Huomasitteko, miten taas kansalaisia haluttiin jujuttaa uskomaan hallituksen päätösten vääränlaisuus?
Käyn läpi menneeltä viikolta yhden esimerkin politiikan uutisoinnin vedätyksistä, jotka palvelevat puhtaasti vasemmisto-opposition intressejä. Vastaavaa tapahtuu käytännössä jatkuvasti, ja vaikka kyse ei aina olisi suorasta valeuutisoinnista, on mielikuvien muokkaaminen vahvaa. Juuri niillä mielikuvilla politiikassa on kaikkein suurin vaikutus.
Talouspolitiikan arviointineuvosto julkaisi raporttinsa maanantaina. Kommentoin sitä laajasti, niin julkaisutilaisuudessa paikan päällä kuin erikseen useille medioille illan pääuutisia ja A-studiota myöten.
Hallituksen päättämä ja vuoden alusta voimaan tullut ylimpien marginaalien lasku 52 %:iin eli oppositiopolitiikan kielellä ”ökyrikkaiden/vuorineuvosten veroale” on varsin laajasti asiantuntijoiden kannattama. Kyseessä on arvioiden (ja naapurimaiden kokemuksen) mukaan vahvasti itserahoituksellinen toimi. Koska sillä siis otaksutaan olevan positiivisia työntarjontaan liittyviä käyttäytymisvaikutuksia, sen oletetaan olevan hyvä kasvutoimi. Arviointineuvoston ekonomistien mukaan näin myös on. Neuvosto lisäksi toteaa, että suurituloisten rajaveroaste säilyy Suomessa korkeana myös jatkossa. Tämä toimi on siis perusteltu.
Arvio on siis päinvastainen kuin oppositiolla, joka toimea on voimakkaasti vastustanut (”ökyrikkaat/vuorineuvokset”), usein klikkimedian suosiollisella avustuksella. Lähes vuoden se on koko laajuudeltaan vasemmistoliitosta keskustaan vaahdonnut tästä puoliväliriihen verotoimesta ja sivuuttanut systemaattisesti asiaa puoltavat asiantuntija-arviot. Teemasta on puhuttu lukuisilla kyselytunneilla, kaikissa eduskunnan talouskeskusteluissa, studioissa, opposition tiedotteissa ja muissa ulostuloissa. Klikkimedia – ja joskus vakavampikin osa talousmediaa – on auliisti antanut kritiikille näkyvyyttä sen perustaa käytännössä juuri koskaan kyseenalaistamatta.
Mutta ei tässä vielä kaikki. Entä muut hallituksen veroalet? Huomattavasti suuremman loven budjettiin aiheuttaa se hallituksen tekemä veronkevennys, joka kohdistuu pieni- ja keskituloisille. Koko kauden aikana puolentoista miljardin euron kevennysten merkityksen sekä oppositio että sen kannoilla klikkimedia ovat pyrkineet mitätöimään.
Mitä sitten sanoo arviointineuvosto pieni- ja keskituloisten veroalesta? Se suhtautuu siihen huomattavasti pessimistisemmin kuin ylimpien marginaalien laskuun, koska pieni- ja keskituloisten veronalennus ei saa vastaavaa arviota itserahoittavuudesta eikä käyttäytymisvaikutuksista. Toimi ei auta julkisen talouden tasapainottamisessa, päinvastoin. Kyseessä ei ole määritelmällinen kasvutoimi. Neuvosto toteaa sen olevan kallis ja siis heikentävän julkisen talouden tilaa.
Aivan totta, näin juuri onkin. Hallitus kuitenkin puolustaa tätäkin toimea, koska me todella haluamme keventää myös keskituloisen verotaakkaa. Veronkevennys parantaa palkansaajan ostovoimaa ja työntekemisen kannustimia, ja on tärkeä ja hyvin perusteltu.
Tähän kokonaisuuteen liittyen neuvosto toteaa hallituksen veropolitiikan olevan ”epäjohdonmukaista”. Sen mukaan se siis olisi johdonmukaisempaa (so. parempaa), jos hallitus olisi keventänyt VAIN suurituloisten verotusta eli laskenut marginaaleja. Päätös alentaa kaikkien työnverotusta tekee hallituksen veropolitiikasta siis julkisen talouden vahvistamisen näkökulmasta neuvoston mukaan ”epäjohdonmukaista”, koska suuren veroalen ulottaminen pieni- ja keskituloisille heikentää julkista taloutta eli vie eri suuntaan kuin hallituksen julkilausuttu tavoite.
Yle pääuutiset 2.2.
Miten tämä sitten suhtautuu opposition ja klikkimedian arvioihin? Se on täysin vastakkainen! Nämä tahot ovat arvostelleet ylimpien marginaalien laskua ja vastaavasti vähätelleet (ja jopa vaatineet vielä suurempaa) pieni- ja keskituloisten ansiotulonveron kevennystä. Hallituksen tekemät veronkevennykset ovat huomattavan suuret. Kun ne suhteutetaan sopetuskokonaisuuteen, ne ovat historiallisen suuret.
Tämä tosiasia kantojen täydellisestä vastakkaisuudesta ei kuitenkaan lainkaan estänyt sen paremmin oppositiota kuin klikkimediaakaan hyödyntämästä arviointineuvoston arviota siitä, että hallituksen talouspolitiikka on ”epäjohdonmukaista”. Tuo sana esiintyi kaikkialla uutiskärkiä myöten antaen mielikuvan, että hallituksen talous- ja veropolitiikka on myös arviointineuvoston mukaan epäonnistunutta samasta syystä kuin opposition ja klikkimedian mielestä. Vaikka perustelu oli päinvastainen!
Vastasin lukuisiin kysymyksiin asiasta, myös sellaisille toimittajille, jotka eivät joko lainkaan ymmärtäneet asiaa tai eivät selvästi välittäneet tällaisista ”mitättömistä yksityiskohdista”.
Juuri tämä tekee politiikasta – ja aivan erityisesti talouspolitiikasta – toisinaan aika turhauttavaa. On ihan sama, mikä on totta ja mikä on perusteltua ja mikä on asiantuntija-arvio, sillä mikäli oppositio onnistuu kärjistämään ja yksinkertaistamaan asiat muotoon, jolla infantiili klikkimedia saa kirkuvat otsikkonsa ja jokapäiväisen olemassaolonsa varmistavat klikkinsä, ne pelaavat samaan suuntaan. Aina.
Jopa silloin, kun todellisuus on täysin eri suunnassa, kuten tässä tapauksessa.
Arvon oppositio, olisiko pieni- ja keskituloisten veronkevennys pitänyt siis jättää tekemättä ja keskittyä vain suurituloisimpiin, kuten arviointineuvosto näyttäisi suosittaneen?
Entä olisiko eläkkeistä pitänyt leikata, kuten arviointineuvosto suosittelee, jotta myös säästöpolitiikka olisi ”johdonmukaista”?
No ei tietenkään. Kunhan soitatte suutanne tietäen, että kukaan ei kuitenkaan huomaa tai edes ymmärrä ja että klikkimedia on puolellanne.
Koulu on yksi tärkeimmistä maan tulevaisuutta ja kansakuntamme elinvoimaa ja hyvinvointia koskevista asioista. Koulu ei vaikuta vain lapsiin eikä se saisi kiinnostaa vain lasten vanhempia. Miten suomalaiset lapset ja nuoret oppivat, mitä he osaavat, pystyvätkö he jatko-opiskelemaan ja tekemään työtä, miten he hallitsevat kansalaisuustaidot – näiden kysymysten vastaukset määrittävät oleellisesti yhteiskuntaa ja sen suuntaa. Niistä riippuu, onko Suomessa osaamista ja kansainvälistä kilpailukykyä vai ei. Toisaalta löytyykö kaikille oma paikka elämässä vai syrjäyttääkö jo koulu osan lapsista ja nuorista.
Oppimistulosten laskun ja osaamisen alasajon syitä on useita. Tärkein on yleinen vaatimustason lasku. Sormien läpi katsominen, säälinumerot. Seurauksena on raadollisimmillaan lapsia, jotka eivät osaa lukea ja laskea peruskoulusta päästessään. Yhtä lailla myös lukiokursseja, joissa pitää laskea yläkoulun matematiikkaa.
Koulutyön yleinen vapaamielistyminen ja rajojen puute vahvistavat vaatimustason laskun vaikutusta. Muutoksia on laajemmin yhteiskunnassa. Paapominen, yliyksilöllistäminen, velvollisuuksien puute – ne ovat kaikki nykypäivän ilmiöitä, joiden kuvaamisesta monet suuttuvat. Totta ne silti ovat.
Syynsä on myös huonoilla pedagogisilla uudistuksilla. Opetussuunnitelma, joka jättää osan lapsista kuin heitteille. Joka voi ideaalina olla hieno, mutta ei toimi käytännössä. Ongelmansa on liiallisissa ”digiloikissa”, kirjattomissa ja kynättömissä oppitunneissa, seinättömissä luokkahuoneissa.
Monet opettajat väsyvät. Liian usein he toimivat, heikentyneellä auktoriteetilla, samalla terapeuttina, sosiaalihoitajana, järjestysmiehenä, kirjurina – ja tekevät myös vanhempien töitä.
Koulun ongelmien yhteydessä maahanmuuton vaikutuksia ei kukaan enää voi sivuuttaa. Segregaatio on monilla kaupunkialueilla suurta, luokissa ja kouluissa on aivan liikaa kielipuolia, eri maista tulleita, erilaisilla osaamisilla, kulttuureilla. Oppilaspohjan voimakas heterogeenistyminen vaikuttaa monella tapaa. Maahanmuuton vaikutus heikentyneisiin pisa-tuloksiin on myös selvä. Toivottavasti Suomessa niitä ei sentään sen takia piilotella, kuten Ruotsissa päätettiin tehdä.
Koska syitä koulun kriisille on monia ja koska aktiivisin päätöksin tehtyjä virheitä ei oleellisilla tahoilla vielä edes myönnetä, korjaaminen on hidasta ja vaikeaa. Vaatimustasoa ei voida nostaa kerralla. Mutta sitä pitäisi vakaasti hinata takaisin kohti vanhaa. Muuten lasku vain jatkuu. Ja samalla polarisaatio, kun huiput ovat yhä enemmän huippuja, mutta todella heikkojen määrä kasvaa ja isolla massallakin menee heikommin.
Koulun kanssa pitää peruuttaa. Peruuttaa takaisin vanhaan kouluun, joka tarjosi hyvää oppimista, hyviä tuloksia ja hyvän pohjan erilaisille jatko-opinnoille ja elämälle.
Vaikka lähivaaleissa monilla puolueilla ja ehdokkailla on houkutus puhua vain palveluista ja kilpailla keskenään niihin tehtävillä parannuksilla, kilpistyy tosiasiassa näissäkin vaaleissa paljon yksinkertaisesti rahaan ja siihen, mitä sillä tehdään. Siis talouteen ja asioiden tärkeysjärjestyksiin. Suomessa on välttämätöntä olla entistä tarkempi siitä, mihin veronmaksajan kallisarvoista rahaa laitetaan ja mitä sillä halutaan saada aikaiseksi. Vain riittävän terve julkinen talous voi taata hyvinvointiyhteiskunnan toteutumisen ylhäältä alas. Ei mikään muu. Eivät kauniit sanat, ei moukaroiva kritiikki hallitusta kohtaan, ei oikeamielinen arvopohja. Vaan talous ja viisaat ratkaisut rahojen käytössä.
Elämme monenlaisen epävarmuuden ja vaikeuksien aikaa, ja vastuullinen rohkea päätöksenteko, joka ottaa talouden tosissaan, on tärkeämpää kuin koskaan. Kotimainen työikäinen väestömme supistuu samalla, kun ikääntyneiden määrä kasvaa. Veroaste on jo valmiiksi liian korkealla.
Kunnissa ja hyvinvointialueilla välttämätöntä keskittyä ydintehtävien tuottamiseen. Näiden tehtävien rahoitus ei ole turvattavissa muuten kuin karsimalla vähemmän tärkeää toimintaa, ja siksi puhumme näissäkin vaaleissa tärkeysjärjestyksestä. Samaan aikaan talouskasvua on vahvistettava edistämällä työnteon ja yrittämisen edellytyksiä ja parantamalla kannustimia, purkamalla turhaa sääntelyä ja investoimalla vahvuuksiin. Kaikkea tätä tehdään jokaisella päätöksenteon tasolla, eduskunnasta alueiden kautta kaupunkien ja kuntien valtuustoihin.
Koko veronmaksajien rahan käyttämisen järjestelmä on Suomen kaltaisessa maassa mietittävä tulevina vuosina uudelleen – rakenteita on saatava kevennettyä ja menoja vähennettyä, samaan aikaan aidon talouskasvun mahdollistamista parantaen.
Hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämisen yksi oleellinen perusosa toteutuu vain, mikäli suomalaiset kokevat saavansa korkeille verorahoilleen vastinetta. Jos kokonaisveroaste on näin korkea ja keskituloisen verotaakka uuvuttava, mutta moniin palveluihin ollaan tyytymättömiä, jokin on mennyt pahasti pieleen. Me kuulutamme paluuta perusasioihin ja siihen tärkeimpään ja vastaavasti rönsyjen karsimista. Tätä vaaditaan valtiolta alas asti, ja jokaisen valtuutetun tulisi asia ymmärtää.
Vaaleissa on puhuttava rahasta.
Talouden ohella toinen tärkeä teema on turvallisuus. Nyt puhumme kaupunkien katujen turvallisuudesta, koulujen turvallisuudesta – siitä, että suomalainen saa elää hyvässä maassaan rauhassa ja pelkäämättä. Turvallisuutta on myös se, että ihminen saa sairastuessaan apua. Että hän ei koe joutuvansa rakenteiden väliin tai kohtuuttomasti taistelemaan saadakseen apua.
Maahanmuutto liittyy lähivaaleihin erittäin oleellisesti. Soten puolella henkilökunnan saatavuus, hoitohenkilökunnan arvostus ja moni muu seikka linkittyy vahvasti vaatimuksiin aina vaan lisätä työperäistä maahanmuuttoa. Perussuomalaisille suomea puhuva hoitaja on perusoikeus. Mitä enemmän muut puolueet välttelevät maahanmuuton ongelmista, niin taloudellisista kuin muistakin, puhumista, sitä enemmän me varmasti puhumme niistä.
Näissäkin vaaleissa puhumme väestön muutoksista ja sen vaikutuksista moniin eri asioihin. Vieraskielisen väestön määrän nopea kasvu ja väestöpohjan muuttuminen ovat tulevaisuutemme kannalta huomattavasti olennaisempia kysymyksiä kuin mitkään yksittäiset politiikkatoimet, vaikka kuinka suuret. Perussuomalaiset on Suomen ainoa puolue, joka uskaltaa ja haluaa puolustaa suomalaista Suomea. Teemme sen kaiken lisäksi ylpeydellä emmekä häpeillen.
Sosiaalisen median (enemmän tosiasioihin kuin mielikuviin keskittyvissä) keskusteluissa on ihmetelty viime päivinä, miksi uuden kyselyn mukaan suomalaisten suurin huolenaihe on kansalaisten eriarvoistuminen ja tuloerojen kasvu. Syytä onkin ihmetellä, sillä tuloerot eivät todella ole Suomessa ongelma. Ne ovat suhteessa verrokkeihin pienet – EU:n ja koko maailman pienimpiin kuuluvia – koska tuloja tasataan voimakkaasti niin verotuksella kuin tulonsiirroilla. Joidenkin arvioiden mukaan markkinatulojen gini-kertoimen (joka mittaa tulonjaon epätasaisuutta) ja käytettävissä olevien tulojen gini-kertoimen erotus on Suomessa jopa OECD-maista kaikkein suurin.
Kaiken lisäksi olematon talouskasvu ja vielä taantuma päälle ovat entisestään tasoittaneet tuloeroja. Tilastokeskuksen mukaan tuloerot ovat nyt samalla tasolla kuin vuosituhannen vaihteessa, siis 25 vuotta sitten. Jos talous kasvaisi ja Suomesta löytyisi vaadittavaa dynaamisuutta, se näkyisi myös tuloeroissa.
Liian alhaiset tuloerot kertovat myös kannustinongelmista. Matalilla palkkatasoilla työ ei kannusta sosiaaliturvaan nähden, ylemmillä lisätyön tekeminen tai yleneminen ei välttämättä houkuta verotuksellisista syistä. Pelkällä työnteolla on Suomessa vaikea vaurastua. Pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa tuloerot ovat matalat ja tälle on laaja ja vankka kannatus – mutta vastaavasti monien arvioiden mukaan liian pienet tuloerot ovat myös ongelma.
Kasvavat tuloerot suurimmaksi huolekseen nostaneet kansalaiset eivät välttämättä tiedä yllä kerrottuja asioita. Yleisesti ottaen tällaisissa asioissa tietämys on heikkoa. Ei se ole kansalaisten syy. Asiasta vain ei lehdissä ja studioissa juuri puhuta. Popularisointi on huomattavasti helpompaa muunlaisissa talouden teemoissa, kuten alla esitän. Eriarvoistuminen taas jo käsitteenä on huomattavasti epäselvempi, ja siihen on helpompi ladata subjektiivista painoa enemmän kuin yksinkertaisemmin mitattavaan tulojakaumaan.
Suomalaisten huolia mitanneen kyselyn laatineen Taloustutkimuksen toimitusjohtaja arvioi, että ”räjähdysmäistä nousua” juuri näissä kohdin selittää sekä talouden huono suhdanne että hallituksen toimet. Hän on varmasti oikeassa.
Suomessa lähes ennen näkemättömiä – ja silti selvästi riittämättömiä – säästötoimia tekevä hallitus yhdeksän miljardin sopeutus- ja uudistuskokonaisuudellaan on puuttunut myös sosiaaliturvaan ja moneen sellaiseen etuuteen ja palveluun, jotka varmasti vaikuttavat kansalaisten näkemykseen.
Otaksun kuitenkin, että paljon enemmän kuin hallituksen toimet itsessään – siis esimerkiksi euromääräiset leikkaukset johonkin sosiaalietuuteen – arvioon vaikuttaa se, mitä hallituksen väitetään tai uskotaan tekevän. Mikäli vielä talouden huonon suhdanteen vaikutus ja hallituksen toimet saadaan jotenkin iloisesti sotkettua vastaanottajien mielessä ikään kuin samaksi asiaksi, tulokset voivat näyttää juuri tältä. Onko näin tapahtunut?
Oppositio tekee politiikkaa ja moukaroi hallitusta kaikin mahdollisin, politiikan tarjoamin keinoin, jotka eivät aina tosiasioista perusta. Retoriikka on villiä ja värikästä, ja niin sen kuuluu politiikassa ollakin. Sdp on huippukorkeissa kannatusluvuissa eli hallituksen vastustaminen uppoaa kuin kuuma veitsi voihin. Luvuista ilmiselvästi juopunut oppositiojohtaja Antti Lindtman onkin jo kaatamassa hallitusta ja nimittämässä itsensä pääministeriksi.
Kovista puheista huolimatta poliittinen oppositio ei ole kuitenkaan Suomen ainoa eikä edes voimakkain oppositio, edes silloin kun se koostuu vasemmistopuolueista. Suomen kovaäänisin oppositio on – oikeistohallitusten aikaan – media, joka moninkertaistaa vasemmisto-opposition viestin. Perinteisellä medialla, somen aikakaudellakin, on valtavasti valtaa luottavaiseen kansaan, siihen, miten se asioita katsoo ja mitä se uskoo. Jos poliittinen oppositio ja media pelaavat samaan suuntaan, muut voivat lähinnä vikistä.
Ja oikeistohallitusten aikaan ne kyllä pelaavat. Tismalleen sama tapahtui pääministeri Juha Sipilän kaudella, joskin nyt melu ja kritiikki on vielä paljon kovempaa.
Vaikka jotkut kirkasotsaiset toimittajat ilmeisen vilpittömästi uskovat, että media kritisoi aina valtaa eli hallitusta sen väristä riippumatta, näin ei ole – uskomus on selvästi liioiteltu ja naiivi. Suomen yleinen mediailmasto on jos ei ihan sosialistinen, niin vähintään sosialidemokraattinen. Tällä tarkoitan sitä, että veronmaksajan rahan lykkiminen sinne tänne on lähtökohtaisesti aina neutraalia tai hyvää, mutta sen vähentäminen on väärin ja huonoa. Pääministerien bilettämisten mediakritiikki ei sen sijaan ole sama asia kuin hallituspolitiikan sisällön kyseenalaistaminen.
Mutta ei median valintojen taustalla silti suinkaan aina ole poliittista kallistumista vaan yksinkertaisesti klikkilogiikkaa. LEIKKAUKSESTA KIRKUVA OTSIKKO saa enemmän klikkauksia kuin se, jossa kerrotaan alijäämästä, velasta, investointipulasta, verokiilasta, heikoista työn kannustimista ja passivoivasta sosiaaliturvasta.
Vastaavasti turvallisuuspolitiikan saralla media saattaa samasta syystä – ansaintalogiikassaan ja klikkien tarpeessa – toimia enemmänkin oikeistolaisesti kuin vasemmistolaisesti, termit laveasti ymmärtäen.
Mutta takaisin talouteen, miten näin rakentunut keskustelu sitten vaikuttaa kansalaisiin, jotka kuluttavat mediaa?
Karmeat leikkaukset, hirveät säästöt
Kun pääkirjoitukset, uutiset, kolumnit, mielipidesivulle valikoidut kannanotot, studio-ohjelmat ja ajankohtaiskeskustelut päivästä toiseen tuuttaavat ulos leikkausta, kurjuutta, nälkää, kiristystä, heikennystä, säästöä, poliittisesti vastuuta kantavien poliitikkojen ja puolueiden demonisoinnista puhumattakaan, vaikuttaa se totta kai näkemyksiin. Medianäkymässämme on aivan arkipäiväistä, että leipäjonot, terveydenhuoltojärjestelmän ongelmat, yleinen hintojen nousu ja sen vaikutus ostovoimaan, vientimarkkinan heikkous ja niin edelleen esitetään paitsi poliittisen opposition myös median esityksissä jotenkin johtuviksi hallituksen toimista. Jos yhteyttä ei rakenneta eksplisiittisesti, se halutaan kuitenkin epäsuorasti tuottaa ihmisten mieleen tässä asennossa. Asian voi havaita vaikkapa selaamalla Amppareiden uutisotsikoita. Jopa talousmediamme rakentaa juttujansa karmeiden leikkausten ja hirveiden säästöjen päälle.
Hallituksen tekemiä säästöjä (ja muulla tavoin edellisistä eroavaa politiikkaa esimerkiksi maahanmuutossa) ei kritisoida siis vain poliittisessa oppositiossa ja sitä kautta mediassa, vaan jo lähtökohtaisesti mediassa. Enää poliittisen opposition ei tarvitse odottaa, että se saa oman viestinsä median välittämäksi – vaan se voi suoraan jakaa median lähestymistapaa ja tehdä sillä politiikkaa.
Sama kritiikki kuuluu tietenkin myös muualla verorahoitteisissa rakenteissa, kuten järjestökentässä – ja sitten taas mediassa. Kyseessä on megafoni-ilmiö. Menojen leikkaamisesta seuraava vastustus on monikerroksista ja etenee kaiun tavoin.
Tämän huomion ei ole tarkoitus kyseenalaistaa tai vähätellä sitä, että monet säästöt todella kohdistuvat ihmisiin, eikä suinkaan sitä, mitä kansalaiset – asiaa tuntien tai tuntematta – esittävät huolikseen.
Aion sen sijaan tarkemmin tarkastella muutamia yksityiskohtia hallituksen politiikan tulonjakovaikutuksista julkisten laskelmien perusteella. Vaikka nämäkin tiedot olisivat median käytettävissä, ei niiden tietoja juurikaan ole edes sivuttu missään. Jätän lukijan arvioitavaksi miksi ei.
Hallituksen toimien tulonjakovaikutuksista
Vuodelle 2024 hallituksen tekemien sosiaaliturva- ja veromuutosten yhteisvaikutukset vaikuttivat väestöön niin, että noin puolella koko väestöstä tulot kasvoivat. 36 prosentilla ne muuttuivat, suuntaan tai toiseen, lähes olemattoman vähän. Toisin sanoen peräti 85 prosentilla väestöstä tulot joko eivät muuttuneet tai peräti kasvoivat. Vastaako 85 prosenttia mielestäsi sitä kuvaa, minkä julkisesta keskustelusta ja oppositioiden vastustuksesta voisi päätellä?
Yli yhden prosentin tulonmenetyksiä viime vuodelle hallituksen tekemien sosiaaliturva- ja veromuutosten vaikutuksesta osui 14 prosentille – ja huomattavia (eli yli kymmenen prosentin tulonmenetyksiä) alle kolmelle prosentille väestöä. Siis väestöstämme alle kolme prosenttia kuuluu kotitalouksiin, jotka kokivat viime vuonna yli kymmenen prosentin tulonmenetyksiä. Vastaako tämä kolme prosenttia mielestäsi sitä kuvaa, minkä julkisesta keskustelusta ja oppositioiden vastustuksesta voisi päätellä?
On hyvä myös muistaa, että nämä laskelmat vaikutuksista ovat staattisia. Se tarkoittaa sitä, että ne eivät huomioi esimerkiksi tilannetta, jossa ansiosidonnaisen porrastaminen nopeuttaa työttömän työllistymistä, jolloin hän saa lisää tuloja. Hallituksen tekemät toimet nimenomaan vahvistavat työnteon kannustimia ja myös työllisyyttä. (Se, miten laskennallisia työllisyysvaikutuksia ja julkisen talouden vahvistumista ymmärretään tahallisesti väärin opposition toimesta, olisi toisen blogikirjoituksen aihe.)
