maahanmuutto

Kriminologinen tutkimus maahanmuuttajien tekemistä rikoksista

/ Riikka / 1 kommentti

Our study has shown that country of origin is one important detail whose role cannot be ignored in future studies of immigrant crime. In international comparisons, disaggregation of the immigrant population is a necessity for conducting a reasonable comparative analysis. (Skardhamar, Aaltonen & Lehti 2014, Immigrant crime in Norway and Finland, Journal of Scandinavian Studies in Criminology and Crime Prevention 15(2).)

Uusimmassa Journal of Scandinavian Studies in Criminology and Crime Prevention -lehdessä on artikkeli, jossa käsitellään maahanmuuttajien tekemiä rikoksia Norjassa ja Suomessa. Rikostyypeistä mukana ovat ainoastaan väkivaltarikokset sekä varkaudet. Suomessa rikoksia tehdään ylipäätänsä enemmän kuin Norjassa, niin kanta-asujien kuin maahanmuuttajien osalta, mutta muuten erilaiset maahanmuuttajaryhmät sijottuvat molemmissa maissa suhteellisesti samansuuntaisesti.

The countries that score high in both violence and larceny in Norway and Finland
include Afghanistan, Former Yugoslavia, Iran, Iraq, Somalia and the rest of Africa.
Immigrants from Western Europe, North America, Oceania and China have some of the lowest crime rates. (—) In Finland, very few immigrant groups have lower rates of offending than the majority population, while more groups score lower than the majority population in Norway. (Mt.)

Yleisemmin artikkelissa todetaan, että humanitaariset maahanmuuttajat ovat selvästi korkeimmin edustettuina rikostilastoissa – siis väkivaltaisilta ja kriisialueilta tulleet. Rikoksiin syyllistyneet ovat myös sosioekonomisesti heikompiosaisia, alemmin koulutettuja ja useammin poissa työmarkkinoilta. Poikkeuksena löytyy muutamat aasialaisryhmät, joilla sekä tulotaso että rikollisuusaste jäävät alhaisiksi. Kulttuuri- tai muihin seikkoihin artikkeli ei ota kantaa.

From multiculturalism to diversity: some critical remarks

/ Riikka / Jätä kommentti

Work in progress, not for citing.

As a concept, diversity is one of the most ideal-loaded and obscure terms of contemporary politics and one that attracts more and more theory. Diversity politics takes the existence of human differences of any kind as a starting point both empirically (as a necessary fact) and prescriptively (as a value worth promoting). It does not refer to any specific type of being different, although ethnicity, religion, culture and sexual preference are its common objects. Western states, non-governmental and international organizations, among others, claim to embrace diversity. In addition, there is a rise of diversity talk at all levels of government and administration in the EU – ‘unity in diversity’ is being recurrently celebrated in the EU’s official political discourse. It maintains that diversity is not only possible, but advantageous for the community and its members. (Kraus 2012.) Promoting the process of diversification requires that various alleged flaws of biased statism and nationalism are balanced and corrected.

Thus, diversity politics refers to recognizing and organizing ‘differences’ at the level of liberal state and society according to a specific idea of the normative goodness of diversity/differences as such (Modood 2007; Parekh 2000; Rex 2000). Diversity politics is the second round of idealization: starting from ‘difference’, the first round of transforming liberal and statist presumptions into more ’inclusive’ ones, it continues to the level where it takes differences for granted and reflects instead what to ‘do’ with the whole bunch of them.

The scholarly side of diversity politics is a burgeoning area of literature extending from fairly rationally formulated ideas to radical moral critique.1 According to Cooper (2004: 5), diversity politics is intellectually situated “at the confluence of several currents that include liberalism, communitarianism, poststructuralism, post-Marxism, feminism, postcolonialism and queer.” In relation to immigration, the discourse of diversity acts as a moral remedy against homogeneity, nationalism, racism and violence. According to Lentin and Titley (2008: 11):

As a form of benevolent teleology, [diversity politics] promises a tentative yet perhaps final recognition of the inescapability of difference, and a corrective to the pronounced historical tendency of European nation-states to deny heterogeneity through the insistent production of imagined homogeneity.

Diversity is at the center of both actual politics and political theory and “there are good reasons for assuming that it will remain there for quite a while” (Kraus 2012: 6; see also Meer and Modood 2012.) Or, as Vertovec (2012: 309) has put it, “[diversity] has been institutionalized, internationalized and internalized – and is here to stay in one form or another.” The success of diversity is sustained by various formulations deriving from a cursory but fundamentally powerful idea that “differences express themselves freely” (Hardt and Negri 2005: 101). Apparently, the assertion is incorrect, taken the remarkable efforts that are needed to propagate the idea of diversity in the first place.

On the other hand, the concept of diversity could not be that forceful if it was only constituted in the way left-liberal ideologies and academic sects traditionally constituted the concept of difference (Freeden 1998: 512-513). In practices of states, diversity has been subsumed into centre-rightist and market-orientated discourse and bureaucratic practice, although its scholarly connotations still refer almost exclusively to leftist critical and feminist domains.

Ashes of liberal multiculturalism

At a more practical level, diversity politics encompasses various immigration, minority and integration discourses and policies, as well as more general ideas of constructing and reconstructing communities. It concerns both expressing values and designing and implementing policies. As celebrating pluralism and diversity, promoting tolerance, respect and equality and resisting discrimination, it is basically parallel to many principles of multiculturalism (Kelly 2007). However, we can find a few explanations why diversity has much replaced multiculturalism both in theory and politics.

First, as an ideological stance and a descriptive fact of contemporary societies, multiculturalism is so eclectic and disputed that it has to be defined over and over again when used either theoretically or politically, or the both at the same time (Solomos and Schuster 2003). Primarily, this is not a problem of the concept of multiculturalism itself or any other concept whatsoever, but of the wider research community, which exploits and abuses concepts which once may have been of analytical (and political) relevance and coins new ones. Politics, for its part, exacerbates this, as it has a natural tendency to eviscerate concepts in order to use them easily but seductively enough. Conceptual quarrels are efficient in dimming the meaningful focus of studies, especially when concepts and their use (discourses) are regarded as the most substantive area of scholarship in the first place.

Second, multiculturalism is originally based on organizing, literally, different cultures and thus ignores, at least theoretically if not practically, other bases of difference (cf. Song 2007: 4-8). While the category of culture is undoubtedly relevant in immigration more generally, it is neither sufficient nor the most important one. As Vertovec (2010) argues, multiculturalism does not take into account the country of origin of immigrants, channels of migration, their transnational engagement or loyalties. More importantly, it does not take into account the socio-economic class of arriving migrants. Furthermore, at the realm of state policy the dividing line between legal and illegal immigrants is getting more important, both in relation to immigration in general and immigrants as human beings in particular (Triandafyllidou 2010). This crucial split is out of the focus of multiculturalism, which is more preoccupied to reflect how the society should be organized once ‘differences’ are already in. Eventually, multiculturalism is simply not multi enough, taken the growing domain of diversities and subsequent rights claims beyond the terrain of culture.

