Kansallismielinen ja isänmaallinen perussuomalaiset – Seinäjoen puoluekokous 2021

Teksti puolueen sivun ehdokasesittelystä.
Video julkaistaan myöhemmin.

Ks. myös ehdolle asettumisestani kertova tiedotustilaisuus.

Olen politiikassa siksi, että haluan muuttaa asioita – tästä periaatteesta ei ole syytä antaa periksi tähänkään profiilitehtävään haettaessa. Perussuomalaiset on vaihtoehto kaikille muille puolueille, ja näin tulee ollakin. Haluan, että voimme tehdä asioita hyväksi tälle maalle ja perussuomalaisia kansallismielisiä tavoitteita kannattaville.

Perussuomalaiset ei ole yhtä kuin puheenjohtajansa. Perussuomalaiset on suuri ja kasvava kansanliike, jonka luottamuksesta me puoluejohdossa ja kansanedustajina toimimme. Mikäli jäsenistö niin suo, olen valmis puheenjohtajaksi johtamaan tätä liikettä parhaan kykyni, osaamiseni ja sitoutumiseni mukaan. Itselleni tärkeintä on, että puolue saa sellaisen osaavan ja nöyrän puheenjohtajan, joka ymmärtää, että puolueen etu menee sen yksittäisten toimijoiden edun edelle.

Vaikka kuulostaakin kliseeltä, politiikka on joukkuelaji. Yksikään meistä ei olisi täällä mitään ilman perussuomalaiset-puoluetta.

Asioihin vaikuttaminen ei aina tai edes yleensä etene suoraviivaisesti. Kovaäänisin huuto ei useinkaan ole strategisesti järkevintä, vaikka tavoite olisi oikea. Politiikassa pitää jaksaa olla kärsivällinen ja katsoa pidemmälle tulevaisuuteen. Näin olen itse koko ajan toiminut. Ehkä siksi karsastan häpeilemätöntä populismia, joka pyrkii vain äänten ja suosion kalasteluun. Se on yhtä huono vaihtoehto tavoitteiden saavuttamisen kannalta kuin valita tehtäviin poliittisesti taitamattomia henkilöitä.

En ole koskaan kaihtanut johtamista, mutta itseni tyrkyttäjäksi minusta ei ole. Olen kunnianhimoinen, mutta pelkkä pyrkiminen ei kiinnosta. Kun lopulta vuosien vetkuttelun jälkeen lähdin politiikkaan, päätin olla tosissani ja tehdä parhaani. Olen suoriutunut tehtävistäni mielestäni hyvin.

Minulle perussuomalaiset on ennen muuta kansallismielinen ja isänmaallinen puolue. Meillä on vain yksi Suomi, juuri meille suomalaisille paras ja ensiarvoinen paikka. Tuo hyvä ei ole tullut automaattisesti – siitä on jouduttu taistelemaan, vuodattamaan verta, on tehty paljon töitä, kaaduttu ja noustu. Tätä meidän esi-isiemme ja -äitiemme saavuttamaa meidän pitää suojella – itsemme, lapsiemme, lastemme lapsien, Suomen hyväksi.

Olen työssäni pyrkinyt lisäämään perussuomalaisen politiikan asiakeskeisyyttä ja asiallisuutta mutta aina niin, että emme muutu teknisiä seikkoja, abstraktia puuta heinää tai politiikan yleisjargonia suoltavaksi laimeaksi puolueeksi. Perussuomalaisuuden ydin ja sanoma on selvästi muista puolueista erottuva, ei vain asiakysymysten vaan myös maailmankuvan osalta. Tämä on pohja, jonka päällä seisomme. Se pohja ei saa muuttua sen mukaan, onko paikkamme gallupissa ylhäällä vai alhaalla, eduskunnassa oppositiossa vai hallituksessa.

Pelkillä hyvillä poliittisilla mielipiteillä ei pitkälle pötkitä. Puheenjohtajan pitää osata edistää tavoitteita johdonmukaisesti ja strategisesti, oppia virheistä ja suurten paineidenkin keskellä muistaa, että täällä toimitaan vain ja ainoastaan jäsenistön ja äänestäjien luottamuksesta.

Pakkoruotsi, Nato ja rokotetodistukset

(Kysymykset ja vastaukset ovat osa PS-Nuorison puoluekokouksessa ehdolla oleville lähettämästä kysymyspatteristosta. Julkaisen omat vastaukseni näistä kolmesta kysymyksestä etukäteen. Liikkeellä on paljon sekä tahallista että varmasti tahatontakin väärää tietoa koskien ajatuksiani.)

7. Miten puuttuisit ns. pakkoruotsiin?

Olen ennen politiikkaan ja puolueeseen tuloa ollut pakkoruotsin säilyttämisen kannalla. Uskoin, että säilyttämällä kielivaatimukset esimerkiksi tietyissä työtehtävissä, kykenemme jarruttamaan monikultturismia eli ongelmallista massasiirtolaisuutta ja etenkin tämän mukana tulevien vieraiden kielten kuten arabian ja somalin uimista suomalaisen yhteiskunnan instituutioihin. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, sillä myös kielivaatimuksista, kuten kaikista muistakin vaatimuksista, joustetaan näiden kunniakansalaisten kohdalla. Ruotsin kielen vaatimukset kiusaavat lähinnä suomalaisia. Peli on siis näiltä osin hävitty, eikä ruotsin kielen pakolliselle lukemiselle ole perusteita tästäkään suunnasta katsoen.  

Lisäksi olen ollut koulutuspoliittisissa ja pedagogisissa näkemyksissäni aina sitä mieltä, että koulun valinnaisuutta ei saa lisätä. Tämä on valitettavasti suunta, johon koko ajan mennään. Samalla oppimistulokset laskevat, eriytyminen kiihtyy ja pahoinvointi kasvaa.

Päinvastoin haluankin nostaa vaatimustasoa ja lisätä sekä matemaattisten aineiden että kielten opiskelua. En kuitenkaan kannata pakkoruotsia myöskään tältä osin, vaan kielen (englannin lisäksi) saisi valita itse. Monet valitsevat joka tapauksessa ruotsin.

Toisin sanoen, en kannata pakkoruotsia, ja koko reliikki pitäisi poistaa koulusta. En ole koskaan pakkoruotsia politiikassa muutenkaan edistänyt, vaan kirjoitus, jota aina välillä halutaan revitellä, on kirjoitettu ennen politiikkaan mukaantuloa. Se oli sen aikainen näkemykseni eikä minulle ole vaikeaa myöntää, että erehdyin. En myöskään ymmärtänyt, miten tärkeä asia tämä on niin monille.

Poliittisessa toiminnassani olen useita kertoja nostanut esille ruotsin kieleen liittyviä ongelmia, kuten erityisesti ruotsinkielisellä Pohjanmaalla toteutuvaa suoranaista sortoa suomenkielisiä kohtaan (esimerkiksi Pietarsaari). Olen vastustanut ruotsin palauttamista kirjoitettavaksi ylioppilasaineeksi ja muutenkin pitänyt aihetta esillä.

Valitettavasti pakkoruotsin vastustajien joukossa on myös henkilöitä, joiden myrkky on vielä paljon paksumpaa, ja tuota olen taas saanut viime päivinä maistaa. Erittäin syvä viha ja kauna kaikkea Ruotsiin ja ruotsin kieleen liittyvää, kuten kaksikielisiä ihmisiä kohtaan, jopa halu hävittää kaikki Ruotsiin ja ruotsiin liittyvä Suomesta, ovat nostaneet päätään. Kaikkea tällaista tietenkin vastustan.

Perussuomalaisten tulee jatkaa pakkoruotsin poistamisen edistämistä. Samalla on välttämätöntä ajaa etenkin peruskoulun alasajon pysäyttämistä ja koulun arvon palauttamista, muun muassa huolehtimalla opetettavien aineiden laaja-alaisuudesta ja vaatimustasosta.

Lisäkommentti: Kunpa ihmiset ymmärtäisivät, että se, että politiikassa voi tarkistaa kantojaan paremmaksi, on hyvä asia. Eikä senkään käsittäminen olisi pahitteeksi, että perussuomalaisissa ei kaikkien tarvitse olla kaikista asioista samaa mieltä. Selvisimmehän me juuri neljä vuotta puheenjohtajan ”väärän” Nato-kannankin kanssa, vai mitä?

8. Mitä mieltä olet koronapassista?

En kannata mallia, jossa rokotteen ottaneilla on erityisoikeuksia rokottamattomiin nähden. Rokotemyönteisyys voidaan taata ainoastaan vapaaehtoisuuden kautta. Pakkorokottaminen tai käytännön pakon sanelema pakkorokottaminen eivät kuulu Suomeen. Sellainen ainoastaan lietsoisi vastakkainasettelua, jo nyt kuumina käyvinä salaliittoteoreetikkoja ja yhteiskunnan polarisaatiota. Rokotemyönteisyys on Suomessa korkealla tasolla, ja tämä voidaan säilyttää ainoastaan pidättäytymällä pakkokeinoista. Kaikkien halukkaiden tulee saada rokote nopeasti. Tällä hetkellä näyttää siltä, että sairaalahoidossa ja vaikeiden ja pitkittyneiden oireiden saajissa rokottamattomat ovat huomattavasti yliedustettuna.

Toivoisin, kuten olen koko koronan ajan toivonut, että ihmisiä informoitaisiin myös siitä, mitä he itse voivat tehdä terveytensä eteen. Vaikka virusta vastaan ei voi yksittäisillä toimilla taistella ja seuraukset ovat monesti arpapeliä, voivat useimmat meistä tehdä toimia vahvistaakseen omaa terveyttään ja immuniteettiaan. Normaali paino ja tarvittaessa laihduttaminen, terveellinen ruokavalio ja liikkuminen ovat avainasioita hyvän elämän saavuttamisessa eikä niiden merkitystä myöskään ilmeisesti jäädäkseen tulleen koronaviruksen kohdalla pitäisi ohittaa.

Sairaudet iskevät joskus salakavalasti, mutta lähes kaikilla on myös vaikutusmahdollisuutensa omaan terveyteensä. Jos ihmisellä on itse aiheutettu metabolinen oireyhtymä, hän tupakoi eikä välitä siitä, mitä panee suuhunsa, pari rokotetta ei tässä kokonaisuudessa paljon paina.

Kansanterveyden edistämisen pitäisi olla paljon korkeammalla terveyspolitiikassamme. Se olisi paitsi inhimillisesti myös taloudellisesti järkevää. On käsittämätöntä, että edes tämän pitkäksi venyneen epidemian aikana asiasta ei juuri puhuta eikä ihmisiä aktiivisesti kehoteta parantamaan esimerkiksi ruokavaliotaan, vaikka suuri enemmistö vaikean taudin saajista on ylipainoisia.

9. Kannatatko Nato-jäsenyyttä?

En. Jos Suomi olisi liittynyt Natoon, se olisi pitänyt tehdä 90-luvun alussa. Enää sellaista mahdollisuutta tai ”optiota” samanlaisena ei käytännössä ole eikä sitä pidä nyt tavoitellakaan.

Itsenäinen uskottava kansallinen puolustus on kaiken perusta. Puolustuspoliittista yhteistyötä tulee jatkaa, mutta se on vain tätä palveleva lisä.

Yleisesti ottaen on todettava, että suomalainen puolustuspoliittinen keskustelu on toisinaan surkuhupaisaa. Nato ei ole mikään kauppa, johon voi kävellä sisään ja todeta haluavansa ostaa jäsenyyden, jonka sitten tuosta noin vaan saa – ja sitten se on. Toisaalta yksikään puolue ei sellaista edistäisi, niin kauan kun kansalaiset sitä niin vahvasti vastustavat.

Nato-kysymys kuuluu tietyllä tapaa politiikan knoppikysymyksiin. Toivoisin, että poliittinen kiinnostus ja keskustelu ulko- ja turvallisuuspolitiikasta olisi populaarilla tasollakin hieman syvällisempää.

Katso myös: Kannatan Suomen Nato-jäsenyyttä 29.3.2022

Purra vastaa Saarikolle: Emme vastusta työperäistä matalapalkkamaahanmuuttoa huviksemme

TIEDOTE 14.7.2021

Hallitus haluaa enemmän kuin kaksinkertaistaa työperäisen maahanmuuton vuosikymmenen loppuun mennessä. Valtiovarainministeri Annika Saarikko ilmoitti Ylellä (13.7.) haluavansa Suomeen ”reilusti lisää ulkomaisia työntekijöitä” ja ”asennemuutoksen”. Kaikilta ministereiltä ja useilta hallituspuolueiden edustajilta kuullaan jatkuvasti samanlaisia lausuntoja. Perussuomalaiset on ainoa puolue, joka kritisoi näitä tavoitteita.

Perussuomalaisten kansanedustaja, 1. varapuheenjohtaja Riikka Purra toteaa, että perussuomalaiset ei vastusta työperäistä matalapalkkamaahanmuuttoa huvikseen, vaan siksi, että se aiheuttaa kustannuksia veronmaksajalle ja on julkisen talouden kestävyyden kannalta negatiivista.

– Vaikka yritys tai elinkeino ja tietenkin korkeamman elintason maahan saapuva ihminen itse hyötyvät, julkinen talous kärsii. Näiden henkilöiden saamat palkat ja maksamat verot jäävät huomattavasti jälkeen kantaväestöstä. Nettotulonsiirrot ovat negatiiviset kantaväestöön nähden eli muuttajat saavat paljon enemmän tulonsiirtoja kuin maksavat veroja. Mikäli huomioidaan perheenyhdistetty puoliso, ovat sekä työllisyysaste, työtulot että nettotulonsiirrot vieläkin negatiivisempia, Purra sanoo.

– Tämä ei ole ulkomaalaisvastaista propagandaa vaan tilastollinen tosiasia. Tosiasioita ovat myös palkkakehityksen hidastuminen, työehtojen väärinkäytökset ja laaja hyväksikäyttö sekä tietenkin se, että Suomessa on jo valmiiksi valtava joukko kouluttamattomia työttömiä tai alityöllistettyjä, Purra jatkaa.

Työ ei kannata

Purra muistuttaa myös, että useiden matalapalkka-aloille saapuvien henkilöiden työllisyys myös laskee muutamien vuosien maassaolon jälkeen samanikäisen kantaväestön työllisyyden alle.

– Esimerkiksi ministeri Saarikon hehkuttamista maatalouden töistä onnistutaan hyvin helposti irtisanoutumaan ja siirtymään pois työmarkkinoilta, vaikkapa kielikoulutukseen, ja silti voidaan jäädä maahan. Koska itse saan tästäkin ilmiöstä paljon työnantajilta tietoa, minun on vaikea uskoa, että se ei olisi myös ministerin tiedossa, Purra sanoo.

– Matalapalkka-aloille saapuvat työperäiset maahanmuuttajat eivät siis läheskään aina pysy töissä ja vaikka pysyisivätkin, he käyttävät sosiaaliturvaa ja palveluita keskimäärin selvästi enemmän kuin maksavat veroja. Tällaisen työvoiman haaliminen epätyypillisiin ja matalan tuottavuuden työsuhteisiin ei anna millään lailla pysyväisluonteisia myönteisiä vaikutuksia kansantalouteen, Purra sanoo.

Ministeri Saarikko ei ymmärrä palkanmuodostusta

Saarikko väittää Ylen jutussa, että Suomessa ei moni ala toimisi lainkaan ilman muualta tulevaa työvoimaa.

– Miten niin ei toimisi? Kyse on ennen muuta siitä, että kyseisellä palkkatasolla käteen jäävien ansioiden osalta se ei toimisi. Eivät suomalaiset ole yhtäkkiä lopettaneet olemasta sopivia tai halukkaita työskentelemään joukkoliikenteessä, vanhustenhoidossa, ravintola-alalla, siivoojina tai edes maataloudessa, jos se oli taloudellisesti kannattavaa suhteessa siihen, että saman rahan saa muullakin tavoin, Purra sanoo.

– Tuotannontekijämarkkinoiden perusrakenteessa työvoiman hinta eli palkkataso joustaa ylöspäin, mikäli työvoiman kysyntä kasvaa ja työvoimasta on pulaa. Rajan yli saapuva halpojen työntekijöiden virta rikkoo tämän mallin. Mutta joku lopulta maksaa erotuksen, ja se joku on veronmaksaja, Purra opastaa.

– Matalapalkkamaahanmuuton hehkuttaminen on yksi tämän päivän suurimpia bluffeja. En voi ymmärtää, että tästäkään asiasta ei voida puhua rehellisesti. Ongelma ei varmasti ole helppo ratkaistava, mutta muitakin vaihtoehtoja on olemassa, Purra sanoo ja muistuttaa, että esimerkiksi Ruotsissa ja Tanskassa suunnitellaan matalapalkkamaahanmuuton rajoituksia.

