Hallituksen kevään riihi lähestyy, ja ulostulot ovat sen mukaisia. Kevään 2027 eduskuntavaalit ovat täällä tuossa tuokiossa, ja kierrokset kasvavat.
Hallitus teki vuosi sitten isot veropoliittiset päätöksensä ns. kasvuriihessä. Työnverotusta päätettiin reilusti keventää – ylimpiä marginaaleja laskettiin, ja pieni- ja keskituloisten verotusta kevennettiin selvästi lisää, jo tehtyjen päätösten päälle. Yhteisöveroa päätettiin keventää kahdella prosenttiyksiköllä vuoden 2027 alusta. Samalla etsittiin jo kolmatta kertaa uusia säästöjä. Niitä ei kuitenkaan löytynyt riittävästi veronkevennyksiä kompensoimaan – kuten ei seuraavan budjettiriihenkään aikana – vaan tarvittiin myös muita tuloja lisääviä toimia, kuten ns. siltaratkaisuna Valtion Eläkerahastosta ylimääräinen tuloutus kattamaan yhteisöveron keventämisen välittömiä vaikutuksia.
Vuosi sitten tehtiin myös muita pienempiä veroratkaisuja, kuten esimerkiksi jo kevennettiin perintöverotusta nostamalla verotettavan perintöosuuden alarajaa, sekä iso liuta erilaisia kasvutoimia.
Tämän vuoden tammikuussa, eduskunnan ollessa istuntotauolla ja politiikan hiljaista, elinkeinoelämän eturyhmät aloittivat julkisen ja ei-julkisen kampanjan perintöveron poistamiseksi. Aiheesta julkaistiin lehtijuttuja, ja vain alle vuosi aiemmin hylätyt vaatimukset valjastettiin uudelleen.
Pääministeri Orpo kuitenkin totesi helmikuussa Helsingin Sanomien haastattelussa aivan oikein, että hallitus on jo tehnyt isot veroratkaisunsa eikä se valmistele perintöveron poistoa.
Valtiovarainministerinä olen saanut vastata lähinnä lisäsäästöjä koskeviin kysymyksiin liittyen tulevaan riiheen. Mediaa on kiinnostanut yhä heikentyvä velkasuhde, finanssipoliittiset tavoitteet ja säästöt – eivät uudet verotoimet. Oikeastaan ainoa veroasia, johon olen saanut vastata sekä kyselytunnilla että haastatteluissa, on koskenut mahdollista yhteisöveron kevennyksen perumista. Vastaus on tietenkin, että ei, hallitus ei ole peruuttamassa tehdyistä päätöksistään. Se, että oppositio ei päätöksistämme pidä, ei muuta asiaa.
Julkinen talous on edelleen jatkanut heikentymistään heikon kasvun vuoksi. Suomi on liiallisen alijäämän menettelyssä, jossa meitä sitoo tarkka menopolku. Myös luottoluokituksemme on laskenut. Seuraavan hallituskauden sopeutustarve on noin 10 miljardia. Lähi-idän tilanne lisää vaikeuskerrointa jo nyt.
Pääministerin kommentti siitä, että hallitus on jo tehnyt isot veropäätöksensä, ei kuitenkaan rauhoittanut vaatimuksia. Eturyhmät laittoivat uuden vaihteen silmään, ja se tuotti tulosta: vihdoin viime viikolla saimme lehdistä lukea, että kokoomus haluaa poistaa perintöveron. Myös RKP:sta asia tuotiin ministerin suulla esille. Erilaiset neuvotteluryhmät JTS-riiheen ovat vasta käynnistyneet tai käynnistymässä eikä tällaisia ole hallituksen sisällä vielä ehditty käsitellä eli vaatimus on haluttu julkistaa median kautta.
Hallitus ei ole valmistelemassa perintöveron poistoa. Pidän sellaisen mahdollisuutta hyvin epärealistisena. Alla selitän tarkemmin miksi.
1. Julkisessa taloudessa ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia massiivisille veronalennuksille. Veronkevennysten edellytys on, että ne rahoitetaan säästämällä muualta. Kuitenkin jo tämänhetkinen kevään säästötarve – noin 400 miljoonaa – tuntuu poliittisesti olevan hyvin hankala rasti. Jopa muutaman miljoonan säästöjen löytäminen tietyiltä hallinnonaloilta on kohdannut valtavaa vastustusta. Esimerkiksi viime elokuun kaltaiset Purran listan mukaiset miljardin säästöesitykset toissijaisista menoista ovat tulleet täysin tyrmätyiksi. Jos veroja haluaa keventää, pitää olla säästöhalukkuutta. Perintöveron poisto maksaisi eri arvioiden mukaan noin miljardista ylöspäin.
2. Hallitus on tehnyt jo veropäätöksensä. Osa on vielä toimeenpanematta – kevennyksiä on siis edelleen tulossa. Vuosi sitten päädyttiin kasvutoimena yhteisöveron kevennykseen, ei perintöveron poistoon. Asia ei ole auki eikä uudelleen neuvoteltavissa.
3. Yhteisöveron kevennystä ei peruta muiden verojen keventämiseksi. Ajatuskin on täysin päätön. Riippumatta siitä, miksi yhteisöveron keventämiseen on päädytty tai erityisesti kenen vaatimuksesta, ei veropolitiikkaa voi tehdä poukkoillen ja sinne tänne kiskoen. Luulisi erityisesti elinkeinoelämän itsensä sen tietävän. Äkkimuutokset lisäävät epävarmuutta ja heikentävät luottamusta. Myöskään muista verotoimista, suuntaan tai toiseen, ei peruuteta, vaikka vastustusta nekin jatkuvasti kohtaavat.
4. Merkittävä osa perinnöistä on jo verottomia. Mikäli perintövero poistettaisiin ja korvattaisiin luovutusvoittoverolla, monien tavallisten ihmisten verotus kiristyisi, ei suinkaan kevenisi. Perussuomalaiset ei voi hyväksyä tällaista. Mikäli uudistus tehtäisiin niin, että kenenkään verotus ei kiristyisi, sen kustannus olisi vielä merkittävästi suurempi kuin nyt haarukoitu. Perintöveron poisto nyt esillä olleella tavalla hyödyttäisi voimakkaimmin kaikkein varakkaimpia ja rikkaita sukuja sekä ennen kaikkea vauraita sukuyhtiöitä ja perheitä.
5. Perintöveron poistaminen tai kevennys voi olla perusteltua kasvunäkökulmasta. Valitettavasti ekonomistien selvän enemmistön mielestä perintöveron poisto ei kuitenkaan juuri edistäisi kasvua, mutta kylläkin heikentäisi julkista taloutta. Esimerkiksi VATT:in (2025) mukaan perintöveron korvaaminen luovutusvoittoverolla ei toisi merkittävää talouskasvua, mutta verotulot tippuisivat reilusti. Yhteisöveron kevennyksen kasvuvaikutuksistakin on monenlaista näkemystä, mutta enemmistön mukaan se on kuitenkin hyödyllisempi toimi kuin perintöveron poisto olisi.
6. Kaikkien verojen keventäminen olisi mukavaa. Valitettavasti tässä julkisen talouden tilanteessa sellainen ei ole mahdollista. Yhtä selvää on, että äänestäjät pitävät veronkevennyksistä – kuten monet heistä pitävät lupauksista lisätä menoja mukaviin kohteisiin. Vastuullinen päättäjä ei kuitenkaan tee politiikkaa tältä pohjalta. Huoleton veropopulismi ei juuri eroakaan huolettomasta menopopulismista. Julkisen talouden katastrofaalinen tila ei mahdollista minkäänlaista populismia. Myös eturyhmien oikealla, vasemmalla ja keskellä kannattaisi asemoitua tähän uuteen aikaan ja vaikkapa joskus yllättää säästölistoilla. Isänmaan asian pitäisi olla yhteinen.
7. Mikäli veronkevennysvaraa olisi, perussuomalaiset kannattaisi kevennystä todennäköisesti edelleen ensisijaisesti työhön ja lapsiperheille. Työnverotus keskituloisella on Suomessa edelleen huomattavan kireää, ja verokiila kova. Emme me perintöverotuksestakaan pidä, mutta listan ykköseksi se ei pääse.
8. Ja loppuun pienenä poliittisena kevennyksenä: Kai sille ensi kaudella jatkavalle oikeistohallituksellekin joitakin veronkevennyksiä kannattaa jättää, pelkkien säästöjen rinnalle? Sellainen hallitus, jossa SDP on mukana, ei tule koskaan poistamaan perintöverotusta.
Hallituksella on tulevassa riihessä vielä paljon pöydällä. Ei vähiten vaikea työllisyystilanne edellytä tehokkaita toimenpiteitä, monen vielä hallitusohjelmassa kirjatun asian ohella. Mitään ylimääräistä jakovaraa ei ole, ilman sen tekemistä uusien säästöjen kautta, ja varsinkin kaikkien hallituspuolueiden edustajien toivoisi asian ymmärtävän.
Tällä hallituskaudella pieni- ja keskituloisia ja lapsiperheitä painottaen työnverotusta kevennetään 1250 miljoonaa euroa. Hallitus on jo hallitusohjelmassaan päättänyt kevennyksistä, ja nyt jatkaa niitä huomattavasti.
Sen sijaan ylimpien marginaalien alentamisen 52 prosenttiin arvioidaan maksavan 350 miljoonaa. Koska Suomen huomattavan korkeiden ylimpien marginaalien alentamisen nähdään olevan aito kasvutoimi – joita siis hallitukselta kasvuriihestä haettiin, myös opposition mukaan – tämän oletetaan maksavan itsensä takaisin ainakin osittain. Tätä tukee sekä laaja tutkimuskenttä, valtiovarainministeriön oma arvio että esimerkit vaikkapa Ruotsista, jossa korkeimpien marginaalien lasku tuli rahoitetuksi arviolta 80-120-prosenttisesti.
Ylimpien marginaalien laskun hyödyn siis oletetaan valuvan laajasti talouteen. Se lisää tuottavia työtunteja. (Katso tekstin lopusta linkkejä aihepiiriin.)
Muut tuloveron alennukset ovat enemmän suhdannetoimia ja oikeudenmukaisia. Meidän mielestämme palkansaajalta pitää jäädä enemmän rahaa käteen. Pieni- ja keskituloisen veroalelle ei voi laskea vastaavaa itserahoittavuutta kuin ylimpien marginaalien alentamiselle.
Puoliväliriihen merkittävät työn tekemisen veronalennukset parantavat palkansaajan ostovoimaa. Ostovoima on keväästä 2023 asti noussut syvästä kuopasta, johon se edellisellä kaudella putosi. Veroale keskituloiselle on suuri – ja kallis. Vaikka työnverotuksen alentaminen on kallista budjettitasolla, se on tämän hallituksen mukaan perusteltua. Samaan aikaan palkat nousevat huomattavan reippaasti, inflaatio on varsin hidasta, korot laskevat. Palkansaajan ostovoima paranee siis selvästi.
Koska media tekee, mitä media haluaa tehdä, Hesari kysyy gallupissaan tänään, onko oikein, että hallitus ”painottaa veronkevennyksiä suurituloisille”. Kun veronalennusten kustannuksia vertaa toisiinsa, on helppo nähdä, että hallitus ei painota veronkevennyksiä suurituloisille, vaan laskee niitä merkittävästi kaikilta. Ylivoimaisesti eniten maksavat keskituloisten veronkevennykset – tietenkin, koska väestöä näissä ryhmissä on kaikkein eniten.
Ei ole suuri yllätys, että tällaisella kysymyksellä saa vastauksen, että EI OLE. Sen sijaan mikäli kansalaisille kerrottaisiin, mitä oikeasti tehdään ja miksi ylimpien marginaalien alentaminen ei ole vain ”kädenojennus kaikkein rikkaimmille”, vaan koko yhteiskuntaa ja taloutta hyödyttävä kasvutoimi, tulos voisi olla erilainen. Mieleen tulee viime päivinä somessa kiertänyt pilakuva, jossa mies on luhistumaisillaan verosäkin alle, mutta hän ei halua sitä keventää, koska siitä voisivat hyötyä rikkaimmatkin. Ylin tulokymmenys maksaa lähes 45 prosenttia kaikista tuloveroista. Kun otetaan huomioon kulutusverot, korkein marginaaliveroaste Suomessa oli Etlan tutkimuksen mukaan noin 66,8 prosenttia vuonna 2023.
Ja toisin samaa asiaa kysymällä tosiaan saakin aivan erilaiset vastaukset. EVA:n gallupin mukaan lähes 60 prosenttia suomalaisista suhtautuu korkeimpien rajaveroasteiden alentamiseen myönteisesti, viidesosa neutraalisti ja kielteisesti vain 16 %.
