Koko sen ajan, kun olen aktiivisesti seurannut politiikkaa tai ollut mukana siinä, olen tapahtuma kerrallaan havainnut, kuinka mahdollisuudet päätöksentekoon murenevat tai jopa häviävät. Euroopan unioni on tietenkin vienyt osansa – antaen tilalle tähtilipun ja ne kuuluisat yhteiset pöydät.

Vielä suuremman palan on kuitenkin haukannut hankalammin hahmotettava kokonaisuus. Siihen kuuluvat monenlaiset oikeudet, kansainväliset sopimukset, perustuslaki ja muut hyvin käyttäytyvien valtioiden normistot. Maallisuudestaan huolimatta niiden asema vaikuttaa lähes jumalalliselta. Ihmisoikeusoppia meille yksinkertaisille ja tietämättömille sanoittavat valtiosääntö- ja perustuslakioppineet, eräänlaiset pappismiehet.

Perustuslaki, oikeusjärjestelmän ylin säädös, muistuttaa yhä enemmän jonkinlaista uskonnollista opinkappaletta. Iankaikkista totuutta ei sovi kyseenalaistaa, ja vain erityisen kilvoittelun ja vihkiytymisen – oikeustieteellisen koulutuksen ja (yleensä) riittävän vasemmistolaisen maailmankuvan – myötä siitä voi edes keskustella.

Niinkin iankaikkisena perustuslakiamme pidetään, että oikeusministeri kuuluisan pappismiehen auktoriteetilla tuettuna esitti muutama viikko sitten, että tietyt perustuslain pykälät pitäisi kokonaan jäädyttää. Eli että niitä ei voisi lainkaan muuttaa – ei edes sen vaikean ja pitkäkestoisen prosessin kautta, jolla nyt perustuslakia voidaan muuttaa. Nyt on siis hyvä ja täydellinen.

Suomen perustuslain mukaan jokaisella on oikeus turvallisuuteen, ja Suomi on EU:n jäsen. Kansainvälisten sopimusten erilaiset oikeuksien luettelot paisuvat vuosi vuodelta, mutta velvollisuuksia on vähemmänlaisesti.

Oikeasti kyse ei kuitenkaan ole jumalallisesta sanasta. Kuten muuhunkin lainsäädäntöön, siihen on vaikuttanut ympäröivä maailma, toimijoiden arvot ja politiikka, erilaisten asiantuntijoiden näkemykset ja maailmankuva.

Tietenkin me arvostamme oikeusvaltiota ja tarkasti säädeltyjä perus- ja ihmisoikeuksia. Lainsäätäjää pitääkin rajoittaa. Mutta asialla on myös toinen puolensa:

Todistamme kerta toisensa jälkeen, että roistojen ihmisoikeudet ovat Suomessa paremmin säädellyt kuin uhrien. Että poliisin pitää olla hyvin varovainen roistojen kanssa, jotta oikeuksia ei vain rikottaisi. Että järjestäytyneellä rikollisjengillä täytyy olla oikeus rakentaa rikoksista saadulla rahalla talo kenenkään estämättä. Että lastaan raiskaajalta puolustava isä saa vankeutta.

Tällä hetkellä, kun Valko-Venäjä moukaroi ihmisaseilla eli laittomilla siirtolaisilla Puolan rajaa ja pyrkii horjuttamaan kohdemaita ja koko unionia, ihmisoikeusnormistot näyttävät erityisen ongelmalliset puolensa. Ministerit punastelevat aitiossa, koska tietävät puhuvansa puppua väittäessään, että Suomi voisi tämän normiston puitteissa suojella itseään. Jos se pitää niistä kiinni kynsin ja hampain – ja tietysti pitää, jos pappismiehiltä kysytään – ei voi.

Maa, joka pitää niistä kiinni kynsin ja hampain, ei ole enää suvereeni. Tätä et kuule pappismiehiltä, mutta se on totta. Kun Puola toimii ja pitää laittomat maahantulijat ulkona, EU on hiljaa ja salaa tyytyväinen. Seuraavan päivän kokouksessa hymistellään sitten taas prinsiipeistä, EU:n yhtenäisestä linjasta ja syödään viinereitä.

Valiokunnan kuulemisessa ministeriön virkamies esitti meille, että vaikka Suomessa olisi sota tai kansakunnan elämää uhkaava yleinen hätätila, turvapaikkaoikeudesta kirjaavista sopimuksista emme voisi poiketa.

Jos näin olisi, sotiin ei enää tarvittaisi ruutia. Pelkät ihmiset riittäisivät.

(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 29.11.)