Purran mukaan jatkuvat vaatimukset kouluttamattoman ulkomaalaisväestön lisäämisestä ovat täydellisessä ristiriidassa myös sen kanssa, että Suomeen halutaan korkean osaamisen ja teknologian työpaikkoja, pääomaintensiivisyyttä ja innovaatioita.

– Samoin se on ristiriidassa rakennemuutoksen kanssa, sillä Suomesta, kuten muistakin länsimaista, on kadonnut satojatuhansia alhaisen osaamisen työpaikkoja ja katoaa koko ajan lisää.

Ongelmat ovat rakenteellisia

Purran mukaan suomalaisen sosiaaliturvan taso ja muut hyvinvointiyhteiskunnan edut varmistavat sen, että ihmisellä ei pidemmän päälle ole kannusteita työskennellä matalien palkkojen aloilla.

– Tietenkin jotkut ovat ahkerampia ja sitoutuneempia kuin toiset, kuten kantaväestössäkin, mutta kun puhutaan keskiarvoista, kuva on selkeä. Samalla kun suomalaisella on yhä heikommat kannustimet tulla näille samoille työmarkkinoille, ulkomaalaisella on yhä suuremmat kannustimet saapua Suomeen.

– Sen jälkeen kun matalalla palkalla Suomeen työskentelemään tullut ihminen on vakiinnuttanut oleskelunsa maassa, eli saanut oleskeluluvan tai jopa kansalaisuuden, hän huomaa nopeasti samat heikot työnteon kannustimet kuin suomalainenkin, eli matalan käteen jäävän palkan eteen ei kannata käydä töissä.

– Ei tämän ymmärtäminen vaadi kummoista maahanmuuttopolitiikan ymmärtämistä. Taloustieteen perusopit riittävät, Purra sanoo.

– Asian ääneen sanominen ei ole kenenkään syyllistämistä, Purra lisää.  

– Monet työperäisen maahanmuuton kannattajat usein huomauttavat, että onhan Suomestakin menty Ruotsiin töihin ja Euroopasta on menty Yhdysvaltoihin. Tämä on totta, mutta silloin ulkomaille mentiin tekemään työtä, integroiduttiin maahan, opeteltiin kieli ja tehtiin jopa kantaväestöä enemmän töitä, jotta päästiin elämässä eteenpäin. Ei ollut sosiaalivaltion verkkoja, joiden varaan jäädä.

Sosiaaliturva kansalaisuusperustaiseksi ja muita ratkaisuja

Purran mukaan kouluttamattoman työvoiman saapuminen voisi olla kestävää ainoastaan tilanteessa, jossa työlupaan ei liittyisi oikeutta sosiaaliturvaan ja julkisiin palveluihin.

– Mikäli sosiaaliturvajärjestelmämme olisi kansalaisuusperustainen, tällaisia ongelmia ei olisi. Silloin työperäinen maahanmuutto ihan oikeasti olisi työperustaista, ja työnantajan olisi maksettava palkka, jolla täällä myös tulee toimeen. Moni muukin maahanmuuttoon liittyvä ongelma helpottaisi, Purra sanoo.

– En valitettavasti kuitenkaan usko, että hallituksella on intoa lähteä kehittämään kansalaisuusperustaista sosiaaliturvaa ja siihen rinnalle kansalaisuuden myöntämisen kiristämistä. Päinvastoin esimerkiksi vihreät esitti vasta maahanmuuttajien tekemän työn ja sosiaaliturvan entistä läheisempää yhteyttä. Tämä tietää vain huonoa, siis lisää maksettavaa veronmaksajalle.

Perussuomalaiset on esittänyt 3000 euron palkkarajaa maahan EU:n ulkopuolelta saapuvalle työperäiselle siirtolaisuudelle. Kausityöntekijöitä raja ei koskisi.

Purran mukaan Suomi tarvitsee matalapalkkamaahanmuuton sijaan oman kansallisen työvoiman mahdollisimman kattavaa työllisyyttä, työmarkkinoiden ulkopuolella olevien reservien käyttöönottoa ja erityisesti kasvualojen asiantuntijatason ja yrityksiin syntyvän tuottavan työn lisäystä.

– Lisäksi tarvitsemme ammatilliseen koulutukseen arvonnousun ja koulutuspolitiikan tarkoituksen ja motiivin uudelleensuuntaamisen. Kansallisen koulutuspolitiikan vastuulla on huolehtia, että oikeilla aloilla ja mahdollisimman hyvin myös oikeilla alueilla on riittävä määrä osaavaa työvoimaa, Purra sanoo.

– Mikäli maahanmuuttoa halutaan edistää, sen pitää olla tiukasti valikoitua ja osaamisperustaista ja sijoittua muualle kuin matalapalkka-aloille. Työperäisen oleskeluluvan vaihtoehtona ei voi olla sosiaaliturva tai kotouttamispalveluiden varaan jääminen.

”Työperäinen maahanmuutto” – Keisarilla ei ole vaatteita

Työperäisen maahanmuuton lisääminen on toimenpide, jonka perään huutelevat niin hallitus kuin oppositio perussuomalaisia lukuun ottamatta, oikeiston ja vasemmiston etujärjestöt ja useat muut yhteiskunnan tahot. Työperäisen maahanmuuton lisääminen ei aiheuttanut ongelmia päättyneessä kehysriihessä, sillä kaikki puolueet ajavat sitä, koko ajan yhä voimakkaammin. Se oli ensimmäinen asia, jonka riihestä tiedettiin olevan tulossa.

Työperäiseen maahanmuuttoon – kuten maahanmuuttoon yleensä – liittyy edelleen paljon harhauskomuksia, jotka leviävät tehokkaasti median toistaessa papukaijana sen lisäämisen välttämättömyyttä. Hyvin harvoin mennään asiassa riittävän syvälle, ja niinpä poliittinen keskustelu etenee hokemien tasolla.

Vielä joitakin vuosia sitten oli tavallista, että maahanmuuton kannattajat puhuivat vain maahanmuutosta, tarkoittaessaan kaikkea turvapaikanhakijoista siivoojien kautta finlaysoneihin ja karl fazereihin. Perussuomalaisten ohjeistaessa on vähitellen päästy siihen, että ainakin työperäinen osataan erottaa humanitaarisesta ja sosiaalisesta maahanmuutosta.

Myöskään työperäistä maahanmuuttoa ei pitäisi käsitellä yhtenä kokonaisuutena, koska se sisältää kaikenlaista marjanpoimijoista eli kausityöntekijöistä matalapalkka-aloille suuntautuvan kouluttamattoman maahanmuuton kautta korkeasti koulutettuihin kansainvälisiin osaajiin. Viimeksi mainittuja tulee huomattavan vähän verrattuna ensin mainittuihin. Näiden eri kategorioiden vaikutukset julkiseen talouteen ovat tietenkin toisistaan eroavat.  Useimmat keskusteluun osallistuvat kyllä tietävät tämän, mutta eivät välitä. Tämä yksinkertainen tosiasia ei lainkaan tunnu haittaavan niitä, jotka vain vaativat kurkku suorana työperäisen maahanmuuton lisäämisestä. Mielikuvaa rakennetaan kanadalaisesta insinööristä ja aasialaisesta työrobotista, todellisuus on afrikkalainen siivooja ja aasialainen postinkantaja. Tai kuusi kuukautta Suomessa työskentelevä telakkatyöntekijä. Tai suomalaiset rakentamisen osaajat kortistoon ajava ukrainalainen.

Kuva

Halpatyövoimaa, ei osaajia

Suomeen ei tule oikeita kansainvälisiä huippuosaajia EU-maiden ulkopuolelta. Suomeen tulee väkeä matalapalkka-aloille. Viime vuosi, koronavuosi, oli kaikkien aikojen ennätys työlupien myöntämisessä EU:n ulkopuolelta saatavuusharkinnan piirissä oleville aloille saapuville. Tänä vuonna kasvua tulee edelleen paljon. Ylivoimaisesti eniten lupia annetaan siivoojille, ravintolatyöntekijöille, hitsaajille ja puutarha- ja vastaaville työntekijöille. Nimenomaan tätä kategoriaa halutaankin lisätä, vaikka kaikki eivät sano sitä ääneen.

Erityisasiantuntijoiden ryhmässäkään ei paljon niitä amerikkalaisia huippuosaajia näy, vaan suuri enemmistö on intialaisia koodareita, joiden palkka nostetaan usein eri tavalla kikkailemalla vaadittavaan 3000 euroon, jonka nähdään olevan erityisasiantuntijan raja. Intialaiskoodarien maahantuontiin ja työskentelyyn liittyy aivan vastaavia ongelmia kuin maahanmuuttovaltaisiin matalapalkka-aloihinkin, joista saamme jatkuvasti lukea lehdistä. Alipalkkausta, työehtojen rikkomuksia ja niin edelleen. Keskipalkka on selvästi alhaisempi kuin suomalaisilla alan työntekijöillä.

Sipilän hallitus aloitti Talent Boost -toimenpideohjelman, jolla piti houkutella kansainvälisiä osaajia. Houkuttelu oli heikkoa. Nykyinen hallitus volyymiä lisätäkseen on hylännyt toiveen osaajista ja laajentanut ohjelman koskemaan laajamittaisesti työvoiman maahanmuuttoa yleensä.

Suomessa puhutaan jopa asiantuntijatasolla osaajista, kun tarkoitetaan kouluttamatonta matalapalkka-alojen työvoimaa, huippuosaajista, kun tarkoitetaan vaikkapa yhä kovempiin työoloihin ja heikkoon palkkaan mukisematta suostuvia ulkomaalaisia hoitajia. Työvoimapula, osaajapula, pula kuin pula, kaikki vaativat näitä maagisia osaajia.

Mistä sitten on oikeasti kyse?

Tuskin mikään taho vastustaa korkeasti koulutettuja siirtolaisia. Mille tahansa maalle tällaiset kansainväliset osaajat kelpaavat. EU yrittää kilpailla heistä esimerkiksi Aasiaa ja Yhdysvaltoja vastaan eikä pärjää kovin hyvin. Suomen kaltainen maa jää nuolemaan näppejään, koska palkkatasomme ei ole yleisesti ottaen kilpailukykyinen mutta toisaalta verotuksemme on korkea. Meillä on etumme, kuten luonto ja suhteellinen turvallisuus, mutta toistaiseksi nämä tekijät eivät ole saaneet huippuosaajien virtaa kohdistumaan Suomeen. En usko tilanteen muuttuvan.

Sen sijaan muunlaisia virtoja ei tarvitse erityisesti houkutella. Kouluttamaton tai vähän koulutettu siirtolaisuus, riippumatta siitä, ovatko henkilöt turvapaikanhakijoita vai työperäisiä, haluaa korkeamman elintason maihin kaikkialla maailmassa. Tässäkään ei ole mitään ihmeellistä. Tomaatit poimii Espanjassa laiton siirtolainen Afrikasta, Yhdysvaltojen pelloilla työskentelee meksikolainen, ukrainalainen haluaa Eurooppaan, nigerialainen Suomeen opiskelemaan.

Sen sijaan suomalaisen sosiaaliturvan taso ja muut hyvinvointiyhteiskunnan edut varmistavat sen, että kenellä tahansa, joka onnistuu vakiinnuttamaan oleskelunsa täällä, ei pidemmän päälle keskimäärin ole kannustimia työskennellä matalien palkkojen aloilla. Tietenkin jotkut ovat ahkerampia ja sitoutuneempia kuin toiset, kuten kantaväestössäkin, mutta kun puhutaan keskiarvoista ja kannustimista, kuva on selkeä. Samalla kun suomalaisella on yhä heikommat kannustimet tulla näille samoille työmarkkinoille, ulkomaalaisella on yhä suuremmat kannustimet saapua Suomeen.

Halpamaahanmuutto tulee kalliiksi

Matalapalkka-aloille saapuvien henkilöiden työllisyysaste laskee, hieman lähtömaasta riippuen, muutamien vuosien maassaolon jälkeen kantaväestön työllisyyden alle. Matalapalkka-aloille saapuvat työperäiset maahanmuuttajat eivät siis pysy töissä.

Toisaalta kuten olemme myös tilastojen ja rekisterien avulla osoittaneet, vaikka yritys tai elinkeino ja tietenkin saapuva ihminen itse hyötyvät, julkinen talous kärsii. Nettotulonsiirrot laskevat pian erittäin negatiivisiksi kantaväestön nähden. Muuttajat saavat siis paljon enemmän tulonsiirtoja kuin maksavat veroja. Mikäli huomioidaan perheenyhdistetty puoliso, ovat sekä työllisyysaste, työtulot että nettotulonsiirrot vieläkin negatiivisempia.

Kouluttamattoman työvoiman haaliminen kehittyvistä maista epätyypillisiin ja matalan tuottavuuden työsuhteisiin ei anna millään lailla pysyväisluonteisia myönteisiä vaikutuksia kansantalouteen. Sosiaalisen maahanmuuton ohella tällainen työperäinen maahanmuutto lisää huono-osaisuutta ja pienituloisuutta ja eriarvoisuutta. Hallitus väittää vähentävänsä eriarvoisuutta, mutta niin kauan kuin maahanmuuttopolitiikka on tällaista, se lisää sitä. Vieraskielisyys näyttäytyy yhä oleellisempana tekijänä huono-osaisuuden ja eriarvoisuuden arvioissa, olipa kontekstina sitten koulu, asuinalue, sairastavuus tai sosiaaliset ongelmat.

Hallituksen traagiset virheet

Hallitus ilmoitti puoliväliriihestään, että sen tavoitteena on kasvattaa työ- ja koulutusperäistä maahanmuuttoa huomattavasti. Hallitus haluaa vähintään kaksinkertaistaa työperäisen maahanmuuton nykytasosta vuoteen 2030 niin, että 50 000 työperäisen maahanmuuttajan kokonaislisäys toteutuu. Sen jälkeen tavoitteena on saavuttaa edelleen 10 000 maahanmuuttajan vuosittainen lisäys. Lukemat ovat valtavia, mutta eivät yllättäviä. Ne toistavat kaiun lailla niitä vaatimuksia, joita ympäriinsä maassamme kuulee.

Hallitus väittää, että työperäinen maahanmuutto kasvattaa työllisyyttä ja että tämä on kestävin keino vahvistaa julkista taloutta. Samaan aikaan hallitus on löytänyt työllisyysvaikutuksia jopa kotouttamisen lisäämiselle, vaikka tällekään VM ei anna minkäänlaista vaikutusta.

Hallituksen väitteet työperäisen maahanmuuton hyödyistä julkiselle taloudelle eivät pidä paikkaansa. Sen esittämillä keinoilla ei tulla lisäämään oikeasti julkista taloutta hyödyttävää työperäistä maahanmuuttoa, mutta kylläkin sitä heikentävää matalapalkka- ja muuta sosiaalista maahanmuuttoa. Suomessa ei ole koskaan ollut eikä edelleenkään näköpiirissä näy sellaista valikoivaa maahanmuuttopolitiikkaa, joka olisi vähimmäisedellytys sille, että maahanmuutosta olisi saatavissa minkäänlaisia kokonaistaloudellisia hyötyjä. Saattaa olla, että jotkut tahot oikeasti kuvittelevat, että nyt ollaan tekemässä joitakin muutoksia, joilla painopiste siirtyy koulutettuihin osaajiin, mutta yksikään hallituksen esittämä toimenpide ei viittaa tähän. Ainoa, mikä merkittävästi edelleen tulee nousemaan, on matalapalkkamaahanmuutto.

Saatavuusharkinta romutetaan viimeisiltäkin osiltaan

SDP on luvannut, että saatavuusharkintaa eli ainoaa estettä EU-alueen ulkopuolelta saapuvan vapaan siirtolaisuuden tiellä ei tämän hallituskauden aikana pureta. Nyt tämä lupaus näkyy pyörretyn, sillä saatavuusharkintaan – siihen vähään, mitä siitä on enää jäljellä – on tulossa romautus. Esimerkiksi saatavuusharkinnan ”alueellinen sujuvoittaminen” tarkoittaa sitä, että liberaaleimmat linjaukset eri aloilta otetaan käyttöön koko maassa eli esimerkiksi, että Uudenmaan päätökset ravintolatyöntekijöistä levitetään kaikkiin maakuntiin.

Tämä päätös tekee täysin naurunalaiseksi pääministerin vappupuheessaan tekemät lupaukset työmarkkinoista. Mikäli demarit olisi kiinnostuneita duunareista ja suomalaisten työmarkkinoiden balanssista, puolue ei tekisi tällaista takinkääntöä. Huomion keskittäminen siihen, mitä tapahtuu vientialoilla, joissa työntekijän neuvotteluasema on aina ollut huomattava, jättää tyystin varjoonsa sen keikauksen, jossa yhä kiihtyvämmällä tahdilla yksi matalapalkka-ala toisensa jälkeen siirretään maahanmuuttajavaltaiseksi.