Entä tuloerot. Viime vuoden hallituksen toimet kyllä kasvattivat gini-kertointa, mutta varsin vähän (staattisesti +0,45 %-yksikköä). Näistä toimista suurimmat vaikutukset kohdistuivat opiskelijoihin ja työttömiin ansioturvan saajiin ja erityisesti 18-24-vuotiaisiin. Perhetyypeistä eniten vaikutuksia osui nuoriin aikuisiin, yksinhuoltajiin ja vanhempiin työikäisiin yksin asuviin. Lapsiperheisiin kohdistuvat vaikutukset ovat pienempiä kuin lapsettomiin työikäisiin. Yli 65-vuotiaisiin kohdentuvat vaikutukset viime vuonna olivat pieniä. Vastaavatko nämä vaikutukset mielestäsi sitä kuvaa, minkä julkisesta keskustelusta ja oppositioiden vastustuksesta voisi päätellä?*
Entä sitten tämän käynnissä olevan vuoden tilanne; mitkä ovat hallituksen toimien vaikutukset vuonna 2025?
Muutokset ovat erittäin pieniä suhteessa pienituloisuuteen ja tuloeroihin – vielä pienempiä kuin vuonna 2024.
Vuonna 2025 koko väestöstä 82 prosenttia kuuluu kotitalouksiin, joiden tulot eivät käytännössä muutu tai ne nousevat. Yhden prosentin tulonmenetyksiä kohdistuu vain hieman yli neljään prosenttiin. Yli viiden prosentin tulonmenetykset ovat vuonna 2025 erittäin harvinaisia.
Kun vuosien 2024 ja 2025 vaikutukset lasketaan yhteen, 44 prosenttia väestöstä kuuluu kotitalouksiin, joiden tulot kasvavat hallituksen sosiaaliturva- ja veromuutosten myötä. Vain seitsemälle prosentille väestöstä kohdistuu yli viiden prosentin tulonmenetykset. Vastaako tämä mielestäsi sitä kuvaa, minkä julkisesta keskustelusta ja oppositioiden vastustuksesta voisi päätellä?
Vuonna 2025 tuloeroissa ei myöskään tapahdu muutosta tai jos tarkkoja ollaan, tuloerot jopa kaventuvat hieman gini-kertoimella mitattuna (-0,03 %-yksikköä).
Vaikka hallitus on joutunut myös kiristämään verotusta – kokonaisveroasteen silti pysyessä samalla tasolla tai laskiessa hieman – sen suurimmat säästötoimet ovat suoria leikkauksia. Osa näistä kohdistuu sosiaaliturvaetuuksiin. Koska sosiaaliturvaetuuksia nostetaan pienituloisimpien keskuudessa, on luonnollista, että leikattaessa sosiaaliturvaetuuksia vaikutukset painottuvat pienituloisimpiin.
Suurimmat negatiiviset vaikutukset vuosien 2024 ja 2025 osalta kohdistuvat opiskelijoihin ja työttömiin eli ryhmiin, joilla on lähtökohtaisesti edellytyksiä parantaa tilannettaan työllistymisen seurauksena. Vastaako tämä mielestäsi sitä kuvaa, minkä julkisesta keskustelusta ja oppositioiden vastustuksesta voisi päätellä?
Lopuksi
Politiikassa mielikuvat ovat kaikki kaikessa. Kehäraakit tietävät, että se, miltä asiat näyttävät, on usein oleellisempaa kuin se, miten asiat oikeasti ovat.
Olen joutunut hyväksymään tämän epäkohdan, mutta suuremmin alistua sille en aio. Siksi halusinkin kertoa, miten hallituksen päättämät sosiaaliturvan ja verojen muutokset oikeasti vaikuttavat väestöömme ja sen tuloeroihin.
.
.
.
*) Vuoden 2024 vaikutuksissa ei ole mukana yleisen alv-kannan kesken vuotta (1.9.2024) tapahtunutta korotusta, vaan se on mukana vasta vuoden 2025 vaikutuksissa. Kokonaisuudessaan hallituksen tekemien alv-muutosten arvioidaan pienentävän kotitalouksien käytettävissä olevia tuloja keskimäärin arviolta noin 0,63 prosenttia, alimmassa tulokymmenyksessä noin 0,71 prosenttia ja ylimmässä tulokymmenyksessä noin 0,53 prosenttia. Tulonjaollisesti alv-kiristykset kohdistuvat yleisesti tasaisemmin kuin sosiaaliturvaa leikattaessa.
Julkisessa keskustelussa kohisee jatkuvasti. Sosiaalinen media tuottaa outouksiaan, jotka yhä useammin nousevat myös perinteisen median puolelle klikkejä keräämään. Suuri osa näistä on juuri sitä, kohinaa, ja jää unohduksiin yhtä nopeasti kuin on esiin tullutkin. Mutta osa jää kehittymään, toistumaan, valtaamaan alaa.
Pahin woken aikakausi on kuulemma päättynyt. Elinympäristö on tuonut turvallisuuden ja monien muiden uhkien osalta vakavampaa ajateltavaa. Yhdysvalloissakin vaalitulos näyttää siltä, että monille riitti. Yksi syy demokraattien häviölle jokaisella vaalitasolla on varmasti puolueen äärilaidan radikaalistuminen ja woketus, vaikka etenkin presidentinvaaleissa äänestäjiä ajoivat paljon konkreettisemmat mikrotason huolet.
Wokelle lämpimästi tervemenoa. Valitettavasti ylisensitiivisyyden ja tunnevouhkaamisen sekä oikeamieliseksi teeskennellyn vihanpidon ja erottelun aika ei todellakaan ole ohitse. Eikä se ole vain kohinaa. Kun tätä eri muodoissaan tapahtuu ja annetaan tapahtua perinteisesti pragmaattisessa ja järkeväksi määritellyssä Suomessakin, sillä todella on vaikutusta. Etenkin lapsiin ja nuoriin, tulevaisuuden aikuisiin.
Miksi kaikki on niin hullua, moni saattaa kysyä, kun samaan aikaan lehdessä kerrotaan tällaisia asioita: Yliopiston luennoitsija esitteli opiskelijoille kotipornoa, jossa työnsi – apurahan avittamana tietenkin – anukseensa asioita. Kyse oli tieteestä ja aktivismista. Koulussa laulaja lauloi kohu-Jeesuksesta kohusanoin, ja kunta päätyi ensin maksamaan uskonnottomalle vanhemmalle korvauksia lapsen kärsimyksestä. Toisessa koulussa peruttiin koko musiikkiesitys, jottei vastaavaa vahinkoa lasten altistumisesta kristinuskolle pääsisi tapahtumaan.
Aikuinen voi naurahdella kahvihuoneessa, kun klikkiotsikko huutaa, että mies on synnyttänyt ja joku kertoi, että sukupuolia on 120 ja muun väittäminen on väkivaltaa. Järkevä ihminen voi huokaista, kun samaan aikaan toisesta tuutista kerrotaan, että julma hallitus tuhoaa koko maan – ainakin sen, mitä ilmastonmuutoksesta jää jäljelle.
Mutta mitä tällaisen keskellä eläminen vaikuttaa lapsiin ja nuoriin. Päähän siinä menee sekaisin.
Ei ole sattumaa, että sosiaalisen median ja yleiskaistapäisyyden aikakaudella masennus ja ahdistuneisuus lisääntyvät. Ei ole yllättävää, että kun ääliöliberaali yhteiskunta on nostanut yksilön tunteet kaiken keskiöön, niitä myös käytetään. Jos monista aikuisistakin on tullut kuin uudelleen pikkulapsia, jotka tarvitsevat tukea ikävien tunteiden kestämiseen ja valtiota kantamaan vastuuta, onko ihme, jos kouluissa on ongelmia?
Pahoinvointia ja avuttomuutta ei selitä ensi vuonna voimaantuleva leikkaus johonkin veronmaksajan kustantamaan palveluun tai etuuteen.
Vähitellen pitäisi myöntää, että ääliöliberalismi, joka halusi nostaa kaiken keskiöön yksilön ja tämän tunteet ja oikeudet ja antoi velvollisuuden taata nämä jollekin ”rakenteelle”, meni totaalisesti metsään.
Maassa ei ole ollut oikeaa reaalista kasvua 17 vuoteen. Olemme eläneet velaksi. Uusia menoja on rahoitettu velkarahalla eikä vanhoista ole säästetty. Nyt sitten vallassa on hallitus, joka oikeasti, konkreettisesti ja todellisesti sekä sopeuttaa järjestelmää – eli säästää ja valitettavasti myös korottaa veroja – että uudistamalla merkittävästi talouden ja yhteiskunnan rakenteita parantaa aidon yksityisen talouskasvun mahdollisuuksia. Koska yksityiselle me sitä kasvua erityisesti haluamme, emme julkiselle. Ilman talouden kasvua emme pääse koskaan tasapainoon.
Nyt tätä kaikkea tehdään. Ei vain puhuta.
Kelpaako tämä politiikka? Ei tietenkään kelpaa.
Jos edellinen hallitus naamioi tulevaisuusinvestoinneiksi uudet menokohteensa, nyt avainsana on kasvutoimi. Sellaista menokohdetta ei olekaan, josta oppositio tai muut säikyt eivät kasvutoimea saisi aikaan. Ja samaan aikaan he vastustavat juuri niitä toimia, joilla Suomen kasvun esteitä pyritään poistamaan.
Silkkaa sumutusta, poliittista pisteiden kalastelua ja retoriikkaa.
Hallituksessa ei saa mennä paniikkiin opposition, mutta ei myöskään oman poliittisen viiteryhmän kritiikin edessä. Meillä on ohjelma, jota toteutamme johdonmukaisesti ja jonka takana seisomme. Se on kokonaisuus. Se ei tuo äkkinäistä helpotusta, mutta se liikkuu oikeaan suuntaan. Emme säntäile. Jonglööraamalla ja silmäkääntötempuilla ei ratkaista pitkään kasaantuneita ongelmia. Ei nyt olla sirkuksessa vaan ratkotaan kansakunnan kaikkein suurimpia haasteita. Sosialistien tanssiinkutsuun ei saa lähteä.
Olen vakuuttunut, että kun toimemme kantavat hedelmää ja pääsemme tästä nihkeästä, nahkeasta ja epävarmasta talouden tilanteesta vähän myötäisemmille vesille, äänestäjätkin palkitsevat. Suomalaiset arvostavat vastuunkantoa, rohkeutta ja suoraan puhumista. Mistään en itse saa enempää kannustusta ja tsemppiä kuin siitä, että nyt pysytte kovina, ette luovuta, oikeaan suuntaan olette matkalla, ei saa pelästyä.
**
Arvot eivät ole abstrakteja olioita eivätkä varsinkaan retoriikkaa. Ne toteutuvat vasta konkretisoiduttuaan toiminnan ja valintojen kautta. Pelkkä puhe on vain puhetta.
Arvot ovat arvottomia, mikäli niiden välille ei voi tehdä vertailua. Kaikki ei voi olla samanarvoista. Jos on, kaikki on arvotonta.
Jos politiikka eli päätökset perustuvat arvoille, täytyy olla mahdollista verrata toisiinsa erilaisia arvoja ja tehdä politiikkaa – rajallisten resurssien maailmassa – näiden vertailujen pohjalta.
Kun kaikki on olevinaan yhtä hyvää tai huonoa, syntyy yhtäältä liiallisia lupauksia ja toisaalta passiivisuutta ja kyvyttömyyttä puuttua oikeisiin epäkohtiin.
Ei se ole arvo, ettei osaa tai uskalla valita. Filosofi tai yhteiskuntatieteilijä voi yliopistolla pyöritellä ja funtsia, mutta poliitikon on valittava. Jos sinulla on euro jaettavana, miten sen jaat, kun ottajia ja hyviä kohteita olisi lukemattomasti. Sitä on politiikka.
**
Oli kyse sitten hyvinvointijärjestelmän rahoittamisesta niukoilla resursseilla tai arvoista, kaikki ei voi olla yhtä tärkeää. Jos kaikki on yhtä tärkeää, mikään ei ole tosiasiassa tärkeää lainkaan. Politiikassa, verorahan jakamisessa kohteisiinsa ja arvoissa on välttämättä kyse valinnoista, priorisoinneista, tärkeysjärjestyksistä.
Opposition saa kiihdyksiin jokaisella säästötoimenpiteellä. Se vastustaa tasaisesti ja varmasti jokaista ja kiihdyttää itsensä kiukkuun ihan yhtä lailla oli kyse sosiaaliturvasta, valtionhallinnosta, järjestöistä, kulttuurista, mistä tahansa. Kaikki, mihin on koskaan pantu veronmaksajan rahaa heidän toimestaan, on välttämätöntä ja tärkeää ja siitä säästäminen väärin, kohtuutonta ja julmaa. Kaikella on puolestapuhujansa ja vaatijansa. Myös säästön kohteena olevat virastot tai ns. kansalaisjärjestöt osaavat hallituksen mätkimisen – kuten on viime päivinäkin nähty.
Mistä tahansa säästäminen aiheuttaa ainakin näennäisen kriisin.