Suomessa on puoliväliriihen muutoksen jälkeenkin ensi vuonna kireä progressio ja edelleen korkeat marginaalit. Veroaste on korkea, ja sen laskua pitäisi tulevina vuosina tavoitella. Mutta se edellyttää ensinnäkin talouden kasvua ja toisekseen menorakenteen karsimista. Muuta vaihtoehtoa ei ole.
Hallituksen kasvuriihestä haettiin kasvutoimia, ja niitä saatiin. Mukana tuli monia muita järkeviä toimenpiteitä ja muita veronalennuksia, ja kokonaisuus on oikein hyvä, ottaen huomioon julkisen talouden vaikea tilanne. Veronalennuksille on löydetty rahoitus muista toimista, mikä on välttämätöntä.
***
Ylimpien marginaalien laskemisen hyötyjä populaarimediassa viime aikoina:
Talouspolitiikan arviointineuvoston puheenjohtaja, makrotaloustieteen professori Niku Määttänen: Tehokkain veronalennus tuloveroasteikon yläpään verokevennykset. Nykyisellään ylimmissä tuloluokissa kannusteet esimerkiksi tehdä enemmän töitä ovat kireän verotuksen vuoksi heikot. (Iltalehti)
Veronmaksajain Keskusliiton pääekonomisti, Mikael Kirkko-Jaakkola: Työnteon marginaaliverot ovat Suomessa suurilla tulotasoilla jo niin korkeita, ettei niiden voi sanoa millään varmuudella juuri lisäävän julkisen sektorin verotuloja. (Taloustaito)
VM Juha Majanen: Ministeriössä on ollut suosituksena ylimpien marginaaliverojen alentaminen selvästi alaspäin. Se on toimi, joka vahvistaa työllisyyttä ja lisää kannusteita ottaa vastaan korkeamman palkkatason työtä. Veronkevennys myös maksaisi itsensä takaisin pitkällä aikavälillä. Siitä on aika vankkaa tutkimusnäyttöä. (MTV)
VM Lauri Kajanoja: ”Veronalennukset eivät yksinään rahoita itseään sataprosenttisesti edes pitkällä aikavälillä, mutta kun otetaan huomioon hallituksen tekemät uudistukset esimerkiksi työn tarjonnan lisäämiseksi, menosäästöt ja veronkiristykset, tämä kokonaisuus yhdessä vie vaikutuksen julkisen talouden alijäämään pitkällä aikavälillä nollaan.” (Kauppalehti)
Taloustieteen dosentti, taloustieteen kandiohjelman johtajana Juha Tervala: Viittauksia useisiin tutkimuksiin (HS)
ETLA (Kuusi, Kirkko-Jaakkola, Kotamäki): Korkeat rajaveroasteet saattavat heikentää merkittävästi Suomen taloudellista toimeliaisuutta sekä julkisen talouden kestävyyttä. (IL)
EVA:n gallup: Lähes 60 % suomalaisista suhtautuu korkeimpien rajaveroasteiden alentamiseen myönteisesti, viidesosa neutraalisti ja kielteisesti vain 16 %. Suomalaiset ovat valmiita veronkevennyksiin talouskasvun edistämiseksi.
Vaikka lähivaaleissa monilla puolueilla ja ehdokkailla on houkutus puhua vain palveluista ja kilpailla keskenään niihin tehtävillä parannuksilla, kilpistyy tosiasiassa näissäkin vaaleissa paljon yksinkertaisesti rahaan ja siihen, mitä sillä tehdään. Siis talouteen ja asioiden tärkeysjärjestyksiin. Suomessa on välttämätöntä olla entistä tarkempi siitä, mihin veronmaksajan kallisarvoista rahaa laitetaan ja mitä sillä halutaan saada aikaiseksi. Vain riittävän terve julkinen talous voi taata hyvinvointiyhteiskunnan toteutumisen ylhäältä alas. Ei mikään muu. Eivät kauniit sanat, ei moukaroiva kritiikki hallitusta kohtaan, ei oikeamielinen arvopohja. Vaan talous ja viisaat ratkaisut rahojen käytössä.
Elämme monenlaisen epävarmuuden ja vaikeuksien aikaa, ja vastuullinen rohkea päätöksenteko, joka ottaa talouden tosissaan, on tärkeämpää kuin koskaan. Kotimainen työikäinen väestömme supistuu samalla, kun ikääntyneiden määrä kasvaa. Veroaste on jo valmiiksi liian korkealla.
Kunnissa ja hyvinvointialueilla välttämätöntä keskittyä ydintehtävien tuottamiseen. Näiden tehtävien rahoitus ei ole turvattavissa muuten kuin karsimalla vähemmän tärkeää toimintaa, ja siksi puhumme näissäkin vaaleissa tärkeysjärjestyksestä. Samaan aikaan talouskasvua on vahvistettava edistämällä työnteon ja yrittämisen edellytyksiä ja parantamalla kannustimia, purkamalla turhaa sääntelyä ja investoimalla vahvuuksiin. Kaikkea tätä tehdään jokaisella päätöksenteon tasolla, eduskunnasta alueiden kautta kaupunkien ja kuntien valtuustoihin.
Koko veronmaksajien rahan käyttämisen järjestelmä on Suomen kaltaisessa maassa mietittävä tulevina vuosina uudelleen – rakenteita on saatava kevennettyä ja menoja vähennettyä, samaan aikaan aidon talouskasvun mahdollistamista parantaen.
Hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämisen yksi oleellinen perusosa toteutuu vain, mikäli suomalaiset kokevat saavansa korkeille verorahoilleen vastinetta. Jos kokonaisveroaste on näin korkea ja keskituloisen verotaakka uuvuttava, mutta moniin palveluihin ollaan tyytymättömiä, jokin on mennyt pahasti pieleen. Me kuulutamme paluuta perusasioihin ja siihen tärkeimpään ja vastaavasti rönsyjen karsimista. Tätä vaaditaan valtiolta alas asti, ja jokaisen valtuutetun tulisi asia ymmärtää.
Vaaleissa on puhuttava rahasta.
Talouden ohella toinen tärkeä teema on turvallisuus. Nyt puhumme kaupunkien katujen turvallisuudesta, koulujen turvallisuudesta – siitä, että suomalainen saa elää hyvässä maassaan rauhassa ja pelkäämättä. Turvallisuutta on myös se, että ihminen saa sairastuessaan apua. Että hän ei koe joutuvansa rakenteiden väliin tai kohtuuttomasti taistelemaan saadakseen apua.
Maahanmuutto liittyy lähivaaleihin erittäin oleellisesti. Soten puolella henkilökunnan saatavuus, hoitohenkilökunnan arvostus ja moni muu seikka linkittyy vahvasti vaatimuksiin aina vaan lisätä työperäistä maahanmuuttoa. Perussuomalaisille suomea puhuva hoitaja on perusoikeus. Mitä enemmän muut puolueet välttelevät maahanmuuton ongelmista, niin taloudellisista kuin muistakin, puhumista, sitä enemmän me varmasti puhumme niistä.
Näissäkin vaaleissa puhumme väestön muutoksista ja sen vaikutuksista moniin eri asioihin. Vieraskielisen väestön määrän nopea kasvu ja väestöpohjan muuttuminen ovat tulevaisuutemme kannalta huomattavasti olennaisempia kysymyksiä kuin mitkään yksittäiset politiikkatoimet, vaikka kuinka suuret. Perussuomalaiset on Suomen ainoa puolue, joka uskaltaa ja haluaa puolustaa suomalaista Suomea. Teemme sen kaiken lisäksi ylpeydellä emmekä häpeillen.
Suomessa keskustellaan vakavalla naamalla – jälleen kerran – siitä, että maahanmuutto ratkaisee talouden ja hyvinvointimme kieltämättä vakavat ongelmat.
Ymmärrän kyllä. Ihmisellä on sisäsyntyinen tarve löytää helppoja ratkaisuja vaikeisiin ongelmiin.
Kansainvaelluksissa kyse ei ole vain taloudesta ja rahasta, vaan koko yhteiskunnan ja Suomen perustavanlaatuisesta muuttumisesta. Mutta vaikka olisikin – jos siis yksinkertaisuuden takia hetken kuvittelisimme, että kyse on vain rahasta – keskustelu olisi silti kaistapäistä. Mikään tosiasia ei tue sitä, että vastaanottamamme maahanmuutto voisi korjata talouden ongelmiamme. Päinvastoin. Se kärjistää niitä.
Oleellisin kysymys julkisen talouden kannalta on aina se, maksavatko tulijat enemmän veroja kuin käyttävät julkisia palveluita ja saavat tulonsiirtoja. Vastaus: eivät maksa. Hyvin harvalla maahanmuuttajaryhmällä on keskimäärin positiivinen vaikutus Suomen julkiselle taloudelle. Tietenkin teoriassa voisi olla mahdollista, että Suomeen saapuisi vain oikeita huippuosaajia ja suomalaisia nokkelampia ja tuottavampia ihmisiä, jolloin näin olisikin. Mutta mikään ei viittaa tämän mahdollisuuden toteutumiseen tosimaailmassa. Maahan saapuu ennen kaikkea väkeä matalapalkkasektoreille. Ja koska emme ole Yhdysvallat, heidän matalia ansioitaan kompensoidaan voimakkaasti verorahoitteisilla tulonsiirroilla ja palveluilla, joita muutenkin hyvinvointiyhteiskunnassa piisaa.
Totta kai väestöllinen huoltosuhde vahvistuu. Kun siis katsotaan nuppilukuja työikäisistä. Samoin saattaa vahvistua jopa eläkejärjestelmä. Jokainen saapuva työtä tekevä lisää eläkepottiin kerättyjen maksujen määrää. Mutta, iso mutta. Miten paljon hän ja hänen perheenjäsenensä – perheperustainen maahanmuutto on suurin kategoria tälläkin hetkellä, ei työperäinen – maksavat veroja, käyttävät julkisia palveluita ja saavat tulonsiirtoja.
Tilastot ovat armottomia. Kun verorahoitteisiin palveluihin ja etuuksiin – maahanmuuttoon itseensä liittyvien menojen lisäksi – kohdistuu koko ajan suurempi kysyntä, kokonaisuus ei vahvistu vaan heikkenee. Jos maahanmuutto tuo eläkejärjestelmään tai yksityiseen kulutukseen jotakin, se vie kaksin käsin sen muualta julkisesta taloudesta.
Ainakin niin kauan kuin meillä on avoin ja antelias sosiaaliturva- ja palvelujärjestelmä tarjolla kaikille. Mikäli ei olisi, kuten perussuomalaisten mielestä ei pitäisi olla – kannatamme sen kansalaisuusperusteisuutta – ongelma helpottuisi. Mutta sitten ei olisi kyllä tulijoitakaan.
Kuka ei olisi kyllästynyt pinnalliseen maahanmuuttokeskusteluun? Vuodesta toiseen. Ikään kuin keskustelijoilla ei olisi silmiä päässä tai he eivät osaisi laskea.
Yhdysvaltain tilanne tarjoaa mielenkiintoisen kulman suomalaiseen keskusteluun. Tiedättehän, Yhdysvalloissa on valtavat määrät laittomia siirtolaisia, jotka työskentelevät palvelualoilla. Pesevät paidat, luuttuavat lattiat, ajavat taksia, keräävät satoa. Heidän määränsä on etenkin joissakin osavaltioissa niin suuri, että voidaan oikeutetusti sanoa heidän muodostamansa varjoreservin olevan talouden oleellinen osa. Yhdysvalloissa ei ole Suomen tai Euroopan maiden kaltaista sosiaaliturvaa. Tuleva presidentti Trump on sanonut joukkokarkottavansa laittomia siirtolaisia näiden aiheuttamien ongelmien vuoksi. En tiedä, onnistuuko hän tässä, ja mitä sitten tapahtuu. Vastapuolella demokraattileirissä laittomasta reservistä luopumista on voimakkaasti vastustettu.
Suomalaisesta perspektiivistä katsoen Yhdysvaltain keskustelu voi olla merkillistä. On vaikea nähdä, että tällaista työllisyyden mallia moni oikeasti haluaisi Suomeen. Mutta koska meillä on avoin ja avokätinen veronmaksajan rahalla toimiva etuus- ja palvelujärjestelmä, joku aina maksaa.
Keskustelu on täysin vääristynyttä, jos emme huomioi kokonaisuutta. Syntyvää miinusta eivät positiiviseksi käännä lehtiin haastateltavat ulkomaalaiset huippumenestyjät.
Pääkirjoituksessa ”Purran puheet menivät metsään” (HS 12.11.) väitetään, että puoluevaltuustossa pitämäni puheenvuoro, jossa käsittelin Suomeen kohdistuvan maahanmuuton vaikutuksia julkiseen talouteen, ei pitänyt paikkaansa. Käsittelin puheenvuorossani juuri niitä usein esitettyjä väitteitä, jotka pääkirjoituksessa jälleen kerran esitetään todisteeksi työperäisen maahanmuuton erinomaisuudesta taloutemme korjaajana.