Aina kun puhutaan saatavuusharkinnasta, kyse on EU:n ulkopuolelta saapuvasta kouluttamattomasta matalapalkkamaahanmuutosta, ei mistään muusta. Saatavuusharkinta ei koske osaajia, ei asiantuntijoita, ei EU:n väestöä, ei kausityöntekijöitä. Kun hallitus väittää, että ”työllisyyden edistämisen ministeriryhmä linjaa saatavuusharkinnasta”, voi olla sataprosenttisen varma, mistä puhutaan ja mitä ollaan tekemässä. Ja tämä on nyt siis tapahtumassa sosiaalidemokraattijohtoisen hallituksen aikakaudella.

Myös perheenyhdistäminen helpottuu entisestään

Käytännössä tapahtuvan saatavuusharkinnan purkamisen ohella hyvin ongelmallinen on riihessä tehty kirjaus siitä, että hallitus tarkastelee mahdollisuuksia entisestään laskea toimeentuloedellytyksiä eri maahanmuuttajaryhmillä.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että jo ennestään hyvin alhaalla olleita perheenyhdistämisten tulorajavaatimuksia lasketaan. Suomi on jo nyt tässä omassa sarjassaan, ja tilanne tulee heikkenemään. Maahanmuuton, niin sosiaalisen kuin työperäisen, vaikutus julkiselle taloudelle tulee koko ajan olemaan negatiivisempi.

Korkeaa teknologiaa ja kouluttamatonta väestöä

Matalapalkka-alojen kasvun ongelmat kohdistuvat koko yhteiskuntaan ja sen perusrakenteisiin, koska kustannukset lankeavat kaikille. Jatkuvat vaatimukset kouluttamattoman ulkomaalaisväestön lisäämisestä ovat täydellisessä ristiriidassa myös sen kanssa, että haluamme Suomeen korkean osaamisen ja teknologian työpaikkoja, pääomaintensiivisyyttä ja innovaatioita. Samoin se on ristiriidassa rakennemuutoksen kanssa, sillä Suomesta, kuten muistakin länsimaista, on kadonnut satojatuhansia alhaisen osaamisen työpaikkoja ja katoaa koko ajan lisää.

Niinpä tosiasia maahanmuuton ja julkisen talouden kestävyyden kanssa on toinen kuin esitetty. Mikäli haluamme säilyttää nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan palvelut ja etuudet, tarvitsemme taloutta vahvistavia toimia eikä meidän pidä tuottaa maahan ihmisiä, joiden työllisyys jää tai päätyy heikoksi ja osaaminen ja ansiot alhaisiksi. Maahanmuuttajista ainoastaan ne, joiden tuottavan työn panoksesta jää jotakin viivan alle, olisivat siis tältä kantilta katsoen tervetulleita. Lisäksi meidän pitäisi käydä arvokeskustelua siitä, mitä ne suomalaiset, jotka eivät halua tai kykene opiskelemaan pitkälle, tulevat tekemään tulevaisuudessa. Maahanmuuttajavaltaisten alojen heikko palkkakehitys ja imago entisestään vaikeuttavat kantaväestön halua hakeutua niille.

Vastaavia ongelmia koko ajan paisuvassa opiskelijamaahanmuutossa

Työperäisen maahanmuuton lisäämisen ohella hallitus vaatii nyt myös huomattavasti lisää opiskelijamaahanmuuttoa. Uusien ulkomaalaisten tutkinto-opiskelijoiden määrä pyritään kolminkertaistamaan vuoteen 2030 mennessä. Tässä on vastaavat ongelmansa. Ensinnäkään oppilaitostemme ns. kansainvälistyminen ei ole yksi kokonaisuus. Erityisesti ammattikorkeakouluissa opiskelee paljon afrikkalaisia. Eniten Suomeen tullaan opiskelemaan tutkintoon Venäjältä, Vietnamista, Kiinasta ja Nepalista. Suomalaisiin ammattikorkeakouluihin haetaan eniten Nepalista, Bangladeshista ja Nigeriasta, yliopistoihin Nigeriasta, Pakistanista, Intiasta ja Ghanasta. Ulkomaalaisten osuus kaikista korkeakouluopiskelijoista on Suomessa jopa suurempaa kuin OECD-maissa keskimäärin. Kaikenlaisten tutkintojen suorittaneiden halutaan saada jäävän Suomeen.

Itselleni ei ole käynyt selväksi, miksi veronmaksajan pitää kustantaa ulkomaalaisten tutkintoja ja mitä hyötyä siitä meille on, varsinkaan siinä tapauksessa, että tuloksena ei ole sellaista osaamista, joka tulisi Suomea hyödyttämään. Liian usein opiskelu on vain keino hoitaa maahanpääsy, koska turvapaikkaan tai muuhun kategoriaan ei ole pääsyä. Mikäli omissa ikäluokissamme ei ole riittävästi opiskelijoita ylläpitämään kaikkia oppilaitoksia ja kaikkia aloja, niitä pitää vähentää, eikä täyttää kehittyvistä maista saapuvilla halukkailla. On sulaa hulluutta, että oppilaitokset saavat pumpata veronmaksajan rahaa siksi, että on kansallisesti päätetty kouluttaa yhä enemmän ulkomaalaisia suomalaisten määrän vähentyessä.

Koulutuspolitiikkaan vaaditaan perustava muutos

Koulutuspolitiikan merkityksestä puhutaan aivan liian vähän. On valtiovallan vastuulla, että maassa suoritetaan sellaista koulutuspolitiikkaa, että oikeilla aloilla ja mieluiten oikeissa paikoissa on oikea määrä valmistuneita, tutkinnon suorittaneita ja osaavia ihmisiä. Nyt näin ei ole. Paitsi että ammatillista koulutustamme piinaavat monet kroonistuneet ongelmat, on myös kokonaisuudessa ongelmia. Oppilaitoskentällä on eräänlainen villi länsi, jossa yksiköt kouluttavat sinne, mistä niille itselleen on saatavissa hyötyä ja resursseja. Tässä ei ole mitään järkeä.

Valtiolla pitäisi olla koulutuksen keskeisimpänä maksumiehenä suurempi ja ohjaavampi rooli koulutuksen suuntaamisessa alojen ja alueiden suhteen, koska valtio vastaa myös koulutustuotoksen seurauksista. Sikäli kun eri alojen työvoimapulat ovat laadullisia eli johtuvat osaajien puutteesta tai osaamisvajeista, heitä on koulutettava lisää. Sikäli kun työvoimapula johtuu huonosta palkasta ja työoloista suhteessa sosiaaliturvaan, on tähän puututtava.

Matalapalkkamaahanmuuton tai opiskelijoiden avuksi huutamisen sijaan vaaditaan tietoa Suomen elinkeinorakenteen suunnasta, työvoiman saatavuushaasteista ja sen edellyttämistä järkevistä toimenpiteistä. Elinkeinoalojen pitää kyetä konkreettisesti tekemään selvitystä ongelmakohdista, osaamisen ja työvoiman puutteista ja lopettaa yleinen työvoimapulan huutaminen ja maahanmuuton tarjoaminen siihen jonkinlaisena avainratkaisuna. Vastaavasti median pitäisi sivistyä perehtymällä oleellisiin lukuihin, prosesseihin ja tilastoihin ja lopettaa poliittisten ja taloudellisten intressiryhmien papukaijana toimiminen.

Suomalaisnuori, joka suunnittelee, mille alalle kouluttautuu, hyötyisi tiedosta, mikä on kannattavaa, mistä on saatavilla mahdollisimman vakaa työura, osaamista vastaavalla palkalla. Tähän liittyy myös aluepolitiikka. Liian monella suomalaisellakaan ei ole minkäänlaista positiivista näkymää työuralle, ja tällä on erityisen negatiivinen vaikutus myös syntyvyyteen.

Ylipäätänsä lähtökohtana tulisi olla ihmisten ohjaaminen tuottaviin ja työllisyyttä kasvattaviin töihin, joilla on myös kansantaloudellista merkitystä.

Työvoimapulan monenlaiset kasvot

Työ- ja elinkeinoministeriö kokoaa säännöllisesti arvioita ammattien kysynnän ja tarjonnan suhteista. Tällä hetkellä työvoimapula-ammateiksi määritellään yhteensä 37 ammattia. Niistä suurin osa on julkisen sektorin ammatteja, joiden kohdalla ongelma on usein työoloissa ja palkkauksessa. Samaan aikaan kun hoitoalalle toisesta päästä halutaan lisää väkeä mahdollisimman kaukaisista maista, toisesta päästä työvoimaa karkaa alalta pois. Tämä on kansantaloudellisesti järjetöntä. Nyt samanlaisia ilmiöitä alkaa muodostua esimerkiksi varhaiskasvatukseen. Meillä ihan todella suunnitellaan päiväkodin työntekijöiden kuskaamista Suomen ulkopuolelta, koska paukkuja alan työolojen ja palkkauksen kehittämiseen ei ole.

Suomalaiset eivät ole lopettaneet olemasta kiinnostuneita varhaiskasvatuksesta tai lastentarhanopettamisesta tai vanhustenhoidosta. He tekisivät sitä, mikäli alan vetovoima olisi ennallaan. Mikäli työ ei olisi palkkaan nähden niin vaativaa, mikäli palkalla voisi pääkaupunkiseudullakin elää, mikäli siihen ei suhtauduttaisi bulkkina, jota tekemään voidaan kärrätä ulkomailta se, joka sitä suostuu tekemään.

Vastaavasti työvoimapula-aloiksi esitetään myös esimerkiksi siivoojat ja hitsaajat. Ei ole väärin ihmetellä, kuinka tolkuttoman paljon meille tarvitaan siivoojia, kun heitä koko ajan saapuu yhä enemmän ja silti heitä myös tarvitaan koko ajan enemmän. Vastaus piilee siinä, että työperäisenä matalapalkka-aloille saapuvien työllisyys laskee muutamassa vuodessa maahantulon jälkeen. Siivoojia tarvitaan kehitysmaista koko ajan lisää, koska entiset siivoajat lopettavat siivoamasta.

Ja miksi? Koska siivoaminen ei kerta kaikkiaan ole järkevää, kun saman rahan ja enemmän voi saada tekemättä mitään.

Työperäinen maahanmuutto – Keisarilla ei ole vaatteita

Työperäisestä maahanmuutosta keskustellaan päivittäin jossakin – suhteessa huoltosuhteeseen, kestävyysvajeeseen, työvoimapulaan, sosiaaliturvaan, maahanmuuttopolitiikkaan, innovaatioihin, osaamiseen, työhalukkuuteen, työttömyysturvaan ja niin edelleen. Pääasiassa keskustelu on vääristävää – joko silkasta sumutuksen halusta, kuten silloin kun elinkeinoelämä pyrkii peittelemään haluaan saada maahan halvempaa ja helpompaa työntekijämassaa, tai tietämättömyydestä, kun joku onneton vasemmistopoliitikko silmät kirkkaana kertoo saatavuusharkinnan olevan esteenä kansainvälisille innovaatioille, jotka nostavat Suomen takaisin huipulle.

Tämäkö ei sitten ole rasismia?

Yhteiskunnallisessa keskustelussamme on tavallista löytää rasismia milloin mistäkin. Jostakin syystä sitä ei koskaan löydetä siitä täysin vastuuttomasta hyväosaisten poliitikkojen ja eturyhmätahojen halusta houkutella Suomeen yhä enemmän ihmisiä kehitysmaista alaluokkaistumaan tai siitä, miten etnisesti jakautuneita työmarkkinamme alkavat olla. Sama ilmiö korostuu asuntopolitiikassa, alueilla, kouluissa, sosiaalipolitiikassa ja niin edelleen. Vaikutukset koko yhteiskuntaan ovat huomattavat.

Ja tämä on vain uutta polttoainetta vasemmistolaiselle holhouspolitiikalle. Tästä löytyy syy uusille veronkorotuksille ja uusille eriarvoisuuden vähentämisohjelmille. Siitä löytyy syy syrjäytymistä ehkäiseville monikulttuurisuuskoordinaattoreille ja niille kaikille oppilaitoksille, konsulteille ja firmoille, jotka haluavat kotouttaa ja valmentaa.

Suunnanmuutos Suomen ja suomalaisten hyväksi

Suomi tarvitsee oman kansallisen työvoiman mahdollisimman kattavaa työllisyyttä, työmarkkinoiden ulkopuolella olevien reservien käyttöönottoa ja erityisesti kasvualojen asiantuntijatason ja yrityksiin syntyvän tuottavan työn lisäystä. Tarvitsemme ammatilliseen koulutukseen arvonnousun ja koulutuspolitiikan tarkoituksen ja motiivin uudelleensuuntaamisen.

Mikäli maahanmuuttoa halutaan edistää, sen pitää olla tiukasti valikoitua ja osaamisperustaista ja sijoittua muualle kuin matalapalkka-aloille. Työperäisen oleskeluluvan vaihtoehtona ei voi olla sosiaaliturva tai kotouttamispalveluiden varaan jääminen.

On surullista, että on yhden puolueen toiminnan ja tutkimustyön varassa, että ilmiön ongelmista ja kokonaisuudesta on edes minkäänlaista tietoa. Kuitenkaan meidän ei tarvitse mennä enää kuin Ruotsiin asti, ja siellä jopa oikeistosta käsin nähdään matalapalkkamaahanmuuton aiheuttamat valtavat ongelmat niin julkiselle taloudelle kuin yhteiskunnalle muutenkin. Toivon, että myös Suomessa vaaleanpunaiset monikulttuurisuuslasit otetaan pois silmiltä ja katsotaan tätä todellisuutta rehellisesti ja kaunistelematta.

Hallituksen tavoittelema vuotuisen nettomaahanmuuton valtava kasvattaminen ei pienennä kestävyysvajetta vaan suurentaa sitä. Se ei ratkaise ainuttakaan rakenteellista ongelmaa suomalaisen työllisyyspolitiikan ja kestävyysvajeen taustalla vaan pahentaa niitä.

Maahanmuutto PIIP Suomi PIIP – Poliittinen sensuuri Suomessa vuonna 2021

Olen vuosien varrella useaan kertaan kuvannut Suomeen ja länsimaihin suuntautuvan haitallisen maahanmuuton – eli pääasiassa kehitysmaista saapuvan ”sosiaalisen maahanmuuton” – konkreettisia seurauksia. Käsittelen säännöllisesti esimerkiksi tämän taloudellisia, sosiaalisia, kulttuurisia, rikollisuuteen ja turvallisuuteen liittyviä ja väestöpoliittisia seurauksia. Jaan uutisten lisäksi paljon tutkimus- ja tilastotietoa.

Maahanmuuton kielteisistä seurauksista raportoiminen närästää edelleen monia. Erityisesti sanoista kiihottuva ja tosiasioita pakeneva vasemmistovihreäfalangi herkistyy, kun kuvaan massasiirtolaisuuden aiheuttamia muutoksia Suomen, Ruotsin tai Euroopan väestöpohjaan. Vaikka jakamani tiedot ja tilastot ovat aina virallisten asiantuntijatahojen laatimia, joko niihin ei haluta uskoa tai vaihtoehtoisesti niiden yksiselitteisesti esittämä tulevaisuudenkuva tai sen merkitys halutaan mitätöidä. Huuto on kovaa, mutta sisäisesti epäjohdonmukaista ja ristiriitaista.

Suomessa toteutettavalla maahanmuuttopolitiikalla on seurauksia, joista monet ovat negatiivisia. Tällainen maahanmuutto ei kansainvälisistä sopimuksista huolimatta ole luonnonvoima, vaan siihen voidaan vaikuttaa politiikalla. Mikäli Suomi haluaisi edistää ainoastaan sellaista maahanmuuttoa, joka olisi joko hyödyllistä tai ei ainakaan haitallista, se olisi mahdollista. Näin ei kuitenkaan tehdä.

Muutokset väestöpohjassamme maahanmuuton seurauksena ovat kiistattomat. Niin Suomen kuin useiden muidenkin länsimaiden väestönkasvu perustuu vahvasti maahanmuuttoon, jota eri tahot myös peräänkuuluttavat koko ajan lisää, milloin milläkin perusteella. Koska saapuvien henkilöiden syntyvyys on selvästi korkeampaa kuin kantaväestön, muutos on kiihtyvä myös nettomaahanmuuton tasosta riippumatta.

Helsinki sunnuntaina 28.3.2021.

