talous

Jos ette puhu rahasta, ette puhu mistään

/ Riikka / 1 kommentti
14.1.2022 Helsinki, Tuumaustunti, kuvassa Riikka Purra. kuva Matti Matikainen

Torstai-illan Ylen suuressa vaalikeskustelussa päästiin viimein puhumaan edes vähän taloudesta eli sotepalveluiden rahoittamisesta. Tentin juontaja Annika Damström aloitti vahvasti ja vaati alussa puheenjohtajia kertomaan rahoituksesta – mistä otetaan rahat.

Kuten moni on pannut somessa merkille, tähän ei kyennyt kuin perussuomalaiset. Kaikki muut tehostivat, panostivat, satsasivat ja lisäsivät. Mikäli nämä toimenpiteet olisivat mahdollisia ja niillä jotakin oikeasti säästyisi, me emme olisi tällaisessa kurjimuksessa jakamassa niukkuutta.

Perussuomalaiset esitti yksiselitteisesti, että sote tarvitsee rahaa, ja että tuota rahaa voidaan ilman velanottoa kehysten sisällä saada ainoastaan leikkaamalla toissijaisesta. Perussuomalaisten tärkeysjärjestys eli suomalainen ensin on tässä ohjaava periaate. Kasvun tukeminen ja työllisyyden nostaminen ovat ehdottoman tärkeitä, mutta ilman menojen välillä tapahtuvaa muutosta sote tulee entisestään vain heikkenemään. On välttämätöntä leikata jostakin. Se, mistä me leikkaisimme, on selvää. Olen viime viikkojen aikana hyvin harvoin päässyt puhumaan maahanmuutosta, kehitysavusta tai liian ”kunnianhimoisista” ilmastotoimista. Ne kuulemma eivät kuulu aluevaaleihin. Mitä ihmettä! On välttämätöntä puhua allokaatiosta – siitä, mihin rahaa pannaan – jos puhumme sotesta.

Eilisessä tentissä nostin esille kehitysavun, johon menee lähes 1,3 miljardia joka vuosi. Alijäämästä, siis velaksi. Yhdellä miljardilla taas olisi mahdollista saada 20 000 soteammattilaista vuodeksi!

Toissapäivän tentissä sain lyhyesti mainittua ilmastopolitiikasta tehtävistä säästöistä, joita käsittelin tuumaustunnilla tarkemmin viikko sitten. Mikäli valtavasti kasvaneita päästökauppatuloja kanavoitaisiin suomalaiseen soteen, esimerkiksi italialaisten energiaköyhyyden ratkaisun sijaan, saisimme soten ja pelastustoimen rahoitusvajeeseen helpotusta.

Maahanmuuton valtaviin kustannuksiin en edes ole päässyt. Taloudellisesti haitallista maahanmuuttoa (kehitysmaista) merkittävästi rajoittamalla säästäisimme valtavasti veronmaksajan euroja. Ulkomaalaistaustaiset ovat yliedustettuja soten palveluiden ja tulonsiirtojen saajina.

Valitettavasti tentin kuluessa toimittajan ote tästä soten tärkeimmästä kysymyksestä eli rahasta kirposi. Pian puheenjohtajat olivat jokailtaisessa moodissaan, jossa he vain luettelevat erilaisia kohteita ja vaadittavia parannuksia, jotka kaikki maksavat. Toimittaja ei enää vaatinut kertomaan, mistä rahat otetaan.

Esimerkiksi pääministeri Sanna Marin, muutamien muiden ohella, on korostanut ilta toisensa jälkeen omalääkärijärjestelmää. Kyllä, se olisi monelta kantilta katsoen hyvä uudistus. Mutta kyseessä on malli, ja malli itsessään ei hoida eikä paranna. Suomessa nimenomaan on ollut käytössä omalääkärijärjestelmä, juuri tuolla nimellä, mutta siltä vedettiin enemmän tai vähemmän pohja pois liiallisella säästämisellä ja tehostamisella. Mikäli omalääkärillä on valtava määrä potilaita, ei kyseessä ole enää hyvä malli. Omalääkärimalli ei siis ratkaisisi yhtään mitään – vaan soteen eli vaikkapa tähän malliin osoitettava rahoitus.

Sama koskee ennaltaehkäisyä. Totta kai varsinkin jokainen kuntapoliitikko tietää, että monissa ongelmissa ennaltaehkäisy tulee lopulta edullisemmaksi. Mutta kun juuri siitä on leikattu, on tehostettu ja säästetty, vaikeutettu ennaltaehkäisyä. Suunta on kaikilla sektoreilla päinvastoin kohti kalliimpia palveluita, erikoissairaanhoitoa, sitä, että ihmisistä ei saada koppia riittävän ajoissa. Miten ihmeessä ennaltaehkäisyyn tämän uudistuksen myötä olisi enemmän rahaa? Ei hallintouudistus tee tätä temppua.

Miljardiluokan satsauksia vaaditaan myös mielenterveyspalveluihin, lastensuojeluun, vanhustenhoitoon, hoitoon pääsyyn ja perusterveydenhuollon saatavuuteen. Mistä rahat?

Alueilla voidaan tehdä parannuksia ja korjaamisia, mutta nämä ovat aivan mitättömiä, jos samaan aikaan ei lisätä resursseja. Puheenjohtajien vaatimuksille ei siis ole taloudellista selkänojaa. Lupaukset ovat tyhjiä.

Uudistus ei itsessään korjaa mitään – varsinkaan kun edes sen käynnistys- ja muutoskustannuksiin ei ole varattu riittävästi rahaa. Se, voidaanko alueilla tehdä hyviä muutoksia esimerkiksi hoitoprosesseihin ja käytäntöihin, ei riipu hallintouudistuksesta, vaan siitä, että tekemässä olisi oikeita ihmisiä, siis hyviä johtajia, innokkaita uudistajia – niitä, joiden suurin motivaattori ei ole oman byrokratian kasvattaminen vaan tehokkaat palvelut ja veronmaksajan etu. Julkishallintoa ja terveydenhuoltoa voidaan tehostaa. Ongelma on siinä, että tämä uudistus ei anna siihen itsessään mitään välineitä. Kaikki jää taas alueilla toimivien varaan, poliittisten luottamushenkilöiden, virkakunnan, lääkärien.

Edellä kuvaamani ongelma koskee yhtä lailla vasemmistoa ja oikeistoa. Vaalien ylivoimainen ennakkosuosikki kokoomus on näistä asioista ihan yhtä hiljaa kuin punavihreät. Jopa enemmän hiljaa.

Nimittäin kaikki tietävät, että vasemmalla halutaan nostaa veroja. Eilisessä paneelissakin nämä puolueet sen auliisti myönsivät. Suomalaisen työssäkäyvän punaista huutava kokonaisveroaste pitäisi näiden puolueiden mielestä olla vielä korkeampi. Rahaa julkiseen talouteen, valtio päättämään, pois ihmisen oma vastuu. Sossuvaltiossa on ihmisen hyvä olla, ne ajattelevat.

Mutta kokoomus – mitä se aikoo, jotta sen esittämät veronalennukset JA palveluiden parannukset saadaan kuitattua? Tästä ei ole kuultu mitään. Puheenjohtaja Orpo esittää aivan samanlaisia parannuksia soteen kuin muutkin, terapiatakuusta pelastustoimen resursseihin. Mutta kokoomus ei kerro mitään siitä, mistä rahat otetaan. Perussuomalaisten esitykset eivät kokoomukselle kelpaa. Tämä on tullut monta kertaa selväksi, sillä niin maailmanparantamiseen kuin ilmastokurjistamiseenkin on vain rahaa kokoomuksen mielestä löydyttävä. Kuitenkaan sen esittämät työllisyystoimet (etuusleikkaukset, halpamaahanmuutto ym.), kannustaminen tai pelkkä kasvu eivät riitä – tai eivät lopulta edes vaikuttaisi oikeaan suuntaan. Ei niistä tule sellaisia summia, että niillä voitaisiin kattaa veronalennukset ja palveluiden parantamiset. Varsinkin kun kasvumme tulee taas pian olemaan äärimmäisen nihkeää.

Koko aluevaalien ja tämän uudistuksen suurin ongelma kilpistyy edellä kuvattuun rahasta puhumisen sivuuttamiseen. On demokratian irvikuva, että äänestäjiä jälleen kerran niin kovasti höynäytetään.

Miten voi olla taas niin, että populistipuolueeksi haukuttu on ainoa, joka puhuu tästä oleellisesta asiasta ja tarjoaa ratkaisuja?  

Älä alistu vaan aktivoidu – aluevaalit 2022

/ Riikka / Jätä kommentti

Suomen ensimmäiset hyvinvointialuevaalit ovat aivan kohta. Kuten kaikki muistamme, oikeasti kyse on maakunnista ja niiden uudenlaisesta hallinnosta, mutta koska sana ”maakunta” alkoi saada osakseen liian negatiivista kaikua, se piti vaihtaa. Valitettavasti saman taudin on saanut koko sote. Vaikka asiat ovat tärkeitä, suuriksi yhteiskunnallisiksi teemoiksi niistä ei tunnu olevan.

5.12.2021 Hämeenlinna, Riikka Purra. kuva Matti Matikainen

Kun sotesta keskustelee kansalaisten kanssa, heitä hallintomallin sijaan kiinnostavat omat lähipalvelut, mikä on tietenkin erittäin ymmärrettävää. Maakunnissa kiertäessä ihmisten mietteissä ovat olleet erityisesti se, mikä kyseistä kuntaa tai aluetta uudistuksessa uhkaa. Monet kertovat vaikeuksista lääkärille pääsyssä. Tai valtavan pitkistä taksimatkoista.

Vaaleja ja tätä historiallisen suurta maakuntauudistusta valmistellaan kuin verhon takana. Media on jo kertonut, että vaalit eivät kiinnosta äänestäjiä eikä uudistuksen tarkoituksista olla myöskään tietoisia.

Vaalien teknisyys ja epäpoliittisuus tietenkin aiheuttavat juuri sen, että asia nähdään tylsänä, vaikeaselkoisena, epäkiinnostavana ja valitettavasti myös turhana.

Eikä sitä ainakaan poliitikkojen sotejargon auta. Mitoitus, integraatio ja takuu eivät hoida ketään. Jos kaikki puolueet lupaavat puolustaa lähipalveluita ja ovat yhtä huolissaan vanhuspalveluista, mistä vaaleissa äänestetään? Jos ja kun alueet ovat suoran valtionrahoituksen alla, mistä siellä siis päätetään? Ainakaan kannustimia säästää tai pidäkkeitä kuluttaa ei ole lainkaan.

Joillakin alueilla kuulemma hallintosääntöön on suunniteltu kirjausta siitä, että viranhaltijapäätöksellä voisi muuttaa (eli supistaa) palveluverkkoa. Samaan aikaan on neuvoteltu runsaskätisistä puolueryhmien aluevaltuustorahoista, yhtä hissukseen tietenkin.

Suomessa terveydenhoito on jakautunut kuin kahdelle kastille, palvelut ovat osassa maata käytännössä romahtaneet, vanhusten- ja vammaistenhoidossa on järkyttäviä epäkohtia, nuoret eivät pääse mielenterveyspalveluihin, keskituloisia ohjataan suoraan yksityiselle, resursseja menee jatkuvasti enemmän ongelmallisen maahanmuuton palveluihin. Ja verotus on tapissa. Mikä mättää?

Näistä asioistahan meidän pitäisi puhua. Ja ne ovat valtakunnan tason asioita.

Sillä, mitä puolue ajaa valtakunnan tasolla, millaista talouspolitiikkaa, millaista tärkeysjärjestystä, millaisia arvovalintoja – sillä on selvä yhteytensä siihen, mitä kyseinen puolue oikeasti voi luvata alue- ja paikallistasolla. Tämä ei tietenkään kaikkia pidättele, vaan maakuntien vaalikentillä jotkut ovat taas luvanneet kuuta taivaalta, vaikka juuri on valitettu rahan puutetta eduskunnalle.

Mikäli aluevaalien äänestysaktiivisuus jää uhatun alhaiseksi, aluevaltuustojen demokratia ei ole kriisissä vaan käytännössä sammunut. Hyvinvointialueiden käynnistymiseen liittyy paljon epävarmuuksia ja on hyvin mahdollista, että kaikkea ei saada ajoissa valmiiksi.

Suomalaiselle demokratialle ja kansalaisten aktivoimiselle voisimme antaa piristysruiskeen yhdistämällä tulevaisuudessa sekä paikallis- että aluevaalit eduskuntavaaleihin. Näin puolueiden lupauksia ja tavoitteita olisi helpompi arvioida ja niiden realistisuutta punnita.

Tulisi lisäksi politiikka politiikkaan. Sillä siitähän on oikeasti kyse.

(Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Maaseudun Tulevaisuudessa 3.1.)

Venäjänpelkoinen Suomi ja taas yksi kertaluonteinen EU-temppu

/ Riikka / 2 kommenttia
19.12.2021 Kokkola, Riikka Purra. kuva Matti Matikainen

EU:n elpymispakettia nimitettiin poikkeuksellisen ja vakavan koronavirusepidemian ainutkertaiseksi ja toistumattomaksi korjauskeinoksi. Tarvittiin yhteisvelkaa, tulonsiirtoja, lahjoituksia ja uusia veroja – sekä paljon vihreän siirtymän välttämättömyyttä korostavaa kaunopuhetta.

Korona ei ollut paketin ainoa perustelu. EU:lla on jo kauan ollut voimakas taipumus edetä velka- ja tulonsiirtounionin suuntaan, vaikka se edelleen virallisesti ei ole Suomen kannan mukaista. Suomen EU-politiikassa suu puhuukin koko ajan aivan muuta kuin mitä kädet ja jalat tekevät. Suomen surkea EU-linja nojaa hokemiin, joissa ei ole luuta eikä lihasta.

Voimassa olevan EU-selonteon mukaisesti ”Suomen vahvuutena on aloitteellinen, johdonmukainen ja eurooppalaiseen yhteistyöhön myönteisesti suhtautuva linja”. Tämä ei tarkoita mitään.

Suomen hallitus ei kyennyt määrittelemään edes yhteistä kantaa metsätaksonomiaan, puhumattakaan siitä, että se olisi jotenkin aloitteellisesti edistänyt metsäisen maamme kansallisia intressejä. Suomi ei ole edes yrittänyt sanoa ei.

