Tulevissa vaaleissa puolueiden väliset jakolinjat ovat kahtalaiset. Ensinnäkin on olemassa oleellisia jakolinjoja – siis sellaisia, jotka merkittävällä tavalla jakavat politiikan, intressit ja toimijat kahteen tai useampaan leiriin. Merkittävyys tässä tarkoittaa ennen muuta sitä, että mikäli kyseinen intressirintama saisi (enemmän) valtaa, linjan mukainen politiikan seuraus muuttuisi todennäköisemmäksi ja olisi selvästi erilainen kuin toisen rintaman kannattama linja. Oleellisissa jakolinjoissa valtavirran ja sen kyseenalaistajien välinen ero on selvä.

Oleelliset jakolinjat eivät kuitenkaan välttämättä pääse vapaasti vaalikamppailun kohteeksi, sillä useilla toimijoilla on intressi häivyttää ne. Siis ne jakolinjat, joiden kaiken tolkun mukaan tulisi olla oleellisimpia, pyritään tekemään epäoleellisimmiksi. Tässä kunnostautuvat eritoten kokoomus ja demarit. Media tukee yleensä häivytyslinjaa, koska se on myös sen edun mukaista.

Teemat ja jakolinjat, jotka pyritään häivyttämään, ovat usein ”itsestäänselvyyksiä”. Ne saattavat olla ”faktoja”, joista ei neuvotella, joko moraalisista tai pragmaattisista syistä. Vaihtoehtoisesti ne voivat olla teemoina ”populistisia”, mikä saa puolueet pelkäämään, että asioiden esiintulo ja käsittely vähentäisi niiden arvovaltaa, ehkä kannatustakin. Teemat voivat olla lyhytjänteiselle politiikalle myös liian suuria, ”utopistisia” tai ”ei tämän vaalikauden asioita”. Agendan rakentaminen ja muotoilu tietyllä tapaa on merkittävin vallan muoto, ja sen merkitys ulottuu pitkälle.

Oleellisten jakolinjojen lisäksi vaaleissa näyttäytyy muita jakolinjoja, jotka on joko nimenomaisesti rakennettu tai joiden merkitys ei tosiasiassa ole niin oleellinen – oleellinen, kun huomiomme on jälleen politiikan seurauksissa eli siinä, mitä politiikasta syntyy, niin voimasuhteiden kuin täytäntöönpanon kautta. Jakolinjat voivat olla myös niin teknokraattisia tai mekanistisia, että niissä ei varsinaisesti edes ole politiikkaa: omenat ja päärynät ovat eri hedelmiä, mutta mitä sitten.

Koska politiikassa onnistutaan saamaan erimielisyys aikaiseksi mistä tahansa aiheesta, keskittyminen johonkin tällaiseen seikkaan edellyttää vain asian jatkuvaa esiintuomista ja median tarttumista siihen. Media tarttuu siihen, mikä on helppoa, yksinkertaista ja seksikästä. Puolueet näkevät merkittävästi vaivaa saadakseen vaalikamppailun näyttämään tietynlaiselta, mutta medialla on usein viimeinen sana sanottavanaan. Tämän tietävät puolueiden viestintäbroilerit myös pyrkivät nostamaan juuri sellaisia aiheita esiin, joista media saa nopeasti ja tehokkaasti aikaiseksi pöhinää, johon puolue voi hypätä mukaan. Myös yksittäisten ehdokkaiden mahdollisuus räjäyttää päivittäisiä some-todellisuuksia nojaa tähän.

Vaalien (ja suomalaisen politiikan yleisemminkin) merkittävin jakolinja ei kulje vasemmiston ja oikeiston tai liberaalien ja konservatiivien välillä, vaan ”globalistien” ja ”nationalistien” välillä. Suurin osa pro-eurooppalaisista (=pro-EU) lukeutuu globalisteihin. Pieni osa EU:hun periaatteessa myönteisesti suhtautuvista lukeutuu nationalisteihin – kyse on painotuksista, esimerkiksi sen suhteen, mikä nähdään EU:n ja integraation tärkeimmäksi periaatteeksi. Kaikki EU-kielteiset, pääasiassa perussuomalaiset, kuuluvat nationalisteihin. Hyvinvointivaltiota tai Nato-jäsenyyttä kannattavia löytyy molemmista rintamista, mutta perustelut ja keinot ovat jälleen toisistaan poikkeavia. Myös maahanmuuttoon suhtautuminen jakautuu selkeästi rintamien välillä. Vaikka perussuomalaiset on selkeästi ”nationalistisin” puolue, löytyy vastaavaa sisältöä myös muiden puolueiden sisältä. Kokoomus ja vihreät ovat vastaavasti ”globalistisimmat” puolueet – mutta jälleen osin eri syistä. Silloinkin kun ideologia on näennäisesti sama (esim. globalismi), se rakentuu hyvin eri tavoin eri puoluiden kesken. Keskusta heiluu joka suuntaan, mikä varmasti on yksi sen gallup-suosion salaisuus – toisaalta pelkkä oppositioasetelma saattaa riittää puolueelle, jonka perusprofiili on vakaa.

