oikeus

YK:n uusi maahanmuuttosopimus (GCM) ja Suomi

/ Riikka / 9 kommenttia

Suomen osalta GCM:n (Global Compact for Safe, Orderly and Regular Migration) ujuttaminen maahanmuuttopolitiikan osaksi alkoi 19. syyskuuta 2016, kun Helsingistä kohti New Yorkia lähti korkean tason delegaatio. YK:n 71. yleiskokous järjestettiin 20-24.9.2016.

Suomen valtuuskuntaa johti tasavallan presidentti Sauli Niinistö. Mukana olivat ministerit Timo Soini, Kai Mykkänen ja Pirkko Mattila.

4

Soini ja Mattila kuuluivat tuolloin perussuomalaisiin. Perussuomalaisten eduskuntaryhmää ei informoitu kokousten maahanmuuttoasioista tai käyntiin saatetusta GCM-prosessista, kuten ei usein muistakaan ministeriryhmän tekemisistä.

New Yorkissa pidettiin kaksi pakolaisiin ja maahanmuuttoon keskittyvää kokousta, joista toista isännöi YK:n pääsihteeri Ban Ki-moon ja toista Yhdysvaltain presidentti Barack Obama. Molempiin kokouksiin osallistuivat Timo Soini ja Kai Mykkänen.

Monet pakolaistutkijat ja kansalaisjärjestötoimijat odottivat New Yorkin kokoontumiselta jopa Geneven sopimuksen tasoista uutta ”suvaitsevampaa” asiakirjaa, josta tulisi valtioita velvoittava – siis koko turvapaikka- ja pakolaisinstituution muovaamista uudelleen, heijastelemaan ”uutta todellisuutta”, jossa pakolaiskriisi, Euroopan turvapaikkakriisi ja esimerkiksi Syyrian konflikti olivat merkittävässä roolissa.

Barack Obaman isännöimästä kokouksesta, johon osallistui 17 kehittynyttä maata ja joukko vähemmän kehittyneitä, saatiin neuvottelutulokseksi 4,5 miljardia dollaria lisää rahaa pakolaisten auttamiseen ja lasten kouluttamiseen. Osallistujamaat lupasivat tarjota uudelleensijoituspaikan 360 000 pakolaiselle.

6

Ban Ki-moon ehdotti omassa kokouksessaan – siis GCM:ää alustavasti valmistelevassa valtioiden kokoontumisessa – että YK:n jäsenmaat ottaisivat vuosittain vastaan kymmenen prosenttia maailman kaikista liikkeellä ja leireillä olevista pakolaisista. Tähän ei suostuttu.

Kokouksesta toimitettiin julistus, jossa kirjataan vuonna 2018 pidettävästä (Marrakechin) kokouksesta. Julistuksen muu teksti on hyvin tyypillistä YK-kieltä: kaunista puhetta, ihmisoikeuksia, kunnioittamista, tarpeita, tarkastelua, keskittymistä, sitoutumista, mahdollisuuksia, lupaamista, pakolaisia, siirtolaisia, muukalaisvihaa, hyvin vähän konkretiaa.

Mobility, horizons, rights, needs, dignity, global sitä ja global tätä.

Tällaiset tekstit on helppo sivuuttaa, koska niissä ei oikeasti sanota mitään. YK – ja nykyään pitkälti myös EU – tuottaa vastaavaa tekstiä ja jargonia sivukaupalla joka päivä. Niitä lukevat lähinnä virkamiehet ja opinnäytteitä tekevät opiskelijat.

Juuri tähän GCM:n puolustajatkin ovat vedonneet: asiakirjassa ei oikeasti sanota tai velvoiteta mitään.

Väitteeseen kiteytyy aika paljon koko globaalin byrokratian mielettömyyttä – miksi ihmeessä näitä abstrakteja käsitekokoelmia sitten hirveällä rahalla ja energialla väännetään, jos niillä ei ole mitään vaikutusta?

En kuitenkaan niele velvoittamattomuuden väitettä tämän kompaktin kohdalla.

The Global Compact carries a strong human dimension to it, inherent to the
migration experience itself.

Lisää ideologista vipuvoimaa maahanmuuton edistämiseksi

Koko maahanmuuttoa ja siirtolaisuutta edistävä ideologia, monikultturismi, globalismi ja nykyään myös liberalismi perustuvat pitkälti nimenomaan julistuksellisuuteen ja epäselvään kieleen. Abstraktit ja pinnalliset käsitteet ja muotoilut muuttuvat voimakkaiksi jatkuvan toiston avulla.

Toistoa suorittavat oikeamieliset poliitikot, kansalaisjärjestöt, poikkikansalliset ja hallitustenväliset elimet, liberaali media, valtava oikeustoimijoiden, kuten pakolaislakimiesten ja ihmisoikeusaktivistien, joukko sekä yhä enemmän myös kaupalliset toimijat, jotka käyttävät ”eettisyyttä” brändäykseen eli siis mainontakeinona.

The Global Compact builds upon its recognition that migration is a multidimensional reality of major relevance for the sustainable development of countries of origin, transit and destination, which requires coherent and comprehensive responses.

