Kirjoittaja: Riikka

Maahanmuuttajille ikuinen tulkkauspalvelu, vanhuksille kielitaidoton hoitaja

/ Riikka / 1 kommentti
Kuvassa voi olla 1 henkilö ja tekstissä sanotaan Hoitoalalla tarvitaan kunnollista kielitaitoa. Vaatimuksia on kiristettävä, jotta suomalainen saa palvelun kotimaisella kielellä. Perus ÃÃNESTÄ SUOMALAINEN ENSIN 0

Perussuomalaisia lukuun ottamatta kaikki muut puolueet vaativat lisää maahanmuuttoa vastauksena sotesektorin ongelmiin. EU:n ulkopuolelta saapuvan maahanmuuton nähdään korjaavan hoitoalan kroonisia ongelmia, kuten hoitajavajetta. Vastaavasti maassa jo olevia ulkomaalaistaustaisia tungetaan urakalla hoitoalalle, oli heillä siihen edellytyksiä tai ei. Esimerkiksi Helsingissä on oppilaitoksia, joissa hoitoalalle opiskelevista ylivoimainen enemmistö on maahanmuuttajia. Tämäkin itsessään karkottaa alalta suomalaisia nuoria. 

Vastaavaan tapaan länsinaapuri Ruotsi on käyttänyt etenkin lähihoitaja- ja hoiva-avustajakoulutusta eräänlaisena kotouttamiskanavana. Vuosikausia maassa olleet maahanmuuttajanaiset ovat edelleen kielitaidottomia ja usein tulonsiirtojen takia työhaluttomia, mutta viranomaisille heidän siirtämisensä kaunistamaan tilastoja ”opiskelijoina” on tietenkin mieluista. Maalle haitallinen sosiaaliperäinen maahanmuutto näyttää taas hetken aikaa vähemmän haitalliselta. Ruotsissa on muuten kaikesta huolimatta myös hoitajapula, valtavista maahanmuuttajamassoista huolimatta.

Ruotsissa kielitaidottomuusilmiön ongelmista nykyään sentään puhutaan, kun niitä ei voi enää piilottaa. Suomessa ollaan toistamassa tismalleen samoja virheitä, ja pian ihmetellään, miten päädyttiin samanlaisiin seurauksiin.

On irvokasta, että suomalaiset vanhukset ja muut potilaat eivät ole enää Suomessa 2020-luvulla sen arvoisia, että heitä autettaisiin heidän omalla kielellään, mutta samaan aikaan maahanmuuttajien itsensä saamia tulkkaus- ja muita holhouspalveluita parannetaan. Tälläkin hetkellä ulkomaalaistaustainen on oikeutettu käytännössä ikuiseen ja rajattomaan tulkkauspalveluiden saantiin. Kielellinen tulkkauskaan ei välttämättä riitä, sillä kuten Espoon perussuomalaisia edustava Henna Kajava blogissaan kertoi, myös kulttuuritulkit ovat tulleet veronmaksajan pöytään syömään. Kulttuuritulkin on tarkoitus ratkoa ja ennaltaehkäistä ”kulttuurisia yhteentörmäyksiä” ja ”haasteita” – joita muuten ei maassa edes olisi ilman juuri sitä maahanmuuttoa, joka kulttuuritulkkeja, holhousta ja ikuista kotouttamista vaatii.

Kulttuuritulkin hinta kunnalle on sama kuin kielitulkin – 78 euroa tunnissa plus alv. Eduskunnan käsittelyssä on paraikaa uusi kotouttamispoliittinen selonteko, joka muuten on kaikista tämän kauden selonteoista laajin. Totta kai, nyky-Suomen tärkeimmät asiat ensin.

Maamme suurin epäoikeudenmukaisuus on, että suomalainen, ikänsä veroja maksanut ja lapset kasvattanut ihminen ei saa Suomessa vuonna 2022 tarvitsemaansa hoitoa ja hoivaa. Omilla vanhuksillamme ei ole pääsyä sellaisten palveluiden ja verorahoitteisen hyvänäpitämisen piiriin kuin maahanmuuttajilla. Vanhusten etuja ja tarpeita puolustamassa ei ole sellaista koneistoa kuin maahanmuuttajilla.

Kumpaa sinä haluat veronmaksajana tukea: Sitä, että maahanmuuttaja, joka muutenkin on yliedustettu sotepalveluiden ja tulonsiirtojen käyttäjänä, saa koko ikänsä tulkkipalveluita? Vai sitä, että vanhukset saavat ihmisarvonsa mukaista hoitoa ja palvelua omalla äidinkielellään, suomeksi tai ruotsiksi?

Perussuomalaiset on ainoa puolue Suomessa, jolle edellä oleva kysymys ei tuota päänvaivaa. Meille suomalainen tulee ensin, aina.

Turvallisuuspolitiikasta ja #keskustelu’sta

/ Riikka / 7 kommenttia

Politiikassa asioiden pelkistyminen silkaksi somehuuteluksi ja hästägeiksi, äärimmäinen yksinkertaistaminen ja myyviin mielikuviin tarrautuminen perusteellisten argumenttien, pohdinnan ja ajatustenvaihdon sijaan on jokapäiväistä todellisuutta ja arkipäivää. Kyse ei ole pelkästä sosiaalisesta mediasta, vaan myös valtamedian syvään juurtuneesta logiikasta juosta helppojen, myyvien, vähänlaisesti lukijan omaa perehtyneisyyttä vaativien kantojen ja ilmiöiden perässä. Media jättää huomiotta yhtä, voimakkaasti ylitulkitsee toista ja kolmanneksi rakentaa alusta loppuun omia diskurssiuutisiaan, joiden toivoo muuttuvan lihaksi ja luuksi eli niin sanotuksi todellisuudeksi. Ja näin usein käykin.

Tämä ilmiö on sellaiselle politiikassa mukana olevalle ihmiselle, joka mielellään olisi perusteellisempi, harkitsevampi ja viihteettömämpi, toisinaan vaikea pala purra.

Erityisen vaikeaksi ja vastenmieliseksi se muuttuu, kun kohteena on Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka eli kun klikkiotsikot, somehuutelu ja hästägit liikkuvat alueella, joka koskee Suomen valtion eksistenssiä, suvereniteettia ja maamme ulkoista turvallisuutta.

High politics riensi twitteriin

Suomettuneeseen aikaan, ja monesti muulloinkin, ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa tavattiin pitää niin vaikeana ja monimutkaisena, että juuri kenelläkään ei uskottu olevan siihen kompetenssia. Kansalaiskeskustelua ei syntynyt eikä sitä kukaan kaivannut. 2000-luvun kriittiseksi väitetyssä individualismissa, jossa kansalaisen ”aktiivista osallistumista” erityisesti omalla sohvalla maaten pidetään suuressa arvossa, olemme siirtyneet toiseen ääripäähän. Siellä riittävän valistuneen kannan voi esittää kuka tahansa – ja varmistaakseen nopean etenemisen läpi kiirehtivän median mieluiten vielä joko ylimielisesti tai aggressiivisesti. Samaan aikaan monia muita merkittäviä kiista-asioita ei haluta alistaa esimerkiksi kansanäänestyksille – ja jopa pelkkää keskustelua pelätään tai pidetään populistisena.

Kuuntelin tasavallan presidentti Sauli Niinistön uudenvuodenpuheen, kuten useimmat muutkin suomalaiset. Puhe oli hyvä. Se oli myös varsin yllätyksetön. Yllätyksistä vastasivatkin puheen analysaattorit. Luin kolumneja ja näkökulmia ja ihmettelin. Sitten luin presidentin puheen vielä kertaalleen. En itse nähnyt siinä sitä, mistä otsikot kertoivat. Useimmat suomalaiset analyysit havainnoivat puheessa selvää liikettä Naton suuntaan ja enemmän tai vähemmän selkeää linjanmuutosta. Ulkomaiset kommentaattorit vetivät vielä vähän pidemmälle: Niinistö haluaa Natoon! Odotetusti presidentti sitten kolmantena päivänä puheen jälkeen päättikin korjata tehtyjä tulkintoja.

