Mitähän se maahanmuutto piristää?

Tänä aamuna olen saanut taas lukea lehdistä välttämättömyydestä lisätä maahanmuuttoa kestävyysvajeen korjaamiseksi, syntyvyyden lisäämiseksi ja työvoimapulaa paikkaamaan. Jopa kiintiöpakolaisten määrää pitää lisätä työvoiman saatavuuden turvaamiseksi.
 
Tässä taas yksi mielipidekirjoitukseni, jossa puin asiaa. Sen lähetin kuukausi sitten Aamulehteen, ja tietääkseni sitä ei ole julkaistu. Tutkijat, poliitikot, aktivistit, virkamiehetkin saavat päivästä toiseen levittää väärää informaatiota. Vastalauseita ei kuunnella.
 
Kunpa tässä maassa ei keskusteluja aina käytäisi kaikkein huonoimman ja pinnallisimman argumentin pohjalta!
 
Kirjoitukseni taloudesta, maahanmuutosta, väestönvaihdoksesta, syntyvyydestä ja työnteosta:
 
man-310920_1280
 

Maahanmuutto ei piristä julkista taloutta

 
Väestöpolitiikan dosentti Ismo Söderling kirjoitti (AL 3.12) romahtaneesta syntyvyydestä, taloudesta ja maahanmuutosta tehden vertailuja Suomen ja Ruotsin välillä. Muutama korjaus lienee paikallaan.
 
Myös Ruotsissa kantaruotsalaisten syntyvyys on alhaista. Väestönkasvu nojaa pitkälti maahanmuuttoon ja maahanmuuttajataustaisten lisääntymiseen.
 
Ruotsalaisille vanhemmille syntyneitä ruotsalaisia on enää 68,5 prosenttia väestöstä. Huomionarvoista on muutoksen vauhti ja muutokset tulijoiden taustoissa. Suomalaiset muodostivat vuonna 1990 lähes kolmanneksen ulkomailla syntyneistä.
 
Vuonna 2017 suurimmaksi ryhmäksi olivat nousseet syyrialaiset. Muita merkittäviä nousijoita ovat somalialaiset, turkkilaiset, afganistanilaiset ja eritrealaiset. Ruotsalainen yhteiskunta on täysin muuttunut.
 
Ruotsin ongelmat näiden ryhmien kotouttamisessa ja työllistämisessä ovat yhtä suuria kuin Suomessa ja muuallakin länsimaissa. Söderlingin väite elinvoimaisuudesta ja erityisesti talouden piristymisestä maahanmuuton myötä on hyvin ongelmallinen. Kuten Suomessakin, nämä ryhmät ovat merkittävä rasite julkiselle taloudelle, muiden maahanmuuton kustannusten lisäksi.
 
Myös saatavuusharkinnasta luopumista on laajalti pidetty virheenä, ja monet puolueet vaativat sen palauttamista.
 
Myös Suomeen alle 3000,- palkoille tulevien maahanmuuttajien työllisyys laskee muutamassa vuodessa kantaväestön alle. Lisäksi palkkaa pitää kompensoida sosiaaliturvalla. Siis suurin osa edes töihin tulevista maahanmuuttajista ei piristä julkista taloutta. Yritykset toki saattavat ”piristyä” halvalla töihin tulevasta työvoimasta. Veronmaksajat kustantavat tämän ”piristymisen” hinnan.
 
Erityistä ihmetystä Söderlingin kirjoituksessa aiheuttaa se, että se ei sanallakaan mainitse Ruotsiin suuntautuneen maahanmuuton valtavista ongelmista, joista nykyään Suomessakin saamme lehdistä lukea. Rikollisuus, jengit, väkivalta, yhteiskunnan yhä suurempi jakautuminen – tämäkö on lisääntynyttä elinvoimaa?
 
En tiedä, mitä dosentti tarkoittaa ”ahdistavalla maahanmuuttopoliittisella asenteella”, mutta mikäli sillä kyetään Suomessa välttämään edes suurimmat Ruotsin ongelmat, siitä kannattaa ehdottomasti pitää kiinni.
 
Syntyvyyttä maahanmuutolla varmasti saadaan lisättyä. Pelkkiin syntyvien lasten lukumääriin ei kuitenkaan ole mitään mieltä tuijottaa. Asia vaatii todellakin kiihkotonta ja perinpohjaista keskustelua sekä erilaisten intressien huomioimista eikä mielikuviin perustuvia heittoja.

Maahanmuutto, raha ja arvot

directory-281478_640

Yle julkaisi eilen melko poikkeuksellisen haastattelun perussuomalaisista naisista, minusta ja puoluesihteeristä. Saimme vapaasti jutella tärkeistä aiheista pitkään. Vain pieni osa aiheista päätyi juttuun, mutta näinhän se aina on.

***

”Pyydämme Purraa määrittelemään, onko hän maahanmuuttokriittinen vai maahanmuuttovastainen. Purra vastaa olevansa maahanmuuttovastainen. Hän perustelee kantaansa maahanmuuton kustannuksilla.”

Perustelin asiaa taloudellisten syiden ohella myös sosiaalisilla, kulttuurisilla ja turvallisuuteen liittyvillä syillä. Kuten aina teen.

Suomi – kuten moni muukin länsimaa – on niin syvällä suossa, että en valitettavasti usko, että pelkkä ”kritiikki” enää on riittävää. Toinen syy on siinä, että politiikka on – etenkin ennen vaaleja – täynnä ”maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvia”.

En kuulu tähän vaalikarjalle kuiskuttelevaan porukkaan.

***

Yleisesti ottaen karsastan kaikenlaisia mediasta tai muualta annettavia leimoja ja nimityksiä. Minulle on suhteellisen yhdentekevää, vaikka minua kutsuttaisin polymekaaniseksi käänteisattribuutiksi, kunhan tavoitteeni ja arvomaailmani pysyvät vakaina ja johdonmukaisina. Tämä on paljon oleellisempaa kuin se, millä nimellä mikäkin taho kutsuu tai haluaa määritellä ihmisiä.

Lisäksi yksinkertaisten määritelmien tavoite on politiikassa liian usein vain pahantahtoinen. Ne eivät johda parempaan keskusteluun tai suurempaan ymmärrykseen, vaan ainoastaan tarjoavat lyömäaseita ihmisille, jotka eivät jaksa paneutua asioihin.

***

Korostin haastattelussa useaan otteeseen, että vastustukseni on järjestelmätasoista. En ”vastusta” tai ”kritisoi” kadulla vastaan tulevia yksittäisiä ihmisiä, vaan järjestelmäämme, joka tuottaa maahan ongelmallista maahanmuuttoa ja idealisoi monikulttuurisuutta.

Toisaalta juuri se, mitä kadulla näen, vaikuttaa vahvasti siihen, mitä järjestelmästä ajattelen. Minun on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka haluavat luopua siitä hyvästä, mitä meillä on ollut. Ihmisiä, jotka eivät välitä.

***

Välinpitämättömät ihmiset ovat itsekkäitä. Tiettyyn asemaan yhteiskunnassa päässyt henkilö voi paeta sen ongelmia – omiin kupliinsa, aitojen taakse, parempiin kouluihin, turvallisille asuinalueille. Osa voi jopa hyötyä taloudellisesti toisten kurjuudesta ja turvattomuudesta. Perustella sen ideologisesti ja eettisesti.

Näitä kuplia minä erityisesti haluan puhkoa.

***

Kehitysmaista ja kulttuurisesti hyvin erilaisista yhteisöistä saapuva siirtolaisuus on suurin ja vakavin yhteiskuntiamme muokkaava ilmiö. Se vaikuttaa kaikilla sektoreilla, ja siksi sen huomioiminen kaikilla politiikan osa-alueilla on oleellista ja välttämätöntä.

Raha ja arvot ovat tärkeimmät tekijät, joiden kautta maahanmuutto vaikuttaa kaikkiin muihin asioihin. Mikäli joku sanoo, että maahanmuutto on vain yksi asia, hän on täysin hakoteillä – joko tietämättään tai muista syistä.