Tällä käsitteiden aikaansaamalla dynamiikalla ja erilaisilla arkitoimintaan siirtyneillä käytännöillä on lopulta huomattavan suuri rooli maahanmuuttopolitiikan muotoutumisessa, etenkin juuri Suomen kaltaisissa maissa. Kuten olen aiemminkin selittänyt, Suomen ei olisi tarvinnut lainsäädäntönsä tai kansainvälisten sopimustensa puitteissa noudattaa läheskään niin liberaalia maahanmuuttopolitiikkaa kuin se on yli 20 vuotta jo noudattanut. Maahanmuuttopolitiikkamme on – syistä, joiden avaaminen ei mahdu tähän kirjoitukseen – huomattavasti liberaalimpaa, kaikilla osa-alueillaan, kuin mihin pelkkä erilainen lainsäädännöllinen ja oikeudellinen tulkinta antaisivat mahdollisuuksia.

Mitä laajemmalle levinnyttä ja voimakkaampaa maahanmuuttoteollisuus ja byrokratia ovat, sitä enemmän vipuvoimaa liberaali ”suvaitsevaisuus” saa suhteessa rajoittavaan politiikkaan. Tämä on nähty muutaman viime vuoden aikana Suomessa monta kertaa. Pelkkä tarpeeksi kovaa huutava kansalaisjärjestö- ja mediakenttä saa polvilleen niin maahanmuuttoviraston kuin sisäministeriönkin. Ehkä jopa tuomioistuimet?

5

Globaalin liikkumisen periaate: irti maahanmuuton eri kategorioista

Oleellisin kansallinen ja kansainvälinen muutos maahanmuuttopolitiikan käsitteellisellä ja käytännöllisellä tasolla on viime vuosina ollut se, että turvapaikan ja kansainvälisen suojelun hakeminen linkitetään jollain tavalla sellaiseen pääasiassa kehitysmaista lähtevään siirtolaisuuteen tai ihmisten liikkumiseen, jota ei aja suojeluntarve.

Kyse ei valitettavasti ole siitä, että vihdoin ymmärrettäisiin, miten paljon esimerkiksi Eurooppaan suuntautuneissa ”mixed migration”-virroissa on muita kuin aidosti suojaa tarvitsevia tai kuinka merkittäviä tekijöitä kohdemaan sosiaaliturva, hyvinvointijärjestelmä ja liberaali maahanmuuttopolitiikka ovat ihmisvirtojen suuntaamisessa ja salakuljettajien ansaintalogiikassa. Myöskään kyse ei ole siitä, että vihdoin ymmärrettäisiin, miten toimimaton järjestelmä koko turvapaikkainstituutio on.

Ei, kyse on päinvastoin siitä, että niille alemman kehitysasteen maista saapuville ihmisille, jotka eivät saa kansainvälistä suojelua – mutta jotka usein silti hakevat sitä – vaaditaan nyt samoja oikeuksia kuin suojeluaseman saaneille. Vielä rautalangasta vääntäen: Kaikki rajojemme yli saapuvat halutaan nähdä ”yhtä tärkeinä”, riippumatta siitä, mitä turvapaikkaselvityksestä ilmenee. Kielteisellä turvapaikkapäätöksellä ei tässä ajatuksessa ole mitään merkitystä. Se ei saa siis toimia maahanmuuttoa rajaavana elementtiä.

Promote multi-lingual, gender-responsive and evidence-based information campaigns and organize awareness-raising events.

Tosiasia on, että kielteinen turvapaikkapäätös on jo nyt menettänyt merkityksensä. Kielteisen päätöksen saaneita ei haluta palauttaa, kielteisen päätöksen saaneille halutaan antaa työlupa, kielteisen päätöksen saaneita kutsutaan ”paperittomiksi”, joille taas täytyy saada lukuisia oikeuksia ja palveluita. Usein kaikkia rajan yli saapuvia turvapaikkaa hakevia ihmisiä kutsutaan ”pakolaisiksi” ja käsitellään julkisessa keskustelussa samalla tavalla. Näitä kaikkia tapauksia yhdistää se, että niissä vedotaan ihmisoikeuksiin. Paikoin maahan jäämistä voidaan perustella myös esimerkiksi vaivattomuudella, työllisyysnäkökulmilla tai vain vaihtoehdottomuudella. Mikään näistä ei kestä kriittistä tarkastelua, mutta sillä ei ole merkitystä maahanmuuttodiskurssissa, jota ohjaavat aivan muut seikat kuin tosiasiat.

GCM:n korostama tarve saada aikaan nimenomaan säännöllistä (”regular”) maahanmuuttoa epäsäännöllisen (”irregular”) sijaan edustaa juuri tätä. Selkokielelle muunnettuna se tarkoittaa, että kehitysmaiden ihmisillä täytyy olla ”laillisia reittejä” tulla maahan, jotta heidän ei tarvitsisi tulla rajalle hakemaan turvapaikkaa. Turvapaikanhakua pidetään yleisesti vaarallisena ja kalliina, sen nähdään tukevan salakuljettajia ja muuta rikollista toimintaa sekä aiheuttavan epävakautta. Näiden maasta toiseen kulkevien ihmisten, jotka eivät pakene hengenhädässä, pitäisi – tämän politiikan mukaan – päästä maahan muuta reittiä.

Raja yhtäältä laillisen ja laittoman ja toisaalta humanitaarisen ja ei-humanitaarisen maahanmuuttajan välillä on koko ajan häilyvämpi, ja tämä nimenomaan on sekä maahanmuuttoon ideologisesti että taloudellisesti suhtautuvien intressien mukaista. Juuri tähän väliin iskee GCM-sopimus.

