Kirjoittaja: Riikka

Joulu tulee joka tapauksessa

/ Riikka / 46 kommenttia

Hyvä kirkkokansa,

Eilen illalla vielä kello 20 mietin, saanko tähän puheeseen mitään kirjoitettua. Sätin itseäni höveliydestäni suostua pitämään tämäkin puhe. Eihän minun alun perin pitänyt kuin lukea evankeliumi. Eikö jo riittäisi, miksi tähänkin suostuit.

Eiliseen, kuten kaikkiin muihinkin päiviin, kuului tiukka ja pitkä työpäivä, suuria talouden ongelmia, uusia haasteita, poliittisia pulmia, kyselytunnin mättöä, media kimpussa, välillä velasta ja alijäämästä, välillä kysyäkseen, miltä tuntuu, kun graffitissa työnnetään puukko läpi.

Vastaa, kommentoi, hillitse itsesi, älä provosoidu, luo toivoa, älä manaa, ole positiivinen mutta rehellinen, kanna vastuuta. Mitä vaikeampaa, sitä kovempana on oltava. Politiikka on välillä kyllä aivan sairasta.

Entäpä kotona? No, siellä on kaikki joulua varten tekemättä. Kukaan ei ole ehtinyt ostaa lahjoja, ei lähettää kortteja, ei leipoa, suunnitella menoja, siivota, ei mitään. Edes partiolaisten joulukalenterista ei ole avattu kuin kaksi luukkua. Perheen ylläpito kaupassakäynteineen on lähes yksinomaan mieheni vastuulla. Äitiä ei yleensä näy, ja jos näkyykin, se ei kuule mitään. En ole ehtinyt tai jaksanut edes vastata tuttavien viesteihin, joissa kysellään lasten lahjatoiveita tai suunnitelmia lomalle. Minusta tuntuu, että teini-ikäinen kuopukseni on kasvanut pituutta joka kerran, kun näen hänet. Sijaitsen selvästi jossakin muualla kuin omassa elämässäni.

Eli, mitä nyt siis. Joulutilaisuus ja puheenvuoro siellä. En ollut edes tajunnut, että tänään on viimeinen eduskunnan täysistunto ja kohta ihan oikeasti on joulu. Kalenteri on siitä kertonut, mutta valoa ei ole näkynyt, ainakaan riittävän kirkkaana. Tähti ei ole ohjannut kulkijaa. Lähinnä olen loman lähestymisen myötä haaveillut nukkumisesta ja – jos kirkossa sallitaan – hyvästä nousuhumalasta laadukkaalla punaviinillä. Kaukana on joulutunnelma, nisset, nasset, hanget, nietokset, ihan sama.

Itsesäälin ja kyynisyyden ottaessa kisaa siitä, kumpi pääsee mielessäni voitolle, istuin siis väsyneenä nojatuoliin ja avasin huokaillen läppärin kirjoittaakseni tämän puheenvuoron. Toiselle puolelle teekuppi, toiselle suklaata. Korviin kuulokkeet ja tärkeimmät joululauluni soimaan.

Hyvät kuulijat,

Liikkeelle lähdin Varpusesta jouluaamuna. Sitä seurasi ainakin Diandran esittämänä Lintu eli käännössävelmä ranskalaisesta Belle ja Sebastian -tv-sarjasta 1960-luvulta, Carola Häggkvistin Himlen i min famn, Howard Blake’in Walking in the Air sekä Konstan joululaulu raskaana versiona JP Leppäluodon tulkitsemana. Ja monta perinteistä suomalaista laulua.

Näillä eväillä pitäisi saada jonkinlainen ajatus siitä, mitä kirjoitan. Se olisi varmaan viikon kahdeskymmenes puhe. Mutta erilainen. Sen pitää olla henkilökohtaista. Mutta ei liian. Onhan niitä joulumuistoja, kauniita ja ihania ja aivan hirveitä. Niistäkö kertoisin? Entä jos joku ymmärtää väärin? Loukkaantuu? Entä jos joku… loukkaa? Henkilökohtaisen tarjoaminen on nimittäin aina vaarallista ja selvä riski. Sitä en nyt jaksaisi. Raja herkkyyden ja turpiin ottamisen välillä on politiikassa hiuksenhieno.

Ei, päähäni ei tule ajatuksia. Kaikki pyörii kehää. Puhelin soi, sitä ja tätä, joo joo, hoidetaan, tehdään, okei, voisiko tämä odottaa, ei voi, selvä, huomenna sitten.

Palaan takaisin musiikkiin. Tulkoon toivo kansoille maan, pääsköön vangit vankiloistaan.

Mutta en keksi mitään. En pysty keskittymään. Päivä pyörii mielessä. On huolia, täytettä hampaankolossa, kurkussa pala, valtava väsymys. Kaikkea muuta kuin luova olo, jossa keksitään uutta ja kirjoitetaan hienoja puheita. Tiedän, että osaan kyllä. Olen parhaimmillani taitava sanankäyttäjä ja rohkea puhuja, mutta pitikö tämäkin jättää tosiaan viimeiseen iltaan.

Tunti on mennyt.

Joululaulut kyllä tekevät tehtävänsä, herkistyn. Ne ovat niin kauniita. Kyynelehdin tunteikkaana sekä melankolisille että iloisemmille lauluille.

Muistot kiirivät mielessä, näen menneitä vuosia, ajanjaksoja elämässä, hyviä, huonoja, toiveikkaita, surullisia, ahdistavia, pelottavia. Näen lapset pieninä, lahjavuoret, iloiset ilmeet. Joulukirkon, kuusen, valoja, kynttilöitä, hankea. Laulua, paljon laulua, lapsuuden kuoroesiintymisistä tuomiokirkossa myöhempiin aikoihin, joululaulujen rauhan. Ihminen kasvaa laulaessaan. Vaikka olisi sielu joskus pahoinkin puhkottu, joululaulujen laulaminen tekee ehjäksi, ainakin hetkeksi.

On aika avaruus ja tuhat vuotta hetkinen.

Joku jää katsomaan kuka lentää noin.
Itsekin hämmästyn kun lentää voin.

Mutta, ajatus ei lennä: En löydä kirjoitettavaa enkä sanottavaa. Kuuntelen vain kappaleita, haen lisää suklaata. Ja nenäliinoja. Keittiössä vaimolleen vihermehua aamuksi valmistava mies kurkkaa välillä, mitä tapahtuu. Onks kaikki hyvin, hän kysyy, eikä tarvitse vastausta, koska tietää ilman sitäkin.

Tulkoon rakkaus ihmisrintaan, silloin joulu luonamme on.

Ja sitten sen käsitän. Tässähän se jo oli.

Ei meidän tarvitse olla parhaimmillamme. Joulu kyllä tulee. Se tulee suorittamatta ja ilman, että on valmis tai edes varautunut.

Hyvinä päivinä, huonoina päivinä. Virkeänä ja väsyneenä. Tänään en pystynyt muuhun. Sen sijaan että kirjoitan ja suoritan puheenvuoron, en tee sitä. Tänään en jaksa enää yhtään itsevarmaa puhetta. Elämä ei ole loppuun hiottu, minä en ole, eikä tämä päivä ole.

Näinkin voi olla. Joulu tulee joka tapauksessa. Joillekin asia voi olla päivänselvä. Minulle aatos pälkähti eilisiltana kuin lahja. Paitsi että se vapautti vaatimuksilta tämän puheen suhteen, se myös lämmitti, lohdutti ja rohkaisi.

En todennäköisesti pitäisi tätä puheenvuoroa, jos en sattuisi olemaan tämän hallituksen ministeri. Missään ei kuitenkaan vaadittu, että pitää puhua kuin ministeri.

Ja mitä ihmettä sekin tarkoittaisi! Minähän olen kirkossa, melkein jouluna, herkkä ja väsynyt. Kukaan ei ole täällä siksi, että haluaa kuulla tai nähdä ministeriä.

Minä olen täällä, jotta näen teidät, tämän kauniin tilan, hämärän, tuoksun, kuulen laulun ja kaiun, jotta muistaisin, että joulu on aivan kohta. Ja se on jo sydämessä. Se on siellä aina, kun haluan. Pitää vain muistaa katsoa ja tuntea tarkasti.