Onko tällainen lähestymistapa järkevä? Mitä se kertoo yhteiskunnastamme? Ennen kaikkea mitä se kertoo tulevaisuudestamme ja poliitikkojen kyvystä huolehtia järjestelmämme rahoituksellisesta kestävyydestä?
Huonoa.
Oppositio väittää puolustavansa hyvinvointijärjestelmää. Että siksi se vastustaa hallituksen toimia.
Oppositio ei puolusta hyvinvointiyhteiskuntaa kuin retorisesti. Sen valitsema linja on tosiasiassa hyvinvointiyhteiskunnan tuho. Oppositio, vasemmalta keskustaan, ei puolusta hyvinvointijärjestelmää vaan edistää sen tuhoa.
Vanheneva väestö, vähenevä työikäisten määrä, kasvava velka, surkea talouden kasvu, kalliiksi käyvä maahanmuutto. Tässä tosimaailmassa meillä ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin panna palveluita ja etuuksia ja muuta verorahoitteista kivaa tärkeysjärjestykseen. Meillä ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin miettiä, mikä on tärkeintä ja mikä vähemmän tärkeää. Meidän on pienennettävä sosiaalivaltiota, vähennettävä sen yltäkylläisyyttä ja laajaa tarjontaa – kyllä, myös hankalin päätöksin.
Meidän on saatava julkinen talous parempaan jamaan. Meidän on saatava menorakenne lähemmäksi käytettävissä olevia tulojamme. Emme voi luottaa jatkuvaan velkaantumiseen.
Meidän on tehtävä näin juuri siksi, että kykenisimme kustantamaan kymmenen, kahdenkymmenen, kolmenkymmenen, viidenkymmenen vuoden päästä terveydenhuollon, välttämättömät sosiaalipalvelut, kuten lastensuojelun, perusturvaverkon työttömäksi jääneille, sairastuneille, välttämätöntä apua tarvitseville. Jotta voimme taata koulut, poliisit ja palolaitoksen, rajojemme suojaamisen ja maanpuolustuksen. Ne ovat tärkeimpiä, kaikkein tärkeimpiä.
Asiaan kilpistyy käytännössä kaikki, mikä politiikassa on oleellista. Tai mitä politiikka ylipäätänsä on.
Oppositiossa on hyviä ihmisiä ja taitavia poliitikkoja, jotka kyllä tietävät, että olen oikeassa. He tietävät, että hallitusta ei aja säästöpolitiikassaan viha ja julmuus, kuten he kyselytunneilla väittävät, vaan välttämättömyys ja huoli tulevaisuudesta. Mutta oppositiossa pitää opponoida – koska hallituksessa hallitaan. Liian monille kyse on vain ja ainoastaan suosion ja äänten kalastelusta. Katsantokanta ei ulotu kymmenen kahdenkymmenen vuoden päähän, vaan seuraaviin vaaleihin. Ja juuri siksi tässä jamassa ollaan, vuosikausien ylimielisen ja häikäilemättömän ”rahaa on”-politiikan takia.
Minä haluan elää maassa, joka huolehtii omista heikoimmistaan ja auttaa niitä, jotka välillä elämässä kompastuvat. Kuten meistä useimmat. Tämä edellyttää kahta asiaa: 1. Julkisen talouden pitää olla kunnossa. 2. Menojen pitää olla tarkasti priorisoituja: kenelle, kuinka paljon, kuinka kauan.
Kasvavalla velalla hyvinvointia ei voi rakentaa. Joku maksaa laskut, aina. Toisekseen mitä tulee sosiaalietuuksiin ja saamapuoleen, siellä pitää olla väestön vähemmistö. Enemmistön pitää rahoittaa, mutta myös kokea itse saavansa jotakin vastineeksi. Kaikki eivät voi olla saamapuolella. On kohtuutonta vaatia, että uupunut veronmaksaja subventoi sitä ja tätä palvelua hyvätuloisillekin tai rahoittaa asioita, jotka nyt vain sattuvat olemaan mukavia.
Mikä muka ei olisi mukavaa toisen maksamana! Kaikkihan on mukavaa toisen maksamana! Mutta ei valtio saisi toimia näin.
Sosiaalivaltiomme on ylipaisunut, ja se on heikkojen poliitikkojen syy.
Hallituksemme saama kritiikki kuulostaa siltä kuin budjettia pienennettäisiin moottorisahalla, Argentiinan eksentrisen presidentin Javier Milein tapaan. Kieltämättä se olisi tarpeen, jotta tuloksia saisi nopeammin ja tehokkaammin. Mutta ei, budjettia ei pienennetä moottorisahalla, ei edes saksilla, vaan koalitiohallituksen hiukan kuivahtaneella punakynällä.
Mitäs minä sanoin! Kyllä me perussuomalaiset tuon tiesimme! Varoitimme tästä!
Ei ole kovin vaikeaa keksiä poliittisia asioita ja kehityskulkuja, joista populisti- tai protestipuolueeksi haukuttu perussuomalaiset on ollut oikeassa.
Maahanmuutto, tietenkin. Todistamme tismalleen niitä ilmiöitä, ongelmia ja nopeasti eteneviä kehityskulkuja, joista olemme puhuneet jopa muutaman vuosikymmenen. Se, mikä vielä muutama vuosi sitten suvaitsevaisen kaupunkilaisliberaalin mukaan oli ”pelkkää persun irrationaaliseen pelkoon ja muukalaisvihaan perustuvaa vastustusta”, on nyt konkretisoitunut jo useimmille.
Peruskoulun alasajo huikentelevaisilla opetussuunnitelmilla, opettajan auktoriteetin purkaminen, vaatimustason lasku ja ongelmien katsominen sormien läpi. Ja samaan aikaan avoimet luokkatilat, inkluusio ja julmetusti mobiilihärpäkkeitä. Tietenkin tiesimme, miten tässä valitettavassa lapsiin kohdistetussa ihmiskokeessa käy. Varoitimme siitä.
EU:n elpymispaketti, kun oli pakko saada koronan takia lisää massia jäsenvaltioihin. Kun kerran EU:lle annetaan pikkusormi, se vie koko käden. Espanjassa ja Portugalissa lasketaan valtavasti veroja ja suunnitellaan nelipäiväisiä työviikkoja, Italia korjaa turistinähtävyyksiä ja remontoi ikkunoita – siinä se koronapaketti, jonka takaisinmaksaminen ei ole vielä edes alkanut. Ja kun kerran virhe sallittiin, nyt on tulossa lisää – komission uumenissa suunnitellaan uutta velka- ja tulonsiirtomekanismia ja koko budjetin rakentamista niin, että komission oma valta kasvaa jäsenmaiden kustannuksella. Tätä ei Suomi kuulemma halunnut, mutta sitä saatiin.
Tiesimmekö tämän? Totta kai tiesimme. Vaikka kaikki muut haukkuivat meitä Putinin pussiin pelaamisesta ja vaikka mistä, vastustimme loppuun saakka yhteisvelkaan ja tulonsiirtoihin perustuvaa koronaveivausta. Kaikki, mistä varoitimme, on toteutunut – epäselvästä rahojen käytöstä alkaen.
Entäs se poseeraukselle perustuva ilmastokunnianhimo? Kerroimmeko, että oleellista on tehdä käyttökelpoisen teknologian ja talouden mahdollistamia toimia irti fossiilisista polttoaineista, mutta ei kuvitella liikoja eikä varsinkaan rokottaa kotitalouksia ja yrityksiä liiallisella sääntelyllä ja kustannuksilla? Kyllä. Ja se vuosi 2035 – kuinka monta sataa kertaa me olemme kertoneet, että hiilineutraalisuustavoite ei tule toteutumaan, mutta siihen hirttäytyminen tulee aiheuttamaan lisää ongelmia? Siltä tosiaan näyttää.
Listaa olisi helppo jatkaa.
Oikeassa oleminen voi hivellä joidenkin mieltä, mutta onko siitä mitään hyötyä? Jos nyt vaikkapa seuraan pääkaupunkiseudun maahanmuuton ongelmia, joista puhuimme jo 20 vuotta sitten, itseäni lähinnä surettaa. Miten tämä voi olla näin vaikeaa? Miksi ihmiset eivät ymmärrä? Miksi poliitikot eivät ymmärrä?
Politiikassa ei riitä, että on oikeassa. Se on oikeastaan ihan sama. Perussuomalaiset ei tule saamaan lisäpisteitä tai kiitosta oikeassa olemisestaan. Ennen kuin huomaakaan, joku muu puolue vie ”asiasi” ja väittää sitä omakseen.
Politiikassa on tehtävä muutoksia, ajettava lainsäädäntöä, joka puuttuu ongelmiin. Sitä tehdään vain hallituksessa, hyvin harvoin vähääkään sen ulkopuolella. Laajapohjaiset koalitiohallitukset voivat näyttää surkean tehottomilta ja hitailta välineiltä ajaa omaa politiikkaa, mutta muita vaihtoehtoja ei ole. Siksi me olemme hallituksessa ja taistelemme joka päivä näidenkin asioiden eteen. Mikään ei synny itsestään. Politiikka on myös ääntä ja melua – jatkakaamme edelleen puhumista ja melskaamista ja ongelmien esiin nostamista. Mutta samaan aikaan on muistettava, että vain se ei riitä.
Oikeassa oleminen, nolla pistettä.
Uusi lainsäädäntö, kymmenen pistettä.
(Kolumni on julkaistu Perussuomalainen-lehdessä lokakuussa 2024.)
Syliimme kaatui erittäin huonossa kunnossa oleva julkinen talous, jonka kohentamiseksi edellinen hallitus ei tehnyt mitään. Päinvastoin, se lisäsi menoja kaikissa kuviteltavissa olevissa asioissa, velaksi tietenkin. Kaikkein karmeinta kuunneltavaa täysistuntosalissa tällä hetkellä on se, kun nämä samat velkapuolueet, demarit, keskusta ja muut, nyt oppositiossa syyttävät tätä hallitusta siitä, että velka kasvaa. Ne tekevät tämän silmiäkään räpäyttämättä, täysin omalle huiputukselleen paatuneina, jopa samassa puheenvuorossa, jossa ne kritisoivat tämän hallituksen leikkauksia ja säästöjä. Niitä ne kutsuvat massiivisiksi, historiallisen suuriksi tai ennen näkemättömiksi.
Samaan aikaan hallitus siis säästää liikaa, mutta ottaa myös velkaa liikaa. Tätä väitettä oppositio huutaa päivästä toiseen siinä ministeriaition edessä. Nämä juuri vastuussa olleet, velasta tuon taivaallista välittäneet, puolueet. Kyllä, se on raskasta. Ei siksi, että politiikka yllättäisi. Politiikka on raskasta; kyllä me sen kestämme. Vaan siksi, että tuo ihmisten huijaaminen tekee surulliseksi ja entistä huolestuneemmaksi siitä, mitä tälle maalle tapahtuu. Jos nämä puolueet pääsevät takaisin hallitusvaltaan, ne mitätöivät kaikki ne toimet, joita me vaivalla teemme, peruuttavat säästöt, lisäävät menoja, nostavat veroja, palaavat perusasiakeskeisestä politiikasta haihattelukeskeiseen.
Epäsuosittua taloudenhoitoa
Talouden korjaaminen ei ole helppoa. Sitä yrittämällä ei saa paljon ystäviä eikä suosiota. Moni päätös on vaikea ja vaatii kanttia ja uskallusta. Olemme päivästä toiseen moukaroitavana, kun jokainen verorahasta toimintansa kustantava taho vuorollaan melskaa – ja uskokaa pois, niitä on tässä maassa paljon, todella paljon – ja oppositio, jonka mukaan koko kansa on yhtäkkiä haavoittuvaa ja huono-osaista, värittää tarinoitaan tuhoutuvasta maasta, kun kolmelta prosentilta väestöstä leikataan sosiaalietuuksista yli 10 prosenttia.
Opposition kuuluu haastaa ja haukkua, niin mekin teimme. Kunpa siinä olisi edes hiven johdonmukaisuutta ja ripaus nöyryyttä näiden heidän itse aiheuttamiensa ongelmien edessä. Perussuomalaiset siivoaa toisten sotkuja.
Tilanne vaatii kovia toimia
Olen ottanut valtion rahakirstun suojaamisen vakavasti, monien mukaan liian vakavasti. Ei nyt ihan niin paljon pitäisi pingottaa, ei kuulemma pitäisi olla kamreerimainen. Surkuhupaisinta on, että tällaista toimintatapaa – mielestäni ainoaa oikeaa – kutsutaan helpoimman kautta, oikeistolaiseksi tai ”kokoomuksesta oikealta ohi”. Se, että haluaa suojata ja vaalia veronmaksajan rahoja ja kontrolloida niiden mielivaltaista hassaamista sinne ja tänne, ei ole oikeistolaista. Se ei toki missään nimessä ole vasemmistolaistakaan. Se on kuitenkin sitä, mitä jokaiselta valtiovarainministeriltä kuuluisi odottaa. Mutta politiikka turmelee. Äänestäjät haluavat tervettä taloudenpitoa, mutta liian usein vain siihen saakka, kun he itse joutuvat luopumaan jostakin. Siksi poliitikot eivät uskalla riskeerata suosiotaan ja tehdä vaikeita päätöksiä. Tosiasia kuitenkin on, että olemme eläneet yli varojemme liian pitkään, ja tottuneet elintasoon, jota emme ansaitse. Pää tulee vetävän käteen.
