutkinnon. Yliopistosta maistereita valmistuu myös sellaista tahtia, että muutamaa perusalaa lukuun ottamatta tutkinto ei useinkaan takaa uraa. Kanditutkintojen korostaminen ei ole tuonut odotettuja tuloksia. Tiedeyliopistot eivät ainakaan vielä toistaiseksi (onneksi) kykene samanlaiseen välittömään markkinakäypään tuottoon kuin käytännöllistä koulutusmassaa tuottavat ammattikorkeakoulut, mutta tahtoo se sivistys kyllä universitasin arvoistakin jo kuolla.

Nollakoulutus tarkoittaa sitä, että koulutuksen reaalinen merkitys – paperin ulkopuolella – on vähäinen. On vaikea ymmärtää, miksi yksinkertaisiin duunariammatteihin pitää opiskella useita vuosia. Vielä vaikeampi on ymmärtää sitä, että esimerkiksi ulkomailla vuosikymmenet ravintola-alalla toiminut laitetaan istumaan koulunpenkille suorittamaan opintoja ja erilaisia passeja, jotta hän voisi työskennellä pätevänä Suomessa. Kaikkein järjettömintä on silti se, että ihmisiä laitetaan kouluttautumaan aloille, joilla ei ole työpaikkoja. Tämä maa on täynnä koulutussuuntauksia, erilaisia höpsänköpsän tutkintoja, joilla ei käytännössä tee yhtään mitään.

Byrokratia ja kaiken näennäisyys tulevat mukaan, kun ilmiötä tarkastellaan koulutususkovaisten käsitteiden ulkopuolelta. Sen hetken, kun ihminen kuluttaa koulunpenkkiä – usein aivan liian kauan verrattuna koulutuksen vaativuuteen – hän on osa kaunista tilastoa: Nuori, joka ei ole syrjäytynyt. Aikuinen, joka täydentää osaamistaan. Maahanmuuttaja, joka on integroitunut.

Kun koulu on ohitse, tulee liian usein ruma muutos tilastoon tai vähintään henkilökohtainen turhautuminen.

Myös ylemmillä asteilla asiasta tehdään yhä vaikeampi. Ensi vuodesta alkaen on huomattavasti haastavampaa päästä haluamalleen alalle, jos on noudattanut holhousvaltion vaatimuksia ja opiskellut sitä ennen jotakin toissijaista. Toivottavasti opinto-ohjaus edes on nykyään hieman tasokkaampaa ja reaalimaailmaan kiinnittynyttä  – ja tavoittaa myös lahjakkaita nuoria, ei pelkkiä syrjäytymisvaarassa olevia. Jotta oikein valitseminen heti ensimmäisellä kerralla olisi edes teoriassa mahdollista.

Viimeksi tänään Hesari oli huolissaan siitä, mihin nuorten enää kannattaa kouluttautua. Esiin nousevat aina samat sairaanhoitaja, lähihoitaja, erityisopetus – vanhuuttaan kirskahtelevan ja kansainvälisen hyvinvointiyhteiskunnan unelma-alat. Nyt uusimpina mukaan ovat tulleet muun muassa turva-alan työntekijät. Ettei tällä vain olisi mitään tekemistä turvattomuuden lisääntymisen ja poliisipalveluiden vähentymisen kanssa.

Harvoin pohditaan muiden akateemisemmin suuntautuneiden nuorten valintoja. Eikö amkeihin ja yliopistoon pyrkiville pitäisi sanoa, että kaikki eivät voi olla viestintäasiantuntijoita, kulttuurialan huippuammattilaisia tai yhteiskunnallisia visionäärejä? Että vaikka historia, kielet ja politiikka ovat ehkä kiinnostavia, niitä ei kannattaisi mennä opiskelemaan kuin siinä tapauksessa, että tiedät todellakin olevasi jotakin spesiaalia. Jopa aineenopettajien ahdinko on paikoin syvää eikä todellakaan tarjoa enää varmaa tienestiä eläkepäiviin saakka. Toisaalta kaikista ei voi tulla lääkäreitä. (Personal trainereita ehkä voi – tämä ryhmä näyttää jo ylittäneen muutaman vuoden takaisen sisustussuunnittelijoiden buumin.)