Saattaa tosiaan olla, että presidentin kannattaisi alkaa puhua vähemmin metoforin ja yksinkertaisemmin, mikäli hän haluaa varmistaa viestinsä perillemenon jo ensimmäisellä kerralla. Toisaalta kuten kaikki tietävät, epätarkkuus ei ole aina poliitikon taitamattomuutta vaan erityisesti herkissä kysymyksissä nimenomaista taitavuutta. Ainakin mikäli koltiaiset eivät kiirehdi tekemään siitä oitis kovaäänisiä, esittäjälleen epämieluisia tulkintoja.

Vuosi vuodelta leimahtavammaksi ja harkintaan kykenemättömämmäksi muuntuva ”someyleisö” on omavaltainen eikä juuri lainkaan puheiden ja argumenttien alkuperäisten esittäjien hallittavissa. Se kääntää halutessaan mustankin valkoiseksi, joko omin voimin tai itäisten maiden ohjauksessa. Tämä ei suinkaan päde vain nyt käytävässä turvallisuuskeskustelussa vaan monessa muussakin politiikan teemassa. Kaiken lisäksi tilannetta kärjistää se, että käymme vaaleja – vaikka sitä eivät kaikki tahdokaan muistaa – millä on aina vaikutuksensa sekä keskustelun intensiteettiin että puolueiden ja poliitikkojen muihin valintoihin.

Turvallisuuspolitiikan peruslinja

Suomella on mahdollisuus liittoutua sotilaallisesti ja hakea sotilasliitto Naton jäseneksi, mikäli siihen päädymme, ja näin pitää olla. Asiaa ei kuitenkaan päätetä vaalikeskusteluissa, sosiaalisessa mediassa eikä varsinkaan Venäjällä. Ulko- ja turvallisuuspoliittinen linjamme, sen vakaus, ennustettavuus ja toisaalta pidättyväisyys, ovat vahvuuksiamme. Suomi ei ole koskaan ollut sinisilmäinen geopoliittisissa tai geostrategisissa kysymyksissä. Linjaa ei ole syytä muuttaa jokaisesta rasahduksesta.

Perussuomalaisen puolueen näkökulma on perinteisesti korostanut sotilaallista liittoutumattomuutta ja uskottavaa kansallista puolustusta sekä Nato-option säilyttämistä. Kuten useimmissa puolueissa, meilläkin on erilaisia näkemyksiä. Kansalaiset yleisesti ovat gallupien perusteella edelleen selvästi Nato-jäsenyyttä vastaan.

Mikäli ”Nato-median” annettaisiin kehittyä yhtä pintapuoliseksi ja älyllisesti epärehelliseksi kuin millainen ”EU-media” on jo muutaman vuosikymmenen ollut, en epäilisi hetkeäkään, etteikö kansalaiskannatuskin saataisi riittävään nousuun. Euroatlantin tuulet eivät kuitenkaan vielä ole tarttuneet varovaisten impivaaralaisten pehkoihin.

Itse toivon, että kokoomuksen puheenjohtaja Orpon käyttämä fraasi Suomen tarpeesta ”olla mukana pöydissä” (IL 30.12.) olisi ennemminkin hälytyskello: Ei, ei enempää näitä pöytiä! Vaadimme edes oikeita ja konkreettisia argumentteja. Pitäkää pöytänne, jotka vievät meiltä rahan ja itsenäisyyden.

Valmistelemme puolueessa tälle vuodelle uutta turvallisuus- ja puolustuspoliittista ohjelmaa, mutta minulla ei ole tarjota kohupaljastuksia siitä. Emme valmistele sitä akuutisti muuttuneen turvallisuusympäristön vuoksi vaan siksi, että edellinen on vuodelta 2015, ja paljon kaikenlaista on tapahtunut.  

Joka tapauksessa omalta osaltani toivoisin, että turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa ei pelkistettäisi aivan arkipolitiikan ilmiöiden tasolle. Kyse on kuitenkin maamme turvallisuudesta ja olemassaolosta eikä mistä tahansa eteen tulevasta hallituksen esityksestä, omantunnonkysymyksestä tai puoluepolitiikasta.

Tämä ei tarkoita, että haluaisin hillitä harkittujen näkökulmien esilletuomista. Päinvastoin. Toivotan ulko- ja turvallisuuspoliittisen ja kansainvälisen politiikan keskustelun lämpimästi tervetulleeksi. OIen saanut koulutukseni siitä enkä arkaile keskusteluun osallistumista. Kerroin ennen puheenjohtajaksi valintaani (kysyttäessä), että olisin nähnyt Suomen Naton jäsenenä mieluiten heti 1990-luvulla. Se aika kuitenkin on mennyt, ja nyt on nyt.

Sen sijaan twitterin ”nyt todella Natoon tai olet Putinin kätyri”-kannanottoihin suhtaudun yhtä kielteisesti kuin silloinkin, kun niitä viljellään muissa yhteyksissä, esimerkiksi EU-keskustelussa.

Yleisestä Euroopan turvallisuustilanteesta, EU:sta ja Venäjästä

Venäjä ja Yhdysvallat neuvottelevat ensi viikolla Genevessä. Sitä ennen kokoontuvat esimerkiksi Naton ulkoministerit, Etyj ja Nato sekä Nato-Venäjä-neuvosto. EU:lla ei ole roolia keskusteluissa, mikä vahvistaa venäläisten käsitystä siitä, että EU on mitätön ulko- ja turvallisuuspoliittinen vaikuttaja. Tämä tehtiin selväksi myös EU:n ulkopoliittisen edustajan Josep Borrellin nöyryyttävällä kohtelulla tämän Moskovan vierailulla alkuvuonna 2021.

Euroopan Unioni ei kykene luomaan yhtenäistä linjaa Venäjän suhteen, koska etenkin Saksa on vastuuttoman energiapolitiikkansa takia täysin riippuvainen venäläisestä maakaasusta. Baltian maat ja Puola taas haluavat ajaa EU-Venäjä-suhteet lähelle katkeamispistettä, jota ei voida pitää Suomenkaan etuna. Energiapolitiikkaan ja sitä myötä myös ilmastokunnianhimoon liittyy useita turvallisuuspoliittisia elementtejä, joista ei varsinkaan Suomessa juuri keskustella. Huolestunut olen myös suomalaisen maatalouden edessä olevista ”kunnianhimoisista” heikennyksistä, joilla tulee todennäköisesti olemaan kielteinen vaikutuksensa kotimaisen ruoan saatavuuteen ja huoltovarmuuteemme.

Vaikka Saksa ja Ranska puhuvat paljon EU:n yhteisen ulkopolitiikan tarpeesta, kumpikin maa harjoittaa omaa aktiivista kahdenvälistä diplomatiaansa Venäjän suuntaan ohi muun EU:n. Tämänkin vuoksi on tärkeää, että Suomi pitää auki riittävän toimivat suhteet Venäjän suuntaan – Brysselin kakofoniassa Suomen ääni ei kuulu lainkaan. Yksimielisyyden vaatimuksesta EU:n ulkopolitiikassa ei tule missään olosuhteissa luopua.

Yhdysvallat ei tule antamaan periksi Venäjän etupiirivaatimuksille. Sillä ei kuitenkaan ole halua joutua suoraan aseelliseen konfliktiin Venäjän kanssa, minkä takia Ukrainaa ei olla Nato-jäseneksi lähiaikoina ottamassa. Yhdysvallat on asetoimitusten osalta tarjonnut ukrainalaisille vain kalustoa, jota voi käyttää puolustustarkoituksessa.