Develop and improve national policies and programmes relating to international labour mobility.

Vastaavasti ”työperäisen” maahanmuuton kategoria eroaa yhä vähemmän muista ryhmistä – silläkin tarkoitetaan samaa asiaa, kehitysmaista saapuvaa ihmismassaa, tässä tapauksessa halpatyömarkkinoille töihin tulevia kouluttamattomia tai vähän koulutettuja ihmisiä. GCM-sopimuskin korostaa omaa tarkoitustaan juuri sillä, että länsimaat tarvitsevat työvoimaa. Viime viikkojen vyörytys myös Suomessa aiheen tiimoilta on ollut suurta. Kategorioiden sekoittaminen on vain osin tahatonta ja ymmärtämättömyyteen liittyvää.

On toki olemassa toisenkinlaista siirtolaisuutta. Mutta korkeakoulutetuille, akateemisille osaajille, joista maapallon osaamiskeskittymät kilpailevat, ei kirjoiteta YK-sopimuksia tai pidetä julistuksellisia puheita – työperäisyys tässä yhteydessä tarkoittaa siis aina maahanmuuttoa, joka saapuu alemman kehityksen tai tulotason maista.

Sopimus tekee maahanmuuton rajoittamisesta yhä vaikeampaa

GCM-sopimus tulee ehdottomasti vaikuttamaan kansalliseen ja EU-tason maahanmuuttopolitiikkaan, erityisesti Suomessa, jossa ei ole olemassa juuri minkäänlaisia vahvoja rajoituksia ajavia puskureita, yhtä oppositiopuoluetta lukuun ottamatta. GCM uppoaa kuin kuuma veitsi voihin sellaisiin maihin, joille on erityisen tärkeää näyttäytyä kansainvälisillä areenoilla sovinnollisesti, tottelevaisesti ja ”kunnianhimoisesti”.

Toisaalta on täysin perusteltua uskoa, että sopimus vaikuttaisi juridisesti myös common law -oikeusjärjestelmään nojaavissa maissa (Yhdysvallat ja Australia eivät allekirjoitakaan sopimusta). On myös täysin selvää, että sopimus ei ainakaan heikennä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen suvereniteettivastaista tulkintatapaa. Päinvastoin se mitä ilmeisimmin tulee vahvistamaan sitä ja koko normatiivista ihmisoikeuskompleksia. Tällä lienee ennen pitkää selvä vaikutuksensa myös Suomeen.

rbt

Tapasin toissaviikolla New Yorkissa GCM-sopimuksen valmisteleviin virkamiehiin kuuluvan Jonathan Prentice’in (Chief of Office of The Office of the Special Representative for International Migration). Totesin hänelle, että GCM on voimakas ”pehmeä instrumentti”, joka ehdottomasti tulee muuttamaan tulevaa maahanmuuttopolitiikan lainsäädäntöä ja käytäntöä etenkin normeja kirjaimellisesti seuraavissa maissa. Hän oli kanssani eri mieltä ja totesi saman asian kuin monet häntä ennen: sopimus ei ole sitova eikä velvoittava.

Juridisella sitovuudella ei kuitenkaan ole tässä tapauksessa juuri mitään merkitystä. Kaikki tietävät, että mitään juridisesti velvoittavaa sopimusta ei turvapaikkamaahanmuuton suhteen saataisi enää aikaiseksi. Geneven sopimukseen ei uskalleta kajota, koska mitään läheskään yhtä sitovaa ja voimakasta ei kyettäisi saamaan aikaiseksi. Pakolaissopimus on aikansa lapsi. Täysin vanhentunut, mutta minun mielestäni toki eri syistä kuin YK:n.

Eivät monet muutkaan ihmisoikeustyökalut ole juridisesti velvoittavia – siitä huolimatta ne vaikuttavat politiikkaan ja päätöksiin, ja niihin on mahdollista vedota.

Miksi sopimuksen arkkitehditkään eivät uskalla seistä sen takana? Pelkäävätkö ne populismia?

We commit to promote an open and evidence-based public discourse on migration and migrants in partnership with all parts of society, that generates a more realistic, humane and constructive perception in this regard.
rbt

Jonathan Prentice ja suomalaisen delegaation jäseniä marraskuussa 2018.

Demokraattinen yhteiskunta ja maahanmuuttokritiikin hiljentäminen

Yhdenkään järkevän maan ei pitäisi allekirjoittaa GCM-sopimusta eikä mitään muutakaan kansainvälistä tai globaalia instrumenttia, joka koskettaa kansallista maahanmuuttopolitiikkaa. On suunnattoman surullista, että tällainen asia näyttää menevän Suomessa läpi seremoniallisesti, ilman että asiasta on edes keskusteltu parlamentaarisella tasolla. Ennen perussuomalaisia (tai oikeastaan Jussi Halla-ahoa) suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa tehtiin juuri näin ja ainoastaan näin, kansainvälisissä kabineteissa ja suomalaisten virkamiesten huoneissa.

Hyväksyvätkö kansalaiset tämän vielä vuonna 2018?

