tutkimus

Media ja liberaali moraali. Osa 5: Onko moraalinen tasapainoilu mahdollista?

/ Riikka / Jätä kommentti

Kirjoitussarjan osa 1, osa 2, osa 3, osa 4.

Liberaali media tuottaa liiaksi oikeamielistä moraalia, joka nojaa tietynlaiseen käsitykseen hyvän ja edistyksellisen ihmisen olemuksesta. Oikeamielinen moraali on hyvin suljettu kokonaisuus: se toimii muurina, joka vangitsee sisäänsä ennalta määrättyjä näkökantoja ja estää sekä yksilöiden moraalisen autonomian että harkintaan ja tarkoituksenmukaisuuteen pohjaavan rationaalisuuden – se toimii siis oikeasti liberaalisen eli vapaan ihmisen arvojen vastaisesti. Koska oikeamielinen moraali on ideologiaa, se tarvitsee avukseen politiikkaa, emootioita, oikealla tavalla esiintymistä, tiettyjen sanojen diskursiivista voimaa ja normitusta, jatkuvaa ennakoivaa määrittelyä siitä, mikä tai kuka on hyvä, mikä tai kuka ei – juuri tällaisten asioiden parissa journalismikin luontevasti viihtyy.

Tällainen eleisiin ja vaikutelmiin keskittyvä liberalistinen politiikka, kuten myös populististen liikkeiden esiintulo, leimaa tietysti laajemmalti vauraita jälkiteollisia yhteiskuntia eikä Suomessa sikäli tapahdu mitään poikkeuksellista. Perussuomalaisten aiheuttama poliittinen impulssi – tai sen jatkuminen – on saanut aikaan muutoksia paitsi muissa poliittisissa toimijoissa myös journalismissa. Erityisesti tämä näkyy ehkä maahanmuutosta keskusteltaessa: erilaisia näkökulmia asiaan on runsaasti tarjolla ja naiivia leimaamista tai perustelematonta paheksuntaa tapahtuu entistä harvemmin.[1] Kysymys ei tietenkään ole siitä, että yksi puolue olisi tässä tai muussa asiassa enemmän oikeassa kuin muut, vaan siitä, että politiikka on saanut uutta sisältöä ja konkreettisia vastakkainasetteluja – aiempien konsensushetkien vallitessa saattoi toisinaan jopa unohtaa, että politiikassa on kyse kilpailevista arvoista, intresseistä ja maailmankuvista. Lienee demokraattisesti tervehdyttävää, että ne vakaan järjestelmän puitteissa pääsevät esille. Utopia edistyksen harmoniasta ja ”dialogin” ja järkeilyn kyvystä tuottaa oikeanlaista politiikkaa on ainakin hetkellisesti löytänyt vastustajansa.

Syvällisempi huoli journalismin tarjoamasta arvojen mustavalkoisuudesta ei silti ole poistunut. Liberalistisen moraalin ja ”logiikan” opponentin täytyy sijaita muualla kuin puoluepoliittisissa, uskonnollisissa tai alueellisissa linjoissa. Koska moraalissa ei lopulta ole puolueetonta järjestyksenasettelua, siihen liittyvät oikeuden ja totuuden kysymykset ovat ratkaisemattomia, myös kantaaottavalle journalismille.

Oleellisempi kysymys ehkä onkin, miksi media velloo ratkaisemattomien ja ei-faktuaalisten moraalikysymysten parissa? Haluaako valtiomahti uudeksi jumalaksi vai ovatko herkkuaiheet vain kuluttajia huumaavaa yksinkertaistettua todellisuuden valikointia? Ilman yksinkertaisia vastauksiakin lienee joka tapauksessa selvää, että niin kutsuttu medialisaatio eli median läpitunkeva vaikutus yhteiskuntaan ja kulttuuriin (esim. Krotz 2009) sisältää myös moraalisia ulottuvuuksia. Toisaalta samalla kun suomalainen poliittinen kenttä on viime vuosina muuttunut moninaisemmaksi, on poliittisille toimijoille tullut helpommaksi vastustaa suoranaista median omalle logiikalle alistumista: moraalinen konsensuskin säröilee, ainakin joissakin asiakysymyksissä. Silti vahvasti keskittynyt mediamme on edelleen huomattavasti liberaalimpi kuin ympäröivä yhteiskunta – liberaali määriteltynä kuten edellä.

Erilaisista poliittisista ja moraalisista käsityksistä täytyy voida tuottaa journalismia. Yleisenä ideaalina voitaneen pitää mahdollisimman monipuolista ja hajautettua mediatodellisuutta, siitäkin huolimatta, että tämä erityisesti Suomessa lienee melkoista toiveajattelua. Kysymys on yhtä paljon pluralistisen demokratian yleisistä periaatteista kuin journalismista. Toisaalta näkemys on tietyllä tapaa hyvin elitistinen olettaessaan kansalaisten olevan informoituja ja kyvykkäitä, erilaisten tietojen liikenteissä taitavasti suunnistavia mediakuluttajia.

Edelleen näkemys on ongelmallinen siksi, että demokratian periaatteet eivät liene ne merkittävimmät mediakenttää ohjaavat tekijät. Politiikan ja median tutkija Jesper Strömbäck (2008) huomauttaa, että nykyaikaisen valtamedian haaste on juuri siinä, että se sijaitsee poliittisen ja taloudellisen järjestelmän välissä; itsenäisyys politiikasta lisää yleensä kaupallisuutta ja päinvastoin. Jos politiikkaa ja taloutta molempia pääasiassa ohjaa samantyyppinen ideologinen ”moraali”, ei medialta ehkä voi odottaa vahvaa kriittisyyttä. Ehkä sittenkin on tarpeen palata yksittäisiin toimittajiin: olisiko mahdollista ja järkeenkäyvää toivoa keskenään mahdollisimman erilaisia toimittajia ja heille vielä erityistä kykyä asettua välittömän mukavuusalueensa arvojen ulkopuolelle? [2]

Moraalikäsityksiä ei lopulta voi tasapainottaa, sillä yhden hyväksyminen tarkoittaa yleensä toisen vastustamista – tämä jo itsessään on liberaalin dialogi-ihanteen vastaista. Journalismissa kuitenkin muunlaiset objektiivisuuden ilmentymät, kuten tosiasiallisuus, tasapuolisuus, läpinäkyvyys ja reiluus ovat kannatettavia. Moraalisen ohjailemisen sijaan monipuolisuuden ihanteeseen pitäisi pyrkiä, niin lyhyen tähtäimen erilaisten näkökulmien tasapainotuksella kuin pitkän tähtäimen laajemman yhteiskunnallisen tarkastelunkin kautta. Tiedonvälitykseen ja vastaanottamiseen liittyy se paradoksi, että mitä helpompaa se nykypäivänä näennäisesti näyttää olevan, sitä vaikeampaa se tosiasiassa on. Yhtäältä voidaan väittää, että kriittinen (ja keskiluokkainen) medianseuraaja joka tapauksessa tarkastelee useita tiedonlähteitä, näin ollen siis itse ”tasapainottaa” tietoa. Eliitti- ja valtamedia ei silti voi käpertyä heijastelemaan epädemokraattisesti yhtä totuutta, vallankaan kun ympärillä olevan yhteiskunnan arvot ovat paljon moninaisemmat. Avoimuuden, moniäänisyyden ja kriittisyyden ihanteiden pitäisi leimata journalistista työtä muutenkin kuin retorisella vetoavuudellaan tai liikkeenjohdollisina kikkoina. Sanojen, muoti-ilmiöiden, itsestäänselvyyksien ja politiikan taakse median tulisi katsoa, ei elää niistä.

Mikäli siirrymme mediasta poliittisen ja muun kommunikaation areenana takaisin yhteiskunnan tasolle, jossa yksilöt tuottavat ja rakentavat näkemyksiään, kanssakäyvät, tekevät päätöksiä ja osallistuvat moninaisiin ilmiöihin ja prosesseihin, vaikuttaa selvältä, että yksiselitteisten päätelmien tekeminen yksilön tai yhteiskunnan moraalin suunnasta ja olemuksesta on yhä vaikeampaa. Yleisesti ottaen sen yrittäminen – ja yritelmien haastaminen – ei kuitenkaan ole tarpeetonta, päinvastoin. Huolimatta sekulaarista rationaalisuudesta ja pirstaloituneista ja monimutkaisista identiteetin rakenteista ja konteksteista tarraa ihminen vastakin johonkin, kuuntelee, seuraa, omaksuu, kyseenalaistaa. Yksi näyttää varmalta: olipa moraali postmoderniksi väitetyllä aikakaudellamme hukassa tai ei, harva sitä haluaa ensisijaisesti aamun lehdestä etsiä.

 

[1] Pelkästään ”erilaisten” näkökulmien mukaan tuominen ei riitä, vaan niiden välillä täytyy osata tehdä analyysia. Maahanmuuton yhteydessä haasteet ovat suuret, kuten Polson & Kahle (2010) BBC:n maahanmuuttouutisointia koskevassa artikkelissaan tuovat ilmi.

[2] Tällaista henkilökohtaisten vääristymien lähteitä vastaan taistelevaa ja siten ”itseohjautuvaa” journalistia kannattaa muun muassa mediatutkija Brent Cunningham (esim. 2003).

