tasa-arvo

12 vuotta sitten: maksimielintaso, veroja, sakkoja ja Hyvä Ihminen

/ Riikka / 2 kommenttia

JOS JOTAKIN TOIMINTAA olisi nimenomaan ympäristön kannalta tarpeellista tai järkevää ohjata, tapahtuisi tämä sielläpäin maailmaa, missä kulutusähkyn huipulle ei olla vielä edes päästy. Mutta tämä ei varmaankaan olisi ”globaalisesti oikeudenmukaista”, sillä emmehän voi muilta kieltää sitä, mitä olemme itse saaneet.

Kirjoitin eilen Twitterissä näin:

Aina kun kirjoitan ilmastopolitiikasta, saan viestejä Gretaa ihailevilta eko-wannabeilta, jotka ovat ehkä maistaneet tammikuun kunniaksi vegaaniruokaa ja jättäneet auton kotiin (ja kertovat siitä somessa).

He haluavat valistaa minua ja yrittävät tehdä naurunalaiseksi.

Olen opiskellut ympäristötieteitä jo 20 vuotta sitten, niin matemaattis-luonnontieteellisessä kuin yhteiskuntatieteellisessä. Minulla on ainakin keskimääräistä paremmat tiedot siitä, miten ympäristöongelmat ovat kehittyneet ja mitä niille on vuosien aikana yritetty tehdä.

Myöskään henkilökohtaiset valintani eivät ole pahimmasta päästä. En ole syönyt lihaakaan sitten 90-luvun. En aja autoa, lämmitän taloni maalämmöllä. Kulutan vähän, kierrätän mahdollisuuksien mukaan. En kaukolomaile.

Minulle tämä ei ole identiteettikysymys enkä jaksa julistaa – julistaminen on teidän hommaanne. Se, että ette jaksa kurkistaa ennakkoluulojenne taakse ja uskotte kaiken, mitä jumalanne kertovat, ei ole minun ongelmani.

***

Vuonna 2008 nykyisenlainen moralistinen ympäristöajattelu oli jo hyvää vauhtia kehittymässä. Siinä länsimainen ihminen kertoo, mistä (länsimaisen) ihmisen pitää luopua, jotta maailma pelastuisi. Se, mistä ei puhuttu (eikä puhuta), on väestöräjähdys ja kehittyvien maiden ihmisten kasvavan hyvinvoinnin ja kulutusmahdollisuuksien lisääntymisen vaikutus ympäristöön. Ja meidän valtioihimme.

Toisaalta liberaali valtavirran ympäristöajattelu alkoi tuolloin olla lähes aukottomasti sidottu monikultturismin ja massamaahanmuuton kannattamiseen. Tätä en koskaan hyväksynyt – minusta kun ne ovat jopa ristiriidassa keskenään.

Näitä asioita muistellessani päätin kaivaa esille kesältä 2008 kirjoitukseni Hesarista. Vastasin siinä kahden tutkijan kirjoittamaan Vieraskynä-kirjoitukseen.

Oikeastaan mikään ei ole muuttunut.

Tai ehkä se, että nykyään korkeaa statustaan voi osoittaa myös sähköautolla eikä tarvita katumaasturia? Ja SAMALLA voi sitten olla ympäristötietoinen.

Idealismi ei rakenna hyvää maailmaa

TH ja ET kirjoittivat Vieraskynä-kirjoituksessaan (HS 25.6.), kuinka voisimme saavuttaa kestävän kehityksen muun muassa määräämällä katon elintasolle (maksimielintaso), lisäämällä yhä veroprogressiota, ohjaamalla sakoin ja veroin kulutusta, mieltymyksiä ja ”tarpeita” ja ylipäätänsä pyrkimällä vaikuttamaan yksilöihin valtiovallan kautta.

