Tällä hallituskaudella pieni- ja keskituloisia ja lapsiperheitä painottaen työnverotusta kevennetään 1250 miljoonaa euroa. Hallitus on jo hallitusohjelmassaan päättänyt kevennyksistä, ja nyt jatkaa niitä huomattavasti.
Sen sijaan ylimpien marginaalien alentamisen 52 prosenttiin arvioidaan maksavan 350 miljoonaa. Koska Suomen huomattavan korkeiden ylimpien marginaalien alentamisen nähdään olevan aito kasvutoimi – joita siis hallitukselta kasvuriihestä haettiin, myös opposition mukaan – tämän oletetaan maksavan itsensä takaisin ainakin osittain. Tätä tukee sekä laaja tutkimuskenttä, valtiovarainministeriön oma arvio että esimerkit vaikkapa Ruotsista, jossa korkeimpien marginaalien lasku tuli rahoitetuksi arviolta 80-120-prosenttisesti.
Ylimpien marginaalien laskun hyödyn siis oletetaan valuvan laajasti talouteen. Se lisää tuottavia työtunteja. (Katso tekstin lopusta linkkejä aihepiiriin.)
Muut tuloveron alennukset ovat enemmän suhdannetoimia ja oikeudenmukaisia. Meidän mielestämme palkansaajalta pitää jäädä enemmän rahaa käteen. Pieni- ja keskituloisen veroalelle ei voi laskea vastaavaa itserahoittavuutta kuin ylimpien marginaalien alentamiselle.
Puoliväliriihen merkittävät työn tekemisen veronalennukset parantavat palkansaajan ostovoimaa. Ostovoima on keväästä 2023 asti noussut syvästä kuopasta, johon se edellisellä kaudella putosi. Veroale keskituloiselle on suuri – ja kallis. Vaikka työnverotuksen alentaminen on kallista budjettitasolla, se on tämän hallituksen mukaan perusteltua. Samaan aikaan palkat nousevat huomattavan reippaasti, inflaatio on varsin hidasta, korot laskevat. Palkansaajan ostovoima paranee siis selvästi.
Koska media tekee, mitä media haluaa tehdä, Hesari kysyy gallupissaan tänään, onko oikein, että hallitus ”painottaa veronkevennyksiä suurituloisille”. Kun veronalennusten kustannuksia vertaa toisiinsa, on helppo nähdä, että hallitus ei painota veronkevennyksiä suurituloisille, vaan laskee niitä merkittävästi kaikilta. Ylivoimaisesti eniten maksavat keskituloisten veronkevennykset – tietenkin, koska väestöä näissä ryhmissä on kaikkein eniten.
Ei ole suuri yllätys, että tällaisella kysymyksellä saa vastauksen, että EI OLE. Sen sijaan mikäli kansalaisille kerrottaisiin, mitä oikeasti tehdään ja miksi ylimpien marginaalien alentaminen ei ole vain ”kädenojennus kaikkein rikkaimmille”, vaan koko yhteiskuntaa ja taloutta hyödyttävä kasvutoimi, tulos voisi olla erilainen. Mieleen tulee viime päivinä somessa kiertänyt pilakuva, jossa mies on luhistumaisillaan verosäkin alle, mutta hän ei halua sitä keventää, koska siitä voisivat hyötyä rikkaimmatkin. Ylin tulokymmenys maksaa lähes 45 prosenttia kaikista tuloveroista. Kun otetaan huomioon kulutusverot, korkein marginaaliveroaste Suomessa oli Etlan tutkimuksen mukaan noin 66,8 prosenttia vuonna 2023.
Ja toisin samaa asiaa kysymällä tosiaan saakin aivan erilaiset vastaukset. EVA:n gallupin mukaan lähes 60 prosenttia suomalaisista suhtautuu korkeimpien rajaveroasteiden alentamiseen myönteisesti, viidesosa neutraalisti ja kielteisesti vain 16 %.
Suomessa on puoliväliriihen muutoksen jälkeenkin ensi vuonna kireä progressio ja edelleen korkeat marginaalit. Veroaste on korkea, ja sen laskua pitäisi tulevina vuosina tavoitella. Mutta se edellyttää ensinnäkin talouden kasvua ja toisekseen menorakenteen karsimista. Muuta vaihtoehtoa ei ole.
Hallituksen kasvuriihestä haettiin kasvutoimia, ja niitä saatiin. Mukana tuli monia muita järkeviä toimenpiteitä ja muita veronalennuksia, ja kokonaisuus on oikein hyvä, ottaen huomioon julkisen talouden vaikea tilanne. Veronalennuksille on löydetty rahoitus muista toimista, mikä on välttämätöntä.
***
Ylimpien marginaalien laskemisen hyötyjä populaarimediassa viime aikoina:
Talouspolitiikan arviointineuvoston puheenjohtaja, makrotaloustieteen professori Niku Määttänen: Tehokkain veronalennus tuloveroasteikon yläpään verokevennykset. Nykyisellään ylimmissä tuloluokissa kannusteet esimerkiksi tehdä enemmän töitä ovat kireän verotuksen vuoksi heikot. (Iltalehti)
Veronmaksajain Keskusliiton pääekonomisti, Mikael Kirkko-Jaakkola: Työnteon marginaaliverot ovat Suomessa suurilla tulotasoilla jo niin korkeita, ettei niiden voi sanoa millään varmuudella juuri lisäävän julkisen sektorin verotuloja. (Taloustaito)
VM Juha Majanen: Ministeriössä on ollut suosituksena ylimpien marginaaliverojen alentaminen selvästi alaspäin. Se on toimi, joka vahvistaa työllisyyttä ja lisää kannusteita ottaa vastaan korkeamman palkkatason työtä. Veronkevennys myös maksaisi itsensä takaisin pitkällä aikavälillä. Siitä on aika vankkaa tutkimusnäyttöä. (MTV)
VM Lauri Kajanoja: ”Veronalennukset eivät yksinään rahoita itseään sataprosenttisesti edes pitkällä aikavälillä, mutta kun otetaan huomioon hallituksen tekemät uudistukset esimerkiksi työn tarjonnan lisäämiseksi, menosäästöt ja veronkiristykset, tämä kokonaisuus yhdessä vie vaikutuksen julkisen talouden alijäämään pitkällä aikavälillä nollaan.” (Kauppalehti)
Taloustieteen dosentti, taloustieteen kandiohjelman johtajana Juha Tervala: Viittauksia useisiin tutkimuksiin (HS)
ETLA (Kuusi, Kirkko-Jaakkola, Kotamäki): Korkeat rajaveroasteet saattavat heikentää merkittävästi Suomen taloudellista toimeliaisuutta sekä julkisen talouden kestävyyttä. (IL)
EVA:n gallup: Lähes 60 % suomalaisista suhtautuu korkeimpien rajaveroasteiden alentamiseen myönteisesti, viidesosa neutraalisti ja kielteisesti vain 16 %. Suomalaiset ovat valmiita veronkevennyksiin talouskasvun edistämiseksi.
Sosiaalisen median (enemmän tosiasioihin kuin mielikuviin keskittyvissä) keskusteluissa on ihmetelty viime päivinä, miksi uuden kyselyn mukaan suomalaisten suurin huolenaihe on kansalaisten eriarvoistuminen ja tuloerojen kasvu. Syytä onkin ihmetellä, sillä tuloerot eivät todella ole Suomessa ongelma. Ne ovat suhteessa verrokkeihin pienet – EU:n ja koko maailman pienimpiin kuuluvia – koska tuloja tasataan voimakkaasti niin verotuksella kuin tulonsiirroilla. Joidenkin arvioiden mukaan markkinatulojen gini-kertoimen (joka mittaa tulonjaon epätasaisuutta) ja käytettävissä olevien tulojen gini-kertoimen erotus on Suomessa jopa OECD-maista kaikkein suurin.
Kaiken lisäksi olematon talouskasvu ja vielä taantuma päälle ovat entisestään tasoittaneet tuloeroja. Tilastokeskuksen mukaan tuloerot ovat nyt samalla tasolla kuin vuosituhannen vaihteessa, siis 25 vuotta sitten. Jos talous kasvaisi ja Suomesta löytyisi vaadittavaa dynaamisuutta, se näkyisi myös tuloeroissa.
Liian alhaiset tuloerot kertovat myös kannustinongelmista. Matalilla palkkatasoilla työ ei kannusta sosiaaliturvaan nähden, ylemmillä lisätyön tekeminen tai yleneminen ei välttämättä houkuta verotuksellisista syistä. Pelkällä työnteolla on Suomessa vaikea vaurastua. Pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa tuloerot ovat matalat ja tälle on laaja ja vankka kannatus – mutta vastaavasti monien arvioiden mukaan liian pienet tuloerot ovat myös ongelma.
Kasvavat tuloerot suurimmaksi huolekseen nostaneet kansalaiset eivät välttämättä tiedä yllä kerrottuja asioita. Yleisesti ottaen tällaisissa asioissa tietämys on heikkoa. Ei se ole kansalaisten syy. Asiasta vain ei lehdissä ja studioissa juuri puhuta. Popularisointi on huomattavasti helpompaa muunlaisissa talouden teemoissa, kuten alla esitän. Eriarvoistuminen taas jo käsitteenä on huomattavasti epäselvempi, ja siihen on helpompi ladata subjektiivista painoa enemmän kuin yksinkertaisemmin mitattavaan tulojakaumaan.
Suomalaisten huolia mitanneen kyselyn laatineen Taloustutkimuksen toimitusjohtaja arvioi, että ”räjähdysmäistä nousua” juuri näissä kohdin selittää sekä talouden huono suhdanne että hallituksen toimet. Hän on varmasti oikeassa.
Suomessa lähes ennen näkemättömiä – ja silti selvästi riittämättömiä – säästötoimia tekevä hallitus yhdeksän miljardin sopeutus- ja uudistuskokonaisuudellaan on puuttunut myös sosiaaliturvaan ja moneen sellaiseen etuuteen ja palveluun, jotka varmasti vaikuttavat kansalaisten näkemykseen.
Otaksun kuitenkin, että paljon enemmän kuin hallituksen toimet itsessään – siis esimerkiksi euromääräiset leikkaukset johonkin sosiaalietuuteen – arvioon vaikuttaa se, mitä hallituksen väitetään tai uskotaan tekevän. Mikäli vielä talouden huonon suhdanteen vaikutus ja hallituksen toimet saadaan jotenkin iloisesti sotkettua vastaanottajien mielessä ikään kuin samaksi asiaksi, tulokset voivat näyttää juuri tältä. Onko näin tapahtunut?
Oppositio tekee politiikkaa ja moukaroi hallitusta kaikin mahdollisin, politiikan tarjoamin keinoin, jotka eivät aina tosiasioista perusta. Retoriikka on villiä ja värikästä, ja niin sen kuuluu politiikassa ollakin. Sdp on huippukorkeissa kannatusluvuissa eli hallituksen vastustaminen uppoaa kuin kuuma veitsi voihin. Luvuista ilmiselvästi juopunut oppositiojohtaja Antti Lindtman onkin jo kaatamassa hallitusta ja nimittämässä itsensä pääministeriksi.
Kovista puheista huolimatta poliittinen oppositio ei ole kuitenkaan Suomen ainoa eikä edes voimakkain oppositio, edes silloin kun se koostuu vasemmistopuolueista. Suomen kovaäänisin oppositio on – oikeistohallitusten aikaan – media, joka moninkertaistaa vasemmisto-opposition viestin. Perinteisellä medialla, somen aikakaudellakin, on valtavasti valtaa luottavaiseen kansaan, siihen, miten se asioita katsoo ja mitä se uskoo. Jos poliittinen oppositio ja media pelaavat samaan suuntaan, muut voivat lähinnä vikistä.
Ja oikeistohallitusten aikaan ne kyllä pelaavat. Tismalleen sama tapahtui pääministeri Juha Sipilän kaudella, joskin nyt melu ja kritiikki on vielä paljon kovempaa.
Vaikka jotkut kirkasotsaiset toimittajat ilmeisen vilpittömästi uskovat, että media kritisoi aina valtaa eli hallitusta sen väristä riippumatta, näin ei ole – uskomus on selvästi liioiteltu ja naiivi. Suomen yleinen mediailmasto on jos ei ihan sosialistinen, niin vähintään sosialidemokraattinen. Tällä tarkoitan sitä, että veronmaksajan rahan lykkiminen sinne tänne on lähtökohtaisesti aina neutraalia tai hyvää, mutta sen vähentäminen on väärin ja huonoa. Pääministerien bilettämisten mediakritiikki ei sen sijaan ole sama asia kuin hallituspolitiikan sisällön kyseenalaistaminen.
Mutta ei median valintojen taustalla silti suinkaan aina ole poliittista kallistumista vaan yksinkertaisesti klikkilogiikkaa. LEIKKAUKSESTA KIRKUVA OTSIKKO saa enemmän klikkauksia kuin se, jossa kerrotaan alijäämästä, velasta, investointipulasta, verokiilasta, heikoista työn kannustimista ja passivoivasta sosiaaliturvasta.
Vastaavasti turvallisuuspolitiikan saralla media saattaa samasta syystä – ansaintalogiikassaan ja klikkien tarpeessa – toimia enemmänkin oikeistolaisesti kuin vasemmistolaisesti, termit laveasti ymmärtäen.
Mutta takaisin talouteen, miten näin rakentunut keskustelu sitten vaikuttaa kansalaisiin, jotka kuluttavat mediaa?
Karmeat leikkaukset, hirveät säästöt
Kun pääkirjoitukset, uutiset, kolumnit, mielipidesivulle valikoidut kannanotot, studio-ohjelmat ja ajankohtaiskeskustelut päivästä toiseen tuuttaavat ulos leikkausta, kurjuutta, nälkää, kiristystä, heikennystä, säästöä, poliittisesti vastuuta kantavien poliitikkojen ja puolueiden demonisoinnista puhumattakaan, vaikuttaa se totta kai näkemyksiin. Medianäkymässämme on aivan arkipäiväistä, että leipäjonot, terveydenhuoltojärjestelmän ongelmat, yleinen hintojen nousu ja sen vaikutus ostovoimaan, vientimarkkinan heikkous ja niin edelleen esitetään paitsi poliittisen opposition myös median esityksissä jotenkin johtuviksi hallituksen toimista. Jos yhteyttä ei rakenneta eksplisiittisesti, se halutaan kuitenkin epäsuorasti tuottaa ihmisten mieleen tässä asennossa. Asian voi havaita vaikkapa selaamalla Amppareiden uutisotsikoita. Jopa talousmediamme rakentaa juttujansa karmeiden leikkausten ja hirveiden säästöjen päälle.