Tilastollisesti todennettava tosiasia

Kuten olen lukuisia kertoja aiemminkin tuonut esille, en viittaa tilastojen ja empiiristen tosiasioiden jakamisella mihinkään ”salaliittoteoriaan”, ”juutalaisteoriaan” tai ”äärioikeistoteoriaan”. En ole edelleenkään perehtynyt sellaisiin, kuten en perehdy myöskään QAnon-, tunnelisota-, kristalliterapia- tai muihin vastaaviin ”teorioihin”. (Äärivasemmistolaisiin rotu- ja sukupuoliteorioihin minun on ollut valitettavasti yliopistossa pakko perehtyä.)

Kun olen alkanut väestömuutoksista vuosia sitten puhua, en ole ollut edes tietoinen, että äärioikeisto on rakentanut niistä ”teorioita”. Tämän ovat tuoneet tietooni somen vasemmistosoturit ja valtamedian toimittajat. Mutta sekään ei ole saanut minua tutustumaan niihin. Viimeksi Imagen toimittaja kysyi minulta, mitä ajattelen niistä. En osannut vastata, koska en tunne niitä – ja niinpä kerroin sen sijaan, miksi itse puhun väestöpolitiikasta ja miksi siitä nähdäkseni pitää puhua. (Kuitenkin kyseistä Imagen juttua on käytetty muualla perustelemaan sitä, että ”Purra puhuu väestönvaihdoksesta”. Kuvasin kiistattomasti todennettavaa tosiasiaa, en mitään teoriaa tai ”teoriaa”. Toin eron haastattelussa selvästi esille.)

Edustan parlamentaarista puoluetta, perussuomalaisia, joka parlamentaarisin ja laillisin toimin edistää poliittisia tavoitteitaan. Minulla ei ole mitään tekemistä äärioikeiston kanssa ja vastustan väkivaltaa sen kaikissa muodoissaan.

Äärioikeisto ja turvallisuusuhka

Närkästys maahanmuuton seurauksista puhumista kohtaan kiihtyi, kun Suojelupoliisi ilmoitti tällä viikolla, että ”väestönvaihtoteoria” linkittyy äärioikeistolaiseen turvallisuusuhkaan. Sekä sosiaalinen media että useampi valtamedian julkaisu alkoivat välittömästi Supon ulostulon jälkeen täyttyä väitteistä, joiden mukaan tämä yhdistää perussuomalaiset – ja etenkin puolueen johdon – turvallisuusuhkiin ja jopa terrorismiin. Supon päällikön Antti Pelttarin asiaa korjaava tviitti ei enää pelastanut tilannetta, kun todellisuuspakoisimmat ja tosiasioita karttelevat henkilöt politiikassa ja mediassa olivat jo ehtineet rakentaa tulokulmansa. Sen mukaan käsitteitä ”väestönmuutos” ja ”väestönvaihdos” käyttävät perussuomalaiset ovat Supon mukaan äärioikeistoa ja siten turvallisuusuhka.

En käsittele tässä yhteydessä enempää sitä, miten uskomattoman epärehelliseksi ja sairaaksi perussuomalaisiin kohdistunut poliittinen ajojahti on muuttunut. En myöskään käsittele journalismin laaduttomuutta. Totean ainoastaan, että jonkin sanan tai sanojen kieltäminen poliittisesta puheesta siksi, että jotkut ääriliikkeet sellaisia käyttävät ja sellaisten ympärille ”teorioitaan” rakentavat, ei voi olla kestävää.

Ajojahti sanoja kohtaan tai niiden käyttämisen faktinen sanktiointi eivät poista itse tosiasiaa. Asia on totta. Mikäli se ei ole jonkun mielestä poliittisesti relevanttia, se on hänen mielipiteensä. Vaikka minulta kiellettäisiin kyseisten termien käyttö, en lopeta aiheesta puhumista, koska aihe on oleellinen ja merkittävä, niin yhteiskunnallisesti kuin poliittisesti.

Osaan nokkelana ihmisenä tarvittaessa keksiä toisen sanan kuvaamaan tätä tosiasiaa. Miten olisi ”maahanmuuton aiheuttamat muutokset väestöpohjassa” tai ”vieraskielisten osuuden muutokset Suomessa”?

Tai luovemmin vaikkapa ”keijo” – yleisnimenä kaikelle tragikoomiselle sananvapauden rajoittamiselle?

Mikäli poliittisesta puheesta halutaan poistaa sanojen käyttö sillä perusteella, että äärioikeistolaiset tai äärivasemmistolaiset tai islamistit tai ääri-joku käyttää niitä, meidän pitäisi karsia aika monta muutakin termiä. Ehkä tämä tosiaan onkin se, mihin tietyt tahot yhteiskunnassamme pyrkivät – ainakin silloin, kun kyse on heille epämiellyttävistä asioista eli tässä tapauksessa tietynlaisen maahanmuuton aiheuttamista ongelmista.

Itse en kuitenkaan näe sanojen kieltämistä minään muuna kuin sananvapauden rajoittamisena, mielivaltana ja poliittisten oikeuksien tuhoamisena eikä se kuulu Suomen kaltaiseen demokraattiseen maahan.

Mikäli ja kun maan suuret poliittiset tahot haluavat nimenomaan edistää maahanmuuttoa, tulee heidän kyllä sietää myös se, että perussuomalaiset kuvaavat sen seurauksia ja näin informoivat kansalaisia. Moni suomalainen ei ymmärrä, edelleenkään, miten peruuttamattomista asioista on kyse.

Videoni vuodelta 2018 poistettiin

Sanoista kiihottuva ja tosiasioita pakeneva vasemmistovihreäfalangi sai somessa lähes silmieni edessä masinoidulla ilmiantokampanjalla tällä viikolla Youtuben poistamaan videoni vuodelta 2018. Videon nimi oli ”Väestönmuutokset ja suomalaisuus”. Käsittelen siinä Hesarin aiheesta kirjoitetun jutun ja tviittini aikaansaamia reaktioita. En puhu äärioikeiston teorioista tai uskomuksista (kuten en milloinkaan muutenkaan) vaan valtakunnan suurimman sanomalehden väestönmuutoksia käsittelevästä jutusta, virallisista tilastoista, arvioista ja skenaarioista. Käyn läpi ajatuksiani suomalaisuudesta, suomalaisuuden piiriin kuulumisesta, kansalaisuuden ja kansallisuuden käytännön eroista, maahanmuuttopolitiikasta ja siihen vaikuttamisesta äänestämällä. Tyyli on poliittisen asiallinen, enemmän akateeminen kuin edes poleeminen.

Julkaisen kyseisen videon litteroinnin tämän kirjoituksen alla. Video on vapaata ja käsikirjoittamatonta jutusteluani eikä siis hiottu kirjoitus sen paremmin kielellisesti kuin sisällöllisestikään.

Löydätkö siitä vihamielistä sisältöä? Pitäisikö video tuon tekstin pohjalta kuvata uudelleen ja käyttää PIIP-sanoja ”vihamieliseksi sisällöksi” todetun tilalla?

Omassa poliittisessa työssäni jatkan maallemme vahingollisen maahanmuuttolinjan seurausten kuvaamista jatkossa entistäkin voimakkaammin.

Väestönmuutokset ja suomalaisuus (video 4.6.2018)

Videon esittelyteksti: Reilun 30 vuoden päästä Suomessa on kaupunkeja, joissa kantasuomalaiset ovat vähemmistössä. Vieraskielisten syntyvyys on huomattavasti korkeampaa kuin suomalaisilla. Useimmille tämä muutos tai sen nopeus ei ole ok. Siksi media, poliitikot tai asiantuntijat eivät liiemmin välitä asiasta puhuakaan. Miksi joillekin ”suomalaisuus” on tärkeää ainoastaan silloin, kun heidän omaa kuulumistaan tuon määreen alle ollaan kyseenalaistamassa.

Moi! Muutama sana väestöarvioista ja suomalaisuudesta ja tällaisesta, joita olen tänään mietiskellyt.

Helsingin Sanomat kertoi muutama päivä sitten väestöarvioista ja nimitti näitä väestönmuutokseksi eli kysymys on siitä, miten suomalaisten, suomen- ja ruotsinkielisten osuus, muuttuu tulevien vuosien ja vuosikymmenten aikana verrattuna vieraskielisten ja maahanmuuttajien osuuteen Suomessa.

Itse tänään Twitterissä tviittasin tviitin, jossa mainitsin tästä, että kolmenkymmenen vuoden kuluttua Suomessa on kaupunkeja, joissa suomalaiset ovat vähemmistössä. Sitten arvioin siinä, että suurimmalle osalle suomalaisista tämä asia ei ole ookoo. Ongelma on siinä, että monet eivät ymmärrä asiaa, tai eivät yksinkertaisesti usko, että meidän maassammekin on käynnissä sellainen prosessi, että yhteiskuntamme ja kulttuurimme ja sosiaalinen järjestelmämme muuttuu niin peruuttamattomalla tavalla koko ajan. Lisäksi otaksuin, että juuri tämä, että ihmiset eivät sitä niinkään ymmärrä, on yksi syy sille, että tästä ei myöskään paljon puhuta. Media, poliitikot, asiantuntijat harvemmin mainitsevat näitä lukuja tai prosenttiosuuksia, koska ne ovat aika pelottavia.

Sain kimppuuni tietenkin yleisimmät vasemmistolaiseen, vihreään, ”suvaitsevaiseen” kuplaan kuuluvat kommentoijat, ja panin merkille siitä muutaman asian. Tämä ryhmä jakaantuu siinä, että he eivät ole varmoja, kumpi nyt sitten on oleellisempaa, vastustaa näitä tilastoja, tilastoarviointeja, skenaarioita siitä, mitä milläkin todennäköisyydellä tulee tapahtumaan jollakin aikavälillä, vai sitä, että tämäkään – mikäli nämä tilastot ja muut ovat aivan totta – että siinäkään olisi mitään pahaa. Tässä on pieni ristiriita tietysti. Kuten sanoin, keskimäärin uskon kyllä, että suomalaiset ymmärtävät, että kun näin tapahtuu, se on ongelmallista hyvin monesta näkökulmasta katsoen. Meidän taloutemme ei kestä sitä – sikäli kun ”kotouttaminen” ei onnistu tämän paremmin. Toisaalta se muuttaa peruuttamattomalla tavalla meidän kulttuuriamme ylipäätänsä ja yhteiskuntaa. Suomi ei ole silloin enää Suomi. Suurin osa suomalaisista on realisteja eikä kannata länsimaiden, Euroopan tai Suomen jatkuvaa ja ikään kuin vääjäämättä tapahtuvaa monikulttuuristumista.

Sitten tuolla Twitterissä keskustelu meni siihen, mihin se niin kovin usein menee – mikä onkin syy sille, miksi tällaista keskustelua yleensä nimenomaisesti kannattaa välttää: No onko adoptiolapsi suomalainen, onko se ja se integroitunut, elämässään korkealle päässyt poliitikko, joka on tullut jostakin, onko hän suomalainen, ja niin edelleen. Keskustelu menee kokonaan pois siitä, mihin sen itse aluksi yritti johdattaa.

Toisaalta, ajattelisin, että niin kauan kuin minusta ei tule somalia, vaikka muuttaisin Somalimaahan – eikä edes minun lapsistani… Ajatuskin siitä on aivan naurettava: että minä muuttaisin Somaliaan, opettelisin kielen ja pukeutuisin kaapuun ja alkaisin väittää, että minä olen nyt somalialainen.

Mutta länsimaisuutta, ylipäätänsä liberalismia, suomalaisuutta, pidetään jotenkin fleksibiilimpänä kokonaisuutena, mikä tarkoittaa sitä, että me olemme avoimia kaikille ja kuka tahansa voi tulla ja ottaa meidän kulttuurimme ja alkaa puhua itsestään kyseisen maan ei paitsi kansalaisena vaan myös identiteetiltään sellaisena.

Se, mikä tässä on mielestäni kaikkein huvittavinta, on, että näitä ihmisiä pääasiassa suomalaisuus… Tai että suomalaisuus ei ole heille mikään oleellinen määre. Joko sitä ei ole ollenkaan olemassa ja me puhummekin myytistä, jolloin meidän kansallinen identiteettimme on myytti. Tai mikäli se on olemassa, se on jotenkin muuten ongelmallinen. Tai vielä joissakin tapauksissa, kansakuntia, kansallisuuksia, identiteettejä ei heidän mielestään tulisi lainkaan jaotella näin, koska se on jotenkin irrelevanttia. Ainoastaan siinä tapauksessa, kun joku mahdollisesti kyseenalaistaa heidän oman pääsynsä suomalaisuuden piiriin sisälle, silloin suomalaisuudesta tulee merkittävä.

Kysymys on tietenkin hyvin yleismaailmallinen eli se, että individualismiin kannustava maailmamme suosittelee yksilöille sitä, että he vaativat itselleen oikeuksia: Minulla täytyy olla oikeus saada olla sitä ja tätä, vaatia sitä ja tätä, poimia kirsikoita, juuri sitä, mitä minä haluan. Silloin minut kuuluu laskea tämän identiteetin ja kansallisen piirin sisälle, kun minä sitä itse haluan, mutta ei milloinkaan muulloin.

Henkilökohtaisesti tietysti vastustan tällaista näkemystä. Jos lähestytään sitä teoreettisena tai loogisrationaalisena kokonaisuutena, nähdään, että siinä on hyvin paljon ristiriitaisuuksia. Toisaalta ei tarvitse mennä noin abstraktillekaan tasolle – koska se ei toimi arkielämässäkään.

Poliittisesti tämä suomalaisuuden sisään tai ulkopuolelle kuuluminen, se ei ole läheskään niitä oleellisimpia kysymyksiä. Se on oleellinen kysymys yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti, mutta poliittisesti ei niinkään.

Se on poliittisesti oleellista, mihin minä ensimmäiseksi puutuin: se, että vieraskielisten osuus ylittää kantasuomalaisten tai suomen- ja ruotsinkielisten osuuden sinä ja sinä vuonna siellä ja siellä. Se on oleellista. Siihen me voimme ja meidän pitää vaikuttaa poliittisesti. Tärkein keino on tietysti maahanmuuton huomattava supistaminen.

Mitäköhän vielä tästä aiheesta sanoisin?

Vielä tästä poliittisesta merkityksellisyydestä. Jos mietitään vaikka Helsinkiä. Täällä on alueita, joissa tällä hetkellä maahanmuuttajien ja vieraskielisten osuus on hurjan korkea. Ei vielä niin korkea kuin Ruotsissa tai Keski-Euroopassa, mutta huomattavan korkea. Enkä toisaalta näe, miksi se ei tällä harjoitetulla politiikalla nousisi ihan samalle tasolle kuin muuallakin.

Vieraskielisten syntyvyys… Helsingin seudulla syntyneistä neljännes on vieraskielisiä. Ja sitten kun mennään tietyille asuinalueille, esimerkiksi Itä-Helsinkiin, siellä prosenttiosuudet ovat aivan hurjia, päälle 40 prosenttia.

Tässä tapauksessa minusta tuntuu, että on aivan turha tulla sitten saivartelemaan siitä, että onko tällä tietyllä somalialaistaustaisella nyt mahdollisuuksia päästä tituleerattavaksi suomalaiseksi vai ei. Tämä on sivuraiteille menemistä.

Joka tapauksessa käytän itse termiä väestönvaihdos, koska sitä tämä on, niin kauan kuin tätä tehdään aktiivisesti. Toinen asia on se, että ymmärtävätkö esimerkiksi nykyistä politiikkaa kannattavat ihmiset tai ne, jotka äänestävät valtapuolueita, ymmärtävätkö he, mihin tällä maahanmuuttopolitiikalla mennään. Se on toissijaista, mutta niin kauan kuin tämä politiikka on aktiivista ja täällä nimenomaan halutaan edistää maahanmuuttoa, niin kyllä, suomalaista väestöä silloin vaihdetaan toiseen.

Helsingin Sanomat käytti jutussaan termiä väestönmuutos. Sekin on ihan hyvä, mutta itselleni se antaa vähän konnotaatioita jostakin muutoksesta, jolle me emme vain voi mitään – se ikään kuin vain tapahtuu.

Itseasiassa monet poliittiset vastustajamme nimenomaan haluavat tämänkin asian niin esittää – että me yksinkertaisesti emme voi mitään; että me emme voi mitään sille, että suomalaiset vähenevät suhteessa muihin, emme voi mitään terrorismille, emme voi mitään kestävyysvajeelle, emme sille, että meillä menee rahaa kotouttamiseen.

Höpö höpö. Haluan aina muistuttaa, me voimme sille jotakin. Äänestäkää oikeita ihmisiä, oikeita puolueita!

No niin. Yleensä en jaksa nähdä vaivaa provosoituakseni, varsinkaan Twitterissä, näiden tiettyjen ryhmien hyökkäyksille, mutta tässä nyt muutama sana kommentoidakseni tätä asiaa vähän laajemmin.