Kestävä kehitys on alkuperäisestä ”hyvästä” luonteestaan huolimatta muuttunut länsimaiseksi ideologiaksi, jolla voidaan perustella kaikkea – tällä kertaa liberaalien ihmis- ja kansalaisoikeuksien polkemista. Hyviin päämääriin tahdotaan päästä oikaisemalla ihmisten ”vääränlaisia” pyrkimyksiä ja näkemyksiä.

Samankaltaisuutta erääseen epäonnistuneeseen valtiojärjestelmään ei voi olla huomaamatta, vaikka väkivaltaisesta pakottamisesta ei nyt olekaan kysymys.

TUSKIN KUKAAN enää kieltää ympäristöongelmien merkitystä ja roolia tulevaisuuden uhkakuvien muodostumisessa. Jonkinlaista realismia tai edes historian ymmärrystä voisi silti tutkijoilta ja poliitikoiltakin odottaa.

Mihin käsitykseen perustuu olettamus esimerkiksi siitä, että korkean koulutuksen hankkineet tulonsaajat – tai vaikka korkeatuloisetkin – yhä vain edelleen motivoituvat maksamaan enemmän veroja? Onko kannustimena tosiaan ”mahdollisimman vakaa ja turvallinen hyvinvointivaltio, jossa taataan toimivat julkiset palvelut kaikille”, kuten kirjoittajat esittävät?

Eikö yksilö kuitenkin, pääasiassa, pyri tekemään omasta ja läheistensä elämästä mahdollisimman hyvää ihan muista syistä?

Mitä muuta kuin totalitarismia on vaatia valtiolle sellaista valtaa, että yksilölle voitaisiin säätää hänen elintasonsa hyväksyttävä yläraja? Ajatus on ehkä pohjimmiltaan kaunis – mutta maailma ei toimi niin.

ON TOTTA, ETTÄ tarvehierarkiamallit ja postmateriaalisia arvoja selittävät teoriat kertovat, että turhan luonnonvaroja syövän kulutuksen sijaan meitä hyväosaisia kiinnostavat ehkä kulttuuri, ympäristönsuojelu ja elämän henkisyys. Mutta tämä ei synny valtion ohjauksesta.

JOS JOTAKIN TOIMINTAA olisi nimenomaan ympäristön kannalta tarpeellista tai järkevää ohjata, tapahtuisi tämä sielläpäin maailmaa, missä kulutusähkyn huipulle ei olla vielä edes päästy.

Mutta tämä ei varmaankaan olisi ”globaalisesti oikeudenmukaista”, sillä emmehän voi muilta kieltää sitä, mitä olemme itse saaneet.

Se, että espoolaiselta kiellettäisiin katumaasturin käyttö, ei kuitenkaan vähääkään vaikuta siihen, että globaalisesti kasvihuonekaasut lisääntyvät, väestö kasvaa räjähtämällä kehitysmaissa tai että Kiinassa ja Intiassa länsimaita seuraileva kerskakulutus saa yhä mahtavampia piirteitä.

Niin ympäristö- kuin muukin politiikka varmasti tarvitsee innovaatioita, etenkin jos tavoittelemme jonkinlaista muutosta.

Mutta niin kauan kuin ihmiset ovat ihmisiä ja maailma heidän hallussaan, emme voi perustaa poliittisia ohjelmiamme kirjoittajien ehdottamalle sosialisoinnille, yksilöintressien ”ohjaamiselle” tai valtiolliselle täyssäätelylle.

Olkoonkin, että ihminen kykenee toimimaan myös solidaarisesti, ei tällaista voida rajatta olettaa tai yhteiskuntapolitiikan kautta loputtomasti vaatia – vaikka tavoitteemme olisikin ”kestävä kehitys”.

Myöskään kansainvälisen politiikan todellisuus ei koskaan muutu ideaaliemme mukaiseksi, vaikka valtiomme muutaman muun kanssa toimisi ”eettisesti”.

Siinä, että oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa kannattava ihminen kavahtaa kirjoittajien esittämiä ehdotuksia, ei välttämättä ole taustalla kyynistä näkemystä maailman väistämättömästä tuhosta, puhumattakaan sydämettömästä itsekkyydestä.