HS viittaa perusteluissaan valtiovarainministeriön osastopäällikön Mikko Spolanderin haastatteluun viime keväältä, mutta jättää kyseisestä haastattelusta olennaisen kohdan pois: Maahanmuuton todetaan vahvistavan julkista taloutta, mikäli tulijat työllistyvät yhtä hyvin, keskimäärin samanlaisiin työpaikkoihin ja samalla palkalla kuin suomalaiset.
Oletus ei valitettavasti ole toteutunut.
Viimeisten 15–20 vuoden aikana työllisten maahanmuuttajien määrä on noussut huomattavasti. Maahanmuuttajatyöntekijät asettuvat pääosin matalaa koulutusta vaativiin, pienipalkkaisiin, osa-aikaisiin tai epäsäännöllisiin työsuhteisiin. Tämän seurauksena monet työperäiset maahanmuuttajat maksavat vähän veroja ja kerryttävät vähän eläkettä, mikä johtaa siihen, että pientä palkkaa, työttömyysjaksoja ja eläkettä kompensoidaan eri tulonsiirroilla.
Erityisesti EU:n ulkopuolelta tulleilla työntekijöillä on usein perhe mukana, mikä nielee monenlaisia julkisia resursseja. Perhesyin maahan tulleiden ansiotasokehitys on tutkitusti heikkoa vielä 10 vuotta Suomessa olon jälkeen.
Mikäli haluamme tehdä tällaisesta maahanmuutosta hyvinvointiyhteiskunnalle taloudellisesti kannattavaa, pitäisi meidän siirtyä USA:n kaltaiseen olemattoman sosiaaliturvan järjestelmään. Tällaiselle ei onneksi löydy Suomesta suurta kannatusta. Perussuomalaiset on sen sijaan pitkään kannattanut kansalaisuusperustaista sosiaaliturvaa.
Mitä tulee valtiovarainministeriön tekemiin laskelmiin nettomaahanmuuton vaikutuksista kestävyysvajeeseen, niiden laskentajärjestelmät eivät taivu esimerkiksi koulutusasteiden ja väestöryhmien välisten tuottavuuserojen käsittelyyn. Niissä siis oletetaan maahanmuuttajien vastaavan Suomessa olevaa väestöä keskeisiltä muuttujiltaan. Tällöin nettomaahanmuuton kasvun aidosti todennettavin vaikutus on väestöllisen huoltosuhteen parantuminen, mikä on täysin erillinen kysymys taloudellisesta huoltosuhteesta.
Se itsessään, että Suomeen tulee ulkomailta työikäistä väestöä, ei kestävyysvajetta korjaa, koska tulijoiden enemmistö ei koulutus- ja osaamistasoltaan vastaa kotimaista työvoimaa. Suomen taloutta kieltämättä vahvistaisi korkeasti koulutettujen asiantuntijoiden maahanmuutto, mutta erityisasiantuntijoiden saamien työlupien määrä jatkaa laskuaan, ja heitä on tulossa Suomeen tänä vuonna vähiten viiteen vuoteen.
Maassa ei ole ollut oikeaa reaalista kasvua 17 vuoteen. Olemme eläneet velaksi. Uusia menoja on rahoitettu velkarahalla eikä vanhoista ole säästetty. Nyt sitten vallassa on hallitus, joka oikeasti, konkreettisesti ja todellisesti sekä sopeuttaa järjestelmää – eli säästää ja valitettavasti myös korottaa veroja – että uudistamalla merkittävästi talouden ja yhteiskunnan rakenteita parantaa aidon yksityisen talouskasvun mahdollisuuksia. Koska yksityiselle me sitä kasvua erityisesti haluamme, emme julkiselle. Ilman talouden kasvua emme pääse koskaan tasapainoon.
Nyt tätä kaikkea tehdään. Ei vain puhuta.
Kelpaako tämä politiikka? Ei tietenkään kelpaa.
Jos edellinen hallitus naamioi tulevaisuusinvestoinneiksi uudet menokohteensa, nyt avainsana on kasvutoimi. Sellaista menokohdetta ei olekaan, josta oppositio tai muut säikyt eivät kasvutoimea saisi aikaan. Ja samaan aikaan he vastustavat juuri niitä toimia, joilla Suomen kasvun esteitä pyritään poistamaan.
Silkkaa sumutusta, poliittista pisteiden kalastelua ja retoriikkaa.
Hallituksessa ei saa mennä paniikkiin opposition, mutta ei myöskään oman poliittisen viiteryhmän kritiikin edessä. Meillä on ohjelma, jota toteutamme johdonmukaisesti ja jonka takana seisomme. Se on kokonaisuus. Se ei tuo äkkinäistä helpotusta, mutta se liikkuu oikeaan suuntaan. Emme säntäile. Jonglööraamalla ja silmäkääntötempuilla ei ratkaista pitkään kasaantuneita ongelmia. Ei nyt olla sirkuksessa vaan ratkotaan kansakunnan kaikkein suurimpia haasteita. Sosialistien tanssiinkutsuun ei saa lähteä.
Olen vakuuttunut, että kun toimemme kantavat hedelmää ja pääsemme tästä nihkeästä, nahkeasta ja epävarmasta talouden tilanteesta vähän myötäisemmille vesille, äänestäjätkin palkitsevat. Suomalaiset arvostavat vastuunkantoa, rohkeutta ja suoraan puhumista. Mistään en itse saa enempää kannustusta ja tsemppiä kuin siitä, että nyt pysytte kovina, ette luovuta, oikeaan suuntaan olette matkalla, ei saa pelästyä.
**
Arvot eivät ole abstrakteja olioita eivätkä varsinkaan retoriikkaa. Ne toteutuvat vasta konkretisoiduttuaan toiminnan ja valintojen kautta. Pelkkä puhe on vain puhetta.
Arvot ovat arvottomia, mikäli niiden välille ei voi tehdä vertailua. Kaikki ei voi olla samanarvoista. Jos on, kaikki on arvotonta.
Jos politiikka eli päätökset perustuvat arvoille, täytyy olla mahdollista verrata toisiinsa erilaisia arvoja ja tehdä politiikkaa – rajallisten resurssien maailmassa – näiden vertailujen pohjalta.
Kun kaikki on olevinaan yhtä hyvää tai huonoa, syntyy yhtäältä liiallisia lupauksia ja toisaalta passiivisuutta ja kyvyttömyyttä puuttua oikeisiin epäkohtiin.
Ei se ole arvo, ettei osaa tai uskalla valita. Filosofi tai yhteiskuntatieteilijä voi yliopistolla pyöritellä ja funtsia, mutta poliitikon on valittava. Jos sinulla on euro jaettavana, miten sen jaat, kun ottajia ja hyviä kohteita olisi lukemattomasti. Sitä on politiikka.
**
Oli kyse sitten hyvinvointijärjestelmän rahoittamisesta niukoilla resursseilla tai arvoista, kaikki ei voi olla yhtä tärkeää. Jos kaikki on yhtä tärkeää, mikään ei ole tosiasiassa tärkeää lainkaan. Politiikassa, verorahan jakamisessa kohteisiinsa ja arvoissa on välttämättä kyse valinnoista, priorisoinneista, tärkeysjärjestyksistä.
Opposition saa kiihdyksiin jokaisella säästötoimenpiteellä. Se vastustaa tasaisesti ja varmasti jokaista ja kiihdyttää itsensä kiukkuun ihan yhtä lailla oli kyse sosiaaliturvasta, valtionhallinnosta, järjestöistä, kulttuurista, mistä tahansa. Kaikki, mihin on koskaan pantu veronmaksajan rahaa heidän toimestaan, on välttämätöntä ja tärkeää ja siitä säästäminen väärin, kohtuutonta ja julmaa. Kaikella on puolestapuhujansa ja vaatijansa. Myös säästön kohteena olevat virastot tai ns. kansalaisjärjestöt osaavat hallituksen mätkimisen – kuten on viime päivinäkin nähty.
Mistä tahansa säästäminen aiheuttaa ainakin näennäisen kriisin.
Onko tällainen lähestymistapa järkevä? Mitä se kertoo yhteiskunnastamme? Ennen kaikkea mitä se kertoo tulevaisuudestamme ja poliitikkojen kyvystä huolehtia järjestelmämme rahoituksellisesta kestävyydestä?
Huonoa.
Oppositio väittää puolustavansa hyvinvointijärjestelmää. Että siksi se vastustaa hallituksen toimia.
Oppositio ei puolusta hyvinvointiyhteiskuntaa kuin retorisesti. Sen valitsema linja on tosiasiassa hyvinvointiyhteiskunnan tuho. Oppositio, vasemmalta keskustaan, ei puolusta hyvinvointijärjestelmää vaan edistää sen tuhoa.
Vanheneva väestö, vähenevä työikäisten määrä, kasvava velka, surkea talouden kasvu, kalliiksi käyvä maahanmuutto. Tässä tosimaailmassa meillä ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin panna palveluita ja etuuksia ja muuta verorahoitteista kivaa tärkeysjärjestykseen. Meillä ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin miettiä, mikä on tärkeintä ja mikä vähemmän tärkeää. Meidän on pienennettävä sosiaalivaltiota, vähennettävä sen yltäkylläisyyttä ja laajaa tarjontaa – kyllä, myös hankalin päätöksin.
Meidän on saatava julkinen talous parempaan jamaan. Meidän on saatava menorakenne lähemmäksi käytettävissä olevia tulojamme. Emme voi luottaa jatkuvaan velkaantumiseen.
Meidän on tehtävä näin juuri siksi, että kykenisimme kustantamaan kymmenen, kahdenkymmenen, kolmenkymmenen, viidenkymmenen vuoden päästä terveydenhuollon, välttämättömät sosiaalipalvelut, kuten lastensuojelun, perusturvaverkon työttömäksi jääneille, sairastuneille, välttämätöntä apua tarvitseville. Jotta voimme taata koulut, poliisit ja palolaitoksen, rajojemme suojaamisen ja maanpuolustuksen. Ne ovat tärkeimpiä, kaikkein tärkeimpiä.
Asiaan kilpistyy käytännössä kaikki, mikä politiikassa on oleellista. Tai mitä politiikka ylipäätänsä on.
Oppositiossa on hyviä ihmisiä ja taitavia poliitikkoja, jotka kyllä tietävät, että olen oikeassa. He tietävät, että hallitusta ei aja säästöpolitiikassaan viha ja julmuus, kuten he kyselytunneilla väittävät, vaan välttämättömyys ja huoli tulevaisuudesta. Mutta oppositiossa pitää opponoida – koska hallituksessa hallitaan. Liian monille kyse on vain ja ainoastaan suosion ja äänten kalastelusta. Katsantokanta ei ulotu kymmenen kahdenkymmenen vuoden päähän, vaan seuraaviin vaaleihin. Ja juuri siksi tässä jamassa ollaan, vuosikausien ylimielisen ja häikäilemättömän ”rahaa on”-politiikan takia.
Minä haluan elää maassa, joka huolehtii omista heikoimmistaan ja auttaa niitä, jotka välillä elämässä kompastuvat. Kuten meistä useimmat. Tämä edellyttää kahta asiaa: 1. Julkisen talouden pitää olla kunnossa. 2. Menojen pitää olla tarkasti priorisoituja: kenelle, kuinka paljon, kuinka kauan.
Kasvavalla velalla hyvinvointia ei voi rakentaa. Joku maksaa laskut, aina. Toisekseen mitä tulee sosiaalietuuksiin ja saamapuoleen, siellä pitää olla väestön vähemmistö. Enemmistön pitää rahoittaa, mutta myös kokea itse saavansa jotakin vastineeksi. Kaikki eivät voi olla saamapuolella. On kohtuutonta vaatia, että uupunut veronmaksaja subventoi sitä ja tätä palvelua hyvätuloisillekin tai rahoittaa asioita, jotka nyt vain sattuvat olemaan mukavia.
Mikä muka ei olisi mukavaa toisen maksamana! Kaikkihan on mukavaa toisen maksamana! Mutta ei valtio saisi toimia näin.
Sosiaalivaltiomme on ylipaisunut, ja se on heikkojen poliitikkojen syy.
Hallituksemme saama kritiikki kuulostaa siltä kuin budjettia pienennettäisiin moottorisahalla, Argentiinan eksentrisen presidentin Javier Milein tapaan. Kieltämättä se olisi tarpeen, jotta tuloksia saisi nopeammin ja tehokkaammin. Mutta ei, budjettia ei pienennetä moottorisahalla, ei edes saksilla, vaan koalitiohallituksen hiukan kuivahtaneella punakynällä.