Jos rahaa jaetaan hallituksessa poliittisten erimielisyyksien ja ristiriitojen ratkaisemiseen, ollaan jo hakoteillä. Omiin lempihankkeisiin budjettikirjausten vaatiminen siksi, että voisi hyväksyä jotakin muuta, esimerkiksi ideologialtaan itselleen epämieluista, on politiikan peruskauraa, mutta näen siitä punaista. Kansalaiset, veronmaksajat, äänestäjät, he ansaitsevat parempaa. He ansaitsevat poliitikkoja ja puolueita, joilla on kirkkaana mielessä se, kenen mandaatilla päätöksiä tehdään ja mitä niillä tavoitellaan. Tätä kallisarvoista rahaa pitää käyttää taiten ja varovaisuudella; se ei ole valtion, vielä vähemmän meidän poliitikkojen, se on veronmaksajien rahaa. Rahakirjausten osoittaminen jonnekin siksi, että haluaa osoittaa asian tärkeäksi tai jopa näpäyttää muita poliittisia ryhmiä, täysin riippumatta siitä, kanavoituuko raha mihinkään muuhun kuin rakenteisiin, hallintoon ja uusiin pilipalihankkeisiin vaikuttavuuden sijaan, on osoitus mielen ja poliittisen idean tyhjyydestä sekä esimerkki korruptiosta, joka ei käytännössä koskaan paljastu, muille kuin politiikassa itse toimiville.
Halveksi rahaa tuhlaavia ruhtinaita
Tällainen puhe puolueen puheenjohtajalta ja ministeriltä voi olla idealismia, kuvitelmaa politiikan kylmällä näyttämöllä, mutta olen täysin tosissani. Firenzeläisdiplomaatti, politiikan filosofi Niccolo Macchiavellin tavoin, itsekkäitä ja vallasta hullaantuneita ruhtinaita saa ja pitää halveksia, samaan aikaan kun tunnistaa politiikan kyynisen, korruptoituneen ja viekkaan luonteen ja osaa toimia siinä – samalla tavoitellen itselleen ja joukoilleen korkeampaa moraalia. Kyllä, perussuomalaiset on erilainen puolue. Toivottavasti muustakin syystä kuin siksi, ettei se ole vielä ehtinyt kokemattomuuttaan ja lyhytikäisyyttään paatua. Älkäämme kuplautuko, älkäämme muuttuko standardipuolueeksi!
Herätä joka aamu itsesi sanomalla peilikuvallesi, sinä olet täällä isänmaata palvelemassa. Älä kysy, miten sinä ja ihanteesi voisitte hyötyä veronmaksajasta. Kysy, miten veronmaksaja voisi hyötyä sinusta ja ihanteistasi.
Kuka pärjää, kun talous ajaa seinään?
Vahva ja terve valtiontalous on köyhän paras turva. Tämä ei ole paternalismia eikä populismia vaan yksinkertaisesti totta. Paremmin toimeentulevat ja hyväosaiset pärjäävät aina. Kyllä heitäkin ottaa pattiin se, että verorahoille ei saa enää vastinetta, ja että kaikesta joutuu maksamaan kahteen otteeseen, ensin verona ja sitten palveluiden maksuina, ja että yhteiskunnan turvalliset perusinstituutiot, kuten koululaitos, saatetaan niin rappiolle, että on pakko tehdä toisenlaisia ratkaisuja, sellaisia ratkaisuja, jotka ovat yleensä mahdollisia vain parempiosaisille. Mutta vaikka hekin ovat tyytymättömiä, he pärjäävät kyllä. He pärjäävät, kun velkasuhde ylittää 80 prosenttia tai 100 prosenttia. He pärjäävät, kun palveluita on pakko supistaa. He pärjäävät, kun etuustasoihin ei ole enää varaa eikä todellakaan puhuta muutaman euron leikkauksista. He pärjäävät, kun hyvinvointijärjestelmältä yksinkertaisesti loppuvat rahat.
Sen sijaan pienituloiset, ne, jotka eivät voi valita, jotka eivät voi muuttaa paremmalle alueelle, valita lapselleen koulua, käyttää yksityisiä lääkäripalveluita tai puolustaa oikeuksiaan järjestelmässä, ne, jotka tarvitsevat verorahoitteisia palveluita ja etuja, ne, jotka jäävät roikkumaan jäljellä oleviin turvaverkkoihin – nämä ihmiset eivät selviä, kun julkinen talous ajaa seinään, kun rahat loppuvat, kun pakkosopeuttaminen alkaa, kun hyvinvointiyhteiskunta murtuu. Meidän taloutemme ei ole pohjoismainen, meidän taloutemme ei ole hyvinvointiyhteiskunnan talous. Puheemme vielä ovat. Jaksamme vaatia lisää, uskomme itsestämme liikoja, haluamme pitää kiinni kaikesta saavutetusta. Mutta, tosiasiaa on: Emme kykene oikeasti ylläpitämään tällaista järjestelmää. Siksi velkaannumme kovaa vauhtia.
Tämä ei ole liioittelua. Emme ole akuutissa velka- tai rahoituskriisissä eikä meitä heti huomenna uhkaa mikään, mutta hyvät ihmiset, lapsiamme ja heidän lapsiaan uhkaa. Katsokaa järjestelmämme jatkuvaa, rakenteellista epätasapainoa. Velkamme vain kasvaa, alijäämät syvenevät, ja samaan aikaan edes peruspalvelut sosiaali- ja terveydenhuollossa eivät toimi. Emme voi jatkaa näin. Himoverottaminen ei ongelmaa korjaa. Meillä ei ole maksajia, meillä ei ole rahaa. Kasvu on kitukasvuista, paperinpyörittämisellä ei synny vaurautta, vientiä eikä innovaatioita, uusia nokioita ei ole näköpiirissä, haihattelu ei tuota kuin sosialismin asiantuntemusta. Ja mikä entistä kauheampaa, nuo PISA-tulokset – ne viestivät tulevaisuuden yhä pahemmista ongelmista. Nämä lapset ja nuoret ovat kohta vastuussa yhteiskunnan pyörittämisestä ja veronmaksusta. Ja he eivät osaa lukea tai laskea riittävästi!
Ylipaisunut sosiaalivaltio
Ei, me emme tarvitse saavutettavampia Kelan palveluita ja helpompia tapoja kuitata tilille toimeentulotukea, me tarvitsemme rotia, järjestystä, vaatimuksia ja velvollisuuksia. Tämä ei ole kylmää eikä epäempaattista. Tämä on mitä suuremmassa määrin sen ymmärtämistä, miten ihmisten kannattaa toimia, miten yhteiskuntia kannattaa rakentaa, mikä on inhimillisessä elämässä välttämätöntä.
Julkisen talouden 15 vuotta heikennetty tila on kaikkien ymmärrettävä. Ymmärryksen ei pitäisi riippua poliittisen ideologian suunnasta tai taloustieteellisestä osaamisesta. Suomella ei mene hyvin, ja se käy ongelmaksi erityisesti aivan tavallisille ihmisille. Niille, joita tämänhetkinen vasemmalle salissa sijoittunut oppositio sanoo puolustavansa kritisoidessaan joka ikistä hallituksen leikkausta ja korjaustoimea. Eivätkö he ymmärrä vai eivätkö he välitä? Kun homma ajaa seinään, ei puhuta enää muutaman euron etuusleikkauksista tai siitä, että joku kulttuurikerho ei saa rahaa kevätkokoukseensa; sitten rytisee.
Sosiaalivaltio on ylipaisunut, ja meidän on saatava menoja alas. Työmarkkinoiden ulkopuolella on liikaa työikäisiä ihmisiä. Vanhusväestö kasvaa, uusia veronmaksajia ei synny eikä saapujista ole kuin keskimäärin saamapuolelle, mantroista huolimatta. Käytämme aikaamme ja energiaamme väärin. Suomalaiset eivät suinkaan kaikki ole haavoittuvassa asemassa olevia autettavia. Me olemme – ainakin olleet – toimelias, rohkea, ahkera kansa, joka on selvinnyt monesta pahasta paikasta. Tällaiset uudistukset, joita hallitus ajaa, on tehty naapurimaissamme vuosia tai vuosikymmeniä sitten. Niillä meneekin aivan eri tavalla kuin meillä.
Mistä hyvinvointi syntyy?
Sosialistisessa ajatusmaailmassa maamme hyvinvointi kasvaa sosiaalietuuksien maksatuspäivänä. Näinhän ei ole. Suomen hyvinvointi ei kasva sen enempää sinä päivänä, kun paperitehdas pistää palkkansa maksuun.
Hyvinvointi kasvaa tekemällä enemmän työtä, enemmän hoitotyötä, viljelytyötä, metallityötä, poliisityötä. Mitä enemmän maassamme tehdään työtä, sitä enemmän meillä on kulutettavaa hyvinvointia. Enemmän hoitoa tarjolla, enemmän ruokaa syötäväksi, enemmän teollisuustuotteita vietäväksi ja enemmän turvallisuutta nautittavaksi. Siksi politiikan ytimessä pitää olla työnteon, työntekijöiden ja työpaikkojen kasvattaminen. Sosiaaliturvaa kasvattamalla ei hyvinvointi lisäänny kuin ainoastaan sosialistisissa saduissa.
(Osa puheenvuorosta perussuomalaisten puoluevaltuustossa 16. joulukuuta 2023.)
Kuva poimittu somesta; alkuperäinen lähde tuntematon.
Suomi on yksiselitteisen Venäjän organisoiman hybridioperaation kohteena. Sekä Venäjällä laillisesti oleskelevia kolmansien maiden kansalaisia että maahan helpoilla viisumeilla houkuteltavia uusia tulijoita samoista kehitysmaista kannustetaan ja kuljetetaan meidän rajallemme hakemaan turvapaikkaa Suomesta. Henkilöt eivät ole sen paremmin aitoja kuin spontaanejakaan turvapaikanhakijoita. Heillä ei ole mitään hätää eivätkä he pakene – vaan kuten vuosikymmeniä sitten perusperiaatteiltaan vanhentunut turvapaikkajärjestelmä mahdollistaa, he haluavat siirtyä korkeamman elintason maihin eli EU-alueelle. Vaikka he eivät ole oikeita suojelun tarvitsijoita, he maahan päästyään pääsevät suomalaisen epäkunnossa olevan systeemin sisään, jossa voi vuodesta toiseen hakea uudelleen turvapaikkaa, vaikka suojelulle ei olisi minkäänlaisia perusteita ja hakemukseen olisi tullut useita kielteisiä päätöksiä. Samalla voi nauttia veronmaksajan kustantamista eduista ja palveluista sydämen kyllyydestä.
Turvapaikkajärjestelmän väärinkäyttö ja Venäjä
Kyse on turvapaikkajärjestelmän väärinkäytöstä – kuten niin usein ennenkin – mutta koska laittomien maahantulijoiden varsinaisena kannustajana ja työntäjänä on Venäjä, vihollismaa, kyseessä on hybriditoimi, joka uhkaa Suomen kansallista turvallisuutta. Kuten tiedämme, vähintään sisäistä turvallisuutta uhkaa myös kaikilta muilta rajoilta Eurooppaan ja Suomeen päästettävä laiton maahanmuutto, mutta kun kyseessä on Venäjä ja välineellistetty maahantulo, tilanne on vielä kriittisempi. Kyseessä on siis Suomen kansallisen turvallisuuden vastainen toimi, minkä on tarkoitettava voimakkaampia toimia kuin pelkkää maahanmuuttopolitiikan korjaamista.
Loputon ihmisvyöry Eurooppaan
Toisin sanoen Venäjä hyödyntää epäkunnossa olevaa turvapaikkajärjestelmää omaksi hyväkseen ja meidän tappioksemme. Vastaavia toimia on viime vuosina nähty esimerkiksi Baltiassa, Puolassa ja Kreikassa. Etelä-Eurooppaan tällä hetkellä valtavalla volyymilla saapuva laiton maahanmuutto – esimerkiksi Italiaan 150 000 tulijaa mereltä tai Balkanilta vain tänä vuonna – on sekin joidenkin arvioiden mukaan Venäjän tavalla tai toisella välineellistämää.
Toisaalta pelkästään Afrikan, Lähi-idän ja Aasian maiden ihmisten tyytymättömyys ja elintasoerot yhdistettynä turvapaikkajärjestelmän väärinkäytön helppouteen – eli länsimaiden perustavanlaatuiseen kyvyttömyyteen suojella itseään – pystyy varmistamaan, että Eurooppa kaatuu ihmisvyöryn alle ennemmin tai myöhemmin, mikäli radikaaleja muutoksia ei kyetä tekemään.
