Maailmalla, hiukan Suomessakin, on viime vuosina nähty yhä enemmän valtavirrasta ponkaisevia kriitikoita, jotka tunnistavat yhteiskuntien ongelmia, ehkä jopa tunnustavat monikulttuurisuuden vikoja, mutta eivät kuitenkaan pääse puusta pitkään. Heidän järkensä on usein sen verran säkenöivää, että poliittisista mieltymyksistään huolimatta he eivät voi allekirjoittaa kaikkein mielettömimpiä oikeamielisten liberaalien väitteitä ja näkemyksiä.

Muutama viikko sitten julkaistiin Euroopan parlamentissakin näkyvyyttä saanut (ks. Halla-ahon kirjoitus tilaisuudesta) eurooppalaista maahanmuuttopopulismia luotaava teos, jossa tehokkaasti sekoitetaan niin kutsuttua teoriaa politiikkaan ja ”yleisesti hyväksyttäviin” tosiasioihin. Tässä ei toki ole mitään ihmeellistä, sillä onhan suurin osa akateemisesta aihepiirin virallisesta ”tutkimuksestakin” samanlaista. Bloggaukseni aiheeseen kirja liittyy sikäli, että myös tämän teoksen profiilia nostamaan on saatu muutama luonnehdintaani sopiva henkilö. Jokunen järjen valo keskellä eufemismeja ja kiistatonta ideologista paukutusta.

Näiden kriitikkojen mukaan yhteiskunnissamme todella on ongelmia, joihin valtavirtapoliitikot eivät useinkaan puutu – ”populisteja” versoaa siis ainakin osin oikeutetusti, koska nämä ongelmat tarjoavat väylän kerätä lyödyn kansan mandaattia. Lähtökohta siis on kuin onkin täysin toisensuuntainen kuin ytimeltään palavilla liberaaleilla, joiden mukaan mitään ongelmia ei edes ole – paitsi rasismi, yhdenvertaisuuden puute, epätasa-arvo sekä ilkivalta ihmisoikeuksia vastaan – ja maahanmuuttovihamieliset ryhmittymät sikiävät lähinnä saatanasta.

Halla-aho mainitsi tekstissään, että julkistuksessa kuultiin myös maltillisia alustuksia. Vaikka hän ei tarkemmin kerro, uskon yhden ”varsin hyvän” alustajan olleen brittiläinen Kenan Malik. Malik kuuluu juuri tekstin alussa luonnehtimiini henkilöihin. Muun muassa hänen monikultturismin ja sananvapauden rajoitusten vastaiset kritiikkinsä ovat usein loistavia – erityisesti hän on perehtynyt Salman Rushdie’n tapaukseen. Hän eroaa monista myös erinomaisella kielellään, joka on erittäin selkeää ja tarkkaa. Hän ei pelleile monimerkityksellisyyksillä eikä kikkaile sanaleikeillä, kuten (oikeamielisillä ja pirun fiksuilla) akateemisilla ajattelijoilla yleensä tapana on.

One way in which people have felt this change is as a crisis of political representation, as a growing sense of being denied a voice, and of political institutions as being remote and corrupt. The sense of being politically abandoned has been most acute within the traditional working class, whose feelings of isolation have increased as social democratic parties have cut their links with their old constituencies. (Malik, Preface, European Populism and Winning the Immigration Debate)

Kuitenkin jälleen – niin Malikin kirjaan kirjoittaman luvun kuin hänen tilaisuudessa pitämänsä alustuksen perusteella – hän vain kuvailee. Hän kuvailee tosiasioita, jotka ovat kaikkien nähtävillä. Jos akatemiassa tai akateemisen ajattelun ylätasoilla edes deskriptiivinen yhteiskuntien analyysi olisi yleistä (ja sallittua), hänen kirjoituksessaan ei olisi mitään ihmeellistä. Mutta siinä on, koska se on hänen kaltaiselleen akateemisesti suuntautuneelle kriitikolle ja ajattelijalle ja ennen muuta edustamalleen rintamalle niin harvinaista. Olemme tottuneet näkemään lähinnä vain yhdenlaisia älyä käyttäviä kriitikoita.

European societies have in recent years become both more socially atomized and riven by identity politics. Not just the weakening of labour organizations, but the decline of collectivist ideologies, the expansion of the market into almost every nook and cranny of social life, the fading of institutions, from trade unions to the Church, that traditionally helped socialize individuals – all have helped create a more fragmented society. (Mt.)