Me voimme – politiikassa, kansalaisjärjestöissä, kotona – kukin toimia paremman maailman aikaansaamiseksi.

SEN SIJAAN EMME VOI nostaa itseämme ja omaa näkemystämme moraalisesti ylempään asemaan. Emme voi kertoa muille, miten heidän tulee elää ja olla, koska me tiedostamme, mikä on ”hyväksi”. Siitä ei lopulta seuraisi hyvinvointia, ei ihmisten eikä ympäristön.

Ottakaamme realismi mukaan maailman parantamiseenkin.

(Helsingin Sanomat, Mielipide, 28.6.2008)

Kuinka kukaan suomalainen voi sanoa, että burkini on vain pala kangasta?

/ Riikka / 11 kommenttia

”Oi naisväki, jos tietäisitte ne oikeudet, joita miehillänne on teihin nähden, jokainen teistä pyyhkisi tomun miehensä jaloista omilla kasvoillaan.”

Uutisissa kerrottiin muutama viikko sitten, että Suomen yhdenvertaisuusvaltuutetun mukaan kaikkien uimahallien tulisi sallia burkinin käyttö. Valtuutetun mukaan burkinikielto voi olla syrjintää. Lisäksi valtuutettu suositteli yksityisten suihkutilojen rakentamista uimahalleihin.

Olen aiemmin kirjoittanut burkinista, ja todennut, että se ei sovi Suomeen, ei uimahalleihin eikä mihinkään muuallekaan.

Tällä kertaa Twitterissä kimppuuni hyökkäsi tavallista suurempi joukko ihmisiä – vihaisina, huvittuneina, uhkaillen, ymmärtämättöminä, raivoissaan. He kaikki puolustivat burkinia. Heidän mielestään se sopii Suomeen. Heidän mielestään se on vain pala kangasta, eikä Purralla pitäisi olla mitään sanomista siihen, miten ihmiset pukeutuvat.


Näille ihmisille burkini on kuin kiinalainen curry kana tai vietnamilainen pho-keitto – asia, joka on tullut Suomeen monikulttuurisuuden ja maahanmuuton seurauksena, ja johon ei liity mitään sen kummempaa.

Ihminen, jonka mielestä burkini on vain iso uimapuku, melkein kuin märkäpuku tai ”ihan sama kuin ristiriipus” ei ymmärrä historiaa tai kulttuuria. Ei yksilönvapauden, demokratian tai sukupuolten välisen tasa-arvon mekanismeja tai edellytyksiä.

Kuten olen aiemmin kertonut, en kehtaa enää kutsua itseäni feministiksi, koska koko termi on mädätetty juuri tällaisten burkinin puolustajien toimesta. Mutta naisten oikeudet minua ihan oikeasti kiinnostavat. Yksi tärkeimmistä periaatteistani politiikassa on huolehtia siitä, että maamme säilyy tasa-arvoisena ja ihmisoikeuksia kunnioittavana hyvinvointiyhteiskuntana. Valitettavasti tietyistä maista tuleva maahanmuutto uhmaa tätä monella rintamalla.  

Burkini ei ole muotivirtaus eikä nykyaikaa. Se ei ole uusi uimapuku eikä millään tavalla cool. Se ei ole jännittävää erilaisuutta, kansainvälisyyttä tai kehitystä.

Burkini on musliminaisten käyttämä uima-asu, joka peittää koko vartalon. Joissain malleissa se peittää kasvotkin, yleensä ei.

Burkini on osa laajaa islamiin kuuluvaa koneistoa, joka joko alistaa tai ainakin arvostaa naista vähemmän kuin miestä. Se kertoo, että nainen on pohjimmiltaan miehen omaisuutta, ilman autonomiaa. Naisen tulee peittää itsensä, naisen tulee suojella siveyttään, naisen tulee palvella miestä. Islamin mukaisesti elävät miehet ja naiset eivät ole tasa-arvoisia keskenään missään asiassa, mikäli ymmärrämme tasa-arvon, kuten se tavataan länsimaissa ymmärtää. (Huom. Tietenkään kaikki muslimit eivät elä tässä mielessä islamin mukaisesti.)