 

Lähdeluettelot saa pyytämällä.

Maahanmuutto, populistit ja väärät viholliset

/ Riikka / Jätä kommentti

Maailmalla, hiukan Suomessakin, on viime vuosina nähty yhä enemmän valtavirrasta ponkaisevia kriitikoita, jotka tunnistavat yhteiskuntien ongelmia, ehkä jopa tunnustavat monikulttuurisuuden vikoja, mutta eivät kuitenkaan pääse puusta pitkään. Heidän järkensä on usein sen verran säkenöivää, että poliittisista mieltymyksistään huolimatta he eivät voi allekirjoittaa kaikkein mielettömimpiä oikeamielisten liberaalien väitteitä ja näkemyksiä.

Muutama viikko sitten julkaistiin Euroopan parlamentissakin näkyvyyttä saanut (ks. Halla-ahon kirjoitus tilaisuudesta) eurooppalaista maahanmuuttopopulismia luotaava teos, jossa tehokkaasti sekoitetaan niin kutsuttua teoriaa politiikkaan ja ”yleisesti hyväksyttäviin” tosiasioihin. Tässä ei toki ole mitään ihmeellistä, sillä onhan suurin osa akateemisesta aihepiirin virallisesta ”tutkimuksestakin” samanlaista. Bloggaukseni aiheeseen kirja liittyy sikäli, että myös tämän teoksen profiilia nostamaan on saatu muutama luonnehdintaani sopiva henkilö. Jokunen järjen valo keskellä eufemismeja ja kiistatonta ideologista paukutusta.

Näiden kriitikkojen mukaan yhteiskunnissamme todella on ongelmia, joihin valtavirtapoliitikot eivät useinkaan puutu – ”populisteja” versoaa siis ainakin osin oikeutetusti, koska nämä ongelmat tarjoavat väylän kerätä lyödyn kansan mandaattia. Lähtökohta siis on kuin onkin täysin toisensuuntainen kuin ytimeltään palavilla liberaaleilla, joiden mukaan mitään ongelmia ei edes ole – paitsi rasismi, yhdenvertaisuuden puute, epätasa-arvo sekä ilkivalta ihmisoikeuksia vastaan – ja maahanmuuttovihamieliset ryhmittymät sikiävät lähinnä saatanasta.

Halla-aho mainitsi tekstissään, että julkistuksessa kuultiin myös maltillisia alustuksia. Vaikka hän ei tarkemmin kerro, uskon yhden ”varsin hyvän” alustajan olleen brittiläinen Kenan Malik. Malik kuuluu juuri tekstin alussa luonnehtimiini henkilöihin. Muun muassa hänen monikultturismin ja sananvapauden rajoitusten vastaiset kritiikkinsä ovat usein loistavia – erityisesti hän on perehtynyt Salman Rushdie’n tapaukseen. Hän eroaa monista myös erinomaisella kielellään, joka on erittäin selkeää ja tarkkaa. Hän ei pelleile monimerkityksellisyyksillä eikä kikkaile sanaleikeillä, kuten (oikeamielisillä ja pirun fiksuilla) akateemisilla ajattelijoilla yleensä tapana on.

One way in which people have felt this change is as a crisis of political representation, as a growing sense of being denied a voice, and of political institutions as being remote and corrupt. The sense of being politically abandoned has been most acute within the traditional working class, whose feelings of isolation have increased as social democratic parties have cut their links with their old constituencies. (Malik, Preface, European Populism and Winning the Immigration Debate)

Kuitenkin jälleen – niin Malikin kirjaan kirjoittaman luvun kuin hänen tilaisuudessa pitämänsä alustuksen perusteella – hän vain kuvailee. Hän kuvailee tosiasioita, jotka ovat kaikkien nähtävillä. Jos akatemiassa tai akateemisen ajattelun ylätasoilla edes deskriptiivinen yhteiskuntien analyysi olisi yleistä (ja sallittua), hänen kirjoituksessaan ei olisi mitään ihmeellistä. Mutta siinä on, koska se on hänen kaltaiselleen akateemisesti suuntautuneelle kriitikolle ja ajattelijalle ja ennen muuta edustamalleen rintamalle niin harvinaista. Olemme tottuneet näkemään lähinnä vain yhdenlaisia älyä käyttäviä kriitikoita.

European societies have in recent years become both more socially atomized and riven by identity politics. Not just the weakening of labour organizations, but the decline of collectivist ideologies, the expansion of the market into almost every nook and cranny of social life, the fading of institutions, from trade unions to the Church, that traditionally helped socialize individuals – all have helped create a more fragmented society. (Mt.)

Oman kokemukseni mukaan akatemiassa liberalismin kritiikki on niin harvinaista, että monesti tukea löytääkseen on jopa tehtävä kyseenalaisia lähestymisiä. Joskus muun muassa hyvin ääreellisestä poststrukturalistisesta kritiikistä saattaa löytää yhtymäkohtia siihen, mitä itse tarkoittaa, vaikka tieteellinen metataso – poliittisista ideaaleista puhumattakaan – on täysin poikkeava. Noin yleisesti liberalismi on tuettua niin vasemmalta kuin oikealta, keskeltä ja ytimestä. Jos joku käytännön politiikan sektori – kuten maahanmuutto – otetaan leikkiin mukaan, syntyy mitä varmemmin ennalta hämmennettyä arvopuuroa.

So, how do we challenge the populists? First, we need to stop being so obsessed by the parties themselves, and start dealing with the issues that lead many voters to support them. (Mt.)

Mutta Malik ei pääse pitkälle kuvailustaan. Hän ei ensinnäkään ole maahanmuuttokriitikko, hän on monikulttuurisuuskriitikko. Tässä tapauksessa merkittävä ero on siinä, että hän vastustaa valtion toimia pönkittää erilaisia sisäänpäin kääntyneitä kulttuurisia omainaispiirteitä. Hän on ennen muuta kosmopolitanisti, valtioon ja uskontoon epäluuloisesti suhtautuva rationalisti, joka uskoo vahvasti yksilöön – tässä siis vankkaa valtavirtaa. Yksilön edelle ei voi tulla mikään kansakunta, uskonto, rotu tai muu määräävä tekijä. Parasta olisi, jos yksilöt saisivat itse päättää kaikesta, ilman turhia hierarkioita tai valtaerotteluja, kuten valtioiden välisiä rajoja.

Engaging with the concerns of potential UKIP or FN voters, rather than simply dismissing them as racists, does not mean, however, caving into reactionary arguments or pandering to prejudices. It means, to the contrary, challenging them openly and robustly; challenging the idea, for instance, that immigration is responsible for the lack of jobs and housing, or that lower immigration would mean a lower crime rate, or that Muslims constitute a social problem for the West. (Mt.)

Malik väittää, että maahanmuuttokritiikki rakentuu politiikan ja talouden jo hylkäämien ihmisten kokemalle neuvottomuudelle ja epätoivolle, joka sitten kanavoituu populistipuolueiden kautta shokiksi demokratiaan. Tulkinta ei voi ollakaan mikään muu, kun lähtökohtainen ajattelu perustuu yksilökeskeisyydelle ja valtioepäluulolle. Mutta kuinka suureksi ”populistien” kannatuksen täytyy Euroopan tasolla nousta, että tästä lempilapsesta on luovuttava?

Talouden ja maahanmuuttopolitiikan välillä on ristiriitainen pakkoliitto. Globaalitalousideaali ja sitä kumartava ”tehokas valtio” tarvitsevat välttämättä halpaa maahanmuuttajareserviä, mutta samalla kun kasvu supistuu ja maahanmuuttajareservi yhä kasvaa, yhteiskunnan poliittinen ja sosiaalinen sietokyky alkavat kohdata rajojaan. Liberaali suvaitsevaisto on aivan oikeassa valistaessaan meitä, että ei se ole maahanmuuton vika, että talous sakkaa. Ajatus on tietysti liian yksinkertainen itsessään, vaikkakin pintapuolisesti totta.

Finally, we need to establish new social mechanisms through which to link liberal ideas about immigration and individual rights with progressive economic arguments and a belief in the community and the collective. Those who today rightly bemoan the corrosion of collective movements and community organizations often also see the problem as too much immigration. Those who take a liberal view on immigration, and on other social issues, are often happy with a more individualized, atomized society. (Mt.)

Liberaali koneisto yskii, mutta se on vain pieni köhä. Kun tästä – populisteista – on päästy yli, koneisto taas toimii, näin ajatellaan. Kerrotaan niille edelleen rauhallisesti, että työpaikkojen menetys ei johdukaan maahanmuuttajista. Ja eihän se johdukaan! Mutta kuka niin väittikään?

Kyllä, aivan kuten Malik kertoo, maahanmuutto on monin paikoin täysin väärä vihollinen arvioitaessa nykymaailman ja yhteiskuntiemme ongelmia. Se ei myöskään Suomessa ole tärkein syy sille, että hyvinvointiyhteiskuntamme korahtelee, työttömyys kiehuu ja ihmisiä ottaa päähän. Sen sijaan aika moni näistä asioista kyllä liittyy toisiinsa – ilmiö määräytyy kehämäisesti. Malikilta yritin itse kysellä juuri tästä (kommentti blogitekstissä):

Yes, I agree that immigration is a wrong enemy if we want to understand the phenomenon at large. But then, what is the real – acceptable and (liberally) legitimate – cause for the aforementioned social and economic problems and challenges? I regard immigration not as a separate or detached issue – neither as the only cause of problems nor as a great solution to them – but a necessary and integral part of these “global” or “post-something” negative phenomena. (I’m not saying there are no positive effects)

Politics which is detached from the “left behind” needs immigration, desperately – it is fed, amongst other things, by immigration. Economy that is global and borderless requires cheap labour – immigration and specifically a right kind of immigration. Elites and middle classes need new under classes to retain and strengthen their position, both pragmatically and ideologically.