Tämä on toinen asia, jota erityisesti haluan tuoda esille ja kertoa ihmisille.

Moni yhteiskunnallinen prosessi etenee rinnakkain, samaan suuntaan, ja hyvin moni näistä – elleivät kaikki – linkittyy maahanmuuttoon, monikulttuurisuuteen ja taloudelliseen globalisaatioon.

***

”Mutta ärhäkkä hän on itsekin. Kirkkonummelainen Riikka Purra istuu oman kuntansa valtuustossa ja kertoo, että siellä ei puhuta maahanmuutosta. ”Siitä onnellisesta syystä, ettei Kirkkonummella ole maahanmuuttajia”.”

Kirkkonummella on paljonkin maahanmuuttajia, mutta ei (vielä) juuri sellaisia maahanmuuttajia, joista tarvitsisi kantaa huolta.

Mutta varuillaan pitää aina olla, esimerkiksi siitä syystä, että valtion ja kunnan byrokratialla on taipumus haluta kasvaa aina, kun siihen on vähänkin mahdollisuutta.

Ei ole sosiaalisektoria tai perusturvabyrokratiaa, joka ei keksisi muutamaa lisävakanssia tai uutta projektia vain siksi, että kunnassa sattuu olemaan joitakin ”kotoutettavia”. Näin myös Kirkkonummella.

Maahanmuutto ja julkinen talous – Quo vadis, suomalainen media?

euro-163475_960_720

Perussuomalaisten ajatuspajalta Suomen Perustalta julkaistiin viikko sitten tutkija Samuli Salmisen selvitys Kuinka kalliiksi halpatyövoima tulee? Ulkomaisen työvoiman saatavuusharkinta, työmarkkinat ja julkinen talous, jota esiteltiin Tuumaustunnilla. Selvityksestä on lähetetty tiedotteita kaikkiin medioihin. Lisäksi itse tutkimus on toimitettu paperiversiona useisiin kohteisiin. Sähköisenä sitä voi lukea verkossa.

Tuumaustunnilla aiheesta olivat keskustelemassa myös puheenjohtaja Halla-aho, minä sekä tilaisuuden avaajana Matti Putkonen. Omassa puheenvuorossani tarkastelin raportin aihetta suhteessa maahanmuuttoon yleensä sekä talous- ja sosiaalipolitiikkaamme.

Raportissa kumotaan yksi toisensa jälkeen poliitikkojen ja monien ministerien, asiantuntijoiden ja etujärjestöjen väitteet saatavuusharkinnasta ja työperäisestä maahanmuutosta. Raportissa hyvin selvästi tuodaan esille, mitä saatavuusharkinnalla oikeasti säädellään, mitä sen purkamisesta seuraisi Suomessa ja mitä siitä on seurannut Ruotsissa.

Ruotsi on ainoana EU-maana luopunut saatavuusharkinnasta. Maahan tulleista vain 12 % sijoittuu kuitenkin aloille, joilla on työvoimapulaa. Sen sijaan esimerkiksi yli 70 % niistä tiettynä aikana saapuneista, jotka jäivät maahan, haki turvapaikkaa.

Työperäisen maahanmuuton suhde turvapaikkamaahanmuuttoon on selvä myös Suomessa, ja hallituksen viimeaikaiset päätökset entisestään ja tietoisesti vahvistavat tätä suhdetta. On yhä epäolennaisempaa, saapuuko tietyistä maista tuleva henkilö maahan turvapaikanhakijana vai töihin – lopputulos on enemmän tai vähemmän sama.

Saatavuusharkinnan käsittelyn lisäksi raportti koostuu tutkimusosasta, joka tuo esille tilastoaineistojen valossa tuloksia, joita ei kukaan ole aiemmin esittänyt. Tutkimus vertautuu siis Suomen Perustan aiemmin julkaisemaan jättimäiseen maahanmuuton kustannuksia selvittävään tutkimukseen, jota monin paikoin käytetään aihepiirin pioneerina ja siis täysin validina, ei poliittisena, tutkimuksena. Tämän jatko-osa, elinkaaren yli laskettuja maahanmuuton kustannuksia esittelevä työ, julkaistaan vielä tänä vuonna.

Sanomattakin on selvää, että tällaisia tutkimuksia pitäisi tuottaa yliopistoissa – ei puolueiden ja ajatuspajojen resursseilla.

Halpatyövoimaraportin tutkimusosiosta käy selville esimerkiksi se, että EU- ja ETA-alueen ulkopuolelta tulevien nettovaikutus julkiseen talouteen heikkenee maassaolovuosien myötä. Tänne töihin tulevien työllisyysaste laskee kantaväestön työllisyysasteen alle muutaman vuoden maassaolon jälkeen. Nyt emme siis puhu turvapaikanhakijoista tai pakolaisista vaan työperäisistä maahanmuuttajista. Niistä, joita Suomeen halutaan lisää muun muassa purkamalla saatavuusharkinta lopuiltakin, vielä voimassa olevilta osiltaan.

Kuulostaako järkevältä?

Omaa puoluemediaamme lukuun ottamatta yksikään media ei ole kertonut raportistamme. Ei sanaakaan.

Perussuomalaiset ei yleensäkään ole median suosikki, mutta näin karuna hiljaisuus ei ole koskaan kaikunut. Miksi asiasta ei kerrota?

Onko asia vähäpätöinen? Onko selvityksessä jotakin vikaa, siis metodologisesti? Tuskin. Ja jos onkin, miksei media etsi sille opponoijaa ja haasta meitä keskusteluun?

Korostan edelleen, että huomattava osa poliitikoista – myös ministereistä – ja tietyistä etujärjestöistä, aktivisteista ja epävirallisemmista keskustelijoista vetoaa aiheeseen tavalla, joka on ristiriidassa selvityksen tulosten kanssa. Tai jopa täysin päin honkia. Media ei kyseenalaista näitä väitteitä. On mahdollista, että se ei osaa. Nyt olisi 100 sivua suht helposti omaksuttavaa materiaalia, jolla suoriutua tästä – medialle kuuluvasta – tehtävästä. Olkaa hyvä!

Työperäisestä maahanmuutosta keskustellaan päivittäin jossakin – suhteessa huoltosuhteeseen, kestävyysvajeeseen, työvoimapulaan, sosiaaliturvaan, maahanmuuttopolitiikkaan, innovaatioihin, osaamiseen, työhalukkuuteen, työttömyysturvaan ja niin edelleen. Se on ehdottomasti esillä tulevissa vaaleissa ja yksi paneelien ja keskustelujen vakioaihe.

Hyvä suomalainen media, miksi te olette hiljaa?

 

Hesarista ja turvapaikkapolitiikasta

smartcapture

Ennen kuin astuin perussuomalaisten palvelukseen, sain lähes kaikki Hesariin lähettämäni kirjoitukseni julkaistua. Siis siitä huolimatta, että ne käsittelivät maahanmuuttoa ja muita aiheita yleensä hyvin kriittisesti. Tiedän, että monet muut eivät pärjää tässä yhtä hyvin.

Sittemmin on kuitenkin ollut hiljaista – en muista, onko yhtäkään mielipidesivulle lähetettyä kirjoitustani sen koommin julkaistu, ei puolueen edustajana eikä missään muussakaan roolissa.

Taas tällä viikolla kuitenkin yritin. Tiistain mielipidesivulla oli turvapaikkapolitiikkaa käsittelevä kirjoitus, josta vastasivat feministisen puolueen puheenjohtaja Katju Aro, tutkija Tiina Sotkasiira ja virkamies-aktivisti Mirka Seppälä. Kirjoitus antoi hyvin yksipuolisen kuvan turvapaikkapolitiikasta ja siitä, miten suomalaiset siihen suhtautuvat.

Koska alkuperäisen kirjoituksen kirjoittaja on poliitikko ja puolueen puheenjohtaja, voisi pitää kohtuullisena, että vastakommentti sallittaisiin toiselta poliitikolta, toisen puolueen edustajalta. Hesari ei kuitenkaan toimi näin.