Suomi on johdonmukainen tasan siinä, että se hyväksyy mukisematta kaiken, mitä Brysselistä tarjoillaan ja kutsuu sitä yhteistyökykyisyydeksi.

Miksi me annamme tällä tavalla kävellä ylitsemme? Jos me Venäjää pelkäämme, ei tämä ole ratkaisu. Eihän EU kykene pystypäin edes torjumaan idästä tulevaa hybridivaikuttamista. Kätensä likaa maa, jota Bryssel pitää oikeusvaltiorikkojana.

Kun me vastustimme kertaluonteiseksi ja tarkkarajaiseksi väitettyä elpymispakettia ja puolustimme suomalaisen veronmaksajan rahoja ja maamme suvereniteettia, meidän kerrottiin olevan impivaaralaisia ja pelaavan Putinin pussiin. Maalasimme kuulemma tarpeettomia uhkakuvia mekanismien muuttumisesta pysyviksi.

Elpymispaketti oli päänavaus uusille tukipaketeille. Elpymisrahastossa on kyse pitkän aikavälin työkalusta eikä koronakriisin korjausliikkeestä. EU-komissio ja Euroopan keskuspankki ovat jo pitkään, ainakin eurokriisistä lähtien, yrittäneet saada aikaiseksi yhteistä budjettia ja ”eurobondeja”.

Covid-hätätilasta tuli oiva mahdollisuus toteuttaa sitä politiikkaa, jota EU:ssa muutama suuri jäsenmaa kädet syyhyten on vuosikaudet halunnut toteuttaa. Samaan suuntaan on askeltanut myös Suomi, joka halusi kaikkiin ytimiin, pöytiin, mukavien uusien tehtävien pariin, ja jota nykyinenkin hallitus ja osa oppositiosta haluaa kannattaa. Muutokseen ei tarvita perussopimusten avaamista – jota Suomi siis virallisesti vastustaa – sillä kaikki tapahtuu niiden ulkopuolella.

EU ei noudata omia sääntöjään ja periaatteitaan, mutta lukee tilanteen tullen aina joustavasti strategiakirjaa siitä, mistä voitaisiin löytää enemmän unionia, vähemmän kansallisvaltiota.

Iso temppu tehdään ilmastopolitiikan varjolla. Ylikansallista sääntelyä, tukipaketteja, maksettavaa pohjoisen kansoille, yhteisvelkaa ja tulonsiirtoja on tulossa nimenomaan ilmaston ja vihreän siirtymän kääreisiin peitettynä. EU:n liittovaltiokehitys ottaa ilmastopaketin myötä muutenkin aimoharppauksia. Energiakriisi, nousevat sähkö- ja kaasulaskut ja esimerkiksi eteläeurooppalaisten heikompi motivaatio vähentää omia päästöjään ovat käteviä perusteluita. Ja onhan Suomella paljon enemmän metsää kuin muilla.

Tai sitten solidaarisuus, tuo EU-politiikan sveitsiläinen veitsi, joka käy perusteluksi kaikkeen, turvapaikanhakijoista tukipaketteihin. Kuka nyt haluaisi olla epäsolidaarinen, kysyvät tähtilippujen alla poskisuudelleet. Korkeintaan tympeät persut, jotka muistuttavat, että tässäkin tapauksessa ”solidaarisuus” tarkoittaa suomalaisille kansallisen liikkumatilan kapenemista, kiristyvää verotusta, entistä heikompaa julkista taloutta ja epävakaampaa tulevaisuutta.

EU:n ja euron puolustajat väittävät, että sisämarkkinat ja euro ovat itsessään julkishyödykkeitä, ja niistä täytyy olla valmis maksamaan. Näin saattaa olla, sillä EU:sta on ollut meille myös kiistatonta hyötyä.

Mutta tarkoittaako tämä, että meidän pitää hyväksyä myös kaikki epämieluisa, jotta saamme pitää kiinni hyödyistä. Kuinka paljon meidän täytyy olla valmiit maksamaan muiden maiden velkoja, huonoa ja holtitonta ja populistista taloudenpitoa, veronkiertoa ja yleistä lyhytjänteistä hedonismia? Miksi metsäpolitiikkammekin valuu unionin kouriin? Miksi meidän pitää ensin kurjistua omasta ilmastopolitiikastamme ja sitten vielä maksaa muidenkin laskuja?

Suomalaiset sanoivat EU:lle vuonna 1995 kyllä. Nähdäkseni me emme kuitenkaan ole sitoutuneita sanomaan kyllä kaikelle, mitä unionista esitetään. Tai mikäli olemme, se pitäisi kertoa myös äänestäville kansalaisille.

Euroopan unioni ei valitettavasti ole enää se ”upea länsi”, johon Suomi halusi kurkottaa.

(Näkökulma on julkaistu alfauutisten verkossa 29.12.)

Afganistanista

/ Riikka / 12 kommenttia

Muutama ajatus Afganistanista

Afganistanin ongelmat ovat hyvin syviä ja syvällisiä. Taliban ei ole niistä ainoa, joskin tällä hetkellä akuutein ja vakavin. Näitä ongelmia sekä Yhdysvaltain liittouma että kansainvälinen yhteisö, Suomi mukaan lukien, ovat vuosia ja vuosikymmeniä yrittäneet korjata.

Yhtäältä maan ongelmia on aiheutettu niin suurvaltakamppailun kuin muunkinlaisten intressien edistämisen kautta. Toisaalta valtio ja kulttuuri vaikuttavat olevan kykenemättömiä yksin tai voimakkaastikaan autettuna kehittymään sellaiseksi, että ihmisillä, varsinkaan naisilla ja lapsilla, olisi maassa hyvä ja turvallista olla. Tämä on tosiasia, mutta ei Suomen tai muiden länsimaiden korjattavissa.

Meillä on edessämme jälleen yksi sotilaallisen ja humanitaarisen intervention epäonnistuminen, jonka jälkipyykkiä pestään vielä kauan, niin Yhdysvaltain sisäpolitiikassa kuin muuallakin. Vanhan hallinnon ja järjestyksen kaatuminen muutamassa päivässä aiheuttaa vakavaa pohdintaa sen suhteen, mihin energiaa ja resursseja kannattaa käyttää.

Suomen kannalta merkittävin uhka tässä akuutissa tilanteessa on se, että Afganistanista saattaa ja todennäköisesti lähtee merkittävät turvapaikanhakijavirrat kohti Eurooppaa. Mukaan virtoihin liittyy turvapaikanhakijoita ja siirtolaisia muualta maailmasta, pakenivatpa nämä konflikteja, henkilökohtaista vainoa tai huonoa elintasoa. Vuoden 2015 tapahtumat ovat lähellä toistua. Eurooppa, EU, saati Suomi, ei kestä sitä.

Suomi on pannut Afganistaniin kahden vuosikymmenen aikana kriisinhallinnan, humanitaarisen ja kehitysavun kautta noin 850 miljoonaa euroa. Joissakin arvioissa puhutaan yli miljardista eurosta. Suomeen on saapunut myös merkittävä määrä turvapaikanhakijoita Afganistanista, ja nämä ovat pääsääntöisesti jääneet maahan. Kustannukset ja muut seuraukset ovat erittäin merkittävät. Vaikka alueella on varmasti jotakin hyvääkin saatu aikaiseksi, ovat tulokset laihoja – ja juuri nyt nekin ovat mitä ilmeisimmin tuhottu.

Nykyisin Suomi maksaa Afganistanille kehitysapua noin 28 miljoonaa euroa vuodessa eli enemmän kuin millekään muulle maalle.

Kansainvälisen yhteisön ja yksittäisten maiden kaiken humanitaarisen energian ja resurssien pitäisi nyt keskittyä sen varmistamiseen, että maasta ei lähde laajamittaisia turvapaikanhakijavirtoja Eurooppaan. Iran ja Pakistan ja muut lähialueen maat voivat vastaanottaa turvaa tarvitsevia ihmisiä, mikäli Afganistanin sisällä ei turvallisia alueita enää ole. Akuutin suojelun tarjoaminen sekä maantieteellisesti että kulttuurisesti läheltä on paras vaihtoehto. Eri maiden, kuten Venäjän ja Kiinan, intressit ongelmavyyhdin suhteen on syytä realistisesti ottaa huomioon.

Humanitaarinen maahanmuutto ei ole ratkaisu, ei nyt eikä yleisesti. Se ei ole ratkaisu yksittäisiin konflikteihin, jotka seuraavat toinen toisiaan eivätkä koskaan lopu, eikä se ole ratkaisu globaaleihin elintasoeroihin. Kansainvälinen suojelu tai sitä koskevat sopimukset eivät velvoita tarjoamaan suojaa tietystä maasta eikä suojan antamisen kuulu tarkoittaa oikeutta jäädä maahan ja saada kansalaisuutta. Turvapaikanhakemisen, kansainvälisen suojelun ja kansalaisuuden saamisen välinen yhteys on purettava.

Mikäli ja kun Suomi haluaa auttaa afganistanilaisia ja maailman hätää kärsiviä, lähialueilla ja paikan päällä tapahtuva kriisiauttaminen on aina moninkertaisesti humanitaarista maahanmuuttoa tehokkaampaa, koska pienemmillä summilla saadaan autettua suurempaa määrää ihmisiä. On kaikin tavoin myös eettisesti kestävämpää turvata suuremmalle määrälle ihmisiä elämän perusedellytykset kriisialueiden lähellä kuin pienemmälle joukolle hyvinvointiyhteiskunnan palvelut.

Yhtä totta on, että Suomi on jo ”syytänyt sinne aivan jäätäviä summia”, kuten tutkija Ilona Kuusi on todennut, saamatta aikaiseksi mitään kovin merkittävää. Olisiko aika keskustella tästäkin asiasta?


Puolueesta, arvoista, taloudesta

/ Riikka / Jätä kommentti

Kysymykset ovat perussuomalaisten nuorisojärjestön puheenjohtajaehdokkaille esittämiä. Kaikki vastaukseni täällä.

1. Mikä motivoi sinua hakemaan puolueen puheenjohtajaksi?

Olen toiminut kaksi vuotta puolueen 1. varapuheenjohtajana, ja onnistunut mielestäni tehtävässä hyvin. Puheenjohtaja Halla-ahon ilmoitettua luopumisestaan ja lukuisten pyyntöjen seurauksena päätin lähteä mukaan puheenjohtajakisaan. Olen politiikassa siksi, että haluan muuttaa asioita – eikä tästä periaatteesta ole syytä antaa periksi tähänkään profiilitehtävään haettaessa. Perussuomalaiset on vaihtoehto kaikille muille puolueille.

Omaa olemassaoloani politiikassa ja perussuomalaisissa ei määrittele se, että hirveällä draivilla tavoittelisin itselleni koko ajan korkeampia tehtäviä, vaan se, että voisin tehdä asioita hyväksi tälle maalle ja perussuomalaisia kansallismielisiä tavoitteita kannattaville. Politiikka on monenlaisia asioita, enkä itse kaihda myöskään johtamista – mutta itseni tyrkyttäjäksi minusta ei ole. Olen kunnianhimoinen ja ehkä myös kilpailullinen, mutta pelkkä pyrkiminen ei ole koskaan kiinnostanut. Kun lopulta vuosien vetkuttelun jälkeen lähdin politiikkaan, päätin olla tosissani ja tehdä parhaani.

Perussuomalaiset ei ole yhtä kuin puheenjohtajansa. Perussuomalaiset on suuri ja edelleen kasvava kansanliike, jonka luottamuksesta me puoluejohdossa ja kansanedustajina toimimme. Mikäli jäsenistö niin suo, olen valmis puolueen puheenjohtajaksi johtamaan tätä liikettä parhaan kykyni, osaamiseni ja sitoutumiseni mukaan.


2. Mitä arvoja perussuomalaisuus mielestäsi edustaa?

Perussuomalaiset on kansallismielinen ja isänmaallinen puolue. Ymmärrämme, että meillä on vain yksi Suomi ja tuo Suomi on juuri meille suomalaisille paras ja ensiarvoinen paikka. Ymmärrämme myös, että tuo hyvä ei ole tullut automaattisesti – siitä on jouduttu taistelemaan, vuodattamaan verta, on tehty paljon töitä, kaaduttu ja noustu. Tätä meidän esi-isiemme ja -äitiemme saavuttamaa meidän pitää suojella – itsemme, lapsiemme, lastemme lapsien, Suomen hyväksi.

Perussuomalainen kansallismielisyys nojaa moniin perinteisiin eettisiin ja kristillisiin arvoihin, joita voidaan löytää länsimaisen sivilisaation takaa laajemminkin. Nämä eivät tarkoita sitä, mitä vastustajamme usein väittävät – silmät kiinni sulkevaa kapeakatseisuutta, tympeää impivaaraa, alati muuttuvan maailman itsepäistä vastustamista. Perussuomalaiset toimii nykypäivässä, mutta kieltäytyy hyväksymästä sitä, että kaikki hyvä, perinteinen, meitä suojannut ja turvaa tuonut – olipa kyseessä sitten mikä tahansa vanha instituutio – pitäisi kyseenalaistaa ja korvata jollakin muulla. Suomalaisessa kulttuurissa on tietysti ongelmansa, mutta kun katsomme laajalle, ymmärrämme sen olevan ainakin meille paras mahdollinen. Jos ei miellytä, täältä voi tietenkin aina lähteä.

Käytännöllisemmällä tasolla perussuomalaisuus edustaa ajatusta siitä, että valtion tehtävä on suojata kansalaisiaan ja huolehtia heidän perustavanlaatuisesta hyvinvoinnistaan. Valtion tai sen alayksiköiden ei tule holhota eikä rajoittaa ihmisiä liiaksi. Ihmisellä tulee olla vastuu omasta elämästään eikä sitä voi sälyttää minnekään muualle. Heikoimmista ja niistä, jotka eivät itse voi kantaa itsestään vastuuta, tulee huolehtia, mutta on myös realistisesti ymmärrettävä, että kaikkea maailmaa ei voida pelastaa. Suomen valtion tehtävä on huolehtia suomalaisista, suomalaisten päätöksentekijöiden tehtävänä on ajaa suomalaisten asiaa. Vain kovalla työntekemisellä on mahdollisuus saavuttaa jaettavaa hyvinvointia.