Hallituksen tekemiä säästöjä (ja muulla tavoin edellisistä eroavaa politiikkaa esimerkiksi maahanmuutossa) ei kritisoida siis vain poliittisessa oppositiossa ja sitä kautta mediassa, vaan jo lähtökohtaisesti mediassa. Enää poliittisen opposition ei tarvitse odottaa, että se saa oman viestinsä median välittämäksi – vaan se voi suoraan jakaa median lähestymistapaa ja tehdä sillä politiikkaa.
Sama kritiikki kuuluu tietenkin myös muualla verorahoitteisissa rakenteissa, kuten järjestökentässä – ja sitten taas mediassa. Kyseessä on megafoni-ilmiö. Menojen leikkaamisesta seuraava vastustus on monikerroksista ja etenee kaiun tavoin.
Tämän huomion ei ole tarkoitus kyseenalaistaa tai vähätellä sitä, että monet säästöt todella kohdistuvat ihmisiin, eikä suinkaan sitä, mitä kansalaiset – asiaa tuntien tai tuntematta – esittävät huolikseen.
Aion sen sijaan tarkemmin tarkastella muutamia yksityiskohtia hallituksen politiikan tulonjakovaikutuksista julkisten laskelmien perusteella. Vaikka nämäkin tiedot olisivat median käytettävissä, ei niiden tietoja juurikaan ole edes sivuttu missään. Jätän lukijan arvioitavaksi miksi ei.
Hallituksen toimien tulonjakovaikutuksista
Vuodelle 2024 hallituksen tekemien sosiaaliturva- ja veromuutosten yhteisvaikutukset vaikuttivat väestöön niin, että noin puolella koko väestöstä tulot kasvoivat. 36 prosentilla ne muuttuivat, suuntaan tai toiseen, lähes olemattoman vähän. Toisin sanoen peräti 85 prosentilla väestöstä tulot joko eivät muuttuneet tai peräti kasvoivat. Vastaako 85 prosenttia mielestäsi sitä kuvaa, minkä julkisesta keskustelusta ja oppositioiden vastustuksesta voisi päätellä?
Yli yhden prosentin tulonmenetyksiä viime vuodelle hallituksen tekemien sosiaaliturva- ja veromuutosten vaikutuksesta osui 14 prosentille – ja huomattavia (eli yli kymmenen prosentin tulonmenetyksiä) alle kolmelle prosentille väestöä. Siis väestöstämme alle kolme prosenttia kuuluu kotitalouksiin, jotka kokivat viime vuonna yli kymmenen prosentin tulonmenetyksiä. Vastaako tämä kolme prosenttia mielestäsi sitä kuvaa, minkä julkisesta keskustelusta ja oppositioiden vastustuksesta voisi päätellä?
On hyvä myös muistaa, että nämä laskelmat vaikutuksista ovat staattisia. Se tarkoittaa sitä, että ne eivät huomioi esimerkiksi tilannetta, jossa ansiosidonnaisen porrastaminen nopeuttaa työttömän työllistymistä, jolloin hän saa lisää tuloja. Hallituksen tekemät toimet nimenomaan vahvistavat työnteon kannustimia ja myös työllisyyttä. (Se, miten laskennallisia työllisyysvaikutuksia ja julkisen talouden vahvistumista ymmärretään tahallisesti väärin opposition toimesta, olisi toisen blogikirjoituksen aihe.)
Entä tuloerot. Viime vuoden hallituksen toimet kyllä kasvattivat gini-kertointa, mutta varsin vähän (staattisesti +0,45 %-yksikköä). Näistä toimista suurimmat vaikutukset kohdistuivat opiskelijoihin ja työttömiin ansioturvan saajiin ja erityisesti 18-24-vuotiaisiin. Perhetyypeistä eniten vaikutuksia osui nuoriin aikuisiin, yksinhuoltajiin ja vanhempiin työikäisiin yksin asuviin. Lapsiperheisiin kohdistuvat vaikutukset ovat pienempiä kuin lapsettomiin työikäisiin. Yli 65-vuotiaisiin kohdentuvat vaikutukset viime vuonna olivat pieniä. Vastaavatko nämä vaikutukset mielestäsi sitä kuvaa, minkä julkisesta keskustelusta ja oppositioiden vastustuksesta voisi päätellä?*
Entä sitten tämän käynnissä olevan vuoden tilanne; mitkä ovat hallituksen toimien vaikutukset vuonna 2025?
Muutokset ovat erittäin pieniä suhteessa pienituloisuuteen ja tuloeroihin – vielä pienempiä kuin vuonna 2024.
Vuonna 2025 koko väestöstä 82 prosenttia kuuluu kotitalouksiin, joiden tulot eivät käytännössä muutu tai ne nousevat. Yhden prosentin tulonmenetyksiä kohdistuu vain hieman yli neljään prosenttiin. Yli viiden prosentin tulonmenetykset ovat vuonna 2025 erittäin harvinaisia.
Kun vuosien 2024 ja 2025 vaikutukset lasketaan yhteen, 44 prosenttia väestöstä kuuluu kotitalouksiin, joiden tulot kasvavat hallituksen sosiaaliturva- ja veromuutosten myötä. Vain seitsemälle prosentille väestöstä kohdistuu yli viiden prosentin tulonmenetykset. Vastaako tämä mielestäsi sitä kuvaa, minkä julkisesta keskustelusta ja oppositioiden vastustuksesta voisi päätellä?
Vuonna 2025 tuloeroissa ei myöskään tapahdu muutosta tai jos tarkkoja ollaan, tuloerot jopa kaventuvat hieman gini-kertoimella mitattuna (-0,03 %-yksikköä).
Vaikka hallitus on joutunut myös kiristämään verotusta – kokonaisveroasteen silti pysyessä samalla tasolla tai laskiessa hieman – sen suurimmat säästötoimet ovat suoria leikkauksia. Osa näistä kohdistuu sosiaaliturvaetuuksiin. Koska sosiaaliturvaetuuksia nostetaan pienituloisimpien keskuudessa, on luonnollista, että leikattaessa sosiaaliturvaetuuksia vaikutukset painottuvat pienituloisimpiin.
Suurimmat negatiiviset vaikutukset vuosien 2024 ja 2025 osalta kohdistuvat opiskelijoihin ja työttömiin eli ryhmiin, joilla on lähtökohtaisesti edellytyksiä parantaa tilannettaan työllistymisen seurauksena. Vastaako tämä mielestäsi sitä kuvaa, minkä julkisesta keskustelusta ja oppositioiden vastustuksesta voisi päätellä?
Lopuksi
Politiikassa mielikuvat ovat kaikki kaikessa. Kehäraakit tietävät, että se, miltä asiat näyttävät, on usein oleellisempaa kuin se, miten asiat oikeasti ovat.
Olen joutunut hyväksymään tämän epäkohdan, mutta suuremmin alistua sille en aio. Siksi halusinkin kertoa, miten hallituksen päättämät sosiaaliturvan ja verojen muutokset oikeasti vaikuttavat väestöömme ja sen tuloeroihin.
.
.
.
*) Vuoden 2024 vaikutuksissa ei ole mukana yleisen alv-kannan kesken vuotta (1.9.2024) tapahtunutta korotusta, vaan se on mukana vasta vuoden 2025 vaikutuksissa. Kokonaisuudessaan hallituksen tekemien alv-muutosten arvioidaan pienentävän kotitalouksien käytettävissä olevia tuloja keskimäärin arviolta noin 0,63 prosenttia, alimmassa tulokymmenyksessä noin 0,71 prosenttia ja ylimmässä tulokymmenyksessä noin 0,53 prosenttia. Tulonjaollisesti alv-kiristykset kohdistuvat yleisesti tasaisemmin kuin sosiaaliturvaa leikattaessa.
Julkisessa keskustelussa kohisee jatkuvasti. Sosiaalinen media tuottaa outouksiaan, jotka yhä useammin nousevat myös perinteisen median puolelle klikkejä keräämään. Suuri osa näistä on juuri sitä, kohinaa, ja jää unohduksiin yhtä nopeasti kuin on esiin tullutkin. Mutta osa jää kehittymään, toistumaan, valtaamaan alaa.
Pahin woken aikakausi on kuulemma päättynyt. Elinympäristö on tuonut turvallisuuden ja monien muiden uhkien osalta vakavampaa ajateltavaa. Yhdysvalloissakin vaalitulos näyttää siltä, että monille riitti. Yksi syy demokraattien häviölle jokaisella vaalitasolla on varmasti puolueen äärilaidan radikaalistuminen ja woketus, vaikka etenkin presidentinvaaleissa äänestäjiä ajoivat paljon konkreettisemmat mikrotason huolet.
Wokelle lämpimästi tervemenoa. Valitettavasti ylisensitiivisyyden ja tunnevouhkaamisen sekä oikeamieliseksi teeskennellyn vihanpidon ja erottelun aika ei todellakaan ole ohitse. Eikä se ole vain kohinaa. Kun tätä eri muodoissaan tapahtuu ja annetaan tapahtua perinteisesti pragmaattisessa ja järkeväksi määritellyssä Suomessakin, sillä todella on vaikutusta. Etenkin lapsiin ja nuoriin, tulevaisuuden aikuisiin.
Miksi kaikki on niin hullua, moni saattaa kysyä, kun samaan aikaan lehdessä kerrotaan tällaisia asioita: Yliopiston luennoitsija esitteli opiskelijoille kotipornoa, jossa työnsi – apurahan avittamana tietenkin – anukseensa asioita. Kyse oli tieteestä ja aktivismista. Koulussa laulaja lauloi kohu-Jeesuksesta kohusanoin, ja kunta päätyi ensin maksamaan uskonnottomalle vanhemmalle korvauksia lapsen kärsimyksestä. Toisessa koulussa peruttiin koko musiikkiesitys, jottei vastaavaa vahinkoa lasten altistumisesta kristinuskolle pääsisi tapahtumaan.
Aikuinen voi naurahdella kahvihuoneessa, kun klikkiotsikko huutaa, että mies on synnyttänyt ja joku kertoi, että sukupuolia on 120 ja muun väittäminen on väkivaltaa. Järkevä ihminen voi huokaista, kun samaan aikaan toisesta tuutista kerrotaan, että julma hallitus tuhoaa koko maan – ainakin sen, mitä ilmastonmuutoksesta jää jäljelle.
Mutta mitä tällaisen keskellä eläminen vaikuttaa lapsiin ja nuoriin. Päähän siinä menee sekaisin.
Ei ole sattumaa, että sosiaalisen median ja yleiskaistapäisyyden aikakaudella masennus ja ahdistuneisuus lisääntyvät. Ei ole yllättävää, että kun ääliöliberaali yhteiskunta on nostanut yksilön tunteet kaiken keskiöön, niitä myös käytetään. Jos monista aikuisistakin on tullut kuin uudelleen pikkulapsia, jotka tarvitsevat tukea ikävien tunteiden kestämiseen ja valtiota kantamaan vastuuta, onko ihme, jos kouluissa on ongelmia?
Pahoinvointia ja avuttomuutta ei selitä ensi vuonna voimaantuleva leikkaus johonkin veronmaksajan kustantamaan palveluun tai etuuteen.
Vähitellen pitäisi myöntää, että ääliöliberalismi, joka halusi nostaa kaiken keskiöön yksilön ja tämän tunteet ja oikeudet ja antoi velvollisuuden taata nämä jollekin ”rakenteelle”, meni totaalisesti metsään.
Suomessa keskustellaan vakavalla naamalla – jälleen kerran – siitä, että maahanmuutto ratkaisee talouden ja hyvinvointimme kieltämättä vakavat ongelmat.
Ymmärrän kyllä. Ihmisellä on sisäsyntyinen tarve löytää helppoja ratkaisuja vaikeisiin ongelmiin.
Kansainvaelluksissa kyse ei ole vain taloudesta ja rahasta, vaan koko yhteiskunnan ja Suomen perustavanlaatuisesta muuttumisesta. Mutta vaikka olisikin – jos siis yksinkertaisuuden takia hetken kuvittelisimme, että kyse on vain rahasta – keskustelu olisi silti kaistapäistä. Mikään tosiasia ei tue sitä, että vastaanottamamme maahanmuutto voisi korjata talouden ongelmiamme. Päinvastoin. Se kärjistää niitä.
Oleellisin kysymys julkisen talouden kannalta on aina se, maksavatko tulijat enemmän veroja kuin käyttävät julkisia palveluita ja saavat tulonsiirtoja. Vastaus: eivät maksa. Hyvin harvalla maahanmuuttajaryhmällä on keskimäärin positiivinen vaikutus Suomen julkiselle taloudelle. Tietenkin teoriassa voisi olla mahdollista, että Suomeen saapuisi vain oikeita huippuosaajia ja suomalaisia nokkelampia ja tuottavampia ihmisiä, jolloin näin olisikin. Mutta mikään ei viittaa tämän mahdollisuuden toteutumiseen tosimaailmassa. Maahan saapuu ennen kaikkea väkeä matalapalkkasektoreille. Ja koska emme ole Yhdysvallat, heidän matalia ansioitaan kompensoidaan voimakkaasti verorahoitteisilla tulonsiirroilla ja palveluilla, joita muutenkin hyvinvointiyhteiskunnassa piisaa.
Totta kai väestöllinen huoltosuhde vahvistuu. Kun siis katsotaan nuppilukuja työikäisistä. Samoin saattaa vahvistua jopa eläkejärjestelmä. Jokainen saapuva työtä tekevä lisää eläkepottiin kerättyjen maksujen määrää. Mutta, iso mutta. Miten paljon hän ja hänen perheenjäsenensä – perheperustainen maahanmuutto on suurin kategoria tälläkin hetkellä, ei työperäinen – maksavat veroja, käyttävät julkisia palveluita ja saavat tulonsiirtoja.
Tilastot ovat armottomia. Kun verorahoitteisiin palveluihin ja etuuksiin – maahanmuuttoon itseensä liittyvien menojen lisäksi – kohdistuu koko ajan suurempi kysyntä, kokonaisuus ei vahvistu vaan heikkenee. Jos maahanmuutto tuo eläkejärjestelmään tai yksityiseen kulutukseen jotakin, se vie kaksin käsin sen muualta julkisesta taloudesta.
Ainakin niin kauan kuin meillä on avoin ja antelias sosiaaliturva- ja palvelujärjestelmä tarjolla kaikille. Mikäli ei olisi, kuten perussuomalaisten mielestä ei pitäisi olla – kannatamme sen kansalaisuusperusteisuutta – ongelma helpottuisi. Mutta sitten ei olisi kyllä tulijoitakaan.
Kuka ei olisi kyllästynyt pinnalliseen maahanmuuttokeskusteluun? Vuodesta toiseen. Ikään kuin keskustelijoilla ei olisi silmiä päässä tai he eivät osaisi laskea.