Rajapykälät hallintovaliokunnasta kesällä 2022
Vuonna 2022 eduskunnassa saatiin otollisissa olosuhteissa – kun Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan, Suomi hakenut Natoon, ja parlamentaarisesti ymmärrettiin laajasti, että olemme kaikenlaisen ilkeyden todennäköinen kohde – muutettua rajavartiolakia niin, että ensimmäistä kertaa koskaan lainsäädäntöömme kirjattiin mahdollisuus sulkea koko raja ja keskittää turvapaikanhaku muualle eli siis sisämaahan, kuten lentokentälle. Tätä mahdollisuutta ei ollut alkuperäisessä hallituksen esityksessä, toisin kuin silloiset hallituspuolueet edelleen innokkaasti väittävät. Nämä muutokset – kuten eräitä rajalla tehtäviä estämiseen, voimankäyttöön ym. liittyviä muita muutoksia – lisättiin vasta hallintovaliokunnassa, jota puheenjohtajana johdin. Prosessi oli vaikea ja sitä oli pohjustettu pidempään. Perussuomalaiset oli myös koplannut valmiuslain ja rajavartiolain muutokset yhteen tavalla, jossa edellistä ei voitaisi viedä maaliin ilman jälkimmäisen muuttamista riittävän tehokkaaksi.
Teimme hallintovaliokunnassa erittäin hyvää yhteistyötä silloisen toisen oppositiopuolueen kokoomuksen kanssa ja onnistuimme saamaan vaatimuksemme läpi. Kuten sanoin, tilanne oli otollinen. Muuten moinen ei olisi onnistunut. Valiokunnan muut perussuomalaiset jäsenet olivat nykyinen sisäministeri Mari Rantanen ja nykyinen hallintovaliokunnan puheenjohtaja Mauri Peltokangas. Kokoomuksen korvaamattomin puurtaja oli Heikki Vestman, joka nykyään hyvin ottein johtaa perustuslakivaliokuntaa.
Ensimmäisenä tiukalle linjalle silloisista hallituspuolueista siirtyi sosialidemokraatit. Valiokunnan demarijäsenistä Eveliina Heinäluoma suhtautui näihin asioihin selvästi puoluettaan pragmaattisemmin, mikä helpotti prosessia. Demarien jälkeen myös keskusta saatiin mukaan. Seuraavat tulijat viimeisen pitkän kellon ympäri kestäneen päätöskokouksen aikana olivat vasemmiston ja RKP:n yksittäiset edustajat. Vasemmiston ”vanhan liiton” edustaja Matti Semi ei valitettavasti ole enää eduskunnassa. RKP:n ahvenanmaalaisvahvistus Mats Löfström taas toimii aina pragmaattisesti. Viimeisenä valiokunnassa enemmistön kannalle suostui vihreät. Suurin osa ajasta kului siihen, että vihreät edustajat eivät kyenneet hyväksymään muutoksia, mutta eivät myöskään istumaan kokouksessa. Niinpä valiokunta piti keskeyttää yhtenään heidän sisäisten kokoustensa vuoksi. Myös vihreä eduskuntaryhmä kokousti. Lopulta kuitenkin vihreätkin kykenivät hyväksymään muutokset. Samalla silloisten hallituspuolueiden vaatimuksesta mietintöön oli pakko lisätä vielä enemmän erinäisiä kirjauksia ”erityisen haavoittuvassa asemassa olevista” ja ihmisoikeuksista. Varsinaiset rajapykälät eivät kuitenkaan näiltä osin liiaksi vesittyneet, mikä oli tärkeintä. Muutenkin noudatin valiokunnan useiden yksimielisesti saatujen poikkeuksellisen kriittisten mietintöjen osalta periaatetta ”antaa niille vähän ihmisoikeus sitä ja tätä -kirjauksia, kunhan itse asia on samalla kunnossa”.
Monet jopa kyseiseen prosessiin ja päätöskokoukseen osallistuneet henkilöt ovat viime aikoina aktiivisesti unohtaneet yllä kuvatun ja pyrkineet korostamaan omaa rooliaan tai esittämään jopa, että hallituksen esitys oli ratkaiseva. Se ei pidä paikkaansa. Hallituksen esitys oli puutteellinen, ja sitä muutettiin hallintovaliokunnassa.
Päätöskokousta seurasi vielä toinen performanssi, jonka tietyt ryhmät ovat myös sittemmin unohtaneet. Hallintovaliokunta päätti mietinnöstä yksimielisesti, mutta kun tulimme pykälien kanssa suureen saliin, vasemmiston, vihreiden ja RKP:n ryhmät hajosivat. Niiden kaikki edustajat eivät voineetkaan hyväksyä mietintöä. Näistä puolueista yritettiin loppuun saakka saada laki peruutettua. Kyseiset edustajat yrittivät äänestää sitä takaisin perustuslakivaliokuntaan – juurikin siksi, että hallituksen esitystä muutettiin hallintovaliokunnassa. Onneksi he hävisivät, ja yhtenä kauniina kesäpäivänä eduskunta äänesti mietinnön ja uusien rajapykälien puolesta.
Raja kiinni! Ja miksei se jo ole?
Hallitus on edennyt uusien rajapykälien pohjalta ja sulkenut raja-asemia ja keskittänyt turvapaikanhakua. Koko rajan sulkeminen ja turvapaikanhaun keskittäminen sisämaahan, minkä siis lainsäädäntö yksiselitteisesti mahdollistaa, ei kuitenkaan mennyt laillisuusvalvojalta läpi. Apulaisoikeuskansleri luki tilannetta turvapaikanhakukysymyksenä ja määritteli, että itärajalla pitää olla tosiasiallinen ja aito mahdollisuus hakea turvapaikkaa. Siis siitä huolimatta, että kyseiset ihmiset eivät ole aitoja turvapaikanhakijoita. Tulkinta perustuu edellä kuvaamaani turvapaikkajärjestelmän laillistettuun väärinkäyttöön, jonka suhteessa nykyaikaan vanhentuneet kansainväliset sopimukset ja ääliöliberaali ja toisenlaiseen maailmaan tehty kansallinen lainsäädäntö mahdollistavat.
Koko rajan sulkemisen sijaan hallitus laillisuusvalvojan arviota noudattaen sulki kaikki muut raja-asemat ja keskitti turvapaikanhaun pohjoiselle ylitysasemalle eli Raja-Jooseppiin.
Jokainen näkee otsallaankin, että kukaan spontaani turvapaikanhakija ei itsestään eksy Raja-Joosepinkaan metsiin, vaan että kyse on yksinomaan tavalla tai toisella avustetusta laittomasta maahantulosta.
Tämäkään toimi ei yllätyksettömästi lopettanut ilmiötä, vaan yhä edelleen Suomi vastaanottaa turvapaikkahakemuksia pohjoisimmalla ylityspaikalla. Venäjä ei lopeta, mikä oli ainakin itselleni kirkkaasti tiedossa alusta asti.
Suomen surkeaa tilannetta ääliöliberaalien laintulkintojen ja vihamielisen Venäjän puristuksessa herran vuonna 2023 alleviivaavat erityisesti kuvat, joissa ”hätää kärsiviä turvapaikanhakijoita” eli nuoria miehiä saapuu rajoille lasten kolmipyöräisiin nojaten ja rajavartijat seisovat sivusta katsoen. Vihollisen toimi, aivan vapaasti ja tervetuloa. Ja heti toisella puolella rajaa on vastassa SPR tarjoamassa miehille nuudelia ja kuumaa mehua ja sellainen lääkäri- ja hoitaja-armeija, jota ei maan sotekriisissä missään muussa paikassa aikoja odottava suomalainen saakaan todistaa. Ja sitten kohti vastaanottokeskusta ja mukavia tuokioita suomalaisen järjestelmän piirissä. Vaikka ukrainalaiset tilapäisen suojelun saajat edestä poistaen.
Kyllä Putinia naurattaa.
Suomalaisia oikeutetusti kuvottaa ja hirvittää.
Mitä seuraavaksi?
Meidän on ensin saatava koko itäraja kiinni. Suomella on lainsäädäntö siihen, juuri tämänkaltaisia tapahtumia varten. Meillä ei ole muita vaihtoehtoja. Mikään kikkailu rajalla ei auta. Uskon, että laillisuusvalvonta tulee ymmärtämään tilanteen kansallisen turvallisuuden näkökulmasta ja mahdollistamaan koko rajan sulkemisen. Mutta mikäli ei, poliittinen päätös on joka tapauksessa tehtävä.
Eikä koko rajan sulkeminenkaan valitettavasti tilannetta välttämättä lopeta. Koska Venäjä ei lopeta. Miksi se lopettaisi?
Sen lisäksi koko järjestelmämme toistaa edelleen vanhaa ideaa, jonka mukaan turvapaikanhakemisen oikeus on kaikkein pyhin ja tärkein. Edelleen näyttää selvästi siltä, että järjestelmä haluaa huolehtia ensisijaisesti vastaanoton sujuvuudesta ja korostaa tähän liittyviä seikkoja, vaikka kaiken huomion pitäisi mennä saapumisen estämiseen ja rajan suojaamiseen. Historian ensimmäisellä perussuomalaisella sisäministerillä on valtava urakka tehtävänään, mutta hän suoriutuu siitä. Koko ajan, askel kerrallaan, päivä ja yksi taistelu kerrallaan. Se ei ole nopeaa, mikä selvästi rassaa kansalaisia, ja ymmärrän sen. Mutta tämän nopeammin ja paremmin asiaa ei voi hoitaa. Hallitus ei makaa laakereillaan. Sisäministeri hakee koko ajan ratkaisuja. Ja pian niitä taas tulee.
Voin vakuuttaa, että tämä on ensimmäinen hallitus koskaan – ja ensimmäinen ministeri koskaan – joka siinä voi onnistua. Tässä maassa asiat eivät mene niin, että ministeri marssii rajalle ja sanoo, että nyt kiinni se ja estäkää kaikki liike, ja sitten se on niin.
Rajan sulkeminenkaan ei riitä
Rajatoimien lisäksi meidän on kyettävä edistämään muutosta, joka mahdollistaa käytännössä sen, että turvapaikkajärjestelmä ei voi koskaan mennä kansallisen turvallisuuden edelle. Hakemusten vastaanottaminen pitää voida kokonaan keskeyttää. Mikäli kansainvälisiä sopimuksia ei kyetä muuttamaan, niiden tulkinnan on merkittävästi muututtava.
Mikään muu ei ole mahdollista. Olemme perverssillä tavalla hyväksikäytetyn järjestelmän vankeja. Se ei ole liikkuvien ihmisten vika; se on tämän sallivien maiden vika. Pelkästään jo globaali demografia ja miljardit tyytymättömät ihmiset Euroopan ulkopuolella takaavat, että mikäli emme kykene muutokseen, meille käy kalpaten.
Monet maat toimivat jo toisin. Ne nostavat kansallisen turvallisuuden ja suvereniteetin ylemmäksi kuin oikeuden tulla ja hakea turvapaikkaa. Toisaalta niiden maahanmuuttopolitiikka voi olla niin tiukkaa, että myöskään vetotekijöitä ei ole. Harva Virosta hakisi turvapaikkaa, kun vieressä siintää Suomi. Kuten sanottua, kaikki liittyy kaikkeen.
Samalla EU on ottanut tavaksi toimia kahtalaisesti – virallisesti sanotaan yhtä, epävirallisesti katsotaan jäsenmaiden välttämättömiä toimia itsensä suojaamiseksi sormien välistä. Suomi vain ei osaa eikä uskalla perinteisesti hyödyntää tätäkään.
Otollinen tilanne
Kun vuonna 2015 olimme samankaltaisessa tilanteessa, lähes kaikki puolueet huusivat tervetuloa. Media huusi tervetuloa. Etujärjestöt huusivat tervetuloa. Pääkirjoitukset ihan vakavasti kertoivat osaajista ja kestävyysvajeen korjaajista. Nyt kukaan ei tee niin. Enkä usko, että tekisi, vaikka liike tulisi lännestä. Tulijat ovat joka tapauksessa samoista maista, samanlaisilla profiileilla.
Presidentti hoiti itärajan tilanteen vuonna 2015. Nyt se ei ole mahdollista, koska yhteyttä Ukrainaa moukaroivaan johtajaan ei ole eikä pidäkään olla.
Lähestyvät presidentinvaalit ovat aiheuttaneet monissa puolueissa ja poliitikoissa vaatimusten koventumista. Koska nössölässy presidenttiehdokas ei saa ääniä kansalta etenkään tällaisessa tilanteessa, jopa vihreä ehdokas vaatii koko rajaa kiinni. Se voi monista tuntua valtavalta opportunismilta, ja sitä se tietenkin onkin, mutta mikäli pidämme katseen pallossa – eli siinä, että haluamme suojella tätä maata – tätäkin opportunismin värittämää hetkeä on hyödynnettävä.