Uskon, että teistä moni on täällä juuri samasta syystä.

Se on hienoa ja ihanaa. Olemme täällä yhdessä. Kohta taas jossakin muualla, mutta nyt täällä. Kiitos siitä.

Siispä:

Älä huoliisi jää, nosta pystyyn taas pää. Joka hetki sun kanssasi käyn.

Lapsi joulun mä oon, sinut vien kartanoon, josta lähdit. Sun valonas näyn.

Rauhallista ja siunattua joulua teille.

*Kirjoitus perustuu puheenvuorooni valtiovarainministeriön kirkkotilaisuudessa perjantaiaamuna 20.12.

*Lainatut joululaulut:

Tulkoon joulu, säv. & san. Pekka Simojoki

Avaruus, säv. & san. Howard Blake, suom. Tarleena Sammalkorpi

Konsta Jylhän joululaulu, säv. Konsta Jylhä, san. Paul Holm

Kolumni: Miksi kaikki on niin hullua?

/ Riikka / 9 kommenttia

Julkisessa keskustelussa kohisee jatkuvasti. Sosiaalinen media tuottaa outouksiaan, jotka yhä useammin nousevat myös perinteisen median puolelle klikkejä keräämään. Suuri osa näistä on juuri sitä, kohinaa, ja jää unohduksiin yhtä nopeasti kuin on esiin tullutkin. Mutta osa jää kehittymään, toistumaan, valtaamaan alaa.

Pahin woken aikakausi on kuulemma päättynyt. Elinympäristö on tuonut turvallisuuden ja monien muiden uhkien osalta vakavampaa ajateltavaa. Yhdysvalloissakin vaalitulos näyttää siltä, että monille riitti. Yksi syy demokraattien häviölle jokaisella vaalitasolla on varmasti puolueen äärilaidan radikaalistuminen ja woketus, vaikka etenkin presidentinvaaleissa äänestäjiä ajoivat paljon konkreettisemmat mikrotason huolet.

Wokelle lämpimästi tervemenoa. Valitettavasti ylisensitiivisyyden ja tunnevouhkaamisen sekä oikeamieliseksi teeskennellyn vihanpidon ja erottelun aika ei todellakaan ole ohitse. Eikä se ole vain kohinaa. Kun tätä eri muodoissaan tapahtuu ja annetaan tapahtua perinteisesti pragmaattisessa ja järkeväksi määritellyssä Suomessakin, sillä todella on vaikutusta. Etenkin lapsiin ja nuoriin, tulevaisuuden aikuisiin.

Miksi kaikki on niin hullua, moni saattaa kysyä, kun samaan aikaan lehdessä kerrotaan tällaisia asioita: Yliopiston luennoitsija esitteli opiskelijoille kotipornoa, jossa työnsi – apurahan avittamana tietenkin – anukseensa asioita. Kyse oli tieteestä ja aktivismista. Koulussa laulaja lauloi kohu-Jeesuksesta kohusanoin, ja kunta päätyi ensin maksamaan uskonnottomalle vanhemmalle korvauksia lapsen kärsimyksestä. Toisessa koulussa peruttiin koko musiikkiesitys, jottei vastaavaa vahinkoa lasten altistumisesta kristinuskolle pääsisi tapahtumaan.

Aikuinen voi naurahdella kahvihuoneessa, kun klikkiotsikko huutaa, että mies on synnyttänyt ja joku kertoi, että sukupuolia on 120 ja muun väittäminen on väkivaltaa. Järkevä ihminen voi huokaista, kun samaan aikaan toisesta tuutista kerrotaan, että julma hallitus tuhoaa koko maan – ainakin sen, mitä ilmastonmuutoksesta jää jäljelle.

Mutta mitä tällaisen keskellä eläminen vaikuttaa lapsiin ja nuoriin. Päähän siinä menee sekaisin.

Ei ole sattumaa, että sosiaalisen median ja yleiskaistapäisyyden aikakaudella masennus ja ahdistuneisuus lisääntyvät. Ei ole yllättävää, että kun ääliöliberaali yhteiskunta on nostanut yksilön tunteet kaiken keskiöön, niitä myös käytetään. Jos monista aikuisistakin on tullut kuin uudelleen pikkulapsia, jotka tarvitsevat tukea ikävien tunteiden kestämiseen ja valtiota kantamaan vastuuta, onko ihme, jos kouluissa on ongelmia?

Pahoinvointia ja avuttomuutta ei selitä ensi vuonna voimaantuleva leikkaus johonkin veronmaksajan kustantamaan palveluun tai etuuteen.

Vähitellen pitäisi myöntää, että ääliöliberalismi, joka halusi nostaa kaiken keskiöön yksilön ja tämän tunteet ja oikeudet ja antoi velvollisuuden taata nämä jollekin ”rakenteelle”, meni totaalisesti metsään.

(Kolumni Maaseudun Tulevaisuudessa 25.11.)

Maahanmuuttoko ratkaisemaan taloutemme ongelmia?

/ Riikka / 10 kommenttia

Suomessa keskustellaan vakavalla naamalla – jälleen kerran – siitä, että maahanmuutto ratkaisee talouden ja hyvinvointimme kieltämättä vakavat ongelmat. 

Ymmärrän kyllä. Ihmisellä on sisäsyntyinen tarve löytää helppoja ratkaisuja vaikeisiin ongelmiin. 

Kansainvaelluksissa kyse ei ole vain taloudesta ja rahasta, vaan koko yhteiskunnan ja Suomen perustavanlaatuisesta muuttumisesta. Mutta vaikka olisikin – jos siis yksinkertaisuuden takia hetken kuvittelisimme, että kyse on vain rahasta – keskustelu olisi silti kaistapäistä. Mikään tosiasia ei tue sitä, että vastaanottamamme maahanmuutto voisi korjata talouden ongelmiamme. Päinvastoin. Se kärjistää niitä. 

Oleellisin kysymys julkisen talouden kannalta on aina se, maksavatko tulijat enemmän veroja kuin käyttävät julkisia palveluita ja saavat tulonsiirtoja. Vastaus: eivät maksa. Hyvin harvalla maahanmuuttajaryhmällä on keskimäärin positiivinen vaikutus Suomen julkiselle taloudelle. Tietenkin teoriassa voisi olla mahdollista, että Suomeen saapuisi vain oikeita huippuosaajia ja suomalaisia nokkelampia ja tuottavampia ihmisiä, jolloin näin olisikin. Mutta mikään ei viittaa tämän mahdollisuuden toteutumiseen tosimaailmassa. Maahan saapuu ennen kaikkea väkeä matalapalkkasektoreille. Ja koska emme ole Yhdysvallat, heidän matalia ansioitaan kompensoidaan voimakkaasti verorahoitteisilla tulonsiirroilla ja palveluilla, joita muutenkin hyvinvointiyhteiskunnassa piisaa. 

Totta kai väestöllinen huoltosuhde vahvistuu. Kun siis katsotaan nuppilukuja työikäisistä. Samoin saattaa vahvistua jopa eläkejärjestelmä. Jokainen saapuva työtä tekevä lisää eläkepottiin kerättyjen maksujen määrää. Mutta, iso mutta. Miten paljon hän ja hänen perheenjäsenensä – perheperustainen maahanmuutto on suurin kategoria tälläkin hetkellä, ei työperäinen – maksavat veroja, käyttävät julkisia palveluita ja saavat tulonsiirtoja. 

Tilastot ovat armottomia. Kun verorahoitteisiin palveluihin ja etuuksiin – maahanmuuttoon itseensä liittyvien menojen lisäksi – kohdistuu koko ajan suurempi kysyntä, kokonaisuus ei vahvistu vaan heikkenee. Jos maahanmuutto tuo eläkejärjestelmään tai yksityiseen kulutukseen jotakin, se vie kaksin käsin sen muualta julkisesta taloudesta. 

Ainakin niin kauan kuin meillä on avoin ja antelias sosiaaliturva- ja palvelujärjestelmä tarjolla kaikille. Mikäli ei olisi, kuten perussuomalaisten mielestä ei pitäisi olla – kannatamme sen kansalaisuusperusteisuutta – ongelma helpottuisi. Mutta sitten ei olisi kyllä tulijoitakaan. 