Erilaisten opinahjojen sisäänottomäärät ovat edelleen järisyttäviä. Esimerkiksi toimittajia ja viestintäalan ihmisiä koulutetaan Suomessa lukuisissa oppilaitoksissa ja korkeakouluissa, vaikka pitkän linjan toimittajienkaan työtilanne ei ole ruusuinen. Sama koskee yhteiskuntatieteilijöitä, humanisteja ja lukuisia matemaattis-luonnontieteellisen aloja. Toisaalta lääkäreitä ei edelleenkään kouluteta tarpeeksi, ja niinpä priimukset taas kohta kilpailevat 0.005 pisteen marginaaleista pääsykokeissa. Professiota ohjataan opiskelijamäärien kautta erittäin tehokkaasti.

Koska useimmat opinahjot ovat näennäisesti kuin yrityksiä mutta valtion vahvassa ja hellassä halauksessa, niillä ei ole minkäänlaista kannustetta vähentää sisäänotettavia. Päinvastoin, useimmat koulut saavat lisää rahaa sen perusteella, paljonko ne väittävät kouluttavansa. Ei ole ihme, että koulutusrakenne imee uusia tutkinnon haluajia ulkomailta. Myös yliopistot saavat lisärahaa ulkomaalaisista – seikka, jota en kaikkien usko tietävän. Ja hetkisen Suomi loisti, niin Pisassa kuin kilpailukyvyssä.

Yliopistoissa on edelleen opiskelijoina huippuja, mutta myös uuvuttava määrä ihmisiä, joiden ei siellä pitäisi olla. Saman olen kuullut koskevan amkeja. Taso laskee hälyttävästi, mikä on yksinkertainen seuraus opiskelijamäärien kasvusta ja alempien koulutusasteiden ongelmista. Jos kerran peruskoulu voi jo niin huonosti (siis osa kouluista), ei mannaa voi syntyä ylemmilläkään asteilla. Valtio vielä silti sätkii ”koulutuksellisen tasa-arvon edistämiseksi”, viime viikolla 26.5 miljoonalla eurolla.

Seuraavaksi voisimme yrittää tasa-arvoa vaikka sillä keinolla, että kukaan ei opiskele yhtään mitään. Globaalissa kilpailussa häviämme kuitenkin, näillä spekseillä.

Koulushoppaamisesta

/ Riikka / 3 kommenttia

Aika ajoin politiikan ja tutkimuksen piiristä nousee tuttu narina koulushoppaamisesta. Kun lukiorankingit julkaistaan, narina yleensä yltyy. Nyt asiasta ovat avautuneet muun muassa Juha Sipilä ja Paavo Arhinmäki. Olen itsekin useasti ottanut keskusteluun osaa mm. Hesarissa. Kuulun sekä poliittisesti että käytännöllisesti siihen porukkaan, joka kannattaa vapaata kouluvalintaa. Olen ”shopannut” jo kahdelle lapselle muun kuin lähikoulun, yksi on soveltuvuuskokeita käyttävässä ”eliittikoulussa” ja myös jatkossa aion jatkaa ”kyseenalaista” toimintaani, kun kouluvalinnat tulevat jälleen eteen.

Kun itse kävin koulua, mitään syytä shoppaamiseen ei ollut, vaikka valintaa silloinkin oli. Yläasteelle menin lukemaan klassisia kieliä, lukio keskittyi ilmaisutaitoon. Hyvä keskiarvo vaadittiin sisäänpääsyyn. Molemmat koulut olivat selvästi ”eliittikouluja”, mikäli haluamme käyttää tätä nykykielistä, usein pejoratiivista käsitettä. Koska itse en huonommasta tiennyt, en pitänyt niitä mitenkään ihmeellisinä. Eivätkä ne ihmeellisiä olleetkaan. Mistä tahansa koulusta kai tuolloin saattoi saada hyvän opetuksen, hyvässä ympäristössä, vaikka ongelmaton ei koulumaailma tuolloinkaan ollut.

