Abortti on ollut viime päivinä esillä valtamediassa, suoraan ja epäsuoraan. Yleisradiossa asiaa on lähestytty kehitysvammaisten ja kehitysvammaisuuden kautta, esim., esim., esim. Jutut ovat olleet mielestäni oikein hyviä (A2 Kehitysvammais-iltaa en ole nähnyt). Myös Hesari kohahdutti tänään sillä, että abortti oli (tablettiversion) pääotsikossa. Kuten olen aiemmin osoittanut, abortti on mediassa hyvin harvinainen muuten kuin (naisen) oikeuskysymyksenä.

Sikiöllä ei ole liberalistisessa luennassa tai käytännössä minkäänlaisia oikeuksia. Varsinkaan oikeuksia ei ole kehitysvammaisilla sikiöillä. Kehitysvammaiset ovat yhä niukentuva vähemmistö, pääasiassa kehittyneiden ultralaitteiden vuoksi. He eivät useinkaan kuulu vähemmistöoikeuksista huolta kantavien aktivistien agendalle. Vammaisaktivistit ovat ihan muita ihmisiä, yleensä itse vammaisia tai vammaisten perheenjäseniä.

Pääkaupunkiseudulla, jossa synnytetään vanhimpana, ultran tuloksiin luotetaan eniten. Täältä löytyvät myös maan parhaat ja tarkimmat laitteet, niin Naistenklinikan sikiödiagnostiikan poliklinikalta kuin yksityisiltä lääkäriasemilta. On arvioitu, että 90 % niistä uusmaalaisista, jotka kuulivat seulonnoissa odottavansa down-lasta vuonna 2010, päätyi aborttiin. Kun siirrytään vakavampiin sairauksiin, prosentin täytyy olla lähes sata. Toisaalta mitä vanhempana synnytetään, sitä suurempi riski on, että kaikki ei mene nappiin. Myös Ylen jutussa trisomia-18:aa sairastaneen lapsen äiti kertoi, kuinka heitä painostettiin aborttiin. Vastaavia tapauksia löytää esimerkiksi äitien pitämistä blogeista useita muitakin – huomioni mukaan painostus on sitä suurempaa, mitä nuoremmasta äidistä on kyse. Aina kysymys ei ole vammaisuudesta, vaan esimerkiksi siitä, että raskauden ennuste on muuten huono.

Pohdin aborttia ja mediaa käsitelleessä kirjoituksessani, onko syy todellakin seulontakäytäntöjen tehokkuuden ja tarkkuuden lisääntymisessä vai ehkä kulttuurisissa ja sosiaalisissa muutoksissa, yksilöllisissä paineissa tai moraalisessa taantumuksessa. Samalla kun lapset on yhteiskunnissamme nostettu usein ehdottomiksi ykkösasioiksi, on heidän asemansa olematon, jos he ovat vielä kohdussa ja/tai kehitysvammaisia. Naisen oikeus on niin ehdoton, että edes lastaan raskausaikana tahallisesti vammauttavia päihdeäitejä ei saada pakkohoitoon. Toisaalta jos pahoinpitelijä on joku ulkopuolinen (esim. isä), hän saa korotetun rangaistuksen nimenomaan raskauden takia.

Nyt on siis tunnustettu kaksi asiaa, ensinnäkin, että lähes kaikki tiedetysti kehitysvammaiset abortoidaan, ja toisekseen, että ehdoton enemmistö muista aborteista on ns. sosiaalisin syin tehtäviä. Miksi tämä ei kuitenkaan johda mihinkään? Eikö tämä olekaan huolestuttavaa? Onko se vain fakta, ikävää mutta väistämätöntä, kurja anomalia muuten niin ihanassa ”maailman onnellisimpien äitien” maassa?

Lainaan itseäni: Moraalifilosofisesti olisi tietysti kiinnostavaa pohtia sitä kyllästymispistettä, jonka jälkeen abortista tulisi ”ongelma”. Jos esimerkiksi 100 prosenttia vammaisiksi arvioiduista sikiöistä seulontojen myötä abortoitaisiin, olisiko yhteiskunnalla ”ongelma” vammaisten kanssa? Mikäli ei, miksi mailla ja kulttuureilla, joissa abortoidaan tyttösikiöitä, on ongelma? Liberaalissa yhteiskunnassa aborttien lukumäärä vahvistaa alla olevaa oikeutta rajattomasti – mitä enemmän niitä tapahtuu, sitä paremmin oikeus toteutuu. Toki voimme todeta, että abortti on ikävä asia, mutta itse oikeuteen se ei vaikuta. Monien mielestä abortti ei edes ole ikävä asia, muuta kuin sen tehneelle naiselle – yleensä kaiketi siksi, että tuo ultraruudulla heiluva olio ei kaikkien mielestä ole (vielä) ihminen.