Third, multiculturalism as an official policy has provoked hostility in many European countries and is nowadays often replaced with other integration and accommodation policies, designed, for example, to improve societal cohesion and solve problems of isolation and personal vulnerability (Modood 2007; Vertovec and Wessendorf 2010). The objection has occurred through two interrelated paths, public debate and official policies. Public discourses and opinions vary from country to country and reflect views on immigration and minorities in general (Coenders, Lubbers and Scheepers 2013), but the broad sentiment is turning more negative, officially subscribed or not (McLaren 2012; Vertovec and Wessendorf 2010). Distancing from the inflammable ‘M-word’ has become common among vocal political actors (Vertovec and Wessendorf 2010). The backlash in the official policies of the UK, for instance, has become even more pronounced, as “borders need to be reclaimed” to ensure “hard-headed selection of genuinely talented individuals based on our national interest” (Cameron 2011). Instead the ‘D-word’, it seems, is conceptually, politically and normatively much more resilient to unfavorable real-world influences – but preserves the dominant normative idea.

For states, there are two different paths away from ’old-fashioned’ multiculturalism. The first option is to make immigration more difficult in general by increasing and strengthening controlling and regulating mechanisms. This has happened recently in many European countries (Joppke 2004, 2012). The second way, pursued often in tandem with the former, is to direct immigration and immigrant policies away from multiculturalist to other integration types. This has occurred both in classical multicultural states, such as Britain, and in inclusive welfare states, such as Sweden (Joppke 2004; Schierup and Ålund 2011). The change in concepts and general guidelines serves as a political response either to alleged failures of multiculturalism or to frightening election results, in which anti-immigrant and populist parties have gained strength. Then, the official relevance of multiculturalism has diminished at the same time as challenges of the globalizing world and its diverse societies have proliferated and intensified. Of course, no immigration model can succeed or fail as a mere concept, but the substance of policies and their context is more at issue (Lenard 2012). Nevertheless, the flexibility of concepts is politically highly advantageous.

Theoretically, traditional multiculturalism has transformed into more human-centered, emphasizing individualistic, identity-based and fluid determinants of belonging, in contrast to communitarian, group-based and more fixed perceptions of past years. Multiculturalism was accused of holding an essentialist image of human identity, for instance because it assumes the context of communities (and states) to be crucial (Mason 2007). Its top-down focus has shifted into a fundamental and ‘critical’ understanding of the significance of bottom-up-approaches, micro-practices, visibilities and the supremacy of ‘everyday’ as meaningful instances of proper diversity. Multiculturalism is thus far too large, coercive and state-centered as compared to more autonomous diversity.

Diversity politics is often based on an overall critique of liberalism and its restricted notion of subject and community. Academic discussion, once strongly adhered to Anglo-American and specifically Canadian-Australian multiculturalism, is nowadays more continental and abstract, concentrating on multiple spaces of difference and diversity, contexts of power shifts and symbolic agency.

In general, diversity politics blends cosmopolitanism and humanitarianism with multiculturalism. Morally universal and empirically diverse agents, detached from states, are derived from cosmopolitanism envisioning unbounded diversity. Cosmopolitanism asserts the value of free and facile movement between actual existing communities, both as an essential right in itself and as a means to obtain higher equality and justice. (Caney 2006.) Humanitarianism is applied for articulations of a rights-based humanized subject and a progressive duty-based role for states and international and global institutions in recognizing, organizing and safeguarding the value of diversity. Finally, multiculturalism contributes the celebration of diversity and values of tolerance, non-discrimination and ‘dialogue’. What still has an impact on the specific substance of intellectual diversity politics, is its reflection with liberalism: some perspectives are merely echoing mainstream liberal trajectories while others, increasingly, are abandoning these altogether and instead build on critical and poststructural positions. (See, for example, Cooper 2004; Horton 2003; Kelly 2007; Lentin and Titley 2008; Mason 2007; Modood 2007; Parekh 2000; Phillips 2007; Vertovec 2010; Vincent 2003.)

As official state policies, also theory is replete with new concepts ranging from ‘critical multiculturalism’ via ‘interculturalism’ to ‘diversity’. While theorists are often strongly committed to one particular concept over another, there are definitely more similarities than any significant differences between the versions. They are updated or revised versions of some forms of ideas traditionally called as ‘multiculturalism’. Some perspectives reflect the critique targeted against multiculturalism and subsequently claim to ‘learn’ from its failures (Meer and Modood 2011). Others contend that their new concept is not “a disguised — form of multiculturalism” (Bouchard 2011: 438), but nonetheless identify its key features generally in an identical manner. Differences are merely semantic. While correcting unworkable hypotheses and redefining theories is of course not forbidden but recommended, this remark should be read as a critique as well.

First, it is a critique against the idea that a choice of concepts could carry theories or (meaningful) policies. It does not make any difference what concept is used if our ‘results’ derive from a predetermined set of normative ideas and thoughts of what should be. Conceptual creations are not bringing forth any valid portrayal of reality or its actual transformation, but merely intervene into self-made discursive territories. As there are no systematic means to assess the value of subjective machineries of meta-discourses, such as diversity, the interpretation is endless. The bibliometric ballooning of diversity tells more about research fields themselves than improves our understanding of the outside reality, no matter how cautiously defined. Conceptual fine-tuning should follow analytical thought, not foreground and drive entire perspectives, which just affirm and ‘perform’ their predetermined and privileged beliefs.

Second, it is also a critique toward the incessant construction of ‘essentialist traps’ believed to threaten us practically everywhere we see ‘difference’ (Benhabib 2004; Kraus 2012; Mason 2007; Modood 2007; Phillips 2007). The trap warns that only by inventing more inclusive, sensitive and critical concepts and frameworks we are able to eschew it. As this is eventually impossible, the more tangible result is that we end up studying merely non-generalizable ‘accidents’ or echoing a priori political and righteous arguments as academic, or often, both. In the meantime, many relevant issues remain secondary – or are totally absent within the academic discussion.

The legitimation of indeterminacy

The ‘fact’ of present-day diversity contains, presupposes and depends upon elements which are non-empirical, normative, even intellectual products (Lentin and Titley 2008). The differences between its philosophical, ideological and political forms are obscure and intentionally made irrelevant, at the same time as individual and societal ‘emotions’ are blended. Its normative and political quiddity obfuscates both its analytical thrust and administrative and policy prospects. Despite it has evolved into a “diffuse, indeed maddeningly spongy and imprecise, discursive field” (Hall 2001, cited in Vertovec 2010), its use and applications are proliferating.

Ideas of humanitarianism and diversity have greatly converged and the confluence of theory and politics is noteworthy in both. This indeterminacy of essence and ethico-political relevancy have been legitimated as a necessary response to the transformation of the world into more complex and uncertain. The process is reciprocal, as the ‘diverse world’ appears such particularly when there is no ordering between various claims, judgments and domains, no strategies to put preferences for aspirations in order, but when political and normative issues are treated in an equal fashion as if they deserve the same commitment – in other words, when there is no clear and binding human choice (Chandler 2013). The idea is detached from politics as a realm of undertaking action and decisions. Political decisions, traditionally, are the ones that are supposed to curtail the detriments caused by various ‘complexities’, not be ruled out by them. Furthermore, because there is no ‘truth’ in the complexity, various presentations of the society – in and by politics, media, research and other powerful communication – become more significant and pronounced. The more complex the issue is, the less people can access it directly, but instead have to lean on different presentations and interpretations. This is likely to increase the power of righteous politics, whose ultimate significance rests more on pathos than logos in an Aristotelian sense. The authority of conveyors of the discourse derives always more from transcendental than epistemic sources.