Mielipide-sivu on erityisesti viime vuosien aikana vajonnut varsin alas. Suurin osa teksteistä on täysin yhdentekeviä, yleensä enemmän ”teknisiä” kirjoituksia, joissa ei oikeasti ole mitään mielipidettä tai jos on, sen yhteiskunnallinen merkitys jää epäselväksi. Varsinkaan mielipidesivuilla ei sallita kunnon väittelyä erilaisten näkökulmien välillä.

Jos luette eurooppalaisia laatulehtiä, tiedätte, että mielipidesivu – pääkirjoitussivun ohella – kertoo lehdestä paljon. Parhaimmat mediat julkaisevat kriittisiä kirjoituksia, jotka ottavat riittävän poleemisesti kantaa asioihin. Sitä, että joku vastaa mielipiteeseen ja haastaa sen, pidetään terveessä demokraattisessa kansalaiskeskustelussa etuna, ei ikävänä asiana. Tällä tavalla lehti tarjoaa alustan käydä keskustelua ja lukijoille mahdollisuuden nähdä myös lehden mahdollisen oman linjan kyseenalaistavia näkökulmia.

Ei Hesarissa, eikä sitä myötä muutenkaan Suomessa. Hesari on maamme ainoa päivälehti, jossa tuollainen voisi olla mahdollista. Vaikka kyseessä on linjaltaan vahvasti liberaali, poliittisesti yleensä hallitusta tukeva sanomalehti, mikään ei estä sitä, että se edes mielipidesivullaan sallisi hieman vapaampaa keskustelua. Eikö lehti tällöin nimenomaan voisi paljon uskottavammin seistä liberaalien ihanteidensa, kuten sanan- ja mielipiteenvapauden sekä demokratian, takana?

Mielipidesivulla ei ole julkaistu ainoatakaan vasta-argumenttia Aron ym. kirjoitukseen. Perjantaina siellä kyllä julkaistiin uusi (Kreikassa sijaitsevien) turvapaikanhakijoiden asemaan parannusta vaativa kirjoitus. Siinä sanotaan esimerkiksi näin: ”Ylipäätään nykyinen rajat kiinni -politiikka ja turva meille -puhe on vastenmielistä. Siinä ei armoa anneta edes kaikkein suurimmassa hädässä oleville.” ja ”Suomalainen kansanedustaja: tee siellä eduskunnassa jotain, mikä on vallassasi!” Kirjoittaja kertoo olevansa ”Suomen kansalainen, eurooppalainen” Tampereelta.

Myös tämä on Hesarille ominaista. Vain tietyiltä henkilöiltä edellytetään poliittisten tai ideologisten kytkösten esiintuontia – silloinkin, kun niillä ei ole merkitystä mielipiteen kannalta. Sen sijaan esimerkiksi ”oikeaa” politiikkaa edustavat tutkijat voivat pitää tutkijan tittelinsä, toisinaan jopa, vaikka kuuluisivat puolueeseen tai olisivat luottamustoimessa. Samoin kansalaisjärjestöjen aktivisteilta voidaan tarvittaessa häivyttää tämä yhteys, jolloin he ovat vain ”kansalaisia”. Tämä on yksiselitteisen vääristävää. Mielestäni poliittiset yhteydet pitäisi esittää kaikilta. Mikäli ”köyhyystutkija” tai ”nuorisotutkija” on myös puolueen varapuheenjohtaja, hän ei voi esiintyä vain köyhyystutkijana tai nuorisotutkijana. Mikäli henkilö on tietyn teeman aktivisti ja edustaa selvästi muuta tahoa kuin vain itseään, hän ei voi kirjoittaa mielipidettä kyseisestä aiheesta vain ”huolestuneena haagalaisena”.

Edellinen ei tarkoita, etteikö mitä tahansa poliittista mieltä oleva tutkija (tai journalisti) voisi tehdä ansiokasta tutkimusta (journalismia). Valitettavasti näin ei kuitenkaan usein ole, vaan politiikka riuhtoo itsensä kaikkialle – ja tämä valitettavasti näkyy niin yhteiskunnallisen tutkimuksen kuin suomalaisen journalisminkin tasossa.

Tiedän, että harvat kriittiset keskustelijat jaksavat enää lähettää Hesariin mielipiteitään. Sivu on entistä yksipuolisempi ja tylsempi. Itse asiassa sama vaivaa Vieraskynää. Joskus paikka tarjosi tutkijoille myös mahdollisuuden sanoa jotakin valtavirrasta poikkeavaa. Ei enää. Tekstit ovat joko lähtökohdiltaan yksipuolisen poliittisia tai sitten ”teknisiä” eli käsittelevät asiaa, johon ei varsinaisesti liity konfliktia tai erimielisyyttä. Hyvin harvoin Vieraskynissä on enää mitään akateemisesti kiinnostavaa.

Julkaisen alla Hesariin tiistaina lähettämäni lyhyen kommentin Aron ja kumppanien kirjoitukseen. Mitä luulette, miksi sitä ei voitu julkaista lehdessä?

financial-equalization-1015294_1280

Turvapaikkainstituutio ei ole tarkoitettu massamaahanmuuton kanavaksi

Feministisen puolueen puheenjohtaja Katju Aro, tutkija Tiina Sotkasiira ja virkamies-aktivisti Mirka Seppälä osoittivat sinänsä oikein (HS 25.9. Ihmisoikeudet eivät ole mielipidekysymys) kokoomuksen maahanmuuttopoliittisten näkemysten vaihtelevuuden. Sen sijaan laajemman turvapaikkakysymyksen suhteen heidän argumenttinsa ei ole kestävä.

Turvapaikkainstituutio luotiin suojelemaan yksilöä sortohallituksilta ja totalitaarisilta valtioilta. Nykypäivän turvapaikkainstituutio, jonka avulla siirtolaisia siirtyy massoittain lähinnä kehitysmaista tiettyihin länsimaihin, toimii tässä tarkoituksessa heikosti. Kyse on sinällään inhimillisestä paremman elämän etsimisestä, jota ajaa kehitysmaiden heikko elintaso, mutta pakolaisuuteen tätä ei pidä sekoittaa.

Esimerkiksi Suomeen tulleista turvapaikanhakijoista enemmistö ei ole oikeutettuja kansainväliseen suojeluun, kuten kirjoittajat varmasti tietävät.

Kun ihminen on päässyt maahan, häntä on kuitenkin hyvin vaikea palauttaa siinäkään tapauksessa, että hän ei ole oikeutettu turvapaikkaan.

Erilaisten kyselyiden perusteella eurooppalaiset ja suomalaiset ovat valmiita auttamaan sotaa ja vainoa pakenevia ihmisiä. Sen sijaan vuoden 2015 kaltaista tilannetta, jossa maahamme saapui yli 30 000 ihmistä Euroopan mantereen halki, usean turvallisen maan läpi, kannattaa hyvin harva kirjoittajien oman viiteryhmän ulkopuolella.

Itse turvapaikkainstituutio, jota käytetään jatkuvasti väärin – esimerkiksi tekemällä loputtomasti uusia hakemuksia – ei myöskään voi toimia vakavasti otettavan politiikan perustana.

 

Riikka Purra

poliittinen suunnittelija

perussuomalaiset

 

 

 

 

 

Aika kuluu

fire-171229_960_720

Muistelin aamulla, kuinka jo 15 vuotta sitten verkkofoorumilla keräsimme yhteen hajanaisia tietojamme Ruotsin maahanmuuttajalähiöiden tilanteista, palavista autoista, kouluongelmista, islamin leviämisestä ja muista paikallisista häiriöistä.

Tiesimme täsmälleen, miten tulee käymään. Osasimme pelätä samaa Suomeen. Nauroimme (vai itkimme) suomalaisille päättäjille, jotka ensin väittivät, että Ruotsissa ei ole ongelmia ja sitten – kun kupla ei ollut enää tarpeeksi tiivis – että Ruotsin ongelmat voidaan Suomessa välttää.

15 vuotta sitten. Silloin syntyneet lapset ovat kohta äänestysiässä.

Muutama asia on edennyt.