Ihan tyypillinen ja joka päivä Suomessa arkipäivää oleva islamisaatio ryöpsähti esille Isis-sormimerkkiä esittelevän huippuosaajan vietyä Itäkeskukseen ohjeistuksen siitä, miten siveellinen musliminainen pukeutuu. Ohjeistuksessa ei ollut mitään ihmeellistä – näin iso osa musliminaisista pukeutuu, myös Suomessa. Peittävästi ja löysästi, jottei vieras mies näkisi hänen lihaansa ja muotojaan ja hiuksiaan.
Kaikki tämän tietävät. Mutta joillekin teki ilmeisesti pahaa, kun tosiasiaa ei voinut vain sivuuttaa, kun se tuotiin julkeasti vapaan, tasa-arvoisen suomalaisen naisen ja miehen silmien eteen, vielä graafisesti.Sen sijaan, että se tapahtuu tuolla seinustalla, lähiössä, yhteisöissä, joihin emansipoitu keskiluokkainen suomalaisnainen ei välitä juuri kriittisesti katsella.
Vihreitä myöten esitettiin pöyristystä. Samat puolueet, ihmiset ja tahot, jotka vuosikausia ovat halunneet ja vaatineet ja tuottaneet kehitysmaista ja erityisesti islamilaisista maasta tulevaa maahanmuuttoa Suomeen, esittävät tyhjiä kauhistelujaan. Samat ihmiset, jotka kehtaavat väittää, että islamilainen naiskäsitys kyllä sopii Suomeen, että sukupuolisegregaatio esimerkiksi uimahalleissaon ihan ok, että nainen vapaaehtoisesti vaatettaa itsensä piiloon ja niin edelleen.
Se on hävytöntä. Samaan aikaan maassa tehdään ja tuomitaan kunniamurhia, lähetetään lapsia silvottavaksi ja oppimaan tavoille, vainotaan seksuaalivähemmistöjä, juutalaisia ja islamista vapautuneita naisia, kaunistellaan oppikirjoja, islamilaiset seurakunnat haluavat ostaa kirkkoja moskeijoiksi, kouluissa vietetään islamilaisia juhlapäiviä, mutta maksetaan korvauksia kristillisistä, ja niin edelleen. Tätä kaikkeahan tapahtuu koko ajan. Kansainvaellusten seurauksena.
Millaista naiskäsitystä nämä yhdestä ohjeistuksesta pöyristyjät mahtavat ajatella moskeijoissa edistettävän? Liberaalia? Vai intersektionaalista? Millaisessa asussa luulette moskeijaan naisen pääsevän, sinne omalle puolelleen?
Kuulkaa, ei tässä maassa moni poliitikko meidän perussuomalaisten lisäksi jaksa kiihtyä siitä, että jonkun pitää sellaiseen pukeutua, mutta hyvin moni kiihtyy siitä, jos sitä kutsuu rumalla nimellä. Ja tämä on juuri pointti tässäkin asiassa.
Kuten muitakin arvoja, myös naisten oikeuksia puolustetaan konkreettisesti. Ei tyhjillä sanoilla. Niitä puolustetaan aina ja johdonmukaisesti, ei silloin tällöin ja satunnaisesti. Niitä puolustetaan, vaikka siitä saisi osakseen huutoa ja vastustusta. Islamin ja monien takapajuisten kulttuurien naiskäsitys on suomalaisten arvojen, sukupuolten välisen tasa-arvon, kanssa yhteensovittamaton. Piste. Mitä enemmän sallimme tätä tapahtua maassamme, joko katsoen sivuun tai jopa kannustaen, sitä enemmän asia on meidän.
Mitäs minä sanoin! Kyllä me perussuomalaiset tuon tiesimme! Varoitimme tästä!
Ei ole kovin vaikeaa keksiä poliittisia asioita ja kehityskulkuja, joista populisti- tai protestipuolueeksi haukuttu perussuomalaiset on ollut oikeassa.
Maahanmuutto, tietenkin. Todistamme tismalleen niitä ilmiöitä, ongelmia ja nopeasti eteneviä kehityskulkuja, joista olemme puhuneet jopa muutaman vuosikymmenen. Se, mikä vielä muutama vuosi sitten suvaitsevaisen kaupunkilaisliberaalin mukaan oli ”pelkkää persun irrationaaliseen pelkoon ja muukalaisvihaan perustuvaa vastustusta”, on nyt konkretisoitunut jo useimmille.
Peruskoulun alasajo huikentelevaisilla opetussuunnitelmilla, opettajan auktoriteetin purkaminen, vaatimustason lasku ja ongelmien katsominen sormien läpi. Ja samaan aikaan avoimet luokkatilat, inkluusio ja julmetusti mobiilihärpäkkeitä. Tietenkin tiesimme, miten tässä valitettavassa lapsiin kohdistetussa ihmiskokeessa käy. Varoitimme siitä.
EU:n elpymispaketti, kun oli pakko saada koronan takia lisää massia jäsenvaltioihin. Kun kerran EU:lle annetaan pikkusormi, se vie koko käden. Espanjassa ja Portugalissa lasketaan valtavasti veroja ja suunnitellaan nelipäiväisiä työviikkoja, Italia korjaa turistinähtävyyksiä ja remontoi ikkunoita – siinä se koronapaketti, jonka takaisinmaksaminen ei ole vielä edes alkanut. Ja kun kerran virhe sallittiin, nyt on tulossa lisää – komission uumenissa suunnitellaan uutta velka- ja tulonsiirtomekanismia ja koko budjetin rakentamista niin, että komission oma valta kasvaa jäsenmaiden kustannuksella. Tätä ei Suomi kuulemma halunnut, mutta sitä saatiin.
Tiesimmekö tämän? Totta kai tiesimme. Vaikka kaikki muut haukkuivat meitä Putinin pussiin pelaamisesta ja vaikka mistä, vastustimme loppuun saakka yhteisvelkaan ja tulonsiirtoihin perustuvaa koronaveivausta. Kaikki, mistä varoitimme, on toteutunut – epäselvästä rahojen käytöstä alkaen.
Entäs se poseeraukselle perustuva ilmastokunnianhimo? Kerroimmeko, että oleellista on tehdä käyttökelpoisen teknologian ja talouden mahdollistamia toimia irti fossiilisista polttoaineista, mutta ei kuvitella liikoja eikä varsinkaan rokottaa kotitalouksia ja yrityksiä liiallisella sääntelyllä ja kustannuksilla? Kyllä. Ja se vuosi 2035 – kuinka monta sataa kertaa me olemme kertoneet, että hiilineutraalisuustavoite ei tule toteutumaan, mutta siihen hirttäytyminen tulee aiheuttamaan lisää ongelmia? Siltä tosiaan näyttää.
Listaa olisi helppo jatkaa.
Oikeassa oleminen voi hivellä joidenkin mieltä, mutta onko siitä mitään hyötyä? Jos nyt vaikkapa seuraan pääkaupunkiseudun maahanmuuton ongelmia, joista puhuimme jo 20 vuotta sitten, itseäni lähinnä surettaa. Miten tämä voi olla näin vaikeaa? Miksi ihmiset eivät ymmärrä? Miksi poliitikot eivät ymmärrä?
Politiikassa ei riitä, että on oikeassa. Se on oikeastaan ihan sama. Perussuomalaiset ei tule saamaan lisäpisteitä tai kiitosta oikeassa olemisestaan. Ennen kuin huomaakaan, joku muu puolue vie ”asiasi” ja väittää sitä omakseen.
Politiikassa on tehtävä muutoksia, ajettava lainsäädäntöä, joka puuttuu ongelmiin. Sitä tehdään vain hallituksessa, hyvin harvoin vähääkään sen ulkopuolella. Laajapohjaiset koalitiohallitukset voivat näyttää surkean tehottomilta ja hitailta välineiltä ajaa omaa politiikkaa, mutta muita vaihtoehtoja ei ole. Siksi me olemme hallituksessa ja taistelemme joka päivä näidenkin asioiden eteen. Mikään ei synny itsestään. Politiikka on myös ääntä ja melua – jatkakaamme edelleen puhumista ja melskaamista ja ongelmien esiin nostamista. Mutta samaan aikaan on muistettava, että vain se ei riitä.
Oikeassa oleminen, nolla pistettä.
Uusi lainsäädäntö, kymmenen pistettä.
(Kolumni on julkaistu Perussuomalainen-lehdessä lokakuussa 2024.)
Syliimme kaatui erittäin huonossa kunnossa oleva julkinen talous, jonka kohentamiseksi edellinen hallitus ei tehnyt mitään. Päinvastoin, se lisäsi menoja kaikissa kuviteltavissa olevissa asioissa, velaksi tietenkin. Kaikkein karmeinta kuunneltavaa täysistuntosalissa tällä hetkellä on se, kun nämä samat velkapuolueet, demarit, keskusta ja muut, nyt oppositiossa syyttävät tätä hallitusta siitä, että velka kasvaa. Ne tekevät tämän silmiäkään räpäyttämättä, täysin omalle huiputukselleen paatuneina, jopa samassa puheenvuorossa, jossa ne kritisoivat tämän hallituksen leikkauksia ja säästöjä. Niitä ne kutsuvat massiivisiksi, historiallisen suuriksi tai ennen näkemättömiksi.
Samaan aikaan hallitus siis säästää liikaa, mutta ottaa myös velkaa liikaa. Tätä väitettä oppositio huutaa päivästä toiseen siinä ministeriaition edessä. Nämä juuri vastuussa olleet, velasta tuon taivaallista välittäneet, puolueet. Kyllä, se on raskasta. Ei siksi, että politiikka yllättäisi. Politiikka on raskasta; kyllä me sen kestämme. Vaan siksi, että tuo ihmisten huijaaminen tekee surulliseksi ja entistä huolestuneemmaksi siitä, mitä tälle maalle tapahtuu. Jos nämä puolueet pääsevät takaisin hallitusvaltaan, ne mitätöivät kaikki ne toimet, joita me vaivalla teemme, peruuttavat säästöt, lisäävät menoja, nostavat veroja, palaavat perusasiakeskeisestä politiikasta haihattelukeskeiseen.
Epäsuosittua taloudenhoitoa
Talouden korjaaminen ei ole helppoa. Sitä yrittämällä ei saa paljon ystäviä eikä suosiota. Moni päätös on vaikea ja vaatii kanttia ja uskallusta. Olemme päivästä toiseen moukaroitavana, kun jokainen verorahasta toimintansa kustantava taho vuorollaan melskaa – ja uskokaa pois, niitä on tässä maassa paljon, todella paljon – ja oppositio, jonka mukaan koko kansa on yhtäkkiä haavoittuvaa ja huono-osaista, värittää tarinoitaan tuhoutuvasta maasta, kun kolmelta prosentilta väestöstä leikataan sosiaalietuuksista yli 10 prosenttia.
Opposition kuuluu haastaa ja haukkua, niin mekin teimme. Kunpa siinä olisi edes hiven johdonmukaisuutta ja ripaus nöyryyttä näiden heidän itse aiheuttamiensa ongelmien edessä. Perussuomalaiset siivoaa toisten sotkuja.
Tilanne vaatii kovia toimia
Olen ottanut valtion rahakirstun suojaamisen vakavasti, monien mukaan liian vakavasti. Ei nyt ihan niin paljon pitäisi pingottaa, ei kuulemma pitäisi olla kamreerimainen. Surkuhupaisinta on, että tällaista toimintatapaa – mielestäni ainoaa oikeaa – kutsutaan helpoimman kautta, oikeistolaiseksi tai ”kokoomuksesta oikealta ohi”. Se, että haluaa suojata ja vaalia veronmaksajan rahoja ja kontrolloida niiden mielivaltaista hassaamista sinne ja tänne, ei ole oikeistolaista. Se ei toki missään nimessä ole vasemmistolaistakaan. Se on kuitenkin sitä, mitä jokaiselta valtiovarainministeriltä kuuluisi odottaa. Mutta politiikka turmelee. Äänestäjät haluavat tervettä taloudenpitoa, mutta liian usein vain siihen saakka, kun he itse joutuvat luopumaan jostakin. Siksi poliitikot eivät uskalla riskeerata suosiotaan ja tehdä vaikeita päätöksiä. Tosiasia kuitenkin on, että olemme eläneet yli varojemme liian pitkään, ja tottuneet elintasoon, jota emme ansaitse. Pää tulee vetävän käteen.