Diversity politics takes distance from traditional multiculturalism and is ‘post-multicultural’ in the sense that it combines diversity with more conformity and ‘fuses’ conflicting agendas (Vertovec 2010). It can reconcile with recent restrictions on immigration and ‘intolerant’ election results and retain its legitimacy (for example, Scheffer 2011). It is capable of transcending the previous collisions between liberalism and multiculturalism both in theory and politics – either through abstraction or by sliding into a technical conception of politics. Therefore, it seems, not only theory but also politics is about discourses, adjusting concepts and phrases, only occasionally obtruding into any deeper level of implementing.

Discourses then get institutionalized in every-day practices, political strategies, plans of action and rhetorical guidelines of policies. They strengthen one another and constitute further ‘ideas’, gradually forming an evolving foundation of ‘diversity’. The previous formal level of multiculturalist policies has shifted into a more informal and social level of diversity, which is far more difficult to ’access’ and thus to evaluate. Most importantly, diversity politics engulfs any real-world adversities and dissents without collapsing itself; it cannot fail in a way multiculturalism has (perhaps) failed. Because there are no expressed goals or targets beyond its ambition as a whole, there are no unintended consequences either.

The discourse of diversity is overly stretchy and arbitrary. The structure itself seems to be the main impetus for its development. Words and ideas carry the whole fabric, as the connection with the ‘real’ is secondary. They derive from and lean against a variety of other concepts and discourses, which are used to strengthen the ideal core both descriptively and normatively, in different cases and contexts (see Freeden 1998). It is difficult, if not impossible, to get out of the discourse – it determines theoretical, methodological, normative and empirical insights. Most importantly, there is no clear boundary between the essence of theoretical discussion and political programs on diversity.

To be effective in the political realm of the state practice, the normative principles resonating in the abstracted and indeterminate concepts need to be rationalized. Multiple adjacent concepts and related interpretations can be used to justify and dilute the normative overload of the fundamental principle. Diversity has become mainstreamed both in market language and in economic discourses of efficiency and discipline by the state.2 Western labor markets are in need of either high-skilled or low-paid ‘diversities’ (Joppke 2012). The widened scope of ideal discourses is self-serving in the sense that disagreeing, even ultimately contrasting, sides can be merged, seemingly but sufficiently, inside the same normative enterprise. “Its melange of multiculturalist assumptions, management philosophies and individualist diagnoses and solutions” (Lentin and Titley 2008: 21) is indeed diversity’s most significant, yet absurd, strength – and this has more to do with the external world than the internal (ir-)rationalities of the idea itself.

Hence, flexible discourses may occupy any position endorsed by ethico-political or rationalized outlooks. Diversity politics and neoliberal rationalities of economy, for instance, are interdependent in their shared content of detachment and free identity. The former derives many of its identity claims from the broken connection between citizens and states, while the latter uses the same reserve to emphasize the utility of freely accumulating capital and global arbitrage. Both explicitly or implicitly allude to universal features of humans (consumers) and their free-flowing rights (to buy). Statist assumptions are an anathema to both.

 

Diversity is approached and criticized here as a theoretical and political idea, which carries much more discursive than tangible relevance. However, this should not be interpreted as if it is only hot air or jargon. First of all, as discussed, it is in a notably prominent position within the intellectual and academic sphere. Furthermore, within politics, the discursive terrain also defines and constitutes limits and bounds of the liberal state in its ‘making of morality’. It is necessary to understand that the causal properties of even ‘false’ beliefs may be significant, even if we did not regard these spongy ideas as ideologies. If beautiful words, they are, in all likelihood, powerful political words. Those controlling the doxa of political thought in some context undeniably exert notable influence on action; although unlikely that kind of influence the thought itself is prescribing.

The descriptive and explanatory role of diversity could be properly discovered only through self-critical research taking the extra-discursive realm into account – that is, by marginalizing its reading as ‘ethics’ and instead forcing it to become the object of more conventional analysis. If we are to critically examine and understand politics, actors who exploit these discourses have to be taken into a close scrutiny. It is relevant to ask what determines the outward capacity, aspiration and power of these ideas – because, as demonstrated, it cannot be their intrinsic functionality, neither as motivational nor instrumental conceptions. Finally, it is much safer to take any idea of moral progress with a grain, both generally and in analytical terms: we need to be skeptical about politics in the first place. If our scholarly (or political) motivation is more realist and critical than transformative and utopian, this seems as the basic starting level of making any further assumptions.

 

Work in progress, not for citing.

 

1 Theoretically somewhat related terms are ‘politics of difference’ (Young 1990), ‘politics of recognition’ (Taylor 1994) and even ‘identity politics’ in some of its outlooks (for example, Eisenberg and Kymlicka 2011). Also ‘politics of belonging’ (Yuval-Davis 2011) share many similar characteristics with diversity politics.

2 Recently, the increasing popularity of ‘resilience’ points to the same direction, see Chandler 2013. The relationship between diversity and resilience is mutually validating, as with greater diversity, it appears, there comes an increased ability to survive and flourish, that is better resilience.

Kotouttamisen bisnes: konsultit valmentavat ja motivoivat maahanmuuttajia

/ Riikka / 2 kommenttia

Kotouttamiseksi voidaan kutsua kaikkia niitä toimia, joita kohdennetaan erityisesti maahanmuuttajille. Ryhmään kuuluu kaikenlaista työvoimapalveluista ja kulttuurin, kielen ja lukutaidon opetuksesta liikunta- ja sukupuolikasvatukseen sekä yleiseen motivointiin. Koska kotouttamispalvelut ovat niin moninaisia ja vahvasti ketjutettuja, on myös kotouttamisen arviointi vaikeaa (on onnistunut/ei ole onnistunut). Yleensä päähuomio on työllisyydessä.

Hallitus päätti jokunen vuosi sitten puolittaa maahanmuuttajien työttömyyden –  se olisi suuria kotouttamistoimia vaativa toimenpide missä tahansa taloustilanteessa. Toisaalta maahanmuuttajanaisten uimataidon kartuttamisessa kotouttaminen voi olla helpompaa. Mitä lähemmäksi subjektiivisesti määrittyviä kotouttamisen tuntemuksia mennään, sitä vaikeampaa niiden objektiivinen arviointi on. Kuitenkin myös työllisyyden arvioinnin perustunnusluvut näyttävät usein pieleen: Ensinnäkin maahanmuutto itse luo itselleen työpaikkoja. Toisekseen maahanmuuton aiheuttamat muutokset työmarkkinoilla (työehdot, hikipajaistuminen, pätkittyminen, alipalkkaisuus) eivät läheskään aina ole positiiviisia. Ilmiö on niin liukas (ja käytännöllinen), että akateemista tutkimusta se ei tunnu kiinnostavan. Valitettavasti toinen vaihtoehto – virkamiestyöt, hallintoselvitykset ja yksityisen sektorin evaluaatiot – ei myöskään ole ongelmaton.