Kansallismieliseen ajatteluun kuuluu olennaisesti arvo itsemääräämisoikeudesta. Suomen demokraattinen järjestelmä toimii, kun suomalaiset saavat päättää omista asioistaan. Me emme halua olla muiden määräiltävänä. Itsenäinen Suomi on meille korkea arvo. Eikä se ole vain retoriikkaa, kuten useille muille puolueille. Me tarkoitamme sitä.

Kansallismielinen ihminen huolehtii myös ympäristöstään ja suomalaisesta luonnosta, puhtaasta ilmasta, vedestä ja maasta. Hän arvostaa elinympäristöään ja muiden ihmisten elinympäristöä.

3. Mitä mieltä olette puolueen kehityksestä?

Olen ollut neljän ja puolen vuoden ajan kehittämässä puoluetta, viimeiset kaksi vuotta puheenjohtajistossa, sitä ennen sen lähellä toimien. En hakisi puheenjohtajaksi, jos en pitäisi kehitystämme hyvänä.

Emme ole likimainkaan valmis puolue emmekä sellaiseksi koskaan tule. Sekä organisaatiota että sisältöä tulee kehittää. (Tarkemmin, ks. seuraava vastaus.)


4. Miten kehittäisitte perussuomalaisia?

Olen pyrkinyt lisäämään perussuomalaisen politiikan asiakeskeisyyttä mutta aina niin, että emme muutu teknisiä seikkoja, abstraktia puuta heinää tai politiikan yleisjargonia suoltavaksi laimeaksi puolueeksi. Perussuomalaisuuden ydin ja sanoma on selvästi muista puolueista erottuva, ei vain asiakysymysten vaan myös maailmankuvan osalta. Tämä on pohja, jonka päällä seisomme. Se pohja ei saa muuttua sen mukaan, onko paikkamme gallupissa ylhäällä vai alhaalla, eduskunnassa oppositiossa vai hallituksessa.

Puolueen jäsenistössä, aktiivisissa toimijoissa ja erityisesti kannattajissa on oikeistolaisia, vasemmistolaisia, keskustalaisia, konservatiiveja, liberaaleja, kaupunkilaisia, maalaisia, asiantuntijoita, duunareita, erilaisia sosiaaliluokkia ja näkökulmia. Vaikka tämä joskus aiheuttaa haasteita, näen sen ehdottomasti suurena voimavarana. Moninaisuutta ei ole syytä rajoittaa, sillä me teemme uudenlaista politiikkaa. On kuitenkin hyvä ymmärtää, että oppositiossa tällaiset asiat ovat helpompia. Myös puolueen johtaminen on hallituksessa huomattavasti vaikeampaa. Ongelmia ei pidä manata, mutta tosiasiat on tunnustettava.

Asiakeskeisyyden lisäämisen ja politiikan määrittelyn lisäksi olen pitänyt tärkeänä, että perussuomalaiset parantaa imagoaan. Vaikka me tiedämme, kuinka ihania ja mukavia olemme, kaikki muut eivät tiedä. Minustakin on typerää, että niin moni ihminen äänestää mielikuvaa eikä asiaa, mutta koska niin nyt vain on, on asiaan ollut pakko keskittyä. Tämä on erityisen tärkeää naisäänestäjien kohdalla.

Jokainen meistä edustaa perussuomalaisia, olipa paikka sitten kunnanvaltuusto, lehden mielipidepalsta, lähikauppa, eduskunta tai A-studio. Vastustajiemme epäystävälliseen tapaan rakentaa omaa kuvaansa perussuomalaisista emme usein voi vaikuttaa, mutta omaan toimintaamme voimme. Kiukuttelemmeko ja arvostelemme toisiamme ja tappelemme keskenämme vaiko teemme jotakin hyödyllistä, otamme asioista ja vaikutusmahdollisuuksista selvää ja tuemme toisiamme? Ja erityisesti – teemme johdonmukaista asiapolitiikkaa kaikkialla Suomessa.

Imagon parantaminen ei tarkoita sitä, että meidän pitää muuttua korrekteiksi, laimeiksi, tylsiksi tai erityisyyttämme hillitseviksi. Olemme heterogeeninen ryhmä, ja teemme erottuvaa politiikkaa, jolla on selvä tavoite. Pelkkä öyhöttäminen ja normien rikkominen eivät kuitenkaan ole itsessään hyviä tavoitteita. Pelkkä viestintä ilman kovaa työtä yleisön silmien ulottumattomissa ei johda mihinkään, edes internetaikakaudella, kun kilpailu sydämistä on kovaa ja politiikka yhä henkilövetoisempaa.

Täytyy olla taitoa olla kova, ajatella omilla aivoillaan ja pitää kiinni periaatteistaan, mutta silti toimia politiikkamme kokonaisedun mukaan. Poliittiset vastustajamme kyllä vastustavat politiikkaamme – meidän ei tarvitse erikseen huolehtia siitä, että he vastustavat meitä myös ihmisinä.

Läheskään kaikki politiikassa toimivat eivät ymmärrä, että puolueen etu menee sen yksittäisten toimijoiden edun edelle. Näin se kuitenkin on ja niin sen tulee olla. Terveessä yhteisössä asioista on kuitenkin aina oltava mahdollisuus keskustella eikä meidän ole syytä pelätä erimielisyyttä. Parasta kuitenkin olisi, että suuremmat tappelut hoidetaan puolueen omien seinien sisällä – eikä antaen niistä sytykettä kilpailijoillemme.

Vaikka kuulostaakin kliseeltä, politiikka on joukkuelaji. Yksikään meistä ei olisi täällä mitään ilman perussuomalaiset-puoluetta. Narsistiset, oman kuplansa suosionosoituksista liikevoimansa saavat ja muiden yli kävelevät eivät meillä yleensä kauan juhli.  

Ymmärrän erittäin hyvin, että asioihin vaikuttaminen ei aina tai edes yleensä etene suoraviivaisesti. Kovaäänisin huuto ei useinkaan ole strategisesti järkevintä, vaikka tavoite olisi oikea. Politiikassa pitäisi jaksaa olla kärsivällinen ja katsoa pitkälle tulevaisuuteen. Näin olen itse koko ajan toiminut ja aion toimia jatkossakin.

5. Miten edistäisit nuorten (PS-Nuorison jäsenten) vaikutusmahdollisuuksia puolueessa?

Perussuomalaisissa nuorten asema ja ääni ovat mielestäni hyvin edustettuja. Paitsi että puolueena me vetoamme nuoriin ja nuorisokannatuksemme on varsin korkealla, näkyy heitä paljon puolueen toiminnassa. Nuorisojärjestö on tuottanut näkyviä ja taitavia poliitikkoja, joita etenkin nyt kesäkuun kuntavaaleissa saatiin hyvin läpi maan eri valtuustoihin ja muille luottamuspaikoille. Mielestäni tällainen vaikutusmahdollisuuksien saaminen on kaikkein arvokkainta, kiintiöiden tai keinotekoisten ”nuoren ääni”-positioiden sijaan. Nuorisojärjestö on edustettuna puoluehallituksessa, mikä avaa tien virallisemmalle kanavalle ja ylipäätänsä sille, että nuorisojärjestön asiat tulevat selvästi johdon tietoon.

Nuorisosta tulee väistämättä entisiä nuoria, jotka viimeistään silloin tulevat toimimaan puolueen kaikilla tasoilla. Perussuomalaiset ei ole broilerikasvattamo, mutta ehdottomasti kannatan omien nuorten avittamista eteenpäin ja tämän lähteen huomioimista myös erilaisissa rekryissä. Näin olen myös henkilökohtaisesti tehnyt.

6. Miten lisäisitte nuorten kiinnostusta politiikasta ja äänestämisestä?

Perussuomalainen sanoma vetoaa nuoriin, monestakin syystä. Yksi on varmasti se, että puhumme ymmärrettävästi, oikeista asioista, ilman turhaa politiikan peruslässytystä ja jargonia. Tärkeintä on sanoittaa asioita, joita nuoret (ja kaikki muutkin) tunnistavat, ja kuunnella, mitä heillä on sanottavanaan.  

Parhaiten nuorten kiinnostusta politiikkaan lisäävät politiikasta kiinnostuneet toiset nuoret. Siksi nuorisojärjestön asema ja toiminta ovat ensiarvoisen tärkeitä. Ihan ummikko nuorten elämästä en tosin täti-iästäni huolimatta itsekään ole, koska sellaisia asuu kotonani. Äitiperspektiivi ei tosin ole ehkä se kaikkein osuvin, kun puhutaan politiikasta.

(Vastaukset kysymyksiin 7-9 täällä.)


10. Pitäisikö asevelvollisuus laajentaa koskemaan myös naisiakin?

Tämä on vaikea kysymys. Yhtäältä olen konservatiivinen siinä, että näen maan sotilaallisen puolustamisen erityisesti miesten tehtävänä. Tiedän, että kaikista miehistäkään ei ole siihen, mutta keskimäärin miehen etenkin fyysiset ominaisuudet ylittävät tässä mielessä naisen ominaisuudet. Naisilla on tietenkin tehtävänsä myös maanpuolustuksessa, ja olen ylpeä kaikista armeijan suorittavista naisista. Olen huomannut, että perussuomalaisissa on paljon armeijan käyneitä naisia.

Toisaalta ymmärrän, että pakollinen asevelvollisuus on miehille rasite, jota naisilla ei ole lainkaan. Tämä rikkoo tietenkin tasa-arvoa.

Kantani ei ole ehdoton, mutta nähdäkseni parasta olisi, että molemmille sukupuolille olisi yhteiset velvoittavat kutsunnat. Mikäli nainen ei halua mennä armeijaan, hän voisi suorittaa muunlaisia palveluksia isänmaan hyväksi. En usko, että olisi kenenkään etu, että kaikki naiset velvoitettaisiin harjoittelemaan aseen käyttöä ja vihollisen tappamista. Ehkä olen vanhanaikainen, mutta sittenpä olen.

11. Tulisiko vakaviin rikoksiin syyllistyneet kaksoiskansalaiset karkottaa maasta, vaikka he olisivat syntyneet ja eläneet Suomessa?

Ensinnäkään kansalaisuuksia ei tulisi jaella kuin ilmaisia ämpäreitä, kuten nyt tapahtuu. Suomen kansalaisuus pitää ansaita integroitumalla yhteiskuntaan, ja tämä vie tietenkin pitkään. Kaikki maahanmuuttopoliittiset toimet ovat vaikeampia (tai oikeastaan lähes mahdottomia) sen jälkeen, kun henkilö on saanut kansalaisuuden. Vastaavasti suojeluasema ei koskaan saisi tarkoittaa automaattista maahan jäämistä ja kansalaisuutta. (Maahanmuuttopoliittiset linjani voi lukea esimerkiksi blogistani.)

Johtamani hallintovaliokunta käsitteli vasta kansalaisaloitteen seksuaalirikoksiin syyllistyneiden maahanmuuttajien karkottamisesta. Saimme Halla-ahon ja Peltokankaan kanssa mietinnöstäkin varsin kriittisen (ks. esim. ”Eduskunnan hallintovaliokunta: Törkeitä rikoksia tehneet ulkomaalaiset saatava nopeasti pois maasta”), mutta teimme vielä oman vastalauseen, jossa toimme perussuomalaiset kannat esille. Tällä hetkellä ankarimmat toimet eivät ole juridisesti mahdollisia, mutta toimme esille monia lähestymistapoja, joilla asiaa voisi auttaa. (Tärkein tietenkin olisi se, että tällaista maahanmuuttoa ei lainkaan päästettäisi Suomeen.)

Kansalaisaloitteen käsittely teki selväksi sen, että keinoja rikollisten tehokkaammaksi karkottamiseksi on, mutta toisaalta myös sen, että hallituspuolueet eivät halua niitä keinoja käyttää.

Lisää aiheesta tässä uutisessa.


12. Millä konkreettisilla keinoilla parantaisit Suomen taloutta ja kilpailukykyä?

Työllisyyden parantaminen on ensiarvoisen tärkeää. Tämä ei tarkoita nykyhallituksen toteuttamia veronmaksajan rahalla tehtäviä työllistämistoimia (vaikka nekin voivat sosiaalipoliittisina toimina olla joskus kannatettavia), vaan ennen kaikkea yksityiselle sektorille syntyviä työpaikkoja. Mikään yksittäinen työllisyystoimi, sen paremmin pehmeä kuin kova, ei mene sen edelle, että yritysten on Suomessa välttämätöntä kyetä toimimaan ja kasvamaan. Se, että Suomeen syntyy uutta yrittämistä, yritykset voivat kasvaa, investoida ja palkata työvoimaa, on kaiken perusta. Tämä edellyttää taloudellista kasvua ja järkevää yritys-, vero-, ilmasto-, koulutus- ym. politiikkaa.

Suomessa on työttömiä työnhakijoita ja työvoimahallinnon palveluiden piirissä noin puoli miljoonaa ihmistä. Sen lisäksi työikäisistä ennenaikaisesti eläköityneitä on noin 200 000. Heissä on paljon mielenterveyspotilaita ja nuoria, alle 35-vuotiaita. Tähän joukkoon liu’utaan koko ajan vajaa- tai osatyökykyisten joukosta. Sitkeästi työttömiksi arvioitujen määrä on 162 000 henkilöä. Heidän työllistymistodennäköisyytensä on alle 20 prosenttia ja heikoimmillaan alle 10 prosenttia eli olematon.

Näiden lisäksi työssä – eli työllisten joukossa eli työllisyysastetta nostamassa – on noin 178 000 ihmistä, jotka ovat alityöllistettyjä eli vastentahtoisesti osa-aikatyöllisiä. He haluaisivat tehdä enemmän tunteja, mutta niitä ei ole tarjolla. He todennäköisesti eivät tule toimeen palkallaan vaan tarvitsevat sosiaaliturvaa palkanpuutetta korvaamaan. Sama koskee kokoaikaisia matalapalkkasektoreiden työntekijöitä, etenkin kalliin asumisen alueilla.

Kun katsotaan työmarkkinoille saapuvia eli koulutuksessa olevia nuoria, havaitaan vielä, edellä luettelemieni ryhmien lisäksi, että ammatillisissa oppilaitoksissa on suuri joukko nuoria, joiden työpanokselle ei ole kysyntää ja heidän on vaikea päästä edes työharjoitteluun.