Kuka ei olisi kyllästynyt pinnalliseen maahanmuuttokeskusteluun? Vuodesta toiseen. Ikään kuin keskustelijoilla ei olisi silmiä päässä tai he eivät osaisi laskea. 

Yhdysvaltain tilanne tarjoaa mielenkiintoisen kulman suomalaiseen keskusteluun. Tiedättehän, Yhdysvalloissa on valtavat määrät laittomia siirtolaisia, jotka työskentelevät palvelualoilla. Pesevät paidat, luuttuavat lattiat, ajavat taksia, keräävät satoa. Heidän määränsä on etenkin joissakin osavaltioissa niin suuri, että voidaan oikeutetusti sanoa heidän muodostamansa varjoreservin olevan talouden oleellinen osa. Yhdysvalloissa ei ole Suomen tai Euroopan maiden kaltaista sosiaaliturvaa. Tuleva presidentti Trump on sanonut joukkokarkottavansa laittomia siirtolaisia näiden aiheuttamien ongelmien vuoksi. En tiedä, onnistuuko hän tässä, ja mitä sitten tapahtuu. Vastapuolella demokraattileirissä laittomasta reservistä luopumista on voimakkaasti vastustettu. 

Suomalaisesta perspektiivistä katsoen Yhdysvaltain keskustelu voi olla merkillistä. On vaikea nähdä, että tällaista työllisyyden mallia moni oikeasti haluaisi Suomeen. Mutta koska meillä on avoin ja avokätinen veronmaksajan rahalla toimiva etuus- ja palvelujärjestelmä, joku aina maksaa. 

Keskustelu on täysin vääristynyttä, jos emme huomioi kokonaisuutta. Syntyvää miinusta eivät positiiviseksi käännä lehtiin haastateltavat ulkomaalaiset huippumenestyjät. 

(Osa puoluevaltuuston puheenvuorosta 9.11.)

—

Yllä olevaan puheenvuorooni liittyen Helsingin Sanomat julkaisi pääkirjoituksen, jossa väitetään minun puhuneen potaskaa: Purran puheet maahanmuutosta menivät metsään.

Vastasin pääkirjoitukseen näin (älytön otsikko ei ole omani vaan lehden):

Pääkirjoituksessa ”Purran puheet menivät metsään” (HS 12.11.) väitetään, että puoluevaltuustossa pitämäni puheenvuoro, jossa käsittelin Suomeen kohdistuvan maahanmuuton vaikutuksia julkiseen talouteen, ei pitänyt paikkaansa. Käsittelin puheenvuorossani juuri niitä usein esitettyjä väitteitä, jotka pääkirjoituksessa jälleen kerran esitetään todisteeksi työperäisen maahanmuuton erinomaisuudesta taloutemme korjaajana.

HS viittaa perusteluissaan valtiovarainministeriön osastopäällikön Mikko Spolanderin haastatteluun viime keväältä, mutta jättää kyseisestä haastattelusta olennaisen kohdan pois: Maahanmuuton todetaan vahvistavan julkista taloutta, mikäli tulijat työllistyvät yhtä hyvin, keskimäärin samanlaisiin työpaikkoihin ja samalla palkalla kuin suomalaiset.

Oletus ei valitettavasti ole toteutunut.

Viimeisten 15–20 vuoden aikana työllisten maahanmuuttajien määrä on noussut huomattavasti. Maahanmuuttajatyöntekijät asettuvat pääosin matalaa koulutusta vaativiin, pienipalkkaisiin, osa-aikaisiin tai epäsäännöllisiin työsuhteisiin. Tämän seurauksena monet työperäiset maahanmuuttajat maksavat vähän veroja ja kerryttävät vähän eläkettä, mikä johtaa siihen, että pientä palkkaa, työttömyysjaksoja ja eläkettä kompensoidaan eri tulonsiirroilla.

Erityisesti EU:n ulkopuolelta tulleilla työntekijöillä on usein perhe mukana, mikä nielee monenlaisia julkisia resursseja. Perhesyin maahan tulleiden ansiotasokehitys on tutkitusti heikkoa vielä 10 vuotta Suomessa olon jälkeen.

Mikäli haluamme tehdä tällaisesta maahanmuutosta hyvinvointiyhteiskunnalle taloudellisesti kannattavaa, pitäisi meidän siirtyä USA:n kaltaiseen olemattoman sosiaaliturvan järjestelmään. Tällaiselle ei onneksi löydy Suomesta suurta kannatusta. Perussuomalaiset on sen sijaan pitkään kannattanut kansalaisuusperustaista sosiaaliturvaa.

Mitä tulee valtiovarainministeriön tekemiin laskelmiin nettomaahanmuuton vaikutuksista kestävyysvajeeseen, niiden laskentajärjestelmät eivät taivu esimerkiksi koulutusasteiden ja väestöryhmien välisten tuottavuuserojen käsittelyyn. Niissä siis oletetaan maahanmuuttajien vastaavan Suomessa olevaa väestöä keskeisiltä muuttujiltaan. Tällöin nettomaahanmuuton kasvun aidosti todennettavin vaikutus on väestöllisen huoltosuhteen parantuminen, mikä on täysin erillinen kysymys taloudellisesta huoltosuhteesta.

Se itsessään, että Suomeen tulee ulkomailta työikäistä väestöä, ei kestävyysvajetta korjaa, koska tulijoiden enemmistö ei koulutus- ja osaamistasoltaan vastaa kotimaista työvoimaa. Suomen taloutta kieltämättä vahvistaisi korkeasti koulutettujen asiantuntijoiden maahanmuutto, mutta erityisasiantuntijoiden saamien työlupien määrä jatkaa laskuaan, ja heitä on tulossa Suomeen tänä vuonna vähiten viiteen vuoteen.

Riikka Purra

valtiovarainministeri

perussuomalaisten puheenjohtaja

”Rahaa on”-politiikka oli ylimielistä ja häikäilemätöntä

/ Riikka / 8 kommenttia

Maassa ei ole ollut oikeaa reaalista kasvua 17 vuoteen. Olemme eläneet velaksi. Uusia menoja on rahoitettu velkarahalla eikä vanhoista ole säästetty. Nyt sitten vallassa on hallitus, joka oikeasti, konkreettisesti ja todellisesti sekä sopeuttaa järjestelmää – eli säästää ja valitettavasti myös korottaa veroja – että uudistamalla merkittävästi talouden ja yhteiskunnan rakenteita parantaa aidon yksityisen talouskasvun mahdollisuuksia. Koska yksityiselle me sitä kasvua erityisesti haluamme, emme julkiselle. Ilman talouden kasvua emme pääse koskaan tasapainoon. 

Nyt tätä kaikkea tehdään. Ei vain puhuta. 

Kelpaako tämä politiikka? Ei tietenkään kelpaa. 

Jos edellinen hallitus naamioi tulevaisuusinvestoinneiksi uudet menokohteensa, nyt avainsana on kasvutoimi. Sellaista menokohdetta ei olekaan, josta oppositio tai muut säikyt eivät kasvutoimea saisi aikaan. Ja samaan aikaan he vastustavat juuri niitä toimia, joilla Suomen kasvun esteitä pyritään poistamaan. 

Silkkaa sumutusta, poliittista pisteiden kalastelua ja retoriikkaa.

Hallituksessa ei saa mennä paniikkiin opposition, mutta ei myöskään oman poliittisen viiteryhmän kritiikin edessä. Meillä on ohjelma, jota toteutamme johdonmukaisesti ja jonka takana seisomme. Se on kokonaisuus. Se ei tuo äkkinäistä helpotusta, mutta se liikkuu oikeaan suuntaan. Emme säntäile. Jonglööraamalla ja silmäkääntötempuilla ei ratkaista pitkään kasaantuneita ongelmia. Ei nyt olla sirkuksessa vaan ratkotaan kansakunnan kaikkein suurimpia haasteita. Sosialistien tanssiinkutsuun ei saa lähteä.

Olen vakuuttunut, että kun toimemme kantavat hedelmää ja pääsemme tästä nihkeästä, nahkeasta ja epävarmasta talouden tilanteesta vähän myötäisemmille vesille, äänestäjätkin palkitsevat. Suomalaiset arvostavat vastuunkantoa, rohkeutta ja suoraan puhumista. Mistään en itse saa enempää kannustusta ja tsemppiä kuin siitä, että nyt pysytte kovina, ette luovuta, oikeaan suuntaan olette matkalla, ei saa pelästyä.