Yhdysvaltain tilanne tarjoaa mielenkiintoisen kulman suomalaiseen keskusteluun. Tiedättehän, Yhdysvalloissa on valtavat määrät laittomia siirtolaisia, jotka työskentelevät palvelualoilla. Pesevät paidat, luuttuavat lattiat, ajavat taksia, keräävät satoa. Heidän määränsä on etenkin joissakin osavaltioissa niin suuri, että voidaan oikeutetusti sanoa heidän muodostamansa varjoreservin olevan talouden oleellinen osa. Yhdysvalloissa ei ole Suomen tai Euroopan maiden kaltaista sosiaaliturvaa. Tuleva presidentti Trump on sanonut joukkokarkottavansa laittomia siirtolaisia näiden aiheuttamien ongelmien vuoksi. En tiedä, onnistuuko hän tässä, ja mitä sitten tapahtuu. Vastapuolella demokraattileirissä laittomasta reservistä luopumista on voimakkaasti vastustettu.
Suomalaisesta perspektiivistä katsoen Yhdysvaltain keskustelu voi olla merkillistä. On vaikea nähdä, että tällaista työllisyyden mallia moni oikeasti haluaisi Suomeen. Mutta koska meillä on avoin ja avokätinen veronmaksajan rahalla toimiva etuus- ja palvelujärjestelmä, joku aina maksaa.
Keskustelu on täysin vääristynyttä, jos emme huomioi kokonaisuutta. Syntyvää miinusta eivät positiiviseksi käännä lehtiin haastateltavat ulkomaalaiset huippumenestyjät.
Pääkirjoituksessa ”Purran puheet menivät metsään” (HS 12.11.) väitetään, että puoluevaltuustossa pitämäni puheenvuoro, jossa käsittelin Suomeen kohdistuvan maahanmuuton vaikutuksia julkiseen talouteen, ei pitänyt paikkaansa. Käsittelin puheenvuorossani juuri niitä usein esitettyjä väitteitä, jotka pääkirjoituksessa jälleen kerran esitetään todisteeksi työperäisen maahanmuuton erinomaisuudesta taloutemme korjaajana.
HS viittaa perusteluissaan valtiovarainministeriön osastopäällikön Mikko Spolanderin haastatteluun viime keväältä, mutta jättää kyseisestä haastattelusta olennaisen kohdan pois: Maahanmuuton todetaan vahvistavan julkista taloutta, mikäli tulijat työllistyvät yhtä hyvin, keskimäärin samanlaisiin työpaikkoihin ja samalla palkalla kuin suomalaiset.
Oletus ei valitettavasti ole toteutunut.
Viimeisten 15–20 vuoden aikana työllisten maahanmuuttajien määrä on noussut huomattavasti. Maahanmuuttajatyöntekijät asettuvat pääosin matalaa koulutusta vaativiin, pienipalkkaisiin, osa-aikaisiin tai epäsäännöllisiin työsuhteisiin. Tämän seurauksena monet työperäiset maahanmuuttajat maksavat vähän veroja ja kerryttävät vähän eläkettä, mikä johtaa siihen, että pientä palkkaa, työttömyysjaksoja ja eläkettä kompensoidaan eri tulonsiirroilla.
Erityisesti EU:n ulkopuolelta tulleilla työntekijöillä on usein perhe mukana, mikä nielee monenlaisia julkisia resursseja. Perhesyin maahan tulleiden ansiotasokehitys on tutkitusti heikkoa vielä 10 vuotta Suomessa olon jälkeen.
Mikäli haluamme tehdä tällaisesta maahanmuutosta hyvinvointiyhteiskunnalle taloudellisesti kannattavaa, pitäisi meidän siirtyä USA:n kaltaiseen olemattoman sosiaaliturvan järjestelmään. Tällaiselle ei onneksi löydy Suomesta suurta kannatusta. Perussuomalaiset on sen sijaan pitkään kannattanut kansalaisuusperustaista sosiaaliturvaa.
Mitä tulee valtiovarainministeriön tekemiin laskelmiin nettomaahanmuuton vaikutuksista kestävyysvajeeseen, niiden laskentajärjestelmät eivät taivu esimerkiksi koulutusasteiden ja väestöryhmien välisten tuottavuuserojen käsittelyyn. Niissä siis oletetaan maahanmuuttajien vastaavan Suomessa olevaa väestöä keskeisiltä muuttujiltaan. Tällöin nettomaahanmuuton kasvun aidosti todennettavin vaikutus on väestöllisen huoltosuhteen parantuminen, mikä on täysin erillinen kysymys taloudellisesta huoltosuhteesta.
Se itsessään, että Suomeen tulee ulkomailta työikäistä väestöä, ei kestävyysvajetta korjaa, koska tulijoiden enemmistö ei koulutus- ja osaamistasoltaan vastaa kotimaista työvoimaa. Suomen taloutta kieltämättä vahvistaisi korkeasti koulutettujen asiantuntijoiden maahanmuutto, mutta erityisasiantuntijoiden saamien työlupien määrä jatkaa laskuaan, ja heitä on tulossa Suomeen tänä vuonna vähiten viiteen vuoteen.
Ihan tyypillinen ja joka päivä Suomessa arkipäivää oleva islamisaatio ryöpsähti esille Isis-sormimerkkiä esittelevän huippuosaajan vietyä Itäkeskukseen ohjeistuksen siitä, miten siveellinen musliminainen pukeutuu. Ohjeistuksessa ei ollut mitään ihmeellistä – näin iso osa musliminaisista pukeutuu, myös Suomessa. Peittävästi ja löysästi, jottei vieras mies näkisi hänen lihaansa ja muotojaan ja hiuksiaan.
Kaikki tämän tietävät. Mutta joillekin teki ilmeisesti pahaa, kun tosiasiaa ei voinut vain sivuuttaa, kun se tuotiin julkeasti vapaan, tasa-arvoisen suomalaisen naisen ja miehen silmien eteen, vielä graafisesti.Sen sijaan, että se tapahtuu tuolla seinustalla, lähiössä, yhteisöissä, joihin emansipoitu keskiluokkainen suomalaisnainen ei välitä juuri kriittisesti katsella.
Vihreitä myöten esitettiin pöyristystä. Samat puolueet, ihmiset ja tahot, jotka vuosikausia ovat halunneet ja vaatineet ja tuottaneet kehitysmaista ja erityisesti islamilaisista maasta tulevaa maahanmuuttoa Suomeen, esittävät tyhjiä kauhistelujaan. Samat ihmiset, jotka kehtaavat väittää, että islamilainen naiskäsitys kyllä sopii Suomeen, että sukupuolisegregaatio esimerkiksi uimahalleissaon ihan ok, että nainen vapaaehtoisesti vaatettaa itsensä piiloon ja niin edelleen.
Se on hävytöntä. Samaan aikaan maassa tehdään ja tuomitaan kunniamurhia, lähetetään lapsia silvottavaksi ja oppimaan tavoille, vainotaan seksuaalivähemmistöjä, juutalaisia ja islamista vapautuneita naisia, kaunistellaan oppikirjoja, islamilaiset seurakunnat haluavat ostaa kirkkoja moskeijoiksi, kouluissa vietetään islamilaisia juhlapäiviä, mutta maksetaan korvauksia kristillisistä, ja niin edelleen. Tätä kaikkeahan tapahtuu koko ajan. Kansainvaellusten seurauksena.
Millaista naiskäsitystä nämä yhdestä ohjeistuksesta pöyristyjät mahtavat ajatella moskeijoissa edistettävän? Liberaalia? Vai intersektionaalista? Millaisessa asussa luulette moskeijaan naisen pääsevän, sinne omalle puolelleen?
Kuulkaa, ei tässä maassa moni poliitikko meidän perussuomalaisten lisäksi jaksa kiihtyä siitä, että jonkun pitää sellaiseen pukeutua, mutta hyvin moni kiihtyy siitä, jos sitä kutsuu rumalla nimellä. Ja tämä on juuri pointti tässäkin asiassa.
Kuten muitakin arvoja, myös naisten oikeuksia puolustetaan konkreettisesti. Ei tyhjillä sanoilla. Niitä puolustetaan aina ja johdonmukaisesti, ei silloin tällöin ja satunnaisesti. Niitä puolustetaan, vaikka siitä saisi osakseen huutoa ja vastustusta. Islamin ja monien takapajuisten kulttuurien naiskäsitys on suomalaisten arvojen, sukupuolten välisen tasa-arvon, kanssa yhteensovittamaton. Piste. Mitä enemmän sallimme tätä tapahtua maassamme, joko katsoen sivuun tai jopa kannustaen, sitä enemmän asia on meidän.
Kuva poimittu somesta; alkuperäinen lähde tuntematon.
Suomi on yksiselitteisen Venäjän organisoiman hybridioperaation kohteena. Sekä Venäjällä laillisesti oleskelevia kolmansien maiden kansalaisia että maahan helpoilla viisumeilla houkuteltavia uusia tulijoita samoista kehitysmaista kannustetaan ja kuljetetaan meidän rajallemme hakemaan turvapaikkaa Suomesta. Henkilöt eivät ole sen paremmin aitoja kuin spontaanejakaan turvapaikanhakijoita. Heillä ei ole mitään hätää eivätkä he pakene – vaan kuten vuosikymmeniä sitten perusperiaatteiltaan vanhentunut turvapaikkajärjestelmä mahdollistaa, he haluavat siirtyä korkeamman elintason maihin eli EU-alueelle. Vaikka he eivät ole oikeita suojelun tarvitsijoita, he maahan päästyään pääsevät suomalaisen epäkunnossa olevan systeemin sisään, jossa voi vuodesta toiseen hakea uudelleen turvapaikkaa, vaikka suojelulle ei olisi minkäänlaisia perusteita ja hakemukseen olisi tullut useita kielteisiä päätöksiä. Samalla voi nauttia veronmaksajan kustantamista eduista ja palveluista sydämen kyllyydestä.
Turvapaikkajärjestelmän väärinkäyttö ja Venäjä
Kyse on turvapaikkajärjestelmän väärinkäytöstä – kuten niin usein ennenkin – mutta koska laittomien maahantulijoiden varsinaisena kannustajana ja työntäjänä on Venäjä, vihollismaa, kyseessä on hybriditoimi, joka uhkaa Suomen kansallista turvallisuutta. Kuten tiedämme, vähintään sisäistä turvallisuutta uhkaa myös kaikilta muilta rajoilta Eurooppaan ja Suomeen päästettävä laiton maahanmuutto, mutta kun kyseessä on Venäjä ja välineellistetty maahantulo, tilanne on vielä kriittisempi. Kyseessä on siis Suomen kansallisen turvallisuuden vastainen toimi, minkä on tarkoitettava voimakkaampia toimia kuin pelkkää maahanmuuttopolitiikan korjaamista.
Loputon ihmisvyöry Eurooppaan
Toisin sanoen Venäjä hyödyntää epäkunnossa olevaa turvapaikkajärjestelmää omaksi hyväkseen ja meidän tappioksemme. Vastaavia toimia on viime vuosina nähty esimerkiksi Baltiassa, Puolassa ja Kreikassa. Etelä-Eurooppaan tällä hetkellä valtavalla volyymilla saapuva laiton maahanmuutto – esimerkiksi Italiaan 150 000 tulijaa mereltä tai Balkanilta vain tänä vuonna – on sekin joidenkin arvioiden mukaan Venäjän tavalla tai toisella välineellistämää.
Toisaalta pelkästään Afrikan, Lähi-idän ja Aasian maiden ihmisten tyytymättömyys ja elintasoerot yhdistettynä turvapaikkajärjestelmän väärinkäytön helppouteen – eli länsimaiden perustavanlaatuiseen kyvyttömyyteen suojella itseään – pystyy varmistamaan, että Eurooppa kaatuu ihmisvyöryn alle ennemmin tai myöhemmin, mikäli radikaaleja muutoksia ei kyetä tekemään.
Rajapykälät hallintovaliokunnasta kesällä 2022
Vuonna 2022 eduskunnassa saatiin otollisissa olosuhteissa – kun Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan, Suomi hakenut Natoon, ja parlamentaarisesti ymmärrettiin laajasti, että olemme kaikenlaisen ilkeyden todennäköinen kohde – muutettua rajavartiolakia niin, että ensimmäistä kertaa koskaan lainsäädäntöömme kirjattiin mahdollisuus sulkea koko raja ja keskittää turvapaikanhaku muualle eli siis sisämaahan, kuten lentokentälle. Tätä mahdollisuutta ei ollut alkuperäisessä hallituksen esityksessä, toisin kuin silloiset hallituspuolueet edelleen innokkaasti väittävät. Nämä muutokset – kuten eräitä rajalla tehtäviä estämiseen, voimankäyttöön ym. liittyviä muita muutoksia – lisättiin vasta hallintovaliokunnassa, jota puheenjohtajana johdin. Prosessi oli vaikea ja sitä oli pohjustettu pidempään. Perussuomalaiset oli myös koplannut valmiuslain ja rajavartiolain muutokset yhteen tavalla, jossa edellistä ei voitaisi viedä maaliin ilman jälkimmäisen muuttamista riittävän tehokkaaksi.
Teimme hallintovaliokunnassa erittäin hyvää yhteistyötä silloisen toisen oppositiopuolueen kokoomuksen kanssa ja onnistuimme saamaan vaatimuksemme läpi. Kuten sanoin, tilanne oli otollinen. Muuten moinen ei olisi onnistunut. Valiokunnan muut perussuomalaiset jäsenet olivat nykyinen sisäministeri Mari Rantanen ja nykyinen hallintovaliokunnan puheenjohtaja Mauri Peltokangas. Kokoomuksen korvaamattomin puurtaja oli Heikki Vestman, joka nykyään hyvin ottein johtaa perustuslakivaliokuntaa.