Jos rahaa jaetaan hallituksessa poliittisten erimielisyyksien ja ristiriitojen ratkaisemiseen, ollaan jo hakoteillä. Omiin lempihankkeisiin budjettikirjausten vaatiminen siksi, että voisi hyväksyä jotakin muuta, esimerkiksi ideologialtaan itselleen epämieluista, on politiikan peruskauraa, mutta näen siitä punaista. Kansalaiset, veronmaksajat, äänestäjät, he ansaitsevat parempaa. He ansaitsevat poliitikkoja ja puolueita, joilla on kirkkaana mielessä se, kenen mandaatilla päätöksiä tehdään ja mitä niillä tavoitellaan. Tätä kallisarvoista rahaa pitää käyttää taiten ja varovaisuudella; se ei ole valtion, vielä vähemmän meidän poliitikkojen, se on veronmaksajien rahaa. Rahakirjausten osoittaminen jonnekin siksi, että haluaa osoittaa asian tärkeäksi tai jopa näpäyttää muita poliittisia ryhmiä, täysin riippumatta siitä, kanavoituuko raha mihinkään muuhun kuin rakenteisiin, hallintoon ja uusiin pilipalihankkeisiin vaikuttavuuden sijaan, on osoitus mielen ja poliittisen idean tyhjyydestä sekä esimerkki korruptiosta, joka ei käytännössä koskaan paljastu, muille kuin politiikassa itse toimiville.
Halveksi rahaa tuhlaavia ruhtinaita
Tällainen puhe puolueen puheenjohtajalta ja ministeriltä voi olla idealismia, kuvitelmaa politiikan kylmällä näyttämöllä, mutta olen täysin tosissani. Firenzeläisdiplomaatti, politiikan filosofi Niccolo Macchiavellin tavoin, itsekkäitä ja vallasta hullaantuneita ruhtinaita saa ja pitää halveksia, samaan aikaan kun tunnistaa politiikan kyynisen, korruptoituneen ja viekkaan luonteen ja osaa toimia siinä – samalla tavoitellen itselleen ja joukoilleen korkeampaa moraalia. Kyllä, perussuomalaiset on erilainen puolue. Toivottavasti muustakin syystä kuin siksi, ettei se ole vielä ehtinyt kokemattomuuttaan ja lyhytikäisyyttään paatua. Älkäämme kuplautuko, älkäämme muuttuko standardipuolueeksi!
Herätä joka aamu itsesi sanomalla peilikuvallesi, sinä olet täällä isänmaata palvelemassa. Älä kysy, miten sinä ja ihanteesi voisitte hyötyä veronmaksajasta. Kysy, miten veronmaksaja voisi hyötyä sinusta ja ihanteistasi.
Kuka pärjää, kun talous ajaa seinään?
Vahva ja terve valtiontalous on köyhän paras turva. Tämä ei ole paternalismia eikä populismia vaan yksinkertaisesti totta. Paremmin toimeentulevat ja hyväosaiset pärjäävät aina. Kyllä heitäkin ottaa pattiin se, että verorahoille ei saa enää vastinetta, ja että kaikesta joutuu maksamaan kahteen otteeseen, ensin verona ja sitten palveluiden maksuina, ja että yhteiskunnan turvalliset perusinstituutiot, kuten koululaitos, saatetaan niin rappiolle, että on pakko tehdä toisenlaisia ratkaisuja, sellaisia ratkaisuja, jotka ovat yleensä mahdollisia vain parempiosaisille. Mutta vaikka hekin ovat tyytymättömiä, he pärjäävät kyllä. He pärjäävät, kun velkasuhde ylittää 80 prosenttia tai 100 prosenttia. He pärjäävät, kun palveluita on pakko supistaa. He pärjäävät, kun etuustasoihin ei ole enää varaa eikä todellakaan puhuta muutaman euron leikkauksista. He pärjäävät, kun hyvinvointijärjestelmältä yksinkertaisesti loppuvat rahat.
Sen sijaan pienituloiset, ne, jotka eivät voi valita, jotka eivät voi muuttaa paremmalle alueelle, valita lapselleen koulua, käyttää yksityisiä lääkäripalveluita tai puolustaa oikeuksiaan järjestelmässä, ne, jotka tarvitsevat verorahoitteisia palveluita ja etuja, ne, jotka jäävät roikkumaan jäljellä oleviin turvaverkkoihin – nämä ihmiset eivät selviä, kun julkinen talous ajaa seinään, kun rahat loppuvat, kun pakkosopeuttaminen alkaa, kun hyvinvointiyhteiskunta murtuu. Meidän taloutemme ei ole pohjoismainen, meidän taloutemme ei ole hyvinvointiyhteiskunnan talous. Puheemme vielä ovat. Jaksamme vaatia lisää, uskomme itsestämme liikoja, haluamme pitää kiinni kaikesta saavutetusta. Mutta, tosiasiaa on: Emme kykene oikeasti ylläpitämään tällaista järjestelmää. Siksi velkaannumme kovaa vauhtia.
Tämä ei ole liioittelua. Emme ole akuutissa velka- tai rahoituskriisissä eikä meitä heti huomenna uhkaa mikään, mutta hyvät ihmiset, lapsiamme ja heidän lapsiaan uhkaa. Katsokaa järjestelmämme jatkuvaa, rakenteellista epätasapainoa. Velkamme vain kasvaa, alijäämät syvenevät, ja samaan aikaan edes peruspalvelut sosiaali- ja terveydenhuollossa eivät toimi. Emme voi jatkaa näin. Himoverottaminen ei ongelmaa korjaa. Meillä ei ole maksajia, meillä ei ole rahaa. Kasvu on kitukasvuista, paperinpyörittämisellä ei synny vaurautta, vientiä eikä innovaatioita, uusia nokioita ei ole näköpiirissä, haihattelu ei tuota kuin sosialismin asiantuntemusta. Ja mikä entistä kauheampaa, nuo PISA-tulokset – ne viestivät tulevaisuuden yhä pahemmista ongelmista. Nämä lapset ja nuoret ovat kohta vastuussa yhteiskunnan pyörittämisestä ja veronmaksusta. Ja he eivät osaa lukea tai laskea riittävästi!
Ylipaisunut sosiaalivaltio
Ei, me emme tarvitse saavutettavampia Kelan palveluita ja helpompia tapoja kuitata tilille toimeentulotukea, me tarvitsemme rotia, järjestystä, vaatimuksia ja velvollisuuksia. Tämä ei ole kylmää eikä epäempaattista. Tämä on mitä suuremmassa määrin sen ymmärtämistä, miten ihmisten kannattaa toimia, miten yhteiskuntia kannattaa rakentaa, mikä on inhimillisessä elämässä välttämätöntä.
Julkisen talouden 15 vuotta heikennetty tila on kaikkien ymmärrettävä. Ymmärryksen ei pitäisi riippua poliittisen ideologian suunnasta tai taloustieteellisestä osaamisesta. Suomella ei mene hyvin, ja se käy ongelmaksi erityisesti aivan tavallisille ihmisille. Niille, joita tämänhetkinen vasemmalle salissa sijoittunut oppositio sanoo puolustavansa kritisoidessaan joka ikistä hallituksen leikkausta ja korjaustoimea. Eivätkö he ymmärrä vai eivätkö he välitä? Kun homma ajaa seinään, ei puhuta enää muutaman euron etuusleikkauksista tai siitä, että joku kulttuurikerho ei saa rahaa kevätkokoukseensa; sitten rytisee.
Sosiaalivaltio on ylipaisunut, ja meidän on saatava menoja alas. Työmarkkinoiden ulkopuolella on liikaa työikäisiä ihmisiä. Vanhusväestö kasvaa, uusia veronmaksajia ei synny eikä saapujista ole kuin keskimäärin saamapuolelle, mantroista huolimatta. Käytämme aikaamme ja energiaamme väärin. Suomalaiset eivät suinkaan kaikki ole haavoittuvassa asemassa olevia autettavia. Me olemme – ainakin olleet – toimelias, rohkea, ahkera kansa, joka on selvinnyt monesta pahasta paikasta. Tällaiset uudistukset, joita hallitus ajaa, on tehty naapurimaissamme vuosia tai vuosikymmeniä sitten. Niillä meneekin aivan eri tavalla kuin meillä.
Mistä hyvinvointi syntyy?
Sosialistisessa ajatusmaailmassa maamme hyvinvointi kasvaa sosiaalietuuksien maksatuspäivänä. Näinhän ei ole. Suomen hyvinvointi ei kasva sen enempää sinä päivänä, kun paperitehdas pistää palkkansa maksuun.
Hyvinvointi kasvaa tekemällä enemmän työtä, enemmän hoitotyötä, viljelytyötä, metallityötä, poliisityötä. Mitä enemmän maassamme tehdään työtä, sitä enemmän meillä on kulutettavaa hyvinvointia. Enemmän hoitoa tarjolla, enemmän ruokaa syötäväksi, enemmän teollisuustuotteita vietäväksi ja enemmän turvallisuutta nautittavaksi. Siksi politiikan ytimessä pitää olla työnteon, työntekijöiden ja työpaikkojen kasvattaminen. Sosiaaliturvaa kasvattamalla ei hyvinvointi lisäänny kuin ainoastaan sosialistisissa saduissa.
(Osa puheenvuorosta perussuomalaisten puoluevaltuustossa 16. joulukuuta 2023.)
Kuva poimittu somesta; alkuperäinen lähde tuntematon.
Suomi on yksiselitteisen Venäjän organisoiman hybridioperaation kohteena. Sekä Venäjällä laillisesti oleskelevia kolmansien maiden kansalaisia että maahan helpoilla viisumeilla houkuteltavia uusia tulijoita samoista kehitysmaista kannustetaan ja kuljetetaan meidän rajallemme hakemaan turvapaikkaa Suomesta. Henkilöt eivät ole sen paremmin aitoja kuin spontaanejakaan turvapaikanhakijoita. Heillä ei ole mitään hätää eivätkä he pakene – vaan kuten vuosikymmeniä sitten perusperiaatteiltaan vanhentunut turvapaikkajärjestelmä mahdollistaa, he haluavat siirtyä korkeamman elintason maihin eli EU-alueelle. Vaikka he eivät ole oikeita suojelun tarvitsijoita, he maahan päästyään pääsevät suomalaisen epäkunnossa olevan systeemin sisään, jossa voi vuodesta toiseen hakea uudelleen turvapaikkaa, vaikka suojelulle ei olisi minkäänlaisia perusteita ja hakemukseen olisi tullut useita kielteisiä päätöksiä. Samalla voi nauttia veronmaksajan kustantamista eduista ja palveluista sydämen kyllyydestä.
Turvapaikkajärjestelmän väärinkäyttö ja Venäjä
Kyse on turvapaikkajärjestelmän väärinkäytöstä – kuten niin usein ennenkin – mutta koska laittomien maahantulijoiden varsinaisena kannustajana ja työntäjänä on Venäjä, vihollismaa, kyseessä on hybriditoimi, joka uhkaa Suomen kansallista turvallisuutta. Kuten tiedämme, vähintään sisäistä turvallisuutta uhkaa myös kaikilta muilta rajoilta Eurooppaan ja Suomeen päästettävä laiton maahanmuutto, mutta kun kyseessä on Venäjä ja välineellistetty maahantulo, tilanne on vielä kriittisempi. Kyseessä on siis Suomen kansallisen turvallisuuden vastainen toimi, minkä on tarkoitettava voimakkaampia toimia kuin pelkkää maahanmuuttopolitiikan korjaamista.
Loputon ihmisvyöry Eurooppaan
Toisin sanoen Venäjä hyödyntää epäkunnossa olevaa turvapaikkajärjestelmää omaksi hyväkseen ja meidän tappioksemme. Vastaavia toimia on viime vuosina nähty esimerkiksi Baltiassa, Puolassa ja Kreikassa. Etelä-Eurooppaan tällä hetkellä valtavalla volyymilla saapuva laiton maahanmuutto – esimerkiksi Italiaan 150 000 tulijaa mereltä tai Balkanilta vain tänä vuonna – on sekin joidenkin arvioiden mukaan Venäjän tavalla tai toisella välineellistämää.
Toisaalta pelkästään Afrikan, Lähi-idän ja Aasian maiden ihmisten tyytymättömyys ja elintasoerot yhdistettynä turvapaikkajärjestelmän väärinkäytön helppouteen – eli länsimaiden perustavanlaatuiseen kyvyttömyyteen suojella itseään – pystyy varmistamaan, että Eurooppa kaatuu ihmisvyöryn alle ennemmin tai myöhemmin, mikäli radikaaleja muutoksia ei kyetä tekemään.
Rajapykälät hallintovaliokunnasta kesällä 2022
Vuonna 2022 eduskunnassa saatiin otollisissa olosuhteissa – kun Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan, Suomi hakenut Natoon, ja parlamentaarisesti ymmärrettiin laajasti, että olemme kaikenlaisen ilkeyden todennäköinen kohde – muutettua rajavartiolakia niin, että ensimmäistä kertaa koskaan lainsäädäntöömme kirjattiin mahdollisuus sulkea koko raja ja keskittää turvapaikanhaku muualle eli siis sisämaahan, kuten lentokentälle. Tätä mahdollisuutta ei ollut alkuperäisessä hallituksen esityksessä, toisin kuin silloiset hallituspuolueet edelleen innokkaasti väittävät. Nämä muutokset – kuten eräitä rajalla tehtäviä estämiseen, voimankäyttöön ym. liittyviä muita muutoksia – lisättiin vasta hallintovaliokunnassa, jota puheenjohtajana johdin. Prosessi oli vaikea ja sitä oli pohjustettu pidempään. Perussuomalaiset oli myös koplannut valmiuslain ja rajavartiolain muutokset yhteen tavalla, jossa edellistä ei voitaisi viedä maaliin ilman jälkimmäisen muuttamista riittävän tehokkaaksi.