Vuonna 2018 näyttää siltä, että ruotsalaiset ovat saaneet tarpeekseen ja haluavat äänestää valtaan ruotsidemokraatit, joka on yrittänyt pitää teemoja yllä vuosikausia. Puolue on ollut eristetty, mutta enää se ei ole mahdollista.

Vuonna 2018 suomalainen mediakin kertoo Ruotsin lähiöiden tilanteesta. Tosin se ei liitä mukaan ruotsidemokraattien näkemystä asiasta, vaan moderaattien. Toivottavasti äänestäjät erottavat aidon politiikan feikistä.

15 vuotta sitten jokainen Ruotsin (tai Suomen) maahanmuuttotilanteesta kertova juttu valtamediassa oli hämmästys. Päälehtien kolumnistien huikeat ja karikatyyrimäiset suvaitsevaisuuden evankeliumit kelpaisivat tänään Keijo Kaarisateelle ja Häirintäyhdyshenkilöiden liitolle.

Ja sitten toisaalta – onko mikään muuttunut? Perussuomalaisten kanssa ei haluta tehdä yhteistyötä. Maahanmuutto on muka ”yksi teema” eikä siitä saa olla liian kiinnostunut, puhumattakaan huolestunut. Mikäli turvapaikanhakemista onkin jossakin vaiheessa kiristetty, on volyymi valunut muihin kanaviin – maahanmuuttajien tulo Suomeen ei vähene, vaan nousee joko rajusti tai tasaisesti.

Kaikenlaista maahanmuuton kiristämistä vastustavat tahot saavat yhä enemmän näkyvyyttä, ja heidän laitontakin toimintaansa legitimoidaan. Maahan haluavien ympärille syntyneet edunvalvontakoneistot ja taloudellista voittoa haistavat joukot edistävät asiaansa kaikilla mahdollisilla tasoilla.

Päättäjät keskittyvät muotoilemaan omaa poliiittista viiteryhmäänsä tai kulloistakin kuulijakuntaa miellyttäviä vastauksia. Kansalaisille suoranaisesti valehdellaan, että mitään ei voida tehdä: Tämä nyt vain menee näin, yrittäkää sopeutua! Globaali maailma, muuttoliikkeet, ilmastonmuutos, dippa dappa, huoltosuhde, työvoimapula, lähimmäisenrakkaus, et kai ole rasisti!

Vaikka tuntuu tietysti kivalta (hyvin usein) huomata olleensa oikeassa, ei se kuitenkaan ole asian ydin. Mikään ei olisi kauheampaa kuin se, että 15 vuoden päästä taas toteaisi, että oikeastaan mikään ei ole mennyt parempaan suuntaan, mutta että tiesinhän minä sen.

Mohammed-pilakuvat ja Trump-sika

1.

Jokunen kommentaattori on verrannut perjantaina ilmestyneen Nyt-liitteen Trumpia ja sikaa identtisiksi kaksosiksi osoittamaa kuvaparia Mohammed-pilakuviin. Muutama lyhyt huomio aiheesta.

Mohammedia, joka on maailmanuskonnon, islamin, profeetta, ja elossa olevaa Yhdysvaltain presidenttiä on vaikea verrata keskenään. Kuten useimmat ymmärtävät, Mohammedista tehtyyn pilakuvaan rinnastuisivat ennemminkin kristinuskon Jeesus ja Jumala, jotka onkin pilakuvattu, herjattu, tapettu, raiskattu ym. lukuisia kertoja niin esittävässä taiteessa kuin sen ulkopuolellakin.

Uskonto kestää sen, ja jos ei kestä, sillä ei ole nähdäkseni sijaa lähelläkään liberaaleja demokratioita.

Vastaavasti Trumpin sikapilakuvaan rinnastuisi Barack Obaman esittäminen apinana tai Hillary Clintonin esittäminen vaikkapa sammakkona. Tällaistakin on tietysti tehty monet kerrat – vaan ei nyt huomionkohteena olevassa Helsingin Sanomissa.

Uskaltaisiko Helsingin Sanomat tehdä mitään sellaista? Ei tietenkään. Vähemmästäkin ihmisiä joutuu nykyajan median giljotiiniin, menettää työnsä, kunniansa, asiantuntemuksensa, ylipäätänsä oikeutuksensa puhua.

Kyse on yhtälailla presidentti Trumpin ihonväristä verrattuna Obamaan kuin myös edellisen politiikasta verrattuna Clintonin politiikkaan.

Liikkumatila sanan-, kuvan- ja muun ilmaisun vapauden suhteen on koko ajan pienempi. Yhä useammat ryhmät ja positiot ovat vaarassa ”loukkaantua”. Oikeanlainen puhetapa, itsesensuuri, moralistinen hymistely ja valtava ulkokultaisuus leimaavat yhä enemmän politiikkaa, mediaa ja yhteiskunnallista keskustelua.

On varmasti monia, jotka haluavat puolustaa nimenomaan presidentti Trumpin kunniaa. Itse en näe asiaa lainkaan niin, vaan olen kiinnostunut nimenomaan mediamme tasosta ja yhteiskunnallisen keskustelun rakenteesta.

Se, että HS on ideologinen ja ruoskii säälimättä poliittisia vastustajiaan, ei tietenkään ole uusi asia. Tällaisissa helpoissa, yksinkertaisissa ja somessa kovaa vauhtia leviävissä tapauksissa se tulee vain kaikkein raadollisimmin esille – ja niin läpinäkyvässä muodossa, että siihen tarttuvat myös monet sellaiset ihmiset, joita media-analyysi ei tavallisesti kosketa.

2.

En itsekään ole Trumpin kannattaja, mutta poliittisesti ymmärrän hänen valintansa ja olen monista tavoitteista samaa mieltä. Olen henkilökohtaisesti tyytyväinen, että en joudu äänestämään Yhdysvaltain presidentinvaaleissa, sillä se olisi hyvin vaikeaa.

Kyse ei ole Trumpin pyhyydestä tai siitä, että meidän tulisi loukkaantua journalistisesta leikinlaskusta. Kyse on räikeistä median vääristymistä, erilaisista metodeista tietynlaisten poliittisten tavoitteiden edessä, epätasaisista arvotuksista, suosimisesta, puolueellisuudesta ja ennakkoasetelmista.

Vain muutama viikko sitten Image-lehti pahoitteli sitä, että oli vitsipalstallaan joidenkin mielestä mennyt yli irvaillessaan muutamalle suomalaiselle – journalismissaan hyvin poliittiselle – toimittajanaiselle.

On siis olemassa henkilöitä, ryhmiä, mielipiteitä, ideologioita ja uskontoja, joille ei saa nauraa.

Osoitettaessa Mohammedin ja Trumpin pilakuvien vertaamisen täydellinen epätäsmällisyys huomiota on annettava myös sille, mitä kuvien julkaisemisen jälkeen tapahtui.

Vuoden 2005 Mohammed-pilakuvien myötä useissa muslimi- ja länsimaissa syntyi levottomuuksia. Teema nousi kansainväliselle tasolle, ja valtioiden korkeimmat päättäjät ottivat asiaan kantaa.

Suomessa pääministeri Matti Vanhanen pyysi itsensä ja Suomen hallituksen puolesta anteeksi. Myös presidentti Tarja Halonen pahoitteli pilakuvien julkaisemista. Kuvat Suomessa julkaissutta Suomen Sisu -järjestöä alettiin tutkia KRP:n toimesta, ja asia eteni syyteharkintaan.

Useissa maissa syntyi laajoja tanskalaisten tuotteiden ostoboikotteja. Tanskan ja Norjan lippuja poltettiin väkivaltaisiksi äityneissä mielenosoituksissa. Tanska joutui sulkemaan lähetystöjään; yksi lähetystö poltettiin.

Mohammed-pilapiirrosten tekijöiden henkeä uhattiin, ja heidän tappamisestaan luvattiin suuria palkkioita. Lehden päätoimitus evakuoitiin. Islamistiset ryhmittymät uhkasivat terrori-iskuilla.