Ensimmäisenä tiukalle linjalle silloisista hallituspuolueista siirtyi sosialidemokraatit. Valiokunnan demarijäsenistä Eveliina Heinäluoma suhtautui näihin asioihin selvästi puoluettaan pragmaattisemmin, mikä helpotti prosessia. Demarien jälkeen myös keskusta saatiin mukaan. Seuraavat tulijat viimeisen pitkän kellon ympäri kestäneen päätöskokouksen aikana olivat vasemmiston ja RKP:n yksittäiset edustajat. Vasemmiston ”vanhan liiton” edustaja Matti Semi ei valitettavasti ole enää eduskunnassa. RKP:n ahvenanmaalaisvahvistus Mats Löfström taas toimii aina pragmaattisesti. Viimeisenä valiokunnassa enemmistön kannalle suostui vihreät. Suurin osa ajasta kului siihen, että vihreät edustajat eivät kyenneet hyväksymään muutoksia, mutta eivät myöskään istumaan kokouksessa. Niinpä valiokunta piti keskeyttää yhtenään heidän sisäisten kokoustensa vuoksi. Myös vihreä eduskuntaryhmä kokousti. Lopulta kuitenkin vihreätkin kykenivät hyväksymään muutokset. Samalla silloisten hallituspuolueiden vaatimuksesta mietintöön oli pakko lisätä vielä enemmän erinäisiä kirjauksia ”erityisen haavoittuvassa asemassa olevista” ja ihmisoikeuksista. Varsinaiset rajapykälät eivät kuitenkaan näiltä osin liiaksi vesittyneet, mikä oli tärkeintä. Muutenkin noudatin valiokunnan useiden yksimielisesti saatujen poikkeuksellisen kriittisten mietintöjen osalta periaatetta ”antaa niille vähän ihmisoikeus sitä ja tätä -kirjauksia, kunhan itse asia on samalla kunnossa”.
Monet jopa kyseiseen prosessiin ja päätöskokoukseen osallistuneet henkilöt ovat viime aikoina aktiivisesti unohtaneet yllä kuvatun ja pyrkineet korostamaan omaa rooliaan tai esittämään jopa, että hallituksen esitys oli ratkaiseva. Se ei pidä paikkaansa. Hallituksen esitys oli puutteellinen, ja sitä muutettiin hallintovaliokunnassa.
Päätöskokousta seurasi vielä toinen performanssi, jonka tietyt ryhmät ovat myös sittemmin unohtaneet. Hallintovaliokunta päätti mietinnöstä yksimielisesti, mutta kun tulimme pykälien kanssa suureen saliin, vasemmiston, vihreiden ja RKP:n ryhmät hajosivat. Niiden kaikki edustajat eivät voineetkaan hyväksyä mietintöä. Näistä puolueista yritettiin loppuun saakka saada laki peruutettua. Kyseiset edustajat yrittivät äänestää sitä takaisin perustuslakivaliokuntaan – juurikin siksi, että hallituksen esitystä muutettiin hallintovaliokunnassa. Onneksi he hävisivät, ja yhtenä kauniina kesäpäivänä eduskunta äänesti mietinnön ja uusien rajapykälien puolesta.
Raja kiinni! Ja miksei se jo ole?
Hallitus on edennyt uusien rajapykälien pohjalta ja sulkenut raja-asemia ja keskittänyt turvapaikanhakua. Koko rajan sulkeminen ja turvapaikanhaun keskittäminen sisämaahan, minkä siis lainsäädäntö yksiselitteisesti mahdollistaa, ei kuitenkaan mennyt laillisuusvalvojalta läpi. Apulaisoikeuskansleri luki tilannetta turvapaikanhakukysymyksenä ja määritteli, että itärajalla pitää olla tosiasiallinen ja aito mahdollisuus hakea turvapaikkaa. Siis siitä huolimatta, että kyseiset ihmiset eivät ole aitoja turvapaikanhakijoita. Tulkinta perustuu edellä kuvaamaani turvapaikkajärjestelmän laillistettuun väärinkäyttöön, jonka suhteessa nykyaikaan vanhentuneet kansainväliset sopimukset ja ääliöliberaali ja toisenlaiseen maailmaan tehty kansallinen lainsäädäntö mahdollistavat.
Koko rajan sulkemisen sijaan hallitus laillisuusvalvojan arviota noudattaen sulki kaikki muut raja-asemat ja keskitti turvapaikanhaun pohjoiselle ylitysasemalle eli Raja-Jooseppiin.
Jokainen näkee otsallaankin, että kukaan spontaani turvapaikanhakija ei itsestään eksy Raja-Joosepinkaan metsiin, vaan että kyse on yksinomaan tavalla tai toisella avustetusta laittomasta maahantulosta.
Tämäkään toimi ei yllätyksettömästi lopettanut ilmiötä, vaan yhä edelleen Suomi vastaanottaa turvapaikkahakemuksia pohjoisimmalla ylityspaikalla. Venäjä ei lopeta, mikä oli ainakin itselleni kirkkaasti tiedossa alusta asti.
Suomen surkeaa tilannetta ääliöliberaalien laintulkintojen ja vihamielisen Venäjän puristuksessa herran vuonna 2023 alleviivaavat erityisesti kuvat, joissa ”hätää kärsiviä turvapaikanhakijoita” eli nuoria miehiä saapuu rajoille lasten kolmipyöräisiin nojaten ja rajavartijat seisovat sivusta katsoen. Vihollisen toimi, aivan vapaasti ja tervetuloa. Ja heti toisella puolella rajaa on vastassa SPR tarjoamassa miehille nuudelia ja kuumaa mehua ja sellainen lääkäri- ja hoitaja-armeija, jota ei maan sotekriisissä missään muussa paikassa aikoja odottava suomalainen saakaan todistaa. Ja sitten kohti vastaanottokeskusta ja mukavia tuokioita suomalaisen järjestelmän piirissä. Vaikka ukrainalaiset tilapäisen suojelun saajat edestä poistaen.
Kyllä Putinia naurattaa.
Suomalaisia oikeutetusti kuvottaa ja hirvittää.
Mitä seuraavaksi?
Meidän on ensin saatava koko itäraja kiinni. Suomella on lainsäädäntö siihen, juuri tämänkaltaisia tapahtumia varten. Meillä ei ole muita vaihtoehtoja. Mikään kikkailu rajalla ei auta. Uskon, että laillisuusvalvonta tulee ymmärtämään tilanteen kansallisen turvallisuuden näkökulmasta ja mahdollistamaan koko rajan sulkemisen. Mutta mikäli ei, poliittinen päätös on joka tapauksessa tehtävä.
Eikä koko rajan sulkeminenkaan valitettavasti tilannetta välttämättä lopeta. Koska Venäjä ei lopeta. Miksi se lopettaisi?
Sen lisäksi koko järjestelmämme toistaa edelleen vanhaa ideaa, jonka mukaan turvapaikanhakemisen oikeus on kaikkein pyhin ja tärkein. Edelleen näyttää selvästi siltä, että järjestelmä haluaa huolehtia ensisijaisesti vastaanoton sujuvuudesta ja korostaa tähän liittyviä seikkoja, vaikka kaiken huomion pitäisi mennä saapumisen estämiseen ja rajan suojaamiseen. Historian ensimmäisellä perussuomalaisella sisäministerillä on valtava urakka tehtävänään, mutta hän suoriutuu siitä. Koko ajan, askel kerrallaan, päivä ja yksi taistelu kerrallaan. Se ei ole nopeaa, mikä selvästi rassaa kansalaisia, ja ymmärrän sen. Mutta tämän nopeammin ja paremmin asiaa ei voi hoitaa. Hallitus ei makaa laakereillaan. Sisäministeri hakee koko ajan ratkaisuja. Ja pian niitä taas tulee.
Voin vakuuttaa, että tämä on ensimmäinen hallitus koskaan – ja ensimmäinen ministeri koskaan – joka siinä voi onnistua. Tässä maassa asiat eivät mene niin, että ministeri marssii rajalle ja sanoo, että nyt kiinni se ja estäkää kaikki liike, ja sitten se on niin.
Rajan sulkeminenkaan ei riitä
Rajatoimien lisäksi meidän on kyettävä edistämään muutosta, joka mahdollistaa käytännössä sen, että turvapaikkajärjestelmä ei voi koskaan mennä kansallisen turvallisuuden edelle. Hakemusten vastaanottaminen pitää voida kokonaan keskeyttää. Mikäli kansainvälisiä sopimuksia ei kyetä muuttamaan, niiden tulkinnan on merkittävästi muututtava.
Mikään muu ei ole mahdollista. Olemme perverssillä tavalla hyväksikäytetyn järjestelmän vankeja. Se ei ole liikkuvien ihmisten vika; se on tämän sallivien maiden vika. Pelkästään jo globaali demografia ja miljardit tyytymättömät ihmiset Euroopan ulkopuolella takaavat, että mikäli emme kykene muutokseen, meille käy kalpaten.
Monet maat toimivat jo toisin. Ne nostavat kansallisen turvallisuuden ja suvereniteetin ylemmäksi kuin oikeuden tulla ja hakea turvapaikkaa. Toisaalta niiden maahanmuuttopolitiikka voi olla niin tiukkaa, että myöskään vetotekijöitä ei ole. Harva Virosta hakisi turvapaikkaa, kun vieressä siintää Suomi. Kuten sanottua, kaikki liittyy kaikkeen.
Samalla EU on ottanut tavaksi toimia kahtalaisesti – virallisesti sanotaan yhtä, epävirallisesti katsotaan jäsenmaiden välttämättömiä toimia itsensä suojaamiseksi sormien välistä. Suomi vain ei osaa eikä uskalla perinteisesti hyödyntää tätäkään.
Otollinen tilanne
Kun vuonna 2015 olimme samankaltaisessa tilanteessa, lähes kaikki puolueet huusivat tervetuloa. Media huusi tervetuloa. Etujärjestöt huusivat tervetuloa. Pääkirjoitukset ihan vakavasti kertoivat osaajista ja kestävyysvajeen korjaajista. Nyt kukaan ei tee niin. Enkä usko, että tekisi, vaikka liike tulisi lännestä. Tulijat ovat joka tapauksessa samoista maista, samanlaisilla profiileilla.
Presidentti hoiti itärajan tilanteen vuonna 2015. Nyt se ei ole mahdollista, koska yhteyttä Ukrainaa moukaroivaan johtajaan ei ole eikä pidäkään olla.
Lähestyvät presidentinvaalit ovat aiheuttaneet monissa puolueissa ja poliitikoissa vaatimusten koventumista. Koska nössölässy presidenttiehdokas ei saa ääniä kansalta etenkään tällaisessa tilanteessa, jopa vihreä ehdokas vaatii koko rajaa kiinni. Se voi monista tuntua valtavalta opportunismilta, ja sitä se tietenkin onkin, mutta mikäli pidämme katseen pallossa – eli siinä, että haluamme suojella tätä maata – tätäkin opportunismin värittämää hetkeä on hyödynnettävä.
Parlamentaarisesti kovia toimia tukevat lähes kaikki puolueet. Se on erinomaista. Jopa media ryöpyttää hallitusta, joka ei kuulemma saa mitään aikaiseksi. Toinen median tulokulma asiaan on puhdas trollaus ja asioiden vääristely, mutta siinähän ei ole mitään uutta. Tällä kertaa panokset ovat vain vähän liian kovat, koska kyseessä tosiaankin on kansallinen turvallisuus. Vihollisvaltio lukee suomalaista mediaa, ja taas Putin nauraa.
Poliittisesti tilanne on joka tapauksessa otollisempi muutoksille kuin koskaan ennen. Vanhat sosialistit, demlalaiset, kansalaisjärjestöt ja vastaavat eivät tietenkään ole muuttaneet kantaansa ja kertovatkin, että hallituksen toiminta rikkoo kaikkia mahdollisia kansainvälisiä sopimuksia ja eettisiä normistoja, mutta nämä pois lukien mielipideilmasto on varsin hyvä. Parlamentaarinen tuki tai kansan raivo eivät ole koskaan olleet näin voimakkaita sen puolesta, että Suomi tekee kaikkensa ilmiön estääkseen. Tuntuu kuin kaikista olisi tullut persuja. Tätä ei kannata väheksyä. Emme me Natossakaan olisi ilman kansan mielipiteen muuttumista.
Mikäli ja kun akuutti tilanne saadaan tasapainotettua, otollisuus voi lakata nopeasti ja silmät muuttuvat taas sinisiksi ja tarpeet abstrakteiksi. Siksikin on kiire. Täytyy myös ymmärtää, että Venäjä voi käyttää kaikkia mahdollisia häikäilemättömiä keinoja vaikuttaakseen kansalaismielipiteeseen.
Kansalaisilta toivoisin kuitenkin hieman malttia. Nämä asiat eivät etene sormia napsauttamalla. Todellisuus politiikassa tai juridiikassa tai liian monimutkaiseksi kiertyneessä järjestelmässämme ei ole niin yksinkertaista kuin sosiaalisessa mediassa.
Jos tämä sisäministeri ja tämä hallitus eivät siihen nyt pysty, ei pysty kukaan.
Viime viikot on keskusteltu 15 vuotta sitten kirjoittamistani Jussi Halla-ahon Scripta-blogin kommenttiosion viesteistä. Viestejä on kokonaisuudesta ja keskustelusta irrotettuina ruodittu lehdissä ja somessa, ja niistä on löydetty asioita, joita niissä ei ole ollut silloin eikä ole nyt. Ne on otettu irrotettuina ”vaarallisten” tai ”kiellettyjen” sanojen kokoelmina määrittämään minua ihmisenä ja toimijana, poliitikkona ja ministerinä. Ne on otettu sellaisinaan määrittämään perussuomalaista puoluetta ja jopa suomalaisen yhteiskunnan ongelmia.
Tiedän hyvin, että ne ihmiset, jotka asian ymmärtävät, ymmärtävät sen ilman tätä puolustuspuheenvuoroanikin. Toisaalta ne, jotka eivät ymmärrä, eivät ymmärrä tämän kirjoituksen jälkeenkään. Minun on kuitenkin kirjoitettava tämä teksti itseni ja läheisteni sekä myös perussuomalaisten takia. Olen viime viikkojen aikana saanut valtavasti tukea ja kannustusta, ja olen siitä hyvin kiitollinen. En ole jaksanut tehdä tätä kirjoitusta aiemmin. Tällaisen jyrän alle jääminen laittaa kovankin vähän puuskuttamaan.
Kiitän teitä kaikkia tukijoita. Median perusteella voisi kuvitella, että teitä ei ole. Mutta minä ja muut persut tiedämme, miten hirveän paljon teitä on. Onneksi myös muiden puolueiden kannattajissa.
Yksityisen henkilön kommentit
Olen viestit kirjoittaessani 15 vuotta sitten ollut yksityinen henkilö, ilman julkisia tehtäviä. Olen kirjoittanut kommentit nimimerkillä. Kuten olen aiemmin todennut, olen osallistunut 2000-luvun alusta verkkokeskusteluihin laajalla aiheiden kirjolla. Scriptan vieraskirja keskittyi lähinnä yhteen, maahanmuuttoon.
Viestien kirjoittamisesta kului yli 8 vuotta siihen, että edes päätin lähteä mukaan politiikkaan. Politiikassa olen toiminut työntekijänä perussuomalaisten puoluetoimistolla, kunnanvaltuutettuna, kansanedustajana, valiokunnan puheenjohtajana, puolueen varapuheenjohtajana, aluevaltuutettuna, puolueen puheenjohtajana ja nyt reilun kuukauden valtioneuvoston jäsenenä valtiovarainministerinä. Toimintaani tai suoriutumiseeni näissä tehtävissä ei ole kohdistunut minkäänlaista moitittavaa normaalin poliittisen erimielisyyden ja suunpieksennän lisäksi. Päinvastoin, olen saanut paljon kiitosta puoluerajat ylittäen ja virkamiehistä sidosryhmiin.
