Kesämoku saattoi olla some-vetoinen, mutta kyllä vanha kunnon mediakin osaa. Rummutus on viime päivinä ollut taas sellaista, että kuka tahansa aivoillaan ajatteleva on jo harkinnut siirtyvänsä pysyvästi muihin julkaisuihin. (Tai siis – siirtyisi, jos sellaisia olisi.)

Mediamme on oikeamielinen ja holhoava. Holhous näkyy ennen muuta siinä, että media ei luota lukijoihinsa. Tyhmiä ja helposti hairahtuvia kansalaisia tulee tauotta ohjata kohti oikeanlaisia ja synnittömiä ajatuskulkuja ja päätelmiä. Moraalista tehtävää ei valitettavasti voi hoitaa ilman, että faktuaalinen tiedonvälitys kärsii. Usein kysymys ei ole varsinaisen väärän informaation tarjoamisesta vaan yksiselitteisestä vaikenemisesta: asian kannalta olennaisista seikoista ei kerrota tai teema jätetään oleellisilta osin taustoittamatta. Toisinaan valtamedia syyllistyy suoranaiseen valheellisuuteenkin.

Kuinka moni ns. tervemielinen kansalainen kokee vetoa natsismiin tai vastarintaliikkeeseen? Veikkaisin, että ani harva. Siitä huolimatta koko Jyväskylän selkkaus rakennetaan eteemme kuin kyse olisi ultimaattisesta pahasta, jolle vastavoimana voi toimia ainoastaan synnytysosastolta alkava systemaattinen lähestystyö, joka koulii ihmisestä kaikkialla pahaa tunnistavan ja sitä vastustavan robotin. Ihmisen, jolla ei ole moraalista autonomiaa.

Se yksinkertainen tosiseikka, että pahoinpidelty mies kuuluu rikosrekisterillä palkittuun ”antifasistiseen” äärivasemmistolaisporukkaan, ei ole median mietteissä näkynyt. Väittäisin, että keskimääräisellä moraalilla varustettu kansalainen ei lähentyisi natsismia tai väkivallan ihannointia, vaikka hänelle tuotaisiin tiettäväksi, että näin todella oli. Että maassamme toimii erityyppisistä huligaaneista, nuorisokokeilijoista ja kypsemmistä sekopäistä koottuja poliittisesti motivoituneita ryhmiä – sekä oikealla että vasemmalla – ja että nämä laumat ottavat tavan takaa ja säännöllisesti yhteen keskenään. Eikö tämän asian julkituominen olisi oleellista? Asian todenmukaistaminen ei oikeuttaisi väkivaltaa eikä lisäisi vastarintaliikkeen jäsenmäärää – ja vaikka lisäisikin, median on demokratiassa täytettävä tehtävänsä.

Sen sijaan, että media hoitaisi yksinkertaisimman hommansa, se epäpolitisoi kaikki tapahtumaan löyhästikin liitettävät teemat, määrittää ”mellakan” yksipuolisen pahuuden kautta ja antaa koko tilansa poliitikoille ja muille punditeille huudattaa omaa agendaansa. Ja millaista agendaa! Ei suinkaan yksinomaan natsivastaista agendaa, vaan esimerkiksi maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuviin, perussuomalaisiin tai muihin vääräuskoisiin kohdistuvaa agendaa. Eilen STT:n uutisissa vihreiden, vassareiden ym. nuorisojärjestöjä kutsuttiin jopa kansalaisjärjestöiksi! Missä on politiikka?

Vielä oleellisempaa on ymmärtää, että juuri tämä vääristely on omiaan lisäämään negatiivista ilmapiiriä. Paitsi että ”järkevä keskustelu maahanmuutosta” valuu haaveena sitä kauemmaksi, mitä enemmän sitä hoetaan, vaikuttaa piiloagendojen olemassa olo asiaan paljon konkreettisemminkin. Vääristelyyn kyllästyminen tuskin vaikuttaa keskiluokan elämään muuta kuin aamukahvia kitkeröittävästi, mutta useat alemmat sosiaaliluokat voivat liikuttua konkreettisesti. Juuri se yksinkertainen seikka, että koko mediajulkisuus laulaa yhtä laulua, katkeroittaa ja vihastuttaa niitä ihmisiä, joiden kokemus asiasta on täysin toisenlainen.