Parlamentaarisesti kovia toimia tukevat lähes kaikki puolueet. Se on erinomaista. Jopa media ryöpyttää hallitusta, joka ei kuulemma saa mitään aikaiseksi. Toinen median tulokulma asiaan on puhdas trollaus ja asioiden vääristely, mutta siinähän ei ole mitään uutta. Tällä kertaa panokset ovat vain vähän liian kovat, koska kyseessä tosiaankin on kansallinen turvallisuus. Vihollisvaltio lukee suomalaista mediaa, ja taas Putin nauraa.
Poliittisesti tilanne on joka tapauksessa otollisempi muutoksille kuin koskaan ennen. Vanhat sosialistit, demlalaiset, kansalaisjärjestöt ja vastaavat eivät tietenkään ole muuttaneet kantaansa ja kertovatkin, että hallituksen toiminta rikkoo kaikkia mahdollisia kansainvälisiä sopimuksia ja eettisiä normistoja, mutta nämä pois lukien mielipideilmasto on varsin hyvä. Parlamentaarinen tuki tai kansan raivo eivät ole koskaan olleet näin voimakkaita sen puolesta, että Suomi tekee kaikkensa ilmiön estääkseen. Tuntuu kuin kaikista olisi tullut persuja. Tätä ei kannata väheksyä. Emme me Natossakaan olisi ilman kansan mielipiteen muuttumista.
Mikäli ja kun akuutti tilanne saadaan tasapainotettua, otollisuus voi lakata nopeasti ja silmät muuttuvat taas sinisiksi ja tarpeet abstrakteiksi. Siksikin on kiire. Täytyy myös ymmärtää, että Venäjä voi käyttää kaikkia mahdollisia häikäilemättömiä keinoja vaikuttaakseen kansalaismielipiteeseen.
Kansalaisilta toivoisin kuitenkin hieman malttia. Nämä asiat eivät etene sormia napsauttamalla. Todellisuus politiikassa tai juridiikassa tai liian monimutkaiseksi kiertyneessä järjestelmässämme ei ole niin yksinkertaista kuin sosiaalisessa mediassa.
Jos tämä sisäministeri ja tämä hallitus eivät siihen nyt pysty, ei pysty kukaan.
Perussuomalaisten puoluekokous järjestetään viikon kuluttua Tampereella. Pohtiessani tulevien puheenvuorojeni sisältöä (ja viivytellessäni niiden kirjoittamista) kävin muistelemassa edellistä kahden vuoden takaista kokousta, jossa minut valittiin puolueen puheenjohtajaksi. Luin ensimmäisen puheenjohtajan linjapuheeni, jonka pidin Seinäjoella 15. elokuuta 2021. Sepä oli hyvin ajankohtainen ja tapahtumia selittävä! En muistaakseni ole sitä aiemmin julkaissut, joten julkaisen sen nyt, lähes kokonaisuudessaan. (Pois olen ottanut silloin edessä oleviin aluevaaleihin ja koronatilanteeseen liittyvät kohdat.)
Kenen kanssa hallitukseen?
Yksi kysymyksistä, joihin perussuomalaisten puheenjohtaja saa jatkuvasti vastata, on, minkä puolueiden kanssa haluaisimme hallitukseen ja minkä puolueiden kanssa emme.
En näe, että perussuomalaisilla on varsinaisia ystäväpuolueita tai sen paremmin sen vastakohtiakaan. Muut puolueet ovat kilpailijoitamme. Teemme yhteistyötä, kun se on kannattavaa ja siitä on saavutettavissa hyötyä. Myöskään hallitukseen perussuomalaiset ei mene ensisijaisesti solmimaan ystävyyssuhteita eikä työn tarvitse olla kivaa.
Perussuomalaista politiikkaa ei ole ohjannut viime vuosina hallitushinku eikä se tule ohjaamaan sitä tulevinakaan vuosina. Mutta ei sitä ohjaa mielestäni oppositiohinkukaan. Ei oppositiossa pidä kynsin hampain roikkua, varsinkaan, jos tavoitteena ovat lainsäädäntömuutokset.
Hallitus on paikka edistää konkreettisia poliittisia tavoitteita – oppositio on paikka kertoa niistä, kerätä niille tukea ja kannatusta. Perussuomalaiset on valmis osallistumaan sellaiseen hallitukseen, jossa se voi edistää tavoitteitaan.
Ja tätäkin on korostettava: ei tietenkään kaikkia tavoitteita yhtä paljon, sillä koalitiohallituksessa puolueet sovittelevat arvonsa ja tavoitteensa yhteen ja tuloksena on hallitusohjelma, jossa jokainen puolue saa edistää jotakin mieluista lainsäädäntöä. Pelkkä hallitusohjelma ei riitä vaan sitä pitää tietenkin myös noudattaa.
Arvot ja ihmiskäsitys
Kun perussuomalaisista on puhe, muut puolueet joskus kuvittelevat, että ne voivat itsekseen määritellä sen, kuinka paljon meidän tulee joustaa tavoitteistamme ja tulla muita vastaan, verrattuna siihen, että niiden pitäisi joustaa omista tavoitteistaan ja tulla meitä vastaan.
Välillä minusta on jopa tuntunut, että tätä keskustelua, esimerkiksi arvojamme koskien, käydään ikään kuin olisimme vajaavaltainen toimija, muiden avunannon ja hyväksynnän varassa. Määrittelyoikeus itseemme, vaikkapa ihmiskäsitykseemme, on annettu muille.
Lähestymistapa on täysin väärä. Perussuomalaisessa arvopohjassa, ihmiskäsityksessä tai tärkeimmissä näkemyksissämme ei ole mitään salattavaa, hävettävää, hämärää tai epäselvää. Olemme kansallismielinen ja isänmaallinen puolue, ajamme realistisesti Suomen ja suomalaisten etua, eikä mitään muuta tehtävää suomalaisella puolueella ja päätöksentekijällä pitäisi ollakaan.
Eikö tämän lähtökohdan pitäisi koskea muitakin puolueita? Sen sijaan, että arvopohja leijuu abstrakteissa yläilmoissa tai on tekoja enemmän kiinnostunut sanoista, joita vahtaa kieli pitkällä virhettä odottaen. Tai että ei kykene sanomaan, kenen puolella maailmassa on tai edes kertomaan, mikä on tärkeintä, mikä ei niin tärkeää ja mikä ei lainkaan tärkeää. Mikä ihmeen arvopohja sellainen edes on?
Minä olen hyvin ylpeä perussuomalaisesta ihmiskäsityksestä ja arvopohjasta, ja toivottavasti tekin olette.
Woken ja canceloinnin vastareaktio
Uskon, että 2020-luvulla vahvistuu entisestään terve vastareaktio, niin Suomen ja suomalaisuuden erityislaatuisuuden kieltämistä vastaan kuin erilaisia identiteettipoliittisia, woke-kulttuuriin ja niin sanottuun ”cancelointiin” liittyviä kehityssuuntia vastaan. Monet ihmiset ovat kyllästyneitä, mutta kaikki eivät uskalla sanoa sitä. Pahimmillaan mielipiteen tai jopa tosiasioiden sanomisesta voi seurata aktivistien organisoima somejahti ja työpaikan tai elannon menetys. Nykypäivän tiedostaminen tarkoittaa sitä, että osaa luetella uusimman kirjainyhdistelmän seksuaalivähemmistöistä tai puhua mahdollisimman ylevästi oikeuksista, ei sitä, että tuntisi ja ymmärtäisi historiaa, korostaisi velvollisuuksia ja vastuuta tai havaitsisi todellisia syy-seuraussuhteita yhteiskunnallisten ongelmien taustalla.
Mitä hyväksytympää on sanoa kannattavansa perussuomalaista arvopohjaa ja tavoitteita, sitä enemmän sitä kannatetaan ja sitä useampi uskaltaa sanoa niin. Meillä on tässä vielä paljon työtä tehtävänä. Kyse ei ole pelkästä politiikasta vaan myös laajemmasta kulttuurisesta muutoksesta. ”Suomi takaisin” ei tarkoita säkkiä päähän; päinvastoin se tarkoittaa sitä, että osaa avata silmänsä ja nähdä tosiasiat ja arvostaa sitä, mitä on saavuttanut.
Meidän pitää tavoitella parempaa kansallista itsetuntoa.
Maahanmuuttopolitiikan tiukentaminen hallituksessa
Olen sanonut, että en itse veisi perussuomalaisia koskaan hallitukseen, jossa emme onnistuisi merkittävästi tiukentamaan Suomen maahanmuuttopolitiikkaa. Tämä ei tarkoita, että maahanmuutto olisi ainoa teemamme tai että vain siinä tavoittelisimme jotakin. Maahanmuuttokysymykset ovat ne, joissa me erotumme vahvimmin kaikista muista puolueista. Me vastustamme maallemme haitallista maahanmuuttopolitiikkaa, eikä tähän ole tulossa minkäänlaista muutosta. Muut puolueet eivät vastusta – en tiedä, onko siihen tulossa muutosta. Monia Euroopan maita huomioimalla näin voisi odottaa.
Tästä syystä maahanmuuttoa on hyvä käyttää eräänlaisena lakmustestinä eli hallitusyhteistyöindikaattorina. Tältä pohjalta olen vastannut myös kysymyksiin mahdollisista hallituskumppaneista. Puolue, joka ei ole valmis kiristämään suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa, ei voi olla perussuomalaisten kanssa hallituksessa.
Haluamme muutoksia niin sanottuun humanitaariseen ja sosiaaliseen maahanmuuttoon. Tavoitteemme on nolla turvapaikanhakijaa, kuten Tanskan sosiaalidemokraattivetoisella hallituksella. Haluamme kiristyksiä perheenyhdistämiseen ja muihin maamme haitallisiin vetovoimatekijöihin. Haluamme tiukennuksia kansalaisuuden saamiseen. Suomen kansalaisuutta tulee arvostaa ja vaalia eikä jakaa kuin ilmaisia ämpäreitä.
Tarkastelemme maahanmuuttoa sen eri puolilta. Siksi haluamme muutoksia myös matalapalkkamaahanmuuttoon. Se ei ole Suomelle keskimäärin hyödyllistä, vaikka niin monet sitä koko ajan ratkaisuksi kuuluttavat.
Väestöpohjan muutokset
Ja kyllä, olemme huolissamme väestöpohjan muutoksista. Esimerkiksi siitä, että noin 15 vuoden päästä Espoossa kolmasosa asukkaista on vieraskielisiä. Suurimmiksi ryhmiksi kiilaavat aasialaiset, pohjoisafrikkalaiset ja Lähi-idästä tulevat. Siitä, että noin vuonna 2053 suomalaiset ovat Espoossa vähemmistö. Olen vakuuttunut, että suurin osa suomalaisista ei pidä tästä kehityksestä. Toinen asia on se, uskaltavatko he sanoa sen ääneen, tietäen, mitä siitä heille seuraa.
Jo pelkästään väestönkehityksellisistä syistä maahanmuuton huomattava rajoittaminen on siis välttämätöntä, sillä tulijat eivät lopu koskaan. Vaikka maahanmuutto jakautuu maahamme hyvin epätasaisesti, vaikuttaa se tavalla tai toisella kaikkien elämään. Se ei siis ole ”yksi asia”, vaan valitettavasti yhä merkittävämmäksi käyvä poliittinen, taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen ilmiö.
Vasen-oikea
Monet haluavat edelleen asettaa meitä johonkin kohtaan oikeisto-vasemmisto-ulottuvuudella. Se on kuitenkin hankalaa, koska toimimme pääosin muulla ulottuvuudella. Kannatamme verorahoitteista hyvinvointijärjestelmää ja turvaverkkoja ja suomalaista työtä. Tekeekö se meistä vasemmistolaisia? Haluamme pienentää paisuvaa julkista sektoria ja priorisoida valtion menoja ja tukea yrittämistä. Tekeekö se meistä oikeistolaisia?
Entä kun emme kannata halpamaahanmuuttoa tai veronmaksajan rahojen lappamista ylikansallisille omistajille? Entä kun hyvinvointivaltiomme ei mielestämme kuulu kenelle tahansa vaan suomalaisille? Mihin suuntaan nämä meitä ohjaavat? Perussuomalaiseen suuntaan.
Oikeisto-vasemmisto-ulottuvuus on monin osin vanhentunut ja käyttökelvoton ohjaamaan sen paremmin käytännöllistä kuin filosofisempaakaan poliittista analyysia.
Talouden ja työntekemisen ongelmat
Suomen taloudellinen tilanne on surullinen, vaikka juuri tällä hetkellä kasvu näyttää korkeita lukemia. Ongelmiamme ei ole aiheuttanut korona. Kestävyysongelmamme ovat kroonisia, eivät epidemian aiheuttamia. Se on vain kärjistänyt niitä. Kärjistymisestä huolimatta hallitus lisäsi julkisia menoja pysyvästi noin 1,4 miljardilla. Karmeimman menolupauksen se teki kuitenkin viime kesänä luvatessaan miljardeja suomalaisten rahaa Etelä- ja Itä-Eurooppaan. Se ei ole pelkkää rahanmenoa, vaan itsemääräämisoikeutemme luovuttamista.