Olen tänä kesänä pahoitellut 15 vuotta sitten yksityishenkilönä nimimerkillä kirjoittamiani kommentteja, käyttämääni kieltä, sanavalintoja ja tyyliä. Moni kommentti on yliampuva, typerä, moukkamainen. Puran yksityiselle ihmiselle sallittua turhautumista ympärilläni omakohtaisesti havaitsemiini ongelmiin. Vastaavaa kieltä ja tyyliä löytää somesta – tai vaikkapa kansanedustajan saamasta kansalaispostista – helposti. Piti sisällöstä tai ei, tällaisia asioita varsinkin meille perussuomalaisille monet kansalaiset jatkuvasti kertovat. Joskus olin itse sellainen kansalainen.
Ihmiset, jotka eivät voi käsittää, että joku kokee ja kirjoittaa sellaisia asioita, eivät todennäköisesti ymmärrä myöskään, miten perussuomalaisia voi kannattaa yli 600 000 kansalaista.
En käyttäisi enkä ole käyttänyt julkisissa tehtävissäni vastaavaa kieltä, vaikka tietenkin puhun (ja aion edelleen puhua) paljonkin samoista ongelmista.
Olen useissa haastatteluissa vuosien varrella avoimesti kertonut, että olen kirjoittanut kyseisessä vieraskirjassa. Itse en ollut kommenttejani lukenut niiden kirjoittamisen jälkeen. Olen myös kertonut, että epäonnistunut maahanmuuttopolitiikka on nimenomaan tärkein syy sille, että olen lähtenyt mukaan politiikkaan. Taustaani ei näiltäkään osin liity mitään salattavaa. En kuitenkaan olisi halunnut käsitellä julkisuudessa esimerkiksi henkilökohtaisia seksuaalisen ahdistelun kokemuksiani, kuten en muitakaan oman elämäni tapahtumia.
Toisin kuin mediassa on väitetty, väkivallan ihannointia tai siihen yllyttämistä kommenteissani ei ole. En ole koskaan kannattanut minkäänlaista väkivaltaa tai ääritoimintaa. Olen aina vastustanut sellaista. En ole koskaan kannattanut ihonväriin tai etniseen taustaan perustuvaa syrjintää. En ole koskaan vastustanut seksuaalivähemmistöjä. En ole koskaan kieltänyt jokaisen ihmisarvoa. Rumasti ja kovalla kielellä osaan puhua ja kirjoittaa ja näyttää tunteeni, mutta muuta kyseisistä kommenteista ei kannata etsiä.
Vieraskirjan tyylistä
Uskon edelleen, että normaalilla ymmärryksellä varustettu ihminen, poliittisesta katsantokannasta riippumatta, ymmärtäisi vieraskirjaa hieman laajemmin lukemalla, että käytetyin kirjoittamisen tyyli on voimakas sisäpiirihuumori ja sarkasmi. Huumori on paikoin hyvin mustaa, ja sarkastinen ote leimaa useiden kirjoittajien viestittelyä. Viesteissä leikitellään stereotypioilla, hyvässä ja pahassa. Median aivoituksille nauretaan ja niistä tehdään pilkkaa. Kommentteja pitää lukea osana keskustelua ja osana kyseistä aikaa ja lehdissä käsiteltyjä aiheita.
Esimerkiksi en suinkaan ole ehdottanut kenenkään potkimista, vaan jatkanut mediassa tehtyä överiä analyysia ja käyttänyt sitä vahvasti ironisoiden hyväkseni. Tämä on (oli) kyseiselle genrelle tyypillistä. Asia käy selväksi lukemalla keskustelua yhtään laajemmin kuin yksittäisten kommenttien verran eikä vaadi sen perusteellisempaa tekstianalyysia. Tämän ymmärtäminen ei vaadi kyseisenlaisen huumorin tai lähestymistavan hyväksymistä.
Omat viestini selvästi alleviivaavat vieraskirjan tyyliä. Viljelen erittäin voimakkaasti ironiaa, lähes jokaisessa viestissäni. Irvailen moneen suuntaan. Tuohon aikaan sarkasmi oli vielä kanssakäymisessä sallittua eikä aiheuttanut siinä määrin tahattomia tai tahallisia väärinymmärryksiä kuin nykyään. Kenenkään ei tarvitse hyväksyen ymmärtää vieraskirjaan kirjoittamisen ajanvietettä tai siellä käsiteltäviä asioita tai käytettyä kieltä, mutta kommenteistani nyt väitettyjen väkivaltafantasioiden, väkivaltaa ihannoivien tai sitä lietsovien, fundamentaalin pahuuden tms. löytäminen on yksinomaan järjetöntä eikä perustu lainkaan tosiasioihin.
Mitä journalismille on tapahtunut?
Pelkästään twitteriä seuraamalla voi havaita, että nykyään sarkasmi on hyvin vaarallinen tekstimuoto, ainakin jos kirjoittaa herkistä aiheista. Niinpä sitä ei mielellään enää kukaan käytäkään. Poliitikoille se taitaa olla täysin kiellettyä, ainakin oikeistoa edustaville. Myös huumori ylipäätänsä käy koko ajan kapeammaksi, jotta kukaan ei loukkaantuisi. Elämme merkillistä aikaa, mutta se ei ole laajemmin tämän kirjoituksen aihe.
Huomionarvoista on, että journalistit, kielen kanssa töitä tekevät, hekään eivät kykene enää tulkitsemaan kieltä ja sen käyttöä. Uutiskieli ei leikittele kielellä eikä ironisoi, mutta ennen vanhaan toimittajat kuitenkin osasivat tulkita sellaistakin tekstiä.
Jopa medialle kaivuutyön tehnyt vasemmistokollektiivi ”Tapio Kuusitapio” tunnisti vieraskirjakirjakommenttieni sisäpiirihuumorin, toimittajat eivät.
Mitä tällaisesta kyvyttömyydestä sitten seuraa?
Trigger-sanat, konteksti ja pahuus
Jälki on hyvin rumaa, kun tällaista tekstiä aletaan arvioida kuin se olisi täysin tosissaan kirjoitettu ja kirjaimelliseksi tarkoitettu. Huomattavasti vielä tätäkin rumemmaksi jälki muuttuu, kun kommentit irrotetaan kontekstistaan ja kun suuhuni laitetaan muiden sanomaa. Kirjoittamakseni väitetään jopa täysin päinvastaisia asioita kuin mitä olen viestinyt. Kaikki tämä on tapahtunut viime päivinä, reilun kahden viikon aikana.
Kuten ilmianto- ja cancel-aikana yleensä muutenkin, kommenttieni riepottelussa huomio on keskittynyt erityisiin ”trigger-sanoihin”. Paheksujia politiikan vastalaidalla tai mediassa ei kiinnosta itse tekstin sanoma tai se, mitä on tarkoitettu ja haluttu viestiä, vaan se, millaisia yksittäisiä sanoja on käytetty. Rumat, väärät ja loukkaavat sanat ovat pahinta, ja ne jo itsessään saastuttavat mitä tahansa.
Osasta kommenttejani välittyy ne lukemalla esimerkiksi selvä turhautuneisuus ja kiukku kohtaamastani seksuaalisesta (ja muusta) häirinnästä maahanmuuttajamiesten taholta. Median käsittelyssä tämä on joko kokonaan häivytetty pois (eli poistettu koko konteksti) tai sitten sen aiheuttama tunnekuohu on mitätöity. Vaikka nykypäivänä seksuaalinen häirintä koetaan laajasti erittäin suureksi ongelmaksi, ei se minun kokemanani saisi aiheuttaa samanlaisia tuntemuksia kuin se aiheuttaa kenellä tahansa. (Jopa asiasta uutisoineiden toimittajien kohdalla.)
Muuta poliittista suuntausta edustavan naisen kohdalla paljastuneiden viestien perusteella rakennettu uutiskärki olisi hyvinkin voinut olla seksuaalisen häirinnän kohteeksi joutuminen, ei käytetyt rumat sanat. Minun kohdallani koko konteksti poistettiin, ja uutinen oli vain rumat sanat. Tämä on yksinkertaisesti sanoman voimakasta vääristämistä.
Sama ilmiö toistuu usein maahanmuuttoon liittyvien ongelmien kohdalla. Sen sijaan, että mediassa käsiteltäisiin itse ongelmaa ja sen syitä, huomio kiinnittyy siihen, miten asiasta puhutaan.
Mikäli seksuaalinen ahdistelu olisi tuotu selvästi esille, ei median olisi tarvinnut narrata muissakaan kohdissa:
Kun olen kuvannut röyhkeää seksuaalisesti ahdistelevaa miestä ”turkkilaisapinaksi”, osa mediasta on kertonut minun kuvaavan yleensä turkkilaisia ihmisiä apinoiksi – siis poistaen koko häirintätilanteen. Hesari alusta saakka käytti monikossa termiä ”turkkilaisapinat”, vaikka minä puhuin kyseisestä väärin toimivasta henkilöstä, en suinkaan kaikista kyseisen taustan ihmisistä. Tämä levisi kymmeniin muihin medioihin ja kansainväliselle tasolle. Seuraavaksi samainen suomalaismedia kuvasi, että Purran kommentit ovat aiheuttaneet kansainvälisen kohun. Asiaa avitti ulkoministeri pyytämällä turkkilaisilta anteeksi.
Ja siis mitä oli tapahtunut? Suomen valtiovarainministeri oli 15 vuotta aiemmin yksityishenkilönä ja nimimerkillä kutsunut muniaan edessään hierovaa miestä ”turkkilaisapinaksi” foorumilla, jota ei vuosiin ollut ollut edes verkossa alkuperäisellä paikallaan saatavilla.
Ymmärrän tietenkin, että poliitikon käyttämänä tällaiset eläimelliset käsitteet olisivat arveluttavia, mutta millä nimellä yksityinen henkilö, joka tulee seksuaalisesti ahdistelluksi, sitten saisi tunteitaan osoittaa? Muuttuuko termi ongelmaksi vasta, kun sen kirjoittajasta tulee 15 vuotta myöhemmin ministeri?
En kuvaisi tänä päivänä tekijöitä tällaisilla sanoilla, mutta kuten somekannanotoistani näkee, kommentoin edelleen paljon ja suorin sanoin kyseisiä ilmiöitä ja niiden tekijöitä vastaan. Ja huomio, ihan kaikista maista tulevia tekijöitä vastaan. Enkä aio lopettaa. Sen juuri tiedän monia rassaavan.
Eilen – yli kaksi viikkoa Hesarin alkuperäisen kirjoituksen jälkeen – lehti kuin huomaamatta korjasi kyseistä virheellistä kohtaa neljässä eri jutussaan ja myönsi, että ”apinoita” olikin vain yksi, se seksuaalinen ahdistelija. Tästä seurasi se, että myös STT:n (Sanoman omistus 75,42 %) piti korjata omaa väitettään, joka perustui Hesarin väitteeseen. Ja seuraavaksi sitten monen muun lehden. Mutta edelleenkään ei sanottu mitään siitä, MIKSI kutsun tätä henkilöä moisella nimellä. Edelleen koko konteksti puuttuu jutuista.
Entä kuinka monen uskotte lukevan oikaisut? Journalistin ohjeet ovat vain iso vitsi, sillä niitä ei noudateta.
Väärät tiedot kansainväliseen mediaan menivät uutisjuttujen ja yksittäisten toimittajien oman toiminnan kautta. Muuan toimittaja jopa myöntää jutussaan, että oli itse selittänyt tapausta Brysselissä kansainvälisille kollegoilleen. Minulta kukaan ulkomainen media ei kysynyt asiasta mitään.
Toimintatapa kansainvälisten kohujen rakentamisessa muistuttaa aikakaudesta, jolloin Neuvostoliiton ”lehdistön” kautta pelattiin suomalaista sisäpolitiikkaa. On surullista, että edes tätä ei kukaan journalisti halua (tai uskalla) tunnistaa.
Journalismin arvokkaiden toimintatapojen peräänkuuluttaminen median sisältä saattaisi näin tulehtuneessa tilanteessa aiheuttaa välittömän leiman ”persujen ymmärtäjästä” tai jopa ”rasismin hyväksyjästä”. Sellaista riskiä ei yksittäinen toimittaja (tai muukaan toimija) voi ottaa. Niinpä he kaikki toistavat aloitettuja virheitä.
Lainsuojaton median hampaissa
Perussuomalaiset yleisesti ja minä viime viikkoina erityisesti olemme mediassa kuin lainsuojattomia. Meidän kohtelussamme mikään ei ole liian väärin. Kun virheitä osoittaa, kuulee olevansa pikkumainen tai vähättelevänsä ”isoa kuvaa”, jopa ”mitätöivänsä anteeksipyynnön”. Kymmenistä oikaisupyynnöistä vain harva menee läpi. Virheet saatetaan korjata parin viikon päästä tai olla korjaamatta. Oikaisut saatetaan piilottaa jonnekin marginaaliin. Jos puutumme selviin virheisiin tai yleiseen paskanpuhumiseen julkisesti, kuulemme syytöksiä maalittamisesta tai median kyseenalaistamisesta.
Kuten moni kansalainen on huomannut, tällainen toiminta mediassa kyseenalaistaa itse itsensä. Minä tunnen kyllä kaikista lehtitaloista ammattitaitoisia toimittajia, mutta kuten nähdään, apajilla on myös paljon kaikenlaista muuta. Toimittajia, jotka viis välittävät journalistin ohjeista, kunhan yleinen poliittinen tilanne on oikeassa asennossa. Suuria vallankäyttäjiä, joiden tekemisiä ei kuitenkaan saisi arvostella.
Cancel-maailma – avaatko oman historiasi?
Ylipäätänsä maailma, jossa toimitaan tällä tavalla etsien henkilöiden historiasta vääriä sanoja (tai kuvia), joilla cancelöidä heidät vuosia ja vuosikymmeniä myöhemmin, on mielestäni sairas. Kuka ihminen on tässä mielessä synnitön? Kuka haluaisi julkistaa henkilö- ja somehistoriansa yksityisviestejä myöten Hesarille ja muille lehdille riepoteltaviksi? Kannattaa muistaa, että puhumme tässä siis vääristä sanoista, emme rikoksista tai karmeista paljastamatta jääneistä teoista.