Minulla on tapana tehdä selväksi anglomaailman edustajille, että Suomi ei ole sellainen liberaali onnela, jossa kukin voisi tulla toimittamaan omillaan mitä tahtoo, vaan että täällä – kiitos siitä – on ainakin tavattu arvostaa valtiota, joka tasaa tuloja ja arvoja ja pitää heikoista huolta. Ja että tällä asialla tahtoo olla maahanmuuton kanssa paljonkin tekemistä, sillä universaali ihmisoikeusläppä/universaali talousläppä ja valtiomme rahoitusmalli sopivat yhteen usein hyvin huonosti. Ehkä Somalia kestäisi rajojen avaamisen, Suomi ei – ja harvemmin idealisteja edellinen mihinkään suuntaan liikuttaakaan. Mutta ei tarvitse mennä globaaliin etelään asti.

Esimerkiksi Viron sosiaaliturva on ulkoistettu Suomeen vähintään yhtä kattavasti kuin rakennusalan työntekijätkin. Mutta en minä virolaisia rakennusmiehiä tai afrikkalaisia siivoojia kritisoi tätä kritisoidessani:

Furthermore, the contest within societies and between them – dictated and demanded by markets, neoliberalist policies and “efficient” states – is very much kept alive and kicking with the help of compliant and resilient immigrants. In traditional welfare states (like here in Finland), the state is practically giving benefits to many firms because the money they pay for their immigrant workers is a way below the national social standard – people get too little salary to live here. If you criticise this, are you criticising immigration or market economy or just poor terms and conditions of employment within the cleaning branch (for instance)?

Kysymykseni kuuluu: mikä sitten on syy? Vasemmistolaisesti suuntautuneille vastaus on aina helppo: talous ja rahanvalta – ja tälle ratkaisuksi ehdotetaan rahan liikkuvuuden säätelyä ja ihmisten liikkuvuuden vapauttamista. Liberaali idealismi ja talouden (uus-)liberalismi kohtaavat toisensa ja keskinäisestä kaunastaan huolimatta huomaavat olevansa yhteinen rintama.

Tappava cocktail syntyy siis useasta tekijästä: globaali talous, liberaali oikeamielisyys, vasemmistolainen tukipolitiikka ja hyvä valtio, poliittinen teknokratia ja kaikkien yhteiset harhat.

Hence, if immigration is not a good explanation, what is? What is the root cause that dissenting politicians and citizens are allowed to point at? Global capitalism or what?

I often very much like your analyses. But sometimes I’m a bit baffled – what comes after the critique? What is your alternative, what do you suggest? I understand that you oppose multiculturalism as a directive ideology but again, it is only one element of the whole issue. Even if we didn’t have multiculturalism, many of its problems would remain. Even if we didn’t have “populists” who blame immigration, we would have these problems. They are not here accidentally, they have been made, systematically or otherwise.

Kokonaisvaltaisuuden harhalla kuorrutetut kuvaukset ovat täysin turhia ilman suuntaa, toimenpiteitä tai näkökulman ottamista. Pallon heittelyä ilmaan, hauskaa ajanvietettä, ei muuta.

The transformation of societies and states is a multidimensional and complex matter to discuss and analyse, but one has to start somewhere. Immigration is a relevant part of this complex – even if it’s not the main part, nor the cause, it needs serious examination, both within the national and global frameworks. It’s a pity if “populists” are the only ones to do that.

Kun aloin pohtia vakavissani maahanmuuttoasioita joskus reilu kymmenen vuotta sitten, olin aivan liian kiinnittynyt politiikkaan ja ideologiaan. Tiesin koko ajan, että joku tästä kuvasta puuttuu. Idealisteille nauraminen ei pidemmän päälle hyödytä, vaikka he täällä pohjolassa eivät olekaan pikkutekijöitä. Kun pääoma ja sailasvartiaiset sitten alkoivat puhua kovempaa ”maahanmuuttoetiikkaa” kuin olin yliopiston seminaareissakaan kuullut, kuva vähitellen täydentyi. Hyvät, pahat ja rumat ovat todellakin löytäneet toisensa. Kritiikistä se tietysti on tehnyt entistä vaikeampaa, kun pitää hyökätä monella rintamalla ja kaikilla on käytössä erilaiset aseet.

Media ja liberaali moraali. Osa 3: Naisen oikeus ja abortti

/ Riikka / Jätä kommentti

Kirjoitussarjan ensimmäinen ja toinen osa.

Abortti ei kuulu suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön. Aika ajoin se nostaa päätään, kuten viime eduskuntavaalien jälkeisten hallitusneuvottelujen yhteydessä ja myöhemminkin kristillisdemokraattien toimesta, mutta vahvaksi teemaksi sitä ei voi väittää. Niinpä se ei journalistisestikaan ole mikään kuuma aihe, vaikka onkin – sukupuolineutraalin avioliiton ohella – ”yksinkertaisuudessaan herkkuaihe medialle” (HS 1.4.2011). Abortin varsinainen vastustaminen, esimerkiksi yhdysvaltalaiseen konservatiiviseen ja/tai uskonnolliseen pro-life-tapaan (joka se kyllä on hyvin uutisoitua), on Suomessa harvinaista: muutamien yksittäisten poliitikkojen lisäksi sitä löytää lähinnä marginaalisista kansalaisjärjestöistä ja sosiaalisesta mediasta. Aborttia kannattava (pro-choice) näkökulma on niin itsestään selvä, että sitä ei ole erityisesti syytä tuoda esille.[1] Naisen ja sikiön välinen moraalinen oikeuskonflikti on ratkaistu aukottomasti jo perustuslain tasolla: ihmisestä tulee perusoikeuksien haltija syntymän hetkellä. Suomi ei juuri eroa monista muista, sekulaareista, naisten oikeuksia arvostavista länsimaista.

Ehkä näin ollen myös suomalainen journalismi lähestyy aborttia lähes poikkeuksetta naisen ja naiseuden kautta raamittamalla. Teeman pohjustus tapahtuu kahdella tavalla: esittämällä, että abortti on moraalisesti naisen asia ja/tai että se on oikeudellisesti naisen asia. Kun asiasta puhutaan ihmisoikeusteemana, täyttyvät molemmat vaatimukset usein samanaikaisesti. Vain oikeudellisena kysymyksenä abortti, tekona tai toimena, on usein neutralisoitu, siltä on poistettu sen moraaliset ja valintaan liittyvät ulottuvuudet. Teeman pohjustus tapahtuu tällöin usein lääketieteen kautta, asia medikalisoidaan ja puheoikeus on lääkäreillä – asian kehystys naisen kautta ei silti muutu, vaan tämän oikeuksia ja mahdollisuuksia lähestytään lääketieteen kautta.

Kun aborttia lähestytään moraalikysymyksenä, ei naiseuden kautta kehystäminen tarkoita, että esimerkiksi alkio/sikiö olisi täysin ”näkymätön” – päinvastoin, siihen liitetään usein huomattavia tunteita, tosin yleensä epäsuorasti ja mainitsematta sanaa alkio/sikiö/lapsi. Nämä tunteet tai merkitystä kantavat yhteydet eivät sisällä eettisiä tai moraalisia merkityksiä. Se, että aktiivisella toimella päätetään elämä, on harvoin esillä. Sen sijaan päätöksen kivuliaisuuden (naiselle), vaikeuden ja ”suuruuden” (naisen elämässä) kuvaukset ovat yleisiä. Toisaalta abortin puolustus melko toissijaisilla, jopa absurdeilla, perusteilla on tyypillistä: tutkimukseen vedoten abortin sanotaan esimerkiksi olevan mielenterveydellisesti turvallisempaa kuin ensisynnytys.[2] Toisaalta kansainvälisesti huomattavaa julkisuutta saanut toinen tutkimus, jossa vastasyntyneen surmaamista pidettiin moraalifilosofisesti yhtä oikeutettuna kuin aborttia, ei Suomessa saanut kovin merkittävää huomiota (ks. TS 2.3.2012).

Abortti nousee mediaan selvästi puoluepolitiikan kautta ja tällöinkin lähes yksinomaan kristillisdemokraattien toimesta, perussuomalaisten usein kannattaessa (esim. HS 9.11.2012, 23.11.2012). Kristillisdemokraatit pyrkii kehystämään abortin moraali- ja vakaumuskysymyksenä, minkä lehdistö (ja muut puolueet perussuomalaisia lukuun ottamatta) vastaavasti kumoavat.