Myöhemmin vuonna 2015 vastaavanlaisia pilakuvia julkaisseen ranskalaisen Charlie Hebdo -lehden toimitukseen hyökättiin. Islamistit tappoivat 12 ihmistä.

Mohammed-pilakuvien vertaaminen sananvapauden tasolla – tai minkään muunkaan arvon tasolla – Trump-sika-juttuun on niin lapsellista, että haluan uskoa sen olevan vain poliittisten mieltymysten ohjaamaa. Ei kai kukaan voi asiaa näin tosimielellä analysoida?

Toisaalta Hesarille ja ääliöliberaalille kohautusmedialle tällainenkin tietysti sopii, koska se tuo lisää klikkauksia. Suomalainen media on valmis isoihinkin lapsellisuuksiin, jos sillä saadaan somen persuihin vähän liikettä. Mikäpä yhdistäisi oikeamielisiä rakenteita paremmin muuten niin hiljaisessa heinäkuussa kuin kollektiivinen huvitus.

Nöyryyden, sananvastuun, kivapuheen ja hyvien tapojen aika on sitten taas joskus toiste.

 

 

 

 

 

 

 

 

Koska maahanmuuton nyt vain on oltava hyvä juttu!

(kommentti HS:n pääkirjoitukseen 25.11. Mitä tapahtui turvapaikanhakijoiden määrille ruuhkavuoden 2015 jälkeen, ja kuinka moni hakijoista sai luvan jäädä Suomeen? Todennäköisesti monen suomalaisen vastaus on väärä [maksumuurin takana])

vintage-2977608_960_720

HS:n omat mielikuvat maahanmuutosta vääristyneitä

Helsingin Sanomat esitteli pääkirjoitussivullaan, kuinka vääristäen tilastoja ja tutkimuksia on mahdollista tulkita ja onnistui samaan aikaan asenteellisesti ylenkatsomaan sekä asiantuntijatietoa että kansalaisten mielipiteitä.

Ensinnäkin, maahanmuuttajien kokonaismäärä ei ole palannut ”normaalitilaan”. Se on edelleen huomattavan korkealla, vaikka vuoden 2015 lukuihin on toki matkaa. Mikään ei myöskään puhu sen puolesta, etteikö vastaava suuri ryntäys voisi olla mahdollinen myös tulevaisuudessa. Saamme kiittää lähinnä muiden maiden rajatarkastuksia ja muita Euroopassa tehtyjä kiristyksiä siitä, että virta Suomeen on hiljennyt.

Toisekseen, myönteisen päätöksen saaneiden lukumäärä ei lähimainkaan kerro koko totuutta, vaan huomioida pitäisi myös merkittävästi maahanmuuton volyymiin vaikuttava perheenyhdistäminen, joka Suomessa on itse asiassa kaikkien aikojen suurinta juuri nyt. Lisäksi nettovaikutuksiltaan taloudellemme negatiivisia maahanmuuttajia tulee myös muissa ryhmissä.

Kolmanneksi, kuten kirjoituksessakin sanotaan, tänne tulleet kyllä ”pysyvät, jos haluavat”. Suomi ei edelleenkään kykene riittävästi palauttamaan kielteisen päätöksen saaneita. Toisaalta laittomasti maassa oleskeleville ollaan tarjoamassa jopa samanlaisia palveluita kuin laillisen turvapaikan saaneille. Suurin osa rajojemme sisälle päässeistä rasittaa enemmän tai vähemmän resurssejamme. Samaan aikaan väläytellään pakolaiskiintiön nostoa.

Neljänneksi, maassa oleskelevien maahanmuuttajien (tai islaminuskoisten) kokonaisosuuden tarkasteleminen ei välttämättä ole mielekästä, sillä Suomenkin kokoisessa maassa maahanmuuttajat ovat voimakkaasti keskittyneet pääkaupunkiseudulle ja suuriin kaupunkeihin. Jos toimittaja kävisi esimerkiksi tutustumassa helsinkiläisiin tai espoolaisiin kouluihin ja päiväkoteihin – lasten ja nuorten ryhmissä maahanmuuttajien osuus on erityisen suuri – hän saattaisi oivaltaa jotakin. Maahanmuuttajia on vähänlaisesti maaseudulla tai erityisen hyväosaisten asuinalueilla kaupungeissa.

Viidenneksi, kirjoitus antoi täysin virheellisen kuvan maahanmuuttajien taloudellisista vaikutuksista. Kaikki tutkimukset tietysti katsovat kutakin asiaa joltakin tietyltä kantilta, mutta asiaan liittyviä tutkimuksia on tehty niin paljon, että niiden tarjoamia tuloksia voi kyllä pitää ”lopullisina totuuksina”. Maahanmuuttajien, erityisesti OECD-maiden ulkopuolisten ja ”humanitaarisiin” ryhmiin kuuluvien, nettovaikutus on huomattavan negatiivinen, työllisyys alhaista ja nojautuminen tulonsiirtoihin vahvaa. Asia ei merkittävästi parane edes vuosikymmenten maassaolon jälkeen. Tämä pätee enemmän tai vähemmän kaikkiin läntisiin kohdemaihin.

Se, että kotouttaminen parantaa tilannetta, ei sen sijaan ole mikään tutkimustulos. Se on toive, joka esitetään kerta toisensa jälkeen politiikassa ja julkisessa keskustelussa. Valitettavasti Suomen tilanne ei juuri näytä poikkeavan muiden maiden tilanteesta – ei ole sellaisia toimenpiteitä, joilla tietyistä maista tulevat maahanmuuttajat saataisiin integroitua niin, että he aidosti työllistyisivät, puhumattakaan ”kantaväestön palkoille”, ja alkaisivat hyödyttää kohdemaan taloutta. Kotouttamiseen vetoaminen on helppo oikotie yrittää olla kohtaamatta ikävää tosiasiaa: sellainen maahanmuutto, joka Suomeen erityisesti kohdistuu, ei hyödytä vaan merkittävästi rasittaa julkista taloutta.

Sen sijaan kirjoituksessa kannatettiin halpatyömarkkinoiden luomista ja palkkajoustoa, jotta maahanmuuttajat saataisiin työllistettyä. Tämä heijastelee joidenkin puolueiden ajamaa saatavuusharkinnan poistoa, jonka tosiasialliset motiivit ovat jossakin muualla kuin maahanmuuttopolitiikan tehostamisessa. Vastaavaan tilanteeseen päästäisiin myös merkittävästi laskemalla suomalaisen sosiaaliturvajärjestelmän tasoa ja kattavuutta.

Olisi suotavaa, että Helsingin Sanomat kykenisi tarkastelemaan yhteiskunnallisia ja poliittisia ilmiöitä hieman kriittisemmin.

Vastustan #worldhijabday

hijab

Kuvakaappaus sivustolta  http://worldhijabday.com/

Tänään vietetään kansainvälistä Hijab-päivää. Tarkoituksena on viestittää maailmalle, että naisella on oikeus pukeutua hijabiin. Ja että se voimauttaa. Ja että se on kaunis.

Asiaan kuuluu, että myös muut kuin muslimit pukeutuvat tänään hijabiin. Some on jo täyttynyt kuvista, joissa ”solidaariset” länsimaiset naiset pukevat jopa muutaman vuoden ikäiset tyttölapsensa huiviin.

Tänä vuonna hijab-päivän tempauksissa on tarkoitus myös vastustaa Trumpia.

Juuri nyt tuntuu taas siltä, että sanat ovat loppu. Näen sairaalloista hulluutta. Ja sitä kumartavia, yhä syvemmälle.

Vastustan länsimaista hijabia, vastustan länsimaista hijab-päivää, vastustan islamisaatiota, niin sen aggressiivisissa kuin tällaisissa ”viihteellisissä” muodoissaan. Vastustan erityisesti sitä, että erilaisia alistamisen ja orjuuden muotoja lähestytään oikeuksien kautta.

Kannatan naisten ja miesten yhtäläisiä oikeuksia.

Minulle tämä on aina ollut päivänselvää. Mutta ehkä sitä pitäisi sitten vuonna 2017 jo alkaa huudella vähän kovempaa.