Venäjä voitti jo yhden erän saadessaan lännen takajaloilleen ja neuvottelupöytiin, mutta toisaalta silläkään ei ole kovin monia hyviä vaihtoehtoja.

Venäjän yleisesti heikentynyt asema hidastuneen talouskasvun, elintason nousun pysähtymisen, sisäisen tyytymättömyyden ja ulkopoliittisten ongelmien puristuksessa on ajanut sen tilanteeseen, jossa se on valmis uhkaamaan ennaltaehkäisevällä hyökkäyssodalla. Sillä, haluaako Venäjä ensisijaisesti hämätä vai rakentaa verukkeita johonkin muuhun, ei varsinkaan Suomen kannalta juuri ole merkitystä.

Kuten ei silläkään, onko etupiiriuhkailun ja sen lietsoman Natoa apuun huutavan kansalaiskeskustelun tarkoitus strategisesti lisätä esimerkiksi Suomen sisäisiä jännitteitä, vai onko kyseessä vain itänaapurille mieluinen sivuseuraus. Yllätyksenä se ei ainakaan tullut.

Suomen pitää tietenkin voimakkaasti tyrmätä Venäjän haaveet muodostaa etupiirejä, kuten on tehtykin, erityisesti tasavallan presidentin toimesta. Venäjä ei sanele suvereeneille valtioille niiden mahdollisuuksia. Suomi tukee muun lännen kanssa Ukrainan itsenäisyyttä ja alueellista koskemattomuutta. Pidän kuitenkin suoraa sotilaallista hyökkäystä Ukrainaan epätodennäköisenä.

Venäjän valtaapitävien tarkoituksena on lietsoa kansallishenkeä ihannoimalla neuvostomenneisyyttä ja yhdistämällä kansan rivejä aggressiivisella ulkopolitiikalla, jonka kärkenä on niin sanottujen lähiulkomaiden, mm. Ukrainan ja Valko-Venäjän, sitominen pysyvästi Venäjän vaikutuspiiriin. Putinista täytyy ymmärtää, että hän ei ole, kuten monet väittävät, isovenäläinen etninen nationalisti, vaan pikemminkin reaktionisti, joka haaveilee uudesta Neuvostoliitosta poliittisessa muodossa. Eikä narsistista persoonallisuuttakaan tietenkään voi sivuseikkana pitää.

Tosiasia on, että Itä-Ukrainan konflikti on käynnissä kahdeksatta vuotta. Siinä on kuollut tuhansia siviilejä ja ukrainalaisia sotilaita. Venäjä on puolustellut interventiotaan Itä-Ukrainassa venäjänkielisten ukrainalaisten suojelulla.

Euroopan epävakauteen on tietenkin vaikuttanut myös Yhdysvaltojen muuttunut asema, jossa se keskittyy mieluummin muunlaisiin omiin kansainvälisiin haasteisiinsa esimerkiksi Lähi-itään, Etelä-Aasiaan ja Kiinaan liittyen, sekä lukuisat muut EU:n ja omat ongelmamme.

Näistä lähtökohdista käynnistyi vuosi 2022, ja sillä meidän on mentävä.

Älä alistu vaan aktivoidu – aluevaalit 2022

/ Riikka / Jätä kommentti

Suomen ensimmäiset hyvinvointialuevaalit ovat aivan kohta. Kuten kaikki muistamme, oikeasti kyse on maakunnista ja niiden uudenlaisesta hallinnosta, mutta koska sana ”maakunta” alkoi saada osakseen liian negatiivista kaikua, se piti vaihtaa. Valitettavasti saman taudin on saanut koko sote. Vaikka asiat ovat tärkeitä, suuriksi yhteiskunnallisiksi teemoiksi niistä ei tunnu olevan.

5.12.2021 Hämeenlinna, Riikka Purra. kuva Matti Matikainen

Kun sotesta keskustelee kansalaisten kanssa, heitä hallintomallin sijaan kiinnostavat omat lähipalvelut, mikä on tietenkin erittäin ymmärrettävää. Maakunnissa kiertäessä ihmisten mietteissä ovat olleet erityisesti se, mikä kyseistä kuntaa tai aluetta uudistuksessa uhkaa. Monet kertovat vaikeuksista lääkärille pääsyssä. Tai valtavan pitkistä taksimatkoista.

Vaaleja ja tätä historiallisen suurta maakuntauudistusta valmistellaan kuin verhon takana. Media on jo kertonut, että vaalit eivät kiinnosta äänestäjiä eikä uudistuksen tarkoituksista olla myöskään tietoisia.

Vaalien teknisyys ja epäpoliittisuus tietenkin aiheuttavat juuri sen, että asia nähdään tylsänä, vaikeaselkoisena, epäkiinnostavana ja valitettavasti myös turhana.

Eikä sitä ainakaan poliitikkojen sotejargon auta. Mitoitus, integraatio ja takuu eivät hoida ketään. Jos kaikki puolueet lupaavat puolustaa lähipalveluita ja ovat yhtä huolissaan vanhuspalveluista, mistä vaaleissa äänestetään? Jos ja kun alueet ovat suoran valtionrahoituksen alla, mistä siellä siis päätetään? Ainakaan kannustimia säästää tai pidäkkeitä kuluttaa ei ole lainkaan.

Joillakin alueilla kuulemma hallintosääntöön on suunniteltu kirjausta siitä, että viranhaltijapäätöksellä voisi muuttaa (eli supistaa) palveluverkkoa. Samaan aikaan on neuvoteltu runsaskätisistä puolueryhmien aluevaltuustorahoista, yhtä hissukseen tietenkin.

Suomessa terveydenhoito on jakautunut kuin kahdelle kastille, palvelut ovat osassa maata käytännössä romahtaneet, vanhusten- ja vammaistenhoidossa on järkyttäviä epäkohtia, nuoret eivät pääse mielenterveyspalveluihin, keskituloisia ohjataan suoraan yksityiselle, resursseja menee jatkuvasti enemmän ongelmallisen maahanmuuton palveluihin. Ja verotus on tapissa. Mikä mättää?

Näistä asioistahan meidän pitäisi puhua. Ja ne ovat valtakunnan tason asioita.

Sillä, mitä puolue ajaa valtakunnan tasolla, millaista talouspolitiikkaa, millaista tärkeysjärjestystä, millaisia arvovalintoja – sillä on selvä yhteytensä siihen, mitä kyseinen puolue oikeasti voi luvata alue- ja paikallistasolla. Tämä ei tietenkään kaikkia pidättele, vaan maakuntien vaalikentillä jotkut ovat taas luvanneet kuuta taivaalta, vaikka juuri on valitettu rahan puutetta eduskunnalle.

Mikäli aluevaalien äänestysaktiivisuus jää uhatun alhaiseksi, aluevaltuustojen demokratia ei ole kriisissä vaan käytännössä sammunut. Hyvinvointialueiden käynnistymiseen liittyy paljon epävarmuuksia ja on hyvin mahdollista, että kaikkea ei saada ajoissa valmiiksi.

Suomalaiselle demokratialle ja kansalaisten aktivoimiselle voisimme antaa piristysruiskeen yhdistämällä tulevaisuudessa sekä paikallis- että aluevaalit eduskuntavaaleihin. Näin puolueiden lupauksia ja tavoitteita olisi helpompi arvioida ja niiden realistisuutta punnita.

Tulisi lisäksi politiikka politiikkaan. Sillä siitähän on oikeasti kyse.

(Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Maaseudun Tulevaisuudessa 3.1.)

Venäjänpelkoinen Suomi ja taas yksi kertaluonteinen EU-temppu

/ Riikka / 2 kommenttia
19.12.2021 Kokkola, Riikka Purra. kuva Matti Matikainen

EU:n elpymispakettia nimitettiin poikkeuksellisen ja vakavan koronavirusepidemian ainutkertaiseksi ja toistumattomaksi korjauskeinoksi. Tarvittiin yhteisvelkaa, tulonsiirtoja, lahjoituksia ja uusia veroja – sekä paljon vihreän siirtymän välttämättömyyttä korostavaa kaunopuhetta.