Jo kauan valtio ja kunnat ovat ostaneet maahanmuuttoon liittyviä palveluita yksityisiltä yrityksiltä. Ehkä tunnetuin muoto on tulkkauspalvelut, jotka työllistävät erittäin suuren määrän maahanmuuttajia. Hyvinvointivaltion syrjimättömyysperiaatteet niin kouluissa, sairaaloissa kuin yleisen hallinnon piirissä saavat aikaan sen, että tulkkeja tarvitaan koko ajan lisää. Toisaalta kotouttamisen julkilausuttu tavoite on myös lisätä yhdenvertaisuutta. Samanlainen ilmiö pätee tietysti esimerkiksi kielten ja uskontojen opettajien kohdalla. Lisäksi muun muassa vastaanottokeskuksiin on vuosikausia ostettu palveluita yksityisiltä yrityksiltä. Siitä huolimatta valtion kotouttamisohjelman mukaan vain kansalaisjärjestön toimijat ovat julkisen sektorin ohella kotouttamistoimijoita, yksityiset yritykset eivät sitä ole. Toisaalta koska kansalaisjärjestötkin rahoituksessaan vankasti nojaavat julkiseen rahaan, ei jako näidenkään välillä ole kovin selvä.

Kunnilla on nykyään niin sanottu kotouttamisvastuu sekä velvoite laatia kotouttamisohjelma, mutta sen sisältämiä toimenpiteitä ei juurikaan määrätä (kotouttamislaki 7 §). Kunhan tekevät suunnitelman, toteuttavat sen miten mielivät ja lopuksi arvioivat. Perinteiseen byrokraattisen tapaan yleensä rahan laittaminen tiettyyn toimintaan ja sen kirjallinen raportointi riittävät hankkeen onnistumiseen. Kun raportti laitetaan verkkoon, täyttyvät avoimuuden ja demokratian periaatteet myös.

Maahanmuuton merkitys kasvaa Suomessa koko ajan monin tavoin. Ramboll Management Consulting toteuttaa tällä sektorilla tutkimuksia, selvityksiä ja arviointeja. Lisäksi olemme mukana maahanmuuttajien tarpeet huomioivien palveluiden kehittämisessä sekä koulutusten ja valmennusten järjestämisessä. Erityisesti olemme perehtyneet maahanmuuton alkuvaiheen palvelujärjestelmään, kotoutumiseen, maahanmuuttajien työllistymiseen, työperusteiseen maahanmuuttoon ja yleisesti maahanmuuttajia koskevien ohjelmien ja hankkeiden arviointiin. Ramboll

Useat kunnat sekä valtio ostavat palveluita (kotoutumiskoulutusta) yksityisiltä toimijoilta, erilaisilta konsultti- ja valmennusfirmoilta sekä evaluaatioon keskittyviltä yrityksiltä – kyseessä on yleiseurooppalainen kehityssuunta. Tällainen yritys on esimerkiksi liikkeenjohdon konsulttiyritys Ramboll Management Consulting, jolta sisäasiainministeriö on jo kauan ostanut kotouttamisen onnistumisen arviointia ja seurantaa ja ”käytännönläheistä apua päätöksentekoon”. Myös Osallisena Suomessa -jättihankkeen jälkiselvitys ja arviointi oli pitkälti kyseisen firman käsialaa. Samoin työ- ja elinkeinoministeriö luottaa Rambolliin: tämänvuotinen maahanmuuttajien työllisyyttä käsittelevä raportti perustuu Pellervon taloustutkimuksen ja Rambollin selvityksiin. Raportin toimenpide-ehdotuksissa todetaan muun muassa, että osuvampien ja vaikuttavampien palveluiden luomiseksi tarvitaan lisää kehittämistyötä, so. kyseisenlaisia konsulttipalveluita. Näin siis myös julkisen sektorin tilaama konsulttityö luo lisää konsulttityötä. Yleisbyrokratian ja maahanmuuttobyrokratian erottaminen toisistaan on yhä vaikeampaa, ja niiden yhteydet kansalaisyhteiskunnan ja yksityissektorin toimijoihin ovat paikoin hyvin epäselviä. Tietoa onkin jo pakko ostaa ulkopuolelta.

Valtion kotouttamisohjelman mukaan maahanmuuttajien työllisyyttä edistetään ”julkisilla työvoima- ja yrityspalveluilla” sekä kotouttamispalveluilla. Mitä ovat nämä palvelut, joita maahanmuuttajille tarjotaan ”arvioidun palveluntarpeen perusteella” ja jotka muodostavat ”maahanmuuttajien tarpeiden mukaisia yksilöllisiä ja tarvittaessa pitkäkestoisia palvelukokonaisuuksia”? Mitä on ”valmennus”, joka on noussut uudeksi avainsanaksi kotouttamisen ja työvoimapalvelujen sarjaan?

Monet yritykset tarjoavat selväsanaisia kotoutumispalveluita. Esimerkiksi Arfman Consulting Oy, jolta perinteisesti on ostettu aikuiskoulutusta työvoimahallinnon toimenpiteissä, toimii nykyään myös maahanmuuttosektorilla. Kotoutumistoiminta on kuulemma vahvassa kasvussa. Arfmanilla maahanmuuttajien kotoutumiskouluttaja muun muassa ”kouluttaa” suomen kieltä, viestintätaitoja sekä työelämä- ja yhteiskuntaosaamista. Vastaavaa toimintaa on myös esimerkiksi ”innovatiivisella koulutus- ja valmennusyhtiö” Eduhousella. Tällainen valmentava kotouttamis- ja integrointityö yhdistää työvoimakoulutusta erilaisiin ”pehmeämpiin” kotouttamistoimiin.

On helppo uskoa, että yksityisiin yrityksiin keskittyvällä toiminnalla on kustannussäästöjä. Jos yksittäisen kunnan täytyisi luoda virkoja jokaiselle erilaiselle ”kotouttamis- ja valmennuskategorialle”, se räjähtäisi – vielä enemmän kuin nyt. Mutta kuten kuka tahansa kriittinen yksilö ymmärtää, tämä ei ole asian ydin.

Maahanmuutto on luonut yhä vahvistuvan ja laajenevan toimintapiirin niin julkishallinnolliselle kuin yksityiselle sektorille. Maahanmuuttoteollisuuden tai bisneksen laajuudesta ei ole juuri mitään tietoa. Toiminnan arviointi sisällön tai kustannusten puolesta on suunnattoman vaikeaa eikä se poliittisesti olisi edes mahdollista. Ja tämä vain kansallisella tasolla. Jos siirrämme huomiomme kansainväliselle tai globaalille tasolle, teollisuus laajenee ja kaupallistuu huomattavasti: yksityinen rajavalvonta, säilöönotto, vartiointi ja suojelu, monikansalliset konsulttiyhtiöt, korruptoituneet exit- ja kauttakulkumaat, rikollisjärjestöjen kuljetus-, informointi- ja paperipalvelut ja niin edelleen.

Pääoma liikkuu, tavarat liikkuvat, ihmiset liikkuvat, sitä on talous. Eikä ainakaan Suomen valtio näytä asiaa liioin harmittelevan.