Oleellinen kysymys cancel-maailmassakin kuitenkin on, miksi toimittajat irrottavat kommenttejani kokonaisuudesta ja piilottavat kontekstin ja vääristelevät. Miksi he eivät voineet tehdä uutisia kommenttien sisällöistä, kuten ne tosiasiassa oli esitetty? Onko se ammattitaidottomuutta vai tarkoituksellista haitantekoa? Poliittiset vastustajat ja aktivistit tietenkin tekevät niin, mutta miksi journalistitkin?
Epäilen, että siksi, että jos esimerkiksi seksuaalinen ahdistelu olisi tuotu selvemmin esille, rumien sanojen kohahduttava vaikutus olisi hävinnyt. Kyllähän sellaisia käyttävät monet ihmiset, jotka joutuvat vastaavien tapahtumien kohteeksi. Joillekin selittelyt vain sallitaan, toisille ei.
Vielä suurempaa vääristelyä
Näiden vääristelyjen ohella vanhojen kommenttieni riepottelussa on syyllistytty vieläkin poikkeuksellisempiin virheisiin. Iltalehti vääristeli kirjoittamani lähes täydellisesti tunkiessaan suuhuni ne muiden kirjoittajien kommentit, joihin itse vastasin. Näin toimien lehti onnistui saamaan koko juttunsa kärjeksi otsikkoa myöten mielipiteitä, jotka olivat päinvastaisia omiini nähden.
Minun on äärettömän vaikea uskoa, että Iltalehden tähtitoimittajat eivät osaisi lukea vieraskirjan viestiketjuja oikein ja ymmärtäisi, mitä tarkoittavat lainausmerkit, kursiivit ja sitaatit. Näin toimituksessa kuitenkin tehtiin. Prosessissa rikottiin jälleen useita journalistin ohjeita. Juttu, jonka otsikkokin oli virheellinen, oli yli vuorokauden saatavilla. Oikaisut tehtiin ripotellen eivätkä ne koskaan saavuttaneet sen paremmin verkossa kuin printissä edes pientä osaa siitä yleisöstä, jonka alkuperäiset väitteet saivat. Edelleen virheitä on korjaamatta. Useampi lainoppinut on todennut minulle, että tässäkin käsittelyssä syyllistyttiin mitä ilmeisimmin kunnianloukkaukseen.
”Eksoottiset lapset”
Esimerkkejä lehden täysin käsittämättömästä sumutuksesta voi nostaa useita. Ensimmäisenä ”eksoottiset lapset”, joka löytyi valtavan laajalle levinneen jutun otsikostakin. Jutun mukaan vastustin ja puhuin loukkaavasti kansainvälisestä adoptiosta, siis lehden rakentaman narratiivin mukaan ”vääränvärisistä adoptiolapsista”. Tosiasiassa kritisoin voimakkaasti ja irvaillen toista henkilöä, joka arvosteli kansainvälistä adoptiota ja ”eksoottisia lapsia”. Lukemalla viestit normaalilla ymmärryksellä varustettu ihminen näkee tämän. Toimittajalle se vain ei sopinut. Koska kun syyllinen ja rikos on keksitty, muu kyllä saadaan hoidettua tätä tavoitetta toteuttamaan. Vaikka sitten muuttamalla sanoma päinvastaiseksi.
En ole koskaan vastustanut minkäänlaista adoptiota. Olen melko läheisestikin aiheeseen tutustunut sattuneista syistä. En myöskään ole koskaan vastustanut kenenkään ihonväriä tai ”vääränvärisiä ihmisiä”. Iltalehti kirjoittaa paskaa ja hädin tuskin jaksaa korjata asian. Osa mediasta on vajonnut niin alas, että pohja on rikottu.
Homot
Sama koskee jutussa vaikkapa homoja. Viesti, jossa ylipäätänsä mainitsen homon, kuvaa tapahtumaa, jossa ”tärisen” kuunnellessani sosialisti Leif Salménia Sanomatalossa. En suinkaan tärise homon takia vaan kyseisen keskustelun. En ole koskaan ”tärissyt” sen enempää tai vähempää homojen kuin heteroidenkaan seksuaalisen suuntautumisen takia. En edes arvostele Pridea, vaikka niinkin jutussa edelleen väitetään.
Perussuomalaisen johdon pakkomielteinen homoista vauhkoaminen loppui sekin kesäkuussa 2017.
Sen sijaan kyllä olen lukuisat kerrat puolustanut niin netissä kuin ulkonakin ihmisiä (ja eläimiä) monenlaiselta huonolta kohtelulta. (Vieraskirjassakin muuten kuvataan esimerkkinä yhtä kertaa teinivuosina, kun soitan suutani skinheadeille ja vastustan heidän näkemyksiään. Miksi tästä ei tehty uutista?)
Mitä oikeasti olen ja edustan? Mitä perussuomalaiset edustaa?
Olen aina vastustanut kaikenlaista totalitarismia. Vaikka minusta usein mediassa maalataan kuvaa tunteettomana hirviönä, olen kaikkea muuta. Olen hyvin herkkä ja puolustan oikeudenmukaisuutta. Politiikan ja median sikailu on raskasta siedettävää. Etenkin niiden ihmisten kohdalla, joiden uskoi pystyvän parempaan.
Olen lukenut kasapäin kirjoja natsismista, fasismista ja kommunismista – kavahdan kaikkea väkivaltaa, vapauden ja vapauksien rajoittamista, mielivaltaa, sensuuria, syrjintää, sellaista raukkamaisuutta, pelkuruutta, sopulimaisuutta, jotka sallivat pahuuden tapahtua. Joukossa tiivistyvää typeryyttä. Kyvyttömyyttä ajatella omilla aivoillaan ja pelkoa puolustaa sitä, mitä pitää puolustaa. Olen vieraillut kymmenissä totalitarismin historiasta kertovissa museoissa, keskitysleirilläkin. Minusta ei yhdestäkään solun sadasosasta saa tehtyä natsia tai fasistia. Tämä on totta, ja kaikki minut tuntevat ihmiset tietävät sen.
Olen koko poliittisen urani keskittynyt perustelemaan tarkasti omat kannanottoni ja linjani. Olen tehnyt samaa puolueen palveluksessa ja sen johdossa. Perussuomalaisten jokainen poliittinen kanta ja tavoite kestää kaiken päivänvalon, perustuu johdonmukaiseen argumentaatioon ja demokraattisiin prosesseihin. Puolueeni ei ole rasistinen. Sen tavoitteet maahanmuuton – tai minkään muunkaan – suhteen eivät ole rasistisia. Emme puhu salaliittoteorioista, vaan todellisen maahanmuuton aiheuttamista todellisista ongelmista tässä todellisessa yhteiskunnassamme. Tämä blogi on täynnä kirjoituksia aiheesta. Niissä ei ole mitään epäilyttävää. Puolustan niitä loppuun saakka. Puolustan länsimaisia arvoja, puolustan vapautta, puolustan tasa-arvoa. Puolustan yksilön oikeuksien rinnalla velvollisuuksia. Vastustan veronmaksajan rahojen jatkuvasti kiihtyvää käyttöä kaikenlaisten toissijaisuuksien kustantamiseen. Kavahdan yksilöiden holhoamista.
Sitä minä teen ja edustan. Ja siksikin perussuomalaiset on nyt hallituksessa.
Kaiken lisäksi vastustajamme voisivat vähitellen ymmärtää, että meitä kannattaa iso joukko maahanmuuttajia. Kaikenvärisiä, eri uskontokunnista. Monet Suomessa asuvat maahanmuuttajat näkevät ihan samat ongelmat kuin mekin. Ja haluavat muutosta.
Mitä ”rasismikohu” oikeasti tavoittelee?
Olen viime viikkojen jäljiltä entistä kyllästyneempi joidenkin rajattomaan sokeuteen aitojen, todellisten, vääränlaisella politiikalla itse aiheutettujen maahanmuuton ongelmien suhteen. Niitä on kaikkialla ympärillämme, vaikka ei niinkään mediassa. Koko ajan yhä enemmän. Niitä on Keski-Euroopassa, mutta ei niitäkään täällä raportoida. Mitä enemmän todellisia ongelmia on, sitä kovempaa jotkut huutavat ”ei saa!” tai ”rasismia!” tai ”persut on tyhmiä!”. Mutta eivät ongelmat mene tuolla hämäämisellä pois.
Minä olen kirjoittanut typeriä somekommentteja, mutta ei se poista poliittisen linjamme merkitystä. Eikä se vähennä rohkeuttamme seistä sen takana.
Arvasin kyllä alun perinkin, että tämäkin kohu tulee johtamaan perussuomalaisten maahanmuuttolinjan kyseenalaistamiseen. Samalla kun meille annetaan ohjeita siitä, mitä saamme sanoa ja arvostella ja tehdä, linja mitätöidään. (Eikä edes vain maahanmuuttoon liittyen vaan vähitellen muuhunkin. Kepillä on koeteltu jäätä vaikkapa ”ilmastodenialisti ministerinä”-argumenttien myötä.)
Viime päivinä jo moneen kertaan on kuuliaista kansaa mediassa valistettu, että ei pidä vastustaa vain rasismia, vaan pitää vastustaa myös perussuomalaisten maahanmuuttolinjaa – ja siis hallitusohjelmaa. ”Ihmisoikeuksia tukeva maahanmuuttopolitiikka” ei tämän näkemyksen mukaan voi olla kiristävää vaan yhtä löysää kuin tähänkin saakka. Tutun hokeman mukaan rasismia pitää vastustaa ja maahanmuuttopolitiikkaa saa arvostella – kunhan tätä jälkimmäistä ei oikeasti. Tai kunhan sille ei ainakaan halua tehdä mitään.
Vasemmistolta ja medialtako meidän pitäisi kysyä, millaista politiikkaa me saamme ajaa? Tiedämme hyvin, että vastustajillemme pelkästään jo hallitusohjelman maahanmuuttokirjaukset ovat ”rasismia”. Emme me tietenkään tuollaiseen lähde.
Perussuomalaiset on hallituksessa
Mutta kyllä, perussuomalaiset on nyt hallituksessa, historiansa parhaan vaalituloksen myötä. Hallitusohjelmasta löytyy merkittävä maahanmuuttopolitiikan paradigman muutos, ja me haluamme sen toteuttaa. Ei mitään radikaalia, mutta siirtyminen pohjoismaiselle linjalle.
Ohjelmasta löytyy myös paljon muuta hyvää, jolla tämän maan suuntaa korjataan. Se aiheuttaa poliittisissa vastustajissa suunnattomasti kiukkua ja vihaa. Se aiheuttaa samanmoisia tuntemuksia myös osassa mediaa. Näyttää siltä, että oikeanlaista politiikkaa voidaan monien mielestä tehdä vain jakamalla lisää rahaa erilaisiin ”hyviin” kohteisiin. Kaikki muut, leikkauksista löysän politiikan kiristämiseen ja yksilöiden velvollisuuksien korostamiseen, puhumattakaan maahanmuuttopolitiikan kiristämisestä, ovat väärin. Verorahoitteisen Yleisradion uutisoinnin perusteella hallitusohjelmasta ei ole löytynyt vielä yhtä ainutta hyvää asiaa. Huonoa sen sijaan joka päivä useita esimerkkejä.
Kun vasemmistoaate on marssinut läpi instituutioiden, oikeistohallituksella on edessään kivinen tie. Onneksi äänestäjillä on demokratiassa viimeinen sana.
15 vuotta vanhat somekommentit ovat 15 vuotta vanhoja somekommentteja
Tosiasia on, että yksityinen henkilö Purran viidentoista vuoden takaiset somekommentit eivät määritä sen paremmin poliitikko-Purraa kuin varsinkaan ministeri-Purraa. Ne eivät määritä perussuomalaista puoluetta. Suomalaisen yhteiskunnan edelleen vaietuista ongelmista niiden käsittely valitettavasti kertoo.
Tätä hallitusta ei kannata yrittää kaataa 15 vuotta vanhojen somekommenttien takia. Voin taata, että oppositiolle löytyy vastustettavaa ihan varsinaisissa esityksissäkin.
Kuten olen useasti toivonut, omaa toimintaani poliitikkona, puheenjohtajana ja ministerinä on syytä arvioida näissä tehtävissä toimimisen kautta. Tekosyyn kyvyttömyydelle voi toki etsiä vaikka 20 vuoden takaa, mutta kovin perusteltua ja johdonmukaista se ei ole. Ei näin tehdä muidenkaan kohdalla. Hallituksessa on istunut vuosien varrella vaikka kuinka monta rikoksistakin tuomittua henkilöä (myös viime kaudella). Eiköhän yhden huonot sanavalinnat 15 vuoden takaa voida hyväksyä.
Hallitus on sitoutunut yhdenvertaisuuteen
Samoin tämän hallituksen toimintaa kannattaa arvioida sitten, kun se on saanut asioita aikaan. Sittenkään opposition puolueet eivät siitä pidä. Eikä niiden missään nimessä tarvitse.
Hallitus on täysin sitoutunut demokratiaan, yhdenvertaisuuteen, ihmisoikeuksiin ja syrjimättömyyteen. Tämä on myös jokaiselle perussuomalaiselle täysin selvä asia. Kunnioitamme koalition muita osapuolia hallituskumppaneina, ja toivomme saavamme osaksemme vastaavaa kunnioitusta, poliittisista näkemyseroistamme huolimatta.
Toivon todella paljon, että viime viikkojen kohuista päästäisiin jo eteenpäin. Minä ja muut perussuomalaiset haluamme päästä käärimään hihat ja toteuttamaan hyvää hallitusohjelmaa. Haluamme kantaa vastuuta Suomen turvallisuuden, talouden ja tulevaisuuden hyvinvoinnin puolesta kolmen muun hallituspuolueen kanssa.
PS. Tämä kirjoitus ei sisällä kenenkään tai minkään maalittamista, ei minkäänlaista rasismia tai syrjintää tai vihapuhetta. Kirjoitus sisältää tosiasioihin perustuvaa journalistista kritiikkiä. Kirjoituksessa puolustaudun vääriltä syytöksiltä. Siihen minulla on oikeus sekä yksilönä että julkisessa roolissani.
Mitä lähemmäksi vaaleja mennään, sitä kovemmaksi tiettyjen tahojen vääristely menee. Perussuomalaisia pelätään. Kun argumentit alkavat olla vähissä, otetaan muut keinot käyttöön. Valitettavasti toimet ovat hyvin tehokkaita. Kun väärää asiaa huutavat muut puolueet yhteen ääneen ja kaikkein suurimmat valtamedian tuutit antavat sille tukea, moni hämmentyy. Me politiikassa toimivat henkilöt olemme tottuneita siihen. Mutta sillä pyritään vaikuttamaan muihin, tavallisiin ihmisiin, äänestäjiin. Kestääkö heidän kanttinsa?