Korona ei ollut paketin ainoa perustelu. EU:lla on jo kauan ollut voimakas taipumus edetä velka- ja tulonsiirtounionin suuntaan, vaikka se edelleen virallisesti ei ole Suomen kannan mukaista. Suomen EU-politiikassa suu puhuukin koko ajan aivan muuta kuin mitä kädet ja jalat tekevät. Suomen surkea EU-linja nojaa hokemiin, joissa ei ole luuta eikä lihasta.

Voimassa olevan EU-selonteon mukaisesti ”Suomen vahvuutena on aloitteellinen, johdonmukainen ja eurooppalaiseen yhteistyöhön myönteisesti suhtautuva linja”. Tämä ei tarkoita mitään.

Suomen hallitus ei kyennyt määrittelemään edes yhteistä kantaa metsätaksonomiaan, puhumattakaan siitä, että se olisi jotenkin aloitteellisesti edistänyt metsäisen maamme kansallisia intressejä. Suomi ei ole edes yrittänyt sanoa ei.

Suomi on johdonmukainen tasan siinä, että se hyväksyy mukisematta kaiken, mitä Brysselistä tarjoillaan ja kutsuu sitä yhteistyökykyisyydeksi.

Miksi me annamme tällä tavalla kävellä ylitsemme? Jos me Venäjää pelkäämme, ei tämä ole ratkaisu. Eihän EU kykene pystypäin edes torjumaan idästä tulevaa hybridivaikuttamista. Kätensä likaa maa, jota Bryssel pitää oikeusvaltiorikkojana.

Kun me vastustimme kertaluonteiseksi ja tarkkarajaiseksi väitettyä elpymispakettia ja puolustimme suomalaisen veronmaksajan rahoja ja maamme suvereniteettia, meidän kerrottiin olevan impivaaralaisia ja pelaavan Putinin pussiin. Maalasimme kuulemma tarpeettomia uhkakuvia mekanismien muuttumisesta pysyviksi.

Elpymispaketti oli päänavaus uusille tukipaketeille. Elpymisrahastossa on kyse pitkän aikavälin työkalusta eikä koronakriisin korjausliikkeestä. EU-komissio ja Euroopan keskuspankki ovat jo pitkään, ainakin eurokriisistä lähtien, yrittäneet saada aikaiseksi yhteistä budjettia ja ”eurobondeja”.

Covid-hätätilasta tuli oiva mahdollisuus toteuttaa sitä politiikkaa, jota EU:ssa muutama suuri jäsenmaa kädet syyhyten on vuosikaudet halunnut toteuttaa. Samaan suuntaan on askeltanut myös Suomi, joka halusi kaikkiin ytimiin, pöytiin, mukavien uusien tehtävien pariin, ja jota nykyinenkin hallitus ja osa oppositiosta haluaa kannattaa. Muutokseen ei tarvita perussopimusten avaamista – jota Suomi siis virallisesti vastustaa – sillä kaikki tapahtuu niiden ulkopuolella.

EU ei noudata omia sääntöjään ja periaatteitaan, mutta lukee tilanteen tullen aina joustavasti strategiakirjaa siitä, mistä voitaisiin löytää enemmän unionia, vähemmän kansallisvaltiota.

Iso temppu tehdään ilmastopolitiikan varjolla. Ylikansallista sääntelyä, tukipaketteja, maksettavaa pohjoisen kansoille, yhteisvelkaa ja tulonsiirtoja on tulossa nimenomaan ilmaston ja vihreän siirtymän kääreisiin peitettynä. EU:n liittovaltiokehitys ottaa ilmastopaketin myötä muutenkin aimoharppauksia. Energiakriisi, nousevat sähkö- ja kaasulaskut ja esimerkiksi eteläeurooppalaisten heikompi motivaatio vähentää omia päästöjään ovat käteviä perusteluita. Ja onhan Suomella paljon enemmän metsää kuin muilla.

Tai sitten solidaarisuus, tuo EU-politiikan sveitsiläinen veitsi, joka käy perusteluksi kaikkeen, turvapaikanhakijoista tukipaketteihin. Kuka nyt haluaisi olla epäsolidaarinen, kysyvät tähtilippujen alla poskisuudelleet. Korkeintaan tympeät persut, jotka muistuttavat, että tässäkin tapauksessa ”solidaarisuus” tarkoittaa suomalaisille kansallisen liikkumatilan kapenemista, kiristyvää verotusta, entistä heikompaa julkista taloutta ja epävakaampaa tulevaisuutta.

EU:n ja euron puolustajat väittävät, että sisämarkkinat ja euro ovat itsessään julkishyödykkeitä, ja niistä täytyy olla valmis maksamaan. Näin saattaa olla, sillä EU:sta on ollut meille myös kiistatonta hyötyä.

Mutta tarkoittaako tämä, että meidän pitää hyväksyä myös kaikki epämieluisa, jotta saamme pitää kiinni hyödyistä. Kuinka paljon meidän täytyy olla valmiit maksamaan muiden maiden velkoja, huonoa ja holtitonta ja populistista taloudenpitoa, veronkiertoa ja yleistä lyhytjänteistä hedonismia? Miksi metsäpolitiikkammekin valuu unionin kouriin? Miksi meidän pitää ensin kurjistua omasta ilmastopolitiikastamme ja sitten vielä maksaa muidenkin laskuja?

Suomalaiset sanoivat EU:lle vuonna 1995 kyllä. Nähdäkseni me emme kuitenkaan ole sitoutuneita sanomaan kyllä kaikelle, mitä unionista esitetään. Tai mikäli olemme, se pitäisi kertoa myös äänestäville kansalaisille.

Euroopan unioni ei valitettavasti ole enää se ”upea länsi”, johon Suomi halusi kurkottaa.

(Näkökulma on julkaistu alfauutisten verkossa 29.12.)

Oikeutta ja kohtuutta

/ Riikka / 5 kommenttia
12.12.2021 Heinävesi, Riikka Purra. kuva Matti Matikainen

Koko sen ajan, kun olen aktiivisesti seurannut politiikkaa tai ollut mukana siinä, olen tapahtuma kerrallaan havainnut, kuinka mahdollisuudet päätöksentekoon murenevat tai jopa häviävät. Euroopan unioni on tietenkin vienyt osansa – antaen tilalle tähtilipun ja ne kuuluisat yhteiset pöydät.

Vielä suuremman palan on kuitenkin haukannut hankalammin hahmotettava kokonaisuus. Siihen kuuluvat monenlaiset oikeudet, kansainväliset sopimukset, perustuslaki ja muut hyvin käyttäytyvien valtioiden normistot. Maallisuudestaan huolimatta niiden asema vaikuttaa lähes jumalalliselta. Ihmisoikeusoppia meille yksinkertaisille ja tietämättömille sanoittavat valtiosääntö- ja perustuslakioppineet, eräänlaiset pappismiehet.

Perustuslaki, oikeusjärjestelmän ylin säädös, muistuttaa yhä enemmän jonkinlaista uskonnollista opinkappaletta. Iankaikkista totuutta ei sovi kyseenalaistaa, ja vain erityisen kilvoittelun ja vihkiytymisen – oikeustieteellisen koulutuksen ja (yleensä) riittävän vasemmistolaisen maailmankuvan – myötä siitä voi edes keskustella.

Niinkin iankaikkisena perustuslakiamme pidetään, että oikeusministeri kuuluisan pappismiehen auktoriteetilla tuettuna esitti muutama viikko sitten, että tietyt perustuslain pykälät pitäisi kokonaan jäädyttää. Eli että niitä ei voisi lainkaan muuttaa – ei edes sen vaikean ja pitkäkestoisen prosessin kautta, jolla nyt perustuslakia voidaan muuttaa. Nyt on siis hyvä ja täydellinen.