Teimme hallintovaliokunnassa erittäin hyvää yhteistyötä silloisen toisen oppositiopuolueen kokoomuksen kanssa ja onnistuimme saamaan vaatimuksemme läpi. Kuten sanoin, tilanne oli otollinen. Muuten moinen ei olisi onnistunut. Valiokunnan muut perussuomalaiset jäsenet olivat nykyinen sisäministeri Mari Rantanen ja nykyinen hallintovaliokunnan puheenjohtaja Mauri Peltokangas. Kokoomuksen korvaamattomin puurtaja oli Heikki Vestman, joka nykyään hyvin ottein johtaa perustuslakivaliokuntaa.
Ensimmäisenä tiukalle linjalle silloisista hallituspuolueista siirtyi sosialidemokraatit. Valiokunnan demarijäsenistä Eveliina Heinäluoma suhtautui näihin asioihin selvästi puoluettaan pragmaattisemmin, mikä helpotti prosessia. Demarien jälkeen myös keskusta saatiin mukaan. Seuraavat tulijat viimeisen pitkän kellon ympäri kestäneen päätöskokouksen aikana olivat vasemmiston ja RKP:n yksittäiset edustajat. Vasemmiston ”vanhan liiton” edustaja Matti Semi ei valitettavasti ole enää eduskunnassa. RKP:n ahvenanmaalaisvahvistus Mats Löfström taas toimii aina pragmaattisesti. Viimeisenä valiokunnassa enemmistön kannalle suostui vihreät. Suurin osa ajasta kului siihen, että vihreät edustajat eivät kyenneet hyväksymään muutoksia, mutta eivät myöskään istumaan kokouksessa. Niinpä valiokunta piti keskeyttää yhtenään heidän sisäisten kokoustensa vuoksi. Myös vihreä eduskuntaryhmä kokousti. Lopulta kuitenkin vihreätkin kykenivät hyväksymään muutokset. Samalla silloisten hallituspuolueiden vaatimuksesta mietintöön oli pakko lisätä vielä enemmän erinäisiä kirjauksia ”erityisen haavoittuvassa asemassa olevista” ja ihmisoikeuksista. Varsinaiset rajapykälät eivät kuitenkaan näiltä osin liiaksi vesittyneet, mikä oli tärkeintä. Muutenkin noudatin valiokunnan useiden yksimielisesti saatujen poikkeuksellisen kriittisten mietintöjen osalta periaatetta ”antaa niille vähän ihmisoikeus sitä ja tätä -kirjauksia, kunhan itse asia on samalla kunnossa”.
Monet jopa kyseiseen prosessiin ja päätöskokoukseen osallistuneet henkilöt ovat viime aikoina aktiivisesti unohtaneet yllä kuvatun ja pyrkineet korostamaan omaa rooliaan tai esittämään jopa, että hallituksen esitys oli ratkaiseva. Se ei pidä paikkaansa. Hallituksen esitys oli puutteellinen, ja sitä muutettiin hallintovaliokunnassa.
Päätöskokousta seurasi vielä toinen performanssi, jonka tietyt ryhmät ovat myös sittemmin unohtaneet. Hallintovaliokunta päätti mietinnöstä yksimielisesti, mutta kun tulimme pykälien kanssa suureen saliin, vasemmiston, vihreiden ja RKP:n ryhmät hajosivat. Niiden kaikki edustajat eivät voineetkaan hyväksyä mietintöä. Näistä puolueista yritettiin loppuun saakka saada laki peruutettua. Kyseiset edustajat yrittivät äänestää sitä takaisin perustuslakivaliokuntaan – juurikin siksi, että hallituksen esitystä muutettiin hallintovaliokunnassa. Onneksi he hävisivät, ja yhtenä kauniina kesäpäivänä eduskunta äänesti mietinnön ja uusien rajapykälien puolesta.
Raja kiinni! Ja miksei se jo ole?
Hallitus on edennyt uusien rajapykälien pohjalta ja sulkenut raja-asemia ja keskittänyt turvapaikanhakua. Koko rajan sulkeminen ja turvapaikanhaun keskittäminen sisämaahan, minkä siis lainsäädäntö yksiselitteisesti mahdollistaa, ei kuitenkaan mennyt laillisuusvalvojalta läpi. Apulaisoikeuskansleri luki tilannetta turvapaikanhakukysymyksenä ja määritteli, että itärajalla pitää olla tosiasiallinen ja aito mahdollisuus hakea turvapaikkaa. Siis siitä huolimatta, että kyseiset ihmiset eivät ole aitoja turvapaikanhakijoita. Tulkinta perustuu edellä kuvaamaani turvapaikkajärjestelmän laillistettuun väärinkäyttöön, jonka suhteessa nykyaikaan vanhentuneet kansainväliset sopimukset ja ääliöliberaali ja toisenlaiseen maailmaan tehty kansallinen lainsäädäntö mahdollistavat.
Koko rajan sulkemisen sijaan hallitus laillisuusvalvojan arviota noudattaen sulki kaikki muut raja-asemat ja keskitti turvapaikanhaun pohjoiselle ylitysasemalle eli Raja-Jooseppiin.
Jokainen näkee otsallaankin, että kukaan spontaani turvapaikanhakija ei itsestään eksy Raja-Joosepinkaan metsiin, vaan että kyse on yksinomaan tavalla tai toisella avustetusta laittomasta maahantulosta.
Tämäkään toimi ei yllätyksettömästi lopettanut ilmiötä, vaan yhä edelleen Suomi vastaanottaa turvapaikkahakemuksia pohjoisimmalla ylityspaikalla. Venäjä ei lopeta, mikä oli ainakin itselleni kirkkaasti tiedossa alusta asti.
Suomen surkeaa tilannetta ääliöliberaalien laintulkintojen ja vihamielisen Venäjän puristuksessa herran vuonna 2023 alleviivaavat erityisesti kuvat, joissa ”hätää kärsiviä turvapaikanhakijoita” eli nuoria miehiä saapuu rajoille lasten kolmipyöräisiin nojaten ja rajavartijat seisovat sivusta katsoen. Vihollisen toimi, aivan vapaasti ja tervetuloa. Ja heti toisella puolella rajaa on vastassa SPR tarjoamassa miehille nuudelia ja kuumaa mehua ja sellainen lääkäri- ja hoitaja-armeija, jota ei maan sotekriisissä missään muussa paikassa aikoja odottava suomalainen saakaan todistaa. Ja sitten kohti vastaanottokeskusta ja mukavia tuokioita suomalaisen järjestelmän piirissä. Vaikka ukrainalaiset tilapäisen suojelun saajat edestä poistaen.
Kyllä Putinia naurattaa.
Suomalaisia oikeutetusti kuvottaa ja hirvittää.
Mitä seuraavaksi?
Meidän on ensin saatava koko itäraja kiinni. Suomella on lainsäädäntö siihen, juuri tämänkaltaisia tapahtumia varten. Meillä ei ole muita vaihtoehtoja. Mikään kikkailu rajalla ei auta. Uskon, että laillisuusvalvonta tulee ymmärtämään tilanteen kansallisen turvallisuuden näkökulmasta ja mahdollistamaan koko rajan sulkemisen. Mutta mikäli ei, poliittinen päätös on joka tapauksessa tehtävä.
Eikä koko rajan sulkeminenkaan valitettavasti tilannetta välttämättä lopeta. Koska Venäjä ei lopeta. Miksi se lopettaisi?
Sen lisäksi koko järjestelmämme toistaa edelleen vanhaa ideaa, jonka mukaan turvapaikanhakemisen oikeus on kaikkein pyhin ja tärkein. Edelleen näyttää selvästi siltä, että järjestelmä haluaa huolehtia ensisijaisesti vastaanoton sujuvuudesta ja korostaa tähän liittyviä seikkoja, vaikka kaiken huomion pitäisi mennä saapumisen estämiseen ja rajan suojaamiseen. Historian ensimmäisellä perussuomalaisella sisäministerillä on valtava urakka tehtävänään, mutta hän suoriutuu siitä. Koko ajan, askel kerrallaan, päivä ja yksi taistelu kerrallaan. Se ei ole nopeaa, mikä selvästi rassaa kansalaisia, ja ymmärrän sen. Mutta tämän nopeammin ja paremmin asiaa ei voi hoitaa. Hallitus ei makaa laakereillaan. Sisäministeri hakee koko ajan ratkaisuja. Ja pian niitä taas tulee.
Voin vakuuttaa, että tämä on ensimmäinen hallitus koskaan – ja ensimmäinen ministeri koskaan – joka siinä voi onnistua. Tässä maassa asiat eivät mene niin, että ministeri marssii rajalle ja sanoo, että nyt kiinni se ja estäkää kaikki liike, ja sitten se on niin.
Rajan sulkeminenkaan ei riitä
Rajatoimien lisäksi meidän on kyettävä edistämään muutosta, joka mahdollistaa käytännössä sen, että turvapaikkajärjestelmä ei voi koskaan mennä kansallisen turvallisuuden edelle. Hakemusten vastaanottaminen pitää voida kokonaan keskeyttää. Mikäli kansainvälisiä sopimuksia ei kyetä muuttamaan, niiden tulkinnan on merkittävästi muututtava.
Mikään muu ei ole mahdollista. Olemme perverssillä tavalla hyväksikäytetyn järjestelmän vankeja. Se ei ole liikkuvien ihmisten vika; se on tämän sallivien maiden vika. Pelkästään jo globaali demografia ja miljardit tyytymättömät ihmiset Euroopan ulkopuolella takaavat, että mikäli emme kykene muutokseen, meille käy kalpaten.
Monet maat toimivat jo toisin. Ne nostavat kansallisen turvallisuuden ja suvereniteetin ylemmäksi kuin oikeuden tulla ja hakea turvapaikkaa. Toisaalta niiden maahanmuuttopolitiikka voi olla niin tiukkaa, että myöskään vetotekijöitä ei ole. Harva Virosta hakisi turvapaikkaa, kun vieressä siintää Suomi. Kuten sanottua, kaikki liittyy kaikkeen.
Samalla EU on ottanut tavaksi toimia kahtalaisesti – virallisesti sanotaan yhtä, epävirallisesti katsotaan jäsenmaiden välttämättömiä toimia itsensä suojaamiseksi sormien välistä. Suomi vain ei osaa eikä uskalla perinteisesti hyödyntää tätäkään.
Otollinen tilanne
Kun vuonna 2015 olimme samankaltaisessa tilanteessa, lähes kaikki puolueet huusivat tervetuloa. Media huusi tervetuloa. Etujärjestöt huusivat tervetuloa. Pääkirjoitukset ihan vakavasti kertoivat osaajista ja kestävyysvajeen korjaajista. Nyt kukaan ei tee niin. Enkä usko, että tekisi, vaikka liike tulisi lännestä. Tulijat ovat joka tapauksessa samoista maista, samanlaisilla profiileilla.
Presidentti hoiti itärajan tilanteen vuonna 2015. Nyt se ei ole mahdollista, koska yhteyttä Ukrainaa moukaroivaan johtajaan ei ole eikä pidäkään olla.
Lähestyvät presidentinvaalit ovat aiheuttaneet monissa puolueissa ja poliitikoissa vaatimusten koventumista. Koska nössölässy presidenttiehdokas ei saa ääniä kansalta etenkään tällaisessa tilanteessa, jopa vihreä ehdokas vaatii koko rajaa kiinni. Se voi monista tuntua valtavalta opportunismilta, ja sitä se tietenkin onkin, mutta mikäli pidämme katseen pallossa – eli siinä, että haluamme suojella tätä maata – tätäkin opportunismin värittämää hetkeä on hyödynnettävä.
Parlamentaarisesti kovia toimia tukevat lähes kaikki puolueet. Se on erinomaista. Jopa media ryöpyttää hallitusta, joka ei kuulemma saa mitään aikaiseksi. Toinen median tulokulma asiaan on puhdas trollaus ja asioiden vääristely, mutta siinähän ei ole mitään uutta. Tällä kertaa panokset ovat vain vähän liian kovat, koska kyseessä tosiaankin on kansallinen turvallisuus. Vihollisvaltio lukee suomalaista mediaa, ja taas Putin nauraa.