Olen kesän aikana liikkunut maakunnissa ja pohjoisessa ja kuullut aivan tavallisilta ihmisiltä sitä merkittävää huolta ja kiukkua, jonka holtiton maahanmuutto synnyttää. Mukana on usein roppakaupalla ns. lapinlisää (ja etelässä kriminalisoitua rasismia), mutta toisaalta, mitä ihmettä sitten? Jos ihminen vastaanottaa täysin kokemukselleen vastakkaista sanomaa päivästä toiseen ja hänen omat näkemyksensä leimataan vääriksi, jopa pahuudellisiksi, on päivänselvää, että hänen panoksensa lisääntyvät. Mammat ja papat ovat totaalisen kyllästyneitä siihen ja siihen monikulttuurisuuden ihanuuteen, jota he arkipäivässään kohtaavat. Heitäkö siitä todellakin pitää syyttää? Heidän tietämättömyyttään (globaalista ja monikulttuurisesta maailmasta) ja epäluuloisuuttaan (täysin erilaisista tavoista, käytännöistä ja säännöistä)? Kun tähän inhimilliseen toimintaan liittää vielä taloudellisen maailman vaikutukset ja sen, miten ihmiset omassa elämässään näkevät hyvinvointiyhteiskunnan alasajon, on päivänselvää, että responssi ei ole oikeamielisen eliitin mieleen.

Ja tästä kuviosta ei tarvitse mennä kuin muutama askel sivummalle, niin päästään siihen, mistä ääritoiminta osin syntyy. Suomi on pullollaan paikkakuntia, joissa eivät ”rasistit” aiemmin patsastelleet – ennen kuin jotakin tapahtui. Yhtäkkiä heille tulikin tarvetta ja ehkä suoranaista kysyntää. Muutama päivä sitten tällainen tapaus näyttäytyi silmieni edessä kaikessa konkreettisuudessaan: ensin vastaan kävelivät kunnan ensimmäiset pakolaiset (ajattelin: jaaha, kunnan ensimmäiset pakolaiset) ja vain minuutti myöhemmin vastaan loikki pelottava ilmestys tatuointeineen, leijonineen ja lippumerkkeineen (ajattelin: voi helvetti, kunnan ensimmäinen rasisti). Tietääkseni rasisti ei onneksi ollut pakolaisten perässä konkreettisesti, mutta tapauksen symbolisuus ansaitsee tulla kirjatuksi.

Ja ei, en kannata rasismia tai ääriliikkeitä missään tapauksessa. Mutta kun kyse ei ole siitä.

Suomi on solmussa, ja yksi solmu on eittämättä ristiriita maahanmuuton kokemuksen sekä todellisuuden ja sen median, asiantuntijoiden ja aktivistien välittämän julkikuvan välillä. Ihminen ei ”mahdu” tuohon ylhäältä annettuun malliin, vaan alkaa kurkotella selityksiä muualta. Ja aina nuo selitykset eivät ole sen enempää totta kuin ne, joita niillä vastustetaan. Ylilyöntejä tulee suuntaan ja toiseen. Sen vuoksi järkevää keskustelua maahanmuutosta ihan todellakin oikeasti tulisi käydä.

Koska maahanmuutto on epäpolitisoitu, on myös maahanmuuton vastustus epäpolitisoitu. Demokraattisessa vallankäytössä tapahtuneet muutokset ovat vaikuttaneet jonkin verran asian käsittelyyn, mutta juuri tällaisten kesätemppujen (Immonen) myötä media saa kaiken vanhan valtansa takaisin. Kaikessa ylhäisyydessään se raastaa tosiseikat värittämään vain yhtä totuutta – ja median ulkopuolella on iso liuta jo hiukan paikkansa vuoksi pelkäämään joutuneita asiantuntijoita, jotka ottavat annetuista mahdollisuuksista kaiken irti. Viime päivinä olen lukenut useita asiantuntijoiden, jopa professoreiden, haastatteluja ja kommentaareja, joissa tyystin jätetään kertomatta, että asiantuntija itse on vahvasti poliittinen. Esimerkiksi parin päivän takaisessa Lapin kansan jutussa professori Vesa Puuronen saa vapaasti kertoa, että esimerkiksi se ja se perussuomalainen on äärioikeistolainen – mutta missään ei kerrota, että herra itse on perussuomalaisten vastustajapuolueen aktiivi! Tietysti ongelma on ensisijaisesti toimittajan. Jos kovilla asiantuntijapalleilla todella istuu näin pöyhkeitä ja itseriittoisia ihmisiä, on toimittajan tehtävä ottaa heidät siitä kiinni. Mutta kuten tiedämme, toimittajamme eivät ota kiinni poliitikkoja eivätkä tutkijoita, edes silloin kun ristiriita olisi kansakoulupohjaltakin nähtävissä.

Minä kannatan rehellisyyttä, järjen käyttöä ja avoimuutta myös moraalisesti vaikeiden asioiden käsittelyssä. Vaikka kaikki ihmiset eivät osaisi käyttää hyvän eliittistandardin mukaisia termejä (”haaste”, ”mahdollisuus”, ”käytänne”, ”pitkällä aikavälillä”), se ei saa tarkoittaa, että heillä ei olisi asiaan mitään annettavaa. Maahanmuutto ja monikulttuurisuus ovat niin suuria ja monimutkaisia asioita, että niiden runnominen lapsellisiin hyvien ja pahojen karsinoihin on yksinkertaisesti perusteetonta. Erityisen väärin on silti tapa, jolla media haluaa väkisin saada yhtäläisyysmerkin mahtumaan maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen kriittisesti suhtautuvien ja rasistien/natsien/fasistien välille. Asiasta ei voi seurata mitään hyvää.