Ja vielä muistuttaisin, että nämä väestöllisiin asioihin liittyvät teemat ovat hyvin merkittäviä perussuomalaiselle puolueelle, ja me erityisesti tulevissa ohjelmissamme, eritoten tietysti maahanmuuttopoliittisessa ohjelmassa, käsittelemme tätä asiaa hyvin tarkasti.

Minä haluan, että minun Suomeni on Suomi vielä tulevaisuudessakin. Kiitos. Moikka.

Vihapuhejahdin diktatoriset juuret

Ranskalaisen historian opettajan Samuel Patyn (1973-2020) murha Suur-Pariisiin kuuluvassa Conflans-Sainte-Honorinen kunnassa lokakuussa on tuonut taas kerran esiin liberaalin läntisen arvomaailman ja poliittisen islamin välisen jyrkän kuilun. Patyn kohtaloksi koitui hänen toimintansa omassa ammatissaan. Hän oli kertonut oppitunnilla oppilailleen kahden länsimaisen perusarvon – sananvapauden ja vähemmistöjen oikeuksien – törmäämisestä. Havaintovälineenä hän näytti satiirilehti Charlie Hebdon pilakuvaa, jossa esiintyy muslimien profeetta Muhammed.

Patyn tarkoituksena oli osoittaa ranskalaisen opetussuunnitelman mukaisesti, että moniarvoisessa yhteiskunnassa sananvapaus ylittää perusoikeutena uskontokuntien vaatimuksen pidättäytyä niiden pyhänä pitämien arvojen loukkaamisesta. Mikään uskonto ei voi nauttia erityiskohtelua.

Lisäksi Paty – joka nautti oppilaiden ja vanhempien enemmistön suurta arvostusta – pyrki erään oppilaan vanhemman mukaan huolehtimaan muslimioppilaiden uskonnollisista tunteista varoittamalla oppitunnin sisällöstä ja ohjaamalla heidät ulos luokasta täksi ajaksi. Paty siis toteutti uskonnollista suvaitsevaisuutta hyvin pitkälle, jopa poliittisen korrektiuden tasolle asti.

Toisenlaisten arvojen ja päämäärien ajamana toimi sen sijaan 18-vuotias tšetšeenilähtöinen Abdullah Anzorov, joka ensin tappoi Patyn ja leikkasi sitten tämän pään irti. Useissa muslimimaissa keräännyttiin mielenosoituksiin tuomitsemaan sekä ranskalainen katsomuksellista tasa-arvoa vaaliva maailmankuva että sen henkilöimä presidentti Emmanuel Macron. Islamilaisten maiden yhteistyöjärjestö OIC koki tarpeen erikseen korostaa murhatyön jälkeisessä lausunnossaan, että se aikoo jatkossakin vaatia julkaisukieltoa Muhammed-pilakuville kaikkialla maailmassa.

Kysyä voi, miksi meillä Suomessa opettajien ammattijärjestö vaikeni koko läntistä koulumaailmaa sokeeranneesta terroriteosta. Länsinaapurissamme Ruotsissa opettajien ammattiyhdistysjohtaja Åsa Fahlen otti samaan aikaan voimallisesti kantaa Patyn tappoon korostaen, että opettajilla on yhtäältä tarvetta suoraselkäisyyteen, ja toisaalta heidän oikeusturvansa on varmistettava. Fahlen sanoi ruotsalaisen opettajalehden haastattelussa, että osa opettajista kokee ahdistavan ilmapiirin vallitsevan myös kotimaassa, kun oppitunneilla käsitellään eri uskontoja. Patyn murhaepäilyä käsiteltiin ruotsalaisissa medioissa ylipäätään laajasti ja konkreettisesti. Suomessa merkillepantavinta sen sijaan oli, ettei Yleisradio noteerannut verkkosivuillaan presidentti Sauli Niinistön Twitterissä ilmaisemaa tukea kollegalleen Macronille. Yle muisti sentään lisätä Niinistön twiitin lopuksi juttua, joka julkaistiin päivää myöhemmin.

Sananvapauskäsitykseemme on vuosikymmeniä kuulunut vahva vaikenemisen ja itsesensuurin sekä voimakkaan laillisuussäätelyn linja. Se johtuu paljolti meistä riippumattomasta ulkopuolisesta pakosta: katkerasta sijainnistamme entisen kommunistidiktatuurin Neuvostoliiton naapurina, ja tämän geopoliittisen tosiasian useista ikävistä seurannaisvaikutuksista sisäpolitiikkaamme.

Toisaalta suomalaiselle ahtaalle sananvapauskäsitykselle näyttää olevan monissa politiikan ja yhteiskunnan piireissä voimakasta tilausta. Tämä sisältä tuleva sanomisen suitsiminen on viime vuosina vain lisääntynyt, kun sananvapautta rajoittavaa lainsäädäntöä sekä laintulkintaa on kiristetty ja viranomaisresursseja verkon vihapuheen seurantaan on jatkuvasti lisätty. Sanankäytön kärkkäiksi vartijoiksi ovat ilmoittautuneet niin valtakunnan ylin syyttäjä kuin tietoverkoissa kanssakansalaisiaan valvovat niin kutsutut sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturit.

Yhteistä tälle toiminnalle näyttää olevan poliittisten vastustajien suiden tukkiminen. Taustalla vaikuttaa relativismia korostava ”ylivalveutunut” ja yleensä monikulttuurinen ideologia, jota progressiivisiksi itseään nimittävät tahot junttaavat syvälle suomalaiseen yhteiskuntaan. Kun tämän toiminnan pintaa hieman raaputtaa, löytää kuitenkin laajempia ja syvempiä ulottuvuuksia.

Kolmekymmentä vuotta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen on suorastaan hämmästyttävää, miten yksipuolista keskustelua sananvapauden merkityksestä Suomessa käydään. Voisihan kuvitella, että pienen demokratian vapautuessa autoritaarisen ikeen alta tapahtuisi henkistä vapautumista ja läntiset arvot ja ideaalit saisivat laajemmin virrata Suomeenkin, niin kansan kuin oppineistonkin piireihin.

Neuvostoliitolla ja sen kommunismiin alistamilla satelliittivaltioilla oli aikanaan erittäin suuri merkitys Euroopan – ja Suomen – sananvapauslainsäädännön sekä ”vihapuheen” vastaisen politiikan vähittäisessä muovautumisessa. Yhtä voimakkaasti kommunistidiktatuuri vaikutti myös vähemmistöjen oikeuksia takaavien kansainvälisten sopimusten syntyyn toisen maailman sodan jälkeen sekä erityisesti kylmän sodan aikana 1960-luvulla.

Kun maailma sodan jälkeen voittajavaltojen johdolla muovasi Ihmisoikeuksien yleismaailmallista julistusta (1948), vastakkain olivat Yhdysvaltain johtama sananvapautta korostanut länsiblokki sekä Neuvostoliitto alistettuine liittolaisineen. Neuvostoblokki vaati valtioille pitkälle meneviä oikeuksia rajoittaa kansalaisten sananvapautta perustellen vaatimuksiaan kansallisen turvallisuuden suojaamisella sekä halulla estää suvaitsemattomuuteen kiihottavat ilmaisut.

Kuulostaako tutulta?

Natsi-Saksan sodassa lyönyt Neuvostoliitto vetosi tarpeeseen estää fasismin uudelleen nousu, mutta käytännössä sen vaatimukset oli tähdätty lännen kapitalistista järjestelmää sekä liberaalia demokratiaa vastaan. Se halusi turvata oman asemansa ja samalla luoda propagandista kuvaa lännestä.

Läntisen tulkinnan mukaan sananvapauden rajoitukset tuli taas rajata tarkasti sellaisiin tapauksiin, joissa suoraan kiihotetaan väkivaltaan.

Myöhemmin samat blokit ottivat yhteen, kun YK:n toimielimissä muotoiltiin Kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskevaa kansainvälistä yleissopimista (1965) sekä Kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevaa yleissopimusta (1966). Nämä sopimukset ovat vuoden 1948 ihmisoikeusjulistusta merkittävämpiä, sillä ne ovat allekirjoittajamaita laillisesti sitovia sekä toimivat pohjana myöhemmin muodostetulle sananvapaus- ja ihmisoikeussääntelylle. Tämä sääntely on erityisen vahvaa EU:n eri toimielimissä.

Kuten vuoden 1948 sopimuksen synnylle, myös vuosien 1965 ja 1966 sopimusten muovaamiselle oli tyypillistä, että Yhdysvallat pyrki tarkkarajaisiin muotoiluihin siitä, millainen kiihottaminen vähemmistöjä vastaan voisi tulla kriminalisoiduksi. Vuoden 1966 sopimusluonnoksessa haluttiin aluksi kieltää vain sellaiset kansalliseen, rodulliseen tai uskonnolliseen kiihotukseen perustuvat ilmaisut, jotka kehottavat väkivaltaan.

Neuvostoliitolle uskolliset maat asettuivat kuitenkin jälleen poikkipuolin katsoen, että muotoilu on liian kapea ja vaativat, että sopimusten on suojattava vähemmistöjä myös kiihottamiselta vihaan. Se ei kelvannut lännelle, jonka edustajat olivat huolissaan siitä, että ”vihan” ja ”vihamielisyyden” kaltaiset epämääräiset termit antavat totalitaarisille vallanpitäjille mahdollisuuden tehdä tyhjäksi kansalaisten muut poliittiset oikeudet.

Yhdysvaltain YK-edustaja, diplomaatti ja ihmisoikeusaktivisti Eleanor Roosevelt katsoi, että liian epämääräinen muotoilu ”rohkaisisi hallituksia rankaisemaan kaikesta (niihin kohdistetusta) arvostelusta vedoten (valheellisesti) uskonnollisen ja kansallisen suojan tarjoamiseen”. Australian YK-edustaja sanoi puolestaan, että kansalaisia ei voida käännyttää moralisteiksi lainsäädännöllä. Merkillepantavaa nykyperspektiivistä oli Ruotsin edustajan kanta, jonka mukaan ”tehokas suoja (kiihotusta vastaan) perustuu vapaaseen keskusteluun, tietoon sekä kouluopetukseen” ja että ”fanaattista vainoamista” pitäisi vastustaa ”vapaalla keskustelulla, tiedolla ja (julkisella) väittelyllä”. (The Sordid Origin of Hate-Speech Laws, 2011.)

Mitä tapahtui tälle läntiselle liberaalille ajattelulle?

Kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen lopullinen muoto hyväksyttiin lopulta selvin äänin neuvostoblokin hyväksi. Neuvostoliitto sai tukea useilta ei-länsimaisilta mailta, kuten Saudi-Arabialta, Sudanilta ja Thaimaalta. Jälkikäteen katsoen on helppo nähdä, että äänestystulos oli odotettu. Neuvostoliiton ote maailmanpolitiikassa oli 1960-luvulla väkevä ja se käytti propagandassaan taitavasti hyväksi mustiin Yhdysvalloissa kohdistunutta rotusortoa.

Oikeastaan Neuvostoliiton ei olisi edes tarvinnut turvautua hybridivaikuttamiseen, sillä läntiset vapaat tiedotusvälineet tekivät työtä sen puolesta. Kun media raportoi tarkasti, miten esimerkiksi syyskuussa 1957 kuvernööri Orval Faubus turvautui Yhdysvaltain kansalliskaartin apuun estääkseen yhdeksää mustaa oppilasta saamassa lukio-opetusta Little Rockissa Arkansasissa, Moskovassa hierottiin tyytyväisinä käsiä ja otettiin tilanteesta kaikki mahdollinen propagandahyöty irti. Yhdysvaltain rotusorto pöyristytti suurta osaa läntisestä yleisöstä. Tällä tavalla laajoihin läntisiin yleisöihin – ja suomalaisiin yleisöihin – saatiin iskostettua ajatus siitä, että Yhdysvallat on uhka sekä yksilölle että maailmanrauhalle ja että vain Neuvostoliitto on oikean rauhan asialla.

YK:n äänestäessä vuoden 1966 sopimuksesta mustien kansalaisoikeuksia Yhdysvalloissa taanneet Civil Rights Act (1964) ja Voting Rights Act (1965) olivat olleet voimassa vain lyhyen aikaa.

Edellä esitettyä sananvapauslakiemme ideologista historiaa on tutkinut tanskalainen lakimies-kirjailija, klassista liberalismia edustava Jacob Mchangama. Yhdysvaltalaisen Hoover-instituutin julkaisemassa tekstissä Mchangama pitää ironisena, että sekä vuoden 1965 että vuoden 1966 sopimusten muotoiluja vastustaneissa länsimaissa on yhä enemmän kannatusta kriminalisoida epämääräisesti määritetty ”vihapuhe”. Mchangamaa seuraten ei ole liioiteltua sanoa, että sananvapautta rajoittava lakikoodistomme on kestävintä aatteellista perintöä, jonka romahtanut kommunistinen neuvostoimperiumi on jälkeensä jättänyt.

Millainen sitten oli tai on tämä kommunistinen, tai jopa stalinististinen, ideologia, joka elää nykypolvilta piiloon jäävinä pohjavirtauksina, kun debatoimme sananvapauden puutteista lännessä?

Josif Vissarionovitš Džugašvili (1878-1953), joka paremmin tunnetaan vallankumousnimellään Josif Stalin, oli paitsi Neuvostoliiton pitkäaikainen hirmuhallitsija myös juristerian alan diktaattori. Stalinin aikana luotujen lakien ja laveiden laintulkintojen vallitessa neuvostokansalainen ei voinut koskaan tietää, milloin hänen toimintansa tai ilmaisunsa täyttivät rikoksen tunnusmerkit. Vaikka Stalin olikin äärimmäinen hahmo maailmanhistoriassa, tuli hänestä silti sankarillinen kätilö niille häntä seuranneille suuntauksille, jotka ”sanomisen vastuun” nimissä pyrkivät luomaan kansalaisiin vaikenemisen kulttuuria. Juuri itsesensuuriin jokainen diktatuuri pyrkii.

Nimenomaan neuvostolainsäädännön hyhmäisyys oli syynä, kun kansalainen joutui miettimään, mitä sai julkisesti sanoa. Tärkeimmät ja olennaisimmat asiat puhuttiin salaa keittiössä, sillä muutoin suuressa vaarassa olisi voinut olla henki – tai propagandan mukaan tietenkin suuri ja mahtava neuvostovaltio. Sillä, oliko väitetty uhka valtiolle todellinen, ei ollut lainkaan merkitystä eikä sitä punnittu oikeussaleissa.

Väite siitä, että nykypäivän kielletyt sanat tai väärät mielipiteet uhkaavat demokratiaa, oikeusvaltiota tai ”instituutioita”, on syytöksenä kova ja syytetylle vaarallinen, mutta sisällöltään aivan yhtä hatara ja keinotekoinen.

Siinä missä Stalinin ajan neuvostokansa eli jatkuvassa vaarassa olla ”objektiivisesti syyllinen” tai ”kansanvihollinen”, on länsimaisella jatkuvan itsetarkkailun tarpeen unohtavalla yksilöllä nyt vaara joutua tuomiolle uhrittomista sananvapausrikoksista.

Stalinin nimen mainitseminen voi kuulostaa joidenkin mielestä turhan kovalta kortinpeluulta, mutta sille on muitakin perusteluita, jotka kiinnostavasti peilautuvat Euroopan ja Suomen sananvapauden historiaan. Historioitsija Anne Appelbaum osoittaa kirjassaan Punainen nälkä – Stalinin sota Ukrainassa (Siltala 2018), kuinka Neuvostoliitto sotien jälkeen käydyssä vähemmistöjen suojaamista koskevassa debatoinnissa sai rajattua tietyt yhteiskunnalliset ryhmät suojan tarpeen ulkopuolelle. Kremlillä oli tässäkin maho lehmänsä ojassa.

Appelbaumin mukaan vähemmistösuojan ulkopuolelle saatiin rajattua monet yhteiskunnalliset ryhmät ja ennen muuta kulakit, eli itselliset talonpojat, jotka neuvostoideologian mukaisesti tuomittiin menettämään omaisuutensa, ja jolleivat he taipuneet kolhoosijärjestelmään, oli edessä pakkotyö jollain tuhansista Stalinin vankityöleireistä. Stalinin 1930-luvulla neuvostomaihin ja erityisesti Ukrainaan kohdistamat maatalouden pakko-otot aiheuttivat nälänhädän, jossa arvioiden mukaan kuoli vähintään kolme miljoonaa ukrainalaista. Myös paljon suurempia arvioita on esitetty. Vain 34 valtiota on tunnustanut kyseessä olleen kansanmurha.

Kulakkien tuhoamisen ohella Stalinin haluna oli nujertaa – lopullisesti – jo alistamiensa ukrainalaiskommunistien kansallismielisyys, ja tästä vasemmistonationalismin vastaisesta säälimättömästä vainosta saivat maksaa hengellään myös Neuvosto-Karjalaan muuttaneet tuhannet suomalaiset. Vladimir Putinin Venäjällä nämä 90 vuoden takaiset märkivät haavat tuottavat edelleen visvaa, millä on vaikutuksensa Suomenkin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan.