1. Perehdy asioihin. Mikäli kuulet tai luet perussuomalaisista jotakin outoa, mene alkulähteille. Katso, mitä on oikeasti sanottu, tehty tai linjattu. Älä usko, mitä poliittiset kilpailijamme tai median vääristelevät tahot väittävät sanotun, tehdyn tai linjatun. Seuraa perussuomalaisten OMIA somekanavia. Klikkaa uutisten VIDEO auki äläkä hämmenny toimittajan siitä tekemästä uutisesta.
2. Muista, että me emme voi vaikuttaa siihen, mitä media meistä sanoo tai miten esittämämme asian välittää. Voimme ainoastaan huolehtia siitä, mitä sanomme, teemme, linjaamme itse. Media tekee jatkuvasti virheitä – joko tahallaan tai tahattomasti. Viikossa teemme hyvinkin kymmenen erilaista oikaisupyyntöä pelkästään isoihin medioihin. Viimeksi perjantai-iltana Yle väitti minun otsikkoa myöten väittäneen asian, jota en ollut väittänyt. En edelleenkään tiedä, oliko kyse toimittajan aidosta ymmärtämättömyydestä (aika hankalan) asian kanssa vai jostakin muusta. Joka tapauksessa lopulta yöllä klo 0:00 jälkeen Yle suostui korjaamaan virheensä ja oikaisemaan otsikon. Kuinka monen luulet näkevän sen? Lukijalle jää aina mieleen ensimmäinen – ja tässäkin tapauksessa se levisi kulovalkean tavoin. Oikaisuja ei huomaa juuri kukaan.
3. Muista, että laumassa seisominen ei vaadi mitään, mutta yksin seisominen vaatii sitäkin enemmän. Vaikka tuntuu, että KAIKKI ovat perussuomalaisia vastaan, asia ei ole niin. Ole rohkea, ajattele omilla aivoillasi. Perussuomalaiset on yksi Suomen suurimmista puolueista. Meillä on paljon kannatusta, vaikka se ”ei näy” missään. Monille on edelleen riski ilmoittaa kannattavansa meitä ja linjojamme. Onneksi Suomessa on kuitenkin suljettu äänestys eikä uurnilla kukaan ole katsomassa nenän vartta pitkin niitä satoja tuhansia suomalaisia, jotka meitä kannattavat.
4. Tiedämme olevamme oikeassa monissa niissäkin asioissa, joissa kaikki muut ovat eri mieltä. Valitettavasti oikeassa olemisesta ei saa lisäpisteitä. Jälleen: perehdy asioihin itse, ota selvää, lue, katso lukuja. Pohjaamme linjauksemme tosiasioihin, emme toiveisiin. Perussuomalaiset on vuosien varrella ollut oikeassa useita kertoja – ja juuri sellaisissa asioissa, joista kaikki muut ovat vastakkaista mieltä.
5. Älä pelkää. Emme mekään. Teemat, joita pidämme esillä, kuten maahanmuutto, ilmastopolitiikka, rikospolitiikka, EU, valtion rahankäyttö, gender-ideologia ym. ovat kaikki sellaisia, joissa käytännössä kaikki muut ovat kanssamme eri mieltä. Usein hyvin voimakkaasti. Vaihtoehto ei ole muuttaa mieltään ja siirtyä sopuliksi sopulilaumaan, vaan jatkaa sitä, mitä teemme.
1. Iltalehden videossa toissa viikolla minulta kysyttiin, onko perussuomalaisten vuoden 2019 EU-ohjelman kirjaus pitkän tähtäimen EU-erosta strategisena tavoitteena edelleen voimassa. Koska ohjelma on edelleen voimassa (uusi julkaistaan aina EU-vaalien yhteydessä eli seuraavan kerran ensi vuonna), vastasin, että kyllä se on. Samalla totesin, että linjaus ei ole ajankohtainen ja kerroin, että kansalaiset kannattavat EU:ta enemmän kuin koskaan.
Miten asiasta kerrottiin uutisissa ja poliittisissa kommenteissa?
Perussuomalaisten ja Purran linjaus hätkähdyttää. Purran uusi linjaus EU-erosta. Perussuomalaiset haluaa erota EU:sta. Perussuomalaiset ajaa eduskuntavaaleissa EU-eroa.
Muut puolueet eivät halua puhua EU:n ongelmista ja edessä olevista jälleen uusista tulonsiirto- ja yhteisvelkapaketeista tai päätösvaltaamme vievistä metsä- ja ilmastopaketeista. Hyökkäämällä perussuomalaisia kohtaan väittämällä, että ajamme tällä hetkellä ja näissä vaaleissa EU-eroa, he saavat itse suojan olla vastaamatta vaikeisiin kysymyksiin.
Ihan saman asian ohjelmastamme totesin muuten viimeksi elokuussa, mutta silloin se ei vielä kiihottanut ketään. Vaaleihin oli pitkä aika eikä kannatuksemme ollut näin korkealla.
2. Kaikissa työperäiseen maahanmuuttoon liittyvissä ulostuloissamme ja ohjelmissamme sanotaan, että vastustamme sellaista ”työperäistä” maahanmuuttoa, joka nojaa sosiaaliturvaan ja joka aiheuttaa veronmaksajalle lisärasitetta. Me emme kannata julkisen talouden ongelmia lisäävää maahanmuuttoa. Kutsumme sitä haitalliseksi maahanmuutoksi. Sen sijaan meillä ei ole mitään sitä vastaan, että maahan tullaan tekemään töitä, elämään omalla palkalla ja integroitumaan yhteiskuntaan. Meillä on tarkat, virallisiin tilastoihin perustuvat selvitykset aiheesta ja perustelut linjallemme.
Tästä huolimatta viime päivinä niin ”yritysjohtajat” (median termi) kuin muutkin tahot ovat väittäneet, että vastustamme kaikenlaista siirtolaisuutta ja ulkomaalaisia. Miksi juuri eräs ”yritysjohtaja” laittoi liikkeelle tällaisen väitteen – ja samanmielinen lauma komppasi – johtuu siitä, että ohjelmassamme tikunnokkaan nostettiin juuri hänen oma bisneksensä. Vastustamme veronmaksajan rahalla ja lainsäädäntömme porsaanreikien kautta tehtävää bisnestä, joka naamioidaan jonkinlaiseksi hyveelliseksi toiminnaksi.
Jälleen sekä Yle että muu valtamedia toisti typerryttävän vääristelynsä kuin yhdestä kurkusta. Kuinka moni sen uskoi? Kuinka moni jaksoi ottaa selvää? Kuinka moni on niin rohkea, että uskaltaa olla eri mieltä?
Se tosiasia, että JOTKUT hyötyvät valtavasti veronmaksajalle ja koko yhteiskunnalle haitallisesta maahanmuutosta, kannattaa muistaa. Eikä siinä ole mitään uutta. Siitähän me olemme vuosikausia varoittaneet! Mutta kun muutama ”suuri ihminen” sanoo jotakin, lauma seuraa perässä. Eikä media jaksa tai halua tai ehdi keskittyä tosiasioihin. Se rakastaa konflikteja ja klikkejä tuovia tunteita.
Mutta vaikka kaikki huutaisivat tuota samaa typerää ja naiivia huutoa maahanmuuton autuudesta, me emme lannistu. Osoitamme ongelmat, jotka vaativat ratkaisuja. Osoitamme vaatimusten onttouden ja virheellisyyden. Osoitamme toiveiden utopistisuuden. Tosiasioihin perustuen.
Ja otamme iskut vastaan.
Lisäys: Heti seuraavana päivänä saimme uuden esimerkin. Kokoomuksen edustaja puhui studiossa täysin omiaan, media kirjoitti sen pohjalta – ja korjaaminen jäi minulle.
Kuten kaikki ovat voineet kymmenistä lehtijutuista lukea, pääministeri Sanna Marin sanoi perjantaina SAK:n järjestämässä puheenjohtajapaneelissa, että 3000 euroa kuussa olisi ”reilu palkka” jokaiselle, joka tekee Suomessa kokopäiväistä työtä. Reiluuden osalta hän lisäsi, että 3000 euroa on selvästi ”alakanttiin”.
Eli siis vähintään 3000 euroa kuussa, mutta mieluusti enemmän, kaikille, jotka Suomessa tekevät mitä tahansa työtä 37,5 tuntia viikossa.
Kuvakaappaus Suomen Uutisten verkkosivulta.
Paneelin juontajan toimittaja Maria Pettersonin (sdp*) kysymys oli typerä mutta säväyttävä. Sen tarkoituksena todennäköisesti juuri oli edesauttaa tällaista julkisuutta. SAK ja SDP ovat monin napanuorin kiinni toisissaan, ja tuskin on sattumaa, että ”oman työmarkkinatahon paneelissa” esitetään tällaisia kysymyksiä.
Mitään tekemistä politiikan todellisuuden, lainsäätäjän mahdollisuuksien tai kansantaloutemme kestävyyden kanssa kysymyksellä ei ollut. Se oli hauska heitto, tyypillinen vasemmistolainen utopiakysymys, josta media mielellään raapii kymmenet otsikkonsa.
Lehdistö toisti Marinin populismin
Sanna Marinin vastaus voidaan laskea pitkään jatkumoon vastaavia demareiden vaaliheittoja. Ennen viime eduskuntavaaleja sellaisen esitti silloinen puolueen kippari Antti Rinne vaatimalla kuuluisaa vappusatastaan. Sanna Marinin kolmentonnin palkan toteutumisen todennäköisyys on noin tuhat kertaa pienempi kuin Rinteen vappusatasen – joka sekään ei toteutunut.
Kaikki muut paneeliin osallistuneet, vasemmalta oikealle, vastasivat kysymykseen selvästi realistisemmin kuin Marin. Omien puolueidensa lähtökohdista käsin.
Marin veti suoraan päätyyn. Sinne, mistä löytyy vaikkapa jehovantodistajien kuvasto leijonien kanssa piknikillä olevista paratiisin asukkaista tai John Lennonin kappale Imagine. Jokuhan näihinkin uskoo.
Saahan kukin höpötellä, mitä haluaa. Ongelmaksi asia muuttuu vasta, kun valta annetaan suomalaiselle lehdistölle.
Media uutisoi Marinin vastaukset nopeasti ja laajasti: Sanna Marin haluaa 3000 euroa palkkaa kaikille! Sanna Marin ehdottaa 3000 euron palkkoja! Sanna Marinin mielestä 3000 euroa on pienin reilu palkka!
Samalla vihreiden puheenjohtajan Maria Ohisalon vastaus (1500 euroa) nostettiin esille päinvastaisessa valossa. Näin vähän! Näin vähän Ohisalo haluaa antaa palkkaa! Onpa törkeää!
Tosiasiassa Ohisalon vastaus oli looginen ja vihreiden linjan mukainen sekä huomattavasti realistisempi kuin Sanna Marinin. Hän kuitenkin varsin pian mediamyllytyksen jälkeen tyytyi pahoittelemaan sitä. Ei hänen olisi pitänyt, mutta niin usein käy, kun media ja some raivoavat.
Marinin täydellinen logiikan puute – vai sittenkin taitava mediaveto
Paneelissa Marin itsekin läksytti Ohisaloa. Marin ei voinut ymmärtää, miksi sosiaaliturvan pitää kompensoida alhaista palkkaa, kuten vihreät esitti. Se on väärin.
Siis mitä? Että Marin ei ymmärrä ja hyväksy, että sosiaaliturvan pitää kompensoida alhaista palkkaa?
Hän itse, hänen johtamansa puolue ja hänen johtamansa hallitus koko ajan aktiivisesti tekevät sellaisia päätöksiä, jotka lisäävät sosiaaliturvan käyttöä alhaisen palkan kompensaationa. Veronmaksaja kantaa koko ajan suuremman taakan työssäkäyvien elintasosta.
Mikä oleellisinta, juuri tähän nojaa Suomen kiilusilmäinen vaatimus saada lisää työperäistä maahanmuuttoa – siihen, että veronmaksaja aina kuittaa maahanmuuttajan ja tämän perheen tulonsiirrot, sosiaaliturvan ja julkiset palvelut. Ja tätä Sanna Marin nimenomaan voimakkaasti kannattaa ja edistää.
Sen sijaan, että poliitikot sorkkivat palkkoja, he voivat vaikuttaa siihen, että työssäkäyminen on kannattavaa ja että käteen jää riittävästi rahaa elämiseen. Nyt näin ei todellakaan ole. Eikä Sanna Marin ole tehnyt asian eteen mitään, päinvastoin.
Eikö hän ymmärrä tätä? Vai eikö hän välitä? Vai onko hän vain niin suosittu ja median rakastama, että hän voi huoletta töräyttää mitä tahansa ja se aina hyödyttää häntä?
Median ”kritiikki” Marinia kohtaan
Pian mediassa alkoi tulla kritiikkiä myös Marinin vastausta kohtaan.
Useampi lehti oli soittanut kiireen vilkkaa ekonomisteille, noille maamme suurimmille tietäjille (ilmastopaneelin jälkeen). Onko tämä mahdollista, voiko näin tehdä, politiikan journalistit kysyivät ekonomisteilta. No ei ole, ei missään nimessä voi, vastasivat ekonomistit.
Kuten jokainen vähääkään yhteiskunnasta ja taloudesta ymmärtävä voi arvata! Riittävän informoitu lapsikin tietää, että tuo ei ole mahdollista. Mutta media päätti soittaa ekonomisteille, ehkä koska se ei itse uskalla kyseenalaistaa Marinia.
Vaikka nämä toimittajat halusivat esiintyä kriittisinä Marinin sutkautusta kohtaan, eivät he tosiasiassa kyenneet siihen.
Jos asia olisi toisin, he olisivat aivan itse, omalla journalistin arvovallallaan, ensin kertoneet, kuinka typerä kysymys oli. He olisivat pohtineet, miksi juuri SAK kysyy sellaista. Mitä hyötyä kysymyksestä oli? He olisivat ehkä päätyneet siihen, että kysymyksellä ei ollut mitään muuta virkaa kuin aikaansaada juuri tämä, mitä nyt tapahtui – osoittaa Sanna Marinin hyväsydämisyys ja reiluus äänestäjien silmissä. Ja muiden huonous.
Sitten he olisivat – itsereflektioon kykenevinä – ehkä kuvanneet suomalaisen politiikan todellisuutta, jossa äärimmäisen suosittu pääministeri saa kaikkein uskomattomimmillakin heitoillaan koko mediakentän levittämään omaa sanomaansa.
Miksi Marin narraa?