Suomen perustuslain mukaan jokaisella on oikeus turvallisuuteen, ja Suomi on EU:n jäsen. Kansainvälisten sopimusten erilaiset oikeuksien luettelot paisuvat vuosi vuodelta, mutta velvollisuuksia on vähemmänlaisesti.

Oikeasti kyse ei kuitenkaan ole jumalallisesta sanasta. Kuten muuhunkin lainsäädäntöön, siihen on vaikuttanut ympäröivä maailma, toimijoiden arvot ja politiikka, erilaisten asiantuntijoiden näkemykset ja maailmankuva.

Tietenkin me arvostamme oikeusvaltiota ja tarkasti säädeltyjä perus- ja ihmisoikeuksia. Lainsäätäjää pitääkin rajoittaa. Mutta asialla on myös toinen puolensa:

Todistamme kerta toisensa jälkeen, että roistojen ihmisoikeudet ovat Suomessa paremmin säädellyt kuin uhrien. Että poliisin pitää olla hyvin varovainen roistojen kanssa, jotta oikeuksia ei vain rikottaisi. Että järjestäytyneellä rikollisjengillä täytyy olla oikeus rakentaa rikoksista saadulla rahalla talo kenenkään estämättä. Että lastaan raiskaajalta puolustava isä saa vankeutta.

Tällä hetkellä, kun Valko-Venäjä moukaroi ihmisaseilla eli laittomilla siirtolaisilla Puolan rajaa ja pyrkii horjuttamaan kohdemaita ja koko unionia, ihmisoikeusnormistot näyttävät erityisen ongelmalliset puolensa. Ministerit punastelevat aitiossa, koska tietävät puhuvansa puppua väittäessään, että Suomi voisi tämän normiston puitteissa suojella itseään. Jos se pitää niistä kiinni kynsin ja hampain – ja tietysti pitää, jos pappismiehiltä kysytään – ei voi.

Maa, joka pitää niistä kiinni kynsin ja hampain, ei ole enää suvereeni. Tätä et kuule pappismiehiltä, mutta se on totta. Kun Puola toimii ja pitää laittomat maahantulijat ulkona, EU on hiljaa ja salaa tyytyväinen. Seuraavan päivän kokouksessa hymistellään sitten taas prinsiipeistä, EU:n yhtenäisestä linjasta ja syödään viinereitä.

Valiokunnan kuulemisessa ministeriön virkamies esitti meille, että vaikka Suomessa olisi sota tai kansakunnan elämää uhkaava yleinen hätätila, turvapaikkaoikeudesta kirjaavista sopimuksista emme voisi poiketa.

Jos näin olisi, sotiin ei enää tarvittaisi ruutia. Pelkät ihmiset riittäisivät.

(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 29.11.)

Suomeen ei tule juuri lainkaan huippuosaajia

/ Riikka / 2 kommenttia
Photo by cottonbro on Pexels.com

Hallitus haluaa enemmän kuin kaksinkertaistaa työperäisen maahanmuuton vuosikymmenen loppuun mennessä. Työperäistä maahanmuuttoa huudetaan ratkaisuksi sektorilta toiselle, ja sitä kannattavat yhtä lailla oikeisto ja vasemmisto. Ainoastaan perussuomalaiset kritisoi matalapalkka-aloille saapuvaa maahanmuuttoa.

Perussuomalaiset ei vastusta niin kutsuttuja kansainvälisiä osaajia tai sitä, että integroitumiskykyinen henkilö tulee Suomeen tekemään työtä, josta saatavalla palkalla hän tulee toimeen. Kuitenkin tilastojenkin perusteella tällaisia ihmisiä tulee Suomeen hyvin vähän.

Suomella ei ole tarjottavana kilpailukykyistä palkkatasoa, puhumattakaan verotuksen tasosta. Kansainvälisistä osaajista kilpailee moni muukin maa. Osaajia ei todellakaan jonota tänne, kuten monet väittävät.

Ja kuten olen moneen kertaan kuvannut, Suomi ei tule ratkaisemaan ainuttakaan sisäsyntyistä ongelmaansa, esimerkiksi hoitoalalla, työperäisellä maahanmuutolla.

Osaajat pääsevät helposti ja nopeasti maahan

Yleinen valituksen aihe on, että osaajan on vaikea päästä Suomeen töihin. Tälle valitukselle on hyvin vähän perusteita.

Jos olet osaaja ja erityisasiantuntija eli palkkasi on yli 3000 euroa kuukaudessa, ei oleskeluluvan käsittelyssä todellakaan mene kauan.

Johtamani hallintovaliokunta pyysi nähtäväkseen Maahanmuuttoviraston oleskelulupien käsittelyajat eri kategorioissa. Niistä kävi ilmi, että erityisasiantuntijoiden ensimmäisten lupien mediaanikäsittelyaika oli syyskuussa 10 päivää. Viime vuonna kesto oli 14 päivää.

Onko tämä todella liian kauan? Millainen osaaja tai yritys ei jaksa odottaa kahta viikkoa? Eihän Suomessa pääse edes lääkärille tuossa ajassa.

Kasvuyrittäjiä 1000 euron kuukausituloilla

Vastaavia paikkaansa pitämättömiä väitteitä esitetään kasvuyrittäjistä. Hallituksen ”pikakaistassa” oleskelulupa luvataan kahdessa viikossa myös kasvuyrittäjille ja heidän perheenjäsenilleen.

Tosin termi kasvuyrittäjä on vääristynyt, sillä Suomessa se ei tarkoita samaa kuin EU:n ja OECD:n määritelmissä, valitettavasti.

Kasvuyritys on OECD:n ja EU:n määritelmän mukaan yritys, jonka lähtötyöllisyys on vähintään 10 henkeä, ja seuraavana kolmena vuonna työllisyyden keskimääräinen vuosikasvu ylittää 20 prosenttia. Suomen ulkomaalaislaissa käytetään aivan erilaista määritelmää.

Suomessa kasvuyrittäjäksi pääsee, kunhan saa Business Finlandilta hakemukselleen vihreää valoa. Toimeentuloa vaaditaan 1000 euroa kuukaudessa. Lähes kaikkiin hakemuksiin tulee myönteinen päätös. Vaikka luvut ovat vielä pieniä, on päivänselvää, että tämä kanava tulee kasvamaan. Kasvuyrittäjän luvan saanut voi työskennellä muualla kuin niin sanotussa kasvuyrityksessään.

Maat, joista näitä Suomen mallin mukaisia yrittäjiä erityisesti saapuu, ovat yllätyksettömästi Iran, Venäjä, Intia, Turkki, Ukraina ja Pakistan. Tänä vuonna on Yhdysvaltain kansalaisilta tullut yksi hakemus.

Kasvuyrittäjän luvan saa nopeasti. Lisäresurssit ovat taanneet sen, että oleskeluluvan mediaanikäsittelyaika Maahanmuuttovirastossa oli syyskuussa enää 13 päivää.  

Lisää siivoojia kehitysmaista

Hallitus laittaa merkittävästi resursseja erilaisiin houkutteluihin ja käsittelyjonoihin. Lopputulos on silti sama. Maahan saavutaan erityisesti matalan palkan aloille. Viime vuosi, vaikkakin koronavuosi, oli tässä ennätys. Tänä vuonna kasvua tulee edelleen reilusti – ja tosiasiassa monet tahot juuri tätä maahanmuuttoa haluavatkin, vaikka puhuvat esteettisemmin osaajista tai huippuosaajista.

Ylivoimaisesti eniten lupia annetaan siivoojille, ravintolatyöntekijöille, hitsaajille ja puutarha- ja vastaaville työntekijöille. Hallituksen toimenpiteet saatavuusharkinnan helpottamiseksi entisestään lisäävät kouluttamattoman ulkomaalaisväestön maahan saapumista.