Itse olen niin kyyninen, etten edes usko, että Suomen neuvottelijat ovat ymmärtäneet, mistä on kysymys. Kunhan taas ollaan ”hyvän asian puolella” ja tuetaan YK:n kestävän kehityksen tavoitteita. Julkisuudessa esillä olleet virkamiehet ovat esittäneet asian niin kuin kyseessä olisi sopimus, joka vastaa yksiselitteiseen ja lähinnä tekniseen ongelmaan yksiselitteisillä tavoilla, hyödyttäen kaikkia osapuolia. Näin ei tietenkään ole. Maahanmuuttoon niin kansallisella kuin globaalilla tasolla liittyy valtavia poliittisia ja taloudellisia intressejä ja ristiriitoja, voittajia ja häviäjiä, eikä ongelmaa voi ratkaista teknisesti.

Toisaalta sopimusta on lähestytty ainoastaan juridisen luennan kautta. Tämä on aivan liian yksipuolista ja häivyttää suuren osan sopimuksen vaikutusalasta ja politiikan mekanismeista.

Stopping allocation of public funding or material support to media outlets that systematically promote intolerance, xenophobia, racism and other forms of discrimination towards migrants, in full respect for the freedom of the media.

Myöskään Suomen medialla ei ole minkäänlaisia edellytyksiä ottaa asiasta selvää tai ylipäätänsä käsitellä näin monimutkaisia asioita. Valtamediassa ei tulla näkemään keskustelua asiasta, toisin kuin monissa muissa maissa. Demokratian välttämätön edellytys, avoin ja kriittinen media, on Suomessa yhä hatarampi.

YK:ssa sopimusta koskeviin kysymyksiini vastattiin myös kertomalla, että asia ei lopulta koske lainkaan ”meitä” (rikkaita länsimaita) vaan nimenomaan valtioita, joilla on ”eniten ongelmia ja jotka kantavat suurimman taakan”.

Sikäli väite on tietysti totta, että globaalit massaliikkeet kulkevat pääasiassa yhteen suuntaan, pois kehittyvistä ja alemman tulotason maista eli Lähi-Idästä, Afrikasta, Aasiasta, Etelä-Amerikasta – kohti kehittyneitä, korkean tulotason ja hyvinvoinnin maita. Niinpä nämä sopimukset todella käsittelevät aivan muita kuin vaikkapa suomalaisia ulkomaille muuttavia ihmisiä.

smartcapture

For the effective implementation of the Global Compact, we require concerted efforts at global, regional, national and local levels, including a coherent United Nations system.

Haluavatko kehitysmaiden ihmiset sitten tulla tänne? Aivan varmasti ja tietysti.

Marrakechin kokouksen jälkeen meidän velvollisuuttamme hyväksyä tuon halun konkreettiset seuraukset on taas hieman vaikeampi kyseenalaistaa.

 

Mitä jos valtio olisi meidän

/ Riikka / 5 kommenttia

globe-907709_960_720

Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho pohti MTV Uutisten nettikolumnissaan sitä, miksi poliittisilla toimijoilla on niin suuri vaikeus hyväksyä kansojen separatistisia ja itsemääräämisoikeudellisia pyrkimyksiä.

Vastalauseet ovat usein legalistisia: niissä vedotaan Espanjan perustuslakiin, joka ei salli maan alueiden itsenäistymistä. Kysymys on kuitenkin moraalinen ja poliittinen. Kansojen itsemääräämisoikeus on yksi kansainvälisen politiikan perusperiaatteista. Koska kansat koostuvat ihmisistä, viime kädessä on kyse ihmisten oikeudesta valita itselleen mieleisensä yhteiskuntamuoto ja esivalta. Jos jonkun maan perustuslaki estää tämän oikeuden toteutumisen, kyseinen perustuslaki on väärässä ja sitä pitää muuttaa.

Kansainvälisen politiikan oppialalla ja laajemmin sitä popularisoivassa politiikassa kyse on siitä, että ihanne on muuttunut. Kylmän sodan aikaan ja erityisesti blokkipolitiikan murtuessa ajatus vapaista kansoista oli vahva, usein utooppinen, ja palveli siten vallitsevia olosuhteita kritisoivia toimijoita. Järjestelmää ja sen tasapainoa korostavat voimat olivat näille ihanteille vastakkaisia. Suurvaltapolitiikan tarve hillitä järjestelmää mahdollisesti heikentäviä yllykkeitä sielläkin, missä välittömiä strategisia intressejä ei ollut, oli tärkeää. Järjestelmän koossa pysyminen edellytti häiriöttömyyttä ja sitä, että alempiarvoiset tavoitteet – kuten kansojen itsemääräämisoikeus, ihmisoikeuksista puhumattakaan – alistettiin kokonaisuuden toimivuuden taakse.

Kun 1990-luvun muurin murtumisesta ja Neuvostoliiton hajoamisesta käynnistynyt idealistinen kansainvälispoliittinen toiveikkuus alkoi saada tummempia sävyjä – ja kun samalla vasemmistolaisen ihanteen tuli löytää muita kuin eksplisiittisesti sosialistisia pyrkimyksiä – alkoivat uudenlaiset, itsemääräämisoikeuden korvaavat utopiat saada jalansijaa. Globaali egalitarismi, monikultturismi ja erilaiset ihmisoikeuksia korostavat konstitutionalistiset suunnat nousivat marginaalista vakavasti otettavaan keskiöön muokkaamaan kaikkea kansainvälisestä politiikasta käytävää keskustelua.