**

Arvot eivät ole abstrakteja olioita eivätkä varsinkaan retoriikkaa. Ne toteutuvat vasta konkretisoiduttuaan toiminnan ja valintojen kautta. Pelkkä puhe on vain puhetta. 

Arvot ovat arvottomia, mikäli niiden välille ei voi tehdä vertailua. Kaikki ei voi olla samanarvoista. Jos on, kaikki on arvotonta. 

Jos politiikka eli päätökset perustuvat arvoille, täytyy olla mahdollista verrata toisiinsa erilaisia arvoja ja tehdä politiikkaa – rajallisten resurssien maailmassa – näiden vertailujen pohjalta. 

Kun kaikki on olevinaan yhtä hyvää tai huonoa, syntyy yhtäältä liiallisia lupauksia ja toisaalta passiivisuutta ja kyvyttömyyttä puuttua oikeisiin epäkohtiin. 

Ei se ole arvo, ettei osaa tai uskalla valita. Filosofi tai yhteiskuntatieteilijä voi yliopistolla pyöritellä ja funtsia, mutta poliitikon on valittava. Jos sinulla on euro jaettavana, miten sen jaat, kun ottajia ja hyviä kohteita olisi lukemattomasti. Sitä on politiikka.

**

Oli kyse sitten hyvinvointijärjestelmän rahoittamisesta niukoilla resursseilla tai arvoista, kaikki ei voi olla yhtä tärkeää. Jos kaikki on yhtä tärkeää, mikään ei ole tosiasiassa tärkeää lainkaan. Politiikassa, verorahan jakamisessa kohteisiinsa ja arvoissa on välttämättä kyse valinnoista, priorisoinneista, tärkeysjärjestyksistä.

Opposition saa kiihdyksiin jokaisella säästötoimenpiteellä. Se vastustaa tasaisesti ja varmasti jokaista ja kiihdyttää itsensä kiukkuun ihan yhtä lailla oli kyse sosiaaliturvasta, valtionhallinnosta, järjestöistä, kulttuurista, mistä tahansa. Kaikki, mihin on koskaan pantu veronmaksajan rahaa heidän toimestaan, on välttämätöntä ja tärkeää ja siitä säästäminen väärin, kohtuutonta ja julmaa. Kaikella on puolestapuhujansa ja vaatijansa. Myös säästön kohteena olevat virastot tai ns. kansalaisjärjestöt osaavat hallituksen mätkimisen – kuten on viime päivinäkin nähty. 

Mistä tahansa säästäminen aiheuttaa ainakin näennäisen kriisin. 

Onko tällainen lähestymistapa järkevä? Mitä se kertoo yhteiskunnastamme? Ennen kaikkea mitä se kertoo tulevaisuudestamme ja poliitikkojen kyvystä huolehtia järjestelmämme rahoituksellisesta kestävyydestä? 

Huonoa. 

Oppositio väittää puolustavansa hyvinvointijärjestelmää. Että siksi se vastustaa hallituksen toimia. 

Oppositio ei puolusta hyvinvointiyhteiskuntaa kuin retorisesti. Sen valitsema linja on tosiasiassa hyvinvointiyhteiskunnan tuho. Oppositio, vasemmalta keskustaan, ei puolusta hyvinvointijärjestelmää vaan edistää sen tuhoa.

Vanheneva väestö, vähenevä työikäisten määrä, kasvava velka, surkea talouden kasvu, kalliiksi käyvä maahanmuutto. Tässä tosimaailmassa meillä ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin panna palveluita ja etuuksia ja muuta verorahoitteista kivaa tärkeysjärjestykseen. Meillä ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin miettiä, mikä on tärkeintä ja mikä vähemmän tärkeää. Meidän on pienennettävä sosiaalivaltiota, vähennettävä sen yltäkylläisyyttä ja laajaa tarjontaa – kyllä, myös hankalin päätöksin. 

Meidän on saatava julkinen talous parempaan jamaan. Meidän on saatava menorakenne lähemmäksi käytettävissä olevia tulojamme. Emme voi luottaa jatkuvaan velkaantumiseen. 

Meidän on tehtävä näin juuri siksi, että kykenisimme kustantamaan kymmenen, kahdenkymmenen, kolmenkymmenen, viidenkymmenen vuoden päästä terveydenhuollon, välttämättömät sosiaalipalvelut, kuten lastensuojelun, perusturvaverkon työttömäksi jääneille, sairastuneille, välttämätöntä apua tarvitseville. Jotta voimme taata koulut, poliisit ja palolaitoksen, rajojemme suojaamisen ja maanpuolustuksen. Ne ovat tärkeimpiä, kaikkein tärkeimpiä. 

Asiaan kilpistyy käytännössä kaikki, mikä politiikassa on oleellista. Tai mitä politiikka ylipäätänsä on. 

Oppositiossa on hyviä ihmisiä ja taitavia poliitikkoja, jotka kyllä tietävät, että olen oikeassa. He tietävät, että hallitusta ei aja säästöpolitiikassaan viha ja julmuus, kuten he kyselytunneilla väittävät, vaan välttämättömyys ja huoli tulevaisuudesta. Mutta oppositiossa pitää opponoida – koska hallituksessa hallitaan. Liian monille kyse on vain ja ainoastaan suosion ja äänten kalastelusta. Katsantokanta ei ulotu kymmenen kahdenkymmenen vuoden päähän, vaan seuraaviin vaaleihin. Ja juuri siksi tässä jamassa ollaan, vuosikausien ylimielisen ja häikäilemättömän ”rahaa on”-politiikan takia. 

Minä haluan elää maassa, joka huolehtii omista heikoimmistaan ja auttaa niitä, jotka välillä elämässä kompastuvat. Kuten meistä useimmat. Tämä edellyttää kahta asiaa: 1. Julkisen talouden pitää olla kunnossa. 2. Menojen pitää olla tarkasti priorisoituja: kenelle, kuinka paljon, kuinka kauan. 

Kasvavalla velalla hyvinvointia ei voi rakentaa. Joku maksaa laskut, aina. Toisekseen mitä tulee sosiaalietuuksiin ja saamapuoleen, siellä pitää olla väestön vähemmistö. Enemmistön pitää rahoittaa, mutta myös kokea itse saavansa jotakin vastineeksi. Kaikki eivät voi olla saamapuolella. On kohtuutonta vaatia, että uupunut veronmaksaja subventoi sitä ja tätä palvelua hyvätuloisillekin tai rahoittaa asioita, jotka nyt vain sattuvat olemaan mukavia. 

Mikä muka ei olisi mukavaa toisen maksamana! Kaikkihan on mukavaa toisen maksamana! Mutta ei valtio saisi toimia näin. 

Sosiaalivaltiomme on ylipaisunut, ja se on heikkojen poliitikkojen syy. 

Hallituksemme saama kritiikki kuulostaa siltä kuin budjettia pienennettäisiin moottorisahalla, Argentiinan eksentrisen presidentin Javier Milein tapaan. Kieltämättä se olisi tarpeen, jotta tuloksia saisi nopeammin ja tehokkaammin. Mutta ei, budjettia ei pienennetä moottorisahalla, ei edes saksilla, vaan koalitiohallituksen hiukan kuivahtaneella punakynällä.

(Osa puoluevaltuuston puheenvuorosta 9.11.)

Islamisaatiosta ja naisten oikeuksista

/ Riikka / 5 kommenttia
Kuva: Matti Matikainen


Ihan tyypillinen ja joka päivä Suomessa arkipäivää oleva islamisaatio ryöpsähti esille Isis-sormimerkkiä esittelevän huippuosaajan vietyä Itäkeskukseen ohjeistuksen siitä, miten siveellinen musliminainen pukeutuu. Ohjeistuksessa ei ollut mitään ihmeellistä – näin iso osa musliminaisista pukeutuu, myös Suomessa. Peittävästi ja löysästi, jottei vieras mies näkisi hänen lihaansa ja muotojaan ja hiuksiaan. 