Poliittismoraalinen tila, jossa aborttia voi vastustaa, on hyvin kapea: kristillisdemokraattien yleinen abortin vastustaminen on julkisuudessa lieventynyt keskusteluun vakaumuksellisen lääkärin oikeudesta kieltäytyä abortin suorittamisesta. Tätä kapeaakin moraalikysymystä media lähestyy lähes yksinomaan poliittisesti (vrt. HS 24.2.2013), ja puheenjohtaja Päivi Räsäsen ”arvokonservatiivinen” rooli nähdään tällöin etukäteen määritetyssä valossa. Suomalaisen median haastattelema hoitohenkilökunta ei kannata vakaumuksen perusteella taattavaa oikeutta kieltäytyä abortin suorittamisesta, esimerkiksi koska ”jonkun se on tehtävä” (HS 24.2.2013). Toisaalta lääkärit voivat mediassa sanoa, että ongelma – mikäli abortissa ongelmaa on – on ”sosiaalisin perustein tehtävät abortit” ja että näiden ”viikkorajaa voisi laskea” (mt.). Moraalisin ja poliittisin perustein aborttikeskustelussa toimivien ei anneta puuttua sosiaalisin syin tehtäviin abortteihin.

Kun aborttia koskeva journalismi heijastelee politiikan kentällä tapahtuvia ilmiöitä, moraalinen asetelma on vieläkin enemmän lukittu kuin yleisessä, ei-uutisointia koskevassa aborttijournalismissa. Kristillisten osallistuessa hallitusneuvotteluihin teema oli usein esillä, samoin perussuomalaisiin ja eritoten puheenjohtajaan Timo Soiniin liitetyssä uutisoinnissa. Tällöin aborttia lähestytään hyvin äärimmäisten tapausten kautta: abortti raiskauksen tai insestin jälkeen, abortti ja ehkäisy, abortti ja naisviha, abortti ja väkivalta, laittomat abortit ja kuolema. Kristillisdemokraattien keskusteluun nostama aborttioikeuden viikkorajan lasku raportoitiin toistuvasti. Laajempaa aiheen käsittelyä, esimerkiksi siitä, miten oleellista koko ilmiön kannalta tietyistä viikkorajoista keskusteleminen on, ei tapahtunut. Ainoa poikkeus on myöhemmin, vasta kevättalvella 2013 ilmestynyt Helsingin Sanomien laajahko asiaa käsittelevä, lääkäriin ja muihin asiantuntijoihin nojautuva juttu (mt.).

Puoluepolitiikkaan liitettynä abortin politisointi on tavallisesti niin ilmeistä ja alla oleva journalistinen ja oikeudellinen moraalinen kanta niin selvä, että aiheen uutisointi ja siitä käytävä keskustelu on hyvin toteavaa ja laiskaa: siinä, että kristillisdemokraatit vastustavat aborttia, ei todellakaan ole mitään yllättävää. Kun ensisijainen rooli on politiikalla, jää muuten yleinen lääketieteellinenkin kanta usein paitsioon, ja keskustelua siitä, mikä merkitys raskausviikoilla on kehittyvän sikiön tai äidin ja perheen kannalta tai siitä, miksi abortteja tehdään juuri tietyillä viikoilla, ei juuri käydä. Helpoksi mielikuvaksi tästä ja muusta uutisoinnista jää, että aborttioikeuden puolesta ei tarvitse korottaa ääntään, koska mitään epäselvyyttä asiasta ei ole. Toista mieltä olevat tekevät politiikkaa – tai, erityisesti Helsingin Sanomien mukaan, he pelaavat uskonnolla.

Jos abortista tehdään osapuolikysymys, uskonto, lestadiolaisuus, katolilaisuus, lahkolaisuus, konservatiiviset liikkeet ja muut vastaavat, nähdään abortin ja aborttioikeuden tärkeimpinä vastustajina. Kehyksen pysyessä samana (nainen) ilmiö asemoidaan uudelleen: oikea, todellinen ja aito yksilön näkökulma vastaan väärä, vääristynyt ja epäaito yhteisön propagoima näkökulma. Uskonnon sanoittamaan moraaliin harvemmin otetaan kantaa: abortti esitetään neutraalisti ja ”moraali” logiikan keinoin, siis irti varsinaisesta eletystä elämästä, olipa se uskonnollista tai ei. Tällöinkään alkion/sikiön oikeudelliseen tai moraaliseen asemaan tai elämän loppumisen problematiikkaan ei puututa. Uskonnollista vakaumusta vastaan ei aseteta suoraan sekulaaria näkemystä, vaan se tapahtuu naisen ja ihmisoikeuksien kautta. Uskonnollisen kannan nähdään ensisijaisesti olevan naisten ja ihmisoikeuksien vastaisia ja siksi (myös) abortinvastaisia, ei toisinpäin. Toisaalta tämä ei eroa monista muista moraalisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä, joissa uskonnollisia näkemyksiä pidetään tärkeimpinä vastustettavina.

Yhtäältä uskontoa vastaan asemoituminen on luonnollista: sekulaarinen abortin vastustaminen tai kritisoiminen on harvinaista. Silloin harvoin kun abortin vastustajalle on annettu aktiivinen puheoikeus (TS 23.1.2005, HS 10.12.2007), on tämä ollut uskoa tunnustava, vaikka sitä ei olisi tuotu jutussa esille. Toisaalta uskontoa vastaan hyökkääminen on nimenomaan osa sisällöllistä vääristymää siksi, että näin abortti yleensä lukitaan mustavalkoiseen asetelmaansa. Abortin ja aborttikeskustelun kritisoiminen olisi mahdollista muistakin perspektiiveistä käsin – asiassa on merkittäviä nyansseja – mutta näitä harvoin käsitellään lainkaan.

Vaikka abortti siis usein neutralisoidaan ja rationaalistetaan, se tehdään vain suhteessa sen moraaliseen ja oikeudelliseen luentaan. Esimerkiksi yhteiskunnalliset ulottuvuudet jätetään huomiotta. Yksinkertainen puolesta ja vastaan -rakenne on kuitenkin vääristävä ainakin uskonnollisten vakaumusten ulkopuolella. Erittäin harva minkäänlaista valtaa käyttävä toimija olisi tosiasiassa valmis kieltämään abortin naisen lopullisena päätöksenä, ja olisi melko hedelmätöntä odottaa, että tällainen koskaan menisi demokraattisesti Suomessa läpi – tätä kuitenkin media standardinomaisesti pitää vastapoolin ominaisuutena, jota vastaan argumentit tulee rakentaa.

Onko tähän syynä se, että mustavalkoinen asetelma on yksinkertaisesti konfliktisuudessaan ”herkullinen” vai että tiettyä poliittismoraalista asetelmaa pyritään aktiivisesti edistämään, jää epäselväksi. Toisaalta omassa sarjassaan aborttikysymyksessä – ja muissakin uskontoihin liitettävissä teemoissa – painii eliittimedian liberaalein eli Helsingin Sanomat, jonka ei yksittäisissä jutuissaan tarvinne ”myydä herkkuja” samaan tapaan kuin vaikka iltapäivälehtien. Ehkä yksinomaan journalistisesti kiinnostava aihe ei siis riitä selittämään sitä tarmoa, jolla aborttioikeutta nostetaan journalistiselle asialistalle aina, kun abortti yhteiskunnassa jotenkin näyttäytyy.

Se, että iltapäivälehdet toisinaan revittelevät myös abortilla – muun muassa vahingossa eloonjääneillä sikiöillä – tekee niistä tietyllä tapaa jopa konservatiivisia. Naisoikeudellinen kehys voidaan helposti hylätä siis ainoastaan lööpissä. Tämäkin on omiaan korostamaan ajatusta, että aborttiin ”asiapitoisesti” suhtautuminen tarkoittaa aina yksinomaista liberaalia näkökulmaa.

Abortin vastustamisen mediakuva on siis sangen yllätyksetön. Enemmän liberaalin moraalin ja moralisoinnin ominaispiirteistä ja toimintatavoista kertoo se, miten mediassa kuvataan abortin vastustamisen vastustamista. Moraalisesti, poliittisesti, kulttuurisesti ja yksilöllisesti ylennetty ”naisen oikeus” on poikkeuksellisen ehdoton: sillä vastataan kaikkeen aborttia kritisoivaan, vastustavaan tai jopa väärällä tavalla kannattavaan argumentointiin. Se, että moraalinen ja oikeudellinen puheoikeus on abortin tapauksessa lähes poikkeuksetta naisella, on käytännöllisesti perusteltua. Miten se voisikaan olla syntymättömällä lapsella, alkiolla tai sikiöllä?[3]

Harvemmin kuitenkin huomataan, että muun muassa eläinoikeuksien tai luonnonsuojelun tapauksessa puheoikeus välittyy hyvin helposti erilaisten advokaattien kautta. Nimenomaan liberalistisessa kontekstissa eläinten ja luonnon erilaiset inhimillistämisen keinot ovat käytettyjä. Samoin yleinen näkemys siitä, että meillä on jonkinlainen moraalinen vastuu ulotettuna tuleviin sukupolviin. Sikiön oikeuden tai moraalin puolesta puhuminen sen sijaan tuomitaan yleensä rationalistisen luennan kautta joutavanpäiväiseksi. Toisaalta se, että sikiöitä, joita lääketieteen avulla toisinaan voidaan pitää hengissä, myös abortoidaan, ”voi tuntua ristiriitaiselta” (HS 23.11.2012). Moraalinen selkkaus on siis  ”ristiriita”, joka voidaan kuitenkin esimerkiksi yksilöiden erilaisia tarpeita ja tahtoja selittävän oikeuttamisen avulla hyvin helposti ratkaista. Lääketieteellistä tai filosofista keskustelua siitä, missä vaiheessa sikiöllä/lapsella voisi olla joko epäsuora puheoikeus tai yleisesti inhimillinen persoona, ei suomalaisessa mediassa käsitellä.