Maailma on muuttunut. Etenkin pääkaupunkiseudulla on erittäin merkittävää, missä asut ja toisaalta mihin kouluun lapsesi laitat. Hyvien ja huonojen koulujen erottelu ei ole päivänselvää, mutta se, mitä todellisuudessa näkyy tapahtuvan, kertoo ihmisten tekemistä tulkinnoista: maahanmuuttajat ja muut alemmat sosioekonomiset ryhmät sijoittuvat tiettyihin kouluihin, muut valitsevat joko toisen asuinalueen (ja sitä myötä koulun) tai pelkän koulun. Se, että näin ”ei saa” tehdä, ei muuta asiaa. Yleensä vanhemmat haluavat lapsilleen hyvää. Vaikka tietynasteinen heterogeenisyys luokassa ja koulussa olisi hyväksi, sitä ei voi olla lukuisten kielten, kulttuurien ja tapojen sekamelska, jonka alle lapset – sekä suomalaiset että maahanmuuttajat – jäävät. Näin näyttää ajattelevan myös suurin osa opettajista, vaikka OAJ ja muut tahot tosiasioita yleensä pimittävätkin.

Eikä ongelma tietenkään ole vain kouluissa vaan asuinalueissa. Hesari vertaili eilen kaukaisten maakuntien ja Helsingin välisiä asuntojen hintoja. Ihan yhtä hyvin olisi voinut verrata vaikka Kontulan hintoja Länsi-Helsinkiin, sillä ero on yhtälailla järkyttävä – ja kyse on samasta kaupungista! Hinta, jolla Kontulasta saa viisiön (Etuovessa hintapyyntö 148t), ei suuressa osassa Suomen suuria kaupunkeja riitä mihinkään. Ja Helsingin piti olla kallis! Riippuu todellakin siitä, mitä kohtaa kaupungista katsoo.

Anna-Maja Henrikssonin väite siitä, että mitä heterogeenisempi luokka on, sitä parempia tuloksia koulussa syntyy, on julmalla tavalla väärä ja kertoo poliitikkojen uskomattomasta kyvystä vääristellä todellisuutta omien agendojensa mukaiseksi. Kysymys ei myöskään ole siitä, että maahanmuuttajaluokkia vastassa olisi ”rikkaiden vanhempien lasten luokkia”, kuten Henriksson väittää. Aivan tavalliset vanhemmat välittävät lastensa koulusta – juuri siksi, kuten Arhinmäki korostaa, koska koulu on lapselle merkittävä sosiaalinen yhteisö ja kiinnekohta yhteiskuntaan. Siitä on paljon kiinni. Ei läheskään niin paljon kuin perheestä, mutta mahdollisesti seuraavaksi eniten.

On täysin loogista, että kun yhteiskuntaan tekemällä tehdään huono-osaisuutta ja erilaisuutta, kynnelle kykenevät pyrkivät valitsemaan toisin ja turvaamaan oman asemansa. Niinhän tekevät maahanmuuttajatkin! Lukuisissa tutkimuksissa on todettu, että ne maahanmuuttajat, joilla integrointi yhteiskuntaan onnistuu, ovat hyvin innokkaasti lähtemässä maahanmuuttaja-alueilta. Heti kun tulotaso antaa myöten, valinta kohdistuu muualle. He myös osaavat vaatia lapsilleen kouluympäristöä, jossa erilaisuutta ei ole liikaa.

Poliitikkojenkin olisi syytä ymmärtää, että avainasia ei ole erilaisuus – sehän on pelkkä käsite. Oleellista on se, mitä tuo erilaisuus todellisuudessa tuottaa.

Tiettyyn pisteeseen asti se todella saattaa olla avarakatseisuutta ja suvaitsevaisuutta.

Mutta tämän yli on menty jo moneen kertaan. Silloin liika erilaisuus tuottaa ongelmia.

Vuonna 2012 kirjoitin näin:

Mikä oikeastaan aiheuttaa koulujen eriytymistä?