Maahanmuuton faktoista, terminologiasta ja kynnyksistä

/ Riikka / Jätä kommentti
itsenäisyyspäivä

Helsinkiläisen parturin näyteikkuna itsenäisyyspäivän aattona

Euroopan parlamentin tiedotustoimisto ja EMN (European Migration Network) järjestivät tänään kolmatta kertaa vuotuisen seminaarinsa. Aiheena oli ”Faktat puhuvat? Eurooppalainen maahanmuuttopolitiikka mediassa”, ja esiintyjinä muun muassa meppejä, toimittajia ja virkamiehiä. Aihe on tietysti kutkuttava, mutta ehkä tärkein syy täydemmälle salille kuin koskaan aiemmin oli kuitenkin siinä, että lavalle nousi Jussi Halla-aho. Toistaiseksi ”maahanmuuttokriittisin” henkilö kyseisessä tapahtumassa on ollut toissavuonna esiintynyt Sampo Terho.

Kuten tämänlaisissa seminaareissa usein, minkäänlaista yhteisnäkemystä ei tietenkään saatu aikaiseksi. Ihmisten lähtökohdat, ammatilliset ja henkilökohtaiset positiot ovat toisistaan liian poikkeavat. Poliittiset ja ideologiset näkemykset suhtautuvat toisiinsa vihamielisesti. Kun yhdet puhuvat ilmiöstä nimeltä maahanmuutto, ampuvat toiset sen (tai puhujan) alas puhumalla ihmisistä nimeltä maahanmuuttajat. Tai kuten tänään, korostamalla jopa, että termi maahanmuuttaja on jollain tapaa pejoratiivinen, ja että pitäisi käyttää esimerkiksi termiä maassa-asuja.

Ilmiö on täysin identtinen akatemian sisällä tapahtuvan ”maahanmuuttokeskustelun” kanssa. Jo se, että on kiinnostunut maahanmuutosta eikä maahanmuuttajista, on monien mielestä raskauttavaa. Kuten sekin, että käyttää ns. tieteellisiä metodeja eikä esimerkiksi etnografisia halailuja. Pahinta on valtiokeskeisyys – sitä noudattavat ovat joko arveluttavia teknisen ja kvantitatiivisen luonteensa takia tai vielä pahempaa, olemattoman moraalinsa vuoksi.

Päivän seminaarissa edeltäviä edusti harmiton mutta ajattelematon ”virkataso” (eli esimerkiksi EMN:n keräämä raakadata maahanmuuttajista), jälkimmäisiä pääasiassa Halla-aho, mutta myös ”liian perussuomalaista tulkintaa” tehnyt Eduskuntatutkimuksen keskuksen Matti Välimäki, joka ei muistanut riittävästi paheksua saamiaan ”tutkimustuloksia” median ja maahanmuuton yhteydestä.

”Oikeiden” näkemysten mukaan ihmiset, ihmisarvo ja universaalisuus ylittävät merkityksessään jonkin ”keinotekoisen” kategoriarakennelman, jossa vain tapahtuu jotakin – kuten nyt maahanmuutossa tapahtuu.  Se, että maahanmuutto ei ole tärkeää, tahtoo tietysti sanoa, että valtioiden rajojen ylittäminen ei ole – tai sen ei pitäisi olla – oleellista. Useimpien maahanmuuttotutkijoiden mukaan vain ihminen on merkityksellinen. Ja joskus hän nyt vain sattuu astumaan valtion rajan yli muu kuin matkustus mielessään. Näin ollen maahanmuutosta puhuminen syö tyhjäksi sen moraalisen hyvän, mikä maasta toiseen muuttavista ihmisistä puhumisessa itsearvoisesti on. Globaali liike, globaali moninaisuus, erilaisuus, diversity.

Faktat, joita seminaarin nimessä peräänkuulutettiin, merkitsevät kovin erilaisia asioita eri ihmisille. Joidenkin mukaan fakta on aina se, mitä tietty mittari sanoo eikä muuta. Toisten mukaan oleellista on katsantokulma, asian tulkinta tietystä (oikeasta) näkemyksestä käsin.

Seminaarissa vähemmistövaltuutetun toimiston virkamies puuttui voimakkaasti median (ja muiden toimijoiden) käyttämiin vääriin käsitteisiin, ja sai suurta kannatusta muun muassa toimittajilta ja kansalaisjärjestön edustajilta. Epämoraalisten termien käytön nähtiin olevan siis faktojen vastaista. Suurta huomioita saivat erityisesti termit laiton maahanmuuttaja ja laiton maahanmuutto.

Uskaltauduin puolustamaan kyseisiä termejä – pääasiassa niiden legaalisen ja deskriptiivisen validiteetin takia – ja kerroin käyttäväni niitä edelleen itse kuvatessani kyseisiä kategorioita; siis esimerkiksi  maahanmuuttajia, jotka ovat maassa lainvastaisesti, yleensä joko siksi, että heidän maahantulonsa on tapahtunut laittomasti tai siksi, että he kyllä ovat tulleet maahan laillisesti, mutta heidän oikeutensa oleskella maassa on joko loppunut tai sitä ei ole lainkaan annettu.

Käännytykseni terminologian suhteen on vuosien varrella ollut kovaa. Jopa niin kovaa, että kaikki muu – teoria, empiria, tutkimus – on usein jäänyt tämän varjoon. Terminologiaan on helppo tarttua; kaikkihan sen osaavat, vaikka itse asiasta eivät mitään ymmärtäisi. Vaikka usein selitän jo etukäteen, miksi käytän kyseistä termiä ja että se ei todellakaan ole harkitsematonta tietämättömyyttä tai lipsahdus, suurin osa saamastani palautteesta kohdistuu aina ”väärään” terminologiaan. Nimi todellakin laitonta maahanmuuttajaa pahentaa!

Tietysti ymmärrän myös, että kyseessä on yksi notkea kikka, jolla voidaan varmistaa, että mistään oleellisesta ei tarvitse puhua. Niin tänäänkin. Niin niin usein aiemminkin. Niin niin niin kovin usein Euroopan unionissa. Sen lisäksi kyse on moraalisesta poseeraamisesta. Kun puhun oikein, olen hyvä. Kun kerron haluavani hyviä asioita oikein nimetyille toimijoille, olen hyvä. Politiikkaa ja teatteria, ei sen kummempaa.

Lopulta vain kaikkein itsepäisimmät puhuvat enää ”väärin” ja kieltäytyvät alistumasta uuskielisyyden loputtomille vaatimuksille. Joko silkkaa periksiantamattomuuttaan tai siksi, että tällä todellakin on merkitystä. Koska sillä on – erityisesti tieteessä käsitteillä on hyvin merkittävä rooli, ja muillakin areenoilla kuvaustapojen yhtenäisyys on kovasti kanssakäymistä helpottava tekijä.

Hesarin vieraskynäkirjoituksessa jouduin  oikeatermisen sensuurin hampaisiin, kun laiton maahanmuutto muutettiin paperittomiksi. ”Paperiton” on uusista termeistä ehkä kaikkein huonoin – irregular on parempi, mutta sekin kuvaa vain ilmiön yhtä puolta, sen epäsäännöllisyyttä. Detalji tai ei, kyseessä on esimerkki siitä, miten sananvalta toimi.

