Tällä hallituskaudella pieni- ja keskituloisia ja lapsiperheitä painottaen työnverotusta kevennetään 1250 miljoonaa euroa. Hallitus on jo hallitusohjelmassaan päättänyt kevennyksistä, ja nyt jatkaa niitä huomattavasti.
Sen sijaan ylimpien marginaalien alentamisen 52 prosenttiin arvioidaan maksavan 350 miljoonaa. Koska Suomen huomattavan korkeiden ylimpien marginaalien alentamisen nähdään olevan aito kasvutoimi – joita siis hallitukselta kasvuriihestä haettiin, myös opposition mukaan – tämän oletetaan maksavan itsensä takaisin ainakin osittain. Tätä tukee sekä laaja tutkimuskenttä, valtiovarainministeriön oma arvio että esimerkit vaikkapa Ruotsista, jossa korkeimpien marginaalien lasku tuli rahoitetuksi arviolta 80-120-prosenttisesti.
Ylimpien marginaalien laskun hyödyn siis oletetaan valuvan laajasti talouteen. Se lisää tuottavia työtunteja. (Katso tekstin lopusta linkkejä aihepiiriin.)
Muut tuloveron alennukset ovat enemmän suhdannetoimia ja oikeudenmukaisia. Meidän mielestämme palkansaajalta pitää jäädä enemmän rahaa käteen. Pieni- ja keskituloisen veroalelle ei voi laskea vastaavaa itserahoittavuutta kuin ylimpien marginaalien alentamiselle.
Puoliväliriihen merkittävät työn tekemisen veronalennukset parantavat palkansaajan ostovoimaa. Ostovoima on keväästä 2023 asti noussut syvästä kuopasta, johon se edellisellä kaudella putosi. Veroale keskituloiselle on suuri – ja kallis. Vaikka työnverotuksen alentaminen on kallista budjettitasolla, se on tämän hallituksen mukaan perusteltua. Samaan aikaan palkat nousevat huomattavan reippaasti, inflaatio on varsin hidasta, korot laskevat. Palkansaajan ostovoima paranee siis selvästi.
Koska media tekee, mitä media haluaa tehdä, Hesari kysyy gallupissaan tänään, onko oikein, että hallitus ”painottaa veronkevennyksiä suurituloisille”. Kun veronalennusten kustannuksia vertaa toisiinsa, on helppo nähdä, että hallitus ei painota veronkevennyksiä suurituloisille, vaan laskee niitä merkittävästi kaikilta. Ylivoimaisesti eniten maksavat keskituloisten veronkevennykset – tietenkin, koska väestöä näissä ryhmissä on kaikkein eniten.
Ei ole suuri yllätys, että tällaisella kysymyksellä saa vastauksen, että EI OLE. Sen sijaan mikäli kansalaisille kerrottaisiin, mitä oikeasti tehdään ja miksi ylimpien marginaalien alentaminen ei ole vain ”kädenojennus kaikkein rikkaimmille”, vaan koko yhteiskuntaa ja taloutta hyödyttävä kasvutoimi, tulos voisi olla erilainen. Mieleen tulee viime päivinä somessa kiertänyt pilakuva, jossa mies on luhistumaisillaan verosäkin alle, mutta hän ei halua sitä keventää, koska siitä voisivat hyötyä rikkaimmatkin. Ylin tulokymmenys maksaa lähes 45 prosenttia kaikista tuloveroista. Kun otetaan huomioon kulutusverot, korkein marginaaliveroaste Suomessa oli Etlan tutkimuksen mukaan noin 66,8 prosenttia vuonna 2023.
Ja toisin samaa asiaa kysymällä tosiaan saakin aivan erilaiset vastaukset. EVA:n gallupin mukaan lähes 60 prosenttia suomalaisista suhtautuu korkeimpien rajaveroasteiden alentamiseen myönteisesti, viidesosa neutraalisti ja kielteisesti vain 16 %.
Suomessa on puoliväliriihen muutoksen jälkeenkin ensi vuonna kireä progressio ja edelleen korkeat marginaalit. Veroaste on korkea, ja sen laskua pitäisi tulevina vuosina tavoitella. Mutta se edellyttää ensinnäkin talouden kasvua ja toisekseen menorakenteen karsimista. Muuta vaihtoehtoa ei ole.
Hallituksen kasvuriihestä haettiin kasvutoimia, ja niitä saatiin. Mukana tuli monia muita järkeviä toimenpiteitä ja muita veronalennuksia, ja kokonaisuus on oikein hyvä, ottaen huomioon julkisen talouden vaikea tilanne. Veronalennuksille on löydetty rahoitus muista toimista, mikä on välttämätöntä.
***
Ylimpien marginaalien laskemisen hyötyjä populaarimediassa viime aikoina:
Talouspolitiikan arviointineuvoston puheenjohtaja, makrotaloustieteen professori Niku Määttänen: Tehokkain veronalennus tuloveroasteikon yläpään verokevennykset. Nykyisellään ylimmissä tuloluokissa kannusteet esimerkiksi tehdä enemmän töitä ovat kireän verotuksen vuoksi heikot. (Iltalehti)
Veronmaksajain Keskusliiton pääekonomisti, Mikael Kirkko-Jaakkola: Työnteon marginaaliverot ovat Suomessa suurilla tulotasoilla jo niin korkeita, ettei niiden voi sanoa millään varmuudella juuri lisäävän julkisen sektorin verotuloja. (Taloustaito)
VM Juha Majanen: Ministeriössä on ollut suosituksena ylimpien marginaaliverojen alentaminen selvästi alaspäin. Se on toimi, joka vahvistaa työllisyyttä ja lisää kannusteita ottaa vastaan korkeamman palkkatason työtä. Veronkevennys myös maksaisi itsensä takaisin pitkällä aikavälillä. Siitä on aika vankkaa tutkimusnäyttöä. (MTV)
VM Lauri Kajanoja: ”Veronalennukset eivät yksinään rahoita itseään sataprosenttisesti edes pitkällä aikavälillä, mutta kun otetaan huomioon hallituksen tekemät uudistukset esimerkiksi työn tarjonnan lisäämiseksi, menosäästöt ja veronkiristykset, tämä kokonaisuus yhdessä vie vaikutuksen julkisen talouden alijäämään pitkällä aikavälillä nollaan.” (Kauppalehti)
Taloustieteen dosentti, taloustieteen kandiohjelman johtajana Juha Tervala: Viittauksia useisiin tutkimuksiin (HS)
ETLA (Kuusi, Kirkko-Jaakkola, Kotamäki): Korkeat rajaveroasteet saattavat heikentää merkittävästi Suomen taloudellista toimeliaisuutta sekä julkisen talouden kestävyyttä. (IL)
EVA:n gallup: Lähes 60 % suomalaisista suhtautuu korkeimpien rajaveroasteiden alentamiseen myönteisesti, viidesosa neutraalisti ja kielteisesti vain 16 %. Suomalaiset ovat valmiita veronkevennyksiin talouskasvun edistämiseksi.
Sosiaalisen median (enemmän tosiasioihin kuin mielikuviin keskittyvissä) keskusteluissa on ihmetelty viime päivinä, miksi uuden kyselyn mukaan suomalaisten suurin huolenaihe on kansalaisten eriarvoistuminen ja tuloerojen kasvu. Syytä onkin ihmetellä, sillä tuloerot eivät todella ole Suomessa ongelma. Ne ovat suhteessa verrokkeihin pienet – EU:n ja koko maailman pienimpiin kuuluvia – koska tuloja tasataan voimakkaasti niin verotuksella kuin tulonsiirroilla. Joidenkin arvioiden mukaan markkinatulojen gini-kertoimen (joka mittaa tulonjaon epätasaisuutta) ja käytettävissä olevien tulojen gini-kertoimen erotus on Suomessa jopa OECD-maista kaikkein suurin.
Kaiken lisäksi olematon talouskasvu ja vielä taantuma päälle ovat entisestään tasoittaneet tuloeroja. Tilastokeskuksen mukaan tuloerot ovat nyt samalla tasolla kuin vuosituhannen vaihteessa, siis 25 vuotta sitten. Jos talous kasvaisi ja Suomesta löytyisi vaadittavaa dynaamisuutta, se näkyisi myös tuloeroissa.
Liian alhaiset tuloerot kertovat myös kannustinongelmista. Matalilla palkkatasoilla työ ei kannusta sosiaaliturvaan nähden, ylemmillä lisätyön tekeminen tai yleneminen ei välttämättä houkuta verotuksellisista syistä. Pelkällä työnteolla on Suomessa vaikea vaurastua. Pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa tuloerot ovat matalat ja tälle on laaja ja vankka kannatus – mutta vastaavasti monien arvioiden mukaan liian pienet tuloerot ovat myös ongelma.
Kasvavat tuloerot suurimmaksi huolekseen nostaneet kansalaiset eivät välttämättä tiedä yllä kerrottuja asioita. Yleisesti ottaen tällaisissa asioissa tietämys on heikkoa. Ei se ole kansalaisten syy. Asiasta vain ei lehdissä ja studioissa juuri puhuta. Popularisointi on huomattavasti helpompaa muunlaisissa talouden teemoissa, kuten alla esitän. Eriarvoistuminen taas jo käsitteenä on huomattavasti epäselvempi, ja siihen on helpompi ladata subjektiivista painoa enemmän kuin yksinkertaisemmin mitattavaan tulojakaumaan.
Suomalaisten huolia mitanneen kyselyn laatineen Taloustutkimuksen toimitusjohtaja arvioi, että ”räjähdysmäistä nousua” juuri näissä kohdin selittää sekä talouden huono suhdanne että hallituksen toimet. Hän on varmasti oikeassa.
Suomessa lähes ennen näkemättömiä – ja silti selvästi riittämättömiä – säästötoimia tekevä hallitus yhdeksän miljardin sopeutus- ja uudistuskokonaisuudellaan on puuttunut myös sosiaaliturvaan ja moneen sellaiseen etuuteen ja palveluun, jotka varmasti vaikuttavat kansalaisten näkemykseen.
Otaksun kuitenkin, että paljon enemmän kuin hallituksen toimet itsessään – siis esimerkiksi euromääräiset leikkaukset johonkin sosiaalietuuteen – arvioon vaikuttaa se, mitä hallituksen väitetään tai uskotaan tekevän. Mikäli vielä talouden huonon suhdanteen vaikutus ja hallituksen toimet saadaan jotenkin iloisesti sotkettua vastaanottajien mielessä ikään kuin samaksi asiaksi, tulokset voivat näyttää juuri tältä. Onko näin tapahtunut?
Oppositio tekee politiikkaa ja moukaroi hallitusta kaikin mahdollisin, politiikan tarjoamin keinoin, jotka eivät aina tosiasioista perusta. Retoriikka on villiä ja värikästä, ja niin sen kuuluu politiikassa ollakin. Sdp on huippukorkeissa kannatusluvuissa eli hallituksen vastustaminen uppoaa kuin kuuma veitsi voihin. Luvuista ilmiselvästi juopunut oppositiojohtaja Antti Lindtman onkin jo kaatamassa hallitusta ja nimittämässä itsensä pääministeriksi.
Kovista puheista huolimatta poliittinen oppositio ei ole kuitenkaan Suomen ainoa eikä edes voimakkain oppositio, edes silloin kun se koostuu vasemmistopuolueista. Suomen kovaäänisin oppositio on – oikeistohallitusten aikaan – media, joka moninkertaistaa vasemmisto-opposition viestin. Perinteisellä medialla, somen aikakaudellakin, on valtavasti valtaa luottavaiseen kansaan, siihen, miten se asioita katsoo ja mitä se uskoo. Jos poliittinen oppositio ja media pelaavat samaan suuntaan, muut voivat lähinnä vikistä.
Ja oikeistohallitusten aikaan ne kyllä pelaavat. Tismalleen sama tapahtui pääministeri Juha Sipilän kaudella, joskin nyt melu ja kritiikki on vielä paljon kovempaa.
Vaikka jotkut kirkasotsaiset toimittajat ilmeisen vilpittömästi uskovat, että media kritisoi aina valtaa eli hallitusta sen väristä riippumatta, näin ei ole – uskomus on selvästi liioiteltu ja naiivi. Suomen yleinen mediailmasto on jos ei ihan sosialistinen, niin vähintään sosialidemokraattinen. Tällä tarkoitan sitä, että veronmaksajan rahan lykkiminen sinne tänne on lähtökohtaisesti aina neutraalia tai hyvää, mutta sen vähentäminen on väärin ja huonoa. Pääministerien bilettämisten mediakritiikki ei sen sijaan ole sama asia kuin hallituspolitiikan sisällön kyseenalaistaminen.