Koska Suomessa ei tehdä varsinaisia huomattavan myöhäisiä abortteja ja näitä harva on suoranaisesti ehdottanutkaan, on keskustelun puute ehkä ymmärrettävää. Toisaalta juuri se, että media ei varsinaisesti lainkaan informoi abortista – jokavuotista terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) raskaudenkeskeyttämisrekisterin tilastoa lukuun ottamatta – vaikuttaa siihen, että abortista ei voikaan olla minkäänlaista keskustelua. Politiikka ja uskonto ovat ainoat areenat, joista jotakin voi nousta: kristilliset, perussuomalaiset ja uskonto ovat yksinomaiset opponentit. Nämä kaadetaan varsin heppoisella ihmis- ja reproduktiivisiin oikeuksiin vetoavalla huomauttelulla tai kuten viime eduskuntavaalien alla, solidaarisuudella: ”Vastuuta lähimmäisestä pitäisi kantaa. Sitä et nyt ole kantamassa tässä [aborttiasiassa]”, sanoi Paavo Lipponen Timo Soinille päätoimittajayhdistyksen presidenttipaneelissa – ja kaikki mediat raportoivat tästä yllätyksettömästä konfliktista. Joihinkin typeryydessään laajasti uutisoituihin perussuomalaisten kantoihin ei edes tarvita vastausta; pelkkä niiden esilletuonti riittää varmistamaan, että puoli valitaan oikein (esim. Yle 4.10.2012).

Uskonto ”yleisesti” on myös hyvin helppo vaiennettava, koska se puhuu ihan eri maailmasta kuin liberaali sekulaari media. Jos ainoat vaihtoehdot ovat näin kannattaa ja vastustaa, onko ihme, että suomalaisista kannattaa aborttia yli 90 prosenttia? Myös 85 prosenttia katolisista briteistä kannattaa aborttia (Yle 19.9.2010).

Naisen oikeuden ehdottomuuden yhteydessä on vaikea ymmärtää sitä tulkintaa, jonka muun muassa feministinen järjestö Naisasialiitto Unioni viimeisimmästä aborttikeskustelusta teki. Järjestön naistenpäivänä julkaistussa mielipidekirjoituksessa väitetään, että ”abor­tis­ta pu­hu­taan — ta­val­la, jo­ka si­vuut­taa nais­ten oi­keu­det” ja että ”nais­ten oi­keu­det ovat pu­don­neet pois kes­kus­te­lus­ta”, jota ”arvokonservatiivit” saavat määrätä (HS 8.3.2013). Tosiasiassa selitys sille, että naisten oikeuksia ei viimeisimmissä median ilmaisuissa nostettu keskiöön, on päinvastainen: asetelma naisen oikeuden ympärillä on niin juurtunut ja itsestään selvä, että sen esille tuonti on tarpeetonta. Kaikki esitetyt argumentit kuitenkin moraalisesti ja oikeudellisesti nojaavat yksinomaan naisen oikeuteen päättää.

Myös THL:n tutkimusprofessori Mika Gissler väittää, että Suomessa ”abort­tia ei kat­so­ta nai­sen oi­keu­dek­si, ku­ten Ruot­sis­sa” (HS 24.2.2013).[4] Journalismin tapauksessa väite on vähintäänkin outo. Missä muualla aborttia ”katsotaan” julkisesti kuin mediassa? Uskonto, arvokonservatiivit ja värikäs sosiaalinen media eivät saa itsenäisesti ääntään kuuluviin. Kaikki faktuaaliset, emotionaaliset ja yksilölliset median argumentit luetaan ja ”katsotaan” liberalistisen ja yksilöllisen naiseuden kautta.


[1] Aborttikeskustelun rintamien itsestään käyttämät nimitykset kielivät teeman poliittisuudesta, sen moraalisten elementtien lisäksi. Sekä valintaa että elämää korostavat kannanotot ovat vetoavia; kukaan ei halua olla anti-life tai anti-choice. Pohdinnat siitä, mitä asiaan liittyy näiden moraalisten ääripäiden ulkopuolella, ovat hyvin harvinaisia.

[2] Tutkimus, johon moni tiedotusväline tässä yhteydessä viittasi (vrt. toisiinsa Iltalehti 27.1.2011 ja Yle 3.2.2011), totesi kuitenkin, että aborttiin päätyvät kärsivät jo lähtökohtaisesti enemmän mielenterveysongelmista kuin muut eikä abortti itsessään lisää näitä, toisin kuin normaali synnytys. Lisäksi tutkimuksessa oli mukana vain alkuraskauden abortteja ja tarkastelujakso oli melko lyhyt. Vrt. Lääkärilehti 2011.

[3] Muutama mediassa esillä ollut kuriositeetti kertoo kyllä ihmisestä, jolla oli ”uhka” joutua abortoiduksi mutta hän ”selvisi” ja kertoo nyt tarinaansa (yleensä aborttia kritisoivassa kehyksessä). Muun muassa Yhdysvalloissa ja Britanniassa tällaiset jutut ovat yleisiä.

[4] Ruotsissa abortteja tehdään noin kaksi kertaa enemmän kuin Suomessa (HS 23.11.2012).

Media ja liberaali moraali. Osa 2: Liberaalit ennakkoasenteet, moraali ja moralisointi

/ Riikka / Jätä kommentti

Kirjoitussarjan edellinen osa.

Sivuuttaen liberalismin merkittävän historian, poliittisen filosofian ja erilaiset suuntaukset määrittelemme sen tiivistäen opiksi, joka ennen muuta arvostaa yksilöä, vapautta, järkeä, oikeudenmukaisuutta ja suvaitsevaisuutta (esim. Freeden 1998; Heywood 2007)[1]. Toiseen valoon liberaalius sen sijaan joutuu sen ”uuden” poliittisen ja moraalisen luennan kautta, jonka avulla periaatteita tulkitaan poliittisten, taloudellisten ja muiden intressien eikä periaatteiden sisällön ja olemuksen kautta.[2] Tällaista liberalismia kutsutaan toisinaan moderniksi tai postmoderniksi liberalismiksi, sosiaaliliberalismiksi, vasemmistoliberalismiksi tai vain arvoliberalismiksi, ja usein nimeäminen on ennemmin poliittista ja pejoratiivista kuin analyyttista. Se liberalismi tai liberaalius, johon tässä kirjoituksessa viitataan, ei ole yksiselitteisesti poliittisesti kiinnittynyttä, vaan saattaa yhtä hyvin yhdistää vasemmistolaisia ja oikeistolaisia kantoja, toimia eliitin ja sen vastustajien argumenteissa ja ylipäätänsä leikata läpi hyvin erilaisia yhteiskunnallisia tasoja ja kerroksia. Kyse on siis ennen muuta siitä, miten ja millaisissa yhteyksissä ideologiaa tai normatiivista ideamaailmaa ja niiden moraalisia arvoasetelmia hyödynnetään.

Toisaalta on huomattava, että jälkiteollisen aikakauden liberalismin ominaispiirteet ovat yleisestikin ennemmin ”postliberaaleja” (Chandler 2013; Gray 1996), ja näiden välimatka perinteiseen tai klassiseen liberalismiin on huomattava. Postliberaaleja arvoja ja toimia ovat esimerkiksi yksilöllisyyden ja identiteetin yhä vahvempi mutta abstraktisempi korostus, dominoiva ja intuitivistinen tasa-arvodiskurssi, yksilön positiivisten vapauksien ja moninaisten oikeuksien vaatimukset, valtion vastuu mutta oikeuksien puute, tiettyjen yhteisöjen ja konventioiden (kulttuuri, valtio, uskonto) vastustus sekä normatiivisesti määritetty (so. oikeamielinen) käsitys sananvapaudesta (ks. esim. Chandler 2009, 2013; Furedi 2011). Samalla mukaan on otettu joukko muita perustavanlaatuisiksi luonnehdittuja uusia arvoja ja erilaisia sentimentaalisesti määrittyviä epäkohtia, joihin yhteiskunnan tulee puuttua ja yksilöiden ottaa kantaa (esim. Furedi 2011; Purra 2012). Yhteiskunnasta siis jatkuvasti ”nousee” erilaisia poliittisia signaaleja, joihin tulee reagoida tietyllä, ”liberaalilla” tavalla – ikään kuin ei-poliittisesti. Median rooli näiden signaalien rakentamisessa ja välittämisessä on merkittävä (ks. Crouch 2009).