STAND FOR HER RIGHT TO BE FREE.

STAND FOR OUR RIGHT TO BE FREE.

STAND FOR OUR FREE COUNTRY.

STAND FOR EQUAL RIGHTS.

OPPOSE ISLAMISATION.

OPPOSE PATRIARCHALISM, OPPRESSIVE RELIGIONS AND SLAVERY.

OPPOSE HIJAB AND COVERING.

Your ”right to be covered”? Go ahead, but somewhere else.

Muita tekstejä samasta aihepiiristä:

Erilaisuuden sietäminen, suvaitseminen ja vastustaminen

Burkini kuin märkäpuku kuolleella triathlonistilla

Loukkaantuminen ja tunteiden suojelu

1

Idealismiko on voitolla? Vai ehkä sittenkin idiotismi? Ehei, voitolla on emotionalismi.

Haluamme suojella tunteita, tunnistaa niitä, palvoa niitä, varoa niitä. Haluamme suojella tunteita enemmän kuin sananvapautta. Pelkäämme loukkaamista ja loukkaantumista enemmän kuin mitään muuta.

Yksilö on olevinaan vahvempi kuin koskaan, mutta se on valetta! Yksilö on heikompi kuin koskaan. Se loukkaantuu, itkee, suree ja ottaa henkilökohtaisesti. Mitään se ei enää tunnu kestävän.

Yksilön sukupuoli, yksilön seksuaalisuus, yksilön kulttuuri, yksilön poliittinen maailmankuva, yksilön ruokavalio, yksilön se ja tuo – kaikki on uhattuna. Välillä koko ryhmä yksilöitä loukkaantuu samaan aikaan!

Julkinen elämä typistyy anteeksi pyytämiseksi, katumiseksi, sensuroinniksi, häpeämiseksi, korjaamiseksi, pahoitteluksi.

Vihapuhetta! Loukkaannun! Sattuu!

Tämäkin on tuontitavaraa. Suomessa ei voitaisi keksiä mitään näin typerää, eihän.

Milloin satuttaa kaupan maitomainos, milloin presidenttiehdokas, milloin outo mainos.

Äidit syyllistyivät. Miksei videossa ole isejä.

Kuvitellaanpa, että siinä olisi ollut isä.

Mistä olisi syntynyt loukkaantuminen?

  • Heteroseksuaalisesta normista.

Kuvitellaanpa, että siinä olisi ollut kaksi äitiä.

Mistä olisi syntynyt loukkaantuminen?

  • Valkoisista ihmisistä.

Kuvitellaanpa, että siinä olisi ollut kaksi mustaa äitiä.

Mistä olisi syntynyt loukkaantuminen?

  • Kulttuurisesta omimisesta. (Pardon?)

Kuvitellaanpa, että… mainosta ei olisi edes tehty.

Ei, kuulkaa, ei näin voi olla. Tämähän on naurettavaa. Eikö meidän pitänyt opetella väittelemään eikä poraamaan? Keskustelemaan eikä särkymään?

Eikö meidän kuulu puolustaa sananvapautta, kriittisyyttä ja erimielisyyttä eikä sinun oikeuttasi itkeä?

Tunteet kuuluvat elämään. Ja ne ovat selvästi muotia, viihdeohjelmista politiikkaan. ”Vanhanaikaisesti” ajatellen tunteet kuuluvat ennen muuta yksityisiin suhteisiin – siellä ne ovat autenttisia. Välittömästi kun tunteet tuodaan julkiselle areenalle ja mikä pahempaa, niiden päälle rakennetaan kokonaisia ohjelmia, politiikkaa, ideoita – ne muuttuvat ei-autenttisiksi. Reaktiot ovat opeteltuja, sentimentaalisuus ylittää järjen ja logiikan, moraalilla ja kyyneleillä ratsastamisesta tulee normi.

Tunnespektaakkeleita, päivästä ja viikosta toiseen.

Miksi? Eihän sellainen ihminen ole rohkea, joka ”uskaltaa” loukkaantua. Säikky raukkishan hän on. Eikö näinkään enää saa sanoa? Ei tietenkään.

Stereotyyppinen feminiinisyys – eli tunnevaahtoaminen ja pillitys – on nostettu suureen arvoon. Uskalla tuntea, uskalla itkeä, loukkaannu. Mitä puppua. Henkilökohtaisesta on jälleen tehty poliittista.

Mielestäni rohkea ihminen katsoo asioita asioina, niitäkin, jotka eivät miellytä ja rakentaa näkemyksensä muuhun kuin sen varaan, mikä ”tuntuu hyvältä”.

Ja jos nyt ihan oikeasti joskus tulee paha mieli, mitä sitten? Katsele kattoon hetken aikaa ennen nukahtamista ja ajattele, että huomenna on varmasti parempi päivä.

Kansalaisjärjestöt ja määrittelyvalta: mitä meidän tulee ajatella ihmisoikeuksista ja turvapaikanhakijoista

aaa

Kansalaisyhteiskunta ja demokratia

Vilkas kansalaisyhteiskunta on jokaisen oikean demokratian yksi kulmakivi. Kansalaisten vapaa toiminta ja etenkin halu ja kyky operoida tärkeiden asioiden parissa kertovat terveestä valtion rinnalla (tai joissain näkemyksissä ala- tai yläpuolella) toimivasta yhteiskunnasta.

Autoritaarisissa maissa ja diktatuureissa kansalaisyhteiskunnan rooli on yleensä aina heikko. Järjestöt eivät voi toimia vallan kyseenalaistajina eikä niiden järjestäytyminen ole vapaata. Samalla yleensä myös median toiminta on hyvin rajoitettua, ja toisinajattelijoiden asema vaikea.

Neuvostoliiton hajoamisen ja itäblokin murtumisen myötä kansalaisjärjestöjen ja ylipäätänsä kansalaisyhteiskunnan – joissain tapauksissa jopa globaaliseksi väitetyn – rooli vahvistui ympäri maailmaa. Useissa tapauksissa niiden nähtiin olevan uuden demokraattisen mallin airut, liberalismin kuljetin ja vahvistaja. Näkemykset maailman edistymisestä ja etenemisestä kohti liberaalia ja demokraattista ihannetta olivat vahvoja ja varmoja.

Samaan aikaan Maslowin tarvehierarkiamallissa ylätasoille päässeet kehittyneet länsimaat alkoivat kaivata enemmän “jälkiteollisia” kohteita kansalaistoiminnalleen. Poikkikansallisella tasolla toimivat suuret ympäristöjärjestöt ja muun muassa ihmisoikeuksien kanssa työskentelevät järjestöt nousivat yhä tunnetummiksi. Vahvimmillaan ne tarjosivat postmodernistuvalle yksilölle mallin globaalista kansalaisesta, jonka fokus, siteet tai huolet eivät ole rajoittuneet kansallisvaltioihin. Nykyään tällaisten organisaatioiden rooli kansainvälisessä politiikassa on vakiintunut.

Vaikka monien suurten poikkikansallisten järjestöjen voi sanoa erkaantuneen ruohonjuuritason toiminnasta, on niiden asema rahoituspohjan suhteen toisaalta usein ongelmattomampi. Koska ne eivät useinkaan vastaanota tukea valtioilta, elinkeinoelämältä tai edes valtioidenvälisiltä järjestöiltä, toteutuu riippumattomuus selvästi paremmin kuin esimerkiksi valtioihin läheisesti yhdistyneillä järjestöillä.

Valtioon sidotut järjestöt

Osin tai toisinaan jopa kokonaan rahoituksensa valtiolta tai “puolivaltiollisilta” toimijoilta saavien järjestöjen asema on vahvistunut etenkin vahvojen, tuloja voimakkaasti tasaavien valtioiden sisällä. Esimerkiksi Suomessa on normaalia, että vain alle 10 prosenttia järjestöjen toimintavaroista tulee yksityisiltä lahjoittajilta ja jäsenistöltä – kaikki loput eri ministeriöiltä, kehitysyhteistyövaroista, EU:lta, Raha-automaattiyhdistykseltä ja/tai valtioidenvälisiltä organisaatioilta, kuten YK:lta ja sen eri ohjelmilta.