Näiden näkemysten tärkein yhteinen ominaisuus on, että ne häivyttävät koko kansallisvaltion ja kuvittelevat tekevänsä siitä de facto tarpeettoman, vaikka tosiasiassa ne kaikki edellyttävät ja toimivat hyvin ainoastaan vahvojen, tasapainoisten ja varakkaiden valtioiden kontekstissa. Ne kaikki enemmän tai vähemmän perustuvat ajatukselle valtiosuvereenisuuden ongelmallisuudesta tai jopa moraalisesta vääryydestä. Samalla suvereniteettiin perinteisesti liittynyttä puuttumattomuuden periaatetta on ravisteltu moneen kertaan, toki tosimaailman kansainvälisessä politiikassa paljon ponnettomammin kuin ideoiden ja teorian tasolla.

Kansojen itsemääräämisoikeutta on hyödynnetty kansainvälisellä tasolla varsin pidättyväisesti. Sen sijaan ”uudet” ihanteet näyttävät voittavan alaa erityisesti alueilla, joilla ei ole suurempia ongelmia kokonaisuuden tasapainon tai ”kovan turvallisuuden” kannalta. Vaikka ne ovat periaatetasolla idealistisia ja moralistisia, ovat niiden tosiasialliset käytännöt, erityisesti eurooppalaisessa kontekstissa, huomattavan vahvoja. Voimistumista auttaa eritoten EU:n kehitys sekä talouden vahva globalisoituminen: valtiolla on yhä vähemmän puolustajia.

Erilaiset itsemääräämisoikeutta korostavat näkemykset eivät toki nekään kadonneet, mutta niitä tulkitaan nyt nimenomaan ”uudessa” ympäristössä. Esimerkiksi monikultturismissa ”erilaisuuksille” annettu oikeus toteuttaa pyrkimyksiään halutaan toteuttaa tietyn valtion velvollisuutena (ja kustannuksella). Vastaavasti itsemääräämisoikeus voidaan nähdä kollektiivisena ihmisoikeutena, jonka takaaminen kuuluu tiety(i)lle valtio(i)lle.

Onpa niinkin, että ”toisten” kansojen, ryhmien, heimojen, uskontojen, kulttuurien ja alueiden ”itsemääräämisoikeuden” aikaan saaminen saattaa olla kokonaan vieraiden toimijoiden velvollisuus (esim. ”R2P”, responsibility to protect), joskin monimutkaisissa tilanteissa syyllisten ja syyttömien osoittaminen saattaa käydä ylitsepääsemättömäksi (esim. Syyria).

Postkolonialistinen, emansipaatiota ja ”meidän” syyllisyyttämme korostava idea vaikuttaa kuitenkin sekä valtion sisäisissä (esim. monikultturismi, erilaisuuden politiikka) että niiden välisissä (esim. ihmisoikeudet, ilmastopolitiikka) toimissa.

Kansallismielisenä ihmisenä pidän kansallisvaltioita hyvänä järjestelynä ja parhaana työkaluna kansojen ja niihin kuuluvien ihmisten etujen puolustamiseksi. Kansallisvaltio ja kansallistunne ovat myös terveen koheesion lähteitä.

Uudessa maailmanjärjestyksessä (läntisen) kansallisvaltion referentti on yhä vähemmän sen oma kansalainen. Kun sekä talous, politiikka että filosofia alkavat nokittaa tarpeeksi, tulee ehkä aika uudelle itsemääräämisen vaatimukselle.

Mitä jos meidän valtiomme olisi meidän. Ja teillä olisi tuo teidän.

 

 

 

 

 

Epätodellinen maahanmuuttopolitiikkamme

/ Riikka / 11 kommenttia

Vihreillä menee kovaa, talous kasvaa, tulevaisuus näyttää valoisammalta. Kun samaan aikaan ainoa vaihtoehtopuolue on oppositiossa ja joutuu kamppailemaan saadakseen takaisin sen luottamuksen, jonka menetti kesäkuun tapahtumien johdosta, näyttää ymmärrettävältä, että kauniit ja tosi kauniit tarinat kaikuvat taas julkisuudessa yhä kovemmin. Vaikka Turun iskun myötä myös kokoomuksen ja keskustan puhuvat päät ovat tehneet asiaan kuuluvia ulostuloja vaatien ”kiristyksiä” ja ”viranomaistoimintaa” ja ”vakavaa keskustelua”, haihtuvat ne kuin hiipuvan hallituksen kuiskaukset aina.

orestis panagiotou

Pelastusliivit loppuivat kesken. (Photo by Orestis Panagiotou)

Niinpä olemme jälleen kerran tilanteessa, jossa rajaa laillisen ja laittoman maahanmuuton välillä halutaan madaltaa, jos ei suoranaisesti juridisesti, niin ainakin poliittisesti ja käytännöllisesti. Laittomien osakseen saamaa terveydenhuoltoa ja sosiaaliturvaa ollaan laajentamassa. Kiireellinen sosiaalihuolto pitää sisällään jo majoituksen, ruoan ja lääkkeet. Keskustelua käydään myös tilapäisten oleskelulupien palauttamisesta ja myöntämisestä tilanteisiin, joissa palauttaminen ei onnistu tai sitä ei saada täytäntöön.

Ja eihän se onnistu. Eikä sitä saada täytäntöön.

Kuinka monta kertaa olette kuulleet puhuvilta päiltä, että ”palauttamista pitää tehostaa”? Onko teille selvinnyt yhtään konkreettista ja perustuslain sekä EU-lainsäädännön mukaista tapaa tehdä niin?

Je suis idiot

Tämä on siis uutta suomalaista siirtolaispolitiikkaa tilanteessa, jossa perussuomalaiset ei istu hallituksessa.