Puolueiden edun mukaista saattaa vaalikamppailun aikana olla ehtiä joka junaan, ts. että niiden listoilta löytyy molempiin rintamiin kuuluvia ehdokkaita. Kun vaalit on ohi, rivit täsmentyvät. Jos nationalistien rintama voittaisi, politiikka muuttuisi merkittävästi. Koska se ei sitä kuitenkaan tee, juuri mikään ei muutu. Puoluekuri, tiettyjen puolueiden hallitushalu, visionäärien puute sekä eduskuntalaitoksen puheeseen keskittyvä minitodellisuus pitävät huolen siitä, että oleelliset rintamat eivät vaikuta myöhempäänkään täytäntöönpanoon. Eduskunnan tulevaa nelivuotiskauttakin määrittävät siis epäoleellisemmat jakolinjat. Kuinka epäoleelliset, riippuu pitkälti siitä, onko perussuomalaiset hallituksessa vai oppositiossa.

TGIF Thank God It’s Friday. Kevyemmällä otteella.

Pieni ja epäoleellinen puolueanalyysi:

Kokoomus vuotaa ja fantsu fiilis on täysin hukassa. Poliittinen selfismi kääntyy puoluettakin vastaan, kun elämä ei olekaan instagram. Koska vanha kaarti kuitenkin vielä monille edustaa järkeä, eivät prosentit tipu niin paljon kuin vielä uhkaavat. Nuoret naiset ovat puolueen oikeistolaisimpia, vaikka joskus oli toisin. Valta on hiljaa ja piilossa. Strategiaa joko ei ole tai se on liian fantastinen.

Demarit ja äijäfeministit, hohhoijaa, uni tulee. Odotettavissa yläkulmaan viime vaalien tapainen vuoto (”Maassa maan tavalla”), mahdollisesti myös kepun suuntaan nyt kun pisarakin muuttui lätäköksi. Demarit on niin kulahtanut, että vasemmiston kriisikin kuulostaa sen rinnalla raikkaalta. SDP kannattaa kaikkea hyvää enemmän kuin mikään muu puolue. Miten siitä silti voi aina syntyä pelkkää pahaa?

Vihreät on opetellut sote-sanaston ja nato-sanaston ja voi näiden turvin paukuttaa hallituspuolueita päin ihan miten tahtoo. Puolue käy useita mikrovaaleja, jolloin päähuomio voi olla mitä tahansa susista ja limuautomaateista globaaliin oikeudenmukaisuuteen. Huono ilmasto salataan, paitsi silloin kun kyseessä on se ilmasto. Vihreät viettää urbaanivasemmiston kanssa ravintolapäivää eikä kukaan muista, kuka kuului mihinkin puolueeseen, ennen kuin sitten jatkoilla.

Vasemmisto haluaa ”veroparatiisitaloudesta aitoon kansainvälisyyteen”, elikäs siis rajat auki ja limuautomaatit kaikille paitsi rikkaille. Vasemmisto on myös keksinyt perusoikeuksia jo niin paljon, että ne eivät kaikki mahdu edes pinsseihin. Imago on silti vahvasti nousussa, etenkin kaupungeissa. Vihreiden amispuolue, joka inhoaa tasa-arvoisesti kaikkia eiralaisia, etenkin tohtoreita.

Keskusta ottaa kyllä paikkansa, kun se sille annetaan. Sipilä on turvallinen ja suorasanaisen miehen maineessa, nyt myös valitettavasti laajojen sympatiaäänten ja median silittelyn kohteena. Puolueen ohjelma on vähintään vihreiden tasoista hyvyyspuppua, mutta Sipilän johdolla mennään helppoon voittoon. Tulossa melkoista akrobatiaa kaupunkien ja maaseudun etujen sanoittamisessa. Kokoomukselle ärtyneet arvon miehet äänestävät Juhan keskustaa, koska Jyrkin kokoomus floppasi.

Perussuomalaiset ja lyhyet lauseet piste. Näihin vaaleihin kyllä vielä nousee, mutta sen jälkeen pitäisi saada hiukan lisää sitä, mitä muilla on liikaa. Nätimpää imagoa piste. Perussuomalaisille piste. Mitä salonkikelpoisemmaksi puolue muuttuu, sitä vähemmän sen tarvitsisi öyhöttää maha pitkällä ääniä ihmisiltä, joiden julkisin teko on syödä makkaraa ja vihata vihreitä tyttöjä. Sitä enemmän se voisi ajatella, että sisällöllä saisi muutakin. Pisteen tilalle voisi laittaa sivulauseen taikka jopa hymyn (ei herrantähden selfietä). Perussuomalaiset on kyllä Suomen monimuotoisin ja sitä myötä suvaitsevaisin puolue. (Piste.)