Kuten suurten NGO:iden, myös pääasiassa kansallisella tasolla toimivien järjestöjen rooli on ammattimaistunut ja toisaalta usein fragmentoitunut, niin että yksi järjestö saattaa toimia useassa eri toimintasegmentissä. Organisaatioiden jäsenjärjestöjen ja muiden yhteistyömallien kautta syntyy moniin asiakysymyksiin tiheä verkko, jonka näkyvyys ja kuuluvuus yhteiskuntapolitiikassa ja erilaisissa spesifeissä asiakysymyksissä on huomattava. Järjestöissä toimivat johtohenkilöt muodostavat virallisia ja epävirallisia verkostoja ja esiintyvät usein julkisuudessa legitiimeinä ja objektiivisina substanssinsa hallitsijoina. Järjestöjä käytetään asiantuntijaorganisaatioina niin lainvalmistelussa ja -arvioinnissa, mediassa kuin muissakin yhteyksissä.

Universaalien ihmisoikeuksien asiantuntijat ja valtio

Substanssin osaaminen kattaa vahvimmillaan ja näkyvimmillään aiheet, joita voidaan kuvata sanoilla poikkikansallinen, globaali ja myös liberaali, sen tietyssä merkityksessä. Enemmistö, jollei kaikki, näistä voidaan asettaa yhteisen nimittäjän, ”universaalit ihmisoikeudet”, alle. Maahanmuutto, turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten oikeudet, muihin vähemmistöihin liittyvät teemat, tasa-arvo, naisten oikeudet ja muut välittömästä kansallisvaltioperspektiivistä irrotetut teemat ovat yleisiä. Toisaalta järjestökenttää halkoo merkittävä osa pienempiä organisaatioita, joiden tehtävät vaihtelevat yleisestä aiheen esillä pidosta valtioille ja kunnille kuuluvien tehtävien hoitoon.

Valtion ja erilaisten järjestöjen välille on muodostunut monimutkainen ja usealla eri tasolla toimiva palvelu-, tieto- ja vaikuttamisjärjestelmä. Sitä ylläpitää ja edistää paitsi yleinen kansalaisyhteiskunnalle ja demokraattiselle osallistumiselle annettava arvo, myös valtion ja kuntien tehtävien delegointi, “yksityistäminen”, ei-valtiollistaminen, “osaamispohjaisten” ja ruohonjuuritasoa korostavien politiikkaohjelmien esiinnousu.

Mihin järjestöjen tiedollinen ja määrittelyyn perustuva valta, usein jopa hegemonia, sitten perustuu? Pohjimmiltaan se nojaa yleisluontoiseen ajatukseen kansalaistoiminnan legitimiteetistä – siihen, että “asian parissa” toimivat kansalaiset, vaikkakin usein virkamiestasoista palkkaa nauttivina työsuhteisina, tietävät ja tuntevat asian läheisesti, “omakohtaisesti”.

Määrittelyjen kautta syntyy erilaisia intuitiivisia mutta usein vahvistamatta jääneitä dikotomioita ihmisten hyvää edistävien kansalaistoimijoiden ja valtion, politiikan, poliitikkojen, talouden tai yleisen järjestelmän kasvottomuutta, tehokkuutta ja rationaalisuutta edustavien toimien välille. Vaikka näkemys yleisellä tasolla on totta – kansalaisyhteiskunta on välttämätön osa toimivaa demokratiaa ja tasapainoista yhteiskuntaa – on se myös nykymaailmassa, erityisesti Suomen kaltaisten inklusiivisten hyvinvointiyhteiskuntien tapauksessa, hyvin naiivi.

Valtio tarvitsee legitimiteetin

Järjestöt, joiden toiminta perustuu käytännössä erilaisiin valtion keräämiin verotuloihin – tai näiden kierrättämiseen erilaisten yhteenliittymien kautta – ovat kulkeneet hyvin pitkän matkan varsinaisista kansalaisyhteiskunnan toimijoista. Tämä ei voi olla näkymättä niiden toiminnassa ja luonteessa. Kyse ei useinkaan ole siitä, etteivätkö ne olisi kriittisiä valtiovaltaa kohtaan. Päinvastoin, usein ne edelleen ovat, mutta asetelma on vähintäänkin lukkiutunut ja siitä puuttuu luonteva kansalaistoimijalle kuuluva vaikuttaminen.

Valtion edun mukaista on, että se saa (esimerkiksi maksamalla oikeille toimijoille) legitimiteetin kansalaisyhteiskunnalta. Politiikka näyttäytyy kuten sen täytyy 2000-luvulla näyttäytyä – ainakin näennäisesti ruohonjuuri- ja kansalaistasoa sekä välitöntä substanssia edustavien kannanottojen huomioimisena. Politiikasta tulee “moniäänistä”.

Samaan aikaan kuitenkaan monissa teemoissa ei toteudu oikea moniäänisyys, vaan ainoastaan sellainen äänisyys, joka kykenee edistämään asiaa “oikein”. Se, miten tämä “oikea” toteutuu tai on toteutumatta aktuaalisessa politiikassa, on toinen asia.

Otan esimerkiksi maahanmuuton, joka itselleni on kaikkein läheisin. Valtiota lähellä olevien kansalaistoimijoiden tuotosta ja toimintaa seuraamalla saa käsityksen, että teema on täysin yksisuuntainen, epäpoliittinen, yksinkertainen ja että sen ainoat “haasteet” liittyvät siihen, että valtio ei toimi tarpeeksi humaanisti. Tietenkään asia ei ole näin. Maahanmuutto on mitä poliittisin ja normatiivisin teema, ja myös sen humanitaarisessa merkityksessä vahvasti erilaisten intressi- ja etukonfliktien värittämä.

Pakolaisia ja turvapaikanhakijoita edustavat tahot, joiden määrittelyvalta asian “oikeanlaisessa” ymmärtämisessä on huomattava, edustavat nimenomaan pakolaisia ja turvapaikanhakijoita. Kyseessä on eräänlainen etujärjestö, jolla on tietysti myös itsellään merkittäviä intressejä. Itse asiassa juuri maahanmuuttoon keskittyvä järjestökenttä on monitasoisuudessaan, rahoituspohjassaan ja määrittelyvallassaan erityisen keskittynyt ja dominoiva.

Ihanteista todellisuuteen

Voiko rubriikin “ihmisoikeudet” alla sitten todella olla objektiivinen? Ehkä, mikäli liikumme todella abstraktilla tasolla. Mutta välittömästi kun siirrymme abstraktilta tasolta alemmaksi, ihmisoikeudet muuttuvat konkreettisemmiksi, poliittisiksi ja hyvin usein taloudellisiksi asioiksi. Kenen hyväksi tuloja siirretään? Mitkä ryhmät hyötyvät verovaroista? Keiden ihmis- ja perusoikeuksia edustetaan – koko universuminko, tuskinpa vain? Miten ihmisoikeuksia tulkitaan? Mille kansalaistoimijoille osoitetaan toiminta-avustuksia?

Ottaessamme kontekstiksi konkreettisen maailman – joka usein on merkittävästi huonompi kuin abstraktinen paras maailma, jossa oikeudet todella ovat jakamattomia, ikuisia ja kyseenalaistamattomia – esimerkiksi turvapaikanhakijoiden oikeudet eivät näyttäydykään objektiivisina. Ne ovat yksi puoli asiasta – konkreettisella tasolla toisille annettavat oikeudet nimenomaan saattavat olla joiltakin toisilta pois ja tämäkin on vain yksi osa laajaa kokonaisuutta.

Oleellista on myös ymmärtää, että ainoat todelliset ihmisoikeuksia takaavat toimijat ovat valtioita ja niillä on välttämättä myös muita intressejä kuin “universaalit ihmisoikeudet”.