Maahan jäämisen määrittäjäksi tulee yhä enemmän palauttamisen mahdottomuus (tai vaikeus tai epämukavuus tai julkisesti ikävä imago), ei kansainvälisen suojelun tarve.

Ja rinnalla kulkee oikeanlaisen puheen kontrolli – pitäisi käyttää vuosikymmenen typerintä termiä ”paperittomat”, joka ei millään tasolla vastaa referenttiään eli joko laittomasti maahan saapunutta tai laittomasti siellä oleskelevaa siirtolaista (joka aiemmin saattoi olla ollut turvapaikanhakija tai olla sitä olematta).

Säilöönoton pitäisi olla EU:ssa mahdollista kaikkien niiden kohdalla, jotka ylittävät Schengenin rajan laittomasti. Eli joko ilman matkustusasiakirjoja tai hakematta turvapaikkaa (jatkaakseen eteenpäin ja optimoidakseen haluamansa). Sen lisäksi kielteisen päätöksen saaneet, joiden voidaan olettaa ”häviävän”, olisi voitava ottaa säilöön, siihen saakka kunnes palautus toteutuu.

Kyllä, automaattisesti, ilman erityisiä henkilökohtaisia arvioita henkilöiden vaarallisuudesta. Koska, rehellisyyden nimissä, tämä valtio ei saa sellaisia kiinni edes silloin, kun tieto vaarallisuudesta valmiina tarjoillaan.

Mitä tapahtuu etelässä? Italiaan kohdistuva siirtolaispaine kasvaa edelleen. Tällä hetkellä suurin osa tulijoista tulee maista, kuten Nigeriasta ja Bangladeshista, joista saapuneille ei pitäisi tarvita antaa kansainvälistä suojelua. Myös Espanja alkaa korista Turkin–Kreikan rajan edelleen pysyessä melko vankkana. Ja Afrikka on täynnä, niin kovin täynnä.

Entä jos Italia päästää afrikkalaiset hakijat eteenpäin, kohti pohjoista? Kuten migrin tilastoista voi käydä katsomassa, edes kaikkia nigerialaisia ei saada palautettua.

Osalle tarjotaan turvapaikkaa, osa onnistuu saamaan työpaikan ja siirtyy kategoriasta toiseen (myös koulutuksen parissa on paljon nigerialaisia), osa jää ihmiskauppaepäilyjen myötä maahan (merkittävä osuus prostituoiduista on nigerialaisia), osalla on joku henkilökohtainen palauttamisen estävä ominaisuus tms.

Suomella ei ole Nigerian kanssa palautussopimusta eikä sitä ole myöskään toistaiseksi EU:lla, vaikka neuvotteluja on käyty jo pitkään. Mitä ihmettä tällaisessa tilanteessa pitäisi tehdä?

Entä sitten vaikkapa Marokko? Turun tapauksen herättämä ihmetykseni siitä, kuinka moni marokkolainen saa jäädä Suomeen, palkittiin maahanmuuttoasiantuntijoiden vastauksella näköalattomuudesta, toivolla paremmasta tulevaisuudesta ja hukkuneista papereista.

Ei, tätä en tarkoittanut. Kysyin miksi. Miksi Suomi antaa tämän tapahtua?

Sieppaa

Onko vihreillä tai muilla asiaan empaattisesti asennoituneilla joku ratkaisu? Ovatko kaikki he, jotka onnistuvat pääsemään tänne (EU/FIN) oikeutettuja jäämään, jos heitä ei voi palauttaa?

Ei ole sattumaa, että syyrialaisilla turvapaikanhakijoilla on viime vuosina ollut yleensä matkustusasiakirjat tallessa. Niitä ei ole mitään syytä hukuttaa, koska oikeus jäädä on muutenkin. Kaikilla muilla on motiivi paitsi hävittää paperinsa myös muilla tavoin vaikeuttaa turvapaikkaprosessia. Tähänkin olisi varsin yksinkertaisia ratkaisuja, mutta kenellekään ei liene yllätys, että Suomessa niitä ei haluta käyttää.

Samanlainen logiikka koskee myös viime päivinäkin surullisesti esillä ollutta kategoriaa ”yksintulleet alaikäiset”. Vaatimus palvella ja hoivata alle 18-vuotiaita tietyllä tavalla tulee EU:sta, mutta koko kategorian lähes täydellinen väärinkäyttö mahdollistaisi kyllä kansallisetkin ratkaisut.

”Yksintulleita alaikäisiä” koskevan lainsäädännön oli määrä suojella lapsia. Näinköhän on käynyt? En haluaisi yhtä ainutta aikuista miestä lasteni kouluun, mutta varsinkaan en haluaisi sinne murhaajia. Myös naapurimaassa Ruotsissa voi käydä katsomassa, miten ”yksintulleet alaikäiset” kotiutuvat – vaikka bkt:tahan se kyllä nostaa.

fire-102450_640

Ihan oikeastiko meidän kehittynyt Suomemme ei saa palautettua ihmistä, joka huutaa lentokentällä tai -koneessa liian kovaa? Laittaa marokkolaiset miehet kouluun lasten kanssa? Ihan oikeastiko korkeakoulutetut tädit paapovat aikuisia miehiä erilaisissa kotoutusleikeissä, koska näillä on ihmisoikeus saavuttaa parempi tulevaisuus juuri Suomessa?