Työntekemisen kannattamattomuus, etenkin alemmilla palkkatasoilla, on yksi maamme merkittävimmistä rakenteellisista ongelmista. Kyse ei ole vain sosiaaliturvan kannustinongelmista vaan ylikireän verotuksen, työmarkkinoiden, yritysrakenteen ja maahanmuuton vaikutuksista.
Menot kasvavat, asioita ei panna tärkeysjärjestykseen. Hyvinvointijärjestelmältämme putoaa pohja, työ ja maksajat.
Kuntatalous on historiallisen kriittisessä tilassa. Alijäämä on jatkuvaa, vaikka hallitus on sitä pyrkinytkin ”koronapaketeilla” peittelemään. Tulot, niin verot kuin valtionosuudet, eivät riitä kattamaan menoja, puhumattakaan hallituksen uusista hankkeista. Olipa kyse sitten terveydenhuollosta, kouluista, poliisista, tiestöstä, mistä tahansa valtion perustehtävästä – me nitkutamme eteenpäin. Samaan aikaan miljardit ovat pikkurahoja jossakin muussa kohteessa.
Työ, työllisyys ja yritykset
Työllisyyden parantaminen on välttämätöntä. Tämä ei ensisijaisesti tarkoita veronmaksajan rahalla tehtäviä työllistämistoimia, jotka kustantavat enemmän kuin hyödyttävät, vaan ennen kaikkea yksityiselle sektorille syntyviä työpaikkoja. Mikään yksittäinen työllisyystoimi, sen paremmin pehmeä kuin kova, ei mene sen edelle, että yritysten on Suomessa välttämätöntä kyetä toimimaan ja kasvamaan. Se, että Suomeen syntyy uutta yrittämistä, yritykset voivat kasvaa, investoida ja palkata työvoimaa, on kaiken perusta. Tämä edellyttää taloudellista kasvua ja järkevää vero-, yritys-, ilmasto-, koulutus- ym. politiikkaa.
Myös julkisella sektorilla on resurssipulaa, esimerkiksi hoitoalalla. Julkiset sosiaali- ja terveyspalvelut ovat rapautuneet eikä uusi hallintouudistus asiaa korjaa. Me emme tarvitse enempää paperinpyörittäjiä ja hiirennapsuttelijoita kuntiin tai virastoihin.
Talouden korjaaminen välttämätöntä
Paisuva julkinen sektori korkeine veroasteineen ei pidemmän päälle sovi yhteen myöskään innovaatioita tuottavan ja uudistuvan yrityskentän kanssa. Löysä ulkomaalaispolitiikka ja luottaminen maahanmuuttoon heikon tuottavuuden matalapalkka-aloilla yhdistettynä avokätiseen sosiaaliturvaan eivät voi toteutua yhdessä.
Valtion menoihin vaaditaan realistinen ja pragmaattinen läpivalaisu. Kaikkien toimien pitää hyödyttää Suomea ja suomalaisia ja viedä maamme kohti parempia aikoja ja uutta hyvinvointia. Palkansaajan tilipussiin verojen jälkeen jäävää osuutta työn tuotosta on nostettava. Työn verotuksen madaltaminen olisi myös yrityksille kaikkein hyödyllisintä, verrattuna esimerkiksi muihin veronalennuksiin. Työn verotuksen alentamisen hyöty kertautuisi siten ostovoimassa, tuotteiden hinnoissa ja työllisyydessä.
Vaikka eurooppalainen talous nyt vetää ennätyskovaa, Suomi ei pääse nosteeseen toivotusti mukaan, vaikka se on elvyttänyt velaksi kahdella kädellä. Lyhyen nousun jälkeen kohtaamme jälleen ne aivan samat ongelmat. Nousu ei korjaa taloutemme ongelmia, mutta sen valossa hallitus voi taas hetken aikaa paistatella.
Ilmasto- ja EU-politiikka
Ilmasto- ja EU-politiikassa on paljon samanlaisia ominaisuuksia – ja useinhan ne tulevatkin samasta lähteestä. Molemmat edellyttävät sitä, että suomalainen veronmaksaja, yritys tai työntekijä, maksaa yhä enemmän, jonnekin muualle. Molemmat edellyttävät, että me luovumme intresseistämme ja päätösvallastamme jonkun korkeamman hyväksi, olipa siitä meille tai edes tuolle korkeammalle mitään varsinaista hyötyä. Molemmissa, ilmasto- ja EU-politiikassa, peräänkuulutetaan kunnianhimoa ja rohkeutta, mutta seuraukset ovat ennalta arvattavia ja valitettavan usein maallemme huonoja.
Koronasta saimme elpymisvälineen. Ilmastonmuutoksesta suunnitellaan saatavaksi sosiaaliväline. Sentään metsiemme kimppuun käyminen aiheutti hieman vastarintaa muuallakin kuin perussuomalaisissa. Joka tapauksessa päätösvaltaa ja rahaa siirtyy ylikansalliselle EU-tasolle. Jokainen uusi väline on liturgian mukaan ”kertaluonteinen” ja ”välttämätön”. Jokainen uusi kunnianhimo, jonka suomalainen maksaa, tulee sellaisen hyväksi, jota ei voi tai on hankalaa mitata.
Olen myös hyvin huolissani siitä, mitä päivä päivältä kiihtyvä ilmastopelottelu maailmanloppua manaavine uhkakuvineen aiheuttaa lapsille ja nuorille. Paniikki ja ahdistus, joita selvästi pyritään tuottamaan, eivät vie asioita oikeaan suuntaan, päinvastoin ne näkyvät mielenterveys- ja muina ongelmina. Järkevä ympäristökasvatus ja esimerkiksi järkevään kuluttamiseen ohjaaminen ovat hyviä asioita, ei se, mitä todistamme joka päivä.
Me perussuomalaiset olemme tässäkin asiassa realisteja, emme ympäristövihamielisiä. Perussuomalainen huolehtii ympäristöstään ja suomalaisesta luonnosta, puhtaasta ilmasta, vedestä ja maasta. Hän arvostaa elinympäristöään ja muiden ihmisten elinympäristöä. Hän myös tietää Suomen elävän metsistä.
Perusasioiden parissa
Ennen kuin perussuomalaisista tuli varteenotettava voima politiikassa, kaikki puolueet muistuttivat enemmän tai vähemmän toisiaan. Kaikki korostivat byrokraattista tai teknokraattista, tietynlaiseen asiantuntemukseen pohjaavaa näkemystä politiikasta, johon ei juuri kuulunut konfliktia eli arvojen ja tavoitteiden ristiriitaa tai erilaisia intressejä. Oikeanlaisia päätöksiä oli mahdollista saada aikaiseksi oikeanlaisen tiedon varassa, ja eri puolueiden edustajat puhuivat samanlaista ammattikieltä ja olivat useista asioista yhtä mieltä. Lähes kaikki olivat sitä mieltä, että heidän edustamansa liberalismi ei ole ideologia vaan totta, ainoa mahdollisuus, historian voittaja. Kansalaisten kiinnostus politiikkaa kohtaan heikkeni. Enkä syytä heitä.
Perussuomalaiset ei puhu politiikan ammattikieltä. Puhumme suomea ja usein nimemme mukaisesti perusasioista. Me olemme vaihtoehto muille puolueille. Nekin ihmiset, jotka eivät meitä tai ajatuksiamme kannata, yleensä osaavat kertoa ainakin joitakin tavoitteitamme. Emmekä ole tarvinneet tähän konsultteja tai viestintätoimistoja.
Valitettavasti poliittinen apatia nostaa jälleen päätään. Ei samoista syistä kuin muutama vuosikymmen sitten, vaan siksi, että ihmiset eivät enää usko voivansa vaikuttaa mihinkään äänestämällä tai osallistumalla politiikkaan. Mikään ei kuitenkaan muutu, kaikki on aina samaa, nämä ihmiset sanovat.
1970-luvulla useat puolueet kilpailivat siinä, mikä niistä on vasemmistolaisin ja mikä eniten rähmällään. Nähtiin vasemmalta ohi -ohituksia.
2020-luvulla kilpailu on samantyyppistä, mutta se ei tapahdu vasemmisto-oikeistoulottuvuudella. Puolueet kilpailevat siitä, mikä niistä on idealistisin, liberaalein ja globalistisin – erotuksena kansallismielisestä ja realistisesta, jota me edustamme.
Isot ilmiöt vai pienten asioiden näprääminen
Muiden puolueiden edun mukaista on myös asioiden säilyttäminen ja muuttaminen mahdollisimman vähän. Ne haluavat, että asiat pysyvät samoina. Kehitysmaista saapuva maahanmuutto on vääjäämätöntä, ja siirtolaisten määrän pitää kasvaa. Julkisen sektori paisuu, koska aina keksitään uusia menoja; eihän se ole vaikeaa. Valtion ja kuntien pitää osallistua koko ajan mitä useampiin asioihin. Suomalaisen on maksettava enemmän veroa, jotta valtion lonkerot pysyvät voimakkaina. Meidän itsemääräämisoikeuttamme tulee vähitellen antaa muualle, koska tämäkin on vain kehitystä ja hyväksi meille. Meidän tulee olla yhä enemmän kiinni Euroopan unionissa, koska mitäpä me suomalaiset ilman Brysseliä osaisimme tehdä. Ja niin edelleen.
Puolueet, jotka kutsuvat meitä jämähtäneiksi, eivät itse halua muutoksia. Ne kyllä koko ajan vaativat jotakin, mutta jos katsotte mitä, huomaatte, että ne käyttävät eniten energiaa aivan toissijaisiin asioihin, pieneen näpräilyyn. Tie, joka johtaa paitsi hyvinvointijärjestelmämme loogiseen kaatumiseen paisuvien menojen ja kutistuvien tulojen seurauksena, myös maamme osaksi vääjäämätöntä EU:n monikulttuurista, turvatonta sekamelskaa, on heidän valintansa ja tällä tiellä he itsepintaisesti haluavat Suomen pitää. Siksi mikään ei muutu.
Me voimme vaikuttaa asioihin, jos olemme riittävän vahvoja. Me emme voi tehdä mitään, jos meitä ei äänestetä. Asioihin vaikuttaminen ei aina tai edes yleensä etene suoraviivaisesti. Kovaäänisin huuto ei useinkaan ole strategisesti järkevintä, vaikka tavoite olisi oikea. Muutokset ovat hitaita, ne vaativat osaamista, kykyä, tietoa, oikeita ihmisiä monessa eri paikassa, ja syvää, vahvaa perussuomalaista näkemystä.
Tämä ei kuulosta populismilta eikä se sitä olekaan. Uskon populismiin ainoastaan silloin, jos sillä tarkoitetaan kansan kannatusta ja tukea, erotuksena esimerkiksi sille, että puolueen taustalla häärii erilaisia etujärjestöjä, jotka avittavat agendan edistämistä rahalla ja suhteilla. Sellaista häpeilemätöntä populismia karsastan, joka pyrkii vain äänten ja suosion kalasteluun erilaisin katteettomin lupauksin tai silmänkääntötempuin.
Realismia ja visio
Olen maininnut moneen kertaan realismin. Se ei ole pelkkää tosiasioiden ymmärtämistä eikä niille ikään kuin alistumista. Juuri sellaiset asiat, joita muut väittävät kuin luonnonvoimiksi, ovat niitä, joihin me haluamme puuttua.
Realismin lisäksi politiikassa tarvitaan visio. Minulle se on yksinkertaisimmillaan hyvinvoiva ja vapaa Suomi, jossa vapaa kansalainen rakentaa itse oman visionsa. Suomalainen ei tarvitse hallintoruhtinaita kertomaan, mitä heidän tulee haluta, tavoitella, syödä, missä asua, miten elää, mihin uskoa, mitä sanoja käyttää. Hän osaa päättää sen itse. Suomen valtion tärkein tehtävä on huolehtia kansalaisten turvallisuudesta ja perustavanlaatuisesta hyvinvoinnista, ja hyvinvointijärjestelmämme tukea ja auttaa ja suojella niitä suomalaisia, jotka eivät siihen itse, syystä tai toisesta, pysty.
Perussuomalaisuuteen liittyy vahvasti ajatus siitä, että hyvän ja oikean saamiseen liittyy myös vastuu ja velvollisuus. Emme pidä ihmisistä, jotka takki auki ja käsi ojossa tulevat vaatimaan meiltä maksamista, hyväksyntää tai heidän näkemyksilleen alistumista. On oikeuksia, mutta niitä ei ole ilman velvollisuuksia. Ylipäätänsä Suomessa puhutaan aivan liian vähän velvollisuuksista. Oikeuksiahan kaikki osaavat tarvittaessa keksiä. Perussuomalaiset muistuttaa mielellään, mitä se vaatii ja edellyttää, että meillä olisi turvallista, yhteiskunnallista keskinäistä luottamusta ja ihmisistä huolehtiva hyvinvointijärjestelmä.
14.8.2021 Seinäjoki, Puoluekokous 2021. kuva Matti Matikainen
dust/bones/politics 