Oman kokemukseni mukaan akatemiassa liberalismin kritiikki on niin harvinaista, että monesti tukea löytääkseen on jopa tehtävä kyseenalaisia lähestymisiä. Joskus muun muassa hyvin ääreellisestä poststrukturalistisesta kritiikistä saattaa löytää yhtymäkohtia siihen, mitä itse tarkoittaa, vaikka tieteellinen metataso – poliittisista ideaaleista puhumattakaan – on täysin poikkeava. Noin yleisesti liberalismi on tuettua niin vasemmalta kuin oikealta, keskeltä ja ytimestä. Jos joku käytännön politiikan sektori – kuten maahanmuutto – otetaan leikkiin mukaan, syntyy mitä varmemmin ennalta hämmennettyä arvopuuroa.

So, how do we challenge the populists? First, we need to stop being so obsessed by the parties themselves, and start dealing with the issues that lead many voters to support them. (Mt.)

Mutta Malik ei pääse pitkälle kuvailustaan. Hän ei ensinnäkään ole maahanmuuttokriitikko, hän on monikulttuurisuuskriitikko. Tässä tapauksessa merkittävä ero on siinä, että hän vastustaa valtion toimia pönkittää erilaisia sisäänpäin kääntyneitä kulttuurisia omainaispiirteitä. Hän on ennen muuta kosmopolitanisti, valtioon ja uskontoon epäluuloisesti suhtautuva rationalisti, joka uskoo vahvasti yksilöön – tässä siis vankkaa valtavirtaa. Yksilön edelle ei voi tulla mikään kansakunta, uskonto, rotu tai muu määräävä tekijä. Parasta olisi, jos yksilöt saisivat itse päättää kaikesta, ilman turhia hierarkioita tai valtaerotteluja, kuten valtioiden välisiä rajoja.

Engaging with the concerns of potential UKIP or FN voters, rather than simply dismissing them as racists, does not mean, however, caving into reactionary arguments or pandering to prejudices. It means, to the contrary, challenging them openly and robustly; challenging the idea, for instance, that immigration is responsible for the lack of jobs and housing, or that lower immigration would mean a lower crime rate, or that Muslims constitute a social problem for the West. (Mt.)

Malik väittää, että maahanmuuttokritiikki rakentuu politiikan ja talouden jo hylkäämien ihmisten kokemalle neuvottomuudelle ja epätoivolle, joka sitten kanavoituu populistipuolueiden kautta shokiksi demokratiaan. Tulkinta ei voi ollakaan mikään muu, kun lähtökohtainen ajattelu perustuu yksilökeskeisyydelle ja valtioepäluulolle. Mutta kuinka suureksi ”populistien” kannatuksen täytyy Euroopan tasolla nousta, että tästä lempilapsesta on luovuttava?

Talouden ja maahanmuuttopolitiikan välillä on ristiriitainen pakkoliitto. Globaalitalousideaali ja sitä kumartava ”tehokas valtio” tarvitsevat välttämättä halpaa maahanmuuttajareserviä, mutta samalla kun kasvu supistuu ja maahanmuuttajareservi yhä kasvaa, yhteiskunnan poliittinen ja sosiaalinen sietokyky alkavat kohdata rajojaan. Liberaali suvaitsevaisto on aivan oikeassa valistaessaan meitä, että ei se ole maahanmuuton vika, että talous sakkaa. Ajatus on tietysti liian yksinkertainen itsessään, vaikkakin pintapuolisesti totta.

Finally, we need to establish new social mechanisms through which to link liberal ideas about immigration and individual rights with progressive economic arguments and a belief in the community and the collective. Those who today rightly bemoan the corrosion of collective movements and community organizations often also see the problem as too much immigration. Those who take a liberal view on immigration, and on other social issues, are often happy with a more individualized, atomized society. (Mt.)

Liberaali koneisto yskii, mutta se on vain pieni köhä. Kun tästä – populisteista – on päästy yli, koneisto taas toimii, näin ajatellaan. Kerrotaan niille edelleen rauhallisesti, että työpaikkojen menetys ei johdukaan maahanmuuttajista. Ja eihän se johdukaan! Mutta kuka niin väittikään?

Kyllä, aivan kuten Malik kertoo, maahanmuutto on monin paikoin täysin väärä vihollinen arvioitaessa nykymaailman ja yhteiskuntiemme ongelmia. Se ei myöskään Suomessa ole tärkein syy sille, että hyvinvointiyhteiskuntamme korahtelee, työttömyys kiehuu ja ihmisiä ottaa päähän. Sen sijaan aika moni näistä asioista kyllä liittyy toisiinsa – ilmiö määräytyy kehämäisesti. Malikilta yritin itse kysellä juuri tästä (kommentti blogitekstissä):

Yes, I agree that immigration is a wrong enemy if we want to understand the phenomenon at large. But then, what is the real – acceptable and (liberally) legitimate – cause for the aforementioned social and economic problems and challenges? I regard immigration not as a separate or detached issue – neither as the only cause of problems nor as a great solution to them – but a necessary and integral part of these “global” or “post-something” negative phenomena. (I’m not saying there are no positive effects)

Politics which is detached from the “left behind” needs immigration, desperately – it is fed, amongst other things, by immigration. Economy that is global and borderless requires cheap labour – immigration and specifically a right kind of immigration. Elites and middle classes need new under classes to retain and strengthen their position, both pragmatically and ideologically.