Suomalaisesta perspektiivistä vähintään yhtä olennaista on kysyä, kuinka paljon on Stalinin vainojen perua, ettei yhteiskunnallisia ryhmiä kohdella tasaveroisesti, kun Suomessa päätetään poliisitutkinnan aloittamisesta tai langetetaan tuomioita kansanryhmää vastaan kiihottamisesta.

Lyhyt katsaus sisäpolitiikkamme viime vuosien retoriikkaan osoittaa, että Suomessa on nykyisen laintulkinnan mukaan hyväksyttävää rinnastaa työttömät rikkaruohoihin tai porvarilliset poliitikot Neuvosto-Venäjän salaiseen poliisiin Tšekaan, joka tunnettiin brutaalista tavastaan teloittaa uhrinsa niskalaukauksella. Vieläkin vähemmän suojaa nauttivat tavalliset persuäänestäjät, joita saa nimittää rasisteiksi ja natseiksi ja joiden kannattamaa puoluetta voi huoletta kuvata ”parasiittipuolueeksi”. Esimerkkejä molempiin suuntiin on tietysti lukuisia, valtamedian ja ykköspoliitikkojen kautta sosiaalisessa mediassa velloviin keskusteluihin.1

Liberaalien, moniarvoisten yhteiskuntien yhteinen tavoite oli pitkään edistys, jota on mitattu kansalaisvapauksien ja -oikeuksien lisääntymisellä suhteessa valtioon. Tähän läntiseen ideaaliin esimerkiksi ylimmän valtakunnansyyttäjän Raija Toiviaisen viime vuosina toistuvasti ilmaisemat halut muun muassa sananvapaustuomioiden koventamiseen sekä poliisin jo kerran tutkimien juttujen uudelleen tutkimiseen sopivat huonosti.

Mikäli kansalaisten poliittisten oikeuksien pohjana pidetään laajaa sananvapautta, pitäisi kiihottamislain tarkkarajaisuutta tarkastella uudelleen, ja tärkeimpänä lähtökohtana tulisi pitää tavallisen kansalaisen oikeusturvaa.

Nykyinen laintulkinta on osoittanut, että karkeiden – siis selvästi edellä mainitun Eleanor Rooseveltin määrittämien sananvapauden rajojen ylimenevien – kiihotustapausten lisäksi käräjä- ja hovioikeudet langettavat tuomioita epämääräisissä jutuissa. Facebookiin suutuspäissään kirjoittanut kansalainen on voitu tuomita liki 2 000 euron sakkoihin ”väärien” sanojen käytöstä, vaikka teon ilmeisenä motiivina olisi ollut arvostelu liian löyhänä pidettyä maahanmuutto- ja kriminaalipolitiikkaa kohtaan.

Ruotsissa rikostuomio on tullut jopa Facebookiin kirjoitetusta yhdestä ainoasta sanasta (blattejävlär, suom. lakupaskiaiset), jolla tuomittu oli kommentoinut maahanmuuttajien muodostamien rikollisjengien ammuskelua. Yhden sanan perässä on eduskuntaakin juoksutettu.

Kaikkein ongelmallisimpia sananvapauden kannalta ovat poliisitutkinnat ja tuomiot sellaisista ilmauksista, joissa tekijä selvästi osoittaa sanoillaan kritisoivansa vallanpitäjiä, mutta jotka poliisi tai syyttäjäviranomainen tulkitsee joko sanallisen tai kuvallisen sisältönsä takia vähemmistöryhmiä solvaavaksi tai panettelevaksi. Akuutein esimerkki tällaisesta puhtaasta ajatusrikosepäilystä on kansanedustaja Päivi Räsäsen (kd) saama syyte viesteistä, joilla hän arvosteli luterilaista kirkkoa, mutta joiden valtakunnansyyttäjä arvioi loukkaavan seksuaalivähemmistöjä rikollisella tavalla. Lukuisia muitakin vastaavia tapauksia julkisuudesta löytyy aivan viime ajoilta.

Sananvapaus ei oikeudellisena periaatteena koske kuitenkaan vain yksilöitä, vaan kannattelee kokonaisia kansakuntia. Alussa mainitun ranskalaisopettaja Samuel Patyn kohtalo sekä sitä seurannut kansainvälinen kuohunta osoittavat, että useat Euroopan valtiot elävät ratkaisuhetkiä, kun ne yrittävät sovittaa yhteen nopeasti kasvavan poliittisen islamin kannatuksen sekä liberaalit arvot. Voiko olla niin, että hyökkäys sivistystä, tasa-arvoa ja kansakuntiemme tulevaisuutta symboloivaa koululaitosta kohtaan herättää myös hiljaisen enemmistön puolustamaan sananvapautta – viimeinkin? Joitakin positiivisia ennusmerkkejä on näkyvissä, mutta yhtä lailla mahdollista on, että Patyn nimi liitetään vain osaksi niitä satoja ranskalaisia, saksalaisia, brittejä, ruotsalaisia ja suomalaisia, jotka menettivät henkensä, jotta liberaali länsi pidettiin henkisesti alistuneena.2

Islamilaisen yhteistyöjärjestö OIC:n jyrkät puheenvuorot sananvapautta vastaan sekä islamilaisten maiden kasvanut vaikutusvalta YK:n toimielimissä osoittavat myös, että diktatuuriset tai puolidiktatuuriset valtiot kykenevät Neuvostoliiton kaatumisen jälkeenkin vaikuttamaan voimakkaasti vapaisiin yhteiskuntiimme.

Joskus kuuleekin sanottavan, että poliittinen islam on uusi Neuvostoliitto. Mielestäni ei tarvitse mennä näin kauas.

”Uusi Neuvostoliitto” on se, miten me suhtaudumme islamiin. Tai miten me suhtaudumme kehitysmaista saapuvaan maahanmuuttoon, sitä vastustavaan ja kyseenalaistavaan poliittiseen puheeseen tai moniin muihin sellaisiin yhteiskunnissamme vaikuttaviin ilmiöihin, jotka tuntuvat liian hankalilta käsitellä, kiusallisilta tai epämääräisiltä.

Mutta puhumatta ei voi olla, ainakaan demokratiassa.

1 Avoimessa ja vapaassa debatoinnissa näin mielestäni kuuluu ollakin, mutta samojen sääntöjen soisi tällöin koskevan kaikkia. Tämä edellyttäisi, että rikoslain soveltamisalaa koskien kiihottamista kansanryhmää vastaan joko supistettaisiin tai laajennettaisiin. Vastoin julkisuudessa usein esitettyjä väitteitä, kansallisessa lainsäädännössämme olisikin liikkumatilaa lisätä rikoslain kiihottamispykälien perusteeksi esimerkiksi yhteiskunnallinen asema tai poliittiset vakaumukset.  (Riikka Rask, Vihapuhe Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön valossa, s. 271-272). Ei liene yllätys, etten kuitenkaan näe laajentamisen olevan toivottava tie.

2 Tyypillistä ja valitettavaa suomalaisen sananvapausdebatin osalta on, ettei oikeustieteellisen tutkimuksen piiristä tunnu löytyvän varteenotettavaa akateemista keskustelijaa, joka erityisesti korostaisi sananvapauden merkitystä paitsi poliittiselle debatille myös laajemmille kansalaispiireille. On vaikea välttyä vaikutelmalta, että akatemian edustajat pitävät sananvapautta edelleen joko välttämättömänä pahana tai äärimmäisenä menneiden aikojen mörkönä, jota on hillittävä ja hallittava, ja jos ei se muuten tokene, sen käyttäjiä sakotettava. Miksi oman tieteenalan ideologinen historia ei kiinnosta oppineita, jotka muutoin viihtyvät hyvin niin mediassa kuin sosiaalisen median kiihkeissä keskusteluissa vastustamassa sananvapautta?

Mitä Suomi takaisin tarkoittaa?

Vuoden 2018 presidentinvaaleihin perussuomalaiset otti käyttöön lauseen ”Suomi takaisin”. Kyseessä on erinomainen mainoslause ja hengennostatus, ja käytämme sitä edelleen. Nyt kun lause on taas vilahdellut esimerkiksi tv-mainoksissa, olen päässyt havainnoimaan sen aiheuttamaa närkästystä. Ei ole päivääkään, ettei joku vaatisi tuohtuneena selittämään, mitä se tarkoittaa. Minkä Suomen persut muka haluaa takaisin?

Ehkä sinä, joka tätä lehteä luet, tiedät kyllä, mitä se tarkoittaa. Tai ainakin mitä se juuri sinulle tarkoittaa. Se tuskin muistuttaa Neuvostoliitosta, tillilihasta tai 1990-luvun lamasta, vaikka sosiaalisen median vääräleuat huonolla historian tuntemuksellaan niin haluavatkin uskotella. Millainen puolue sellaisella haluaisi itseänsä mainostaa?

Itse mietin asiaa kuopukseni kanssa viimeksi eilen, kun yhdessä päivittelimme hänen jo viidellä oppilaalla aiemmin ollutta koulukirjaansa. Sivut repsottivat, kirja oli sotkuinen ja luotaantyöntävä. Itse sain alakoulussa kaikki kirjat aina uusina. Muistan edelleen niiden ihanan tuoksun – se oli syksyn merkki.

Kyllä suomalainen ymmärtää, jos hänelle selittää, miksi taloustilanne on vaikea ja että kaikkien pitää joustaa. Lapsikin ymmärtää, miksi kirjoja pitää kierrättää vielä sittenkin, kun ne eivät enää ole kierrätyskelpoisia.

Mutta sitä ei moni ymmärrä, että samaan aikaan kun leipäjonot kasvavat, vanhukset jäävät hoitamatta ja lapset ilman koulutarvikkeitaan, maahan lampsii solidaarisuuden ja ihmisoikeuksien nimissä lisää huollettavia.

Ajan kuluminen ei takaa kehitystä. Monet nykypäivän ongelmat ovat uusia. Valitettavan monet ovat itse aiheutettuja, aktiivisten poliittisten päätösten seurauksia. Tunnistan sellaisia esimerkiksi maahanmuutosta, kouluista, hyvinvointiyhteiskunnasta, arvoista. Uskon, että jokainen perussuomalainen tunnistaa.

En saata olla ihmettelemättä, eivätkö ne somen vääräleuat tunnista? Vai onko ylpeys vain niin kova, että vaikka osuisi vitsaus omalle kohdalle, ei uskalleta myöntää perussuomalaisten olleen oikeassa?

Suomi takaisin tarkoittaa, että me haluamme, että meillä on taloudellinen, moraalinen ja kulttuurinen oikeus ja velvollisuus huolehtia ensin suomalaisista ja näiden tarpeista. Eikä meidän tarvitse pyytää tätä anteeksi. Maailma olisi paljon parempi paikka, mikäli kaikki valtiot tekisivät näin. Milloin kaikki oikein kääntyi näin oudoksi ja miksi?

Joskus oli aikakausi, että piti olla tarkkana, mitä sanoo Neuvostoliitosta. Emme me sitä halua takaisin. Mutta montako asiaa keksit, joista puhuessa nykyään pitää olla tarkkana? Joidenkin pitää olla tarkkana, etteivät julkisesti linkittyisi perussuomalaisiin. Siinä saattaa lähteä vaikka työpaikka.

Suomi takaisin tarkoittaa, että haluamme itse päättää omista verorahoistamme, maahanmuuttopolitiikastamme, metsäpolitiikastamme ja monesta muusta asiasta. Pääministerimme Brysselissä hyväksymä miljardien lasku suomalaiselle veronmaksajalle on tuore esimerkki sen vastakohdasta.

Suomi takaisin tarkoittaa, että Suomi on meille maailman tärkein maa. Olemme ylpeitä siitä, isänmaallisuus on meille hyve. Ja toden totta, kaikki kulttuurit eivät ole yhtä hyviä. Enkä aio pyytää tuotakaan anteeksi!

Suomi takaisin tarkoittaa, että on aika panna asiat mittakaavaan. Tärkeät asiat ensin. Meidän tulee keskittyä siihen, että oikeat, ihmistä koskettavat asiat ovat hyvin. Tärkeintä on suomalaisten turvallisuus ja hyvinvointi – se, että meidän, lastemme ja lastemme lasten kelpaa täällä elää vielä tulevaisuudessakin.

(Julkaistu Perussuomalainen-lehden numerossa 8/2020.)

Maksa, älä kysele – EU-politiikan epädemokraattisuudesta

Heinäkuu on vaihtumassa elokuuksi. Poliitikot ovat kesälomillaan, ja EU-huippukokouksen päätös elpymisrahastosta alkaa esiintyä lehtien sivuilla yhä vähemmän. Tulipahan tehtyä taas, ja katsotaan sitten syksyllä? Kuka nyt jaksaisi repivää keskustelua kesken kesäkauden, varsinkin kun perussuomalaiset puhuvat niin rumasti.

Photo by Nick Bondarev on Pexels.com

Neuvottelutulos on henkilöity suosittuun pääministeriin, ikään kuin hänen kaudellaan Suomen liikkumatila ja valta EU:ssa mahdollistaisi jotakin tavallisesta poikkeavaa. Näin ei tietenkään ole. Pääministerin tehtävä, virkamiehistön ja avustajajoukon tukemana, on neuvotella yötä myöten ja venyä, riippumatta sukupuolesta ja iästä. Kokonaisuutta tai jäsenyytemme suurta kuvaa se ei muuta, yhdenkään pääministerin kaudella. Periaatteellinen muutos velasta unionin rahoittajana ja yhteisvastuut ohjaavat meitä sellaiseen suuntaan, jossa Suomi ei voi olla voittaja. Tähän tosiasiaan nähden täysin toissijaista on Suomen neuvottelustrategia tai edes varsinaiset saannot (siis se, minkä osuuden maksuista saamme takaisin).

EU(ro)-järjestelmä ei tarjoa voittoja Suomelle

Teknistä saantokeskustelua on mahdollista käyttää häivyttämään sitä tosiseikkaa, että unionin rooli on täysin muuttunut – ja sitä, että pääministerihenkilö ei suinkaan juuri pelastanut Suomen tulevaisuutta vaan jatkoi sen heikentämistä. Uskoa toimittajien asiantuntemukseen ovat nakertaneet erityisesti ne uutisotsikot, joissa kirkuvin kirjaimin kerrotaan Suomen saaneen jotakin. Totuus tietenkin on, että niin kauan kuin me olemme nettomaksaja – eli niin kauan kuin me olemme unionin jäsen – me maksamme, emme saa. Me kierrätämme omaa rahaamme unionin kautta. Asia voi muuttua toiseksi ainoastaan tilanteessa, jossa taloutemme on romahtanut banaanivaltion tasolle.

EU on nyt periaatteellisesti hyväksynyt velanoton rahoitusmekanismiksi. Samalla keskeiset toimintaa ohjaavat säännökset on haudattu, joko virallisesti tai laajentamalla tulkintaa. Vakaus- ja kasvusopimus, ”no-bailout”-sääntö (avustamiskielto), EKP:n rahoituskielto ja artikla 310 (tulot ja menot tasapainossa), mikään ei ole de facto voimassa. Uusien välineiden suhdetta Suomen perustuslakiin ei myöskään ole selvitetty. Konflikti Suuren Valiokunnan ja Perustuslakivaliokunnan välillä kytee eikä sitä ole ratkaistu – muuta kuin passittamalla kansanedustajat viettämään kesää. Oppositio katsokoon hallituksen tiedotustilaisuuksia verkkoyhteydellä ja purkoon kynsiään.

Suomen perustuslaki puolustaa kansallista budjettisuvereniteettia eli sitä, että Suomi päättää itse, mihin veronmaksajilta kerätyt rahat käytetään. Uusi rahasto rikkoo tätä periaatetta, ja Suomi saatetaan tilanteeseen, jossa se ei ole enää perinteisessä mielessä täysivaltainen. En haluaisi uskoa, että Suomen perustuslaki on yhtä joustava kuin EU:n omat säännöt – hyvin useinhan muunlaisissa asioissa kuulemme, että perustuslakimme on ehdoton.

Pelastuspaketti ei pelasta

Huippukokouksen maata ravistelevat päätöksetkään eivät kuitenkaan riitä. Vaikuttaa selvältä, että toimenpiteet eivät jää kertaluontoisiksi. Covid-hätätilasta tuli oiva mahdollisuus toteuttaa sitä politiikkaa, jota EU:ssa muutama suuri jäsenmaa kädet syyhyten on vuosikaudet halunnut toteuttaa. Edes 750 miljardin paketti ei korjaa niitä ongelmia, joita sen haluttaisiin tai väitetään korjaavan. Se vain rauhoittaa vähän, niin markkinoita kuin niitäkin, jotka pelkäävät etenkin Italian EU-kriittisen rintaman vahvistumista. Elvytysrahasto on tukipaketti, jolla pidetään euroa pystyssä.