Koulutuspolitiikkaan korjaus ja työn kannustimet kuntoon

Suomi tarvitsee matalapalkkamaahanmuuton sijaan oman kansallisen työvoiman mahdollisimman kattavaa työllisyyttä, työmarkkinoiden ulkopuolella olevien reservien käyttöönottoa ja erityisesti kasvualojen asiantuntijatason ja yrityksiin syntyvän tuottavan työn lisäystä.

Lisäksi tarvitsemme ammatilliseen koulutukseen arvonnousun ja koulutuspolitiikan tarkoituksen ja motiivin uudelleensuuntaamisen. Kansallisen koulutuspolitiikan vastuulla on huolehtia, että oikeilla aloilla ja mahdollisimman hyvin myös oikeilla alueilla on riittävä määrä osaavaa työvoimaa.

Mikäli maahanmuuttoa halutaan edistää, sen pitää olla tiukasti valikoitua ja osaamisperustaista ja sijoittua muualle kuin matalapalkka-aloille. Työperäisen oleskeluluvan vaihtoehtona ei voi olla sosiaaliturva tai kotouttamispalveluiden varaan jääminen.

Työmarkkinoiden ja koulutuksen ongelmat – kuten kohtaanto, kannustimet, palkkataso – voidaan ratkaista ainoastaan kotimaassa.

Arvonpalautus amiksiin ja suomalaiset töihin

/ Riikka / 3 kommenttia
30.10.2021 Rauma. Kuva: Matti Matikainen

Kuten lehdistä päivittäin saamme lukea, työvoimapula on huutava. Muut puolueet kilpailevat lähinnä siitä, onko ongelmaan ratkaisu paljon maahanmuuttoa vai todella paljon maahanmuuttoa.

Lainkaan ammattilaisia kaipaavien yritysten ahdinkoa vähättelemättä totean, että näitä asioita ei lopulta maahanmuutolla ratkaista.

Työmarkkinoiden ja koulutuksen ongelmat voidaan ratkaista ainoastaan kotimaassa.

Ammatillisissa oppilaitoksissa opiskelee suuri joukko nuoria, joiden työpanokselle ei ole kysyntää ja heidän on vaikea päästä edes työharjoitteluun. Monet kikkailevat koulun läpi saamatta lainkaan riittävästi lähiopetusta tai ohjausta. Peruskouluista poistuu nuoria, joita ei olisi saanut päästää ysiltä pois. Heillä ei välttämättä ole edes riittävää luku- ja kirjoitustaitoa, monenlaisista elämänhallinnan taidoista puhumattakaan.

Peruskoulun ongelmat siirtyvät toiselle asteelle. Ammattikoulutuksen keskeyttämiseen hallituksen ideologinen ”pakko-opetus” eli oppivelvollisuuden pidentäminen ei ole ratkaisu vaan peitepuikko.

Ammatillinen koulutus ja duunarialat tarvitsevat arvonpalautuksen, ja se edellyttää myös peruskoulun korjaamista. Ammatillisista oppilaitoksista pitää valmistua osaavia nuoria yritysten tarpeisiin. Melkein 70 prosenttia opiskelijoista on viime vuosina ollut aikuisia, ja yhä suurempi osa koulujen energiasta menee kotouttamiseen ja maahanmuuttajakoulutuksiin.

Samaan aikaan kohtaanto-ongelma on valtaisa. On sekä paljon työnhakijoita että paljon työpaikkoja. Liian monella suomalaisella ei ole minkäänlaista positiivista näkymää työuralle. Erityisesti se, että nuori nainen kokee tulevaisuutensa uran ja elannon epävarmaksi, heikentää haaveita myös perheenperustamisesta. Samaan aikaan sosiaaliturva kilpailee voimakkaasti matalan palkan kanssa, etenkin kalliin asumisen alueilla. Työ ei todellakaan aina kannata, vaikka juhlapuheissa sitä jaksetaan hokea.

Työn kannustinongelmia ei korjata maahanmuutolla. Maahanmuuttajat kohtaavat aivan samat rakenteet vakiinnutettuaan oleskelunsa Suomessa. Huudetaanko sitten avuksi taas lisää maahanmuuttoa?

On valtiovallan vastuulla, että maassa suoritetaan sellaista koulutuspolitiikkaa, että oikeilla aloilla ja mieluiten oikeissa paikoissa on oikea määrä valmistuneita, tutkinnon suorittaneita tai muuten osaavia ihmisiä.

Olen kyllästynyt kuulemaan, kuinka melkein kaikista pitää tulla korkeasti koulutettuja (paitsi ilmeisesti niistä maahanmuuttajista, joita halutaan matalapalkka-aloille). Ei tule eikä tarvitse tulla.

Meillä on tarvetta ammattiosaajille. Nuoren pitää saada osaaminen, jolla hän voi siirtyä työmarkkinoille. Kun yliopistolainen vielä lukee viimeisiä yhteiskuntatieteellisen kursseja ja miettii, pääseekö töihin ennen 30-vuotispäiväänsä, amiksen käynyt voisi maksaa jo asuntolainaa ja olla alansa ammattilainen. Valtion ahne verokarhukin kiittää.

Valtiolla pitää koulutuksen keskeisimpänä maksumiehenä olla ohjaavampi rooli koulutuksen suuntaamisessa alojen ja alueiden suhteen, koska valtio vastaa myös koulutustuotoksen seurauksista. Tämä edellyttää tiiviissä vuorovaikutuksessa elinkeinoelämän ja oppilaitosten alueilla paikallisten yritysten kanssa tapahtuvaa kanssakäymistä.

Jo peruskoulussa oppilaanohjauksen pitäisi olla selvästi konkreettisempaa. Nuori, joka suunnittelee, mille alalle kouluttautuu, hyötyisi tiedosta, mikä on kannattavaa, mistä on saatavilla mahdollisimman vakaa työura, osaamista vastaavalla palkalla. Järkivalinnat palkitsevat lopulta paitsi niiden tekijän myös korkeampaa työllisyyttä tavoittelevan kansakunnan.

(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 1.11.)

Kirjeitä ja kunniavelkaa

/ Riikka / 2 kommenttia

(Kolumni on julkaistu lokakuun 2021 Perussuomalainen-lehdessä.)

Olen 73-vuotias nainen. Hoidin miestäni omaishoitajana siihen saakka, kun hän kuoli muutama vuosi sitten. Polvileikkauksessa meni jokin asia pieleen, enkä pysty liikkumaan ilman kovia kipuja. Minulla on takana pitkä työura, olen kasvattanut neljä lasta, työeläkkeeni on pieni. En saa kotiin mitään apua. En kuulemma ole tarpeeksi huonossa kunnossa. Olen hakenut taksikorttia monta kertaa, mutta sitä ei myönnetä. Linja-autoja ei täällä juuri kulje. Keväällä on pakko laittaa talo myyntiin, koska en enää selviä. Talojen arvo täällä on melkein olematon. En tiedä, mitä tästä kaikesta tulee. En jaksa enää hakea apua, kun en sitä koskaan saa.

Olen yläkouluikäisen tytön äiti. Tyttäreni alkoi viime vuonna käyttää kannabista, ehkä jotain muutakin. Ensin tuli poissaoloja koulusta, sitten hän alkoi olla öitäkin hukassa. Lopulta sai kakaistua, että juo ja polttaa, koska muuten ahdistaa. Hän on käynyt pari kertaa kuraattorilla ja saimme paikan terapiaan, mutta se on loppumassa, koska oli vain kolmeksi kuukaudeksi. Olen yrittänyt saada tyttöä kunnon hoitoon ja osastollekin, koska on itsetuhoinen. Ei kuulemma ole tarpeeksi sairas. Lastensuojelusta on tarjottu uimahallikäyntejä ja väläytetty huostaanottoa. Pelkään aina, kun hän ei ole kotona. Olen joutunut jäämään sairauslomalle itsekin. Kukaan ei auta.