Mutta ei median valintojen taustalla silti suinkaan aina ole poliittista kallistumista vaan yksinkertaisesti klikkilogiikkaa. LEIKKAUKSESTA KIRKUVA OTSIKKO saa enemmän klikkauksia kuin se, jossa kerrotaan alijäämästä, velasta, investointipulasta, verokiilasta, heikoista työn kannustimista ja passivoivasta sosiaaliturvasta.
Vastaavasti turvallisuuspolitiikan saralla media saattaa samasta syystä – ansaintalogiikassaan ja klikkien tarpeessa – toimia enemmänkin oikeistolaisesti kuin vasemmistolaisesti, termit laveasti ymmärtäen.
Mutta takaisin talouteen, miten näin rakentunut keskustelu sitten vaikuttaa kansalaisiin, jotka kuluttavat mediaa?
Karmeat leikkaukset, hirveät säästöt
Kun pääkirjoitukset, uutiset, kolumnit, mielipidesivulle valikoidut kannanotot, studio-ohjelmat ja ajankohtaiskeskustelut päivästä toiseen tuuttaavat ulos leikkausta, kurjuutta, nälkää, kiristystä, heikennystä, säästöä, poliittisesti vastuuta kantavien poliitikkojen ja puolueiden demonisoinnista puhumattakaan, vaikuttaa se totta kai näkemyksiin. Medianäkymässämme on aivan arkipäiväistä, että leipäjonot, terveydenhuoltojärjestelmän ongelmat, yleinen hintojen nousu ja sen vaikutus ostovoimaan, vientimarkkinan heikkous ja niin edelleen esitetään paitsi poliittisen opposition myös median esityksissä jotenkin johtuviksi hallituksen toimista. Jos yhteyttä ei rakenneta eksplisiittisesti, se halutaan kuitenkin epäsuorasti tuottaa ihmisten mieleen tässä asennossa. Asian voi havaita vaikkapa selaamalla Amppareiden uutisotsikoita. Jopa talousmediamme rakentaa juttujansa karmeiden leikkausten ja hirveiden säästöjen päälle.
Hallituksen tekemiä säästöjä (ja muulla tavoin edellisistä eroavaa politiikkaa esimerkiksi maahanmuutossa) ei kritisoida siis vain poliittisessa oppositiossa ja sitä kautta mediassa, vaan jo lähtökohtaisesti mediassa. Enää poliittisen opposition ei tarvitse odottaa, että se saa oman viestinsä median välittämäksi – vaan se voi suoraan jakaa median lähestymistapaa ja tehdä sillä politiikkaa.
Sama kritiikki kuuluu tietenkin myös muualla verorahoitteisissa rakenteissa, kuten järjestökentässä – ja sitten taas mediassa. Kyseessä on megafoni-ilmiö. Menojen leikkaamisesta seuraava vastustus on monikerroksista ja etenee kaiun tavoin.
Tämän huomion ei ole tarkoitus kyseenalaistaa tai vähätellä sitä, että monet säästöt todella kohdistuvat ihmisiin, eikä suinkaan sitä, mitä kansalaiset – asiaa tuntien tai tuntematta – esittävät huolikseen.
Aion sen sijaan tarkemmin tarkastella muutamia yksityiskohtia hallituksen politiikan tulonjakovaikutuksista julkisten laskelmien perusteella. Vaikka nämäkin tiedot olisivat median käytettävissä, ei niiden tietoja juurikaan ole edes sivuttu missään. Jätän lukijan arvioitavaksi miksi ei.
Hallituksen toimien tulonjakovaikutuksista
Vuodelle 2024 hallituksen tekemien sosiaaliturva- ja veromuutosten yhteisvaikutukset vaikuttivat väestöön niin, että noin puolella koko väestöstä tulot kasvoivat. 36 prosentilla ne muuttuivat, suuntaan tai toiseen, lähes olemattoman vähän. Toisin sanoen peräti 85 prosentilla väestöstä tulot joko eivät muuttuneet tai peräti kasvoivat. Vastaako 85 prosenttia mielestäsi sitä kuvaa, minkä julkisesta keskustelusta ja oppositioiden vastustuksesta voisi päätellä?
Yli yhden prosentin tulonmenetyksiä viime vuodelle hallituksen tekemien sosiaaliturva- ja veromuutosten vaikutuksesta osui 14 prosentille – ja huomattavia (eli yli kymmenen prosentin tulonmenetyksiä) alle kolmelle prosentille väestöä. Siis väestöstämme alle kolme prosenttia kuuluu kotitalouksiin, jotka kokivat viime vuonna yli kymmenen prosentin tulonmenetyksiä. Vastaako tämä kolme prosenttia mielestäsi sitä kuvaa, minkä julkisesta keskustelusta ja oppositioiden vastustuksesta voisi päätellä?
On hyvä myös muistaa, että nämä laskelmat vaikutuksista ovat staattisia. Se tarkoittaa sitä, että ne eivät huomioi esimerkiksi tilannetta, jossa ansiosidonnaisen porrastaminen nopeuttaa työttömän työllistymistä, jolloin hän saa lisää tuloja. Hallituksen tekemät toimet nimenomaan vahvistavat työnteon kannustimia ja myös työllisyyttä. (Se, miten laskennallisia työllisyysvaikutuksia ja julkisen talouden vahvistumista ymmärretään tahallisesti väärin opposition toimesta, olisi toisen blogikirjoituksen aihe.)
Entä tuloerot. Viime vuoden hallituksen toimet kyllä kasvattivat gini-kertointa, mutta varsin vähän (staattisesti +0,45 %-yksikköä). Näistä toimista suurimmat vaikutukset kohdistuivat opiskelijoihin ja työttömiin ansioturvan saajiin ja erityisesti 18-24-vuotiaisiin. Perhetyypeistä eniten vaikutuksia osui nuoriin aikuisiin, yksinhuoltajiin ja vanhempiin työikäisiin yksin asuviin. Lapsiperheisiin kohdistuvat vaikutukset ovat pienempiä kuin lapsettomiin työikäisiin. Yli 65-vuotiaisiin kohdentuvat vaikutukset viime vuonna olivat pieniä. Vastaavatko nämä vaikutukset mielestäsi sitä kuvaa, minkä julkisesta keskustelusta ja oppositioiden vastustuksesta voisi päätellä?*
Entä sitten tämän käynnissä olevan vuoden tilanne; mitkä ovat hallituksen toimien vaikutukset vuonna 2025?
Muutokset ovat erittäin pieniä suhteessa pienituloisuuteen ja tuloeroihin – vielä pienempiä kuin vuonna 2024.
Vuonna 2025 koko väestöstä 82 prosenttia kuuluu kotitalouksiin, joiden tulot eivät käytännössä muutu tai ne nousevat. Yhden prosentin tulonmenetyksiä kohdistuu vain hieman yli neljään prosenttiin. Yli viiden prosentin tulonmenetykset ovat vuonna 2025 erittäin harvinaisia.
Kun vuosien 2024 ja 2025 vaikutukset lasketaan yhteen, 44 prosenttia väestöstä kuuluu kotitalouksiin, joiden tulot kasvavat hallituksen sosiaaliturva- ja veromuutosten myötä. Vain seitsemälle prosentille väestöstä kohdistuu yli viiden prosentin tulonmenetykset. Vastaako tämä mielestäsi sitä kuvaa, minkä julkisesta keskustelusta ja oppositioiden vastustuksesta voisi päätellä?
Vuonna 2025 tuloeroissa ei myöskään tapahdu muutosta tai jos tarkkoja ollaan, tuloerot jopa kaventuvat hieman gini-kertoimella mitattuna (-0,03 %-yksikköä).
Vaikka hallitus on joutunut myös kiristämään verotusta – kokonaisveroasteen silti pysyessä samalla tasolla tai laskiessa hieman – sen suurimmat säästötoimet ovat suoria leikkauksia. Osa näistä kohdistuu sosiaaliturvaetuuksiin. Koska sosiaaliturvaetuuksia nostetaan pienituloisimpien keskuudessa, on luonnollista, että leikattaessa sosiaaliturvaetuuksia vaikutukset painottuvat pienituloisimpiin.
Suurimmat negatiiviset vaikutukset vuosien 2024 ja 2025 osalta kohdistuvat opiskelijoihin ja työttömiin eli ryhmiin, joilla on lähtökohtaisesti edellytyksiä parantaa tilannettaan työllistymisen seurauksena. Vastaako tämä mielestäsi sitä kuvaa, minkä julkisesta keskustelusta ja oppositioiden vastustuksesta voisi päätellä?
Lopuksi
Politiikassa mielikuvat ovat kaikki kaikessa. Kehäraakit tietävät, että se, miltä asiat näyttävät, on usein oleellisempaa kuin se, miten asiat oikeasti ovat.
Olen joutunut hyväksymään tämän epäkohdan, mutta suuremmin alistua sille en aio. Siksi halusinkin kertoa, miten hallituksen päättämät sosiaaliturvan ja verojen muutokset oikeasti vaikuttavat väestöömme ja sen tuloeroihin.
.
.
.
*) Vuoden 2024 vaikutuksissa ei ole mukana yleisen alv-kannan kesken vuotta (1.9.2024) tapahtunutta korotusta, vaan se on mukana vasta vuoden 2025 vaikutuksissa. Kokonaisuudessaan hallituksen tekemien alv-muutosten arvioidaan pienentävän kotitalouksien käytettävissä olevia tuloja keskimäärin arviolta noin 0,63 prosenttia, alimmassa tulokymmenyksessä noin 0,71 prosenttia ja ylimmässä tulokymmenyksessä noin 0,53 prosenttia. Tulonjaollisesti alv-kiristykset kohdistuvat yleisesti tasaisemmin kuin sosiaaliturvaa leikattaessa.
Maassa ei ole ollut oikeaa reaalista kasvua 17 vuoteen. Olemme eläneet velaksi. Uusia menoja on rahoitettu velkarahalla eikä vanhoista ole säästetty. Nyt sitten vallassa on hallitus, joka oikeasti, konkreettisesti ja todellisesti sekä sopeuttaa järjestelmää – eli säästää ja valitettavasti myös korottaa veroja – että uudistamalla merkittävästi talouden ja yhteiskunnan rakenteita parantaa aidon yksityisen talouskasvun mahdollisuuksia. Koska yksityiselle me sitä kasvua erityisesti haluamme, emme julkiselle. Ilman talouden kasvua emme pääse koskaan tasapainoon.
Nyt tätä kaikkea tehdään. Ei vain puhuta.
Kelpaako tämä politiikka? Ei tietenkään kelpaa.
Jos edellinen hallitus naamioi tulevaisuusinvestoinneiksi uudet menokohteensa, nyt avainsana on kasvutoimi. Sellaista menokohdetta ei olekaan, josta oppositio tai muut säikyt eivät kasvutoimea saisi aikaan. Ja samaan aikaan he vastustavat juuri niitä toimia, joilla Suomen kasvun esteitä pyritään poistamaan.
Silkkaa sumutusta, poliittista pisteiden kalastelua ja retoriikkaa.
Hallituksessa ei saa mennä paniikkiin opposition, mutta ei myöskään oman poliittisen viiteryhmän kritiikin edessä. Meillä on ohjelma, jota toteutamme johdonmukaisesti ja jonka takana seisomme. Se on kokonaisuus. Se ei tuo äkkinäistä helpotusta, mutta se liikkuu oikeaan suuntaan. Emme säntäile. Jonglööraamalla ja silmäkääntötempuilla ei ratkaista pitkään kasaantuneita ongelmia. Ei nyt olla sirkuksessa vaan ratkotaan kansakunnan kaikkein suurimpia haasteita. Sosialistien tanssiinkutsuun ei saa lähteä.
Olen vakuuttunut, että kun toimemme kantavat hedelmää ja pääsemme tästä nihkeästä, nahkeasta ja epävarmasta talouden tilanteesta vähän myötäisemmille vesille, äänestäjätkin palkitsevat. Suomalaiset arvostavat vastuunkantoa, rohkeutta ja suoraan puhumista. Mistään en itse saa enempää kannustusta ja tsemppiä kuin siitä, että nyt pysytte kovina, ette luovuta, oikeaan suuntaan olette matkalla, ei saa pelästyä.