Amerikkalainen moraalipsykologi Jonathan Haidt (esim. 2012) on tutkinut ihmisten moraalisten perusajatusten muotoutumista. Hän puhuu moraalin kulmakivistä ja jakaa ne kuuteen ryhmään, huolenpitoon, oikeudenmukaisuuteen, vapauteen, lojaalisuuteen, auktoriteettiin, pyhyyteen ja vastaavasti näiden vastinpareihin. Hänen mukaansa kaikki poliittiset liikkeet, kulttuurit ja ideologiat voidaan luokitella näiden moraalin kulmakivien avulla. Haidtin mukaan esimerkiksi liberaalin ja konservatiivin väliset moraaliset eroavaisuudet ovat perustavanlaatuisia ja selittävät näiden poliittiset kiistat ja kyvyttömyyden ymmärtää toisiaan. Haidtin mukaan liberaalien (demokraattien) moraali perustuu pääasiassa kahdelle ensimmäiselle kulmakivelle, huolenpidolle ja oikeudenmukaisuudelle, kun taas konservatiivien (republikaanien) moraalinen perusta on laajempi, käsittäen kaikki kulmakivet. (Haidt 2012.) Jos oletamme, että lähes kaikissa poliittisissa kysymyksissä on jonkinlainen moraalinen elementti, muotoutuu kuva politiikan ja median mahdollisuuksista erilaisten moraalien maailmassa melko lohduttomaksi.

Mutta onko politiikan ja median tarjoamassa moraalisessa vaikutelmassa kysymys varsinaisesta moraalista? Väitän, että ei ole. Muun muassa huolenpitoa, välittämistä, oikeudenmukaisuutta, solidaarisuutta, tasa-arvoa, oikeuksia ja olemuksellista hyvyyttä korostavat diskurssit ovat poliittisesti ja normatiivisesti valikoivia, ja enemmän kuin varsinaisesta sisällöstä kysymys on tavasta olla, puhua ja näyttäytyä. Median toiminnassa yhtä oleellista kuin tuottaa tietty kuva moraalista (kuka tai mikä on moraalisesti ensisijainen) on korostaa yleisempää moraalista rekisteriä, jonka kautta nähdä, katsoa ja tulkita.

Moraali paitsi yhdistyy tällöin politiikkaan ja retoriikkaan, myös pyrkii korjaamaan sisäisiä ristiriitojaan ja paradoksejaan sekä käyttämään valtaa. Tämän kritisoimisessa ei siis ole kyse tiettyjen kannanottojen moraalisesta epäkelpoudesta, mikä kuuluisi ennemmin moraalifilosofian puolelle, eikä myöskään siitä, etteikö politiikka tai journalismi voisi ottaa kantaa moraaliin. Kritiikin kohteena on se yleinen, tulkintoja pakeneva moralismin eetos, joka hallinnoi monien normatiivisten yhteiskunnallisten kysymysten julkista käsittelyä. Sillä, onko ulkomuotoon, vaikutelmiin ja periaatteisiin tarraava intuitivistinen oikeamielisyys toimijan kannalta autenttista vai ehkä näennäistä, ei lopulta ole merkitystä. Poliittismoraalinen analyysi pysyy tarkoituksenmukaisena vain, kun se on sidottu täsmällisemmin rajattuihin kohteisiin, kuten tässä median toimintaan.

Politiikka tarraa kiinni moraaliin ideologian kautta: ideologia paitsi määrittää käsityksiämme hyvästä, myös heijastelee konkreettisempia uskomuksiamme siitä, miten maailma toimii (esim. Freeden 2006). On mahdotonta selittää politiikkaa yksinomaan Haidtin kuvaamalla tavalla erilaisiin moraalikäsityksiin vetoamalla. Toisaalta olisi yhtä vaikeaa uskoa, että journalismissa ilmenevät normatiiviset vääristymät voitaisiin täysimääräisesti palauttaa toimittajien subjektiivisiin moraalikäsityksiin. On kyllä esitetty, että toimittajiksi (ja tutkijoiksi) nimenomaan valikoituu tietyllä tavalla, siis ”liberalistisesti”, ajattelevia ihmisiä (esim. Entman 2010b; Rathbun 2012). Paljon kolumneja sisältävistä sanomalehdistä on sangen yksinkertaista havaita tietty arvositoutumisen malli; tyystin eri asia on, miten tämä välittyy tai on välittymättä uutistyöhön. Toisaalta tutkimuksissa on havaittu, että joukkoviestimiä paljon seuraavat ihmiset ovat liberaalimpia kuin muut – tässä tosin ongelmana on, liberaalin ihmisen määrittelyn lisäksi, että kausaalisuuden suuntaa on vaikea arvioida. Muuttuuko ihminen liberaalimmaksi seuratessaan liberaalia mediaa vai onko hän liberaali jo alkujaan? (esim. Norris & Inglehart 2012.)[3]

Moralisointi sen sijaan jo arkikielisessä merkityksessään tarkoittaa eri asiaa kuin moraali. Liberaalia moralisointia tehdään ennen muuta vetoamalla tunteisiin, oikeamielisyyteen ja yksinkertaistettuihin vastakkainasetteluihin ”vahvempien” ja ”heikompien” välillä niin, että normatiivinen painotus on jälkimmäisellä.[4] Myös erilaiset uhreihin ja (tiettyihin) ”toisiin” liitetyt rakenteelliset ja ikuisina näyttäytyvät kannanotot kuuluvat näihin (Coady 2008; Furedi 2011; Jacoby 1999; Lasch 1979).

Joidenkin käsitteiden (esimerkiksi tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus) diskursiivinen voima on merkittävä – yleensä niiden pelkkä mukanaolo legitimoi moraalisen kannan. Oleellisinta ei ole varsinaisen hyvyyden toteutuminen, vaan sen toteaminen ja sitä vastustavien tai kyseenalaistavien toimijoiden ja tahojen nimeäminen.[5] Toisiin keskittyvän moraalin perustelu tapahtuu usein abstraktion kautta: kun kohde tai arvo on tarpeeksi kaukaista, äänetöntä, vaikeasti käsitettävää tai konkretisoitavaa, onnistuu sen vahvistus jopa helppotajuisessa poliittisessa kommunikaatiossa ja journalismissa. (Ks. Badiou 2001; Chandler 2009.) Tällöin rakennettujen diskurssien ja reaali-ilmiöiden välinen raja saattaa hämärtyä, vallankin kun kaikkialla oleva media osallistuu edellisten rakentamiseen ja liikutteluun.

Liberaalin moralisoinnin kautta tuotettu näkökulma riisuu ilmiöiltä ja prosesseilta niiden poliittisuuden ja korvaa tämän moraalilla: ei ole erilaisia intressejä tai etuja, vaan on vain oikein ja väärin, hyvin ja huonosti (esim. Mouffe 2005). Moralisointi tuo subjektiivisia ja myötätuntoon liittyviä piirteitä asioihin, jotka ovat kollektiivisia ja poliittisia. Se muuntaa selvästi erilaisiin näkemyksiin ja intresseihin perustuvat näkökulmat ja vaatimukset – siis politiikan – usein hurskasteleviksi moraalikysymyksiksi, joissa konfliktisuutta määrittää ainoastaan oikea- ja väärämielisyyden välinen väistämätön selkkaus. Näennäiset ”moraaliset hätätilat” ja niiden vaatimat jatkuvat poliittiset kannanotot vievät helposti huomion syvemmällä vaikuttavilta sosiaalisilta ja taloudellisilta seikoilta (ks. Arendt 1990).

Koska yksilön ’moraali’ ei kaikesta kaikkivoipaisuudestaan huolimatta ole autonomista, vaan tämän tietyn ulkoisen oikeamielisyyden määrittämää, katkoo moralismi samalla politiikan riippuvuuden konteksteistaan. Klassisen liberalismin universaaliuden ihanne on yhtäältä vahvistunut mutta toisaalta kääntynyt päälaelleen, koska yksilön valta valita, haluta ja päättää on purkautunut – hän toimii vain kuten näyttää olevan välttämätöntä (Chandler 2013).

Moralistinen politiikka myös mahdollistaa hyvin laaja-alaisen ”asiantuntijuuden”: kuka tahansa, joka kokee asian henkilökohtaiseksi tai henkilökohtaisesti, voi osallistua keskusteluun, koska ”moraali” on henkilökohtaista ja siihen on hyvin helppo turvautua. Mikään ei voi normatiivisesti ylittää tai sivuuttaa (oikeamielisen) yksilön omaa tunnetta ja kokemusta.[6] Näin ollen yhteiskunnasta nousevat signaalit määrittyvät eri perustein kuin niiden yleisen merkityksellisyyden kannalta. Medialle tämä tarjoaa helppoja ja yksinkertaisia tapoja löytää tunteita ja syvyyttä, ”oikeiden ihmisten” ääntä. Journalismin yhteydessä ilmiö on syytä erottaa yleisistä ”tabloidisaatiota” ja viihteellistymistä korostavista kehityssuunnista: tässä keskiössä on oikeamielisen moraalin ilmentäminen, ei mikä tahansa tunne tai vetoavuus (esim. Peters 2011). Edellisen lähde on selvästi elitistinen, vaikkakin usein uhristatukseen kiinnittynyt, kun taas median tunnekeskeisyys on sangen kansanomaista, yleisesti vetoavaa.

Toisaalta liberaali moraali yhdistyy journalismiin myös toista kautta, tekemättä minkäänlaista kiertoliikettä politiikan kautta. Thomas Patterson (1994) on huomauttanut, että median kiinnostus dramaattista, muuttuvaa, äärimmäistä ja epätavallista kohtaan osaltaan takaa sen, että median omimmat tavoitteet ja toimintatavat kuuluvat nimenomaan liberaalin nimittäjän alle. Ei-liberaalisuus on joko tylsää (ollessaan konservatiivista) tai se ei tarjoa tarpeeksi välttämättömiä ”koukkuja” (ollessaan pragmaattista), joihin lukija voisi tarttua.