Kirjoitan sinulle täältä Etelä-Savosta. Asuin monta vuotta pääkaupunkiseudulla ja ajoin taksia, mutta taksiuudistus vei elannon. Opiskelin sitten uudelle alalle lähihoitajaksi ja tulin töihin tänne kotiseudulle. Töitä kyllä on, mutta kyllä hirvittää, miten vähän elämän ehtoopuolella olevien hyväksi olemme valmiit tekemään. Olin kotihoidon puolella aluksi, mutta ei sitä iljennyt normaalilla moraalilla tehdä, kun mummot ja papat melkein jäivät heitteille, kun kiire paikasta toiseen oli niin kova. Jos jäi aikataulusta, piti raportoida työnantajalle, eikä tietenkään palkkaa saanut. Nyt on vähän parempi paikka ja tilanne, mutta kyllä minä itselleni vanhana melkein eutanasiaa toivon ennemmin kuin päätymistä tällaisiin paikkoihin. Ei ole ihmisarvoista elämää se, vaikka me hoitajat teemme parhaamme. Ei vaan veny enempää.

Samaan aikaan toisaalla:

Suomi on vastaanottanut 8000 uutta avunpyyntöä Afganistanista, ja nyt pitää pohtia, kuinka laajat velvollisuudet Suomella on afganistanilaisten auttamiseksi, ministeri kertoo. Hallitus tekee kaikkensa, jotta perheenyhdistämistä saadaan helpotettua, hän vakuuttaa. Meidän pitää kantaa vastuumme ja huolehtia erityisesti naisten ja tyttöjen suojelusta, entinen presidentti jyrähtää. Suomen hallitus huolehtii AINA ihmisoikeuksista ja siitä, että ilmastotoimet ovat maailman kunnianhimoisimpia. Me haluamme nostaa pakolaisten määrää ja kehitysapua. Suomella on siihen varaa. Meidän tulee olla suunnannäyttäjiä globaalissa maailmassa.

– Puheenjohtaja Purra, ymmärrättekö lainkaan, että hallitukseen voi olla vaikeuksia päästä tuollaisella ihmiskuvalla?

Kyllä, valitettavasti.

– Mikä sitten on perussuomalaisten ratkaisu maailman ongelmiin?

Ei meillä ole ratkaisuja niihin.

– Eikö tuo ole todella julmaa ja kapeakatseista?

Olemme suomalainen puolue, joten meidän tärkeimmät huolenaiheemme liittyvät Suomeen ja suomalaisiin. Meidän ensisijaiset velvollisuutemme ovat täällä. Suomessa on paljon ongelmia ja tarvetta verorahojen käytölle. Olemme valmiit ratkaisemaan erityisesti suomalaisten ongelmia.

– Entä kunniavelka?

On, paljon.  

Hätätila Helsingissä

/ Riikka / 6 kommenttia

Ei ehtinyt muste kuivua maailman ensimmäiseksi hiilineutraaliksi hyvinvointiyhteiskunnaksi täysillä tähtäävän hallituksen budjettikirjasta, kun kansalaisjärjestö Elokapina jälleen ilmoitti aikovansa asettua tukkimaan Helsingin pääväylää, tällä kertaa kymmeneksi päiväksi.

Vaikka hallitus oli vasta esitellyt Säätytalolla omaa ilmastoperformanssiaan ja julkaissut lisää maailman kunnianhimoisimman ilmastopolitiikan toimia, Elokapina ei ollut tyytyväinen. Poliisejakin uhkaileva ja kouluissa alaikäisiä värväävä järjestö haluaa, että Suomi julistaa ilmastohätätilan ja kantaa enemmän vastuuta. Sisäisen turvallisuuden ja poliisiasioiden vihreä ministeri Maria Ohisalo ei kolmestikaan kysyttäessä kyennyt kieltämään selkeästi laitonta toimintaa.  

Hallitus on vihreiden vanki. Vihreät on Elokapinan vanki. Eikä puolet oppositiostakaan kykene kuin nyökyttelemään.

Ennen vuoden 2019 eduskuntavaaleja kaikki puolueet perussuomalaisia lukuun ottamatta kirjasivat maailman kunnianhimoisimman ilmastopolitiikan tavoitteet tätä hallituskautta ohjaamaan.

Maailman kunnianhimoisin ilmastopolitiikka nostaa autoilun ja asumisen hintaa, ruoan hintaa, muun liikkumisen hintaa, yrittämisen hintaa, teollisuuden hintaa. Se syyllistää valinnoista ja ahdistaa tulevaisuudesta. Se kutsuu metsiämme hiilinieluiksi ja haaveilee kävelystä ja pyöräilystä valtion ensisijaisina liikkumismuotoina. Se antaa ohjaus- ja päätösvaltaa tahoille, joilla ei ole demokraattista mandaattia.

Vähemmän yllättäen Elokapinakin haluaa ”päivittää demokratiaa” eli antaa valtaa neuvostoille, joiden populistisesti arvellaan tuottavan ilmaston kannalta paremman ”kansan tahdon” kuin mihin edustuksellisen demokratian vaalit ja jähmeä parlamentaarinen järjestelmä kykenevät.

Hallituksen mukaan elinkeinoelämäkin on kunnianhimoisen ilmastopolitiikan takana. Totta kai se on, jos tarjolla on tuki- ja elvytysrahaa, kannusterahaa, vihreää kehitysrahaa, tutkimusrahaa, ilmastoinnovointirahaa – ja näiden kustannukset kantaa veronmaksaja. Siltikin tosiasiassa toimet osuvat moniin yrityksiin ja kansalaisiin kipeästi eikä kaikilla suinkaan riitä kukkarossa tai taseessa riittävästi ”kunnianhimoa”. 

Suomen taakse jäävät Ruotsi, Saksa, koko EU – ja kun kerran maailman ykköseksi tähdätään, koko muu maailma. Mutta siitä viis: Elokapina aikoo siltikin maata kadulla, hyödyntää niukkoja poliisin resursseja omiin viestinnällisiin tarpeisiinsa ja vaatia ilmastohätätilan julistamista. Ja hallitus vastaa vain seisovansa historian oikealla puolella.

EU:n ilmastopaketin myötä yhä todennäköisempi uhkakuva on, että suomalainen maksaa ensin oman hallituksensa kunnianhimot ja sitten vähän muidenkin. Esimerkiksi Italiassa ja Ranskassa kaivataan jo maksajaa yhä suuremmille ilmastolaskuille. Ketään ei varmasti yllätä, että Suomenkin grand old -ilmastopiireistä löytyy entisiä skdl:n jäseniä ja niitä, joille sosialismi on kaunista, mutta se ei vielä ole onnistunut.

Ilmastoministeri ja sisäministeri ovat haukan katseillaan löytäneet seuraavan kunnianhimon uhrin, suomalaisen maatalouden ja ruoantuotannon. Maailman kunnianhimoisin ilmastopolitiikka tulee tarkoittamaan myös yhä kalliimpaa kotimaista ruokaa. Vähemmän sen tuottajia. Heikentyvää omavaraisuutta, rapistuvaa huoltovarmuutta. Tai ehkä sitten lopulta ei kotimaista ruokaa lainkaan, sillä niinhän Suomen maatalouden päästöistä elokapinalogiikalla ainakin päästään.

Elokapinalle sallittakoon elokapinalogiikka ja maassa makaaminen. Hallitukselle sen sijaan toivoisi viisautta, kokonaisuuden hahmottamista ja suhteellisuudentajua.

(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 4.10.2021.)