Poliittisesti tilanne on joka tapauksessa otollisempi muutoksille kuin koskaan ennen. Vanhat sosialistit, demlalaiset, kansalaisjärjestöt ja vastaavat eivät tietenkään ole muuttaneet kantaansa ja kertovatkin, että hallituksen toiminta rikkoo kaikkia mahdollisia kansainvälisiä sopimuksia ja eettisiä normistoja, mutta nämä pois lukien mielipideilmasto on varsin hyvä. Parlamentaarinen tuki tai kansan raivo eivät ole koskaan olleet näin voimakkaita sen puolesta, että Suomi tekee kaikkensa ilmiön estääkseen. Tuntuu kuin kaikista olisi tullut persuja. Tätä ei kannata väheksyä. Emme me Natossakaan olisi ilman kansan mielipiteen muuttumista.
Mikäli ja kun akuutti tilanne saadaan tasapainotettua, otollisuus voi lakata nopeasti ja silmät muuttuvat taas sinisiksi ja tarpeet abstrakteiksi. Siksikin on kiire. Täytyy myös ymmärtää, että Venäjä voi käyttää kaikkia mahdollisia häikäilemättömiä keinoja vaikuttaakseen kansalaismielipiteeseen.
Kansalaisilta toivoisin kuitenkin hieman malttia. Nämä asiat eivät etene sormia napsauttamalla. Todellisuus politiikassa tai juridiikassa tai liian monimutkaiseksi kiertyneessä järjestelmässämme ei ole niin yksinkertaista kuin sosiaalisessa mediassa.
Jos tämä sisäministeri ja tämä hallitus eivät siihen nyt pysty, ei pysty kukaan.
Perussuomalaisten puoluekokous järjestetään viikon kuluttua Tampereella. Pohtiessani tulevien puheenvuorojeni sisältöä (ja viivytellessäni niiden kirjoittamista) kävin muistelemassa edellistä kahden vuoden takaista kokousta, jossa minut valittiin puolueen puheenjohtajaksi. Luin ensimmäisen puheenjohtajan linjapuheeni, jonka pidin Seinäjoella 15. elokuuta 2021. Sepä oli hyvin ajankohtainen ja tapahtumia selittävä! En muistaakseni ole sitä aiemmin julkaissut, joten julkaisen sen nyt, lähes kokonaisuudessaan. (Pois olen ottanut silloin edessä oleviin aluevaaleihin ja koronatilanteeseen liittyvät kohdat.)
Kenen kanssa hallitukseen?
Yksi kysymyksistä, joihin perussuomalaisten puheenjohtaja saa jatkuvasti vastata, on, minkä puolueiden kanssa haluaisimme hallitukseen ja minkä puolueiden kanssa emme.
En näe, että perussuomalaisilla on varsinaisia ystäväpuolueita tai sen paremmin sen vastakohtiakaan. Muut puolueet ovat kilpailijoitamme. Teemme yhteistyötä, kun se on kannattavaa ja siitä on saavutettavissa hyötyä. Myöskään hallitukseen perussuomalaiset ei mene ensisijaisesti solmimaan ystävyyssuhteita eikä työn tarvitse olla kivaa.
Perussuomalaista politiikkaa ei ole ohjannut viime vuosina hallitushinku eikä se tule ohjaamaan sitä tulevinakaan vuosina. Mutta ei sitä ohjaa mielestäni oppositiohinkukaan. Ei oppositiossa pidä kynsin hampain roikkua, varsinkaan, jos tavoitteena ovat lainsäädäntömuutokset.
Hallitus on paikka edistää konkreettisia poliittisia tavoitteita – oppositio on paikka kertoa niistä, kerätä niille tukea ja kannatusta. Perussuomalaiset on valmis osallistumaan sellaiseen hallitukseen, jossa se voi edistää tavoitteitaan.
Ja tätäkin on korostettava: ei tietenkään kaikkia tavoitteita yhtä paljon, sillä koalitiohallituksessa puolueet sovittelevat arvonsa ja tavoitteensa yhteen ja tuloksena on hallitusohjelma, jossa jokainen puolue saa edistää jotakin mieluista lainsäädäntöä. Pelkkä hallitusohjelma ei riitä vaan sitä pitää tietenkin myös noudattaa.
Arvot ja ihmiskäsitys
Kun perussuomalaisista on puhe, muut puolueet joskus kuvittelevat, että ne voivat itsekseen määritellä sen, kuinka paljon meidän tulee joustaa tavoitteistamme ja tulla muita vastaan, verrattuna siihen, että niiden pitäisi joustaa omista tavoitteistaan ja tulla meitä vastaan.
Välillä minusta on jopa tuntunut, että tätä keskustelua, esimerkiksi arvojamme koskien, käydään ikään kuin olisimme vajaavaltainen toimija, muiden avunannon ja hyväksynnän varassa. Määrittelyoikeus itseemme, vaikkapa ihmiskäsitykseemme, on annettu muille.
Lähestymistapa on täysin väärä. Perussuomalaisessa arvopohjassa, ihmiskäsityksessä tai tärkeimmissä näkemyksissämme ei ole mitään salattavaa, hävettävää, hämärää tai epäselvää. Olemme kansallismielinen ja isänmaallinen puolue, ajamme realistisesti Suomen ja suomalaisten etua, eikä mitään muuta tehtävää suomalaisella puolueella ja päätöksentekijällä pitäisi ollakaan.
Eikö tämän lähtökohdan pitäisi koskea muitakin puolueita? Sen sijaan, että arvopohja leijuu abstrakteissa yläilmoissa tai on tekoja enemmän kiinnostunut sanoista, joita vahtaa kieli pitkällä virhettä odottaen. Tai että ei kykene sanomaan, kenen puolella maailmassa on tai edes kertomaan, mikä on tärkeintä, mikä ei niin tärkeää ja mikä ei lainkaan tärkeää. Mikä ihmeen arvopohja sellainen edes on?
Minä olen hyvin ylpeä perussuomalaisesta ihmiskäsityksestä ja arvopohjasta, ja toivottavasti tekin olette.
Woken ja canceloinnin vastareaktio
Uskon, että 2020-luvulla vahvistuu entisestään terve vastareaktio, niin Suomen ja suomalaisuuden erityislaatuisuuden kieltämistä vastaan kuin erilaisia identiteettipoliittisia, woke-kulttuuriin ja niin sanottuun ”cancelointiin” liittyviä kehityssuuntia vastaan. Monet ihmiset ovat kyllästyneitä, mutta kaikki eivät uskalla sanoa sitä. Pahimmillaan mielipiteen tai jopa tosiasioiden sanomisesta voi seurata aktivistien organisoima somejahti ja työpaikan tai elannon menetys. Nykypäivän tiedostaminen tarkoittaa sitä, että osaa luetella uusimman kirjainyhdistelmän seksuaalivähemmistöistä tai puhua mahdollisimman ylevästi oikeuksista, ei sitä, että tuntisi ja ymmärtäisi historiaa, korostaisi velvollisuuksia ja vastuuta tai havaitsisi todellisia syy-seuraussuhteita yhteiskunnallisten ongelmien taustalla.
Mitä hyväksytympää on sanoa kannattavansa perussuomalaista arvopohjaa ja tavoitteita, sitä enemmän sitä kannatetaan ja sitä useampi uskaltaa sanoa niin. Meillä on tässä vielä paljon työtä tehtävänä. Kyse ei ole pelkästä politiikasta vaan myös laajemmasta kulttuurisesta muutoksesta. ”Suomi takaisin” ei tarkoita säkkiä päähän; päinvastoin se tarkoittaa sitä, että osaa avata silmänsä ja nähdä tosiasiat ja arvostaa sitä, mitä on saavuttanut.
Meidän pitää tavoitella parempaa kansallista itsetuntoa.
Maahanmuuttopolitiikan tiukentaminen hallituksessa
Olen sanonut, että en itse veisi perussuomalaisia koskaan hallitukseen, jossa emme onnistuisi merkittävästi tiukentamaan Suomen maahanmuuttopolitiikkaa. Tämä ei tarkoita, että maahanmuutto olisi ainoa teemamme tai että vain siinä tavoittelisimme jotakin. Maahanmuuttokysymykset ovat ne, joissa me erotumme vahvimmin kaikista muista puolueista. Me vastustamme maallemme haitallista maahanmuuttopolitiikkaa, eikä tähän ole tulossa minkäänlaista muutosta. Muut puolueet eivät vastusta – en tiedä, onko siihen tulossa muutosta. Monia Euroopan maita huomioimalla näin voisi odottaa.
Tästä syystä maahanmuuttoa on hyvä käyttää eräänlaisena lakmustestinä eli hallitusyhteistyöindikaattorina. Tältä pohjalta olen vastannut myös kysymyksiin mahdollisista hallituskumppaneista. Puolue, joka ei ole valmis kiristämään suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa, ei voi olla perussuomalaisten kanssa hallituksessa.
Haluamme muutoksia niin sanottuun humanitaariseen ja sosiaaliseen maahanmuuttoon. Tavoitteemme on nolla turvapaikanhakijaa, kuten Tanskan sosiaalidemokraattivetoisella hallituksella. Haluamme kiristyksiä perheenyhdistämiseen ja muihin maamme haitallisiin vetovoimatekijöihin. Haluamme tiukennuksia kansalaisuuden saamiseen. Suomen kansalaisuutta tulee arvostaa ja vaalia eikä jakaa kuin ilmaisia ämpäreitä.
Tarkastelemme maahanmuuttoa sen eri puolilta. Siksi haluamme muutoksia myös matalapalkkamaahanmuuttoon. Se ei ole Suomelle keskimäärin hyödyllistä, vaikka niin monet sitä koko ajan ratkaisuksi kuuluttavat.
Väestöpohjan muutokset
Ja kyllä, olemme huolissamme väestöpohjan muutoksista. Esimerkiksi siitä, että noin 15 vuoden päästä Espoossa kolmasosa asukkaista on vieraskielisiä. Suurimmiksi ryhmiksi kiilaavat aasialaiset, pohjoisafrikkalaiset ja Lähi-idästä tulevat. Siitä, että noin vuonna 2053 suomalaiset ovat Espoossa vähemmistö. Olen vakuuttunut, että suurin osa suomalaisista ei pidä tästä kehityksestä. Toinen asia on se, uskaltavatko he sanoa sen ääneen, tietäen, mitä siitä heille seuraa.
Jo pelkästään väestönkehityksellisistä syistä maahanmuuton huomattava rajoittaminen on siis välttämätöntä, sillä tulijat eivät lopu koskaan. Vaikka maahanmuutto jakautuu maahamme hyvin epätasaisesti, vaikuttaa se tavalla tai toisella kaikkien elämään. Se ei siis ole ”yksi asia”, vaan valitettavasti yhä merkittävämmäksi käyvä poliittinen, taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen ilmiö.
Vasen-oikea
Monet haluavat edelleen asettaa meitä johonkin kohtaan oikeisto-vasemmisto-ulottuvuudella. Se on kuitenkin hankalaa, koska toimimme pääosin muulla ulottuvuudella. Kannatamme verorahoitteista hyvinvointijärjestelmää ja turvaverkkoja ja suomalaista työtä. Tekeekö se meistä vasemmistolaisia? Haluamme pienentää paisuvaa julkista sektoria ja priorisoida valtion menoja ja tukea yrittämistä. Tekeekö se meistä oikeistolaisia?
Entä kun emme kannata halpamaahanmuuttoa tai veronmaksajan rahojen lappamista ylikansallisille omistajille? Entä kun hyvinvointivaltiomme ei mielestämme kuulu kenelle tahansa vaan suomalaisille? Mihin suuntaan nämä meitä ohjaavat? Perussuomalaiseen suuntaan.
Oikeisto-vasemmisto-ulottuvuus on monin osin vanhentunut ja käyttökelvoton ohjaamaan sen paremmin käytännöllistä kuin filosofisempaakaan poliittista analyysia.
Talouden ja työntekemisen ongelmat
Suomen taloudellinen tilanne on surullinen, vaikka juuri tällä hetkellä kasvu näyttää korkeita lukemia. Ongelmiamme ei ole aiheuttanut korona. Kestävyysongelmamme ovat kroonisia, eivät epidemian aiheuttamia. Se on vain kärjistänyt niitä. Kärjistymisestä huolimatta hallitus lisäsi julkisia menoja pysyvästi noin 1,4 miljardilla. Karmeimman menolupauksen se teki kuitenkin viime kesänä luvatessaan miljardeja suomalaisten rahaa Etelä- ja Itä-Eurooppaan. Se ei ole pelkkää rahanmenoa, vaan itsemääräämisoikeutemme luovuttamista.
Työntekemisen kannattamattomuus, etenkin alemmilla palkkatasoilla, on yksi maamme merkittävimmistä rakenteellisista ongelmista. Kyse ei ole vain sosiaaliturvan kannustinongelmista vaan ylikireän verotuksen, työmarkkinoiden, yritysrakenteen ja maahanmuuton vaikutuksista.