Kaikki tämän tietävät. Mutta joillekin teki ilmeisesti pahaa, kun tosiasiaa ei voinut vain sivuuttaa, kun se tuotiin julkeasti vapaan, tasa-arvoisen suomalaisen naisen ja miehen silmien eteen, vielä graafisesti.Sen sijaan, että se tapahtuu tuolla seinustalla, lähiössä, yhteisöissä, joihin emansipoitu keskiluokkainen suomalaisnainen ei välitä juuri kriittisesti katsella. 

Vihreitä myöten esitettiin pöyristystä. Samat puolueet, ihmiset ja tahot, jotka vuosikausia ovat halunneet ja vaatineet ja tuottaneet kehitysmaista ja erityisesti islamilaisista maasta tulevaa maahanmuuttoa Suomeen, esittävät tyhjiä kauhistelujaan. Samat ihmiset, jotka kehtaavat väittää, että islamilainen naiskäsitys kyllä sopii Suomeen, että sukupuolisegregaatio esimerkiksi uimahalleissaon ihan ok, että nainen vapaaehtoisesti vaatettaa itsensä piiloon ja niin edelleen. 

Se on hävytöntä. Samaan aikaan maassa tehdään ja tuomitaan kunniamurhia, lähetetään lapsia silvottavaksi ja oppimaan tavoille, vainotaan seksuaalivähemmistöjä, juutalaisia ja islamista vapautuneita naisia, kaunistellaan oppikirjoja, islamilaiset seurakunnat haluavat ostaa kirkkoja moskeijoiksi, kouluissa vietetään islamilaisia juhlapäiviä, mutta maksetaan korvauksia kristillisistä, ja niin edelleen. Tätä kaikkeahan tapahtuu koko ajan. Kansainvaellusten seurauksena. 

Millaista naiskäsitystä nämä yhdestä ohjeistuksesta pöyristyjät mahtavat ajatella moskeijoissa edistettävän? Liberaalia? Vai intersektionaalista? Millaisessa asussa luulette moskeijaan naisen pääsevän, sinne omalle puolelleen? 

Tekopyhää ja hävytöntä.

Toissa kesänä maassa oli kansallinen paniikkihätätila, kun valtiovarainministeriksi nimitetty on kutsunut blogissaan täyskaapua eli burkaa rumalla nimellä. Samalla nimellä kuin esimerkiksi Ruotsissa asuva itse islamista vapautunut kuuluisa feministi. 

Kuulkaa, ei tässä maassa moni poliitikko meidän perussuomalaisten lisäksi jaksa kiihtyä siitä, että jonkun pitää sellaiseen pukeutua, mutta hyvin moni kiihtyy siitä, jos sitä kutsuu rumalla nimellä. Ja tämä on juuri pointti tässäkin asiassa. 

Kuten muitakin arvoja, myös naisten oikeuksia puolustetaan konkreettisesti. Ei tyhjillä sanoilla. Niitä puolustetaan aina ja johdonmukaisesti, ei silloin tällöin ja satunnaisesti. Niitä puolustetaan, vaikka siitä saisi osakseen huutoa ja vastustusta. Islamin ja monien takapajuisten kulttuurien naiskäsitys on suomalaisten arvojen, sukupuolten välisen tasa-arvon, kanssa yhteensovittamaton. Piste. Mitä enemmän sallimme tätä tapahtua maassamme, joko katsoen sivuun tai jopa kannustaen, sitä enemmän asia on meidän.

(Osa puoluevaltuuston puheenvuorosta 9.11.)

Politiikassa ei riitä, että on oikeassa

/ Riikka / 5 kommenttia

Mitäs minä sanoin! Kyllä me perussuomalaiset tuon tiesimme! Varoitimme tästä!

Ei ole kovin vaikeaa keksiä poliittisia asioita ja kehityskulkuja, joista populisti- tai protestipuolueeksi haukuttu perussuomalaiset on ollut oikeassa.

Maahanmuutto, tietenkin. Todistamme tismalleen niitä ilmiöitä, ongelmia ja nopeasti eteneviä kehityskulkuja, joista olemme puhuneet jopa muutaman vuosikymmenen. Se, mikä vielä muutama vuosi sitten suvaitsevaisen kaupunkilaisliberaalin mukaan oli ”pelkkää persun irrationaaliseen pelkoon ja muukalaisvihaan perustuvaa vastustusta”, on nyt konkretisoitunut jo useimmille.

Peruskoulun alasajo huikentelevaisilla opetussuunnitelmilla, opettajan auktoriteetin purkaminen, vaatimustason lasku ja ongelmien katsominen sormien läpi. Ja samaan aikaan avoimet luokkatilat, inkluusio ja julmetusti mobiilihärpäkkeitä. Tietenkin tiesimme, miten tässä valitettavassa lapsiin kohdistetussa ihmiskokeessa käy. Varoitimme siitä.

EU:n elpymispaketti, kun oli pakko saada koronan takia lisää massia jäsenvaltioihin. Kun kerran EU:lle annetaan pikkusormi, se vie koko käden. Espanjassa ja Portugalissa lasketaan valtavasti veroja ja suunnitellaan nelipäiväisiä työviikkoja, Italia korjaa turistinähtävyyksiä ja remontoi ikkunoita – siinä se koronapaketti, jonka takaisinmaksaminen ei ole vielä edes alkanut. Ja kun kerran virhe sallittiin, nyt on tulossa lisää – komission uumenissa suunnitellaan uutta velka- ja tulonsiirtomekanismia ja koko budjetin rakentamista niin, että komission oma valta kasvaa jäsenmaiden kustannuksella. Tätä ei Suomi kuulemma halunnut, mutta sitä saatiin.

Tiesimmekö tämän? Totta kai tiesimme. Vaikka kaikki muut haukkuivat meitä Putinin pussiin pelaamisesta ja vaikka mistä, vastustimme loppuun saakka yhteisvelkaan ja tulonsiirtoihin perustuvaa koronaveivausta. Kaikki, mistä varoitimme, on toteutunut – epäselvästä rahojen käytöstä alkaen.

Entäs se poseeraukselle perustuva ilmastokunnianhimo? Kerroimmeko, että oleellista on tehdä käyttökelpoisen teknologian ja talouden mahdollistamia toimia irti fossiilisista polttoaineista, mutta ei kuvitella liikoja eikä varsinkaan rokottaa kotitalouksia ja yrityksiä liiallisella sääntelyllä ja kustannuksilla? Kyllä. Ja se vuosi 2035 – kuinka monta sataa kertaa me olemme kertoneet, että hiilineutraalisuustavoite ei tule toteutumaan, mutta siihen hirttäytyminen tulee aiheuttamaan lisää ongelmia? Siltä tosiaan näyttää.

Listaa olisi helppo jatkaa.

Oikeassa oleminen voi hivellä joidenkin mieltä, mutta onko siitä mitään hyötyä? Jos nyt vaikkapa seuraan pääkaupunkiseudun maahanmuuton ongelmia, joista puhuimme jo 20 vuotta sitten, itseäni lähinnä surettaa. Miten tämä voi olla näin vaikeaa? Miksi ihmiset eivät ymmärrä? Miksi poliitikot eivät ymmärrä?

Politiikassa ei riitä, että on oikeassa. Se on oikeastaan ihan sama. Perussuomalaiset ei tule saamaan lisäpisteitä tai kiitosta oikeassa olemisestaan. Ennen kuin huomaakaan, joku muu puolue vie ”asiasi” ja väittää sitä omakseen.

Politiikassa on tehtävä muutoksia, ajettava lainsäädäntöä, joka puuttuu ongelmiin. Sitä tehdään vain hallituksessa, hyvin harvoin vähääkään sen ulkopuolella. Laajapohjaiset koalitiohallitukset voivat näyttää surkean tehottomilta ja hitailta välineiltä ajaa omaa politiikkaa, mutta muita vaihtoehtoja ei ole. Siksi me olemme hallituksessa ja taistelemme joka päivä näidenkin asioiden eteen. Mikään ei synny itsestään. Politiikka on myös ääntä ja melua – jatkakaamme edelleen puhumista ja melskaamista ja ongelmien esiin nostamista. Mutta samaan aikaan on muistettava, että vain se ei riitä.

Oikeassa oleminen, nolla pistettä.

Uusi lainsäädäntö, kymmenen pistettä.