Perussuomalaiset: välikysymys maahanmuuttopolitiikasta ja taloudesta

/ Riikka / 3 kommenttia
Puoluevaltuusto_157.jpg

Hallitus on helpottamassa Suomelle haitallista ja taloudelle merkittäviä lisäkustannuksia aiheuttavaa maahanmuuttoa. Uusin esitys helpottaa perheenyhdistämistä tavalla, jota jopa Maahanmuuttovirasto kritisoi. Esityksessä ei vain poisteta toimeentuloedellytystä alaikäisen henkilön käynnistämissä perheenyhdistämisissä (kuten hallitusohjelmassa kirjataan), vaan myös kansainvälistä suojelua ja toissijaista suojelua saaneiden toimiessa perheenkokoajana. Hallitus on lähettänyt Pakistaniin virkamiehiä edistämään ja helpottamaan myös paikan päällä tapahtuvaa perheenyhdistämistä – ministerin sanoin hallitus ”pyrkii löytämään kaikki mahdolliset keinot perheenyhdistämisten helpottamiseksi”.

Hallituksessa kaavaillaan myös pakolaiskiintiön nostoa ja muunlaisia humanitaarisen maahanmuuton helpotuksia, joiden taloudelliset ja muut vaikutukset ovat merkittäviä. Erityisesti Lähi-idän ja Afrikan maista saapuvat ulkomaalaiset ovat yliedustettuja monenlaisessa rikollisuudessa, joten maahanmuuton lisääminen heikentää myös turvallisuutta.

Maahanmuuton edistäminen on tehotonta ja kallista myös auttamisen näkökulmasta. Suomen julkistalouden tilanne ja resurssien tarpeet oman maamme kansalaisten oleellisten turvallisuuteen ja hyvinvointiin liittyvien tarpeiden turvaamisessa eivät mahdollista hallituksen maailmanparantamishankkeita ja velkarahalla toteutettavaa ”solidaarisuutta”.

Perheenyhdistämisestä

Suomessa on jo entisestään Pohjoismaiden löysin perheenyhdistäminen, sillä toimeentulovaatimusta ei ole laajennettu koskemaan kansalaisia eikä perheenyhdistämisdirektiivin sallimia lisäkriteerejä ole otettu käyttöön. Hallituksen uudella esityksellä Suomesta tulisi Länsi-Euroopan liberaaleinta perheenyhdistämispolitiikkaa harjoittava valtio. Tämä on oleellinen vetovoimatekijä kaikissa oloissa, mutta erityisesti, mikäli laajamittaiset turvapaikanhakijavirrat lähtevät liikkeelle Eurooppaa kohti.

Perheenyhdistämistä helpottavassa esityksessä vielä erikseen lievennetään maahantulon kiertämisen säännöksiä, jos kyseessä on alaikäinen henkilö. Maahanmuuttovirasto epäilee esityksen lisäävän ankkurilapsiongelmaa eli tilanteita, joissa alaikäinen kannattaa lähettää yksin lähtömaasta Suomeen. Myös valtiovarainministeriö esittää lausunnossaan taloudellista ja budjettipoliittista kritiikkiä esitystä kohtaan.

Perheenyhdistäminen on jo pitkään ollut suurin maahanmuuton reitti Suomeen. Muut puolueet hämärtävät tätä tosiasiaa esittämällä, että kyse on jostakin muusta kuin yleensä humanitaarisesta tai sosiaaliperustaisesta maahanmuutosta. Kyse on kuitenkin juuri siitä maahanmuutosta, joka keskimäärin aiheuttaa suuria kustannuksia ja myös muita ongelmia. Lopputuloksen kannalta on yhdentekevää, onko henkilö saapunut perheenkokoajana vai perheenjäsenenä.

Kansainvälisten velvoitteiden vuoksi Suomi ei voi rajoittaa pakolaisstatuksen saaneiden oikeutta yhdistää perhettä, jos se tehdään kolmen kuukauden sisällä oleskeluluvan myöntämisestä, mutta sama rajoite ei koske toissijaista suojelua saaneita henkilöitä.

Humanitaarisen maahanmuuton kustannuksista

Suurin osa maahanmuuton kustannuksista syntyy sosiaaliturvamenoista ja palveluista. Välittömät kustannukset, kuten vastaanottokulut tai kotouttaminen, ovat murto-osa tästä. Virallisista rekisteriaineistoista ja tilastoista kootut tutkimukset kertovat yksiselitteisesti humanitaarisen maahanmuuton olevan erittäin merkittävä kustannus Suomessa. Valitettavasti aihe on edelleen eräänlainen tabu poliittisessa keskustelussa – jopa tilanteessa, jossa julkisen talouden tila on näin huolestuttava.

Tilastotiedot osoittavat, että kantaväestöön verrattuna Lähi-Idästä ja sen lähialueilta (ml. Afganistan) tullut maksaa vuodessa 16 000 euroa vähemmän veroja kuin saa tulonsiirtoja ja käyttää julkisia palveluita. On selvää, että tällainen maahanmuutto on yksiselitteisen negatiivista julkisen talouden kannalta. Jos Suomi ottaisi maahan esimerkiksi 1000 afganistanilaista lisää (kuten on esitetty), heidän yhteenlaskettu vaikutuksensa Suomen julkiselle taloudelle koko elinkaarensa ajalta on ainakin -500 miljoonaa euroa. Summa voi kasvaa perheenyhdistämisten myötä miljardiin euroon.

Hyvin suuriin kustannuksiin johtavat yhtäältä matalat työllisyysasteet ja palkat, toisaalta kymmenkertaiset toimeentulotuet kantaväestöön verrattuna – myös pitkän maassaoloajan jälkeen. Heikko pärjääminen jatkuu myös toisessa sukupolvessa – yli 50 prosenttia saa toimeentulotukea 20-vuotiaana.

Humanitaarinen ja sosiaaliperustainen maahanmuutto pahentaa merkittävästi Suomen kestävyysvajetta sekä lisää vero- ja velkataakkaa. Rajalliset resurssimme tulee kohdistaa omien vähäosaistemme ja apua tarvitsevien auttamiseen.

Talous ei kestä

Suomen hallitus on sitoutunut lisäämään rahaa ulkomaille ja maailmanparannukseen, maahanmuuttoon, ilmastopolitiikkaan ja EU-paketteihin. Julkinen talous on kriisissä, valtiosta kuntiin, eikä lyhyeksi jäävä kasvu onnistu korjaamaan sen paremmin kroonisia alijäämiä kuin taittamaan velkaantumista. Suomen julkisen talouden tila ei ole kestävä, mutta hallitus entisestään paisuttaa sen kokoa ja lisää veronmaksajan taakkaa toissijaisilla ja oman ideologiansa mukaisilla hankkeilla. Perussuomalaiset näkee uhkana, että järjestelmän kestävyys murtuu ja hyvinvointiyhteiskunnan perusrahoitukselta ja palveluilta tippuu pohja.

Vastuuntuntoinen hallitus ei tällaisessa tilanteessa, koronakriisin juuri väistyessä, tekisi mitään muita kuin suomalaisten välitöntä hyvinvointia, turvallisuutta ja maan taloudellista elpymistä tukevia toimia. Humanitaarisen ja sosiaaliperäisen maahanmuuton vauhdittaminen ja houkuttelu on vastuutonta ja epäoikeudenmukaista maamme omia kansalaisia ja veronmaksajia kohtaan.

Välikysymys

Perussuomalaiset ei hyväksy Suomelle haitallisen maahanmuuton lisäämistä eikä hallituksen esittämiä maahanmuuttopolitiikan lievennyksiä. Velan kasvu, alijäämä ja muut julkistalouden madonluvut edellyttävät tarkkaa talouspolitiikkaa, jossa menokohteet on asetettu tärkeysjärjestykseen. Siksi esitämme hallitukselle vastattavaksi välikysymyksen maahanmuuttopolitiikasta ja taloudesta.