Näistä ryhmistä syntyy valtava reservi. Osan työllisyysmahdollisuudet ovat toki olemattomat, mutta osan eivät. Kaikkien työllistämisen pehmeiden keinojen pitäisi keskittyä näiden ihmisten, etenkin nuorten, työmarkkinoille saamiseen, mutta samaan aikaan on ymmärrettävä työllistämisen kustannukset. Mikäli oikeaa työllistymistä ei synny, kuinka paljon tukitoimet saavat maksaa?

Samalla olisi huolehdittava ennaltaehkäisytoimena myös siitä, että lisää heikon työmarkkina-aseman omaavia henkilöitä ei maahan tulisi eli siis on tehtävä rajoittavaa maahanmuuttopolitiikkaa. Tiukka eli valikoiva maahanmuuttopolitiikka on kaikkien virallisten lukujen valossa merkittävä työllisyystoimi, jolla on siten selvä vaikutuksensa julkisen talouden tilaan.

Työllisyyteen ja sitä myötä talouteen vaikutetaan myös koulutuspolitiikalla. Valtiolla pitäisi olla koulutuksen keskeisimpänä maksumiehenä suurempi ja ohjaavampi rooli koulutuksen suuntaamisessa alojen ja alueiden suhteen, koska valtio vastaa myös koulutustuotoksen seurauksista. Sikäli kun eri alojen työvoimapulat ovat laadullisia eli johtuvat osaajien puutteesta tai osaamisvajeista, heitä on koulutettava lisää. Sikäli kun työvoimapula johtuu huonosta palkasta ja työoloista suhteessa sosiaaliturvaan, on tähän puututtava.

Suomi tarvitsee oman kansallisen työvoiman mahdollisimman kattavaa työllisyyttä, työmarkkinoiden ulkopuolella olevien reservien käyttöönottoa ja erityisesti kasvualojen asiantuntijatason ja yrityksiin syntyvän tuottavan työn lisäystä. Tarvitsemme ammatilliseen koulutukseen arvonnousun ja koulutuspolitiikan tarkoituksen ja motiivin uudelleensuuntaamisen.

Yleistä talouden dynamiikkaa lisätään verotusta alentamalla. Erityisesti palkansaajan verotuksen alentaminen vaikuttaa positiivisesti. Paitsi että se lisää ostovoimaa ja sitä myötä kulutusta, parantaa se myös työn kannustimia etenkin matalammilla palkka-asteilla. Valitettavasti vihervasemmistohallitus toimii täysin toiseen suuntaan.

Työn kannattamattomuus matalilla palkkatasoilla, suhteessa sosiaaliturvaan, etenkin kalliin asumisen alueilla, on päivänselvä ongelma, joka heikentää työllisyyttä ja lisää työvoiman saatavuuteen liittyviä ongelmia (joita sitten halutaan korjata tuomalla maahan ulkomaalaisia). Tästäkin aiheesta löytyy blogistani useita kirjoituksia.

Edelleen edellä mainittujen asioiden lisäksi Suomen kilpailukyvyn parantamisessa nostan esille ilmastopolitiikan vaikutukset. Kuljetuskustannusten nousu vaikeuttaa useiden yritysten toimintamahdollisuuksia. Toinen ongelma on teollisuuden hiilivuoto. Globaali ilmasto ei toivu, mutta Suomi kärsii. Vientiyrityksemme ovat talouden ja lisäarvon veturi eikä Suomi voi nousta ilman niitä.

Koulutuspolitiikan lisäksi tutkimus- ja innovaatioinvestointien tukeminen on ensiarvoisen tärkeää. Tämä tuottaa ennen muuta uudenlaista kilpailukykyä. Kannatan myös yritysverojärjestelmän uudistamista perussuomalaisten esittämällä tavalla (ks. esim. vaihtoehtobudjetti 2021) investoimista ja kasvamista tukevaan suuntaan.

Suomalaisessa järjestelmässä on useita rakenteellisia jähmeyksiä, jotka heikentävät kasvun mahdollisuuksia. Krooniset menokohteet ja niiden aiheuttama taakka pahentavat tilannetta. Vaikka eurooppalainen talous nyt vetää ennätyskovaa, Suomi ei pääse nosteeseen toivotusti mukaan. Lyhyen nousun jälkeen kohtaamme jälleen ne aivan samat ongelmat. Nousu ei korjaa taloutemme ongelmia, mutta sen valossa vasemmistohallitus voi taas hetken aikaa paistatella.


13. Puolueen nettisivujen mukaan perussuomalaiset ovat mm. kristillissosiaalinen puolue. Miten kristillinen arvopohja näkyisi politiikassanne?

Kuten kysymyksen kaksi vastauksessa totesin, perussuomalainen kansallismielisyys nojaa moniin perinteisiin eettisiin ja kristillisiin arvoihin, joita voidaan löytää länsimaisen sivilisaation takaa laajemminkin. Näistä on syytä pitää voimakkaasti kiinni, etenkin nykyisellä sekopäisellä aikakaudella, kun esimerkiksi islamin uskoa tarjoillaan meille tasa-arvoisena rauhanuskontona, sukupuolen voi vaihtaa fiiliksen mukaan, miehellä on kuukautiset ja monta puolisoakin on ihan kiva juttu.

Itse erosin evankelisluterilaisesta kirkosta muutama vuosi sitten sen käsittämättömien poliittisten kantojen takia. Minulla on oma lapsena kehittynyt henkilökohtainen uskoni, joka on esimerkiksi auttanut traagisissa elämänkokemuksissa.

Kristillissosiaalisuus liittyy mielestäni monin perinteisiin kysymyksiin, esimerkiksi avioliittoon, sekä siihen, miten kohtelemme läheisiämme, miten näemme työn merkityksen, miten arvostamme nöyryyttä, luottamusta, altruismia ja niin edelleen.


14. Pitäisikö koko Suomi pitää asuttuna? Jos kyllä, miten?

Koko Suomi on pidettävä asumiskelpoisena. Ketään ei tietenkään voi pakottaa asumaan missään. Kaupungistuminen on tosiasia, mutta myös toiseen suuntaan on uskallettava ohjata. Toivon, että etätyöskentelyn vakiintuminen helpottaa myös erilaisia asumisvalintoja ja vaikkapa vapaa-ajan asunnon paikkakunnalla pysyvämmän asumisen.

Asumiskelpoisuus edellyttää työpaikkoja ja riittäviä palveluita. Mikään valtion virastojen siirtely ei tällaista asiaa edistä, vaan työpaikkojen on oltava yrityksissä, siis yksityisellä sektorilla. Yritysten toimintaedellytysten tulee olla kunnossa, niin verotuksen, regulaatioiden kuin vaikkapa ilmastopolitiikan suhteen. Jokainen ”ilmastokunnianhimon” lisäys nostaa esimerkiksi kuljetuskustannuksia ja vaikeuttaa monien sektorien yritysten toimintaa. Pelkkä clean ja green techin työpaikkojen syntyminen ei pelasta kokonaistilannetta, vaikka näin usein väitetäänkin.

Kuntiin on mahdollistettava erilaisia lakisääteisten tehtävien kokonaisuuksia. Jokaisessa kunnassa ei tarvitse olla samoja palveluita. Kuntien tehtäviä pitää karsia ylhäältä eli valtakunnalliselta tasolta päin. Olen aiheesta puhunut julkisuudessa ja eduskunnassa paljon. Tällaisella palvelurakennevaatimustasolla Suomessa ei ole mahdollista sen paremmin asuminen missä tahansa kuin mikään muukaan. Pää tulee vetävän käteen, kun rahat ovat loppu.

15. Miten ratkaisisitte Suomen huoltosuhteeseen liittyvät ongelmat?

Huoltosuhteeseen ja sen korjaamiseen liittyvä keskustelu on suomalaisten yhteiskunnan yksi vääristyneimpiä, ja olen käyttänyt huomattavasti aikaa ja energiaa sen virheiden korjaamiseen niin eduskunnassa kuin sen ulkopuolellakin.

Ikääntyminen ja syntyvyyden lasku ovat tosiasioita, joista emme mihinkään pääse. Tosin näidenkin yhteydessä keskustelusta usein unohtuu oleellisia seikkoja. Ensinnäkin ikääntymiseen liittyen epäedullisen huoltosuhteen ongelma on seuraavien 10–15 vuoden aikana itse itsensä korjaava, sillä ikääntyneiden määrä Suomessa kasvaa enää yli 75-vuotiaiden keskuudessa. Me emme siis suinkaan ikuisesti ole ”ikääntymisloukussa”, kuten toisinaan voisi kuvitella, kun vaikkapa kuuntelee vaatimuksia valtavien ulkomailta haalittavien lähihoitajien tarpeesta.

Toisekseen syntyvyyskehitykseen on myös mahdollista vaikuttaa. Useissa tutkimuksissa on todettu, että lisääntymisikäisten, etenkin naisten, lastentekohaluja heikentää luottamuksen puute omaan tulevaisuuteen, erityisesti työelämään liittyen. Pariskuntien toteutunut lapsiluku jää kauaksi lapsilukutoiveesta. Mikäli (suomalaisten) lapsilukutoive toteutuisi, meillä ei olisi syntyvyysongelmaa. Huolehtimalla paremmin työpaikoista ja julkisesta taloudesta sekä panostamalla lapsiperheiden käyttämiin palveluihin ja etuuksiin on mahdollista vaikuttaa syntyvyyteen. Naapurimaa Viro on näyttänyt hyvää esimerkkiä. Virossa ei myöskään toistaiseksi ole maahanmuutto-ongelmaa.

Huoltosuhteen parantamiseen liittyvä kaikkein suurin keskustelun vääristymä on väittää, että jos haluamme säilyttää nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan palvelut ja etuudet, on väistämätöntä saada lisää maahanmuuttoa. Tämä väite toistuu puolueesta ja organisaatiosta toiseen, perussuomalaiset pois lukien. (Tarkemmin aiheesta ks. blogini, josta tältäkin vuodelta löytyy useita perusteellisia kirjoituksia asiasta.)

Valitettavasti merkittävä osa Suomeen saapuvasta maahanmuutosta parantaa vain väestöllistä huoltosuhdetta mutta ei taloudellista huoltosuhdetta. Halpamarkkinoille saapuva maahanmuutto ei korjaa kestävyysvajetta, päinvastoin. Se tulee veronmaksajalle kalliiksi. Mikäli haluamme säilyttää nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan palvelut ja etuudet, meidän nimenomaan ei pidä tuottaa maahan ihmisiä, joiden työllisyys jää hyvin heikoksi ja ansiot alhaisiksi.

Demografisia ja kestävyysvajetta kuvaavia lukuja voidaan esittää monenlaisia. Yksi pysäyttävimmistä on 43 prosenttia. Se kertoo sen osuuden ihmisistä, jotka ylipäätänsä käyvät töissä. 57 prosenttia maassa asuvista siis on joko lapsia, vanhuksia tai muuten työmarkkinoiden ulkopuolella. Tämän osuuden korjaaminen on kaikkein tärkeintä.

Taloudellisen huoltosuhteen parantaminen syntyy työllisyyden nostosta, työpaikkojen lisääntymisestä, työiän pidentämisestä, suomalaisten syntyvyyden parantamisesta ja se edellyttää julkisen talouden rönsyjen leikkaamista, menojen priorisointia ja kireää ja voimakkaasti valikoivaa maahanmuuttopolitiikkaa. Toimenpiteitä olen käsitellyt blogissani (riikkapurra.net) useissa kirjoituksissa.

Purra vastaa Saarikolle: Emme vastusta työperäistä matalapalkkamaahanmuuttoa huviksemme

/ Riikka / 10 kommenttia

TIEDOTE 14.7.2021

Hallitus haluaa enemmän kuin kaksinkertaistaa työperäisen maahanmuuton vuosikymmenen loppuun mennessä. Valtiovarainministeri Annika Saarikko ilmoitti Ylellä (13.7.) haluavansa Suomeen ”reilusti lisää ulkomaisia työntekijöitä” ja ”asennemuutoksen”. Kaikilta ministereiltä ja useilta hallituspuolueiden edustajilta kuullaan jatkuvasti samanlaisia lausuntoja. Perussuomalaiset on ainoa puolue, joka kritisoi näitä tavoitteita.

Perussuomalaisten kansanedustaja, 1. varapuheenjohtaja Riikka Purra toteaa, että perussuomalaiset ei vastusta työperäistä matalapalkkamaahanmuuttoa huvikseen, vaan siksi, että se aiheuttaa kustannuksia veronmaksajalle ja on julkisen talouden kestävyyden kannalta negatiivista.

– Vaikka yritys tai elinkeino ja tietenkin korkeamman elintason maahan saapuva ihminen itse hyötyvät, julkinen talous kärsii. Näiden henkilöiden saamat palkat ja maksamat verot jäävät huomattavasti jälkeen kantaväestöstä. Nettotulonsiirrot ovat negatiiviset kantaväestöön nähden eli muuttajat saavat paljon enemmän tulonsiirtoja kuin maksavat veroja. Mikäli huomioidaan perheenyhdistetty puoliso, ovat sekä työllisyysaste, työtulot että nettotulonsiirrot vieläkin negatiivisempia, Purra sanoo.

– Tämä ei ole ulkomaalaisvastaista propagandaa vaan tilastollinen tosiasia. Tosiasioita ovat myös palkkakehityksen hidastuminen, työehtojen väärinkäytökset ja laaja hyväksikäyttö sekä tietenkin se, että Suomessa on jo valmiiksi valtava joukko kouluttamattomia työttömiä tai alityöllistettyjä, Purra jatkaa.

Työ ei kannata

Purra muistuttaa myös, että useiden matalapalkka-aloille saapuvien henkilöiden työllisyys myös laskee muutamien vuosien maassaolon jälkeen samanikäisen kantaväestön työllisyyden alle.

– Esimerkiksi ministeri Saarikon hehkuttamista maatalouden töistä onnistutaan hyvin helposti irtisanoutumaan ja siirtymään pois työmarkkinoilta, vaikkapa kielikoulutukseen, ja silti voidaan jäädä maahan. Koska itse saan tästäkin ilmiöstä paljon työnantajilta tietoa, minun on vaikea uskoa, että se ei olisi myös ministerin tiedossa, Purra sanoo.