**
Arvot eivät ole abstrakteja olioita eivätkä varsinkaan retoriikkaa. Ne toteutuvat vasta konkretisoiduttuaan toiminnan ja valintojen kautta. Pelkkä puhe on vain puhetta.
Arvot ovat arvottomia, mikäli niiden välille ei voi tehdä vertailua. Kaikki ei voi olla samanarvoista. Jos on, kaikki on arvotonta.
Jos politiikka eli päätökset perustuvat arvoille, täytyy olla mahdollista verrata toisiinsa erilaisia arvoja ja tehdä politiikkaa – rajallisten resurssien maailmassa – näiden vertailujen pohjalta.
Kun kaikki on olevinaan yhtä hyvää tai huonoa, syntyy yhtäältä liiallisia lupauksia ja toisaalta passiivisuutta ja kyvyttömyyttä puuttua oikeisiin epäkohtiin.
Ei se ole arvo, ettei osaa tai uskalla valita. Filosofi tai yhteiskuntatieteilijä voi yliopistolla pyöritellä ja funtsia, mutta poliitikon on valittava. Jos sinulla on euro jaettavana, miten sen jaat, kun ottajia ja hyviä kohteita olisi lukemattomasti. Sitä on politiikka.
**
Oli kyse sitten hyvinvointijärjestelmän rahoittamisesta niukoilla resursseilla tai arvoista, kaikki ei voi olla yhtä tärkeää. Jos kaikki on yhtä tärkeää, mikään ei ole tosiasiassa tärkeää lainkaan. Politiikassa, verorahan jakamisessa kohteisiinsa ja arvoissa on välttämättä kyse valinnoista, priorisoinneista, tärkeysjärjestyksistä.
Opposition saa kiihdyksiin jokaisella säästötoimenpiteellä. Se vastustaa tasaisesti ja varmasti jokaista ja kiihdyttää itsensä kiukkuun ihan yhtä lailla oli kyse sosiaaliturvasta, valtionhallinnosta, järjestöistä, kulttuurista, mistä tahansa. Kaikki, mihin on koskaan pantu veronmaksajan rahaa heidän toimestaan, on välttämätöntä ja tärkeää ja siitä säästäminen väärin, kohtuutonta ja julmaa. Kaikella on puolestapuhujansa ja vaatijansa. Myös säästön kohteena olevat virastot tai ns. kansalaisjärjestöt osaavat hallituksen mätkimisen – kuten on viime päivinäkin nähty.
Mistä tahansa säästäminen aiheuttaa ainakin näennäisen kriisin.
Onko tällainen lähestymistapa järkevä? Mitä se kertoo yhteiskunnastamme? Ennen kaikkea mitä se kertoo tulevaisuudestamme ja poliitikkojen kyvystä huolehtia järjestelmämme rahoituksellisesta kestävyydestä?
Huonoa.
Oppositio väittää puolustavansa hyvinvointijärjestelmää. Että siksi se vastustaa hallituksen toimia.
Oppositio ei puolusta hyvinvointiyhteiskuntaa kuin retorisesti. Sen valitsema linja on tosiasiassa hyvinvointiyhteiskunnan tuho. Oppositio, vasemmalta keskustaan, ei puolusta hyvinvointijärjestelmää vaan edistää sen tuhoa.
Vanheneva väestö, vähenevä työikäisten määrä, kasvava velka, surkea talouden kasvu, kalliiksi käyvä maahanmuutto. Tässä tosimaailmassa meillä ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin panna palveluita ja etuuksia ja muuta verorahoitteista kivaa tärkeysjärjestykseen. Meillä ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin miettiä, mikä on tärkeintä ja mikä vähemmän tärkeää. Meidän on pienennettävä sosiaalivaltiota, vähennettävä sen yltäkylläisyyttä ja laajaa tarjontaa – kyllä, myös hankalin päätöksin.
Meidän on saatava julkinen talous parempaan jamaan. Meidän on saatava menorakenne lähemmäksi käytettävissä olevia tulojamme. Emme voi luottaa jatkuvaan velkaantumiseen.
Meidän on tehtävä näin juuri siksi, että kykenisimme kustantamaan kymmenen, kahdenkymmenen, kolmenkymmenen, viidenkymmenen vuoden päästä terveydenhuollon, välttämättömät sosiaalipalvelut, kuten lastensuojelun, perusturvaverkon työttömäksi jääneille, sairastuneille, välttämätöntä apua tarvitseville. Jotta voimme taata koulut, poliisit ja palolaitoksen, rajojemme suojaamisen ja maanpuolustuksen. Ne ovat tärkeimpiä, kaikkein tärkeimpiä.
Asiaan kilpistyy käytännössä kaikki, mikä politiikassa on oleellista. Tai mitä politiikka ylipäätänsä on.
Oppositiossa on hyviä ihmisiä ja taitavia poliitikkoja, jotka kyllä tietävät, että olen oikeassa. He tietävät, että hallitusta ei aja säästöpolitiikassaan viha ja julmuus, kuten he kyselytunneilla väittävät, vaan välttämättömyys ja huoli tulevaisuudesta. Mutta oppositiossa pitää opponoida – koska hallituksessa hallitaan. Liian monille kyse on vain ja ainoastaan suosion ja äänten kalastelusta. Katsantokanta ei ulotu kymmenen kahdenkymmenen vuoden päähän, vaan seuraaviin vaaleihin. Ja juuri siksi tässä jamassa ollaan, vuosikausien ylimielisen ja häikäilemättömän ”rahaa on”-politiikan takia.
Minä haluan elää maassa, joka huolehtii omista heikoimmistaan ja auttaa niitä, jotka välillä elämässä kompastuvat. Kuten meistä useimmat. Tämä edellyttää kahta asiaa: 1. Julkisen talouden pitää olla kunnossa. 2. Menojen pitää olla tarkasti priorisoituja: kenelle, kuinka paljon, kuinka kauan.
Kasvavalla velalla hyvinvointia ei voi rakentaa. Joku maksaa laskut, aina. Toisekseen mitä tulee sosiaalietuuksiin ja saamapuoleen, siellä pitää olla väestön vähemmistö. Enemmistön pitää rahoittaa, mutta myös kokea itse saavansa jotakin vastineeksi. Kaikki eivät voi olla saamapuolella. On kohtuutonta vaatia, että uupunut veronmaksaja subventoi sitä ja tätä palvelua hyvätuloisillekin tai rahoittaa asioita, jotka nyt vain sattuvat olemaan mukavia.
Mikä muka ei olisi mukavaa toisen maksamana! Kaikkihan on mukavaa toisen maksamana! Mutta ei valtio saisi toimia näin.
Sosiaalivaltiomme on ylipaisunut, ja se on heikkojen poliitikkojen syy.
Hallituksemme saama kritiikki kuulostaa siltä kuin budjettia pienennettäisiin moottorisahalla, Argentiinan eksentrisen presidentin Javier Milein tapaan. Kieltämättä se olisi tarpeen, jotta tuloksia saisi nopeammin ja tehokkaammin. Mutta ei, budjettia ei pienennetä moottorisahalla, ei edes saksilla, vaan koalitiohallituksen hiukan kuivahtaneella punakynällä.
Kuva poimittu somesta; alkuperäinen lähde tuntematon.
Suomi on yksiselitteisen Venäjän organisoiman hybridioperaation kohteena. Sekä Venäjällä laillisesti oleskelevia kolmansien maiden kansalaisia että maahan helpoilla viisumeilla houkuteltavia uusia tulijoita samoista kehitysmaista kannustetaan ja kuljetetaan meidän rajallemme hakemaan turvapaikkaa Suomesta. Henkilöt eivät ole sen paremmin aitoja kuin spontaanejakaan turvapaikanhakijoita. Heillä ei ole mitään hätää eivätkä he pakene – vaan kuten vuosikymmeniä sitten perusperiaatteiltaan vanhentunut turvapaikkajärjestelmä mahdollistaa, he haluavat siirtyä korkeamman elintason maihin eli EU-alueelle. Vaikka he eivät ole oikeita suojelun tarvitsijoita, he maahan päästyään pääsevät suomalaisen epäkunnossa olevan systeemin sisään, jossa voi vuodesta toiseen hakea uudelleen turvapaikkaa, vaikka suojelulle ei olisi minkäänlaisia perusteita ja hakemukseen olisi tullut useita kielteisiä päätöksiä. Samalla voi nauttia veronmaksajan kustantamista eduista ja palveluista sydämen kyllyydestä.
Turvapaikkajärjestelmän väärinkäyttö ja Venäjä
Kyse on turvapaikkajärjestelmän väärinkäytöstä – kuten niin usein ennenkin – mutta koska laittomien maahantulijoiden varsinaisena kannustajana ja työntäjänä on Venäjä, vihollismaa, kyseessä on hybriditoimi, joka uhkaa Suomen kansallista turvallisuutta. Kuten tiedämme, vähintään sisäistä turvallisuutta uhkaa myös kaikilta muilta rajoilta Eurooppaan ja Suomeen päästettävä laiton maahanmuutto, mutta kun kyseessä on Venäjä ja välineellistetty maahantulo, tilanne on vielä kriittisempi. Kyseessä on siis Suomen kansallisen turvallisuuden vastainen toimi, minkä on tarkoitettava voimakkaampia toimia kuin pelkkää maahanmuuttopolitiikan korjaamista.
Loputon ihmisvyöry Eurooppaan
Toisin sanoen Venäjä hyödyntää epäkunnossa olevaa turvapaikkajärjestelmää omaksi hyväkseen ja meidän tappioksemme. Vastaavia toimia on viime vuosina nähty esimerkiksi Baltiassa, Puolassa ja Kreikassa. Etelä-Eurooppaan tällä hetkellä valtavalla volyymilla saapuva laiton maahanmuutto – esimerkiksi Italiaan 150 000 tulijaa mereltä tai Balkanilta vain tänä vuonna – on sekin joidenkin arvioiden mukaan Venäjän tavalla tai toisella välineellistämää.
Toisaalta pelkästään Afrikan, Lähi-idän ja Aasian maiden ihmisten tyytymättömyys ja elintasoerot yhdistettynä turvapaikkajärjestelmän väärinkäytön helppouteen – eli länsimaiden perustavanlaatuiseen kyvyttömyyteen suojella itseään – pystyy varmistamaan, että Eurooppa kaatuu ihmisvyöryn alle ennemmin tai myöhemmin, mikäli radikaaleja muutoksia ei kyetä tekemään.
Rajapykälät hallintovaliokunnasta kesällä 2022
Vuonna 2022 eduskunnassa saatiin otollisissa olosuhteissa – kun Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan, Suomi hakenut Natoon, ja parlamentaarisesti ymmärrettiin laajasti, että olemme kaikenlaisen ilkeyden todennäköinen kohde – muutettua rajavartiolakia niin, että ensimmäistä kertaa koskaan lainsäädäntöömme kirjattiin mahdollisuus sulkea koko raja ja keskittää turvapaikanhaku muualle eli siis sisämaahan, kuten lentokentälle. Tätä mahdollisuutta ei ollut alkuperäisessä hallituksen esityksessä, toisin kuin silloiset hallituspuolueet edelleen innokkaasti väittävät. Nämä muutokset – kuten eräitä rajalla tehtäviä estämiseen, voimankäyttöön ym. liittyviä muita muutoksia – lisättiin vasta hallintovaliokunnassa, jota puheenjohtajana johdin. Prosessi oli vaikea ja sitä oli pohjustettu pidempään. Perussuomalaiset oli myös koplannut valmiuslain ja rajavartiolain muutokset yhteen tavalla, jossa edellistä ei voitaisi viedä maaliin ilman jälkimmäisen muuttamista riittävän tehokkaaksi.
Teimme hallintovaliokunnassa erittäin hyvää yhteistyötä silloisen toisen oppositiopuolueen kokoomuksen kanssa ja onnistuimme saamaan vaatimuksemme läpi. Kuten sanoin, tilanne oli otollinen. Muuten moinen ei olisi onnistunut. Valiokunnan muut perussuomalaiset jäsenet olivat nykyinen sisäministeri Mari Rantanen ja nykyinen hallintovaliokunnan puheenjohtaja Mauri Peltokangas. Kokoomuksen korvaamattomin puurtaja oli Heikki Vestman, joka nykyään hyvin ottein johtaa perustuslakivaliokuntaa.