Entä sitten aborttien tekijät. Eikö yhteiskunnallisessa moraalissa ole joku todella pielessä, jos abortteja eniten tekevät ihmiset, joilla jo on lapsia? Teiniabortteja (joiden määrä on vuosi vuodelta vähäisempi) on helpompi ”ymmärtää”, mutta että aikuisten äitien abortit, miten se on edes mahdollista? Mediassa keskitytytään usein rationalistisiin selityksiin: esimerkiksi että neuvolassa ei ole tarjottu ilmaista kierukkaa jälkitarkastuksen yhteydessä tai että vanhemmat ovat väsyneitä valvottavan vauvan kanssa eivätkä jaksa huolehtia ehkäisystä. Mikäli liikumme yksilökeskeisellä alueella, minua kiinnostaisi ennen muuta se, miten raskauden, synnytyksen, vauvan, ihmisen ja uuden elämän ihmeen jo todistaneet ihmiset kykenevät lopettamaan elämän, joka on alkanut heidän ”virheestään”.

Sosiologisesti ja kulttuurisesti asian oleellisin puoli olisi mielestäni siinä, minkälaista moraalin rappiota erilaiset liberalistiset käsitykset edistyksestä, vapaudesta ja oikeuksista ovat tuottaneet. Olisiko sosiaalisista syistä tehtävä abortti niin yleinen, mikäli hedonistinen oikeuspropaganda ei olisi niin läpitunkevaa? Suhtauduttaisiinko sikiöön eli lapseen eri tavalla, jos ihmisten vastuuta ei olisi tehty tyhjäksi erilaisilla taivaita hipovilla oikeusväittämillä?

Myös aborttien kasautumisen tietyille henkilöille täytyy ilmeisesti vain ”hyväksyä”. On traagista, että sterilisaatio esimerkiksi tällaisissa tapauksissa tai päihdeäitien kohdalla tuomitaan suoraan fasistiseen helvettiin, mutta aborttia ei koskaan lähestytä tätä kautta. Sama ongelma löytyy muiltakin järjestelmämme osa-alueilta, kuten esimerkiksi lastensuojelusta. Vanhempien, ennen muuta äitien, oikeus on tosiasiassa niin ylivertainen lapsiin nähden, että koko toiminta seuraa tarkkoja askelmerkkejä ja ruttua syntyy. Olisiko joka päivä mediasta lukemamme lastensuojelun kriisi oikeasti niin mittava, mikäli vanhemmat kantaisivat edes pienen osan siitä vastuusta, mikä heillä kaiken järjen mukaan pitäisi olla?

Kolmas seikka liittyy uskoon ja uskontoon. Mediaa seuraamalla saa käsityksen, että ainoastaan uskovaiset ”hihhulit” vastustavat aborttia (ja homoliittoja ja sitä ja tätä yksinomaisen ihanaa). Näinkö on? Ainoastaan Jumalan pyhyydestäkö on mahdollista nousta vastustamaan elämän tietoista päättämistä, lapsen edun sivuuttamista, vammaisen elämän arvottomuutta?

Ihmisoikeuksia ja kaikkien arvokasta elämää julistavalla yhteiskuntamme maallisella puolella pitäisi olla paljonkin sanottavaa asiasta. Miksi se ei sano mitään?

Vastaan itse. Siksi, että se ei kykene priorisointiin. Vaikka lasten oikeuksien polkeminen on ikävää, sikiöiden raastaminen kohdusta on ikävää, kaikki paha on ikävää, emme kuitenkaan voi sanoa, että toinen asia olisi ikävämpää kuin toinen. Varsinkaan oikeuksia ei voida laittaa järjestykseen, koska kaikilla on oikeuksia. Vammaisilla ja kohdunsisäisillä ihmisillä on siis oikeuksia, mutta koska he eivät ole tarpeeksi puhekykyisiä tuodakseen näitä julki, saati rakentamaan järjestelmällistä propagandakoneistoa, he vain jäävät syrjään. Vähän niin kuin eläimet. Paitsi että eläimillä on paljonkin puolesta puhujia ja advokaatteja, muitakin kuin uskovaisia.

Kaikki kiteytyy jälleen oikeuteen. Yksilön – aikuisen ja terveen yksilön – oikeuden yli ei mene mikään. Siitä ei edes saa puhua, koska puhekin loukkaa tuota oikeutta.