(Kolumni on julkaistu Perussuomalainen-lehdessä lokakuussa 2024.)

Puhutaan suomalaisuudesta

/ Riikka / 2 kommenttia

Suomalaisuus on suomalaisten historiaa ja tulevaisuutta. Suomi on suomalaisten koti, itsenäinen kansakunta ja kansanvaltainen valtio. Suomi on myös kieli, olemisemme kielellinen perusta.

Historia ei tule valmiiksi eikä kulttuuri ole muuttumaton. Silti voimme usein verraten helposti kertoa, mitä suomalaisuus on, mitä siihen kuuluu ja mikä on meille vierasta. Useille suomalaisuus tuntuu sydämessä, toisille se on käytännöllisempää.

Joidenkin mielestä suomalaisuus ei ole mitään tai se voi olla ihan mitä tahansa. Jätän nämä huomiot kinaamaan keskenään.

Globalisaatio, internet, siirtolaisuus ja monet muut tekijät vaikuttavat kulttuuriimme. Jos emme itse halua puolustaa suomalaisuutta ja suomen kieltä, ne rapautuvat. Kukaan muu ei puolusta suomalaisuutta kuin suomalaiset itse.

Mikään perinne, asenne tai toimintatapa ei varmasti yksinään ole suomalaisen kulttuurin ydin. Suomalaisuus on ainutlaatuinen yhdistelmä kieltä, tapoja, arvoja, symboleita ja muita asioita.

Oma suomen kielemme on reilun 5 miljoonan puhujan minimaalinen vähemmistökieli yli 8000 miljoonan ihmisen maapallolla. On meistä itsestämme kiinni, säilyykö suomi jälkipolviemme kielenä.

Suomessa on tietenkin toinenkin virallinen kieli, ruotsi. Ruotsia puhuu äidinkielenään noin 5 prosenttia suomalaisista.

Oma suomalainen kulttuurimme ja elämäntapamme on reilun 5 miljoonan suomalaisen minimaalinen vähemmistökulttuuri yli 8000 miljoonan ihmisen maapallolla. On vain meistä itsestämme kiinni, elävätkö jälkipolvemme suomalaisen kulttuurin ja elämäntavan ympäröiminä myös tulevaisuudessa tällä pohjoisella niemellä, jota Suomeksi kutsumme.

Kun arvioimme asioita tasa-arvon ja syrjimättömyyden kautta, eivät kaikki kulttuurit ja elämäntavat ole yhtä hyviä. Yli 8 miljardin ihmisen maapallolla on esimerkiksi lukemattomasti kulttuureita, joissa naiset eivät ole tasa-arvoisia miehen kanssa, joissa vähemmistöjä syrjitään mitä hirveimmillä tavoilla ja joissa esimerkiksi vieraiden uskontojen harjoittaminen ei ole lainkaan mahdollista.

Suomalainen elämäntapa on taannut kehityksen täällä pohjolassa. Me suomalaiset olemme tutkimuksissa vuodesta toiseen olleet jopa maailman onnellisin kansa. Me, alle 6 miljoonaa suomalaista. Tuskin suomalaisesta ja pohjoismaalaisesta kulttuurista huolimatta, vaan ennemminkin juuri sen takia.

Mielestäni on velvollisuutemme taata aiemmilta suomalaisilta sukupolvilta perimämme osin hiellä ja verellä rakennettu vapaa, tasa-arvoinen, vauras, ympäristöstä huolehtiva Suomi lapsillemme, joilta se on meillä lainassa, vähintään yhtä turvallisena, tasa-arvoisena ja vapaana.  

Suomalaisuus ei ole valmis eikä sitä pidä eikä sovi pysäyttää. Se on kehittynyt vuosisatojen ajan. Ei tietenkään aina välttämättä parempaan suuntaan.

Mitä tahansa suomalaisuus ei ole. Jos se joskus on mitä tahansa tai samaa kuin moni muukin, sitä ei enää ole.

Suomen tulevaisuus on kulttuurimme, työhön perustuvan hyvinvointimme, itsenäisyytemme, elämäntapamme ja kielemme tulevaisuus.

(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa lokakuussa 2024.)

Tietenkin Suomella on oikeus suojata itseään

/ Riikka / 8 kommenttia

Tänään viimein on se päivä, kun poikkeuslaki välineellistetyn maahantulon torjumiseksi saapuu eduskunnan suureen saliin. Tänään on mietinnön ensimmäinen käsittely ja mitä ilmeisimmin perjantaina toinen. Silloin varmistuu, saako hallituksen tärkeä esitys vaadittavan kannatuksen eduskunnassa. Olen erittäin pettynyt, mikäli näin ei olisi. Kyse on kansallisesta turvallisuudestamme, suvereniteetistamme, oikeudestamme suojata rajaamme.


Oikeusvaltion on voitava suojella itseään, vaikka toimenpiteet olisivat kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden vastaisia. Mikäli vihamielinen valtio käyttää lainsäädännön mahdollisuuksia hyväkseen tehdäkseen pahaa, oikeusvaltion on toimittava. Kyse on arvojen ja oikeushyvien järjestykseen asettamisesta. Hierarkiassa oman maan suojaaminen menee todellakin ylimmäksi.

Hallitus on tällä esityksellä varautunut siihen, että Venäjä jatkaa turvapaikkaa hakevien siirtolaisten välityksellä painostamista pitkäaikaisesti ja että painostaminen saa aiempaa laajempia ja vakavampia muotoja. Laki saattaa jo itsessään toimia ennaltaehkäisevästi. On täysin välttämätöntä, että Venäjän mahdollisuudet käyttää turvapaikkajärjestelmää Suomeen ja EU:hun kohdistuvan vihamielisen vaikuttamisen välineenä kyetään mahdollisimman tehokkaasti estämään.

Esityksessä on kyse demokraattisen oikeusvaltion puolustautumisesta vakavan itsemääräämisoikeuden ja kansallisen turvallisuuden uhkan muodostavaa vieraan valtion vihamielistä vaikuttamista, painostamista ja hybridihyökkäystä vastaan.

Mikäli oikeusvaltion täysivaltaisuus ja kansallinen turvallisuus ovat vaarassa, oikeusvaltiolla täytyy olla oikeus ryhtyä toimenpiteisiin.

Esitystä vastustavien mielestä näin ei ole. Heidän mielestään turvapaikanhakuoikeus menee kansallisen turvallisuuden ja maan itsemääräämisoikeuden edelle. Heidän mielestään Venäjä saa siis päättää, kuka Suomeen tulee ja millä tarkoituksella. Heidän mielestään oikeuksien väärinkäyttö – ja jopa ”lawfare” eli lain ja liberaalien oikeuksien hyödyntäminen sodankäynnin välineenä – on käytännössä sallittua, koska kaikkein tärkeintä on yksilön oikeus hakea turvapaikkaa.

Tuollainen maailmankatsomus ja arvomaailma todellakin on eri kuin perussuomalaisilla.

Tämä laki on saatava maaliin.

Joulukirjoitus valosta

/ Riikka / 33 kommenttia

Joulu on kahtalainen. On se virallinen, sallittu, nätti, ehkä hymistelty. Päivitellään kiirettä ja kun ei ole ehtinyt ja että jaksaakohan riittävästi siivota. Mutta sitten kuitenkin: Hyvää joulua, levätkää, olkaa rakkaiden kanssa! Aattoillan hämärtyessä saapuu kiireeseen lempeys, rauha, lämmin raukeus. Kaunista, ei liian materialistista, syvää, kiitollista. Ystäville kuva höyryävästä glögistä ja uusista villasukista.

Sitten on se toisenlainen. Perheriitoja, liikaa alkoholia ja aatto paikallisessa, lapsia, joita kukaan ei näe eikä kuule, lapsia, joille kukaan ei laita joulua, yksinäisyyttä ja surua, jossa jokainen laulu, valo ja ihanaa-huudahdus sattuu. Monilla ei ole läheisiä, monilla ei ole siedettäviä läheisiä, jotkut ovat aivan yksin. Surua ja tragedioita, haavoittunutta aikaa. Joulu saa aikaan pakokauhua ja kerryttää tuskaa. Pahinta, jos ei ole vielä edes sanoja sen kuvaamiseen.