Ensimmäisenä tiukalle linjalle silloisista hallituspuolueista siirtyi sosialidemokraatit. Valiokunnan demarijäsenistä Eveliina Heinäluoma suhtautui näihin asioihin selvästi puoluettaan pragmaattisemmin, mikä helpotti prosessia. Demarien jälkeen myös keskusta saatiin mukaan. Seuraavat tulijat viimeisen pitkän kellon ympäri kestäneen päätöskokouksen aikana olivat vasemmiston ja RKP:n yksittäiset edustajat. Vasemmiston ”vanhan liiton” edustaja Matti Semi ei valitettavasti ole enää eduskunnassa. RKP:n ahvenanmaalaisvahvistus Mats Löfström taas toimii aina pragmaattisesti. Viimeisenä valiokunnassa enemmistön kannalle suostui vihreät. Suurin osa ajasta kului siihen, että vihreät edustajat eivät kyenneet hyväksymään muutoksia, mutta eivät myöskään istumaan kokouksessa. Niinpä valiokunta piti keskeyttää yhtenään heidän sisäisten kokoustensa vuoksi. Myös vihreä eduskuntaryhmä kokousti. Lopulta kuitenkin vihreätkin kykenivät hyväksymään muutokset. Samalla silloisten hallituspuolueiden vaatimuksesta mietintöön oli pakko lisätä vielä enemmän erinäisiä kirjauksia ”erityisen haavoittuvassa asemassa olevista” ja ihmisoikeuksista. Varsinaiset rajapykälät eivät kuitenkaan näiltä osin liiaksi vesittyneet, mikä oli tärkeintä. Muutenkin noudatin valiokunnan useiden yksimielisesti saatujen poikkeuksellisen kriittisten mietintöjen osalta periaatetta ”antaa niille vähän ihmisoikeus sitä ja tätä -kirjauksia, kunhan itse asia on samalla kunnossa”.
Monet jopa kyseiseen prosessiin ja päätöskokoukseen osallistuneet henkilöt ovat viime aikoina aktiivisesti unohtaneet yllä kuvatun ja pyrkineet korostamaan omaa rooliaan tai esittämään jopa, että hallituksen esitys oli ratkaiseva. Se ei pidä paikkaansa. Hallituksen esitys oli puutteellinen, ja sitä muutettiin hallintovaliokunnassa.
Päätöskokousta seurasi vielä toinen performanssi, jonka tietyt ryhmät ovat myös sittemmin unohtaneet. Hallintovaliokunta päätti mietinnöstä yksimielisesti, mutta kun tulimme pykälien kanssa suureen saliin, vasemmiston, vihreiden ja RKP:n ryhmät hajosivat. Niiden kaikki edustajat eivät voineetkaan hyväksyä mietintöä. Näistä puolueista yritettiin loppuun saakka saada laki peruutettua. Kyseiset edustajat yrittivät äänestää sitä takaisin perustuslakivaliokuntaan – juurikin siksi, että hallituksen esitystä muutettiin hallintovaliokunnassa. Onneksi he hävisivät, ja yhtenä kauniina kesäpäivänä eduskunta äänesti mietinnön ja uusien rajapykälien puolesta.
Raja kiinni! Ja miksei se jo ole?
Hallitus on edennyt uusien rajapykälien pohjalta ja sulkenut raja-asemia ja keskittänyt turvapaikanhakua. Koko rajan sulkeminen ja turvapaikanhaun keskittäminen sisämaahan, minkä siis lainsäädäntö yksiselitteisesti mahdollistaa, ei kuitenkaan mennyt laillisuusvalvojalta läpi. Apulaisoikeuskansleri luki tilannetta turvapaikanhakukysymyksenä ja määritteli, että itärajalla pitää olla tosiasiallinen ja aito mahdollisuus hakea turvapaikkaa. Siis siitä huolimatta, että kyseiset ihmiset eivät ole aitoja turvapaikanhakijoita. Tulkinta perustuu edellä kuvaamaani turvapaikkajärjestelmän laillistettuun väärinkäyttöön, jonka suhteessa nykyaikaan vanhentuneet kansainväliset sopimukset ja ääliöliberaali ja toisenlaiseen maailmaan tehty kansallinen lainsäädäntö mahdollistavat.
Koko rajan sulkemisen sijaan hallitus laillisuusvalvojan arviota noudattaen sulki kaikki muut raja-asemat ja keskitti turvapaikanhaun pohjoiselle ylitysasemalle eli Raja-Jooseppiin.
Jokainen näkee otsallaankin, että kukaan spontaani turvapaikanhakija ei itsestään eksy Raja-Joosepinkaan metsiin, vaan että kyse on yksinomaan tavalla tai toisella avustetusta laittomasta maahantulosta.
Tämäkään toimi ei yllätyksettömästi lopettanut ilmiötä, vaan yhä edelleen Suomi vastaanottaa turvapaikkahakemuksia pohjoisimmalla ylityspaikalla. Venäjä ei lopeta, mikä oli ainakin itselleni kirkkaasti tiedossa alusta asti.
Suomen surkeaa tilannetta ääliöliberaalien laintulkintojen ja vihamielisen Venäjän puristuksessa herran vuonna 2023 alleviivaavat erityisesti kuvat, joissa ”hätää kärsiviä turvapaikanhakijoita” eli nuoria miehiä saapuu rajoille lasten kolmipyöräisiin nojaten ja rajavartijat seisovat sivusta katsoen. Vihollisen toimi, aivan vapaasti ja tervetuloa. Ja heti toisella puolella rajaa on vastassa SPR tarjoamassa miehille nuudelia ja kuumaa mehua ja sellainen lääkäri- ja hoitaja-armeija, jota ei maan sotekriisissä missään muussa paikassa aikoja odottava suomalainen saakaan todistaa. Ja sitten kohti vastaanottokeskusta ja mukavia tuokioita suomalaisen järjestelmän piirissä. Vaikka ukrainalaiset tilapäisen suojelun saajat edestä poistaen.
Kyllä Putinia naurattaa.
Suomalaisia oikeutetusti kuvottaa ja hirvittää.
Mitä seuraavaksi?
Meidän on ensin saatava koko itäraja kiinni. Suomella on lainsäädäntö siihen, juuri tämänkaltaisia tapahtumia varten. Meillä ei ole muita vaihtoehtoja. Mikään kikkailu rajalla ei auta. Uskon, että laillisuusvalvonta tulee ymmärtämään tilanteen kansallisen turvallisuuden näkökulmasta ja mahdollistamaan koko rajan sulkemisen. Mutta mikäli ei, poliittinen päätös on joka tapauksessa tehtävä.
Eikä koko rajan sulkeminenkaan valitettavasti tilannetta välttämättä lopeta. Koska Venäjä ei lopeta. Miksi se lopettaisi?
Sen lisäksi koko järjestelmämme toistaa edelleen vanhaa ideaa, jonka mukaan turvapaikanhakemisen oikeus on kaikkein pyhin ja tärkein. Edelleen näyttää selvästi siltä, että järjestelmä haluaa huolehtia ensisijaisesti vastaanoton sujuvuudesta ja korostaa tähän liittyviä seikkoja, vaikka kaiken huomion pitäisi mennä saapumisen estämiseen ja rajan suojaamiseen. Historian ensimmäisellä perussuomalaisella sisäministerillä on valtava urakka tehtävänään, mutta hän suoriutuu siitä. Koko ajan, askel kerrallaan, päivä ja yksi taistelu kerrallaan. Se ei ole nopeaa, mikä selvästi rassaa kansalaisia, ja ymmärrän sen. Mutta tämän nopeammin ja paremmin asiaa ei voi hoitaa. Hallitus ei makaa laakereillaan. Sisäministeri hakee koko ajan ratkaisuja. Ja pian niitä taas tulee.
Voin vakuuttaa, että tämä on ensimmäinen hallitus koskaan – ja ensimmäinen ministeri koskaan – joka siinä voi onnistua. Tässä maassa asiat eivät mene niin, että ministeri marssii rajalle ja sanoo, että nyt kiinni se ja estäkää kaikki liike, ja sitten se on niin.
Rajan sulkeminenkaan ei riitä
Rajatoimien lisäksi meidän on kyettävä edistämään muutosta, joka mahdollistaa käytännössä sen, että turvapaikkajärjestelmä ei voi koskaan mennä kansallisen turvallisuuden edelle. Hakemusten vastaanottaminen pitää voida kokonaan keskeyttää. Mikäli kansainvälisiä sopimuksia ei kyetä muuttamaan, niiden tulkinnan on merkittävästi muututtava.
Mikään muu ei ole mahdollista. Olemme perverssillä tavalla hyväksikäytetyn järjestelmän vankeja. Se ei ole liikkuvien ihmisten vika; se on tämän sallivien maiden vika. Pelkästään jo globaali demografia ja miljardit tyytymättömät ihmiset Euroopan ulkopuolella takaavat, että mikäli emme kykene muutokseen, meille käy kalpaten.
Monet maat toimivat jo toisin. Ne nostavat kansallisen turvallisuuden ja suvereniteetin ylemmäksi kuin oikeuden tulla ja hakea turvapaikkaa. Toisaalta niiden maahanmuuttopolitiikka voi olla niin tiukkaa, että myöskään vetotekijöitä ei ole. Harva Virosta hakisi turvapaikkaa, kun vieressä siintää Suomi. Kuten sanottua, kaikki liittyy kaikkeen.
Samalla EU on ottanut tavaksi toimia kahtalaisesti – virallisesti sanotaan yhtä, epävirallisesti katsotaan jäsenmaiden välttämättömiä toimia itsensä suojaamiseksi sormien välistä. Suomi vain ei osaa eikä uskalla perinteisesti hyödyntää tätäkään.
Otollinen tilanne
Kun vuonna 2015 olimme samankaltaisessa tilanteessa, lähes kaikki puolueet huusivat tervetuloa. Media huusi tervetuloa. Etujärjestöt huusivat tervetuloa. Pääkirjoitukset ihan vakavasti kertoivat osaajista ja kestävyysvajeen korjaajista. Nyt kukaan ei tee niin. Enkä usko, että tekisi, vaikka liike tulisi lännestä. Tulijat ovat joka tapauksessa samoista maista, samanlaisilla profiileilla.
Presidentti hoiti itärajan tilanteen vuonna 2015. Nyt se ei ole mahdollista, koska yhteyttä Ukrainaa moukaroivaan johtajaan ei ole eikä pidäkään olla.
Lähestyvät presidentinvaalit ovat aiheuttaneet monissa puolueissa ja poliitikoissa vaatimusten koventumista. Koska nössölässy presidenttiehdokas ei saa ääniä kansalta etenkään tällaisessa tilanteessa, jopa vihreä ehdokas vaatii koko rajaa kiinni. Se voi monista tuntua valtavalta opportunismilta, ja sitä se tietenkin onkin, mutta mikäli pidämme katseen pallossa – eli siinä, että haluamme suojella tätä maata – tätäkin opportunismin värittämää hetkeä on hyödynnettävä.
Parlamentaarisesti kovia toimia tukevat lähes kaikki puolueet. Se on erinomaista. Jopa media ryöpyttää hallitusta, joka ei kuulemma saa mitään aikaiseksi. Toinen median tulokulma asiaan on puhdas trollaus ja asioiden vääristely, mutta siinähän ei ole mitään uutta. Tällä kertaa panokset ovat vain vähän liian kovat, koska kyseessä tosiaankin on kansallinen turvallisuus. Vihollisvaltio lukee suomalaista mediaa, ja taas Putin nauraa.
Poliittisesti tilanne on joka tapauksessa otollisempi muutoksille kuin koskaan ennen. Vanhat sosialistit, demlalaiset, kansalaisjärjestöt ja vastaavat eivät tietenkään ole muuttaneet kantaansa ja kertovatkin, että hallituksen toiminta rikkoo kaikkia mahdollisia kansainvälisiä sopimuksia ja eettisiä normistoja, mutta nämä pois lukien mielipideilmasto on varsin hyvä. Parlamentaarinen tuki tai kansan raivo eivät ole koskaan olleet näin voimakkaita sen puolesta, että Suomi tekee kaikkensa ilmiön estääkseen. Tuntuu kuin kaikista olisi tullut persuja. Tätä ei kannata väheksyä. Emme me Natossakaan olisi ilman kansan mielipiteen muuttumista.