– Matalapalkka-aloille saapuvat työperäiset maahanmuuttajat eivät siis läheskään aina pysy töissä ja vaikka pysyisivätkin, he käyttävät sosiaaliturvaa ja palveluita keskimäärin selvästi enemmän kuin maksavat veroja. Tällaisen työvoiman haaliminen epätyypillisiin ja matalan tuottavuuden työsuhteisiin ei anna millään lailla pysyväisluonteisia myönteisiä vaikutuksia kansantalouteen, Purra sanoo.

Ministeri Saarikko ei ymmärrä palkanmuodostusta

Saarikko väittää Ylen jutussa, että Suomessa ei moni ala toimisi lainkaan ilman muualta tulevaa työvoimaa.

– Miten niin ei toimisi? Kyse on ennen muuta siitä, että kyseisellä palkkatasolla käteen jäävien ansioiden osalta se ei toimisi. Eivät suomalaiset ole yhtäkkiä lopettaneet olemasta sopivia tai halukkaita työskentelemään joukkoliikenteessä, vanhustenhoidossa, ravintola-alalla, siivoojina tai edes maataloudessa, jos se oli taloudellisesti kannattavaa suhteessa siihen, että saman rahan saa muullakin tavoin, Purra sanoo.

– Tuotannontekijämarkkinoiden perusrakenteessa työvoiman hinta eli palkkataso joustaa ylöspäin, mikäli työvoiman kysyntä kasvaa ja työvoimasta on pulaa. Rajan yli saapuva halpojen työntekijöiden virta rikkoo tämän mallin. Mutta joku lopulta maksaa erotuksen, ja se joku on veronmaksaja, Purra opastaa.

– Matalapalkkamaahanmuuton hehkuttaminen on yksi tämän päivän suurimpia bluffeja. En voi ymmärtää, että tästäkään asiasta ei voida puhua rehellisesti. Ongelma ei varmasti ole helppo ratkaistava, mutta muitakin vaihtoehtoja on olemassa, Purra sanoo ja muistuttaa, että esimerkiksi Ruotsissa ja Tanskassa suunnitellaan matalapalkkamaahanmuuton rajoituksia.

Purran mukaan jatkuvat vaatimukset kouluttamattoman ulkomaalaisväestön lisäämisestä ovat täydellisessä ristiriidassa myös sen kanssa, että Suomeen halutaan korkean osaamisen ja teknologian työpaikkoja, pääomaintensiivisyyttä ja innovaatioita.

– Samoin se on ristiriidassa rakennemuutoksen kanssa, sillä Suomesta, kuten muistakin länsimaista, on kadonnut satojatuhansia alhaisen osaamisen työpaikkoja ja katoaa koko ajan lisää.

Ongelmat ovat rakenteellisia

Purran mukaan suomalaisen sosiaaliturvan taso ja muut hyvinvointiyhteiskunnan edut varmistavat sen, että ihmisellä ei pidemmän päälle ole kannusteita työskennellä matalien palkkojen aloilla.

– Tietenkin jotkut ovat ahkerampia ja sitoutuneempia kuin toiset, kuten kantaväestössäkin, mutta kun puhutaan keskiarvoista, kuva on selkeä. Samalla kun suomalaisella on yhä heikommat kannustimet tulla näille samoille työmarkkinoille, ulkomaalaisella on yhä suuremmat kannustimet saapua Suomeen.

– Sen jälkeen kun matalalla palkalla Suomeen työskentelemään tullut ihminen on vakiinnuttanut oleskelunsa maassa, eli saanut oleskeluluvan tai jopa kansalaisuuden, hän huomaa nopeasti samat heikot työnteon kannustimet kuin suomalainenkin, eli matalan käteen jäävän palkan eteen ei kannata käydä töissä.

– Ei tämän ymmärtäminen vaadi kummoista maahanmuuttopolitiikan ymmärtämistä. Taloustieteen perusopit riittävät, Purra sanoo.

– Asian ääneen sanominen ei ole kenenkään syyllistämistä, Purra lisää.  

– Monet työperäisen maahanmuuton kannattajat usein huomauttavat, että onhan Suomestakin menty Ruotsiin töihin ja Euroopasta on menty Yhdysvaltoihin. Tämä on totta, mutta silloin ulkomaille mentiin tekemään työtä, integroiduttiin maahan, opeteltiin kieli ja tehtiin jopa kantaväestöä enemmän töitä, jotta päästiin elämässä eteenpäin. Ei ollut sosiaalivaltion verkkoja, joiden varaan jäädä.

Sosiaaliturva kansalaisuusperustaiseksi ja muita ratkaisuja

Purran mukaan kouluttamattoman työvoiman saapuminen voisi olla kestävää ainoastaan tilanteessa, jossa työlupaan ei liittyisi oikeutta sosiaaliturvaan ja julkisiin palveluihin.

– Mikäli sosiaaliturvajärjestelmämme olisi kansalaisuusperustainen, tällaisia ongelmia ei olisi. Silloin työperäinen maahanmuutto ihan oikeasti olisi työperustaista, ja työnantajan olisi maksettava palkka, jolla täällä myös tulee toimeen. Moni muukin maahanmuuttoon liittyvä ongelma helpottaisi, Purra sanoo.

– En valitettavasti kuitenkaan usko, että hallituksella on intoa lähteä kehittämään kansalaisuusperustaista sosiaaliturvaa ja siihen rinnalle kansalaisuuden myöntämisen kiristämistä. Päinvastoin esimerkiksi vihreät esitti vasta maahanmuuttajien tekemän työn ja sosiaaliturvan entistä läheisempää yhteyttä. Tämä tietää vain huonoa, siis lisää maksettavaa veronmaksajalle.

Perussuomalaiset on esittänyt 3000 euron palkkarajaa maahan EU:n ulkopuolelta saapuvalle työperäiselle siirtolaisuudelle. Kausityöntekijöitä raja ei koskisi.

Purran mukaan Suomi tarvitsee matalapalkkamaahanmuuton sijaan oman kansallisen työvoiman mahdollisimman kattavaa työllisyyttä, työmarkkinoiden ulkopuolella olevien reservien käyttöönottoa ja erityisesti kasvualojen asiantuntijatason ja yrityksiin syntyvän tuottavan työn lisäystä.

– Lisäksi tarvitsemme ammatilliseen koulutukseen arvonnousun ja koulutuspolitiikan tarkoituksen ja motiivin uudelleensuuntaamisen. Kansallisen koulutuspolitiikan vastuulla on huolehtia, että oikeilla aloilla ja mahdollisimman hyvin myös oikeilla alueilla on riittävä määrä osaavaa työvoimaa, Purra sanoo.

– Mikäli maahanmuuttoa halutaan edistää, sen pitää olla tiukasti valikoitua ja osaamisperustaista ja sijoittua muualle kuin matalapalkka-aloille. Työperäisen oleskeluluvan vaihtoehtona ei voi olla sosiaaliturva tai kotouttamispalveluiden varaan jääminen.

Kirkkonummi ja tilanne ennen vaaleja [kuntavaalit 2021]

/ Riikka / 2 kommenttia

Kirkkonummi on 40 000 asukkaan Länsi-Uudenmaan kunta, joka rajoittuu muun muassa Espooseen. Olemme perinteisesti hyvinvoiva, mutta nyttemmin karmeissa veloissa. Lainakannan on edelleen arvioitu jopa kaksinkertaistuvan nykyisestä vuoden 2023 loppuun mennessä.

Vastaavasti verotulot eivät ole kehittyneet niin suotuisasti kuin olisi odottanut. Taakkaa ovat lisänneet valtavat ja osin reilusti yli budjetoidun menneet investoinnit. Vaikka väkiluku kasvaa ja elinvoimaakin piisaa, ei kunta todellakaan ole vaillla ongelmia. Muun muassa täysin kaistapäistä pienten asuntojen rakentamisen vimmaa ja sen vaikutuksia käsittelin blogissani muutama viikko sitten.

Yle kuntatutka 2021

Viime vaaleissa perussuomalaiset sai valtuustoon neljä edustajaa (valtuuston koko 51 paikkaa), joista yksi loikkasi myöhemmin ensin sinisiin ja sitten vielä eteenpäin. Valtuustoryhmämme on siis ollut hyvin pieni, ja se on tietenkin näkynyt myös toiminnassa. Kauden puolivälissä saimme viimein jäsenen kunnanhallitukseen, mikä huomattavasti paransi vaikutusmahdollisuuksiamme.

Itse olen valtuuston jäsen ja valtuustoryhmän puheenjohtaja. Luovuin lautakunta- ja ylikunnallisista paikoista tultuani valituksi kansanedustajaksi ja puoluejohtoon. Vaikka päätös oli ajankäytön kannalta välttämätön, vaikutti se valitettavasti myös niin, että en enää ollut läheskään yhtä hyvin perillä Kirkkonummen asioista.

Kirkkonummen valtapuolueet ovat perinteisesti kokoomus ja rkp. Viime vaalien suurin oli kokoomus, vaikka ryhmä kahdella paikalla pienenikin. Suurimpaan vaalivoittoon ja rkp:n kanssa jaetulle kakkospaikalle pääsi vihreät, mutta puolueen iloa ei kestänyt kauan, sillä ryhmä hajosi kahtia. Toinen puoli jäi vihreäksi, toinen aloitti nimellä Pro Kirkkonummi. Tämä uusi lista on sittemmin kerännyt useampia edustajia ja ehdokkaita myös muista ryhmistä. Pohja on kuitenkin vahvan vihreä.

Neljä viikkoa ennen vaaleja tilanne on jännittävä. Mitä tahansa voi tapahtua. Toivon ja odotan, että saamme huomattavasti viime vaaleja paremman tuloksen. Myös monet muut puolueet ovat onnistuneet listojen täyttämisessä.

Yle kuntatutka 2021.

Kokoomuksesta on lähdössä suuri määrä konkareita, ja tilalle on tullut uusia kasvoja. Jotkut sanovat, että kokoomus menettää paikkojaan, mutta saa nyt nähdä.

Kirkkonummen rkp on hyvin monimuotoinen puolue ja sisältää konservatiiveja ja ultraliberaaleja oikealta vasemmalle. Valtuuston puheenjohtajana toimii rkp:n kansanedustaja, eduskuntaryhmän puheenjohtaja Anders Adlercreutz. Vaikea sanoa, miten rkp:n kannatus kehittyy. Adlercreutz on ollut kunnan ylivoimainen ääniharava.

Perussuomalaiset on kunta-asioissa tehnyt eniten käytännön yhteistyötä kokoomuksen kanssa, mutta yleisesti ottaen koko valtuustosalista löytyy tilannekohtaisesti samanmielisyyttä ja yhteistyötä yli rajojen. Varsinaisia riitoja on vähänlaisesti tai ne ovat ryhmien sisäisiä. Jos esimerkiksi vertaa Helsingin – tai edes Espoon – valtuustoihin, ei meillä ole mitään sellaista. Onneksi.

Tasan neljä viikkoa varsinaiseen vaalipäivään. Tsemppiä, Kirkkonummen perussuomalaiset!

”Työperäinen maahanmuutto” – Keisarilla ei ole vaatteita

/ Riikka / 2 kommenttia

Työperäisen maahanmuuton lisääminen on toimenpide, jonka perään huutelevat niin hallitus kuin oppositio perussuomalaisia lukuun ottamatta, oikeiston ja vasemmiston etujärjestöt ja useat muut yhteiskunnan tahot. Työperäisen maahanmuuton lisääminen ei aiheuttanut ongelmia päättyneessä kehysriihessä, sillä kaikki puolueet ajavat sitä, koko ajan yhä voimakkaammin. Se oli ensimmäinen asia, jonka riihestä tiedettiin olevan tulossa.

Työperäiseen maahanmuuttoon – kuten maahanmuuttoon yleensä – liittyy edelleen paljon harhauskomuksia, jotka leviävät tehokkaasti median toistaessa papukaijana sen lisäämisen välttämättömyyttä. Hyvin harvoin mennään asiassa riittävän syvälle, ja niinpä poliittinen keskustelu etenee hokemien tasolla.

Vielä joitakin vuosia sitten oli tavallista, että maahanmuuton kannattajat puhuivat vain maahanmuutosta, tarkoittaessaan kaikkea turvapaikanhakijoista siivoojien kautta finlaysoneihin ja karl fazereihin. Perussuomalaisten ohjeistaessa on vähitellen päästy siihen, että ainakin työperäinen osataan erottaa humanitaarisesta ja sosiaalisesta maahanmuutosta.

Myöskään työperäistä maahanmuuttoa ei pitäisi käsitellä yhtenä kokonaisuutena, koska se sisältää kaikenlaista marjanpoimijoista eli kausityöntekijöistä matalapalkka-aloille suuntautuvan kouluttamattoman maahanmuuton kautta korkeasti koulutettuihin kansainvälisiin osaajiin. Viimeksi mainittuja tulee huomattavan vähän verrattuna ensin mainittuihin. Näiden eri kategorioiden vaikutukset julkiseen talouteen ovat tietenkin toisistaan eroavat.  Useimmat keskusteluun osallistuvat kyllä tietävät tämän, mutta eivät välitä. Tämä yksinkertainen tosiasia ei lainkaan tunnu haittaavan niitä, jotka vain vaativat kurkku suorana työperäisen maahanmuuton lisäämisestä. Mielikuvaa rakennetaan kanadalaisesta insinööristä ja aasialaisesta työrobotista, todellisuus on afrikkalainen siivooja ja aasialainen postinkantaja. Tai kuusi kuukautta Suomessa työskentelevä telakkatyöntekijä. Tai suomalaiset rakentamisen osaajat kortistoon ajava ukrainalainen.

Kuva

Halpatyövoimaa, ei osaajia

Suomeen ei tule oikeita kansainvälisiä huippuosaajia EU-maiden ulkopuolelta. Suomeen tulee väkeä matalapalkka-aloille. Viime vuosi, koronavuosi, oli kaikkien aikojen ennätys työlupien myöntämisessä EU:n ulkopuolelta saatavuusharkinnan piirissä oleville aloille saapuville. Tänä vuonna kasvua tulee edelleen paljon. Ylivoimaisesti eniten lupia annetaan siivoojille, ravintolatyöntekijöille, hitsaajille ja puutarha- ja vastaaville työntekijöille. Nimenomaan tätä kategoriaa halutaankin lisätä, vaikka kaikki eivät sano sitä ääneen.