Ja yhä suurempi osuus kielteisen saaneista jatkaa kotoperäisten empaatikkojemme avustuksella prosessiaan saada lottovoitto Suomeen tai sitten katoaa kokonaan.

Onko tämä meidän globaali pelastuspolitiikkamme todellista?

En tähän päivään ole tavannut ketään ihmistä, joka kykenisi älyllisesti tämän minulle perustelemaan, mutta kuten tavata sanotaan, näillä mennään.

Ainakin se on tullut selväksi, että järjellä on nykyaikana niin kovin vähän tekemistä yhtään minkään kanssa.

 

Oletko tarpeeksi maahanmuuttokriittinen? Mutta miksi olet noin oikeistolainen? Häh, oletko kasvissyöjä?

/ Riikka / 9 kommenttia

dock-1365387_960_720

Klusteriajattelun mukaan ihminen on aika ennalta arvattava – ajatukset ja mielipiteet asioista kulkevat samalla linjastolla. Kun olet tiettyä mieltä yhdestä asiasta, on varsin helppo tietää, mitä mieltä olet jostakin toisesta.

Olen yleensä aika huonosti sopinut tähän malliin, vaikka väitänkin, että kokonaismaailmankatsomukseni on varsin koherentti.

Olen äänestänyt aina metodilla ”pienin paha” enkä pidä sitä huonona tapana vieläkään. Miksi yhdenkään puolueen, ehdokkaista puhumattakaan, pitäisi edustaa äänestäjän mieltä yksi yhteen? Pelottava ajatuskin. Onnistunee ainoastaan silloin, kun on itse ehdolla!

Sen jälkeen kun ilmoitin, mihin puolueeseen olen mennyt duuniin ja etenkin kuntavaaliehdokkuuden jälkeen, olen saanut vastata lukuisiin ihmettelyihin – toisessa päässä kysymys siitä, miten voin olla PS:ssä, vaikka ”sitä” ja ”tätä”, toisessa taas ajatus siitä, että olen PS:äänkin jotenkin ”väärä” tai liikaa ”jotakin” ja liian vähän ”jotakin toista”.

Hölynpölyä.

Ensinnäkin, kuten olen täälläkin aikaa sitten kirjoitellut, PS on kaikkein monimuotoisin puolue. Siellä voi olla ”vasemmistolainen” tai ”oikeistolainen”, ”liberaali” tai ”konservatiivi”. Seinät ovat leveällä ja katto korkealla. Ylipäätänsä monet perinteiset poliittiset käsitteet ja ulottuvuudet ovat kyseisen vaihtoehtopuolueen myötä saaneet uusia merkityksiä – siitä kertoo esimerkiksi taipumus puhua ”kakuntekijöistä” ja ”kakunjakajista”. Eri asia tietysti on, miten tämä kaikki välittyy ulospäin.

sunset-382203_960_720

On äärettömän lapsellista ajatella, että tiettyyn puolueeseen voi kuulua vain ihminen, joka vastaa median tai muun toimijan siitä rakentamaa imagoa.

Totta, en vastaa imagoa siitä, mitä on olla ”persu”. Huomautan kyllä, että se imagokin on aika usein pielessä.

Mutta otsikon kysymyksiin.

Olenko tarpeeksi maahanmuuttokriittinen? Olin sitä jo silloin, kun mitään termiä ei oltu keksittykään. Olen ollut kriittinen kaikkia ideologioita kohtaan vuosikymmeniä. Järjestelmällinen länsimaisten yhteiskuntien transformaatio tai verorahojen valuttaminen maailmanongelmiin tiettyjä kansallisia ja taloudellisia intressejä tukemaan ovat aina olleet vastalauselistallani kärjessä, maahanmuutto edellä vahvasti koko 2000-luvun.

Muun muassa koska olen hyvinvointivaltion lapsi ja länsimainen vapaa nainen, vastustan tämän meidän hyvän pois antamista.

Maahanmuuttokriittisyyteni ei tarkoita, ettenkö pyrkisi itse omissa toimissani olemaan hyvä ja aulis, mikä yleensä kriittisille ihmisille onkin päivänselvää. Täysin sokeasti uskoville tällaisen sanominen on turhaa, koska he eivät ymmärrä, mitä eroa on vaatia valtiolta tai yksilöltä.

Ei-työperäinen maahanmuutto ei ole minulle ”yksi teema”. Se on oleellinen jätti-ilmiö, joka leikkaa yhteiskunnan useimmat sektorit ja vaikuttaa kaikkeen. Sen rinnalla toimii useita muita ideoita, jotka yhdessä viettävät yhteiskuntaamme ja valtiotamme ongelmalliseen suuntaan. Minä en vastusta kansainvälisyyttä tai ulkomaisia ihmisiä, päinvastoin. Vastustan kehittyneen valtiomme muuttumista muun muassa eriarvoiseksi, segregoiduksi, rasistiseksi, alaluokkaiseksi, sovinistiseksi, relativistiseksi. En pelkää sanoa, että en todellakaan pidä kaikkia kulttuureja samanarvoisina.

lake-scenery-1365288_960_720

Miksi olen niin oikeistolainen? Olenko muka? Kannatan aikuisten holhouksen vähentämistä, pienempää ja tehokkaampaa julkista sektoria, sosiaalipolitiikan muuttamista kannustavammaksi ja ihmisen subjektia tukevaksi, ihmisen vastuunkantoa itsestään ja läheisistään, suurempia sanktioita ja rangaistuksia, kireää maahanmuuttopolitiikkaa. Ymmärrän, että kakkua ei voi jakaa, jos sitä ei ensin leivota. Olen eniten huolestunut huoltosuhteesta.