Mikäli ja kun akuutti tilanne saadaan tasapainotettua, otollisuus voi lakata nopeasti ja silmät muuttuvat taas sinisiksi ja tarpeet abstrakteiksi. Siksikin on kiire. Täytyy myös ymmärtää, että Venäjä voi käyttää kaikkia mahdollisia häikäilemättömiä keinoja vaikuttaakseen kansalaismielipiteeseen.
Kansalaisilta toivoisin kuitenkin hieman malttia. Nämä asiat eivät etene sormia napsauttamalla. Todellisuus politiikassa tai juridiikassa tai liian monimutkaiseksi kiertyneessä järjestelmässämme ei ole niin yksinkertaista kuin sosiaalisessa mediassa.
Jos tämä sisäministeri ja tämä hallitus eivät siihen nyt pysty, ei pysty kukaan.
Viime viikot on keskusteltu 15 vuotta sitten kirjoittamistani Jussi Halla-ahon Scripta-blogin kommenttiosion viesteistä. Viestejä on kokonaisuudesta ja keskustelusta irrotettuina ruodittu lehdissä ja somessa, ja niistä on löydetty asioita, joita niissä ei ole ollut silloin eikä ole nyt. Ne on otettu irrotettuina ”vaarallisten” tai ”kiellettyjen” sanojen kokoelmina määrittämään minua ihmisenä ja toimijana, poliitikkona ja ministerinä. Ne on otettu sellaisinaan määrittämään perussuomalaista puoluetta ja jopa suomalaisen yhteiskunnan ongelmia.
Tiedän hyvin, että ne ihmiset, jotka asian ymmärtävät, ymmärtävät sen ilman tätä puolustuspuheenvuoroanikin. Toisaalta ne, jotka eivät ymmärrä, eivät ymmärrä tämän kirjoituksen jälkeenkään. Minun on kuitenkin kirjoitettava tämä teksti itseni ja läheisteni sekä myös perussuomalaisten takia. Olen viime viikkojen aikana saanut valtavasti tukea ja kannustusta, ja olen siitä hyvin kiitollinen. En ole jaksanut tehdä tätä kirjoitusta aiemmin. Tällaisen jyrän alle jääminen laittaa kovankin vähän puuskuttamaan.
Kiitän teitä kaikkia tukijoita. Median perusteella voisi kuvitella, että teitä ei ole. Mutta minä ja muut persut tiedämme, miten hirveän paljon teitä on. Onneksi myös muiden puolueiden kannattajissa.
Yksityisen henkilön kommentit
Olen viestit kirjoittaessani 15 vuotta sitten ollut yksityinen henkilö, ilman julkisia tehtäviä. Olen kirjoittanut kommentit nimimerkillä. Kuten olen aiemmin todennut, olen osallistunut 2000-luvun alusta verkkokeskusteluihin laajalla aiheiden kirjolla. Scriptan vieraskirja keskittyi lähinnä yhteen, maahanmuuttoon.
Viestien kirjoittamisesta kului yli 8 vuotta siihen, että edes päätin lähteä mukaan politiikkaan. Politiikassa olen toiminut työntekijänä perussuomalaisten puoluetoimistolla, kunnanvaltuutettuna, kansanedustajana, valiokunnan puheenjohtajana, puolueen varapuheenjohtajana, aluevaltuutettuna, puolueen puheenjohtajana ja nyt reilun kuukauden valtioneuvoston jäsenenä valtiovarainministerinä. Toimintaani tai suoriutumiseeni näissä tehtävissä ei ole kohdistunut minkäänlaista moitittavaa normaalin poliittisen erimielisyyden ja suunpieksennän lisäksi. Päinvastoin, olen saanut paljon kiitosta puoluerajat ylittäen ja virkamiehistä sidosryhmiin.
Olen tänä kesänä pahoitellut 15 vuotta sitten yksityishenkilönä nimimerkillä kirjoittamiani kommentteja, käyttämääni kieltä, sanavalintoja ja tyyliä. Moni kommentti on yliampuva, typerä, moukkamainen. Puran yksityiselle ihmiselle sallittua turhautumista ympärilläni omakohtaisesti havaitsemiini ongelmiin. Vastaavaa kieltä ja tyyliä löytää somesta – tai vaikkapa kansanedustajan saamasta kansalaispostista – helposti. Piti sisällöstä tai ei, tällaisia asioita varsinkin meille perussuomalaisille monet kansalaiset jatkuvasti kertovat. Joskus olin itse sellainen kansalainen.
Ihmiset, jotka eivät voi käsittää, että joku kokee ja kirjoittaa sellaisia asioita, eivät todennäköisesti ymmärrä myöskään, miten perussuomalaisia voi kannattaa yli 600 000 kansalaista.
En käyttäisi enkä ole käyttänyt julkisissa tehtävissäni vastaavaa kieltä, vaikka tietenkin puhun (ja aion edelleen puhua) paljonkin samoista ongelmista.
Olen useissa haastatteluissa vuosien varrella avoimesti kertonut, että olen kirjoittanut kyseisessä vieraskirjassa. Itse en ollut kommenttejani lukenut niiden kirjoittamisen jälkeen. Olen myös kertonut, että epäonnistunut maahanmuuttopolitiikka on nimenomaan tärkein syy sille, että olen lähtenyt mukaan politiikkaan. Taustaani ei näiltäkään osin liity mitään salattavaa. En kuitenkaan olisi halunnut käsitellä julkisuudessa esimerkiksi henkilökohtaisia seksuaalisen ahdistelun kokemuksiani, kuten en muitakaan oman elämäni tapahtumia.
Toisin kuin mediassa on väitetty, väkivallan ihannointia tai siihen yllyttämistä kommenteissani ei ole. En ole koskaan kannattanut minkäänlaista väkivaltaa tai ääritoimintaa. Olen aina vastustanut sellaista. En ole koskaan kannattanut ihonväriin tai etniseen taustaan perustuvaa syrjintää. En ole koskaan vastustanut seksuaalivähemmistöjä. En ole koskaan kieltänyt jokaisen ihmisarvoa. Rumasti ja kovalla kielellä osaan puhua ja kirjoittaa ja näyttää tunteeni, mutta muuta kyseisistä kommenteista ei kannata etsiä.
Vieraskirjan tyylistä
Uskon edelleen, että normaalilla ymmärryksellä varustettu ihminen, poliittisesta katsantokannasta riippumatta, ymmärtäisi vieraskirjaa hieman laajemmin lukemalla, että käytetyin kirjoittamisen tyyli on voimakas sisäpiirihuumori ja sarkasmi. Huumori on paikoin hyvin mustaa, ja sarkastinen ote leimaa useiden kirjoittajien viestittelyä. Viesteissä leikitellään stereotypioilla, hyvässä ja pahassa. Median aivoituksille nauretaan ja niistä tehdään pilkkaa. Kommentteja pitää lukea osana keskustelua ja osana kyseistä aikaa ja lehdissä käsiteltyjä aiheita.
Esimerkiksi en suinkaan ole ehdottanut kenenkään potkimista, vaan jatkanut mediassa tehtyä överiä analyysia ja käyttänyt sitä vahvasti ironisoiden hyväkseni. Tämä on (oli) kyseiselle genrelle tyypillistä. Asia käy selväksi lukemalla keskustelua yhtään laajemmin kuin yksittäisten kommenttien verran eikä vaadi sen perusteellisempaa tekstianalyysia. Tämän ymmärtäminen ei vaadi kyseisenlaisen huumorin tai lähestymistavan hyväksymistä.
Omat viestini selvästi alleviivaavat vieraskirjan tyyliä. Viljelen erittäin voimakkaasti ironiaa, lähes jokaisessa viestissäni. Irvailen moneen suuntaan. Tuohon aikaan sarkasmi oli vielä kanssakäymisessä sallittua eikä aiheuttanut siinä määrin tahattomia tai tahallisia väärinymmärryksiä kuin nykyään. Kenenkään ei tarvitse hyväksyen ymmärtää vieraskirjaan kirjoittamisen ajanvietettä tai siellä käsiteltäviä asioita tai käytettyä kieltä, mutta kommenteistani nyt väitettyjen väkivaltafantasioiden, väkivaltaa ihannoivien tai sitä lietsovien, fundamentaalin pahuuden tms. löytäminen on yksinomaan järjetöntä eikä perustu lainkaan tosiasioihin.
Mitä journalismille on tapahtunut?
Pelkästään twitteriä seuraamalla voi havaita, että nykyään sarkasmi on hyvin vaarallinen tekstimuoto, ainakin jos kirjoittaa herkistä aiheista. Niinpä sitä ei mielellään enää kukaan käytäkään. Poliitikoille se taitaa olla täysin kiellettyä, ainakin oikeistoa edustaville. Myös huumori ylipäätänsä käy koko ajan kapeammaksi, jotta kukaan ei loukkaantuisi. Elämme merkillistä aikaa, mutta se ei ole laajemmin tämän kirjoituksen aihe.
Huomionarvoista on, että journalistit, kielen kanssa töitä tekevät, hekään eivät kykene enää tulkitsemaan kieltä ja sen käyttöä. Uutiskieli ei leikittele kielellä eikä ironisoi, mutta ennen vanhaan toimittajat kuitenkin osasivat tulkita sellaistakin tekstiä.
Jopa medialle kaivuutyön tehnyt vasemmistokollektiivi ”Tapio Kuusitapio” tunnisti vieraskirjakirjakommenttieni sisäpiirihuumorin, toimittajat eivät.
Mitä tällaisesta kyvyttömyydestä sitten seuraa?
Trigger-sanat, konteksti ja pahuus
Jälki on hyvin rumaa, kun tällaista tekstiä aletaan arvioida kuin se olisi täysin tosissaan kirjoitettu ja kirjaimelliseksi tarkoitettu. Huomattavasti vielä tätäkin rumemmaksi jälki muuttuu, kun kommentit irrotetaan kontekstistaan ja kun suuhuni laitetaan muiden sanomaa. Kirjoittamakseni väitetään jopa täysin päinvastaisia asioita kuin mitä olen viestinyt. Kaikki tämä on tapahtunut viime päivinä, reilun kahden viikon aikana.
Kuten ilmianto- ja cancel-aikana yleensä muutenkin, kommenttieni riepottelussa huomio on keskittynyt erityisiin ”trigger-sanoihin”. Paheksujia politiikan vastalaidalla tai mediassa ei kiinnosta itse tekstin sanoma tai se, mitä on tarkoitettu ja haluttu viestiä, vaan se, millaisia yksittäisiä sanoja on käytetty. Rumat, väärät ja loukkaavat sanat ovat pahinta, ja ne jo itsessään saastuttavat mitä tahansa.
Osasta kommenttejani välittyy ne lukemalla esimerkiksi selvä turhautuneisuus ja kiukku kohtaamastani seksuaalisesta (ja muusta) häirinnästä maahanmuuttajamiesten taholta. Median käsittelyssä tämä on joko kokonaan häivytetty pois (eli poistettu koko konteksti) tai sitten sen aiheuttama tunnekuohu on mitätöity. Vaikka nykypäivänä seksuaalinen häirintä koetaan laajasti erittäin suureksi ongelmaksi, ei se minun kokemanani saisi aiheuttaa samanlaisia tuntemuksia kuin se aiheuttaa kenellä tahansa. (Jopa asiasta uutisoineiden toimittajien kohdalla.)
Muuta poliittista suuntausta edustavan naisen kohdalla paljastuneiden viestien perusteella rakennettu uutiskärki olisi hyvinkin voinut olla seksuaalisen häirinnän kohteeksi joutuminen, ei käytetyt rumat sanat. Minun kohdallani koko konteksti poistettiin, ja uutinen oli vain rumat sanat. Tämä on yksinkertaisesti sanoman voimakasta vääristämistä.
Sama ilmiö toistuu usein maahanmuuttoon liittyvien ongelmien kohdalla. Sen sijaan, että mediassa käsiteltäisiin itse ongelmaa ja sen syitä, huomio kiinnittyy siihen, miten asiasta puhutaan.