Erityisasiantuntijoiden ryhmässäkään ei paljon niitä amerikkalaisia huippuosaajia näy, vaan suuri enemmistö on intialaisia koodareita, joiden palkka nostetaan usein eri tavalla kikkailemalla vaadittavaan 3000 euroon, jonka nähdään olevan erityisasiantuntijan raja. Intialaiskoodarien maahantuontiin ja työskentelyyn liittyy aivan vastaavia ongelmia kuin maahanmuuttovaltaisiin matalapalkka-aloihinkin, joista saamme jatkuvasti lukea lehdistä. Alipalkkausta, työehtojen rikkomuksia ja niin edelleen. Keskipalkka on selvästi alhaisempi kuin suomalaisilla alan työntekijöillä.

Sipilän hallitus aloitti Talent Boost -toimenpideohjelman, jolla piti houkutella kansainvälisiä osaajia. Houkuttelu oli heikkoa. Nykyinen hallitus volyymiä lisätäkseen on hylännyt toiveen osaajista ja laajentanut ohjelman koskemaan laajamittaisesti työvoiman maahanmuuttoa yleensä.

Suomessa puhutaan jopa asiantuntijatasolla osaajista, kun tarkoitetaan kouluttamatonta matalapalkka-alojen työvoimaa, huippuosaajista, kun tarkoitetaan vaikkapa yhä kovempiin työoloihin ja heikkoon palkkaan mukisematta suostuvia ulkomaalaisia hoitajia. Työvoimapula, osaajapula, pula kuin pula, kaikki vaativat näitä maagisia osaajia.

Mistä sitten on oikeasti kyse?

Tuskin mikään taho vastustaa korkeasti koulutettuja siirtolaisia. Mille tahansa maalle tällaiset kansainväliset osaajat kelpaavat. EU yrittää kilpailla heistä esimerkiksi Aasiaa ja Yhdysvaltoja vastaan eikä pärjää kovin hyvin. Suomen kaltainen maa jää nuolemaan näppejään, koska palkkatasomme ei ole yleisesti ottaen kilpailukykyinen mutta toisaalta verotuksemme on korkea. Meillä on etumme, kuten luonto ja suhteellinen turvallisuus, mutta toistaiseksi nämä tekijät eivät ole saaneet huippuosaajien virtaa kohdistumaan Suomeen. En usko tilanteen muuttuvan.

Sen sijaan muunlaisia virtoja ei tarvitse erityisesti houkutella. Kouluttamaton tai vähän koulutettu siirtolaisuus, riippumatta siitä, ovatko henkilöt turvapaikanhakijoita vai työperäisiä, haluaa korkeamman elintason maihin kaikkialla maailmassa. Tässäkään ei ole mitään ihmeellistä. Tomaatit poimii Espanjassa laiton siirtolainen Afrikasta, Yhdysvaltojen pelloilla työskentelee meksikolainen, ukrainalainen haluaa Eurooppaan, nigerialainen Suomeen opiskelemaan.

Sen sijaan suomalaisen sosiaaliturvan taso ja muut hyvinvointiyhteiskunnan edut varmistavat sen, että kenellä tahansa, joka onnistuu vakiinnuttamaan oleskelunsa täällä, ei pidemmän päälle keskimäärin ole kannustimia työskennellä matalien palkkojen aloilla. Tietenkin jotkut ovat ahkerampia ja sitoutuneempia kuin toiset, kuten kantaväestössäkin, mutta kun puhutaan keskiarvoista ja kannustimista, kuva on selkeä. Samalla kun suomalaisella on yhä heikommat kannustimet tulla näille samoille työmarkkinoille, ulkomaalaisella on yhä suuremmat kannustimet saapua Suomeen.

Kuinka kalliiksi halpatyövoima tulee? – Ulkomaisen työvoiman saatavuusharkinta, työmarkkinat ja julkinen talous

Halpamaahanmuutto tulee kalliiksi

Matalapalkka-aloille saapuvien henkilöiden työllisyysaste laskee, hieman lähtömaasta riippuen, muutamien vuosien maassaolon jälkeen kantaväestön työllisyyden alle. Matalapalkka-aloille saapuvat työperäiset maahanmuuttajat eivät siis pysy töissä.

Toisaalta kuten olemme myös tilastojen ja rekisterien avulla osoittaneet, vaikka yritys tai elinkeino ja tietenkin saapuva ihminen itse hyötyvät, julkinen talous kärsii. Nettotulonsiirrot laskevat pian erittäin negatiivisiksi kantaväestön nähden. Muuttajat saavat siis paljon enemmän tulonsiirtoja kuin maksavat veroja. Mikäli huomioidaan perheenyhdistetty puoliso, ovat sekä työllisyysaste, työtulot että nettotulonsiirrot vieläkin negatiivisempia.

Kouluttamattoman työvoiman haaliminen kehittyvistä maista epätyypillisiin ja matalan tuottavuuden työsuhteisiin ei anna millään lailla pysyväisluonteisia myönteisiä vaikutuksia kansantalouteen. Sosiaalisen maahanmuuton ohella tällainen työperäinen maahanmuutto lisää huono-osaisuutta ja pienituloisuutta ja eriarvoisuutta. Hallitus väittää vähentävänsä eriarvoisuutta, mutta niin kauan kuin maahanmuuttopolitiikka on tällaista, se lisää sitä. Vieraskielisyys näyttäytyy yhä oleellisempana tekijänä huono-osaisuuden ja eriarvoisuuden arvioissa, olipa kontekstina sitten koulu, asuinalue, sairastavuus tai sosiaaliset ongelmat.

Hallituksen traagiset virheet

Hallitus ilmoitti puoliväliriihestään, että sen tavoitteena on kasvattaa työ- ja koulutusperäistä maahanmuuttoa huomattavasti. Hallitus haluaa vähintään kaksinkertaistaa työperäisen maahanmuuton nykytasosta vuoteen 2030 niin, että 50 000 työperäisen maahanmuuttajan kokonaislisäys toteutuu. Sen jälkeen tavoitteena on saavuttaa edelleen 10 000 maahanmuuttajan vuosittainen lisäys. Lukemat ovat valtavia, mutta eivät yllättäviä. Ne toistavat kaiun lailla niitä vaatimuksia, joita ympäriinsä maassamme kuulee.

Hallitus väittää, että työperäinen maahanmuutto kasvattaa työllisyyttä ja että tämä on kestävin keino vahvistaa julkista taloutta. Samaan aikaan hallitus on löytänyt työllisyysvaikutuksia jopa kotouttamisen lisäämiselle, vaikka tällekään VM ei anna minkäänlaista vaikutusta.

Hallituksen väitteet työperäisen maahanmuuton hyödyistä julkiselle taloudelle eivät pidä paikkaansa. Sen esittämillä keinoilla ei tulla lisäämään oikeasti julkista taloutta hyödyttävää työperäistä maahanmuuttoa, mutta kylläkin sitä heikentävää matalapalkka- ja muuta sosiaalista maahanmuuttoa. Suomessa ei ole koskaan ollut eikä edelleenkään näköpiirissä näy sellaista valikoivaa maahanmuuttopolitiikkaa, joka olisi vähimmäisedellytys sille, että maahanmuutosta olisi saatavissa minkäänlaisia kokonaistaloudellisia hyötyjä. Saattaa olla, että jotkut tahot oikeasti kuvittelevat, että nyt ollaan tekemässä joitakin muutoksia, joilla painopiste siirtyy koulutettuihin osaajiin, mutta yksikään hallituksen esittämä toimenpide ei viittaa tähän. Ainoa, mikä merkittävästi edelleen tulee nousemaan, on matalapalkkamaahanmuutto.

Saatavuusharkinta romutetaan viimeisiltäkin osiltaan

SDP on luvannut, että saatavuusharkintaa eli ainoaa estettä EU-alueen ulkopuolelta saapuvan vapaan siirtolaisuuden tiellä ei tämän hallituskauden aikana pureta. Nyt tämä lupaus näkyy pyörretyn, sillä saatavuusharkintaan – siihen vähään, mitä siitä on enää jäljellä – on tulossa romautus. Esimerkiksi saatavuusharkinnan ”alueellinen sujuvoittaminen” tarkoittaa sitä, että liberaaleimmat linjaukset eri aloilta otetaan käyttöön koko maassa eli esimerkiksi, että Uudenmaan päätökset ravintolatyöntekijöistä levitetään kaikkiin maakuntiin.

Tämä päätös tekee täysin naurunalaiseksi pääministerin vappupuheessaan tekemät lupaukset työmarkkinoista. Mikäli demarit olisi kiinnostuneita duunareista ja suomalaisten työmarkkinoiden balanssista, puolue ei tekisi tällaista takinkääntöä. Huomion keskittäminen siihen, mitä tapahtuu vientialoilla, joissa työntekijän neuvotteluasema on aina ollut huomattava, jättää tyystin varjoonsa sen keikauksen, jossa yhä kiihtyvämmällä tahdilla yksi matalapalkka-ala toisensa jälkeen siirretään maahanmuuttajavaltaiseksi.

Aina kun puhutaan saatavuusharkinnasta, kyse on EU:n ulkopuolelta saapuvasta kouluttamattomasta matalapalkkamaahanmuutosta, ei mistään muusta. Saatavuusharkinta ei koske osaajia, ei asiantuntijoita, ei EU:n väestöä, ei kausityöntekijöitä. Kun hallitus väittää, että ”työllisyyden edistämisen ministeriryhmä linjaa saatavuusharkinnasta”, voi olla sataprosenttisen varma, mistä puhutaan ja mitä ollaan tekemässä. Ja tämä on nyt siis tapahtumassa sosiaalidemokraattijohtoisen hallituksen aikakaudella.

Myös perheenyhdistäminen helpottuu entisestään

Käytännössä tapahtuvan saatavuusharkinnan purkamisen ohella hyvin ongelmallinen on riihessä tehty kirjaus siitä, että hallitus tarkastelee mahdollisuuksia entisestään laskea toimeentuloedellytyksiä eri maahanmuuttajaryhmillä.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että jo ennestään hyvin alhaalla olleita perheenyhdistämisten tulorajavaatimuksia lasketaan. Suomi on jo nyt tässä omassa sarjassaan, ja tilanne tulee heikkenemään. Maahanmuuton, niin sosiaalisen kuin työperäisen, vaikutus julkiselle taloudelle tulee koko ajan olemaan negatiivisempi.

Korkeaa teknologiaa ja kouluttamatonta väestöä

Matalapalkka-alojen kasvun ongelmat kohdistuvat koko yhteiskuntaan ja sen perusrakenteisiin, koska kustannukset lankeavat kaikille. Jatkuvat vaatimukset kouluttamattoman ulkomaalaisväestön lisäämisestä ovat täydellisessä ristiriidassa myös sen kanssa, että haluamme Suomeen korkean osaamisen ja teknologian työpaikkoja, pääomaintensiivisyyttä ja innovaatioita. Samoin se on ristiriidassa rakennemuutoksen kanssa, sillä Suomesta, kuten muistakin länsimaista, on kadonnut satojatuhansia alhaisen osaamisen työpaikkoja ja katoaa koko ajan lisää.

Niinpä tosiasia maahanmuuton ja julkisen talouden kestävyyden kanssa on toinen kuin esitetty. Mikäli haluamme säilyttää nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan palvelut ja etuudet, tarvitsemme taloutta vahvistavia toimia eikä meidän pidä tuottaa maahan ihmisiä, joiden työllisyys jää tai päätyy heikoksi ja osaaminen ja ansiot alhaisiksi. Maahanmuuttajista ainoastaan ne, joiden tuottavan työn panoksesta jää jotakin viivan alle, olisivat siis tältä kantilta katsoen tervetulleita. Lisäksi meidän pitäisi käydä arvokeskustelua siitä, mitä ne suomalaiset, jotka eivät halua tai kykene opiskelemaan pitkälle, tulevat tekemään tulevaisuudessa. Maahanmuuttajavaltaisten alojen heikko palkkakehitys ja imago entisestään vaikeuttavat kantaväestön halua hakeutua niille.

Vastaavia ongelmia koko ajan paisuvassa opiskelijamaahanmuutossa

Työperäisen maahanmuuton lisäämisen ohella hallitus vaatii nyt myös huomattavasti lisää opiskelijamaahanmuuttoa. Uusien ulkomaalaisten tutkinto-opiskelijoiden määrä pyritään kolminkertaistamaan vuoteen 2030 mennessä. Tässä on vastaavat ongelmansa. Ensinnäkään oppilaitostemme ns. kansainvälistyminen ei ole yksi kokonaisuus. Erityisesti ammattikorkeakouluissa opiskelee paljon afrikkalaisia. Eniten Suomeen tullaan opiskelemaan tutkintoon Venäjältä, Vietnamista, Kiinasta ja Nepalista. Suomalaisiin ammattikorkeakouluihin haetaan eniten Nepalista, Bangladeshista ja Nigeriasta, yliopistoihin Nigeriasta, Pakistanista, Intiasta ja Ghanasta. Ulkomaalaisten osuus kaikista korkeakouluopiskelijoista on Suomessa jopa suurempaa kuin OECD-maissa keskimäärin. Kaikenlaisten tutkintojen suorittaneiden halutaan saada jäävän Suomeen.

Itselleni ei ole käynyt selväksi, miksi veronmaksajan pitää kustantaa ulkomaalaisten tutkintoja ja mitä hyötyä siitä meille on, varsinkaan siinä tapauksessa, että tuloksena ei ole sellaista osaamista, joka tulisi Suomea hyödyttämään. Liian usein opiskelu on vain keino hoitaa maahanpääsy, koska turvapaikkaan tai muuhun kategoriaan ei ole pääsyä. Mikäli omissa ikäluokissamme ei ole riittävästi opiskelijoita ylläpitämään kaikkia oppilaitoksia ja kaikkia aloja, niitä pitää vähentää, eikä täyttää kehittyvistä maista saapuvilla halukkailla. On sulaa hulluutta, että oppilaitokset saavat pumpata veronmaksajan rahaa siksi, että on kansallisesti päätetty kouluttaa yhä enemmän ulkomaalaisia suomalaisten määrän vähentyessä.