Kaikki keskeiset ongelmat jäävät: Etelä-Euroopan rakenteelliset ja hallinnon ongelmat, kilpailukykyongelmat EU-maiden välillä ja suhteessa Yhdysvaltoihin ja Kiinaan, velkaantuminen, budjettialijäämät, epäsuhtaisuus, tehottomuus ja varojen väärinkäyttö esimerkiksi koheesiopolitiikassa. Riippumatta siitä, mitä puolueita on Italian hallituksessa ja mihin suuntaan populismi on kääntynyt, maa ei tule tekemään päätöksiä, jotka tulisivat auttamaan sitä. Valtava harmaa talous, veronkannon ongelmat, mafia ja muu korruptio rehottavat, ja maalla on suuri intressi hakea unionilta helpotusta – ja kiristää sitä, kuten Italian pääministerin lausunnoista huippukokouksessa saattoi nähdä.

On vastenmielistä, että Suomi, joka on isoissa veloissa omankin elvyttämisensä ja talouden ongelmiensa kanssa, joutuu rahoittamaan vuoron perään kutakin huonosti asiansa hoitanutta maata. Vielä vastenmielisempää kuitenkin on se, että asiasta päättävät väittävät sen olevan Suomen edun mukaista. Miksi ne tekevät niin?

EU(ro) on krooninen kustannus

Suomi liittyi unioniin kansanäänestyksen ohjaamana 25 vuotta sitten ja euroon vuonna 2002. Euro syntyi tiedostettuine valuvikoineen, joiden kanssa nyt vain eletään – jotkut hyötyvät ja toiset kärsivät. Yhteinen rahapolitiikka, velkaantuminen, hidas kasvu, kotimaiset korkeat kustannukset ovat suistaneet meidät tielle, jossa koronastakin taloutemme toipuu jopa euro-alueen hitaimmin. Pitkällä tähtäimellä annamme pois hyvinvointivaltion, sanoo entinen Valtiovarainministeriön rahoitusmarkkinaosaston ylijohtaja, Suomen Pankin neuvonantaja, valtiotieteiden tohtori Peter Nyberg, joka kannattaa Suomen eroamista eurosta, jota hän pitää ”talouden pakkopaitana”.

Viimeisen reilun kymmenen vuoden muutokset EU:n toiminnassa ovat niin merkittäviä ja laajakantoisia, että on täysin oikeutettua sanoa, että EU on nykyään eri asia kuin vuonna 1995. Kaikki nuo muutokset on tehty ilman asioiden altistamista kansalaiskeskustelulle, demokraattisista päätöksistä puhumattakaan.

Photo by eberhard grossgasteiger on Pexels.com
EU-politiikka on epädemokraattista

Se, että päätöksiä tekee kulloinenkin hallitus tai pääministeri, ei takaa aitoa demokraattisuutta ja kansan valintaa useammastakaan syystä. Ensinnäkään EU ei ole riittävän merkittävä – tai ollenkaan merkittävä – teema eduskuntavaaleissa. EU-myönteisille puolueille tämä on tietenkin etu. Toinen, edelliseen liittyvä seikka on se, että meillä ei ole juuri sen paremmin mediaa kuin muutakaan kansalaiskeskustelua tai edes kriittisen arvioinnin kulttuuria, joka tarkastelisi EU:ta useammasta näkökulmasta. Mikäli EU:sta puhuttaessa abstraktit, jopa mystiset ”hyödyt” aina otetaan annettuna eikä konkreettisia kustannuksia ja muita negatiivisia seurauksia lasketa ja yksilöidä, tulos on juuri tämä. EU:sta kriittisesti puhuvat leimataan ”populisteiksi”, ikään kuin vaatimus asian monipuolisemmasta tarkastelusta olisi itsessään poliittisesti löyhää ja vähemmän nokkelia äänestäjiä kosiskelevaa. Näin ei tietenkään ole.

Suomalaisen EU-kriittisen puolueen se asettaa myös vaikeaan asemaan. Yhdelläkään puolueella ei ole resursseja ja mahdollisuuksia itse yksin muuttaa asetelmaa. Tilanne, jossa se samaan aikaan joutuu rakentavasti sekä kyseenalaistamaan konsensusajattelun, tuottamaan ja analysoimaan kyseenalaistamista tukevan datan että levittämään sitä, on hyvin haasteellinen. Ei ole mikään yllätys, että voitolla on edelleen hyvin lempeä EU-näkemys, lähinnä retorinen – jotain sellaista, jota vastassa ovat vain Venäjä ja Putin, pitkät passijonot ja perussuomalaisten tympeä impivaaralaisuus.

Populistileimakirves ja jäsenyyden luonnollisuus

Suomalaisten EU-myönteisyys on ollut huipputasolla ja jopa noussut eurokriisin ja Kreikka-pakettien jälkeen. Tämä on hyvin hämmentävää, mutta täysin selitettävissä edellä kuvaamillani seikoilla. Aivan viime aikoina muutamat medioiden tilaamat mielipidetiedustelut ovat alkaneet näyttää vahvistuvaa kriittisyyttä EU:n uusia toimintatapoja, kuten velaksi toimimista ja ”elpymisvälinettä” kohtaan. Tässä ollaan kuitenkin vasta aivan alussa.

Tervehdinkin suurella ilolla valtamediassa, tutkijakentässä ja (etenkineläköityneiden joukossa) virkamiestasolla nyt syntynyttä kriittisempää tarkasteluotetta. Samalla on syytä ymmärtää, että kriittisesti suhtautuvien asema on aina vaikea – vaatii paitsi vankkaa selkänojaa myös itseluottamusta esittää Euroopan Unionin autuutta haastavia näkemyksiä. Vähimmillään voi saada mainitun populistin leiman (jopa persuleiman), pahimmillaan asiasta seuraa urakehityksen tyssääminen, kuten muutama asiantuntija on kuvannut. Tämä on ikävää, mutta ei millään tavalla yllättävää. EU tarjoaa sekä poliitikoille että monille muille erilaisia hyödyllisiä asemia, suoranaisia urapolkuja, usein erinomaisella palkalla ja mukavilla verkostoilla.

Kolmas seikka, joka selittää EU-keskustelun heikkoutta Suomessa, liittyy tietysti aiheen yleiseen tylsyyteen. EU ei kosketa tavallisia ihmisiä, juuri muuten kuin usein perustelemattomana ”hyvänä juttuna” tai toisinaan ”välttämättömänä pahana”. Brysselistä kantautuvat asiat ovat vaikeaselkoisia ja kaukaisia. Jäsenyyttä pidetään luonnollisena, jopa luonnontieteellisenä – se vain on, kuten tuuli ja sade, ei sille mitään voi.

Tällainenkin asetelma hyödyttää erityisesti EU-mielisiä puolueita ja tahoja. Niin kauan kuin esimerkiksi kustannuksista veronmaksajalle tai itsemääräämisoikeuden puutteesta vaikkapa maahanmuuttopolitiikassa ei selvästi puhuta, ”hyödyt” jäävät automaattisesti voitolle. Yhteinen velka ja muut liittovaltiopolitiikan mekanismit toisaalta aivan oikeastikin tekevät EU:sta koko ajan ”luonnollisemman” – mahdollinen ero on koko ajan yhä kauempana, yhä vaikeampaa ja lähinnä yksittäisten ”populistien” hullunkurisen mielikuvituksen varassa.

Miksi eduskunta ei kokoonnu keskustelemaan?

Perussuomalaiset vaati viime viikolla, että eduskunnan pitäisi palata istuntotauolta keskustelemaan elpymisrahastosta. Tähän ei suostuttu. Muutamissa arvioissa vaatimuksemme leimattiin poliittiseksi teatteriksi. Tällainen kuvaa näiden tahojen äärimmäistä ylenkatsetta demokratiaa ja kansan informoimista kohtaan. Tapahtunutta on mahdotonta ylikorostaa – EU:ssa on juuri tehty erittäin merkittävä päätös koskien velan ottamista, velkavastuita, massiivisia tulonsiirtoja, joiden vain väitetään liittyvän koronan hoitoon, ja tulevaa omaa verotusoikeutta, mutta edes eduskuntaa ei saada koolle. Koko kevään yritimme saada tulevaa pakettia esille ja teimme vastalauseita ja eriäviä mielipiteitä, mutta toimittajat eivät juuri korvaansa lotkauttaneet.

Eduskunta on vähäisemmistäkin asioista palannut istuntotauolta saliin Eurooppa-neuvoston huippukokouksen jälkeen. Vuonna 2012 eduskunta kokoontui heinäkuussa käsittelemään tiedonantoa koskien Espanjan rahoitusjärjestelmän vakautusohjelmaa ja siihen liittyvää valtiontakausta. Tällöin pääkirjoituksissa kirjoitettiin esimerkiksi näin:

Espanjan pankeille osoitetun tuen kaltaisissa suurissa ratkaisuissa ja Suomen roolissa euroalueen kriisinhoidossa ovat täydellinen avoimuus ja laaja raportointi vähintä, mihin Suomen poliittisen johdon on syytä suostua. Eduskunnan kutsuminen töihin kesken poikkeuksellisen pitkän loman on sekin perusteltua. Jos herää pienikin epäily huippukokouksen neuvottelijoiden valtuuksien rajojen ylityksistä ja Suomen linjausten muutoksista, on kaikkien etu selvittää asia perinpohjin ja pikimmiten. ” (Ilkka-Pohjalainen 3.7.2012)

Tällä kertaa vain muutama median edustaja jaksoi puolustaa eduskunnan oikeutta käsitellä – myös istuntotauollaan – kansakunnan kannalta merkittäviä asioita ja päätöksiä. Sen sijaan monia on jälleen enemmän kiinnostanut se, millaisia rumia sanoja perussuomalaiset ovat käyttäneet. Vakiintuneena periaatteena voidaankin pitää sitä, että mitä suurempia asioita yhteiskuntamme kannalta on tekeillä tai tehty, sitä enemmän media ja poliittiset vastustajamme keskittyvät siihen, mitä perussuomalaiset ovat sanoneet. (Kannatan tietenkin kansanedustajien korrektia kieltä ja käytöstapoja – mutta vielä enemmän kannatan sitä, että media vahtii isompia asioita.)

Aitoa kansalaiskeskustelua ja demokraattista käsittelyä ei synny, ennen kuin kaikki edellä nostamani seikat korjaantuvat. Ennen sitä on todellakin täysin tuuleen huutelua edes puhua kansanäänestyksistä, ja sekös monia ilahduttaa.

Paljonko tämä kaikki maksaa?

Suomen EU-politiikka on siis hyvin kaukana demokraattisesta. Kuten sanoin A-studiossa, ongelmiin jouduttaisiin kansan kanssa heti, kun pääministerin pitäisi perustella edes oman puolueensa kannattajille, miksi ei tule eläkeläisille satasta eikä hoitajamitoitusta, mutta tulee valtava lisälasku italialaisten holtittomuuden ja Keski-Euroopan pankkien vuoksi. Marin vastasi närkästyneenä, että kyllä lupaukset pidetään. Niinpä, mutta oleellista olisi tietää, millä rahalla näin aiotaan tehdä.

Kuinka paljon veromme nousevat? Kuinka paljon enemmän suomalaista työssäkäyvää voidaan enää verottaa, varsinkin kun yhä pienempi osa tuosta määrästä tuntuu menevän häntä ja hänen läheisiään hyödyttäviin, edes välttämättömiin kohteisiin, kuten hyvinvointiyhteiskunnan peruspalveluihin?

Kannattaisiko meidän keskustella siitä, miten meidän tulee suhtautua kasvavaan liittovaltioon? Pitäisikö meidän puhua asioista niiden oikeilla nimillä?

Suomi ei ole ajautunut vaan se on ajettu tähän tilanteeseen

Tosiasia on, että suomalaiset eivät ole sitoutuneita tällaiseen Euroopan Unioniin, velka- ja tulonsiirtounioniin, finanssiliittoon, joka täysin omalakisesti etenee kohti liittovaltiota.

EU:hun sinisilmäisesti suhtautuvat haluavat usein muistuttaa, että paluuta menneisyyteen ei ole. Ei tietenkään ole, ja kuka sinne edes haluaisi? Ainakin omassa katsannossani kyse on nimenomaan Suomen tulevaisuudesta.

Me elämme todellakin vuotta 2020. Kykenemme sijaitsemaan poliittisesti, kulttuurisesti ja emotionaalisesti Länsi-Euroopassa, ilman että peesaamme muutaman jäsenvaltion suurvaltaprojektia, joka on naamioitu ainoaksi vaihtoehdoksemme. Ikään kuin me ilman sitä sijoittuisimme geopoliittisesti aivan väärin. Kansallinen itsetuntomme on jo riittävän hyvä ajattelemaan itse.

Somenarsistit, maahanmuutto ja suomalaisuus

Kuvaan termillä ”somenarsisti” sellaisia ihmisiä, jotka kuvittelevat, että kaikki asiat ja kannanotot koskevat heitä itseään. Somenarsisteilla on taipumuksena loukkaantua hyvin monenlaisista asioista. Tästä huolimatta he eivät yleensä vaikuta kovin herkiltä tai empaattisilta, vaan päinvastoin aggressiivisilta, kun kyse on näkemyksistä, joita he eivät jaa.

Somenarsistit uskovat usein olevansa sivistyneitä ja kannattavansa dialogia. Näin ei kuitenkaan käytännössä ole.

Somenarsistit osallistuvat yhteiskunnalliseen keskusteluun aktiivisesti, mutta eivät kykene irrottamaan omaa persoonaansa tai henkilöhistoriaansa laajemmasta kuvasta. He siirtyvät keskusteluihin oma napa edellä, mikä väistämättä tekee kaikesta yhteiskunnallisesta keskustelusta mahdotonta ja muuttaa sen kovaäänisten yksilöiden mellakaksi, jossa yhtäältä taputetaan samanmielisille ja toisaalta isketään toisinajattelijoita.

Itsekeskeisyytensä vuoksi somenarsistit eivät usein ymmärrä, mikä ero on yksilöllä ja kokonaisuudella, heidän omalla elinpiirillään ja kaikkien elinpiirillä, mikro- ja makrotasolla. He pitävät usein ymmärtämättömyyttään jopa hyveenä – se väitetysti kuvastaa heidän liberalismiaan, jossa yksilö ja sen tarpeet ja halut (ja loukkaantuminen) menevät kaiken muun edelle. Mikäli heitä informoi siitä, mikä arvo on tilastoilla, keskiarvoilla ja mediaaneilla, he vastaavat, että nekin koostuvat yksilöistä.

Käytännössä kyvyttömyys ymmärtää yksittäisten ihmisten ja esimerkiksi tilastojen välistä eroa saa nämä ihmiset tuomaan esille oman kokemuksensa ja/tai loukkaantumisensa jokaiseen sellaiseen sosiaalisessa mediassa esitettyyn näkökulmaan, joka ei edusta heidän omaa elämäänsä ja kokemusmaailmaansa tai johon he eivät voi henkilökohtaisesti samaistua. Tällainen toiminta johtaa ”kuplautumiseen”, jonka uskotaan tuottavan yhteiskunnallista polarisaatiota. 

Osa somenarsisteista on vain tavattoman itsekeskeisiä ja kovaäänisiä. Heille yhteiskunnallinen läsnäolo tarkoittaa samaa kuin jatkuva itsensä ja kokemustensa esilletuonti.

Osa somenarsistien kanssa samalla tavalla toimivista ei välttämättä ole itsekeskeisiä vaan ennakkoluuloisia. On olemassa monenlaisia ennakkoluuloja, jotka sumentavat ihmisten järjen ja käytöstavat. Mikäli ihminen ei ole tarpeeksi rohkea kyseenalaistamaan omia ennakkoluulojaan – olivatpa ne syntyneet mistä tahansa – on vaarana, että hän ajautuu toistamaan itseään ja vahvistamaan kokemuksiaan ikään kuin se olisi itsessään yhteiskunnallinen argumentti.

Osa somenarsisteista on yksinomaan typeriä. Kaikkien ihmisten kognitiiviset kyvyt eivät riitä ymmärtämään, mikä ero on yksilöllä ja kokonaisuudella, minun kokemuksellani ja keskiarvolla, kavereideni kokemuksilla ja tilastoilla. Mikäli typeryyteen yhdistyy vielä halu pitää itseään esillä, lopputulos on sosiaalisen median yhteiskunnallisen keskustelun kannalta melko toivoton.