Yhtäläisyysmerkkiä immosten, Jyväskylän ja arkipäivän rasismin välille on piirretty edelleen voimalla. Eilinen kohu Pohjois-Helsingistä, jossa 10-vuotias musta adoptoitu poika joutui teinityttöjen haukkumaksi ja pahoinpitelemäksi, on mahdutettu sointumaan samaan tunnelmaan. Ensinnäkin koen ihmetystä tästä uudesta ”lasten rasismista”, sillä vuosikausia minua on opastettu siitä, että lapset eivät tuon taivaallista välitä tuollaisista asioista. Tai välittävät, mutta eivät siten kuten aikuiset. Lapsille tärkeää on usein samanlaisuus, ja poikkeavat – oli kyse sitten ihonväristä, vaatetuksesta tai korvien muodosta – joutuvat helposti puolustautumaan. Lasten maailma on usein raaka. Mutta usein se ei ole.

Päiväkodit, koulut, pihat, musiikkivideot, somet, kaikki ovat täynnä erivärisiä lapsia ja nuoria. Pääasiassa heillä taitaa mennä aika hyvin yhdessä. Maahanmuutto ei toki ole ongelmatonta sielläkään, mutta todellisuudessa, jossa puhutaan vain ihonväristä, maailma on muuttunut sokeammaksi.

Enemmän minä aikuisia ihmettelen. Aikuisia, jotka eivät kasvata, ohjaa, neuvo tai rankaise lapsiaan – oli kyse sitten toisten kunnioittamisesta tai mistä ikinä. Uskon, että näiden pahoinpitelyyn syyllistyneiden teinityttöjen elämässä rasismi ei suinkaan ole se ongelma yksi, vaan ainoastaan yksi ilmenemispiirre vanhemmuuden puutteesta ja muista ongelmista. Se, että media on tehnyt tästä rasismikeskustelun, on tietysti hyvin kuvaavaa. Sattuuhan tuolla vastaavia selkkauksia jatkuvasti, mutta uutiskynnys ylittyy tietysti vain silloin, kun uhri on musta ja herjaus ja väkivalta nimenomaan tähän ominaisuuteen kohdistuvaa.

Ne kerrat, kun olen nähnyt jonkun suomalaisen huutelevan jotakin tummille tai maahanmuuttajille, ovat hyvin vähäisiä. Lähes kaikissa kyseessä on ollut päihtynyt keski-iän ylittänyt mies, ei koskaan lapsi tai nuori. Olen asunut koko elämäni suurissa kaupungeissa. En tietenkään silti epäile, etteikö tällaista tapahtuisi. Tapahtuuhan ihmisten välillä paljon muutakin. Kuitenkin se ”rasismi”, jota taas kaikkialla nähdään, on mielestäni enemmän jotakin muuta.

Mo­net yh­teis­kun­taa koos­sa pi­tä­vät voi­mat pe­rus­tu­vat kol­lek­tii­vi­sel­le te­ko­py­hyy­del­le ja omien vä­lit­tö­mien int­res­sien ja mie­li­ha­lu­jen tu­kah­dut­ta­mi­sel­le. Ve­ro­jen kaut­ta siir­räm­me re­surs­se­ja tun­te­mat­to­mil­le ih­mi­sil­le, joi­ta em­me ”oi­keas­ti” vält­tä­mät­tä ha­luai­si aut­taa.

Mui­ta epä­miel­lyt­tä­viä, jo­pa mie­les­täm­me vää­riä asioi­ta teem­me eh­kä, kos­ka odo­tam­me saa­vam­me jo­ta­kin vas­ti­neek­si. Em­me myös­kään eh­kä to­si­asias­sa ”su­vait­se” kai­ken­lai­sia ih­mi­siä, mut­ta tie­däm­me, et­tä on so­pi­vaa ja tar­koi­tuk­sen­mu­kais­ta esit­tää niin.

Huuteleva ”rasismi” on yk­sin­ker­tais­ten so­siaa­lis­ten nor­mien hal­lin­nan puu­tet­ta. Tä­män myön­tä­mi­nen ei ole ra­sis­min vä­hä­pä­töis­tä­mis­tä, vaan edel­ly­tys sen ym­mär­tä­mi­sel­le. Hy­vin kas­va­te­tut, kou­lu­te­tut, em­pa­tia­ky­kyi­set tai muu­ten jär­ke­vät ih­mi­set ei­vät to­den­nä­köi­ses­ti voi­si ku­vi­tel­la­kaan pääs­tä­vän­sä suus­taan mi­tään täl­lä ta­val­la ra­sis­tis­ta, riip­pu­mat­ta sii­tä, mi­tä he to­si­asias­sa ajat­te­le­vat. Eivätkä anna lastensakaan päästää.