Koulutuspolitiikkaan vaaditaan perustava muutos

Koulutuspolitiikan merkityksestä puhutaan aivan liian vähän. On valtiovallan vastuulla, että maassa suoritetaan sellaista koulutuspolitiikkaa, että oikeilla aloilla ja mieluiten oikeissa paikoissa on oikea määrä valmistuneita, tutkinnon suorittaneita ja osaavia ihmisiä. Nyt näin ei ole. Paitsi että ammatillista koulutustamme piinaavat monet kroonistuneet ongelmat, on myös kokonaisuudessa ongelmia. Oppilaitoskentällä on eräänlainen villi länsi, jossa yksiköt kouluttavat sinne, mistä niille itselleen on saatavissa hyötyä ja resursseja. Tässä ei ole mitään järkeä.

Valtiolla pitäisi olla koulutuksen keskeisimpänä maksumiehenä suurempi ja ohjaavampi rooli koulutuksen suuntaamisessa alojen ja alueiden suhteen, koska valtio vastaa myös koulutustuotoksen seurauksista. Sikäli kun eri alojen työvoimapulat ovat laadullisia eli johtuvat osaajien puutteesta tai osaamisvajeista, heitä on koulutettava lisää. Sikäli kun työvoimapula johtuu huonosta palkasta ja työoloista suhteessa sosiaaliturvaan, on tähän puututtava.

Matalapalkkamaahanmuuton tai opiskelijoiden avuksi huutamisen sijaan vaaditaan tietoa Suomen elinkeinorakenteen suunnasta, työvoiman saatavuushaasteista ja sen edellyttämistä järkevistä toimenpiteistä. Elinkeinoalojen pitää kyetä konkreettisesti tekemään selvitystä ongelmakohdista, osaamisen ja työvoiman puutteista ja lopettaa yleinen työvoimapulan huutaminen ja maahanmuuton tarjoaminen siihen jonkinlaisena avainratkaisuna. Vastaavasti median pitäisi sivistyä perehtymällä oleellisiin lukuihin, prosesseihin ja tilastoihin ja lopettaa poliittisten ja taloudellisten intressiryhmien papukaijana toimiminen.

Suomalaisnuori, joka suunnittelee, mille alalle kouluttautuu, hyötyisi tiedosta, mikä on kannattavaa, mistä on saatavilla mahdollisimman vakaa työura, osaamista vastaavalla palkalla. Tähän liittyy myös aluepolitiikka. Liian monella suomalaisellakaan ei ole minkäänlaista positiivista näkymää työuralle, ja tällä on erityisen negatiivinen vaikutus myös syntyvyyteen.

Ylipäätänsä lähtökohtana tulisi olla ihmisten ohjaaminen tuottaviin ja työllisyyttä kasvattaviin töihin, joilla on myös kansantaloudellista merkitystä.

Työvoimapulan monenlaiset kasvot

Työ- ja elinkeinoministeriö kokoaa säännöllisesti arvioita ammattien kysynnän ja tarjonnan suhteista. Tällä hetkellä työvoimapula-ammateiksi määritellään yhteensä 37 ammattia. Niistä suurin osa on julkisen sektorin ammatteja, joiden kohdalla ongelma on usein työoloissa ja palkkauksessa. Samaan aikaan kun hoitoalalle toisesta päästä halutaan lisää väkeä mahdollisimman kaukaisista maista, toisesta päästä työvoimaa karkaa alalta pois. Tämä on kansantaloudellisesti järjetöntä. Nyt samanlaisia ilmiöitä alkaa muodostua esimerkiksi varhaiskasvatukseen. Meillä ihan todella suunnitellaan päiväkodin työntekijöiden kuskaamista Suomen ulkopuolelta, koska paukkuja alan työolojen ja palkkauksen kehittämiseen ei ole.

Suomalaiset eivät ole lopettaneet olemasta kiinnostuneita varhaiskasvatuksesta tai lastentarhanopettamisesta tai vanhustenhoidosta. He tekisivät sitä, mikäli alan vetovoima olisi ennallaan. Mikäli työ ei olisi palkkaan nähden niin vaativaa, mikäli palkalla voisi pääkaupunkiseudullakin elää, mikäli siihen ei suhtauduttaisi bulkkina, jota tekemään voidaan kärrätä ulkomailta se, joka sitä suostuu tekemään.

Vastaavasti työvoimapula-aloiksi esitetään myös esimerkiksi siivoojat ja hitsaajat. Ei ole väärin ihmetellä, kuinka tolkuttoman paljon meille tarvitaan siivoojia, kun heitä koko ajan saapuu yhä enemmän ja silti heitä myös tarvitaan koko ajan enemmän. Vastaus piilee siinä, että työperäisenä matalapalkka-aloille saapuvien työllisyys laskee muutamassa vuodessa maahantulon jälkeen. Siivoojia tarvitaan kehitysmaista koko ajan lisää, koska entiset siivoajat lopettavat siivoamasta.

Ja miksi? Koska siivoaminen ei kerta kaikkiaan ole järkevää, kun saman rahan ja enemmän voi saada tekemättä mitään.

Työperäinen maahanmuutto – Keisarilla ei ole vaatteita

Työperäisestä maahanmuutosta keskustellaan päivittäin jossakin – suhteessa huoltosuhteeseen, kestävyysvajeeseen, työvoimapulaan, sosiaaliturvaan, maahanmuuttopolitiikkaan, innovaatioihin, osaamiseen, työhalukkuuteen, työttömyysturvaan ja niin edelleen. Pääasiassa keskustelu on vääristävää – joko silkasta sumutuksen halusta, kuten silloin kun elinkeinoelämä pyrkii peittelemään haluaan saada maahan halvempaa ja helpompaa työntekijämassaa, tai tietämättömyydestä, kun joku onneton vasemmistopoliitikko silmät kirkkaana kertoo saatavuusharkinnan olevan esteenä kansainvälisille innovaatioille, jotka nostavat Suomen takaisin huipulle.

Tämäkö ei sitten ole rasismia?

Yhteiskunnallisessa keskustelussamme on tavallista löytää rasismia milloin mistäkin. Jostakin syystä sitä ei koskaan löydetä siitä täysin vastuuttomasta hyväosaisten poliitikkojen ja eturyhmätahojen halusta houkutella Suomeen yhä enemmän ihmisiä kehitysmaista alaluokkaistumaan tai siitä, miten etnisesti jakautuneita työmarkkinamme alkavat olla. Sama ilmiö korostuu asuntopolitiikassa, alueilla, kouluissa, sosiaalipolitiikassa ja niin edelleen. Vaikutukset koko yhteiskuntaan ovat huomattavat.

Ja tämä on vain uutta polttoainetta vasemmistolaiselle holhouspolitiikalle. Tästä löytyy syy uusille veronkorotuksille ja uusille eriarvoisuuden vähentämisohjelmille. Siitä löytyy syy syrjäytymistä ehkäiseville monikulttuurisuuskoordinaattoreille ja niille kaikille oppilaitoksille, konsulteille ja firmoille, jotka haluavat kotouttaa ja valmentaa.

Suunnanmuutos Suomen ja suomalaisten hyväksi

Suomi tarvitsee oman kansallisen työvoiman mahdollisimman kattavaa työllisyyttä, työmarkkinoiden ulkopuolella olevien reservien käyttöönottoa ja erityisesti kasvualojen asiantuntijatason ja yrityksiin syntyvän tuottavan työn lisäystä. Tarvitsemme ammatilliseen koulutukseen arvonnousun ja koulutuspolitiikan tarkoituksen ja motiivin uudelleensuuntaamisen.

Mikäli maahanmuuttoa halutaan edistää, sen pitää olla tiukasti valikoitua ja osaamisperustaista ja sijoittua muualle kuin matalapalkka-aloille. Työperäisen oleskeluluvan vaihtoehtona ei voi olla sosiaaliturva tai kotouttamispalveluiden varaan jääminen.

On surullista, että on yhden puolueen toiminnan ja tutkimustyön varassa, että ilmiön ongelmista ja kokonaisuudesta on edes minkäänlaista tietoa. Kuitenkaan meidän ei tarvitse mennä enää kuin Ruotsiin asti, ja siellä jopa oikeistosta käsin nähdään matalapalkkamaahanmuuton aiheuttamat valtavat ongelmat niin julkiselle taloudelle kuin yhteiskunnalle muutenkin. Toivon, että myös Suomessa vaaleanpunaiset monikulttuurisuuslasit otetaan pois silmiltä ja katsotaan tätä todellisuutta rehellisesti ja kaunistelematta.

Hallituksen tavoittelema vuotuisen nettomaahanmuuton valtava kasvattaminen ei pienennä kestävyysvajetta vaan suurentaa sitä. Se ei ratkaise ainuttakaan rakenteellista ongelmaa suomalaisen työllisyyspolitiikan ja kestävyysvajeen taustalla vaan pahentaa niitä.

Onko jo toivotonta? Työllisyys, työttömyys ja kestävyysvaje

/ Riikka / Jätä kommentti

Demografisia ja kestävyysvajetta kuvaavia lukuja voidaan esittää monenlaisia. Yksi pysäyttävimmistä on 43 prosenttia. Se kertoo sen osuuden ihmisistä, jotka ylipäätänsä käyvät töissä. 57 prosenttia maassa asuvista siis on joko lapsia, vanhuksia tai muuten työmarkkinoiden ulkopuolella.

Läheskään koko ongelmaa ei selitä ikääntyminen ja ikäluokkien pieneneminen. Kaiken lisäksi tuo epäedullisen huoltosuhteen ongelma on seuraavien 10–15 vuoden aikana itse itsensä korjaava, sillä ikääntyneiden määrä Suomessa kasvaa enää yli 75-vuotiaiden keskuudessa.

Toisaalta yleisin keskustelussa käytetty muuttuja eli työllisyysaste ei ole kovin hyvä kuvaaja, sillä se on aivan liian positiivinen, mikäli meitä kiinnostaa työllisyyden kokonaiskuva ja julkisen talouden tasapaino. Työllisyysaste nimittäin kuvaa nuppilukua niistä ihmisistä, jotka tarkasteluajalla ovat edes piipahtaneet työssä, vaikka muutaman tunnin. Työllisyysaste ei kuvaa hyvinvointia, ei työn määrää eikä kokonaistuotosta. Sen arvoon ja toiveisiin kuitenkin politiikassa jatkuvasti viitataan.

Työllisyysasteen nousu toimii politiikassa toiveiden tynnyrinä ja sen juuttunut luonne kannustaa kriisipuheeseen.

Tosiasiassa paljon työllisyysasteen lukemia oleellisempaa olisi tarkastella valtion tulojen ja menojen kokonaisuutta, sitä, millaisia töitä ihmisillä on ja mihin uudet työpaikat syntyvät, kuinka usein ihmiset käyvät töissä, ketkä ovat uusia työllistyjiä ja tulevatko työlliset palkallaan toimeen vai tarvitsevatko sosiaaliturvaa.

Työllisyysaste on myös siitä ongelmallinen, että sitä on varsin helppo keinotekoisesti nostaa, rahalla, kuten Marinin hallitus on pyrkinyt ja pyrkii tekemään. Mikäli erilaisiin tukitoimiin pumpataan yhä enemmän verorahaa, työllisyysaste nousee, ainakin siksi aikaa, kun työttömät pysyvät tuettuina. Muiden pohjoismaiden korkeampaa työllisyysastetta selittää nimenomaan suurempi julkinen työllistäminen ja palkkatuki, Suomea korkeamman osa-aikatyön osuuden ohella.

Toisaalta työllisyysaste kehittyy positiivisesti myös ilman rahan pumppaamista, nimittäin silloin, kun pitkäaikaistyöttömiä eläköityy tai kun työllisten kokonaismäärä laskee eli kun väestö vanhenee. Juuri näin Suomessa on tapahtunut.

Kolmas työllisyysastetta turhan positiivisesti nostanut seikka liittyy osa-aikatyöhön. Työllisten lukumäärä on kasvanut kymmenen vuoden aikana lähes 50-prosenttisesti osa-aikatyön takia. Tehdyt työtunnit eli kokonaistuotoksen määrä ovat lisääntynet paljon hitaammin. Tehtyjen työtuntien määrä per työllinen on laskenut. Osa-aikatyö saattaa toki liittyä myös monien kaipaamiin joustoihin. Silloin sen tulisi kuitenkin olla vapaaehtoista. Valitettavasti näin ei usein olen – ja siitä lisää kohta.  

Vaikka Suomen työllisyysaste on siis pohjoismaiden matalin ja työttömyys korkeinta, on Suomen tilanne tosiasiassa vielä huolestuttavampi kuin eksakti työllisyysaste antaisi ymmärtää.

Työllisyysasteen noston tarve on kuitenkin kaikkien yhdessä jakama tavoite. Näin kuuluu ollakin, mutta tähänkin kaivattaisiin hieman realismia. Nyt kun valtiovarainministeriö on avoimesti kritisoinut kehysriihen työllisyyspäätöksiä, monet ovat ymmärtäneet, että kaikki työllisyys ei ole yhtä hyvää työllisyyttä. Sosiaalipoliittiset toimet ovat usein perusteltuja, varsinkin inhimillisistä syistä, mutta ne eivät ole sitä automaattisesti – eikä niiden voi väittää olevan varsinaisia työllisyystoimia eikä varsinkaan parantavan julkista taloutta tai kestävyysvajetta. Tässä siis Marinin vasemmistohallitus menee selvästi vikaan. Rahaa se osaa jakaa – ja myös huolehtia siitä, että autettavien määrä ei ainakaan vähene – mutta muut toimet ovat vaikeampia.

Hallitus julistaa siis päätösperustaisista paikoistaan, mutta ei paljon uskottavammin mene aina sen ulkopuolellakaan. Esimerkiksi kokoomus kertoo päivittäin tavoitteestaan saavuttaa 80 prosentin työllisyysaste. Onko kunnianhimo hyvästä? Ehkä, mutta vielä parempi olisi ymmärtää esteet tuon tavoitteen tiellä.