On totta, että burkini on pienempi paha kuin se, että musliminaiselta on kielletty koko uinti tai että hänen pitää pukeutua kaapuun.

Mielestäni me emme voi Suomessa ottaa tällaista ”pienemmän pahan” moraalista näkökulmaa. Perustavanlaatuiset arvomme joko ovat tai eivät ole – ja tällä hetkellä ne selvästi eivät ole, koska emme vaadi kaikkia täällä asuvia ihmisiä noudattamaan samoja asioita. Kuten Seida Sohrabi on todennut, yhdenvertaisuusvaltuutetun burkinikannanotto viestii, ettei tasa-arvo kuulu Suomessa kaikille, vaan että muslimimiehet ovat jopa täällä naisten yläpuolella.

On hienoa, että Suomessakin on jo maahanmuuttajataustaisia naisia, jotka puhuvat aiheesta rohkeasti julkisuudessa. Toivottavasti he onnistuvat avaamaan näiden sokeiden silmiä, joiden mukaan vaatekappaleet ovat vain pala kangasta.

Miksi me alistumme dogmaattisen islamin vaatimusten edessä? Olemme vuosikymmenien ja -satojen kuluessa saavuttaneet tämän kehityksen ja naisille tasavertaisen aseman. Mikäli mieheni yhtäkkiä vaatisi, että minun pitää peittää itseni tai en saa mennä ulos, hän joutuisi oikeuteen.

Miksi sama sallitaan maahanmuuttajille? Pukeutumiseen liittyvät kulttuurin ja uskonnon vaatimukset ovat vain yksi osa laajaa kokonaisuutta, jota meidän tulee vastustaa kokonaisuudessaan.

Samaan aikaan kun meidän ah-niin-liberaalit hyvät ihmisemme täällä puolustelevat burkinia ja muita islamin tapoja piilottaa ja hiljentää nainen, ympäri maailmaa rohkeat musliminaiset riisuvat huivejaan ja kääntyvät vastustamaan patriarkaalista alistuskoneistoa. Monissa maailman maissa naiset joutuvat vaikeuksiin, vankilaan, heitä kidutetaan, jopa tapetaan, heidän kieltäydyttyään käyttämästä islamin heille pakottamia asuja.

Näille naisille vaatteesta irtaantuminen on nimenomaan manifesti vapaudelle, ihmisoikeuksille, naisen asemalle ja äänelle.

Mutta hyvät ihmiset Suomessa puhuvat vapaaehtoisuudesta. Aina kun puhun burkasta, pikkutyttöjen hijabeista tai burkinista, saan kuulla, että niiden käyttäminen on vapaaehtoista. Käsi sydämelle, sinä ennakkoluuloton, vapaa ja liberaali nainen (tai mies), uskotko ihan oikeasti, että terve ihminen haluaa pukeutua esimerkiksi burkaan vapaaehtoisesti? Eikö asia muuttuisi vapaaehtoiseksi vasta, mikäli ihmisellä on mahdollisuus valita toisin?

Joidenkin on vaikeaa uskoa, että suomalaisnainen haluaa aidosti vapaaehtoisesti tehdä miehelleen ruokaa ja silittää hänen paitansa – joku kulttuurinen juttu ja patriarkaatti saavat hänet haluamaan niin. Ongelmia ei kuitenkaan tuota uskoa, että joku haluaa vapaaehtoisesti peittää itsensä maailmalta ja kulkea paksun kankaan sisässä.

Koska bikinit, korkokengät, seksualisoitu nainen ja meikkaaminen?