Toisaalta nykyaikainen tiedonvälitys, tunteisiin vetoavuus, human interest -journalismi, henkilöityminen ja ”diskurssi-uutiset”, joissa media ikään kuin vaiheittain itse rakentaa uutisensa, edelleen selittävät, miksi juuri liberaali moralismi on vahva raamittaja useille ilmiöille. Lisäksi, epäilemättä ja ennen kaikkea, se myy. Talouden rationaliteettien ”liberaalia” luonnetta ei voi unohtaa: nekin korostavat yksilöä (kuluttajaa), tämän oikeuksia (ostaa) ja kulttuurien, valtioiden ynnä muiden rajoittavien ja hierarkkisten järjestelmien epäoleellisuutta määritettäessä ihmisen (taloudellisesti toteutettavaa) identiteettiä.

Toisaalta kriittisimmät arvioitsijat näkevät edellä olevan kausaalisuhteen päinvastoin: nimenomaan uusliberalistinen talous on tehnyt politiikasta ”postliberaalia” (esim. Joseph 2013; vrt. Lasch 1979). Joka tapauksessa yhä suurempi riippuvuus taloudesta on todennäköisesti eräs syvällä vaikuttava tekijä liberaalin median voimassa. Taloudellista arvoa suomalaisessa kontekstissa ei-liberaalilla olisi korkeintaan viihdejournalismin tirkistelyn ja päivittelyn kohteena, ja tällöinkin kyse on tietynlaisesta konfliktista ”oikean” liberaalin lähtökohdan ja sitä syystä tai toisesta härnäävän ilmiön välillä. Esimerkiksi, koska perussuomalaisille on puettu liberalismin vastustajan viitta, on median ollut yksinkertaista tulkita kaikki ei-liberaali tämän politiikan kautta: ei-liberaali ajattelu on perussuomalaista (esim. EU:n vastustamisessa, ks. Vallaste 2013).


[1] Hyvän yleiskatsauksen nykyaikaiseen ja suomalaiseen liberalismiin ja sen filosofisiin, taloudellisiin ym. osa-alueisiin antaa Niin & Näin -lehden liberalismin ja konservatismin erikoisnumero (4/2012).

[2] Kun HS (14.10.12) tutki kunnallisvaaliehdokkaiden sijoittumista liberalismin ja konservatismin poliittiseen koordinaatistoon, paikan määrittävinä ”arvoina” käytettiin suomalaisten arvojen tärkeyttä, homoparien adoptiota, turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskusten sijoittamista kantakaupunkiin ja koulujen kurin sopivaa määrää. Moni näistä ”arvoista” on jo lähtökohtaisesti liberaalin diskurssin mukaisesti määrittyviä, joten niihin ”vastaaminenkin” on ennalta määrättyä.

[3] Politiikan tutkimuksen parissa ongelmaa ei yleensä edes tunnusteta: Rationalistisen tutkimuksen ideaalina on objektiivisuus, minkä toteaminen yleensä riittää. Tulkinnallisempien perspektiivien edustajien, esimerkiksi kansainvälisissä suhteissa, tuottama tiede taas ottaa yleensä niin mittavan välimatkan ”objektiivisuuteen” jo lähtökohdiltaan, että sen arvioiminen tässä valossa olisi melko yllätyksetöntä. Sisäänrakennettu moraali tai preskriptio on enemmän sääntö kuin poikkeus; eroa on lähinnä siinä, tuodaanko seikka esille eksplisiittisesti vai ei (ks. esim. Kurki 2011).

[4] Tietenkään ei ole tarkoitus väittää, että moralisointi olisi vain liberaalia. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ”(uus-)konservatiivinen moralisointi” on tietyissä konteksteissa vallitsevaa, ja perinteisemmin uskonto yleensä kunnostautuu tässä. Poliittisesti on toki mielenkiintoista, että erilaiset moraaliset teemat leimaavat nykyään demokraattien politiikkaa vähintään yhtä paljon kuin republikaanien; ennen vapaamielisemmät liberaalit kaiketi nimenomaan välttivät politiikan moraalistamista.

[5] Vrt. Wiesslitzin ja Ashurin (2001) muotoilema ”moraalinen journalisti”, joka ”todistaa toisten kärsimystä tavoitteenaan muuttaa tämä todistettu todellisuus” (mt., 1039). Tällainen ”journalisti” ei juuri eroa kansalaisyhteiskunnan puitteissa toimivasta aktivistista. Tietenkin myös politiikan ja yhteiskunnan tutkimus tuntee emansipatorisen ja maailmaa muuttavan tutkijatyypin (esim. Wheeler 1996, 123).

[6] Tämä on yksi merkittävä syy siihen, että vihapuhetta ja muunlaista politisoitua yksilön kokemaa ”väärää” koskevaa lainsäädäntöä on niin vaikea toteuttaa, vaikka asia itsessään tuntuisi yksinkertaiselta. Vaikka teema Suomessakin on jo merkittävä, eritoten perussuomalaisten bloggaajien kohdalla, emme ole vielä lähelläkään sellaista sanan- ja yksilönvapauden myrskyä, joka on ollut jo kauan arkipäivää muun muassa Yhdysvalloissa ja Britanniassa.

Media ja liberaali moraali. Osa 1: Mieltymyksistä vääristymiin

/ Riikka / Jätä kommentti

Kirjoitussarjassa käsitellään ideologian, moraalin ja moralismin suhdetta sekä pohditaan kriittisesti median poliittis-moraalista luonnetta, sen ilmentymistä, syitä ja seurauksia. Vaikka päähuomio on journalismissa ja median ideologisissa ja poliittisissa rooleissa, ovat monet argumentit yleistettävissä muihinkin yhteiskunnallisiin poliittisen toiminnan ja kommunikaation muotoihin. Liberalistista ideologiaa ja poliittista moralismia käsitteleviä väittämiä havainnollistetaan aborttiin liittyvän valtavirtajournalismin valossa, jolloin huomio kiinnitetään erityisesti käsitteiden ja sisällön normatiivisiin raamituksiin (esim. Freeden 2006; Entman 2010a).

Journalismia lähestytään yleisesti yhteiskunnallisena, kulttuurisena ja poliittisena tulkitsijana ja aktiivisena merkityksenantajana, jonka autonomia vaihtelee aihepiiristä ja toimijasta toiseen. Erityisesti silloin kun asiajournalismin toimijoista voidaan helposti tunnistaa voimakkaimmat – taloudellisesti ja/tai diskursiivisesti määrittyvä niin sanottu eliittimedia – voidaan tässä toteutettua tarkastelutapaa pitää perusteltuna (esim. Schneider ym. 2007). Missä määrin esimerkiksi journalistinen poliittismoraalinen mieltymys seuraa, imitoi, heijastelee tai jopa ohjaa yhteiskunnan laajempia mieltymyksiä, on oleellinen kysymys, mutta valitettavasti tämän kirjoitussarjan mahdollisuuksien ulkopuolella.

Erilaiset median epätasaisiin arvotuksiin, suosimiseen, puolueellisuuteen ja ennakkoasetelmiin liittyvät väitteet ovat julkisessa keskustelussa yleisiä ja myös akateemisesti suosittuja tutkimuskohteita (esim. Entman 2010a). Yleensä median puolueellisuutta tutkitaan suhteessa poliittisiin painotuksiin. Angloamerikkalaisissa tiiviiden puoluemallien yhteiskunnissa median puolueellisuuden hahmottamiselle on vankat perusteet: Esimerkiksi Yhdysvalloissa demokraattien liberalismia ja vasemmistolaisuutta, republikaanien konservatismia ja oikeistolaisuutta käytetään lyömäaseina myös mediassa (esim. Eisinger ym. 2007). Britanniassa on tehty selvitys BBC:n väitetystä puolueellisuudesta suhteessa uskontoa, maahanmuuttoa ja EU:ta käsittelevään uutisointiin (Guardian 2012). Suomalainen journalistinen kenttä istuu tähän malliin huonosti, sillä suorat poliittiset sitoutumiset ovat nykyään harvinaisia (Moring 2008). Muun muassa asiajournalismin suuruudet, Yleisradio ja Helsingin Sanomat, ilmoittavat olevansa riippumattomia ja sitoutumattomia, mutta toisaalta luonnollisesti rakentavat ”missionsa” ja ”visionsa” tiiviisti rahoituspohjiaan – ja hyväksyttyä poliittista ideologiaa – ymmärtävästi.