Sen jälkeen – mikäli rautalankaa vielä olisi tarvittu – he olisivat selittäneet yksinkertaisimmille lukijoilleen 1) miksi 3000 euroa ei ole mahdollinen ja 2) miten Marinin johtama SDP ja hallitus koko ajan tekevät poliittisia päätöksiä, jotka ovat yhä kauempana tästä ”reilusta palkasta”. Eli siis 3) miten Sanna Marin narraa.
Niin toimittajat eivät tehneet. Suomessa ei juuri ole poliittista journalismia, joka kykenisi tai haluaisi analysoida politiikan sisältöjä ja vallankäytön prosesseja. Se on liian vaikeaa tai kerää liian vähän klikkejä.
Niinpä kansalaisille eli äänestäjille välitettiin narratiivi pääministeri Sanna Marinista, joka haluaa paljon reilumpaa palkkaa ihmisille kuin kukaan muu. Ja vaikka se onkin ekonomistien mielestä mahdotonta, kansa kyllä uskoo mieluummin suosittua ja reilua Sanna Marinia.
Politiikan viihde ja tosi-tv
Samaan aikaan kun yhä useampi kansalainen ei jaksa välittää politiikasta eikä äänestää, politiikan journalismi ja uutisointi muuttuvat viihteellisemmäksi, henkilöityneemmäksi ja aina entistä pinnallisemmaksi. Puheenjohtajia arvioidaan paneeleissa kuin he olisivat tosi-tv-tähtiä tai muita viihdealan ammattilaisia, siis esiintyjiä. Kuka on vakuuttava, kuka on ärhäkkä, kenen tunteet ovat koskettavia, kuka haastaa? Sisällöstä tai johdonmukaisuudesta viis.
Vain näin mahdollisimman monet kansalaiset ehkä saadaan kiinnostumaan politiikan uutisista. Politiikka-kategoriaan laskettavat uutiset saavat klikkauksia ja leviävät somessa villisti, kun niihin saadaan yhdistettyä valovoimainen henkilö.
Mutta kuinka paljon enemmän viihde- ja tosi-tv-julkisuuden kaltaiseksi politiikan vielä pitää mennä? Eikö tämä jo riittäisi?
Suomi ja sen tulevaisuus
Nimittäin kun kyse ei ole viihteestä. Kyse on maamme tulevaisuudesta, maamme ylimmästä päätöksenteosta, lainsäädännöstä. Kyse on ongelmista ja niiden ratkaisuista. Uskottavuudesta. Kyse on puolueiden ja poliitikkojen arvomaailmoista, siitä, mitä he edustavat ja tavoittelevat. Siitä, miten heidän konkreettinen työnsä ja saavutuksensa heijastavat heidän puheitaan.
Kyse ei ole viihteestä, ei klikkiuutisista. Ei supertähdistä.
Hyvänen aika, kyse on Suomesta ja sen tulevaisuudesta.
*) Jos ei jäsenkirjaa, niin ainakin affiliaatio. Journalistilehden päätoimittaja on toiminut esimerkiksi demarimepin avustajana.
Sunnuntain aluevaalien vaalitulos jäi perussuomalaisten osalta selvästi valtakunnallisen kannatuksemme luvuista. Lopullinen tulos 11,1 prosenttia on valitettavasti varsin yhdenmukainen äänestysaktiivisuuden kanssa. Aluevaalien kokonaisäänestysaktiivisuusprosentti jäi 47,5 prosenttiin eli vielä selvästi alemmalle tasolle kuin kesäkuun kuntavaalien ”historiallisen huono” 55,1 prosenttia. Näin heikolla yleisellä kiinnostuksella perussuomalaisten vain välttävä menestys ei ollut yllätys. Innokkaiden ja varmojen äänestäjien puolueet vastaavasti hyötyivät.
Enemmistö äänioikeutetuista ei halunnut äänestää lainkaan. He kokevat uudistuksen turhaksi tai huonoksi. He eivät näe äänestämistä mielekkäänä tai eivät usko voivansa vaikuttaa. Vaalien tarkoitus jäi kaukaiseksi. Osa ei välitä ja osa protestoi. Tämän pitäisi huolettaa kaikkia puolueita, riippumatta siitä, hyötyvätkö vai kärsivätkö ne alhaisesta aktiivisuudesta.
Teknisenä näyttäytyvä hallinnonuudistus ja soteasiat eivät kiinnostaneet perussuomalaisten perinteisiä kannattajia. Vaaleissa hyvin menestyivät sotealan työntekijät, ja keskustelu keskittyi pitkälti alan kysymyksiin. Perussuomalaisten kritiikki siitä, että mikäli ei puhuta isoista asioista eli rahasta, ei puhuta mistään, ei purrut. Kolmesta suurimmasta etenkin sosialidemokraatit ja keskusta keskittyivät luettelemaan parannuskohteita ja huolenaiheita, vailla konkretiaa. Tähän ongelmaan ja yleiseen tyytymättömyyteen hallitusta kohtaan onnistui iskemään oppositiosta vaalivoittaja kokoomus.
Koronaepidemia haittasi selvästi perussuomalaisten vaalityötä. Olemme aina olleet ykköstoripuolue, mutta nyt emme ole voineet tehdä tätä tärkeää vaalityötämme monella alueella vaalien alla lainkaan. Epidemia vaikutti myös toisella tapaa: koronapolitiikka ja rajoitustoimet jakoivat perinteisiä perussuomalaisten kannattajia, ja menetimme kannattajia molempiin suuntiin. Harvassa eivät olleet ne tilanteet, kun meitä syytettiin kahdesta keskenään päinvastaisesta asiasta samaan aikaan. Korona jakaa koko yhteiskuntaa entistä enemmän myös muuten kuin poliittisesti. Mikäli eduskuntavaalitkin jouduttaisiin vielä käymään tällaisissa poikkeusoloissa, tilanne voisi kärjistyä.
Pehmeitä arvoja vai kovaa rahaa?
Perussuomalaiset vastusti tätä uudistusta ja näitä vaaleja alusta alkaen. Uudistus ei mielestämme tule vastaamaan niihin ongelmiin, jotka ennen kaikkea ratkaisua vaativat. Sen varjolla on edistetty montaa muuta asiaa, kuten puoluepoliittisia intressejä ja uutta puoluetukea. Näillä eittämättä on vaikutuksensa myös seuraaviin vaaleihin.
Sote poliittisena teemana kuvastaa pehmeyttä ja välittämistä. Läpi pääsi paljon soteammattilaisia ja selvästi enemmän naisia kuin miehiä. Voittava sanoma oli juuri se, jota itse eniten kritisoin – pelkkien toivekuvien esittämistä ja huolenaiheiden retorista julistamista. Perussuomalaiset ei ole parhaimmillaan tässä viestinnässä. Puhumme taloudesta, maahanmuutosta ja turvallisuudesta. Viestimme siitä, että toissijaisesta on pakko leikata, mikäli haluamme säilyttää ”sen hyvän ja pehmeän”, vaatii edelleen kehittämistä.
Asetelma, jossa puolue yrittää saada peruskannattajansa aktivoitumaan ylipäätänsä vaaleja kohti, aiheessa, joka ei iske, oli äärettömän haastava. Olisiko kannatusta ollut mahdollista saada ”sotettamalla” voimakkaammin vai olisiko se johtanut entistä vähäisempään kiinnostukseen jäänee epäselväksi.
Syytös siitä, että puhuimme asioista, joista ei päätetä aluevaltuustoista, on merkillinen. Niin puhuimmekin, ja näistä asioista juuri pitäisikin puhua. Suorassa valtionrahoituksessa olevat aluevaltuustot, jotka tulevat jakamaan puutetta ja eioota, eivät päätä tosiasiassa juuri mistään. Niiden liikkumavara on hyvin rajallinen. Todenpuhuminen ei antanut näissä vaaleissa menestystä, mutta katteettomien lupausten tai harhaanjohtamisen tiellekään emme aio lähteä.
Loppuiko bensa?
Vallan vahtikoira media toimi näissäkin vaaleissa ennen muuta perussuomalaisten vahtikoirana. Se valitettavasti onnistui tällä kertaa viestintämme ja esiin nostamiemme aiheiden vesittämisessä ja naurunalaistamisessa. Bensan hinta, jota siis käsiteltiin yhdessä mainoksessamme – osana hallituksen ilmastokurjistamista, jolla on nyt ja tulee aina olemaan vaikutuksensa ihmisten elämään ja myös soteen – nostettiin ykkösteemaksemme. Väite oli, että aiomme vaikuttaa aluevaltuustoissa bensan hintaan. Missään ei tietenkään tällaista ollut luvattu, mutta teema lähti liitämään, kuten joskus tapana on. En tainnut olla yhden yhdessä haastattelussa tai keskustelussa, jossa toimittaja ei olisi ivallisesti bensan hintaa esiin nostanut – ja yleensä vielä niin, etten saanut siihen edes vastata.
Polttoaineiden hinta ei ole kaikille tärkeä asia. Kaupunkilaistoimittajan voi olla hyvin vaikea käsittää, että maakunnissa kolmivuorotyötä tekevä hoitaja joutuu laskemaan, kannattaako töissä enää käydä.
Perussuomalaisten mainonta ja iskulauseet ovat aina erityishuomion kohteena. Mikäli keskusta pantaisiin perustelemaan, mikä ihmeen ”se kotimainen” tai demarit selittämään vaivaannuttavaa hyvinvointipornoansa tai kokoomus retoriikkansa persuuntumista, tilanne olisi tasapuolisempi. Tai jos muidenkin puolueiden täysin tuntemattomien edustajien tekemisiä ja sanomisia vahdittaisiin yhtä tarkasti – ja nostettaisiin niistä jopa pääuutisia.
Media voitti vaaleissa
Toisaalta me olemme tottuneet selviytymään tällaisessa ympäristössä, ja kuten illan kiitospuheessani totesin, siksi meistä on tullut niin vahvoja ja sinnikkäitä. Me emme kilpaile vain muita puolueita vastaan. Tällaisina hetkinä asia kiukuttaa enemmän, mutta pian ovat taas kynnet terävinä. Ja aina virheistä on syytä oppia. Muuten ei pärjää.
Näissä vaaleissa vihamielisesti toimiva media, olipa kyse sitten suoran puheoikeuden rajoittamisesta vaalikeskusteluissa tai muusta epätasapuolisesta kohtelusta ja vääristä väitteistä, vahvisti asemiaan. Sisäsyntyisesti perussuomalaista arvomaailmaa ja maailmankatsomusta vastustavat toimittajat tulevat seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana tekemään kaikkensa, jotta ne saisivat perussuomalaiset polvilleen. Sotevaaleja käytetään symbolisesti nostamaan voittajia, mutta tässä tapauksessa erityisesti laskemaan häviäjiä.
Antaa tulla, hermot kestävät. Ainakin minulla ja toivottavasti myös joukkueellani.
Useaan otteeseen viime viikkojen aikana olen muistellut Seinäjoen puoluekokouksen haastatteluja. Miltei jokainen niistä alkoi toimittajan epäuskoisella ja pikkusieluisella loukkaantumisella siitä, miksi Halla-aho käytti merkittävän osan päätöspuheenvuorostaan median haukkumiseen. Minua pyydettiin kertomaan, miksi perussuomalaiset inhoavat mediaa niin paljon. Niin, ajatella! Olisikohan väistyvällä puheenjohtajalla jäänyt jotakin hampaankoloon.
Kuten olen aiemminkin lukuisat kerrat todennut, minun puolestani meitä saa iskeä ihan kuinka paljon tahansa, kunhan muita iskettäisiin saman verran. Päättömän vastustamisen ja mustamaalaamisen sijaan median ja poliittisen journalismin tehtävä on kuitenkin tulkita ja vahtia valtaa, ottaa puolueita ja poliitikkoja kiinni tyhjistä lupauksista, harhaanjohtamisesta ja valheista, vaatia vastauksia kaikkein vaikeimpiin kysymyksiin ja edellyttää avoimuutta. Näin ei Suomessa käynyt ainakaan näissä vaaleissa.
Hulluinta on se, että lehdistö alkoi ylipäätänsä kirjoittaa sotelupausten rahoituksen ongelmista vasta pari päivää ennen varsinaista vaalipäivää. Sama lehdistö myös kannatti puolueille kanavoitavaa uutta tukea, mitä voidaan pitää jo kansainvälisestikin katsoen käsittämättömänä – maailmalla kun lehdistö päinvastoin käräyttelee poliitikkoja ja puolueita oman taloudellisen edun ajamisesta.
Medialle oli aivan ookoo, että keskustelu pyöri vanhustenhuollon ja lastensuojelun tilanteen voivottelun ympärillä, sen sijaan, että se olisi esimerkiksi miettinyt, miten tähän on tultu ja etenkin, miten siitä voisi päästä pois.
Suomalaisissa toimittajissa on vaikka kuinka osaavia, ammattitaitoisia ja älykkäitä henkilöitä, mutta valitettavasti näkyvimmät poliittisen journalismin egoilijat ovat lähinnä noloja ja hoksottimiltaan kovin yksinkertaisia. Mutta valtaa, sitä heillä on, paljon enemmän kuin eilen valituilla aluevaltuutetuilla.
Perussuomalaisille: kiitos
Loppuun toistan vielä kiitokseni omalle puolueelleni ja sen aktiiveille – teitte todella hienon työn. Melkein heti kuntavaalien jälkeen olitte valmiit venymään uudelleen, vaikka tilanne näytti välillä lohduttomalta. Kiitos sydämestäni perussuomalainen kenttä ja kaikki yli 1500 ehdokastamme koko maassa. Kiitos koko puoluetoimisto ja muu puoluejohto. Onnittelut perussuomalaisille valituille!
Mikään ei tule ilmaiseksi eikä helpolla. Me kuitenkin tiedämme, mitä teemme. Olemme Suomen ainoa puolue, jonka tärkeysjärjestys on selvä ja jolle suomalainen tulee ensin, kaikissa vaaleissa ja kaikilla päätöksenteon tasoilla. Meidän sanomamme koskettaa ihmisiä. Me puhumme oleellisista asioista. Me teemme tätä muuttaaksemme maamme suuntaa, pelastaaksemme Suomen ennen kuin on liian myöhäistä, turvataksemme suomalaisten hyvinvoinnin ja turvallisuuden omassa maassaan. Näissä vaaleissa se riitti tähän tulokseen, seuraavissa toivottavasti ykköspuolueen paikkaan asti. Me tiedämme, että puolellamme ovat tyhjien lupausten sijaan tosiasiat, retoriikan sijaan suora puhe, poliittisen omaneduntavoittelun sijaan maan tulevaisuudesta huolen kantaminen.
Ei kannata lannistua, sillä kukaan ei luvannut tämän olevan helppoa – niin sanotaan jopa periaateohjelmassamme.
dust/bones/politics 