Eikä meidän tarvitse mennä edes muslimimaihin saakka. Euroopassa, myös Suomessa, naisten alistaminen ja rankaiseminen, mikäli he luopuvat näistä miesvaltaisen uskon tunnuksista, on tavallista. Kulttuuriset tavat eivät katoa ihmisistä heidän siirtyessään paikasta toiseen – ne siirtyvät tänne, meidän maahamme.

Erityisesti Ruotsissa, Ranskassa ja Isossa-Britanniassa erilaiset kunniakulttuuriin liittyvät ongelmat, pakkoavioliitot ja silpominen tulevat esille tutkimuksista. Monet maahanmuuttajanaiset elävät miestensä armoilla, ja suomalaistenkin selvitysten mukaan kärsivät mittavasta lähisuhdeväkivallasta.

Mutta meidän hyville ihmisillemme kyse on vain kankaasta, eikä kenelläkään, perussuomalaisella varsinkaan, ole oikeutta edes keskustella asiasta. Oksettavaa. Siinä teidän arvopohjanne.

Mitä ihmeen kehitystä on se, että naiset peitetään? Taistelunne #metoo’ssa ja muualla ovat tekopyhiä, kun ne suhteutetaan siihen, että te puolustatte – aktiivisesti ja kovaan ääneen – naisen alistamista kulttuurisin perustein, kunhan tuo kulttuuri ei ole omanne.

Se ei ole kehitystä, se on pahemman luokan taantumusta. Sitä ei tule hyväksyä, kannattaa eikä edistää. Ei erilaisuuden, uskonnonvapauden, vapaaehtoisuuden, monikulttuurisuuden eikä minkään muunkaan iskulauseen perusteella.

Meidän ei pidä hyväksyä ajatusta siitä, että nainen ei ole vapaa, nainen on huonompi, heikompi, tahdottomampi, kykenemättömämpi ja vaaraksi.

Huivi, burka, niqab tai burkini eivät ole ”pala kangasta” eivätkä tule koskaan olemaankaan.

En tule koskaan ymmärtämään, mikä saa länsimaisen, vapaan, tasa-arvoisen, hyväosaisen, kaiken saaneen ”feministin” (sukupuolesta riippumatta) puolustamaan toisten naisten alistamista.

Enkä koskaan tule hyväksymään sitä.

Moraalinen velvollisuus suomalaisia kohtaan vai ”vääristynyt ihmiskuva”?

/ Riikka / 3 kommenttia

Puhe täysistunnossa 11.6.

Politiikassa pelataan mielikuvilla. Monilla on käsitys, että kun lupaa kaunista mahdollisimman monille, on hyvä. Kun puolue lupaa lisää oikeuksia ja huolenpitoa, lisää kauniita sanoja, lisää rumien sanojen kieltoja, sitä kutsutaan vasemmistolaiseksi, vihreäksi, solidaariseksi, ihmiskuvaltaan oikeanlaiseksi puolueeksi.

Meitä, joita ei yleensä kutsuta hyviksi tai ihmiskuvaltamme oikeanlaisiksi, ei hirvitä se, että halutaan tehdä hyvää. Hallitus on varmasti aivan oikealla asialla ollessaan huolissaan huono-osaisista, koulupudokkaista, mummoista, jotka eivät pääse lääkäriin. Niin me perussuomalaisetkin olemme. Oikeudenmukaiseen politiikkaan kuuluu vähäosaisten, huono-onnisten ja syrjäytyneiden suomalaisten auttaminen.

Perussuomalaisia ei erota hallituksen hyveellisistä puolueista siis auttamisenhalu. Se, mikä meidät erottaa, on näkemyksemme, jonka mukaan meidän tulee ensisijaisesti auttaa ihmisiä oman maamme sisällä. Tätä kutsumme sisäiseksi solidaarisuudeksi.