Olen itse kokenut monenlaisia jouluja. Jaan kuitenkin yhden henkilökohtaisen muiston joulun ympärillä olevasta vuodenajasta. Vaikka siinäkin on surua ja tuskaa, se on silti rohkaiseva ja mahdottoman elämällinen.

Vuoden pimein aika, ei ole paljon luonnonvaloa. Se on itseasiassa todella kortilla. Mutta kun valo tähän aikaan vuodesta saapuu, se on poikkeuksellisen herkkää ja kaunista. Joulukuun ja tammikuun valo, vesiväriakvarellien maalaama taivas, utua, niin alhaalla elävä aurinko, että joudut melkein nousemaan varpaillesi yltääksesi kaupunkisiluetin yli sen sanomaan. Se on minun mielestäni maailman kaunein valo, Suomen joulukuun ja tammikuun harvinainen valo.

Vuosia sitten menetin syntymättömät kaksospoikani juuri ennen joulua. Naistenklinikan pihassa välkkyi kuusi, lunta oli valtavasti. Aattona lauloin punaisessa kyläkirkossa Varpusta jouluaamuna ja Walking in the Air ja ajattelin, etten selviä. Viisi vuotta myöhemmin menetin vielä syntymättömän tyttövauvan, muutama viikko joulun jälkeen. Jorvin sairaalan kuusi oli raahattu juuri pois. Oli taas lunta ja pakkasta. Selvisin vielä paljon vähemmän.

Yksi asioista, joka noilta mustilta ajoilta on jäänyt mieleen, on se valo. Vaikka sen havaitseminen liittyy hyvin selvästi näihin tapahtumiin, se ei lainkaan ahdista tai tee surulliseksi. Päinvastoin. Alusta saakka se on lohduttanut ja tuonut toivoa ja voimaa. Perheemme pienet enkelit lähettävät valoa, luonto on hiljainen, mutta vakaa, valo on harvaa ja heikkoa, mutta sellaista elämäkin monesti on.  

Tänä vuonna havaitsin valon viikko sitten Länsiväylällä. Kellon ympäri vaativa työ ja jatkuva kiire eivät aina anna havaitsemiselle eikä herkkyydelle tilaa. Usein ei ehdi edes katsoa ikkunasta ulos. Mutta nyt näin sen, ministeriauton ikkunasta, jossakin Espoon ja Helsingin rajamailla, meren yllä, täydellisenä, maailman kauneimpana, jumalallisena. Ystävällinen kuski vähän hidasti, ja sain siitä kuvankin. Nopea räpsäys ei vangitse kokonaisuutta, mutta omalle muistolle se on tärkeä. Tälle joululle se riitti. Aattona sytytämme haudoille kynttilöitä ja kiitämme siitä, mitä meillä on. Paljon rakkautta, terveyttä, iloa ja onnea.

Hyvät lukijat, valo voittaa aina. Toivotan teille ja läheisillenne rauhallista joulua.

Elintaso, jota emme ansaitse

/ Riikka / 20 kommenttia

Syliimme kaatui erittäin huonossa kunnossa oleva julkinen talous, jonka kohentamiseksi edellinen hallitus ei tehnyt mitään. Päinvastoin, se lisäsi menoja kaikissa kuviteltavissa olevissa asioissa, velaksi tietenkin. Kaikkein karmeinta kuunneltavaa täysistuntosalissa tällä hetkellä on se, kun nämä samat velkapuolueet, demarit, keskusta ja muut, nyt oppositiossa syyttävät tätä hallitusta siitä, että velka kasvaa. Ne tekevät tämän silmiäkään räpäyttämättä, täysin omalle huiputukselleen paatuneina, jopa samassa puheenvuorossa, jossa ne kritisoivat tämän hallituksen leikkauksia ja säästöjä. Niitä ne kutsuvat massiivisiksi, historiallisen suuriksi tai ennen näkemättömiksi.

Samaan aikaan hallitus siis säästää liikaa, mutta ottaa myös velkaa liikaa. Tätä väitettä oppositio huutaa päivästä toiseen siinä ministeriaition edessä. Nämä juuri vastuussa olleet, velasta tuon taivaallista välittäneet, puolueet. Kyllä, se on raskasta. Ei siksi, että politiikka yllättäisi. Politiikka on raskasta; kyllä me sen kestämme. Vaan siksi, että tuo ihmisten huijaaminen tekee surulliseksi ja entistä huolestuneemmaksi siitä, mitä tälle maalle tapahtuu. Jos nämä puolueet pääsevät takaisin hallitusvaltaan, ne mitätöivät kaikki ne toimet, joita me vaivalla teemme, peruuttavat säästöt, lisäävät menoja, nostavat veroja, palaavat perusasiakeskeisestä politiikasta haihattelukeskeiseen.

Epäsuosittua taloudenhoitoa

Talouden korjaaminen ei ole helppoa. Sitä yrittämällä ei saa paljon ystäviä eikä suosiota. Moni päätös on vaikea ja vaatii kanttia ja uskallusta. Olemme päivästä toiseen moukaroitavana, kun jokainen verorahasta toimintansa kustantava taho vuorollaan melskaa – ja uskokaa pois, niitä on tässä maassa paljon, todella paljon – ja oppositio, jonka mukaan koko kansa on yhtäkkiä haavoittuvaa ja huono-osaista, värittää tarinoitaan tuhoutuvasta maasta, kun kolmelta prosentilta väestöstä leikataan sosiaalietuuksista yli 10 prosenttia.

Opposition kuuluu haastaa ja haukkua, niin mekin teimme. Kunpa siinä olisi edes hiven johdonmukaisuutta ja ripaus nöyryyttä näiden heidän itse aiheuttamiensa ongelmien edessä. Perussuomalaiset siivoaa toisten sotkuja.

Tilanne vaatii kovia toimia

Olen ottanut valtion rahakirstun suojaamisen vakavasti, monien mukaan liian vakavasti. Ei nyt ihan niin paljon pitäisi pingottaa, ei kuulemma pitäisi olla kamreerimainen. Surkuhupaisinta on, että tällaista toimintatapaa – mielestäni ainoaa oikeaa – kutsutaan helpoimman kautta, oikeistolaiseksi tai ”kokoomuksesta oikealta ohi”. Se, että haluaa suojata ja vaalia veronmaksajan rahoja ja kontrolloida niiden mielivaltaista hassaamista sinne ja tänne, ei ole oikeistolaista. Se ei toki missään nimessä ole vasemmistolaistakaan. Se on kuitenkin sitä, mitä jokaiselta valtiovarainministeriltä kuuluisi odottaa. Mutta politiikka turmelee. Äänestäjät haluavat tervettä taloudenpitoa, mutta liian usein vain siihen saakka, kun he itse joutuvat luopumaan jostakin. Siksi poliitikot eivät uskalla riskeerata suosiotaan ja tehdä vaikeita päätöksiä. Tosiasia kuitenkin on, että olemme eläneet yli varojemme liian pitkään, ja tottuneet elintasoon, jota emme ansaitse. Pää tulee vetävän käteen.

Jos rahaa jaetaan hallituksessa poliittisten erimielisyyksien ja ristiriitojen ratkaisemiseen, ollaan jo hakoteillä. Omiin lempihankkeisiin budjettikirjausten vaatiminen siksi, että voisi hyväksyä jotakin muuta, esimerkiksi ideologialtaan itselleen epämieluista, on politiikan peruskauraa, mutta näen siitä punaista. Kansalaiset, veronmaksajat, äänestäjät, he ansaitsevat parempaa. He ansaitsevat poliitikkoja ja puolueita, joilla on kirkkaana mielessä se, kenen mandaatilla päätöksiä tehdään ja mitä niillä tavoitellaan. Tätä kallisarvoista rahaa pitää käyttää taiten ja varovaisuudella; se ei ole valtion, vielä vähemmän meidän poliitikkojen, se on veronmaksajien rahaa. Rahakirjausten osoittaminen jonnekin siksi, että haluaa osoittaa asian tärkeäksi tai jopa näpäyttää muita poliittisia ryhmiä, täysin riippumatta siitä, kanavoituuko raha mihinkään muuhun kuin rakenteisiin, hallintoon ja uusiin pilipalihankkeisiin vaikuttavuuden sijaan, on osoitus mielen ja poliittisen idean tyhjyydestä sekä esimerkki korruptiosta, joka ei käytännössä koskaan paljastu, muille kuin politiikassa itse toimiville.