HS-gallupissa (22.10) todettiin, että vanhemmat eivät halua rajoittaa oikeutta valita lapselleen muu kuin lähikoulu. Tutkija Venla Bernelius oli toista mieltä ja totesi, että tällainen oikeus lisää epätasa-arvoa. Koulujen erojen kasvu vaikeuttaa oppimista. Helsinki seuraa valitettavalla polulla esimerkiksi Ruotsia, missä koulujen erot ovat suuria. Niitä ei ole saatu kurottua umpeen edes mittavalla positiivisella syrjinnällä eli tukemalla taloudellisesti huonompien alueiden kouluja enemmän kuin muita.

Berneliuksen tarjoama logiikka on ontuvaa paitsi normaalin lapsensa koulunkäynnistä kiinnostuneen vanhemman myös kausaalisuhteista ymmärtävän tutkijan näkökulmasta: mikä siis on syynä mihin? Miten se, että kaikilla on oikeus valita, lisää epätasa-arvoa? Tietenkin asiassa viitataan oikeutettuun näkemykseen siitä, että heikompia pitää tukea enemmän. Todenmukaisemmin asia tässä yhteydessä esitettäisiin sanoen, että ”parempiosaisten” tulee kurjistua, jotta ero heidän ja ”huonompiosaisten” välillä olisi pienempi. Idea toimii progressiivisessa verotuksessa, mutta ei koulun valinnassa.

Ongelma on, että väestömme on tosiasiallisesti sosioekonomisesti ja etnisesti enemmän jakautunutta kuin esimerkiksi 1980-luvulla, jolloin mitään syytä koulujen valikointiin ei ollut. Oppilasmassa oli itsessään tasaista. Sama pätee vielä selkeämmin Ruotsiin. Mikä siis on ongelman tärkein syy?

Vapaan kouluoikeuden vastustamisen taustalla on myös oletus siitä, että ”parempiosaiset” lapset kykenevät paremmin selviytymään ”huonompiosaisten” lasten keskuudessa tai siis, että heidän oppimistuloksensa eivät heikenny suhteessa yhtä paljon, vaikka oppimisympäristö olisikin heikko. Viime aikoina HS:ssa on ollut useita kirjoituksia koulujen ongelmista, jotka nimenomaan puhuvat tällaisiakin oletuksia vastaan. Milloin tilanteen voi sanoa olevan epätasa-arvoinen ”parempiosaisia” kohtaan?

Kouluvalinnan oikeutta rajoittava tasauspolitiikka on hyvin ongelmallista eikä vähiten siksi, että se ei puutu varsinaiseen ongelmaan. Myöskään vanhemman, joka välittää siitä, että hänen lapsensa koulu on hyvä ja rauhallinen, ei pitäisi olla syytettyjen penkillä.

Mitä enemmän eriytymisen merkit alkavat näkyä – kadulla ja mediassa – sitä enemmän kouluja ”shopataan”. Mikäli tämä oikeus evätään, kiihtyy todennäköisesti asuinalueiden eriytyminen, kun on yhä oleellisempaa asua ”oikealla” alueella. Pääosa ihmisistä ei elä ennakkoluulojen vallassa, vaan näkee, mitä tapahtuu, ja vastaa tähän.

Poliitikkojen narina aiheen ympärillä on ymmärrettävää, mutta luulen, että asia kääntyy vain itseään vastaan. Tasa-arvon ja monikulttuurisuuden ihanteet törmäävät todellisuuteen. Koulu kuuluu ihmisten henkilökohtaiselle areenalle, vaikka sillä on erittäin merkittävä julkinen, yhteiskunnallinen ja kulttuurinen merkitys. Suomen kansa on ennenkin suuttunut, kun sitä on liiaksi yritetty kouluttaa tosielämää paremmaksi. Jos tämä todellisuus on meille tänne tuotettu (ja sitä vielä halutaan tuottaa lisää!) – enkä nyt puhu pelkästä maahanmuutosta – me vastaamme siihen. Asia on päivänselvä eikä vaadi sen suurempia ideologisia paloja puoleen eikä toiseen.