Minulla on tapana tehdä selväksi anglomaailman edustajille, että Suomi ei ole sellainen liberaali onnela, jossa kukin voisi tulla toimittamaan omillaan mitä tahtoo, vaan että täällä – kiitos siitä – on ainakin tavattu arvostaa valtiota, joka tasaa tuloja ja arvoja ja pitää heikoista huolta. Ja että tällä asialla tahtoo olla maahanmuuton kanssa paljonkin tekemistä, sillä universaali ihmisoikeusläppä/universaali talousläppä ja valtiomme rahoitusmalli sopivat yhteen usein hyvin huonosti. Ehkä Somalia kestäisi rajojen avaamisen, Suomi ei – ja harvemmin idealisteja edellinen mihinkään suuntaan liikuttaakaan. Mutta ei tarvitse mennä globaaliin etelään asti.

Esimerkiksi Viron sosiaaliturva on ulkoistettu Suomeen vähintään yhtä kattavasti kuin rakennusalan työntekijätkin. Mutta en minä virolaisia rakennusmiehiä tai afrikkalaisia siivoojia kritisoi tätä kritisoidessani:

Furthermore, the contest within societies and between them – dictated and demanded by markets, neoliberalist policies and “efficient” states – is very much kept alive and kicking with the help of compliant and resilient immigrants. In traditional welfare states (like here in Finland), the state is practically giving benefits to many firms because the money they pay for their immigrant workers is a way below the national social standard – people get too little salary to live here. If you criticise this, are you criticising immigration or market economy or just poor terms and conditions of employment within the cleaning branch (for instance)?

Kysymykseni kuuluu: mikä sitten on syy? Vasemmistolaisesti suuntautuneille vastaus on aina helppo: talous ja rahanvalta – ja tälle ratkaisuksi ehdotetaan rahan liikkuvuuden säätelyä ja ihmisten liikkuvuuden vapauttamista. Liberaali idealismi ja talouden (uus-)liberalismi kohtaavat toisensa ja keskinäisestä kaunastaan huolimatta huomaavat olevansa yhteinen rintama.

Tappava cocktail syntyy siis useasta tekijästä: globaali talous, liberaali oikeamielisyys, vasemmistolainen tukipolitiikka ja hyvä valtio, poliittinen teknokratia ja kaikkien yhteiset harhat.

Hence, if immigration is not a good explanation, what is? What is the root cause that dissenting politicians and citizens are allowed to point at? Global capitalism or what?

I often very much like your analyses. But sometimes I’m a bit baffled – what comes after the critique? What is your alternative, what do you suggest? I understand that you oppose multiculturalism as a directive ideology but again, it is only one element of the whole issue. Even if we didn’t have multiculturalism, many of its problems would remain. Even if we didn’t have “populists” who blame immigration, we would have these problems. They are not here accidentally, they have been made, systematically or otherwise.

Kokonaisvaltaisuuden harhalla kuorrutetut kuvaukset ovat täysin turhia ilman suuntaa, toimenpiteitä tai näkökulman ottamista. Pallon heittelyä ilmaan, hauskaa ajanvietettä, ei muuta.

The transformation of societies and states is a multidimensional and complex matter to discuss and analyse, but one has to start somewhere. Immigration is a relevant part of this complex – even if it’s not the main part, nor the cause, it needs serious examination, both within the national and global frameworks. It’s a pity if “populists” are the only ones to do that.

Kun aloin pohtia vakavissani maahanmuuttoasioita joskus reilu kymmenen vuotta sitten, olin aivan liian kiinnittynyt politiikkaan ja ideologiaan. Tiesin koko ajan, että joku tästä kuvasta puuttuu. Idealisteille nauraminen ei pidemmän päälle hyödytä, vaikka he täällä pohjolassa eivät olekaan pikkutekijöitä. Kun pääoma ja sailasvartiaiset sitten alkoivat puhua kovempaa ”maahanmuuttoetiikkaa” kuin olin yliopiston seminaareissakaan kuullut, kuva vähitellen täydentyi. Hyvät, pahat ja rumat ovat todellakin löytäneet toisensa. Kritiikistä se tietysti on tehnyt entistä vaikeampaa, kun pitää hyökätä monella rintamalla ja kaikilla on käytössä erilaiset aseet.