Mikäli seksuaalinen ahdistelu olisi tuotu selvästi esille, ei median olisi tarvinnut narrata muissakaan kohdissa:
Kun olen kuvannut röyhkeää seksuaalisesti ahdistelevaa miestä ”turkkilaisapinaksi”, osa mediasta on kertonut minun kuvaavan yleensä turkkilaisia ihmisiä apinoiksi – siis poistaen koko häirintätilanteen. Hesari alusta saakka käytti monikossa termiä ”turkkilaisapinat”, vaikka minä puhuin kyseisestä väärin toimivasta henkilöstä, en suinkaan kaikista kyseisen taustan ihmisistä. Tämä levisi kymmeniin muihin medioihin ja kansainväliselle tasolle. Seuraavaksi samainen suomalaismedia kuvasi, että Purran kommentit ovat aiheuttaneet kansainvälisen kohun. Asiaa avitti ulkoministeri pyytämällä turkkilaisilta anteeksi.
Ja siis mitä oli tapahtunut? Suomen valtiovarainministeri oli 15 vuotta aiemmin yksityishenkilönä ja nimimerkillä kutsunut muniaan edessään hierovaa miestä ”turkkilaisapinaksi” foorumilla, jota ei vuosiin ollut ollut edes verkossa alkuperäisellä paikallaan saatavilla.
Ymmärrän tietenkin, että poliitikon käyttämänä tällaiset eläimelliset käsitteet olisivat arveluttavia, mutta millä nimellä yksityinen henkilö, joka tulee seksuaalisesti ahdistelluksi, sitten saisi tunteitaan osoittaa? Muuttuuko termi ongelmaksi vasta, kun sen kirjoittajasta tulee 15 vuotta myöhemmin ministeri?
En kuvaisi tänä päivänä tekijöitä tällaisilla sanoilla, mutta kuten somekannanotoistani näkee, kommentoin edelleen paljon ja suorin sanoin kyseisiä ilmiöitä ja niiden tekijöitä vastaan. Ja huomio, ihan kaikista maista tulevia tekijöitä vastaan. Enkä aio lopettaa. Sen juuri tiedän monia rassaavan.
Eilen – yli kaksi viikkoa Hesarin alkuperäisen kirjoituksen jälkeen – lehti kuin huomaamatta korjasi kyseistä virheellistä kohtaa neljässä eri jutussaan ja myönsi, että ”apinoita” olikin vain yksi, se seksuaalinen ahdistelija. Tästä seurasi se, että myös STT:n (Sanoman omistus 75,42 %) piti korjata omaa väitettään, joka perustui Hesarin väitteeseen. Ja seuraavaksi sitten monen muun lehden. Mutta edelleenkään ei sanottu mitään siitä, MIKSI kutsun tätä henkilöä moisella nimellä. Edelleen koko konteksti puuttuu jutuista.
Entä kuinka monen uskotte lukevan oikaisut? Journalistin ohjeet ovat vain iso vitsi, sillä niitä ei noudateta.
Väärät tiedot kansainväliseen mediaan menivät uutisjuttujen ja yksittäisten toimittajien oman toiminnan kautta. Muuan toimittaja jopa myöntää jutussaan, että oli itse selittänyt tapausta Brysselissä kansainvälisille kollegoilleen. Minulta kukaan ulkomainen media ei kysynyt asiasta mitään.
Toimintatapa kansainvälisten kohujen rakentamisessa muistuttaa aikakaudesta, jolloin Neuvostoliiton ”lehdistön” kautta pelattiin suomalaista sisäpolitiikkaa. On surullista, että edes tätä ei kukaan journalisti halua (tai uskalla) tunnistaa.
Journalismin arvokkaiden toimintatapojen peräänkuuluttaminen median sisältä saattaisi näin tulehtuneessa tilanteessa aiheuttaa välittömän leiman ”persujen ymmärtäjästä” tai jopa ”rasismin hyväksyjästä”. Sellaista riskiä ei yksittäinen toimittaja (tai muukaan toimija) voi ottaa. Niinpä he kaikki toistavat aloitettuja virheitä.
Lainsuojaton median hampaissa
Perussuomalaiset yleisesti ja minä viime viikkoina erityisesti olemme mediassa kuin lainsuojattomia. Meidän kohtelussamme mikään ei ole liian väärin. Kun virheitä osoittaa, kuulee olevansa pikkumainen tai vähättelevänsä ”isoa kuvaa”, jopa ”mitätöivänsä anteeksipyynnön”. Kymmenistä oikaisupyynnöistä vain harva menee läpi. Virheet saatetaan korjata parin viikon päästä tai olla korjaamatta. Oikaisut saatetaan piilottaa jonnekin marginaaliin. Jos puutumme selviin virheisiin tai yleiseen paskanpuhumiseen julkisesti, kuulemme syytöksiä maalittamisesta tai median kyseenalaistamisesta.
Kuten moni kansalainen on huomannut, tällainen toiminta mediassa kyseenalaistaa itse itsensä. Minä tunnen kyllä kaikista lehtitaloista ammattitaitoisia toimittajia, mutta kuten nähdään, apajilla on myös paljon kaikenlaista muuta. Toimittajia, jotka viis välittävät journalistin ohjeista, kunhan yleinen poliittinen tilanne on oikeassa asennossa. Suuria vallankäyttäjiä, joiden tekemisiä ei kuitenkaan saisi arvostella.
Cancel-maailma – avaatko oman historiasi?
Ylipäätänsä maailma, jossa toimitaan tällä tavalla etsien henkilöiden historiasta vääriä sanoja (tai kuvia), joilla cancelöidä heidät vuosia ja vuosikymmeniä myöhemmin, on mielestäni sairas. Kuka ihminen on tässä mielessä synnitön? Kuka haluaisi julkistaa henkilö- ja somehistoriansa yksityisviestejä myöten Hesarille ja muille lehdille riepoteltaviksi? Kannattaa muistaa, että puhumme tässä siis vääristä sanoista, emme rikoksista tai karmeista paljastamatta jääneistä teoista.
Oleellinen kysymys cancel-maailmassakin kuitenkin on, miksi toimittajat irrottavat kommenttejani kokonaisuudesta ja piilottavat kontekstin ja vääristelevät. Miksi he eivät voineet tehdä uutisia kommenttien sisällöistä, kuten ne tosiasiassa oli esitetty? Onko se ammattitaidottomuutta vai tarkoituksellista haitantekoa? Poliittiset vastustajat ja aktivistit tietenkin tekevät niin, mutta miksi journalistitkin?
Epäilen, että siksi, että jos esimerkiksi seksuaalinen ahdistelu olisi tuotu selvemmin esille, rumien sanojen kohahduttava vaikutus olisi hävinnyt. Kyllähän sellaisia käyttävät monet ihmiset, jotka joutuvat vastaavien tapahtumien kohteeksi. Joillekin selittelyt vain sallitaan, toisille ei.
Vielä suurempaa vääristelyä
Näiden vääristelyjen ohella vanhojen kommenttieni riepottelussa on syyllistytty vieläkin poikkeuksellisempiin virheisiin. Iltalehti vääristeli kirjoittamani lähes täydellisesti tunkiessaan suuhuni ne muiden kirjoittajien kommentit, joihin itse vastasin. Näin toimien lehti onnistui saamaan koko juttunsa kärjeksi otsikkoa myöten mielipiteitä, jotka olivat päinvastaisia omiini nähden.
Minun on äärettömän vaikea uskoa, että Iltalehden tähtitoimittajat eivät osaisi lukea vieraskirjan viestiketjuja oikein ja ymmärtäisi, mitä tarkoittavat lainausmerkit, kursiivit ja sitaatit. Näin toimituksessa kuitenkin tehtiin. Prosessissa rikottiin jälleen useita journalistin ohjeita. Juttu, jonka otsikkokin oli virheellinen, oli yli vuorokauden saatavilla. Oikaisut tehtiin ripotellen eivätkä ne koskaan saavuttaneet sen paremmin verkossa kuin printissä edes pientä osaa siitä yleisöstä, jonka alkuperäiset väitteet saivat. Edelleen virheitä on korjaamatta. Useampi lainoppinut on todennut minulle, että tässäkin käsittelyssä syyllistyttiin mitä ilmeisimmin kunnianloukkaukseen.
”Eksoottiset lapset”
Esimerkkejä lehden täysin käsittämättömästä sumutuksesta voi nostaa useita. Ensimmäisenä ”eksoottiset lapset”, joka löytyi valtavan laajalle levinneen jutun otsikostakin. Jutun mukaan vastustin ja puhuin loukkaavasti kansainvälisestä adoptiosta, siis lehden rakentaman narratiivin mukaan ”vääränvärisistä adoptiolapsista”. Tosiasiassa kritisoin voimakkaasti ja irvaillen toista henkilöä, joka arvosteli kansainvälistä adoptiota ja ”eksoottisia lapsia”. Lukemalla viestit normaalilla ymmärryksellä varustettu ihminen näkee tämän. Toimittajalle se vain ei sopinut. Koska kun syyllinen ja rikos on keksitty, muu kyllä saadaan hoidettua tätä tavoitetta toteuttamaan. Vaikka sitten muuttamalla sanoma päinvastaiseksi.
En ole koskaan vastustanut minkäänlaista adoptiota. Olen melko läheisestikin aiheeseen tutustunut sattuneista syistä. En myöskään ole koskaan vastustanut kenenkään ihonväriä tai ”vääränvärisiä ihmisiä”. Iltalehti kirjoittaa paskaa ja hädin tuskin jaksaa korjata asian. Osa mediasta on vajonnut niin alas, että pohja on rikottu.
Homot
Sama koskee jutussa vaikkapa homoja. Viesti, jossa ylipäätänsä mainitsen homon, kuvaa tapahtumaa, jossa ”tärisen” kuunnellessani sosialisti Leif Salménia Sanomatalossa. En suinkaan tärise homon takia vaan kyseisen keskustelun. En ole koskaan ”tärissyt” sen enempää tai vähempää homojen kuin heteroidenkaan seksuaalisen suuntautumisen takia. En edes arvostele Pridea, vaikka niinkin jutussa edelleen väitetään.
Perussuomalaisen johdon pakkomielteinen homoista vauhkoaminen loppui sekin kesäkuussa 2017.
Sen sijaan kyllä olen lukuisat kerrat puolustanut niin netissä kuin ulkonakin ihmisiä (ja eläimiä) monenlaiselta huonolta kohtelulta. (Vieraskirjassakin muuten kuvataan esimerkkinä yhtä kertaa teinivuosina, kun soitan suutani skinheadeille ja vastustan heidän näkemyksiään. Miksi tästä ei tehty uutista?)
Mitä oikeasti olen ja edustan? Mitä perussuomalaiset edustaa?
Olen aina vastustanut kaikenlaista totalitarismia. Vaikka minusta usein mediassa maalataan kuvaa tunteettomana hirviönä, olen kaikkea muuta. Olen hyvin herkkä ja puolustan oikeudenmukaisuutta. Politiikan ja median sikailu on raskasta siedettävää. Etenkin niiden ihmisten kohdalla, joiden uskoi pystyvän parempaan.
Olen lukenut kasapäin kirjoja natsismista, fasismista ja kommunismista – kavahdan kaikkea väkivaltaa, vapauden ja vapauksien rajoittamista, mielivaltaa, sensuuria, syrjintää, sellaista raukkamaisuutta, pelkuruutta, sopulimaisuutta, jotka sallivat pahuuden tapahtua. Joukossa tiivistyvää typeryyttä. Kyvyttömyyttä ajatella omilla aivoillaan ja pelkoa puolustaa sitä, mitä pitää puolustaa. Olen vieraillut kymmenissä totalitarismin historiasta kertovissa museoissa, keskitysleirilläkin. Minusta ei yhdestäkään solun sadasosasta saa tehtyä natsia tai fasistia. Tämä on totta, ja kaikki minut tuntevat ihmiset tietävät sen.
Olen koko poliittisen urani keskittynyt perustelemaan tarkasti omat kannanottoni ja linjani. Olen tehnyt samaa puolueen palveluksessa ja sen johdossa. Perussuomalaisten jokainen poliittinen kanta ja tavoite kestää kaiken päivänvalon, perustuu johdonmukaiseen argumentaatioon ja demokraattisiin prosesseihin. Puolueeni ei ole rasistinen. Sen tavoitteet maahanmuuton – tai minkään muunkaan – suhteen eivät ole rasistisia. Emme puhu salaliittoteorioista, vaan todellisen maahanmuuton aiheuttamista todellisista ongelmista tässä todellisessa yhteiskunnassamme. Tämä blogi on täynnä kirjoituksia aiheesta. Niissä ei ole mitään epäilyttävää. Puolustan niitä loppuun saakka. Puolustan länsimaisia arvoja, puolustan vapautta, puolustan tasa-arvoa. Puolustan yksilön oikeuksien rinnalla velvollisuuksia. Vastustan veronmaksajan rahojen jatkuvasti kiihtyvää käyttöä kaikenlaisten toissijaisuuksien kustantamiseen. Kavahdan yksilöiden holhoamista.