Joskus muinoin vasemmistopuolueet tekivät sisäisesti solidaarista politiikkaa. Ne halusivat vähentää suomalaisten välistä eriarvoisuutta, nostaa suomalaisten koulutustasoa, parantaa suomalaisten elämää. Meillä ei tuolloin ollutkaan leipäjonoja, vanhuksia lattialla ja yläkoulusta valmistuvia lukutaidottomia nuoria.

Tuolloin nuo puolueet tiesivät, että koska ne ovat suomalaisia, niiden tehtävä on huolehtia suomalaisista. Mikäli joku olisi ilmoittanut, että kuulkaa ei, suomalaisten puolueiden tehtävä onkin ensisijaisesti huolehtia ulkomaalaisista, hänet olisi naurettu suohon.

Ajat muuttuvat. Kansalaisten turvallisuuden ja hyvinvoinnin lisäämisen sijaan vasemmistopuolueet puhuvat mieluummin ihmisoikeuksista. Niiden ongelma on kuitenkin siinä, että ne ovat abstrakteja, kunnes ne konkretisoidaan jossakin – ja se yleensä maksaa rahaa.

Jos rahaa pannaan jonnekin, sitä ei voi enää panna jonnekin muualle. On tehtävä valinta, priorisoitava.

Tämä hallitus, kuten edeltäjänsäkin, on tehnyt valintansa. Valinta ei ole solidaarinen eikä se ole oikeudenmukainen, se on utopistinen.

Hallitus ei aio rajoittaa maahanmuuttoa tai puuttua maamme houkutustekijöihin eli siihen, että kuka tahansa voi tulla nauttimaan Suomen hyvistä asioista, meidän kustannuksellamme. Päinvastoin.

Hallitukselle jokainen, joka onnistuu pääsemään, keinolla millä hyvänsä, maamme rajojen sisäpuolelle, muuttuu velvollisuudeksemme.

Hallitus ei kykene vastaamaan kysymykseen, milloin velvollisuutemme loppuu. Onko kyse ihmisten lukumääristä, heihin kuluvista kustannuksista, kestävyysvajeesta vai mistä?

Yli puolentoista miljardin kehitysapu tai kolme miljardia maahanmuuton kuluihin ei lisää globaalia kestävää hyvinvointia, mutta paperilla se näyttää hyvältä. Tai huonolta, riippuen mistä päin katsoo.

Hallitusta ei kiinnosta, että rahaa annetaan maille, jotka eivät huolehdi tasa-arvosta, ihmisoikeuksista tai jotka eivät edes ota vastaan kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita omia kansalaisiaan tai rikollisia. Hallitusta ei kiinnosta, että Suomeen saavutaan väärin keinoin, haetaan perusteettomasti turvapaikkaa, ei lähdetä maasta, vaikka ei saada lupaa jäädä, käytetään hyväksi järjestelmäämme.

Hallitusta ei haittaa, että se tuottaa maahan lisää huono-osaisuutta ja turvattomuutta, ja kutsuu sitä kansainvälisyydeksi, globaaliksi vastuuksi tai ihmisoikeuksiksi. 

Niin kauan kuin tämä hallitus on voimissaan, minä ja puolueeni kerromme, kuinka monta leipäjonon asiakasta, kuinka monta vailla hoitoa olevaa vanhusta, kuinka monta syrjäytynyttä nuorta, kuinka monta ammattikoulun opettajaa, kuinka monta pienituloista eläkeläistä sillä rahalla autettaisiin, jonka te haluatte panna muualle kuin Suomen ja suomalaisten hyväksi, pois sieltä, johon teillä, Suomen hallitus, on oikeasti moraalinen velvollisuus.

Asioita ei tarvitse panna vastakkain. Ne nimittäin ovat vastakkain. Te voitte jatkossakin kutsua sitä vääristyneeksi ihmiskuvaksi ja seurata gallupeista, mitä mieltä kansalaiset ovat. Me kutsumme sitä oikeudenmukaisuudeksi ja moraaliseksi velvollisuudeksemme Suomen kansalaisia kohtaan.