Totta on kuitenkin myös se, että käytännössä “universaalit ihmisoikeudet” toimivat ainoastaan silloin, kun ihminen sattuu onnistumaan pääsemään kyseisen valtion alueelle. Indokiinasta käsin on melko turha huudella valtiollemme kuuluvista ihmisoikeuksista, vaikka niiden määritelmällisesti kuuluisi kuulua myös sinne – ihmisoikeuksien abstraktiossa ei edes tarvita valtioita, vaan Taka-Intian niemimaa on osa maailmaa, kuten Jämsäkin.

Käytäntö vain on pitkälti toinen, ja tämä ei edes aina ole huono asia. Se vain on niin ja tulee aina olemaan.

Kaiken tämän toteaminen ei tietenkään tarkoita, etteikö esimerkiksi pakolaisten oikeuksia edistämään pyrkiviä tahoja tulisi olla olemassa ja aktiivisesti haastamassa valtio- ja muuta politiikkaa. Yhtä lailla järjestökentän kuuluisi täyttyä erilaisten ryhmien etuja ajavista ja ongelmia esillä pitävistä toimijoista.

“Oikean” tiedon purkaminen

Oleellista on kuitenkin ymmärtää, että tietyn näkökulman nostaminen ainoaksi hyväksytyksi, vakavasti otettavaksi ja valtiota ja muita “vääriä” voimia haastavaksi on kyseenalaista, puhumattakaan siitä, että valtio mahdollisesti tukee rahallisesti vain yhtä kantaa. Kansalaisjärjestöiksi kehutuilla mutta todellisuudessa enemmän etujärjestöjä muistuttavilla toimijoilla ei voi olla hegemoniaa selvästi erilaisia intressejä ja vahvaa poliittista ja moraalista luonnetta edustavissa asiakysymyksissä.

Pakolaisten kanssa työskentelevillä ihmisillä mitä ilmeisimmin on oleellista tietoa siitä, miten turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten elämä ruohonjuuritasolla sujuu. Heillä epäilemättä on vastuu ja myös oikeus pyrkiä edistämään näiden oikeuksia ja hyvinvointia. Kaikkea tätä valtio voi käyttää hyödyksi muotoillessaan näitä ryhmiä koskettavaa politiikkaa. Tässä ei ole mitään epäselvää.

Tästä huolimatta pakolaisten kanssa työskentelevillä ihmisillä ei ole eikä voi olla yksinomaista tietoa ja määrittelyvaltaa sen suhteen, mitä maahanmuutosta, kansainvälisestä turvapaikkaoikeudesta, valtioiden toiminnasta ja resurssien allokaatiosta yleisesti tulisi ajatella. On yksinkertaisen selvää, että toimija, jonka tehtävänä on ajaa pakolaisten etua ja yleisesti liberaalia turvapaikkapolitiikkaa, kuuluu poliittisella kartalla tiettyyn kohtaan. Tätä vastassa on erilaisia toimijoita, sillä aihe, josta puhutaan, ei ole yksiulotteinen.

Ruudulle auki kirjoitettuna asia vaikuttaa päivänselvältä. Tosiasiassa se ei kuitenkaan ole sitä, ja käytännön yhteiskunnan toimissa se unohtuu liian usein. Määrittelyvallan keskittyminen on erittäin oleellinen ongelma myös Suomessa. Monissa asiakysymyksissä siihen liittyy myös demokratian ongelmia, sillä näyttää siltä, että kansalaisten enemmistö ei useinkaan ole samanmielinen kansalaistoimijakenttää edustamaan ripustettujen toimijoiden kanssa.

Puoluepolitiikan monipuolistuminen on osaltaan helpottanut tilannetta, mutta puolueet ovat vain yksi osa demokratian kanavista eivätkä tuskin enää 2000-luvulla voi korvata kansalaiskentän suorempaa ääntä.

Kansalaistoimijat, asiantuntijat ja liberaali maahanmuuttopolitiikka

Politiikan tutkimuksissa on todettu, että valtiot, joissa maahanmuuttoa kannattavien järjestöjen ja toimijoiden kenttä on vahva, toteuttavat liberaalimpaa maahanmuuttopolitiikkaa. On myös osoitettu, että vaikka valtiot olisivat “kovia” puheissaan ja aikeissaan, valuu kovuus usein hukkaan – koska liberaali valtio on sitonut kätensä sisältäpäin, muun muassa juuri rajoituksiin “luonnostaan” kriittisesti suhtautuvan kansalaiskentän kautta. Toisaalta on havaittu, että maahanmuuttopolitiikka on usein sitä liberaalimpaa, mitä enemmän se tapahtuu suljettujen ovien takana, pois julkisesta poliittisten toimijoiden ja kansalaisten keskustelusta.

Myös Suomessa maahanmuuton asiantuntijat, niin julkisuudessa kuin piilossakin, ovat jo useamman vuosikymmenen olleet asiaan tietyllä tapaa suhtautuvia “aktivisteja”.

Se, nojaako “aktivismi” ensisijaisesti teoreettiseksi väitettyyn yksipuoliseen maailmankuvaan tai eri konteksteissa toteutuviin faktoihin (tutkijat), tietyn ryhmän etujen ajamiseen (kansalaisjärjestöt) vai vain “oikeaksi” määritellyn näkökulman edustamiseen (esimerkiksi media) on tässä tapauksessa toissijaista. Tulos on yleensä aina samankaltainen.

Näin ollen kriittiselle havainnoijalle ei ole tullut yllätyksenä, että lopulta yksipuolista katsantoa vastustamaan on syntynyt vastavoimia, olivatpa kyseessä sitten yleisluontoinen poliittinen ”populismi” tai kyseenalaisinkin keinoin vastapoolien etuja esille tuomaan ja edistämään pyrkivät tahot.

On selvää, että yksipuolinen “aktivismi” ei voi tarjota sen enempää objektiivista tietoa kuin mikään muukaan yksipuolinen näkökulma. Se, että se sattuu olemaan hyvää – eli moralistisesti tai “universaaleihin ihmisoikeuksiin” vedoten oikeaa – ei valitettavasti muuta asiaa.

On myös oleellista ymmärtää, että yksittäisen valtion toiminta ei ole eikä koskaan voi olla objektiivista siinä mielessä, että se suhtautuisi tasapuolisesti kansalaistensa ja “kaikkien muiden” oikeuksiin. Tässä mielessä “aktivismin” instrumentaalinen merkitys valtiopolitiikan legitimoijana on ilmeistä.

Niinpä sisäasiainministeriö ei tule oikeasti koskaan toiminnallisesti sisäistämään pakolaisoikeusjärjestön “oikeaa” näkökulmaa, vaikka se sitä “kriittisellä korvalla” kuinka kuuntelisi. Se ei voi, onneksi.

Lopuksi

Innoituksen kirjoitukselle sain viikko sitten, kun osallistuin jälleen yhteen maahanmuuttoseminaariin, jossa yhteen ottivat aktivistit ja “väärä maailma”. Väärää maailmaa paikalla edustivat muun muassa sisäministeri ja poliisihallitus ja osin myös “liian paljon valtiota myötäilevä” tutkimus, muutamaa populistia unohtamatta.

Sen sijaan usea muu valtiollisen tahon edustaja oli onnistuneesti niellyt aktivismidiskurssin, ainakin juuri tuota tilaisuutta varten – eikä toimijoiden välille löytänyt eroa muuta kuin rinnassa keikkuvaa nimilappua tarkastelemalla. Kansalaisjärjestöjen – tai toisaalta esimerkiksi evankelisluterilaisen kirkon – ylläpitämä diskurssi ja tieto esitettiin absoluuttisesti ainoana oikeana, ja tähän kaikkien muiden toimijoiden tuli jollain tapaa suhteuttaa itsensä. Keskustelu turvapaikanhakijoiden palauttamisesta muuttui, jälleen kerran, eri toimijoiden moraalisen kilven kiillottamiseksi.

Lopulta saimme todistaa suoranaista kansalaistoimijoiden masinoimaa apologiatempausta, jossa useampi maahanmuuttoviranomainen miltei pyysi anteeksi hirmuista ja illiberaalia politiikkaa, jota paikalla toimensa puolesta joutui edustamaan.

Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, missä ja kenen hallussa oikea tieto ja määrittelyvalta ovat.