Minä en ole kiinnostunut maahanmuuttajien papereista. En edes siitä, onko heillä niitä vai ei. Olen kiinnostunut valtioista, jotka määrittävät sen, ketkä saavat valtioon tulla, milloin ja millä ehdoilla. Papereilla tai ilman.  Olen kiinnostunut ilmiöstä nimeltä maahanmuutto, vaikka tiedän yhtä ja toista jännittävää myös niistä papereista.

Paperit tai niiden puute eivät ole oleellisin asia koko ilmiössä, riippumatta siitä, mitä mieltä minä tai joku muu on. Itse asiassa niihin keskittyminen on usein harhaanjohtavaa.

Myös käytännössä ”paperittomuuden” merkitys vähenee, koska se rajaa yhä vähemmän – esimerkiksi Suomessa niillekin, joilla ei ole ”papereita”, haluttaisiin samat oikeudet kuin paperillisille maahanmuuttajille. Perusoikeushuikentelevaiset eivät ole aikoihin keskittyneet maahanmuuttajiin yleensä vaan nimenomaan paperittomiin. Jälleen sama asia akatemiassa. Kyynikko kysyy vain, mitä paperittomien jälkeen? (eikä uskalla vastata, vaikka aavistaakin)

Seminaarissa minua valistettiin, että surkeaa paperiton-termiä todellakin jo suositellaan instanssissa jos toisessa – eiköhän se siellä journalistin etiikassakin jo ole edustettuna. Huomio oleellisessa, niinhän se oli! Ja niissä faktoissa!

Seminaarin virallinen aihe, median maahanmuuttopolitiikasta raportoimisen todenmukaisuus, olisi ollut herkullinen, mutta valitettavasti siihen ei päästy juuri lainkaan. Kuten niin usein ennenkin, mediaa kritisoitiin siitä, että maahanmuuttajia ja heidän näkökulmiaan on liian vähän esillä. Syiksi löydettiin tällä kertaa muun muassa seuraavia:

Maahanmuuttajan mukaan maahanmuuttajat pelkäävät. Toimittajan mukaan tämä pelko on totta, ja niinpä maahanmuuttajia on vaikea saada haastateltavaksi. Toisessa yhteydessä sekä kyseinen toimittaja että maahanmuuttaja olivat sitä mieltä, että maahanmuuttaja-statuksella tai nimityksellä ei ole merkitystä, koska olemme kaikki ihmisiä. Virkamies mainitsi jälleen tähän väliin, että termien kanssa pitää olla tarkkana. Innokas meppi kommentoi kerrattuaan ensin sukunsa maahanmuuttohistorian, että ihmisiä ei pidä määrittää rahan kautta ja että maailma pysähtyisi ilman maahanmuuttajia. Lieksasta puhuttiin useaan otteeseen.

Lähes kaikki perinteiset kliseet käväisivät joko esiintyjien tai kommentoijien puheissa. Luulin, että niitä ei voi kuulla enää missään. Kuinka väärässä olinkaan!

Mutta yksi asia oli silti muuttunut.

Kukaan ei enää sanonut minkäänlaisia vastalauseita Halla-ahon analyysille siitä, että Ruotsissa on katastrofaalinen tilanne, pääasiassa maahanmuuton ja maahanmuuttopolitiikan takia.

Kukaan ei väittänyt, että Ruotsissa on asiat paremmin.

Kukaan ei kehottanut meitä ottamaan mallia Ruotsista.

Kukaan ei kieltänyt, etteikö ruotsalainen maahanmuuttopolitiikka olisi epäonnistunut.

Kukaan ei vaatinut kotoutumiseen samanlaisia toimia kuin Ruotsissa.

Kukaan ei vaatinut Suomeen lisää maahanmuuttajia, koska Ruotsissa on niin paljon.

Ehkä tätä pitäisi kutsua edistymiseksi? Vai olisiko mikään muu enää mahdollistakaan, kun armas länsinaapuri on pahemmassa poliittisessa umpikujassa kuin ehkä koskaan?

Mielestäni kyse on eräänlaisista kynnyksistä. Ne pätevät monessa asiassa. Kun tarpeeksi yleisen mielipiteen tai ”faktan” vastaista tietoa ja evidenssiä alkaa tulla, mielipide tai ”fakta” ei suinkaan ala vähitellen muuttua – sehän olisi noloa, se vaatisi väärässä olemisen myöntämistä. Tämä pätee niin mediaan kuin vaikka puoluepolitiikkaan ja osin jopa tutkimukseen. Muutos tulee usein yhtäkkiä, melkein kuin yhdessä yössä.

Yhtäkkiä Suomessa onkin ”huonoja kouluja”, vaikka juuri äsken kaikki koulut olivat hyviä – ja tämä  uusi totuuus vaatii tietysti uusia toimia.

Yhtäkkiä maahanmuuttajiin liittyykin ongelmia, vaikka juuri hetki sitten niitä ei ollut – ja tämä vaatii tietysti uusia toimia.

Ja nyt, Ruotsissa on kuin onkin ongelmia – ne ovat niin selviä, että niistä ei mieluusti tarvitse edes puhua – vaikka juuri hetki sitten Ruotsi oli se maa, josta meidän piti ottaa oppia. Ja – nyt on kai jo selvää – tämä tietysti vaatii erityisiä uusia toimia.

Tänään kuulimme myös, että kotoutumispolitiikkamme on sittenkin onnistunut kohtuullisesti, kunhan vain otamme tarpeeksi pitkän tarkastelujakson. Tai vertaamme… Ruotsiin!

Hesarin pääkirjoituksissa tämä Ruotsi-kynnys ylittynee lähiaikoina. Yhtenä aamuna vain saamme lukea, että ”koska Ruotsissa maahanmuuttopolitiikka on epäonnistunut, tulee meidän…” ja niin edelleen. Kaksi päivää sitten jo saimme lukea, että Ruotsin pitää nyt oppia uusia tapoja. Ajatelkaa, Hesari ojentaa ruotsalaisia siitä, miten toisinajattelevaa puoluetta tulee kohdella!

Mitä tulee mediaan, tuo kertoo juuri sen integriteetin – ei sitä ole. YLE on omassa sarjassaan, mutta muita medioita kiinnostaa vain klikkaukset ja vallassa olevan talouden tai politiikan tai molempien myötäily. Klikkauksia nyt sattuu välillä saamaan maahanmuuttovastaisilla ja välillä maahanmuuttomyönteisillä jutuilla – ihan sama, mitä niin kutsutussa todellisuudessa tapahtuu. Suomessa on tapahtunut – pääasiassa perussuomalaisten nousun myötä – eräänlainen spill over: puolueiden on pakko myötäillä uutta linjaa, median on pakko myötäillä uutta linjaa, eliitin on pakko myötäillä uutta linjaa. Mutta vain sopivasti ja tarkasti häivyttäen – juuri sen verran kuin on pakko.

Tällaista sopivaa ja tarkasti häivytettyä myötäilyä on myös se, että juuri hetki sitten vielä paholaisen viittaan puettu Jussi Halla-aho päästetään keskustelemaan oikeamielisten ihmisten kanssa.