Työllisyyden tavoitetasot ovat tänä päivänä korkeampia kuin toteutunut työllisyys oli edes 1980-luvun suhdannehuipussa. Tuolloin muutaman vuoden ajan oli tilanne, joka muistutti täystyöllisyyttä. Työttömyys oli vain noin 4 prosenttia ja työllisyysaste korkeimmillaan, 75 prosenttia. Tuolloin kuitenkin maamme oli hyvin erilainen kuin nyt. Yhtäältä tarjolla oli edelleen paljon matalan kynnyksen ja alemman keskiluokan työpaikkoja sekä esimerkiksi teollisuutta. Toisaalta maassa ei ollut työllisyydeltään sitkeästi kantaväestöä alhaisempaa ulkomaalais- ja maahanmuuttajataustaista väestöä.

Suomessa on työttömiä työnhakijoita ja työvoimahallinnon palveluiden piirissä tällä hetkellä noin puoli miljoonaa. Sen lisäksi työikäisistä ennenaikaisesti eläköityneitä on noin 200 000. Heissä on paljon mielenterveyspotilaita ja nuoria, alle 35-vuotiaita. Sitkeästi työttömiksi arvioitujen määrä on 162 000 henkilöä. Heidän työllistymistodennäköisyytensä on alle 20 prosenttia ja heikoimmillaan alle 10 prosenttia eli olematon.

Näiden lisäksi työssä – eli työllisten joukossa eli työllisyysastetta nostamassa – on noin 178 000 ihmistä, jotka ovat alityöllistettyjä eli vastentahtoisesti osa-aikatyöllisiä. He haluaisivat tehdä enemmän tunteja, mutta niitä ei ole tarjolla. He todennäköisesti eivät tule toimeen palkallaan vaan tarvitsevat sosiaaliturvaa palkanpuutetta korvaamaan. Sama koskee kokoaikaisia matalapalkkasektoreiden työntekijöitä, etenkin kalliin asumisen alueilla.

Kun katsotaan työmarkkinoille saapuvia eli koulutuksessa olevia nuoria, havaitaan vielä, edellä luettelemieni ryhmien lisäksi, että ammatillisissa oppilaitoksissa on suuri joukko nuoria, joiden työpanokselle ei ole kysyntää ja heidän on vaikea päästä edes työharjoitteluun.

Kaikissa mainitsemissani ryhmissä vieraskieliset ovat merkittävästi yliedustettuja heidän väestöosuuteensa nähden. Kantaväestön ja kaikkien vieraskielisten työllisyysasteissa on noin kymmenen prosenttiyksikön ero, mutta tällainen tarkastelu jättää huomiotta sen, että vieraskielisten ryhmän sisällä on hyvin erilaisia ryhmiä, kuten olen usein kuvannut.

Joka tapauksessa, edellä luettelemistani ryhmistä syntyy valtava reservi. Osan työllisyysmahdollisuudet ovat toki olemattomat, mutta osan eivät. Kaikkien työllistämisen pehmeiden keinojen pitäisi keskittyä näiden ihmisten, etenkin nuorten, työmarkkinoille saamiseen, mutta samaan aikaan on ymmärrettävä työllistämisen kustannukset. Mikäli oikeaa työllistymistä ei synny, kuinka paljon tukitoimet saavat maksaa? Hallitus pohtii mitättömän vähän tällaisia seikkoja.

Tukitoimia parempi ja kestävämpi vaihtoehto on tietysti oikeiden työpaikkojen syntyminen, mieluiten yksityiselle sektorille. Tämä edellyttää taloudellista kasvua ja järkevää yritys-, vero-, ilmasto-, koulutus- ym. politiikkaa.

Samalla olisi huolehdittava ennaltaehkäisytoimena myös siitä, että lisää heikon työmarkkina-aseman omaavia henkilöitä ei maahan tulisi – eli siis on tehtävä rajoittavaa maahanmuuttopolitiikkaa. Tiukka ja valikoiva maahanmuuttopolitiikka on kaikkien virallisten lukujen valossa merkittävä työllisyystoimi, jolla on siten selvä vaikutuksensa julkisen talouden tilaan.

Mitä tapahtuu, kun radan varren tuppukylään rakennetaan useita satoja yksiöitä? [kuntavaalit 2021]

/ Riikka / 8 kommenttia

Kirkkonummella ei kovin usein tarvitse käsitellä valtuustossa maahanmuuttoasioita. Onneksi. Yleensä kun maahanmuuttoasioita nimittäin käsitellään, kyse ei ole sellaisesta muuttoliikkeestä, jota erityisesti kannattaisi edistää tai toivoa.

Maanantain valtuustossa käsiteltiin kuitenkin uutta kotouttamisohjelmaa.

Kirkkonummen varsin järkevän maahanmuuttolinjan pohjalta kotouttamisohjelmakaan ei valtuustoon saapuessaan ollut kauhean huono, ei ainakaan niin huono kuin monet muut kotouttamisohjelmat. Kunnanhallituksessa ohjelmasta poistettiin sekä uusi vakanssi että maahanmuuttoneuvosto – eli ne oleellisimmat ohjelman kustannusvaikutukset. Kotouttamishääräilyn paisuttamista ei lainkaan tarvita – ei mielestäni lainkaan, mutta ehdottomasti ei taloustilanteessa, jossa sektori toisensa jälkeen joutuu sopeuttamaan.

Valitettavasti valtuuston kaikille ryhmille nämä fiksut korjaukset eivät enää niin vain käyneetkään. Jatkoa seurannee.

Kotouttamishääräilystä tarkemmin esimerkiksi tässä, tässä, tässä, tässä ja tässä kirjoituksessa.

Ohjelmassa hyvää on työllisyyden korostaminen. Työllisyys on oikeasti ainoa kunnollinen ja todennettavissa oleva tekijä, bruttotulojen kehittymisen ohella, jolla voidaan tarkastella ja mitata kotoutumisen onnistumista. Kotoutumisen onnistumista ei voida mitata kotouttamiseen pantavan rahan määrällä, ei vakanssien määrällä, ei järjestöjen järjestämien kerhojen lukumäärän perusteella.

Kotouttamisohjelmassa huonoa, tietyn näissä aina vallalla olevan epärealistisen ja maailmoja syleilevän kielen ohella, on se, että siinä hyvin vääristävästi sekoitetaan erilaisia siirtolaiskategorioita. Se, miten Kirkkonummi houkuttelee kansainvälisiä osaajia – ja veronmaksajia yleensä, kuten strategia ohjaa – on aivan eri asia kuin se, miten ja miksi Kirkkonummi (tai mikä tahansa kunta) vetää puoleensa sosiaalista maahanmuuttoa. Nämä kategoriat eroavat toisistaan kaikilta osin eikä niiden sekoittaminen väittäen, että kaikkia pitää kotouttaa, ole todenmukaista.

Kirkkonummen, kuten monien muidenkin kehyskuntien tilanne sosiaalisen maahanmuuton kohteena oli pitkään varsin hyvä. Kesti sitä kuulla tai ei, moni keskiluokkainen perhe on muuttanut Kirkkonummelle karkuun Helsingin, Espoon ja Vantaan tietynlaisia ongelmia. Kuten esimerkiksi Timo Aron kattavista selvityksistä voi nähdä, tilanne on viime vuosina alkanut merkittävästi muuttua.

Toistaiseksi Kirkkonummi vetää puoleensa myös keskiluokkaista muuttoa ja veronmaksajia, mutta tilanne on muuttunut nopeasti. Erityisesti tietyt alueet korostuvat sosiaalisen maahanmuuton kohteina, kun taas toisaalla maahanmuutto koostuu oikeista kansainvälisistä osaajista. Pelkkiä suhteellisia osuuksia ei kannata tuijottaa. Ensin mainituista alueista Masala on ylivoimainen ykkönen. Vain kilometrin päässä Masalasta, Sundsbergissa (jossa itse asun), tilanne on jälkimmäisen kaltainen. 

Mitä Masalassa on tapahtunut? Ovatko kunnan maahanmuuttolinjaukset muuttuneet vai miksi moinen radikaali muutos? Ei, eivät ole muuttuneet. Ei ole käynyt valtuuston tai lautakuntien pöydällä päätöksiä siitä, lisätäänkö Kirkkonummella merkittävästi sosiaalisen maahanmuuton eli pääosin kehittyvistä maista saapuvan, ei lainkaan tai heikosti koulutetun siirtolaisuuden, määrää.

Mikä sitten on muuttunut? Rakentaminen. Masalaan on rakennettu ja koko ajan rakennetaan valtavasti uusia kerrostaloja – kivenheiton päähän asemasta ja raiteesta, kuten MAL-sopimus linjaa.

Kirkkonummi on keskimäärin turvallinen kunta. Se on yksi selvä vetovoimatekijä, hyvien koulujen ja päiväkotien, lapsiperheystävällisten asuinalueiden, luonnon ynnä muun ohella. Kirkkonummen kunta kysyi vuonna 2019 tärkeimpiä syitä Kirkkonummella asumiseen ja Kirkkonummelle muuttamiseen. Kolme teemaa nousi ylitse muiden: turvallisuus, hyvät liikenneyhteydet sekä lähellä oleva rikas ja monipuolinen luonto.

Valitettavasti tilanne on heikentynyt viime vuosina. Juuri ne syyt, joiden vuoksi kuntaan muutetaan, ovat alkaneet menettää merkitystään. Kirkkonummella on vakava nuorten huumeongelma, väkivaltaisuutta ja häiriöiden lisääntymistä. Erityistä huolta kannan suuren kasvojenkohotuksen läpikäyneestä Masalasta, jossa itsekin asuin lähes kymmenen vuotta. 

Ihmiset kertovat – ja näkee sen toki ihan raitilla kävellessäkin – että kehittyvistä maista saapuneita siirtolaisia on majoitettu niin uusiin taloihin kuin kaupungin vuokrataloihin. Huumekauppaa käydään asemalla avoimesti, häiriöitä on paljon, varkaudet lisääntyvät.

Masala on kokenut valtavan muutoksen viime vuosina. Paljon hyvää, kuten siistiytyneitä nurkkia, levennettyjä jalkakäytäviä, liikenneympyrä ja penkkejä, mutta myös huonoa, täysin yliampuvaa, sosiaalisen asuntotuotannon rakentamista.

Ensimmäinen noussut kerrostalo on korkealaatuinen omistustalo. Se on edelleenkin tyylikkäin ja erottuu myös arkkitehtuurisesti. Sen ympärille on tullut suuri määrä muita kerrostaloja, joista iso osa on sosiaalista asuntotuotantoa. Myös muut institutionaaliset asuntosijoittajat ovat apajilla.

Jotta asia konkretisoituisi, kerron, millaisia taloja alueelle edelleen rakennetaan, tänä vuonna, näiden jo rakennettujen lisäksi. Keskelle kylää pellolle, jossa on jo useampi uusi kerrostalo, uusi kauppa ja muutama uusi omakotitalokin, on nousemassa hienolta näyttävä puinen Kirkkonummen Vuokra-asuntojen talo. Sen viereen nousee vielä suurempi, tällä kertaa Asuntoyhtymän talo.

Tähän yhteen Asuntoyhtymän Manhattan-nimiseen kompleksiin on tulossa 135 yksiötä. Satakolmekymmentäviisi. Näiden lisäksi 30 pientä kaksiota. Tällaisia valintoja ei näe edes Espoon tai Helsingin lähiöissä. Masalaan on vain muutamassa vuodessa rakennettu satoja uusia yksiöitä. Alueelle, joka on perinteisesti lapsiperheiden suosimaa. Masalasta on 25 kilometriä Helsinkiin.

Ei tämä ole tietenkään pelkästään maahanmuuttokysymys. Kuitenkin tilanteessa, jossa sekä Kirkkonummen että koko maan väkiluku kasvaa maahanmuuton takia, se on erittäin oleellinen. Seikka liittyy merkittävästi myös siihen ajatukseen, kuinka paljon Kirkkonummi voi ottaa radan varteen rakennettavaa yksiötaloa säilyttääkseen ominaisuutensa kuntana, jonka houkuttelevuus nimenomaan perustuu siihen, että se ei ole kuin nuo vieressä olevan kaupungit. Kunta on perinteisesti ollut ilmeeltään pientalovaltainen, ja linjausten mukaan se haluaa sitä edelleenkin olla. Käytäntö ei vain näytä seuraavan perässä.

Tammikuussa julkaistun Kunnallisalan kehittämissäätiön kyselyn mukaan asuinalueen turvallisuus ja häiriöttömyys on ylivoimaisesti tärkein tekijä asuinalueen valinnassa. Tuloksesta voi päätellä, että suomalaisilla on tietoa tai käsitys siitä, millaisia ja missä turvattomat ja häiriölliset asuinalueet ovat – vaikka myös tässä on aihe, josta yleensä ei sovi julkisesti puhua. Tiedot leviävät ihmiseltä ihmiselle tai netin foorumeilla. Erityisesti pääkaupunkiseudulla on monesti ensiarvoisen tärkeää, missä asuu – eikä vähiten koulujen takia.

Masalan huikentelevaisessa sosiaalisessa rakentamisessa ei ole huomioitu moniakaan asioita. On havaittu, että verotulot eivät nouse, vaikka väkiluku kasvaa. Eivät tietenkään nouse. Palveluita, sekä niitä normaaleja että erityispalveluita, tarvitaan enemmän, kulut kasvavat. Edes koulut eivät kykene seuraamaan väkiluvun perässä, vaikka uusien asukkaiden joukossa lapsiperheiden osuus ei olekaan Masalassa merkittävä. Kaiken lisäksi Masalan kouluja ovat vuosien ajan kurittaneet myös sisäilmaongelmat.

Kun kunnat Helsingin seudullakin kilpailevat ihmisistä, pelkkä väkiluvun tuijottaminen ei riitä. Kirkkonummen ei pidä lähteä vetämään sosiaalista maahanmuuttoa puoleensa, vaan pysyä jatkossakin pientalovaltaisena, lapsiperheiden suosimana kohteena. MAL-sopimusten rakennusvaateiden päättömyys täytyy uskaltaa todeta ääneen. Jos rakentamisen puolella tehdään kohtalokkaita virheitä, niitä ei voida muualla paikata.

Tosiasia ei poistu sillä, että siitä ei suostu puhumaan tai alkaa paheksua meitä, jotka puhumme. Viralliset tilastot ja rekisteriaineistot kyllä kertovat yksiselitteisen selvästi, mistä suunnasta verorahoja kuntaan ja valtiolle tulee.