Median puolueellisuuteen on tietysti helppo vedota myös silloin, kun kyseessä oleva uutisointi, tulkinta tai arvomaailma ei vastaa omaa. Asia on monimutkainen ja pakenee yksiselitteisiä tulkintoja myös akateemisena tutkimuskohteena. Mikäli laajennamme ideologisten määrittäjien alaa edelleen tulkinnan tekijöihin – siis tutkijoiden maailmankatsomuksellisiin ja muihin vaikuttimiin – pakenee koko teema objektiivisuuden ihanteita (ks. esim. Rathbun 2012). Toisaalta suppea empiirinen tutkimus ei todennäköisesti kykene tarttumaan niihin keskeisiin yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin ja ideologispoliittisiin tekijöihin, joiden voidaan olettaa vaikuttavan syvemmällä kuin typistettyjen arkipäiväisten median tarjoamien diskurssien ja ilmiöiden varassa tai yksittäisten toimittajien subjektiivisissa uskomuksissa. Toisaalta myös mediatutkimuksen ja -kritiikin tulisi kyetä olemaan muuta kuin mekanistista yksittäisten juttujen pinnan rikontaa – näin ollen media- ja politiikan tutkimuksen yhdistävä lähestymistapa vaikuttaisi hedelmälliseltä vaihtoehdolta.

Haastavuudestaan huolimatta huomio tulee siis kiinnittää journalismin normatiivisuuteen eli sellaisiin tuotettua tietoa kuvaaviin ja määrittäviin tekijöihin, jotka jollain tapaa ottavat kantaa siihen, mikä on oikein, hyvää, tavoiteltavaa ja mikä toisaalta väärin, pahaa tai vastustettavaa. Yleistä ja osin väistämätöntä normatiivisuuteen liittyvää puolueellisuutta kutsun journalismin moraaliseksi mieltymykseksi. Lähtökohtaisesti voimme otaksua, että jonkinasteinen moraalinen mieltymys toisenlaisen moraalisen mieltymyksen kustannuksella on välttämätöntä: paitsi että se on ihmisluonnolle inhimillistä ja usein järjelle elintärkeää, toimii se myös pragmaattisena journalistisen työn määrittäjänä.

Vääristymä sen sijaan voi syntyä, kun tiettyä ilmiötä raamittava moraalinen käsitys on yksinomainen, perustavalla tavalla kyseenalaistamaton ja perustelematon tai piilotettu. Vaikka ongelma on tietysti merkittävämpi autoritaarisissa, rajoitetun lehdistön maissa, ei se ole joutava ”moniäänisessä” yhteiskunnassammekaan. Oikeastaan päinvastoin, sillä mitä kypsempi demokratia, sitä enemmän medialta vaaditaan perusteltua, kriittistä ja myös analyyttista näkemystä moraalin rakentumisen kokonaiskuvasta ja toisaalta vastaanottajalta sen ymmärtämistä. Mikäli joku perusteltu olemassa oleva moraalinen näkökulma ei ole yhteiskunnallisesti hyväksyttävissä, siis legitiimi, se pitäisi tuoda ilmi ja keskustelun kohteeksi eikä mykistää marginaaliin.

Sananvapautta arvostavassa kypsässä demokratiassa journalistista sisältöä on siis välttämätöntä arvioida myös sen moraalisen rakentumisen kautta. Vaatimus ei täyty yksinomaisella tasapainotukseen pyrkivällä journalismilla: Robert M. Entman (2010b, 340) huomauttaa, että nimenomaan silloin, kun tietoisesti etsitään journalistista tasapainoa, saattavat syvemmällä vaikuttavat ennakkoasenteet jäädä huomiotta. Vastaavasti nykyaikana arvostettavat politiikan läpinäkyvyys, lähestyttävyys ja avoimuus ovat arvoja, joilla on myös kääntöpuolensa: valta, vastuullisuus ja merkittävä päätöksenteko saattavat liueta toisaalle, joko tahallisesti tai tahattomasti, jolloin tietynlaisen demokraattisen ihanteen vahvistuminen on lähinnä tyhjä lupaus (esim. Crouch 2009; Palumbo 2010).

Normatiivinen vääristymä voi ilmentyä journalistisessa sisällössä – samaan tapaan kuin siellä voi ilmentyä poliittinen vääristymä. Tällöin moraalikysymys esitetään standardinomaisesti vain yhdestä suunnasta tarkastellen. Tietty näkökulma näyttäytyy ainoana oikeana ja hyväksyttävänä moraalisena kantana, vaikka käytännössä muiden näkökulmien mahdollista olemassaoloa ei suoranaisesti kiellettäisikään.

Toisaalta vääristymä voi syntyä myös moraalisuuden purkamisen kautta: asia rationaalistetaan ja esitetään ”niin kuin se on”, faktuaalisesti, liioitellun neutraalisti, vaikka kyseessä olisi selvästi arvoihin ja arvotuksiin liittyvä asia. Normatiivisesti kantaaottavan raamin kautta mahdollisesti neutraalista tosimaailmallisesta ilmiöstä voidaan rakentaa arvokysymys, joka vaatii puolen valintaa, vaikka tämä ilmiön luontaisen olemuksen ja sen ymmärtämisen kannalta ei olisikaan oleellista.

Sisällöllinen vääristymä syntyy usein, kun tietty aktiivinen toimija saa yksinomaisen, suoran tai epäsuoran, moraalisen puheoikeuden. Milloin luonnollinen moraalinen mieltymys muuttuu haitalliseksi, maailmaa välittävien mekanismien yksipuoliseksi ja vääristäväksi toiminnaksi, on tulkintakysymys ja riippuu myös muun muassa tiedon vastaanottajan ennakkokäsityksistä, medialukutaidosta ja mieltymyksistä sekä siitä arvosta, joka annetaan objektiivisuuteen pyrkimiselle.

Samaan tapaan mutta äärimmäisemmin toimii politiikka: se esittää maailman tietynlaisena. Ideaalitilanteessa valistunut äänestäjä yleensä valitsee sen, jota ”uskoo” eniten. Jotta sama toteutuisi demokraattisessa journalismissa, tulisi taloudellisilta ja muilta resursseiltaan tasa-arvoisia vaihtoehtoja olla useita. Toisaalta jos mediaa lähestytään vaikutusvaltaisena toimijana, jopa eliittinä, voidaan pohtia, onko kansan ja median välinen juopa ehkä yhtä merkittävä kuin kansan ja poliittisen eliitin välillä (esim. Mattila & Raunio 2006; Wiberg 2000) ja mitä merkitystä tällä on demokratian ja tiedonvälityksen kannalta. Koska liberaalin yhteiskunnan ideologiat eivät asetu vanhojen ’totaali-ideologioiden’ muottiin eivätkä ole yksinomaan vääristäviä, olisi ehkä kuitenkin liioiteltua väittää, että mikään tietty Totuus palvelisi sekä median että poliittisen päätöksenteon ylimpiä rakenteita (Freeden 1998; Seliger 1976; vrt. Marx 2004). Yhtä kaikki, median poliittista, kulttuurista, taloudellista tai normatiivista ideamaailmaa on mahdotonta irrottaa yhteiskunnan ja valtiotason laajemmista prosesseista, ilmiöistä, toimijoista ja vaikutteista.

Moraalin yksipuolistamisen ja rationaalistamisen ohella normatiivisessa vääristymässä kysymys voi olla moralistisesta tai emotionaalisesta tavasta, jolla maailman ilmiöitä ja prosesseja kuvataan niin, että lukijalle tai vastaanottajalle ojennetaan tietynlainen ”moraalinen rekisteri” (ks. Mouffe 2005), jonka kautta katsoa kyseessä olevaa aihetta tai uutista. Kun sisällöllinen vääristymä vastasi ennen muuta kysymykseen ”mitä”, keskittyy kerronnan vääristymä ”miten”-kysymyksiin. Kerronnallinen vääristymä ei yleensä tarvitse aktiivisia toimijoita, vaan siinä ne ovat passiivisia – moraalia ”puhutaan” ja ”tehdään” toisten puolesta. Oleellista on kiinnittää huomio kerronnan ja uutisoinnin tyyliin, siinä oleviin tunnusomaisiin merkkeihin ja niihin tiedonvälittämisen raameihin, jotka rakentavat – ehkä mistä tahansa aiheesta – moraaliin ja eettiseen katsantoon likeisesti yhtyvää journalismia. Moraalia tuodaan sinne, missä sitä ei välttämättä ole tai ilmiö tunteistetaan niin, että sen neutraali käsittely on mahdotonta.

Jälleen voimme havaita saman ilmiön politiikasta, erityisesti kun poliittisessa retoriikassa pathos menee logoksen edelle (ks. Zappen 1983) tai kun abstraktisuus ja epätarkkuus mahdollistavat mihinkään kiinnittymättömän korkealentoisuuden ja sentimentaalisuuden. Mediavallan läpäisemällä aikakaudella tietynlaiset politiikan moraaliset imperatiivit ja eettisiksi puetut representaatiot voivat saada erityisroolin: erilaisista normatiivista diskursseista ja niiden moraalisesta legitimaatiosta tulee itsearvoista politiikkaa, sen sijaan, että päätösten täytäntöönpano tai konkreettinen ’tekeminen’ ja ’jakaminen’ välttämättä olisivat keskiössä. (Ks. esim. Badiou 2001; Chandler 2007; Coady 2008.)

On sangen helppoa ymmärtää, miksi esimerkiksi sukupuolineutraali avioliitto on teema, joka on poliittisen keskustelun ytimessä halki läntisten liberaalidemokratioiden. Paitsi että sen moraali ja tasa-arvoisuutta henkivä sanasto puhuttelevat ihmisiä, on se myös hyvin helppo teema niin poliitikoille, medialle kuin taloudellekin. Vilpitöntä tai ei, normatiivisen politiikan ja ”moraalin” taakse olisi useinkin syytä kurkistaa.