Yhdysvalloissa oikeistokonservatiivinen vaikuttaja Charlie Kirk ammuttiin kuoliaaksi kesken yliopistossa järjestettyä puhetapahtumaa. Hän kirjaimellisesti kuoli mikrofoni kädessään – siis puhuessaan politiikkaa. Useiden arvioiden mukaan ampujaa ajoi selvä poliittinen äärivasemmistolainen motiivi eli kyseessä oli poliittinen salamurha.

Toinen, täysin erilainen murha piirtyi verkkokalvoillemme somen kautta. Ukrainalainen Iryna Zarutska puukotettiin kuoliaaksi raitiovaunussa. Sarjarikollinen hyökkäsi naisen kimppuun eikä kukaan vaunun matkustaja tehnyt mitään auttaakseen. Valvontakameranauhan on sanottu paljastavan rasistisen huudahduksen (”I got that white girl”).

Yhdysvalloissa Kirkin murha on paljastanut voimakkaan polarisoituneessa yhteiskunnassa entistä räikeämpiä jakolinjoja, kun some on täyttynyt vasemman äärilaidan näkökulmista, joiden mukaan Kirk sai ansionsa mukaan. Toisaalta media on vältellyt poliittisista motiiveista puhumista ja vääntänyt itsensä tragikoomisille kiemuroille vältellessään ilmeisimmän tunnustamista.

Zarutskan teurastuksen yhteydessä monet ovat ihmetelleet sitä, miksi karmeat rikokset tuntuvat liikuttavan massoja ja mediaa eri tavalla riippuen siitä, mikä uhrin ja tekijän tai muiden osallisten etnisyys on.

Suomessa keskusteluilmapiiri tai poliittinen kulttuuri eivät onneksi ole lähelläkään Yhdysvaltoja, mutta valitettavasti samat kaksoisstandardit ovat tuttuja täälläkin. Vasemmalla laidalla oikeutetaan puheen ja kuvaston tasolla jopa väkivaltaa, jos kohteen mielipiteet ovat ”vääriä”. Epäinhimillistävä puhe erityisesti perussuomalaisia kohtaan on huolestuttavan yleistä. Hyvin harvoin se nousee otsikoihin.

Kirkuvat kaksoisstandardit ja väkivallalla leikittelevä retoriikka eivät ole vain mauttomia. Ne pyrkivät normalisoimaan demokratiaan täysin kuulumattomat politiikan tekemisen ja ”tuntemisen” tavat ja syventävät polarisaatiota. Jos poliittinen vastustaja ei ole enää ihminen, demokratia alkaa murtua. Jos ajatus on, että käytännössä vain oikeistolaiset ja ihonväriltään valkoiset kykenevät vihapuheeseen, väkivaltaan ja rasismiin, joku on mahdottoman pielessä.

Suomessa ei ole juuri edes puhuttu äärivasemmiston toimintatavoista, kun koko huomio on mennyt äärioikeistosta varoittamiseen. Kuitenkin esimerkiksi somesta on paljon vaikeampi löytää aggressiivisia äärioikeistolaisia viestejä tuuttaavia ihmisiä kuin äärivasemmistolaisia. Äärioikeistolaisen leimalla voidaan toisaalta iskeä ketä hyvänsä, joka kannattaa tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa tai tukee konservatiivisia arvoja. Sen sijaan vasemmalla voi laukoa huoletta melkein mitä tahansa saamatta samaa kohtelua.

Vuosikaudet ilmapiirin myrkyttämisestä on myös syytetty nimenomaan ja yksinomaan perussuomalaisia, joiden puheita ja sometuksia seurataan suurennuslasilla. Otsikot nousevat hyvin herkästi varavaltuutetunkin väärästä päivityksestä. Mikrofoni tuodaan välittömästi puheenjohtajan eteen ja vaaditaan selityksiä. Muiden puolueiden kohdalla tilanne on hyvin erilainen. Edes kansanedustajatason sekoilut eivät välttämättä saa toimittajia juoksemaan vasemmistopuolueen puheenjohtajan perässä.

Sanojani ei kannata ymmärtää väärin. Tämä ei ole kilpailu eikä minulla ole minkäänlaista halua puolustella sen paremmin minkään äärilaidan sekopäitä tai rikollisia kuin ala-arvoista puheenparttakaan. Mutta tasapuolisuutta ja rehellisyyttä arvioitsijoille, sitä on syytä vaatia.

Myös Suomessa valitettavasti media tekee oman osansa valheiden ja sumutuksen edistämisessä. Kun perussuomalaiset nostaa esiin maahanmuuton vaikutuksia tilastojen ja tosiasioiden pohjalta – kuten minä jälleen kerran puhuessani Suomen väestön muutoksista Oulun kesäkokouksen yhteydessä – Yle vääntää sen viittaamiseksi ”äärioikeistolaiseen salaliittoteoriaan” ja kieltäytyy korjaamasta yksinkertaista valettaan. Tapaus on paljon vakavampi kuin moni voi äkkiseltään kuvitella.

Moinen disinformaation levittäminen ei ole journalismia vaan agendaohjattua propagandaa. Verorahoitteinen mediamme kertoo miljoonayleisölle, että minä olen äärioikeistolainen salaliittoteoreetikko, ja sillä totta vie on seurauksensa.

Jos tilanne on näin huono mediassa, ketään ei voi yllättää, että seinään voidaan maalata sama henkilö hakaristit silmissä tai puukko rintakehän läpi lävistettynä – ja kyse on ”taiteen vapaudesta” tai ”satiirisesta lähestymistavasta” tai se liittyy vain ”Purran tekemiin kulttuurileikkauksiin”.

Verrattuna siihen, miten nopeasti media tuomitsee oikeiston vihapuheen, kaksoisstandardit ovat räikeitä. Ja miten media voisikaan toisin tehdä, kun se syyllistyy samaan itse.

Perussuomalaiset eivät kaipaa silkkihansikkailla käsittelyä eivätkä persunaiset valita naisvihaa hyväksytyn poliittisen kritiikin edessä. Meillä on paksu nahka ja olemme kaikki hyvin tottuneita olemaan vastustuksen ja jatkuvan kritiikin kohteena.

Mutta rehellisyyttä ja tasapuolisuutta, sitä meidän pitää vaatia. Ja mikä tärkeintä: kaikki väkivalta on väärin, aina. Se ei koskaan saa olla osa politiikkaa.

Median pitää kyetä pysymään tosiasioissa, myös silloin, kun ne eivät miellytä.

Keskusteluja pitää käydä oikein ja rehellisesti, korjata disinformaatio ja antaa tosiasioiden levitä.

Ja aika usein, hyvät ystävät, on vain kovin järkevää ja terveydelle hyväksi panna some kiinni ja hengitellä rauhallisesti.

(Kolumni Perussuomalainen-lehdessä 26.9.)