Lopuksi kiitetään kauniisti (onhan se sentään meppi) ja myös todetaan, että ei kyllä persujen ikkunoita saa rikkoa (onhan tämä kuitenkin demokratia).

Ja kaikesta täytyy voida puhua! Kunhan muistaa terminologian ja faktat.

Maahanmuutto, populistit ja väärät viholliset

/ Riikka / Jätä kommentti

Maailmalla, hiukan Suomessakin, on viime vuosina nähty yhä enemmän valtavirrasta ponkaisevia kriitikoita, jotka tunnistavat yhteiskuntien ongelmia, ehkä jopa tunnustavat monikulttuurisuuden vikoja, mutta eivät kuitenkaan pääse puusta pitkään. Heidän järkensä on usein sen verran säkenöivää, että poliittisista mieltymyksistään huolimatta he eivät voi allekirjoittaa kaikkein mielettömimpiä oikeamielisten liberaalien väitteitä ja näkemyksiä.

Muutama viikko sitten julkaistiin Euroopan parlamentissakin näkyvyyttä saanut (ks. Halla-ahon kirjoitus tilaisuudesta) eurooppalaista maahanmuuttopopulismia luotaava teos, jossa tehokkaasti sekoitetaan niin kutsuttua teoriaa politiikkaan ja ”yleisesti hyväksyttäviin” tosiasioihin. Tässä ei toki ole mitään ihmeellistä, sillä onhan suurin osa akateemisesta aihepiirin virallisesta ”tutkimuksestakin” samanlaista. Bloggaukseni aiheeseen kirja liittyy sikäli, että myös tämän teoksen profiilia nostamaan on saatu muutama luonnehdintaani sopiva henkilö. Jokunen järjen valo keskellä eufemismeja ja kiistatonta ideologista paukutusta.

Näiden kriitikkojen mukaan yhteiskunnissamme todella on ongelmia, joihin valtavirtapoliitikot eivät useinkaan puutu – ”populisteja” versoaa siis ainakin osin oikeutetusti, koska nämä ongelmat tarjoavat väylän kerätä lyödyn kansan mandaattia. Lähtökohta siis on kuin onkin täysin toisensuuntainen kuin ytimeltään palavilla liberaaleilla, joiden mukaan mitään ongelmia ei edes ole – paitsi rasismi, yhdenvertaisuuden puute, epätasa-arvo sekä ilkivalta ihmisoikeuksia vastaan – ja maahanmuuttovihamieliset ryhmittymät sikiävät lähinnä saatanasta.

Halla-aho mainitsi tekstissään, että julkistuksessa kuultiin myös maltillisia alustuksia. Vaikka hän ei tarkemmin kerro, uskon yhden ”varsin hyvän” alustajan olleen brittiläinen Kenan Malik. Malik kuuluu juuri tekstin alussa luonnehtimiini henkilöihin. Muun muassa hänen monikultturismin ja sananvapauden rajoitusten vastaiset kritiikkinsä ovat usein loistavia – erityisesti hän on perehtynyt Salman Rushdie’n tapaukseen. Hän eroaa monista myös erinomaisella kielellään, joka on erittäin selkeää ja tarkkaa. Hän ei pelleile monimerkityksellisyyksillä eikä kikkaile sanaleikeillä, kuten (oikeamielisillä ja pirun fiksuilla) akateemisilla ajattelijoilla yleensä tapana on.

One way in which people have felt this change is as a crisis of political representation, as a growing sense of being denied a voice, and of political institutions as being remote and corrupt. The sense of being politically abandoned has been most acute within the traditional working class, whose feelings of isolation have increased as social democratic parties have cut their links with their old constituencies. (Malik, Preface, European Populism and Winning the Immigration Debate)

Kuitenkin jälleen – niin Malikin kirjaan kirjoittaman luvun kuin hänen tilaisuudessa pitämänsä alustuksen perusteella – hän vain kuvailee. Hän kuvailee tosiasioita, jotka ovat kaikkien nähtävillä. Jos akatemiassa tai akateemisen ajattelun ylätasoilla edes deskriptiivinen yhteiskuntien analyysi olisi yleistä (ja sallittua), hänen kirjoituksessaan ei olisi mitään ihmeellistä. Mutta siinä on, koska se on hänen kaltaiselleen akateemisesti suuntautuneelle kriitikolle ja ajattelijalle ja ennen muuta edustamalleen rintamalle niin harvinaista. Olemme tottuneet näkemään lähinnä vain yhdenlaisia älyä käyttäviä kriitikoita.

European societies have in recent years become both more socially atomized and riven by identity politics. Not just the weakening of labour organizations, but the decline of collectivist ideologies, the expansion of the market into almost every nook and cranny of social life, the fading of institutions, from trade unions to the Church, that traditionally helped socialize individuals – all have helped create a more fragmented society. (Mt.)

Oman kokemukseni mukaan akatemiassa liberalismin kritiikki on niin harvinaista, että monesti tukea löytääkseen on jopa tehtävä kyseenalaisia lähestymisiä. Joskus muun muassa hyvin ääreellisestä poststrukturalistisesta kritiikistä saattaa löytää yhtymäkohtia siihen, mitä itse tarkoittaa, vaikka tieteellinen metataso – poliittisista ideaaleista puhumattakaan – on täysin poikkeava. Noin yleisesti liberalismi on tuettua niin vasemmalta kuin oikealta, keskeltä ja ytimestä. Jos joku käytännön politiikan sektori – kuten maahanmuutto – otetaan leikkiin mukaan, syntyy mitä varmemmin ennalta hämmennettyä arvopuuroa.

So, how do we challenge the populists? First, we need to stop being so obsessed by the parties themselves, and start dealing with the issues that lead many voters to support them. (Mt.)

Mutta Malik ei pääse pitkälle kuvailustaan. Hän ei ensinnäkään ole maahanmuuttokriitikko, hän on monikulttuurisuuskriitikko. Tässä tapauksessa merkittävä ero on siinä, että hän vastustaa valtion toimia pönkittää erilaisia sisäänpäin kääntyneitä kulttuurisia omainaispiirteitä. Hän on ennen muuta kosmopolitanisti, valtioon ja uskontoon epäluuloisesti suhtautuva rationalisti, joka uskoo vahvasti yksilöön – tässä siis vankkaa valtavirtaa. Yksilön edelle ei voi tulla mikään kansakunta, uskonto, rotu tai muu määräävä tekijä. Parasta olisi, jos yksilöt saisivat itse päättää kaikesta, ilman turhia hierarkioita tai valtaerotteluja, kuten valtioiden välisiä rajoja.

Engaging with the concerns of potential UKIP or FN voters, rather than simply dismissing them as racists, does not mean, however, caving into reactionary arguments or pandering to prejudices. It means, to the contrary, challenging them openly and robustly; challenging the idea, for instance, that immigration is responsible for the lack of jobs and housing, or that lower immigration would mean a lower crime rate, or that Muslims constitute a social problem for the West. (Mt.)