Sitä minä teen ja edustan. Ja siksikin perussuomalaiset on nyt hallituksessa.
Kaiken lisäksi vastustajamme voisivat vähitellen ymmärtää, että meitä kannattaa iso joukko maahanmuuttajia. Kaikenvärisiä, eri uskontokunnista. Monet Suomessa asuvat maahanmuuttajat näkevät ihan samat ongelmat kuin mekin. Ja haluavat muutosta.
Mitä ”rasismikohu” oikeasti tavoittelee?
Olen viime viikkojen jäljiltä entistä kyllästyneempi joidenkin rajattomaan sokeuteen aitojen, todellisten, vääränlaisella politiikalla itse aiheutettujen maahanmuuton ongelmien suhteen. Niitä on kaikkialla ympärillämme, vaikka ei niinkään mediassa. Koko ajan yhä enemmän. Niitä on Keski-Euroopassa, mutta ei niitäkään täällä raportoida. Mitä enemmän todellisia ongelmia on, sitä kovempaa jotkut huutavat ”ei saa!” tai ”rasismia!” tai ”persut on tyhmiä!”. Mutta eivät ongelmat mene tuolla hämäämisellä pois.
Minä olen kirjoittanut typeriä somekommentteja, mutta ei se poista poliittisen linjamme merkitystä. Eikä se vähennä rohkeuttamme seistä sen takana.
Arvasin kyllä alun perinkin, että tämäkin kohu tulee johtamaan perussuomalaisten maahanmuuttolinjan kyseenalaistamiseen. Samalla kun meille annetaan ohjeita siitä, mitä saamme sanoa ja arvostella ja tehdä, linja mitätöidään. (Eikä edes vain maahanmuuttoon liittyen vaan vähitellen muuhunkin. Kepillä on koeteltu jäätä vaikkapa ”ilmastodenialisti ministerinä”-argumenttien myötä.)
Viime päivinä jo moneen kertaan on kuuliaista kansaa mediassa valistettu, että ei pidä vastustaa vain rasismia, vaan pitää vastustaa myös perussuomalaisten maahanmuuttolinjaa – ja siis hallitusohjelmaa. ”Ihmisoikeuksia tukeva maahanmuuttopolitiikka” ei tämän näkemyksen mukaan voi olla kiristävää vaan yhtä löysää kuin tähänkin saakka. Tutun hokeman mukaan rasismia pitää vastustaa ja maahanmuuttopolitiikkaa saa arvostella – kunhan tätä jälkimmäistä ei oikeasti. Tai kunhan sille ei ainakaan halua tehdä mitään.
Vasemmistolta ja medialtako meidän pitäisi kysyä, millaista politiikkaa me saamme ajaa? Tiedämme hyvin, että vastustajillemme pelkästään jo hallitusohjelman maahanmuuttokirjaukset ovat ”rasismia”. Emme me tietenkään tuollaiseen lähde.
Perussuomalaiset on hallituksessa
Mutta kyllä, perussuomalaiset on nyt hallituksessa, historiansa parhaan vaalituloksen myötä. Hallitusohjelmasta löytyy merkittävä maahanmuuttopolitiikan paradigman muutos, ja me haluamme sen toteuttaa. Ei mitään radikaalia, mutta siirtyminen pohjoismaiselle linjalle.
Ohjelmasta löytyy myös paljon muuta hyvää, jolla tämän maan suuntaa korjataan. Se aiheuttaa poliittisissa vastustajissa suunnattomasti kiukkua ja vihaa. Se aiheuttaa samanmoisia tuntemuksia myös osassa mediaa. Näyttää siltä, että oikeanlaista politiikkaa voidaan monien mielestä tehdä vain jakamalla lisää rahaa erilaisiin ”hyviin” kohteisiin. Kaikki muut, leikkauksista löysän politiikan kiristämiseen ja yksilöiden velvollisuuksien korostamiseen, puhumattakaan maahanmuuttopolitiikan kiristämisestä, ovat väärin. Verorahoitteisen Yleisradion uutisoinnin perusteella hallitusohjelmasta ei ole löytynyt vielä yhtä ainutta hyvää asiaa. Huonoa sen sijaan joka päivä useita esimerkkejä.
Kun vasemmistoaate on marssinut läpi instituutioiden, oikeistohallituksella on edessään kivinen tie. Onneksi äänestäjillä on demokratiassa viimeinen sana.
15 vuotta vanhat somekommentit ovat 15 vuotta vanhoja somekommentteja
Tosiasia on, että yksityinen henkilö Purran viidentoista vuoden takaiset somekommentit eivät määritä sen paremmin poliitikko-Purraa kuin varsinkaan ministeri-Purraa. Ne eivät määritä perussuomalaista puoluetta. Suomalaisen yhteiskunnan edelleen vaietuista ongelmista niiden käsittely valitettavasti kertoo.
Tätä hallitusta ei kannata yrittää kaataa 15 vuotta vanhojen somekommenttien takia. Voin taata, että oppositiolle löytyy vastustettavaa ihan varsinaisissa esityksissäkin.
Kuten olen useasti toivonut, omaa toimintaani poliitikkona, puheenjohtajana ja ministerinä on syytä arvioida näissä tehtävissä toimimisen kautta. Tekosyyn kyvyttömyydelle voi toki etsiä vaikka 20 vuoden takaa, mutta kovin perusteltua ja johdonmukaista se ei ole. Ei näin tehdä muidenkaan kohdalla. Hallituksessa on istunut vuosien varrella vaikka kuinka monta rikoksistakin tuomittua henkilöä (myös viime kaudella). Eiköhän yhden huonot sanavalinnat 15 vuoden takaa voida hyväksyä.
Hallitus on sitoutunut yhdenvertaisuuteen
Samoin tämän hallituksen toimintaa kannattaa arvioida sitten, kun se on saanut asioita aikaan. Sittenkään opposition puolueet eivät siitä pidä. Eikä niiden missään nimessä tarvitse.
Hallitus on täysin sitoutunut demokratiaan, yhdenvertaisuuteen, ihmisoikeuksiin ja syrjimättömyyteen. Tämä on myös jokaiselle perussuomalaiselle täysin selvä asia. Kunnioitamme koalition muita osapuolia hallituskumppaneina, ja toivomme saavamme osaksemme vastaavaa kunnioitusta, poliittisista näkemyseroistamme huolimatta.
Toivon todella paljon, että viime viikkojen kohuista päästäisiin jo eteenpäin. Minä ja muut perussuomalaiset haluamme päästä käärimään hihat ja toteuttamaan hyvää hallitusohjelmaa. Haluamme kantaa vastuuta Suomen turvallisuuden, talouden ja tulevaisuuden hyvinvoinnin puolesta kolmen muun hallituspuolueen kanssa.
PS. Tämä kirjoitus ei sisällä kenenkään tai minkään maalittamista, ei minkäänlaista rasismia tai syrjintää tai vihapuhetta. Kirjoitus sisältää tosiasioihin perustuvaa journalistista kritiikkiä. Kirjoituksessa puolustaudun vääriltä syytöksiltä. Siihen minulla on oikeus sekä yksilönä että julkisessa roolissani.
Talvi kylmenee, ja kaikki puhuvat sähkön hinnasta. Kylmimmät kuukaudet ovat todennäköisesti vasta edessä, mutta monien sähkölaskut ovat jo täysin kohtuuttomia. Ensi vuonna avuksi tulevat sähkötuki ja sähkövähennys jättävät ulkopuolelleen suuren joukon ihmisiä, jotka eivät saa mitään apua. Arvonlisäveron alennus koskee kaikkia, mutta ei juuri laske hintaa.
Sähkön hinta on yksinkertaisesti saatava alas. Mikään tukipaketti, varsinkaan näin heikon julkisen talouden maassa, ei asiaa yksinään korjaa.
Jotkut väittävät edelleen, että markkinoita ei saa sörkkiä. Tilanne pitäisi vain hyväksyä. Näin ei ole. Sähköpörssijärjestelmä nimenomaan ei toimi markkinatalouden ehdoilla. Sähkökauppamallia on muutettava, samoin päästökauppajärjestelmää – jota olemme esittäneet väliaikaisesti kokonaan tauolle.
Kaksi vuotta sitten ydin-, vesi- ja tuulivoimalla tehdyn sähkön tuotantokustannus sähkön tekijälle oli muutama sentti. Loppukäyttäjä osti sähköä katteen ja verojen jälkeen esimerkiksi kuudella sentillä. Näin tuotetun sähkön todellinen tuotantokustannus on edelleen muutama sentti, mutta nyt sitä myydään jopa 50 sentillä. Hinta on kymmenkertaistunut, vaikka tuotantokustannus ei ole käytännössä muuttunut. Samaan aikaan osa sähkön tuottajista tekee satumaisia voittoja. Jos tämä ei ole epäkohta, mikä sitten on?
Sähkön hinta määräytyy kalleimman energiamuodon mukaan. Sähkömarkkinoilla osto- ja myyntitarjoukset eivät kohtaa markkinaehtoisesti, vaan kaikki myyjät saavat tietyssä hetkessä saman hinnan. Suomessa riippuu voimakkaasti sääolosuhteista, mikä tuo hinta on. Jos tuulee paljon, on ylituotantoa ja sähkö voi olla käytännössä ilmaista. Liian halpa sähkö työntää markkinoilta pois muita tuotantomuotoja, jotka eivät kykene kilpailemaan niin alhaisilla hinnoilla. Mutta juuri näitä tuotantomuotoja tarvitaan, kun ei tuule tai paista. Kun ei tuule, sähkön hinta nousee kovaksi, ja mitä enemmän alituotantoa ja pulaa, sitä kovemmaksi. Energiapalettimme ei ole toimiva nojatessaan niin vahvasti tuulivoimaan – ja Olkiluodon uusi reaktorikin takkuaa.
Sähkön hintaan vaikuttaa sähkömarkkinoiden ongelmallinen rakenne. Nykymalli on luotu vihreän siirtymän nimissä tukemaan uusia energiamuotoja, mutta käytännössä tämän seuraus on, että sähköyhtiöt nettoavat yhä suurempia voittoja ja kuluttaja maksaa itsensä kipeäksi.
Mitä enemmän sähköstä on pulaa, sitä enemmän mukaan tulee hyvin kallista sähköä, ja se tekee osalle tuottajista valtavat katteet. Tämän takia sähkö on oikeasti niin kallista.
Suomalainen sähkö on jo yli 80-prosenttisesti päästötöntä. Tämä ei kuitenkaan näy kuluttajan maksamassa hinnassa. Kun sähkön markkinahinta ei ole määräytynyt todellisten tuotantokustannusten mukaan, kuluttaja ei pääse hyötymään päästöttömästä sähköntuotannosta. Ei ole tarkoituksenmukaista tai mitenkään kohtuullista, että kalleimman, likaisen sähkön rajakustannus määrää koko hinnan.
Kotimainen ja pohjoismainen puhdas sähkö on myytävä kuluttajille kohtuuhinnalla. Sähkön hinnoittelu ei ole luonnon laki, vaan sitä voidaan muuttaa.
Suomen sähkömarkkinalaki edellyttää kohtuuhintaisen sähkön tarjoamista kuluttajille. Ei kai kyseessä todella kuollut kirjain?
(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 12.12.)
Kuva: Matti Matikainen. Perussuomalaisen eduskuntaryhmän kesäkokous Lappeenrannassa
Perussuomalaiset on aina edellä. Varoitin syyskuussa 2021 nousevasta energiakriisistä. Kuvasin tuumaustunnilla fossiilisten polttoaineiden tilannetta, sähkönhintaa ja sen tulevaisuutta Suomessa ja Euroopassa, päästökaupan aiheuttamia kustannuksia ja vaadittavia toimia.
Olemme vaatineet sekä kansallisia että EU:n toimenpiteitä siis viime syksystä asti. Tämä tosiasia jää herkästi huomaamatta sekä muilta puolueilta – jotka nyt toistavat vaatimuksiamme ominaan – että medialta, jonka huomiointikyky ei ilmeisesti ulotu edellisviikkoa pidemmälle.