Nykypolitiikka tuntuu suosivan emotionaalisuutta ja itsekeskeisyyttä sekä erilaisia performansseja. Ilman sosiaalista mediaa tämä ei olisi mahdollista. Somessa esiintyvä tahallinen ja tahaton väärinymmärtäminen, narsismi ja näihin takertuvat laajemmat kannanotot ruokkivat nopeasyklistä ja aggressiivista yhteiskunnallista ilmapiiriä.

Monet poliitikot, ehkä kuvitelmistanne huolimatta, eivät ole tyhmiä. Mikäli kansanedustaja sortuu somenarsismiin, hän tuskin tekee sitä tyhmyyttään, vaan juuri siksi, että nykypolitiikka usein palkitsee sellaisesta. Tunteita, loukkaantumista, identiteettiä, minä, minä, minä – ja minun äänestäjäni!

Maahanmuutosta ja juuri sinusta

Kun kirjoitan sosiaalisessa mediassa maahanmuuton aiheuttamista ongelmista ja eri maiden (yleensä Suomen ja Ruotsin) väestöpohjan muutoksista virallisiin tilastoihin pohjautuen, löytävät paikalle kymmenet, sadat loukkaantuneet ja kiukustuneet. Yksi epäilee, että vien hänen ihmisoikeutensa, kun hänen isänsä on saksalainen. Toinen kysyy, eikö hänen lapsillaan ole oikeutta olla Suomessa, koska appivanhemmat ovat italialaisia. Kolmas kertoo, että vastustan suomalaisia Ruotsissa ja englantilaisia Suomessa, ja että olen natsi, fasisti ja rasisti. Neljäs kertoo, että vaikka hän on Somaliasta, on hän enemmän suomalainen kuin minä. Joku vaatii minulle geenitestiä, toinen kuulaa kalloon, kolmas sanoo kantelevansa jonnekin, neljäs haluaa poistaa kansalaisuuteni.

En ole tietääkseni koskaan kritisoinut saksalaisia Suomessa tai vastustanut kansainvälisyyttä. Kautta aikain tapahtuvalla normaalilla siirtolaisuudella, kohdemaata ja yksilöä hyödyttäen, ja kehitysmaista tapahtuvalla massamaahanmuutolla, joka jää kohdemaan kansalaisten maksettavaksi, on eronsa, ja se ero on sitä suurempi, mitä enemmän veroja maassa käytetään epätasa-arvon tasaamiseen ja ihmisten hyvinvointiin. Pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli on aivan omassa luokassaan.  

Monikultturismi ja massamaahanmuutto ovat eri asioita kuin kansainvälisyys. Ne ovat kokonaisvaltaisia ideologioita ja/tai joidenkin tahojen taloudellisia tai muita intressejä. Suhtaudun niihin hyvin kriittisesti.

En ole milloinkaan kohdistanut kritiikkiä yksittäisiä maahanmuuttajia kohtaan. Kohteenani on poliittinen järjestelmä ja maahanmuuttopolitiikka. Yhtäältä valtio, joka kuvittelee, että se voisi säilyttää avokätisen sosiaaliturvansa ja hyvinvointijärjestelmänsä samaan aikaan, kun se kutsuu maailman sisään. Toisaalta kritisoin liberalismin ideologiaa, joka kuvittelee selviävänsä ”monikulttuurisuudesta” voittajana, vaikka se vähitellen integroi itseensä yhä enemmän ei-liberaaleja asioita.

Niin, sinä somenarsisti. Minä en puhunut sinusta enkä saksalaisesta isästäsi. Puhuin Suomelle (ja Ruotsille) haitallisesta maahanmuutosta. Jos sinä et tiedä, mitä maahanmuuton haitat ovat, suosittelen perehtymään aiheeseen. Sekä Suomi että etenkin Ruotsi tarjoavat mahdottoman paljon esimerkkejä.

Mikäli sinä osallistut yhteiskunnalliseen keskusteluun ja louskutat erinomaisella suomen kielelläsi perussuomalaiselle Twitterissä, otaksun, että olet integroitunut melko hyvin. En puhu sinusta.

Eikä sinunkaan, vihreän paikallispoliitikon, kannattaisi olla huolissasi, että nyt on 30-luku täällä ja pian tulevat kaasukammiot, koska varapuheenjohtaja Purra julkaisee tilastoja. Ja tiedänhän minä, ettet sinä oikeasti olekaan. Kunhan teet politiikkaa, likaista politiikkaa.

Väistele ja iske

Kun somenarsistille kertoo, että tilastojen mukaan toimeentulotukiasiakkaista x prosenttia on maahanmuuttajia, hän kertoo tuntemistaan maahanmuuttajista, jotka eivät nosta toimeentulotukea vaan tienaavat enemmän kuin allekirjoittanut. Jos hänelle kertoo, että tilastojen mukaan tietyn maahanmuuttajaryhmän edustajan keskimääräinen elinkaarikustannus julkiselle taloudelle on x miljoonaa euroa, hän kertoo minulle, että se johtuu siitä, että perussuomalaiset eivät arvosta näitä maahanmuuttajia.

Kun hänelle kertoo maahanmuuttajien yliedustuksesta rikostilastoissa, hän vastaa, kuinka paljon suomalainen – tai perussuomalainen – tekee rikoksia. Vaihtoehtoisesti hän kertoo tuttavistaan, jotka ovat rehellisiä ja kunnollisia.

Ja jos somenarsisteille siis kertoo, kuinka paljon vieraskielisten (so. maahanmuuttajien ja maahanmuuttajataustaisten) määrä lisääntyy koko ajan, he kysyvät, vastustanko englantilaisia, saksalaisia tai japanilaisia. Entä ihmisoikeuksia? Ja että enkö salli, että suomalainen tekee lapsia kiinalaisen kanssa.

Idealismi ja realismi

”Jakamaton ihmisarvo” tai ”universaalit ihmisoikeudet” ovat abstrakteja asioita, jotka konkretisoituvat vasta, kun joku taho – yleensä aina valtio – takaa ne. Tuo takaaminen voi tarkoittaa poliittisia oikeuksia ja vapautta, mutta länsimaissa, etenkin pohjoismaiden hyvinvointivaltioissa, se tarkoittaa aina myös taloudellisia oikeuksia saada tietty elintaso ja muita lukuisia ”oikeuksia”.

Useimmista vasemmistolaisista minut erottaa se, että ymmärrän realistisesti, että käytännön maailmassa jakamaton ihmisarvo tarkoittaa aina sitä, että jollakin on velvollisuus maksaa tuon jakamattoman ihmisarvon abstraktista erottuvat maalliset sovellukset. Suomeen (ja Ruotsiin ja moneen muuhun länsimaahan) kohdistuva maahanmuutto maksaa erittäin paljon rahaa.

Näin ei tietenkään tarvitsisi olla – kyse ei ole siitä, että maahanmuutto itsessään olisi kustannus, vaan tietenkin siitä, että tietynlainen maahanmuutto on kustannus. Sen edellyttäminen, että maahanmuutosta olisi hyötyä eikä haittaa, ei ole fasismia. Jos tätä ei ymmärrä, ei voi mitään.

Jotenkin vain soisi, että siinä tapauksessa ei tulisi huutamaan natsia ja kuulaa kalloon ihmiselle, joka ymmärtää.

Poliittinen realismi ja oman maan ja kansalaisten edelle laittaminen ei ole pahuutta eikä se ole itsekkyyttä. Se on täysin perusasia kansakunnalle. Erityisen perusasia se on tällaiselle maalle, jossa on korkea verorahoin taattava hyvinvointi.

Muun maailman hoivaamiseen ei ole olemassa erillistä kassaa, vaan raha tulee samasta paikasta kuin suomalaisten tukeminen ja auttaminen – eli veronmaksajilta. Mikäli kulutamme useamman miljardin vuodessa maahanmuuttoon, se on varmasti pois jostakin muualta.

Olen ajatuksiltani anti-sosialisti, ja mielestäni valtion ei tule kaataa rahaa sinne tänne, vaan käyttää ne suomalaisten hyvinvointiin ja niiden turvaverkoksi, jotka eivät itse itsestään voi huolehtia.

Toisaalta ei kaikessa ole kyse rahasta, vaan myös arvoista. Oikeudenmukaisuuskäsitykseeni ei mahdu, että hoivaamme nuoria miehiä, jotka ovat jopa saaneet kielteisen turvapaikkapäätöksen, mutta jätämme omia ihmisiämme vaille apua ja hoitoa ja huomiota. Tiedän, että hyvin moni suomalainen ajattelee samoin.

En puhu näin ilkeyttäni. En ole kylmä tai tunteeton. En kohtele ihmisiä ikävästi. En vihaa ketään. En vastusta kansainvälisyyttä tai normaalia eri ihmisten ja kulttuureiden välistä kanssakäymistä ja liikettä valtioiden välillä.

Enkä edes somessa kiusaa ketään.

Kuka on suomalainen?

Tämä on maahanmuutosta keskustelua – sitä, miten eri maista ihmiset muuttavat toisiin maihin. Sillä ei ole tekemistä ihonvärin tai geenien kanssa. Politiikkani – tai perussuomalaisen puolueen politiikka – ei ulotu sille asteelle, ja se on täysin selvää.

En ota osaa somen suomalaisuuskeskusteluihin. Ne eivät kiinnosta minua eikä minulla ole niihin aikaa. Suomalaisuus – filosofisesti, biologisesti, kulttuurihistoriallisesti ym. – on tietysti kiinnostava asia, mutta käytännön poliittisessa työssäni näille ajatuksille ei ole tilaa eikä käyttöä. En peukuta sen paremmin niitä, joiden mukaan afrikkalaisesta tulee suomalainen, kun hän saa kansalaisuuden, kuin niitäkään, jotka haluavat tarkastella geenejä ja ihmisten sukuhistoriaa kyetäkseen määrittämään suomalaisen.  

Mikäli huonosti suomea osaava ja kulttuuriamme halveksiva ihminen väittää somessa olevansa suomalainen, väittäköön sitten. En varmasti ole samaa mieltä, mutta en koe mielekkääksi tai poliittisia tavoitteitani edistäväksi jäädä vänkäämään asiasta – en tuon suomalaiseksi haluavan, häntä kannustavien enkä häntä vastustavienkaan kanssa.

Ennemmin haluaisin huolehtia esimerkiksi siitä, että Suomen kansalaisuutta ei saisi jo muutaman vuoden jälkeen, kuin liukuhihnalta.

Toisaalta saanhan minäkin väittää halutessani olevani vaikka lumileopardi. Eri asia on, ottaako asiaa kukaan lisäkseni vakavasti ja mitä väliä silläkään on.

Ylipäätänsä en ymmärrä, mikä hinku ihmisillä on olla juuri suomalaisia ja saada sille varmistus minulta tai muilta perussuomalaisilta. Luulenkin, että kyse on enemmän politiikasta kuin siitä, että jotakuta oikeasti kiinnostaisi, onko herra x tai rouva y nyt varmasti perussuomalaisen poliitikon mielestä riittävän suomalainen.

Ja riittävän suomalainen mihin?

Oikeuksia ja sosiaaliturvaa täällä saa (valitettavasti) ihan vain astumalla sisään ja kansalaisuudenkin siis muutamassa vuodessa. Vaikka tekisi käytännössä mitä. Mitä lisähyötyä on siitä, pitääkö persu sinua suomalaisena?

Eli vielä niille somenarsisteille, jotka roikkuvat perässäni kyselemässä, ovatko he tai heidän puolisonsa tai heidän lapsensa mielestäni suomalaisia (tai lumileopardeja): en osaa sanoa eivätkä kiistelynne kiinnosta.

Lopuksi

Vielä muutama sana tasapainottamaan viestiäni.

Vaikka tässä kirjoituksessa yksinomaan arvosteltiin minun kimpussani olevia ihmisiä, tiedän toki, että vastaavanlaisia ihmisiä on myös toisenlaista poliittista linjaa edustavien kimpussa.

Koska tapanani on olla kriittinen kaikkea kohtaan, totean, että suhtaudun sometrolleihin ja -kiusantekijöihin ja tahalliseen väärinymmärtämiseen ja polarisaation lisäämiseen kaikilla puolilla poliittista kenttää yhtä negatiivisesti.

Mielestäni politiikassa on aivan riittävästi tekemistä muutenkin.

Kommentti hallituksen budjettiriihestä: viskeltyjä miljoonia, ei aitoja työllisyystoimia

Antti Rinteen hallituksen kaikki tavoitteet ja toimet nojaavat ajatukselle siitä, että työllisyysaste nousee. Budjettiriihen oli määrä konkretisoida työllisyyden nostoon tarkoitettuja toimia.

Näen tilanteen lohduttomana. Kyseessä on suuri puhallus. Ensinnäkin pelkän työllisyysasteen tuijottaminen, ilman valtion tulojen ja menojen kokonaisvaltaista tarkastelua, on harhaanjohtavaa, kuten olen moneen kertaan selittänyt. Vastaava harha syntyy esimerkiksi, kun väitetään, että kestävyysvajetta tai huoltosuhdetta voidaan korjata tuomalla maahan työllisyydeltään heikkoja ja kouluttamattomia, mutta työikäisiä ihmisiä.

Työllisyysaste ei kuvaa hyvinvoinnin eikä työn määrää eikä kokonaistuotosta. Se kuvaa nuppilukua ihmisistä, jotka tarkasteluajanjaksolla ovat edes piipahtaneet jonkinlaisissa töissä. On erittäin merkittävää, millaisissa töissä ihmiset käyvät, kuinka usein, keitä ihmiset ovat ja tulevatko he palkallaan toimeen.

Toisekseen minkäänlaisia konkreettisia toimia, joiden avulla oikeaa työllisyyttä saataisiin nostettua, ei hallituksella ole tarjolla. Koko rakennelma perustuu toiveajattelulle ja veronmaksajan kuppaamiselle – pumpataan lisää rahaa saamatta mitään aikaan.

Palkkatuki sosiaalipoliittinen väline

Hallitus ei suostunut kertomaan, kuinka paljon hehkutettu palkkatuki lisää työllisyyttä. Suomessa palkkatukeen laitetaan kaikkiaan 230–250 miljoonaa euroa vuosittain. Hallitusohjelmassa on kirjaus 18 miljoonan euron lisärahoituksesta vuodessa. Myös työllisyys- ja digipalvelut saavat lisää rahaa.

Palkkatuki saattaa olla toimiva sosiaalipoliittinen väline, mutta aidoksi työllisyyskeinoksi siitä ei ole. Hyvin harva palkkatuettu henkilö työllistyy avoimille markkinoille. Ylipäätänsä byrokratian paisuttamisesta harvemmin seuraa tuottavaa työtä.

Palkkatuessakin olisi silti parannettavaa. Sitä pitäisi ohjata nykyistä enemmän vaikeasti työllistyville ja pitkäaikaistyöttömien sekä osatyökykyisten työllistymisen tukemiseen.

Vertaan palkkatukea ja muita vastaavia työllistämiskeinoja mielelläni kotouttamiseen. Maahanmuuttajien kotoutumisen ja työllistymisen edistämiseen ja valtion korvauksiin kotouttamisesta budjettiehdotuksessa näyttää menevän 207 miljoonaa euroa.

Perussuomalainen arvopohja kertoo, että meidän kannattaisi sosiaalipoliittisena toimena tukea vajaatyökykyisiä suomalaisia pitkäaikaistyöttömiä eikä laittaa rahaa toimimattomaan kotouttamiseen. Hallituksen arvopohja on kuitenkin erilainen.

Viskeltyjä miljoonia johdonmukaisen ohjelman sijaan

Se, että esimerkiksi vajaatyökykyisiä ja ennenaikaisesti eläköityneitä yritettäisiin oikeasti auttaa takaisin työmarkkinoille, vaatisi resursseja esimerkiksi perusterveydenhuoltoon ja kelan kuntoutuksiin. Se vaatisi priorisointia. Mutta hallituksen toimien taustalla ei ole tarinaa tai johdonmukaista arvomaailmaa – on vain sinne tänne viskeltyjä miljoonia, joihin voidaan vedota, kun joku kysyy, mitä olette tehneet.

Vuoden 2020 budjettiesityksen loppusumma on 57,6 miljardia euroa. Budjetti on kaksi miljardia euroa alijäämäinen.

Kaikkein huolestuttavinta on, että näihinkään toimiin ei ole varaa. Samaan aikaan kun palkkatuki- ja tempputyöllistämiseen tarvitaan lisää rahaa, hallitus vaikeuttaa yritysten ja teollisuuden toimintaedellytyksiä. Polttoaineiden veronkorotukset ja vientiteollisuuden ilmastopolitiikalla heikennetty kilpailukyky näkyvät pian, ja sitten hallituksen työllisyystavoite on taas vähän kauempana.

Vasemmistokeskustalainen noidankehä, kuka meidät siltä pelastaisi.