Malik väittää, että maahanmuuttokritiikki rakentuu politiikan ja talouden jo hylkäämien ihmisten kokemalle neuvottomuudelle ja epätoivolle, joka sitten kanavoituu populistipuolueiden kautta shokiksi demokratiaan. Tulkinta ei voi ollakaan mikään muu, kun lähtökohtainen ajattelu perustuu yksilökeskeisyydelle ja valtioepäluulolle. Mutta kuinka suureksi ”populistien” kannatuksen täytyy Euroopan tasolla nousta, että tästä lempilapsesta on luovuttava?

Talouden ja maahanmuuttopolitiikan välillä on ristiriitainen pakkoliitto. Globaalitalousideaali ja sitä kumartava ”tehokas valtio” tarvitsevat välttämättä halpaa maahanmuuttajareserviä, mutta samalla kun kasvu supistuu ja maahanmuuttajareservi yhä kasvaa, yhteiskunnan poliittinen ja sosiaalinen sietokyky alkavat kohdata rajojaan. Liberaali suvaitsevaisto on aivan oikeassa valistaessaan meitä, että ei se ole maahanmuuton vika, että talous sakkaa. Ajatus on tietysti liian yksinkertainen itsessään, vaikkakin pintapuolisesti totta.

Finally, we need to establish new social mechanisms through which to link liberal ideas about immigration and individual rights with progressive economic arguments and a belief in the community and the collective. Those who today rightly bemoan the corrosion of collective movements and community organizations often also see the problem as too much immigration. Those who take a liberal view on immigration, and on other social issues, are often happy with a more individualized, atomized society. (Mt.)

Liberaali koneisto yskii, mutta se on vain pieni köhä. Kun tästä – populisteista – on päästy yli, koneisto taas toimii, näin ajatellaan. Kerrotaan niille edelleen rauhallisesti, että työpaikkojen menetys ei johdukaan maahanmuuttajista. Ja eihän se johdukaan! Mutta kuka niin väittikään?

Kyllä, aivan kuten Malik kertoo, maahanmuutto on monin paikoin täysin väärä vihollinen arvioitaessa nykymaailman ja yhteiskuntiemme ongelmia. Se ei myöskään Suomessa ole tärkein syy sille, että hyvinvointiyhteiskuntamme korahtelee, työttömyys kiehuu ja ihmisiä ottaa päähän. Sen sijaan aika moni näistä asioista kyllä liittyy toisiinsa – ilmiö määräytyy kehämäisesti. Malikilta yritin itse kysellä juuri tästä (kommentti blogitekstissä):

Yes, I agree that immigration is a wrong enemy if we want to understand the phenomenon at large. But then, what is the real – acceptable and (liberally) legitimate – cause for the aforementioned social and economic problems and challenges? I regard immigration not as a separate or detached issue – neither as the only cause of problems nor as a great solution to them – but a necessary and integral part of these “global” or “post-something” negative phenomena. (I’m not saying there are no positive effects)

Politics which is detached from the “left behind” needs immigration, desperately – it is fed, amongst other things, by immigration. Economy that is global and borderless requires cheap labour – immigration and specifically a right kind of immigration. Elites and middle classes need new under classes to retain and strengthen their position, both pragmatically and ideologically.

Minulla on tapana tehdä selväksi anglomaailman edustajille, että Suomi ei ole sellainen liberaali onnela, jossa kukin voisi tulla toimittamaan omillaan mitä tahtoo, vaan että täällä – kiitos siitä – on ainakin tavattu arvostaa valtiota, joka tasaa tuloja ja arvoja ja pitää heikoista huolta. Ja että tällä asialla tahtoo olla maahanmuuton kanssa paljonkin tekemistä, sillä universaali ihmisoikeusläppä/universaali talousläppä ja valtiomme rahoitusmalli sopivat yhteen usein hyvin huonosti. Ehkä Somalia kestäisi rajojen avaamisen, Suomi ei – ja harvemmin idealisteja edellinen mihinkään suuntaan liikuttaakaan. Mutta ei tarvitse mennä globaaliin etelään asti.

Esimerkiksi Viron sosiaaliturva on ulkoistettu Suomeen vähintään yhtä kattavasti kuin rakennusalan työntekijätkin. Mutta en minä virolaisia rakennusmiehiä tai afrikkalaisia siivoojia kritisoi tätä kritisoidessani:

Furthermore, the contest within societies and between them – dictated and demanded by markets, neoliberalist policies and “efficient” states – is very much kept alive and kicking with the help of compliant and resilient immigrants. In traditional welfare states (like here in Finland), the state is practically giving benefits to many firms because the money they pay for their immigrant workers is a way below the national social standard – people get too little salary to live here. If you criticise this, are you criticising immigration or market economy or just poor terms and conditions of employment within the cleaning branch (for instance)?

Kysymykseni kuuluu: mikä sitten on syy? Vasemmistolaisesti suuntautuneille vastaus on aina helppo: talous ja rahanvalta – ja tälle ratkaisuksi ehdotetaan rahan liikkuvuuden säätelyä ja ihmisten liikkuvuuden vapauttamista. Liberaali idealismi ja talouden (uus-)liberalismi kohtaavat toisensa ja keskinäisestä kaunastaan huolimatta huomaavat olevansa yhteinen rintama.

Tappava cocktail syntyy siis useasta tekijästä: globaali talous, liberaali oikeamielisyys, vasemmistolainen tukipolitiikka ja hyvä valtio, poliittinen teknokratia ja kaikkien yhteiset harhat.

Hence, if immigration is not a good explanation, what is? What is the root cause that dissenting politicians and citizens are allowed to point at? Global capitalism or what?

I often very much like your analyses. But sometimes I’m a bit baffled – what comes after the critique? What is your alternative, what do you suggest? I understand that you oppose multiculturalism as a directive ideology but again, it is only one element of the whole issue. Even if we didn’t have multiculturalism, many of its problems would remain. Even if we didn’t have “populists” who blame immigration, we would have these problems. They are not here accidentally, they have been made, systematically or otherwise.

Kokonaisvaltaisuuden harhalla kuorrutetut kuvaukset ovat täysin turhia ilman suuntaa, toimenpiteitä tai näkökulman ottamista. Pallon heittelyä ilmaan, hauskaa ajanvietettä, ei muuta.

The transformation of societies and states is a multidimensional and complex matter to discuss and analyse, but one has to start somewhere. Immigration is a relevant part of this complex – even if it’s not the main part, nor the cause, it needs serious examination, both within the national and global frameworks. It’s a pity if “populists” are the only ones to do that.

Kun aloin pohtia vakavissani maahanmuuttoasioita joskus reilu kymmenen vuotta sitten, olin aivan liian kiinnittynyt politiikkaan ja ideologiaan. Tiesin koko ajan, että joku tästä kuvasta puuttuu. Idealisteille nauraminen ei pidemmän päälle hyödytä, vaikka he täällä pohjolassa eivät olekaan pikkutekijöitä. Kun pääoma ja sailasvartiaiset sitten alkoivat puhua kovempaa ”maahanmuuttoetiikkaa” kuin olin yliopiston seminaareissakaan kuullut, kuva vähitellen täydentyi. Hyvät, pahat ja rumat ovat todellakin löytäneet toisensa. Kritiikistä se tietysti on tehnyt entistä vaikeampaa, kun pitää hyökätä monella rintamalla ja kaikilla on käytössä erilaiset aseet.