Kokosin alle puheenjohtajana tekemiäni perussuomalaisten virallisia esityksiä liittyen sähkönhintaan ja energiakriisiin. Eduskuntaryhmästä ja tietenkin yksittäisiltä edustajilta on tullut vielä paljon lisää.
Tuotantoa lisättävä, tehoreservi käyttöön, ei alasajoja.
Päästökauppa keskeytettävä väliaikaisesti kokonaan.
Turve takaisin ja uusiutuvaksi. Lakimuutokset ja kannustimet.
Sähkökauppamalli uudistettava niin, että sähköenergian ja päästöoikeuksien markkinat erotetaan toisistaan. Maksettava tuotantokustannusten mukaan.
Kattohintoja sähkölaskuun.
Hallituksen neuvoteltava energiateollisuuden kanssa sähkön vääristyneen hinnoittelun korjaamiseksi. Hinnat saatava alas. Neuvoteltava pohjoismaiden ja Baltian hallitusten kanssa siirtoyhteyksistä ja hintojen määräytymisestä.
Pohjanmaa, turpeen lastausta turvenevalta. Kuva Matti Matikainen
Suomen hallitus sosialidemokraattien ja keskustan johdolla on koko valtakautensa ajan tehnyt toinen toistaan merkillisempiä toimenpiteitä vihreän siirtymän nimikkeen alla. Ensi töikseen se kertoi haluavansa Suomen olevan hiilineutraali reilusti aiemmin kuin muut EU-maat. Sitten erilaisia toimenpiteitä ja lainsäädäntöä on tullut kuin liukuhihnalta, niin omaa kansallista kuin Brysselin suunnalta toista.
Tällä hetkellä Suomi on vakavassa tilanteessa. Ideologinen ilmastopolitiikka ja ”kunnianhimo” ovat kääntyneet maamme pärjäämistä ja hyvinvointia vastaan, vaikka muut puolueet eivät vielä asiaa kehtaakaan myöntää. Mikäli emme tee nopeita ratkaisuja sekä kotimaisen energian että maatalouden ja ruuantuotannon turvaamiseksi, edessämme voi olla humanitaarinen kriisi omassa maassamme.
Yksi suuri virhe on turpeesta luopuminen. Vaikka hallitus väittää, ettei siitä ole luovuttu, ei käytännössä sen edellytysten romuttaminen ole mitään muuta. Turpeen merkitys maamme omavaraisuudelle ja huoltovarmuudelle on erittäin tärkeä. Turve on ainoa kotimainen, huoltovarma, säävarma, helposti varastoitava energiamuoto, jota kannattaa polttaa puun kanssa.
Hallituksen asenteesta kertoo jotakin se, että nyt kun tilanne alkaa olla hälyttävä, se on kutsunut turvetuottajia ja muita toimijoita apuun. Heiltä odotetaan vielä viimeisiä palveluksia, jotta pääsemme vaikeimman yli. Mikä taloudellinen toiminta voi nojata tällaiseen lyhytnäköisyyteen? Suomi maksoi tuottajille, että koneet romutetaan. Turvetta olisi tarvittu ennen Venäjän hyökkäystäkin – ja tullaan tarvitsemaan pitkälle tulevaisuuteen.
Suomi makaa turveaarteen päällä. Turpeessa Suomella on lähes yhtä paljon omaisuutta kuin Norjalla öljyssä. Ensin mainittu on arvalla määritetty uusiutumattomaksi. Vuonna 2002 eduskunnan suuri valiokunta äänesti turpeen kohtalosta, ja kun äänet menivät tasan, siirryttiin arpaan. Näin eduskunnan päätöksellä turpeesta tuli uusiutumaton luonnonvara.
Oikeasti turve uusiutuu koko ajan. Mikäli sitä käytetään vain vuosittaisen kasvun verran, pysyy tilanne tältäkin kannalta katsoen tasapainossa. Turvetta kannattaa nimenomaan polttaa puun kanssa.
Tornionjoen länsipuolella puun kanssa poltettava turve on uusiutuvaksi katsottavaa sähkön tuotannossa. Suomessa kyseessä on tarkoituksella valtavan kalliiksi ja ”vääränlaiseksi” määritetty energiamuoto. Yhteismarkkinoilla on kestämätöntä ja epäoikeudenmukaista, että turvetta kohdellaan eri maissa eri tavoin.
Turvetta tarvitaan kipeästi myös kasvu- ja kuivikeraaka-aineena. Esimerkiksi eläimille ei ole löydettävissä vastaavasti toimivaa korvaavaa vaihtoehtoa. Turve toimii myös ravinnerikkaana maanparanteena ja biodieselin osana.
Meidän on syytä ymmärtää omat rikkautemme ja hyväksyä oman energiavarmuutemme tae.
Se on tässä kriittisessä tilanteessa suurta valtioviisautta. Turve on oleellinen osa perussuomalaisten peräänkuuluttamaa sinivalkoisen siirtymän energiapolitiikkaa.
Viimeistään nyt turpeen olisi syytä kiinnostaa joka ikistä suomalaista. Energia ja ruoka, paljon tärkeämpää ei lopulta ole.
(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 24.8.22)
Ukrainan sotatila ja Venäjän ajautuminen taloudelliseen nurkkaan ja hylkiöasemaan ovat lisänneet riskiä Venäjän suorittamiin itärajan operaatioihin.
Venäjän turvautuminen kolmannen maan kansalaisten hyödyntämiseen siirtolaisia rajan yli ohjaavassa hybridioperaatioissa on yhä todennäköisempää. Vaikka tästä ”välineellistämisestä” puhutaan sekä kansallisesti että EU:ssa, tosiasia on edelleen se, että Suomen viranomaisilla on nykyisen lainsäädännön puitteissa vain vähän mahdollisuuksia toimia tällaista vihamielistä operaatiota vastaan.
Perussuomalaisten johdolla aiheesta jätettiin välikysymys viime marraskuussa. Hallituksen vastauksessa ei esitetty mitään riittävän voimakasta toimenpidettä, jolla uhkaan kyettäisiin sen toteuduttua vastaamaan. Nyt riskit ovat merkittävästi kasvaneet.
Kyseessä on selvä kansallinen haavoittuvuus.
Rajavartiolaitos varautuu, ja valmiutta on nostettu. Yksittäisiä rajanylityspaikkoja voidaan tarvittaessa sulkea. Nykyisellä lainsäädännöllä välineellistämisessä käytettävien siirtolaisten turvapaikkahakemukset on kuitenkin aina vastaanotettava.
Viranomaisten toimivaltuuksissa on mahdollista lähinnä säännöstellä joukkoa ja pyrkiä turvaamaan hallittava järjestys.
Vihamielisessä tarkoituksessa Suomeen kohdistettuja joukkoja ei nykyisellä lainsäädännöllä kuitenkaan voida estää saapumasta maahamme.
Samaan päätyi sisäministeriön vasta julkaisema selvitys siirtolaisia hyödyntävästä hybridivaikuttamisesta. Myös EU-tasolla tilanne on ristiriitainen.
Yhtäältä unioni ei voi moittia yksittäisiä jäsenmaita, jotka ovat suojanneet ulkorajoja nimenomaan tällaisissa tilanteissa, viimeksi Valko-Venäjän käynnistämänä. Toisaalta samaan aikaan se ei tarjoa näille juridista selkänojaa vaan tyytyy esityksissään toistelemaan fraaseja.
Luottaako unioni, että jokainen itseään kunnioittava ulkorajajäsenmaa kuitenkin uhan toteuduttua ymmärtää realiteetit ja tekee kaikkensa rajojen suojaamiseksi? Luotatko sinä, että Suomessa kyettäisiin tekemään näin?
Tosiasia on, että Suomen rajaviranomaiset tarvitsevat lainsäädännön tuekseen. Eivät he voi ilman sitä toimia kansallisen turvallisuuden, yleisen järjestyksen ja Suomen edun mukaisesti.
Nyt on aivan viimeiset hetket, että hallitus laatii esityksen mekanismista, jolla tarpeen vaatiessa mahdollistetaan rajan suojaaminen kokonaisuudessaan ja turvapaikkahakemusten vastaanotto keskeytetään väliaikaisesti täysin. Muuta vaihtoehtoa ei ole.
Perussuomalaiset esitti viime syksynä, että hallituksen ajamaa maailman kunnianhimoisinta ilmastopolitiikkaa pitää maltillistaa niin, että hiilineutraalisuustavoite siirretään vuoteen 2050 eli samaan vuoteen kuin EU:n tavoite. Liian kovasta kunnianhimosta seuraa ongelmia ja ylimääräisiä kustannuksia eivätkä tavoitteena olevat imagovoitot näitä kompensoi. Pienen maan, jossa etäisyydet ovat pitkiä, ilmasto kylmä ja julkinen talous rapakunnossa, pitäisi tehdä asiat vakaalla harkinnalla eikä lähteä keulimaan kansainvälisten lisäpisteiden toivossa. Varsinkaan kun itse ongelmaan eli ilmastonmuutokseen Suomen muita suuremmalla ”kunnianhimolla” ei ole vaikutusta.
Sähkön ja liikennepolttoaineiden hinta on ylittänyt aikoja sitten monien ihmisten kipurajan. Yhä useampi pitkiä etäisyyksiä töihin ajava joutuu miettimään, kannattaako työnteko. Hiilineutraalisuustavoitteen maltillistamisesta on saatavissa säästöjä, joita voidaan käyttää esimerkiksi veronalennuksiin, joilla kansalaisten selviämistä koko ajan kallistuvien elinkustannusten kanssa voidaan helpottaa.
Suomelle kertyi vuonna 2021 päästöoikeuksien huutokaupoista yhteensä noin 409 miljoonaa euroa tuloja. Päästöoikeuksien voimakkaasti nousseen hinnan vuoksi huutokauppatulot lähes kaksinkertaistuivat verrattuna edelliseen vuoteen, jolloin huutokauppatulot olivat 220 miljoonaa euroa. Todennäköisesti päästökauppatulot ovat tänä vuonna vielä selvästi enemmän, vaikka turpeen osuus vähenee.
Näitä rahoja komissio haluaa rahoittamaan ilmastososiaalirahastoa. EU haluaa kerätä lisätuloja nappaamalla joka vuosi 12 miljardia euroa jäsenmaiden päästökauppatuloista. Suomen hallitus on sanonut suhtautuvansa ilmastorahastoon ”hyvin kriittisesti”, mutta kuinka pitkälle tällä päästään?
Suomen ei pidä antaa päästökauppatulojaan EU:lle, mutta ei myöskään käyttää niitä mihinkään muuhun kuin ilmastopolitiikasta kärsivien ihmisten ja alojen tukemiseen. Suomen päästökauppatuloja on ohjattava Suomen ja suomalaisten hyväksi.
Suomen hallitus peesaa komissiota päästökaupan kovempaan kiristämiseen vetämällä oikeuksia pois markkinoilta. Päästöoikeuksien määrä vähenee 2,2 prosenttia vuodessa vuodesta 2021 alkaen. Tämä osaltaan lisää nousupainetta päästöoikeuden hintaan – ja niinhän sen on tarkoituskin. Päästöoikeuksien lisääminen tai edes ennallaan pitäminen vaikuttaisi sähkön ja polttoaineiden hintaan alentavasti, ilman että EU:n tyylin mukaisesti pohjoisen maat pääsevät taas maksumiehiksi tukipakettien ja rahastojen kautta.
Jostakin suunnasta ongelmaa on alettava helpottaa. Hallitus ei voi jatkaa ihmisten ostovoiman tuhoamista sekä ilmastokurjistamisella että kansalaisiamme ja maamme suhteellista kilpailukykyä romuttavalla EU-politiikalla.
Ruotsi aloitti kotitalouksien liikaa kallistuneiden sähkölaskujen tukemisen 585 miljoonalla eurolla. Myös Norja ja moni muu Euroopan maa maksaa kansalaisilleen energiatukea liikaa kallistuneiden sähkölaskujen takia. Valtiovarainministeri Annika Saarikko muistutti kyselytunnilla, että Suomessa voi hakea toimeentulotukea. Elinkeinoministeri komppasi, ettei hallitus ole suunnittelemassa sen paremmin suomalaisten sähkö- kuin bensalaskujenkaan tukemista.
Kyllä kannattaisi.
(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 31.1.)
dust/bones/politics 