Menot kasvavat, asioita ei panna tärkeysjärjestykseen. Hyvinvointijärjestelmältämme putoaa pohja, työ ja maksajat.
Kuntatalous on historiallisen kriittisessä tilassa. Alijäämä on jatkuvaa, vaikka hallitus on sitä pyrkinytkin ”koronapaketeilla” peittelemään. Tulot, niin verot kuin valtionosuudet, eivät riitä kattamaan menoja, puhumattakaan hallituksen uusista hankkeista. Olipa kyse sitten terveydenhuollosta, kouluista, poliisista, tiestöstä, mistä tahansa valtion perustehtävästä – me nitkutamme eteenpäin. Samaan aikaan miljardit ovat pikkurahoja jossakin muussa kohteessa.
Työ, työllisyys ja yritykset
Työllisyyden parantaminen on välttämätöntä. Tämä ei ensisijaisesti tarkoita veronmaksajan rahalla tehtäviä työllistämistoimia, jotka kustantavat enemmän kuin hyödyttävät, vaan ennen kaikkea yksityiselle sektorille syntyviä työpaikkoja. Mikään yksittäinen työllisyystoimi, sen paremmin pehmeä kuin kova, ei mene sen edelle, että yritysten on Suomessa välttämätöntä kyetä toimimaan ja kasvamaan. Se, että Suomeen syntyy uutta yrittämistä, yritykset voivat kasvaa, investoida ja palkata työvoimaa, on kaiken perusta. Tämä edellyttää taloudellista kasvua ja järkevää vero-, yritys-, ilmasto-, koulutus- ym. politiikkaa.
Myös julkisella sektorilla on resurssipulaa, esimerkiksi hoitoalalla. Julkiset sosiaali- ja terveyspalvelut ovat rapautuneet eikä uusi hallintouudistus asiaa korjaa. Me emme tarvitse enempää paperinpyörittäjiä ja hiirennapsuttelijoita kuntiin tai virastoihin.
Talouden korjaaminen välttämätöntä
Paisuva julkinen sektori korkeine veroasteineen ei pidemmän päälle sovi yhteen myöskään innovaatioita tuottavan ja uudistuvan yrityskentän kanssa. Löysä ulkomaalaispolitiikka ja luottaminen maahanmuuttoon heikon tuottavuuden matalapalkka-aloilla yhdistettynä avokätiseen sosiaaliturvaan eivät voi toteutua yhdessä.
Valtion menoihin vaaditaan realistinen ja pragmaattinen läpivalaisu. Kaikkien toimien pitää hyödyttää Suomea ja suomalaisia ja viedä maamme kohti parempia aikoja ja uutta hyvinvointia. Palkansaajan tilipussiin verojen jälkeen jäävää osuutta työn tuotosta on nostettava. Työn verotuksen madaltaminen olisi myös yrityksille kaikkein hyödyllisintä, verrattuna esimerkiksi muihin veronalennuksiin. Työn verotuksen alentamisen hyöty kertautuisi siten ostovoimassa, tuotteiden hinnoissa ja työllisyydessä.
Vaikka eurooppalainen talous nyt vetää ennätyskovaa, Suomi ei pääse nosteeseen toivotusti mukaan, vaikka se on elvyttänyt velaksi kahdella kädellä. Lyhyen nousun jälkeen kohtaamme jälleen ne aivan samat ongelmat. Nousu ei korjaa taloutemme ongelmia, mutta sen valossa hallitus voi taas hetken aikaa paistatella.
Ilmasto- ja EU-politiikka
Ilmasto- ja EU-politiikassa on paljon samanlaisia ominaisuuksia – ja useinhan ne tulevatkin samasta lähteestä. Molemmat edellyttävät sitä, että suomalainen veronmaksaja, yritys tai työntekijä, maksaa yhä enemmän, jonnekin muualle. Molemmat edellyttävät, että me luovumme intresseistämme ja päätösvallastamme jonkun korkeamman hyväksi, olipa siitä meille tai edes tuolle korkeammalle mitään varsinaista hyötyä. Molemmissa, ilmasto- ja EU-politiikassa, peräänkuulutetaan kunnianhimoa ja rohkeutta, mutta seuraukset ovat ennalta arvattavia ja valitettavan usein maallemme huonoja.
Koronasta saimme elpymisvälineen. Ilmastonmuutoksesta suunnitellaan saatavaksi sosiaaliväline. Sentään metsiemme kimppuun käyminen aiheutti hieman vastarintaa muuallakin kuin perussuomalaisissa. Joka tapauksessa päätösvaltaa ja rahaa siirtyy ylikansalliselle EU-tasolle. Jokainen uusi väline on liturgian mukaan ”kertaluonteinen” ja ”välttämätön”. Jokainen uusi kunnianhimo, jonka suomalainen maksaa, tulee sellaisen hyväksi, jota ei voi tai on hankalaa mitata.
Olen myös hyvin huolissani siitä, mitä päivä päivältä kiihtyvä ilmastopelottelu maailmanloppua manaavine uhkakuvineen aiheuttaa lapsille ja nuorille. Paniikki ja ahdistus, joita selvästi pyritään tuottamaan, eivät vie asioita oikeaan suuntaan, päinvastoin ne näkyvät mielenterveys- ja muina ongelmina. Järkevä ympäristökasvatus ja esimerkiksi järkevään kuluttamiseen ohjaaminen ovat hyviä asioita, ei se, mitä todistamme joka päivä.
Me perussuomalaiset olemme tässäkin asiassa realisteja, emme ympäristövihamielisiä. Perussuomalainen huolehtii ympäristöstään ja suomalaisesta luonnosta, puhtaasta ilmasta, vedestä ja maasta. Hän arvostaa elinympäristöään ja muiden ihmisten elinympäristöä. Hän myös tietää Suomen elävän metsistä.
Perusasioiden parissa
Ennen kuin perussuomalaisista tuli varteenotettava voima politiikassa, kaikki puolueet muistuttivat enemmän tai vähemmän toisiaan. Kaikki korostivat byrokraattista tai teknokraattista, tietynlaiseen asiantuntemukseen pohjaavaa näkemystä politiikasta, johon ei juuri kuulunut konfliktia eli arvojen ja tavoitteiden ristiriitaa tai erilaisia intressejä. Oikeanlaisia päätöksiä oli mahdollista saada aikaiseksi oikeanlaisen tiedon varassa, ja eri puolueiden edustajat puhuivat samanlaista ammattikieltä ja olivat useista asioista yhtä mieltä. Lähes kaikki olivat sitä mieltä, että heidän edustamansa liberalismi ei ole ideologia vaan totta, ainoa mahdollisuus, historian voittaja. Kansalaisten kiinnostus politiikkaa kohtaan heikkeni. Enkä syytä heitä.
Perussuomalaiset ei puhu politiikan ammattikieltä. Puhumme suomea ja usein nimemme mukaisesti perusasioista. Me olemme vaihtoehto muille puolueille. Nekin ihmiset, jotka eivät meitä tai ajatuksiamme kannata, yleensä osaavat kertoa ainakin joitakin tavoitteitamme. Emmekä ole tarvinneet tähän konsultteja tai viestintätoimistoja.
Valitettavasti poliittinen apatia nostaa jälleen päätään. Ei samoista syistä kuin muutama vuosikymmen sitten, vaan siksi, että ihmiset eivät enää usko voivansa vaikuttaa mihinkään äänestämällä tai osallistumalla politiikkaan. Mikään ei kuitenkaan muutu, kaikki on aina samaa, nämä ihmiset sanovat.
1970-luvulla useat puolueet kilpailivat siinä, mikä niistä on vasemmistolaisin ja mikä eniten rähmällään. Nähtiin vasemmalta ohi -ohituksia.
2020-luvulla kilpailu on samantyyppistä, mutta se ei tapahdu vasemmisto-oikeistoulottuvuudella. Puolueet kilpailevat siitä, mikä niistä on idealistisin, liberaalein ja globalistisin – erotuksena kansallismielisestä ja realistisesta, jota me edustamme.
Isot ilmiöt vai pienten asioiden näprääminen
Muiden puolueiden edun mukaista on myös asioiden säilyttäminen ja muuttaminen mahdollisimman vähän. Ne haluavat, että asiat pysyvät samoina. Kehitysmaista saapuva maahanmuutto on vääjäämätöntä, ja siirtolaisten määrän pitää kasvaa. Julkisen sektori paisuu, koska aina keksitään uusia menoja; eihän se ole vaikeaa. Valtion ja kuntien pitää osallistua koko ajan mitä useampiin asioihin. Suomalaisen on maksettava enemmän veroa, jotta valtion lonkerot pysyvät voimakkaina. Meidän itsemääräämisoikeuttamme tulee vähitellen antaa muualle, koska tämäkin on vain kehitystä ja hyväksi meille. Meidän tulee olla yhä enemmän kiinni Euroopan unionissa, koska mitäpä me suomalaiset ilman Brysseliä osaisimme tehdä. Ja niin edelleen.
Puolueet, jotka kutsuvat meitä jämähtäneiksi, eivät itse halua muutoksia. Ne kyllä koko ajan vaativat jotakin, mutta jos katsotte mitä, huomaatte, että ne käyttävät eniten energiaa aivan toissijaisiin asioihin, pieneen näpräilyyn. Tie, joka johtaa paitsi hyvinvointijärjestelmämme loogiseen kaatumiseen paisuvien menojen ja kutistuvien tulojen seurauksena, myös maamme osaksi vääjäämätöntä EU:n monikulttuurista, turvatonta sekamelskaa, on heidän valintansa ja tällä tiellä he itsepintaisesti haluavat Suomen pitää. Siksi mikään ei muutu.
Me voimme vaikuttaa asioihin, jos olemme riittävän vahvoja. Me emme voi tehdä mitään, jos meitä ei äänestetä. Asioihin vaikuttaminen ei aina tai edes yleensä etene suoraviivaisesti. Kovaäänisin huuto ei useinkaan ole strategisesti järkevintä, vaikka tavoite olisi oikea. Muutokset ovat hitaita, ne vaativat osaamista, kykyä, tietoa, oikeita ihmisiä monessa eri paikassa, ja syvää, vahvaa perussuomalaista näkemystä.
Tämä ei kuulosta populismilta eikä se sitä olekaan. Uskon populismiin ainoastaan silloin, jos sillä tarkoitetaan kansan kannatusta ja tukea, erotuksena esimerkiksi sille, että puolueen taustalla häärii erilaisia etujärjestöjä, jotka avittavat agendan edistämistä rahalla ja suhteilla. Sellaista häpeilemätöntä populismia karsastan, joka pyrkii vain äänten ja suosion kalasteluun erilaisin katteettomin lupauksin tai silmänkääntötempuin.
Realismia ja visio
Olen maininnut moneen kertaan realismin. Se ei ole pelkkää tosiasioiden ymmärtämistä eikä niille ikään kuin alistumista. Juuri sellaiset asiat, joita muut väittävät kuin luonnonvoimiksi, ovat niitä, joihin me haluamme puuttua.
Realismin lisäksi politiikassa tarvitaan visio. Minulle se on yksinkertaisimmillaan hyvinvoiva ja vapaa Suomi, jossa vapaa kansalainen rakentaa itse oman visionsa. Suomalainen ei tarvitse hallintoruhtinaita kertomaan, mitä heidän tulee haluta, tavoitella, syödä, missä asua, miten elää, mihin uskoa, mitä sanoja käyttää. Hän osaa päättää sen itse. Suomen valtion tärkein tehtävä on huolehtia kansalaisten turvallisuudesta ja perustavanlaatuisesta hyvinvoinnista, ja hyvinvointijärjestelmämme tukea ja auttaa ja suojella niitä suomalaisia, jotka eivät siihen itse, syystä tai toisesta, pysty.
Perussuomalaisuuteen liittyy vahvasti ajatus siitä, että hyvän ja oikean saamiseen liittyy myös vastuu ja velvollisuus. Emme pidä ihmisistä, jotka takki auki ja käsi ojossa tulevat vaatimaan meiltä maksamista, hyväksyntää tai heidän näkemyksilleen alistumista. On oikeuksia, mutta niitä ei ole ilman velvollisuuksia. Ylipäätänsä Suomessa puhutaan aivan liian vähän velvollisuuksista. Oikeuksiahan kaikki osaavat tarvittaessa keksiä. Perussuomalaiset muistuttaa mielellään, mitä se vaatii ja edellyttää, että meillä olisi turvallista, yhteiskunnallista keskinäistä luottamusta ja ihmisistä huolehtiva hyvinvointijärjestelmä.
14.8.2021 Seinäjoki, Puoluekokous 2021. kuva Matti Matikainen
dust/bones/politics 