Halveksi rahaa tuhlaavia ruhtinaita

Tällainen puhe puolueen puheenjohtajalta ja ministeriltä voi olla idealismia, kuvitelmaa politiikan kylmällä näyttämöllä, mutta olen täysin tosissani. Firenzeläisdiplomaatti, politiikan filosofi Niccolo Macchiavellin tavoin, itsekkäitä ja vallasta hullaantuneita ruhtinaita saa ja pitää halveksia, samaan aikaan kun tunnistaa politiikan kyynisen, korruptoituneen ja viekkaan luonteen ja osaa toimia siinä – samalla tavoitellen itselleen ja joukoilleen korkeampaa moraalia. Kyllä, perussuomalaiset on erilainen puolue. Toivottavasti muustakin syystä kuin siksi, ettei se ole vielä ehtinyt kokemattomuuttaan ja lyhytikäisyyttään paatua. Älkäämme kuplautuko, älkäämme muuttuko standardipuolueeksi!

Herätä joka aamu itsesi sanomalla peilikuvallesi, sinä olet täällä isänmaata palvelemassa. Älä kysy, miten sinä ja ihanteesi voisitte hyötyä veronmaksajasta. Kysy, miten veronmaksaja voisi hyötyä sinusta ja ihanteistasi.

Kuka pärjää, kun talous ajaa seinään?

Vahva ja terve valtiontalous on köyhän paras turva. Tämä ei ole paternalismia eikä populismia vaan yksinkertaisesti totta. Paremmin toimeentulevat ja hyväosaiset pärjäävät aina. Kyllä heitäkin ottaa pattiin se, että verorahoille ei saa enää vastinetta, ja että kaikesta joutuu maksamaan kahteen otteeseen, ensin verona ja sitten palveluiden maksuina, ja että yhteiskunnan turvalliset perusinstituutiot, kuten koululaitos, saatetaan niin rappiolle, että on pakko tehdä toisenlaisia ratkaisuja, sellaisia ratkaisuja, jotka ovat yleensä mahdollisia vain parempiosaisille. Mutta vaikka hekin ovat tyytymättömiä, he pärjäävät kyllä. He pärjäävät, kun velkasuhde ylittää 80 prosenttia tai 100 prosenttia. He pärjäävät, kun palveluita on pakko supistaa. He pärjäävät, kun etuustasoihin ei ole enää varaa eikä todellakaan puhuta muutaman euron leikkauksista. He pärjäävät, kun hyvinvointijärjestelmältä yksinkertaisesti loppuvat rahat.

Sen sijaan pienituloiset, ne, jotka eivät voi valita, jotka eivät voi muuttaa paremmalle alueelle, valita lapselleen koulua, käyttää yksityisiä lääkäripalveluita tai puolustaa oikeuksiaan järjestelmässä, ne, jotka tarvitsevat verorahoitteisia palveluita ja etuja, ne, jotka jäävät roikkumaan jäljellä oleviin turvaverkkoihin – nämä ihmiset eivät selviä, kun julkinen talous ajaa seinään, kun rahat loppuvat, kun pakkosopeuttaminen alkaa, kun hyvinvointiyhteiskunta murtuu. Meidän taloutemme ei ole pohjoismainen, meidän taloutemme ei ole hyvinvointiyhteiskunnan talous. Puheemme vielä ovat. Jaksamme vaatia lisää, uskomme itsestämme liikoja, haluamme pitää kiinni kaikesta saavutetusta. Mutta, tosiasiaa on: Emme kykene oikeasti ylläpitämään tällaista järjestelmää. Siksi velkaannumme kovaa vauhtia.

Tämä ei ole liioittelua. Emme ole akuutissa velka- tai rahoituskriisissä eikä meitä heti huomenna uhkaa mikään, mutta hyvät ihmiset, lapsiamme ja heidän lapsiaan uhkaa. Katsokaa järjestelmämme jatkuvaa, rakenteellista epätasapainoa. Velkamme vain kasvaa, alijäämät syvenevät, ja samaan aikaan edes peruspalvelut sosiaali- ja terveydenhuollossa eivät toimi. Emme voi jatkaa näin. Himoverottaminen ei ongelmaa korjaa. Meillä ei ole maksajia, meillä ei ole rahaa. Kasvu on kitukasvuista, paperinpyörittämisellä ei synny vaurautta, vientiä eikä innovaatioita, uusia nokioita ei ole näköpiirissä, haihattelu ei tuota kuin sosialismin asiantuntemusta. Ja mikä entistä kauheampaa, nuo PISA-tulokset – ne viestivät tulevaisuuden yhä pahemmista ongelmista. Nämä lapset ja nuoret ovat kohta vastuussa yhteiskunnan pyörittämisestä ja veronmaksusta. Ja he eivät osaa lukea tai laskea riittävästi!

Ylipaisunut sosiaalivaltio

Ei, me emme tarvitse saavutettavampia Kelan palveluita ja helpompia tapoja kuitata tilille toimeentulotukea, me tarvitsemme rotia, järjestystä, vaatimuksia ja velvollisuuksia. Tämä ei ole kylmää eikä epäempaattista. Tämä on mitä suuremmassa määrin sen ymmärtämistä, miten ihmisten kannattaa toimia, miten yhteiskuntia kannattaa rakentaa, mikä on inhimillisessä elämässä välttämätöntä.

Julkisen talouden 15 vuotta heikennetty tila on kaikkien ymmärrettävä. Ymmärryksen ei pitäisi riippua poliittisen ideologian suunnasta tai taloustieteellisestä osaamisesta. Suomella ei mene hyvin, ja se käy ongelmaksi erityisesti aivan tavallisille ihmisille. Niille, joita tämänhetkinen vasemmalle salissa sijoittunut oppositio sanoo puolustavansa kritisoidessaan joka ikistä hallituksen leikkausta ja korjaustoimea. Eivätkö he ymmärrä vai eivätkö he välitä? Kun homma ajaa seinään, ei puhuta enää muutaman euron etuusleikkauksista tai siitä, että joku kulttuurikerho ei saa rahaa kevätkokoukseensa; sitten rytisee.

Sosiaalivaltio on ylipaisunut, ja meidän on saatava menoja alas. Työmarkkinoiden ulkopuolella on liikaa työikäisiä ihmisiä. Vanhusväestö kasvaa, uusia veronmaksajia ei synny eikä saapujista ole kuin keskimäärin saamapuolelle, mantroista huolimatta. Käytämme aikaamme ja energiaamme väärin. Suomalaiset eivät suinkaan kaikki ole haavoittuvassa asemassa olevia autettavia. Me olemme – ainakin olleet – toimelias, rohkea, ahkera kansa, joka on selvinnyt monesta pahasta paikasta. Tällaiset uudistukset, joita hallitus ajaa, on tehty naapurimaissamme vuosia tai vuosikymmeniä sitten. Niillä meneekin aivan eri tavalla kuin meillä.

Mistä hyvinvointi syntyy?

Sosialistisessa ajatusmaailmassa maamme hyvinvointi kasvaa sosiaalietuuksien maksatuspäivänä. Näinhän ei ole. Suomen hyvinvointi ei kasva sen enempää sinä päivänä, kun paperitehdas pistää palkkansa maksuun.

Hyvinvointi kasvaa tekemällä enemmän työtä, enemmän hoitotyötä, viljelytyötä, metallityötä, poliisityötä. Mitä enemmän maassamme tehdään työtä, sitä enemmän meillä on kulutettavaa hyvinvointia. Enemmän hoitoa tarjolla, enemmän ruokaa syötäväksi, enemmän teollisuustuotteita vietäväksi ja enemmän turvallisuutta nautittavaksi. Siksi politiikan ytimessä pitää olla työnteon, työntekijöiden ja työpaikkojen kasvattaminen. Sosiaaliturvaa kasvattamalla ei hyvinvointi lisäänny kuin ainoastaan sosialistisissa saduissa.

(Osa puheenvuorosta perussuomalaisten puoluevaltuustossa 16. joulukuuta 2023.)