Hesarin poliittisessa kartassa sijoitun selvästi oikeistolaiseen (ja konservatiiviseen) nurkkaan. Pidän sitä kuitenkin osoituksena ennemminkin siitä, että muut ovat niin kovin vasemmistolaisia (ja ääliöliberaaleja). Karsastan kaikkein eniten poliittisia näkemyksiä, joissa rahaa ja identiteettiä vaaditaan kovaan ääneen ilman, että ymmärretään, mitä se edellyttää ja vaatii. En myöskään hyväksy, että joku sanelee minulle, miten minun pitäisi elämääni elää.

Toisaalta arvostan valtiota. Uskon, että vahvan valtion kautta voidaan taata hyvinvointia. Tämä on myös globaali näkemykseni – ainoastaan rakentamalla tiiviitä ja vahvoja valtioita voidaan rakentaa sellaista rauhaa ja hyvinvointia, jota ongelmalliset alueet tarvitsevat. Paras keinomme vaikuttaa asiaan on talouden kautta, ei maahanmuuton, ei kehitysavun, ei diplomatian. Myös ihmisten oma vastuu on jälleen oleellista.

Olen hyväosainen, mutta en ole aina ollut. Olen toisaalta selviytynyt monista asioista, joista moni ei olisi selviytynyt. Ymmärrän kyllä, että en voi käyttää henkilökohtaisia sabluunoitani muihin ihmisiin – enkä käytäkään. Olen kuitenkin yleisesti sitä mieltä, että hyväosaisilta (esimerkiksi varakkailta, älykkäiltä, taitavilta, hyvistä oloista ponnistavilta) saa ja pitää vaatia enemmän kuin muilta, muutakin kuin veroja. Vaikka olen omapäinen ja vahva yksilö, kannatan vahvoja yhteisöjä, jaettuja arvoja, usein ”konservatiivisia” ideoita ja karsastan atomistista yksilön kaiken edelle asettavaa ajattelua. Liberalismini näkyy kuitenkin siinä, että sallin yksilöille paljon, mikäli se ei vaikuta negatiivisesti muihin. Ajattelen kuitenkin aina kaikista asioista syvemmälle ja korkeammalle – mitä tämä tarkoittaa kokonaisuuden kannalta?

squirrel-1962790_960_720

Kaiken tuon lisäksi olen hyvin herkkä pahuuden ja välinpitämättömyyden edessä. Puolustan henkilökohtaisessa elämässäni aina heikompia, kannan huolta eläimistä ja ympäristöstä, kiivastun vääryydestä ja epäoikeudenmukaisuudesta.

blueberry-1533364_960_720

Ja totta, en syö ”persuruokaa” vaan ”pupunruokaa”. Guilty as charged. En silti kannata pakollista kasvisruokapäivää sen enempää kuin riistaruokapäivää, vaan suosin kaikkien lisäresurssien laittamista itse opetustoimintaan. Lasten hyvän, riittävän ja terveellisen ruoan tarjoaminen on vanhempien vastuulla, koulussa sammutetaan edullisesti vain suurin nälkä. Se, että koulussa olisi enemmän kasviksia tarjolla, ei tietenkään olisi huono asia. Asia on poliittisella agendallani sijalle 8745.

finland-908940_960_720

Puhutaan perustuslaista: Perustuslaki, politiikka ja muuttuva todellisuus

/ Riikka / 13 kommenttia

rule-1752415_960_720

Perustuslakiin ja perus- ja ihmisoikeuksiin liittyvä keskustelu esitetään vaikeaselkoisena – ei vaikeana vain maallikoille, vaan toisinaan jopa oikeustieteellisen tutkinnon suorittaneille. Perustuslaki, kansainvälinen oikeus ihmisoikeussopimuksineen, valtiosääntöoikeus ja moni muu lain haara esitetään teknisesti puhdasoppista käsitteistöä ja argumentaatiota edellyttävänä, samanmielisten asiantuntijoiden tiukasti säädeltynä alana, jossa erimielisyydet ovat korkeintaan kosmeettisia. Sen kovaäänisimmät vaalijat esiintyvät milloin oikeusvaltion selkärankana, milloin ”yksinomaan tutkimukseen” tai ”ainoastaan oikeudelliseen arvioon” kantansa perustavina asiantuntijoina, joilla ei ole mitään tekemistä politiikan, ideologioiden tai edes näkökulmien kanssa. Väitetyssä neutraalisuudessaan he asemoivat itsensä korkealle poliittisten toimijoiden ja kansalaisten yläpuolelle. Profession, koulutuksen, julkaisuluettelon tai ”neutraalisuuden” taakse kätkeytyminen onnistuu toki muillakin aloilla – ja on toisinaan myös perusteltua – mutta oikeudellisten teemojen yhteydessä seuraukset ovat merkittävämmät.

Mikäli joku defensor legis -rintaman ulkopuolinen julkeaa esittää kriittisiä arvioita tai edes pohdiskelevia kysymyksiä kyseisen säädellyn alan asioista ja ilmeisistä merkillisyyksistä, hänet yleensä asetetaan naurunalaiseksi, laista mitään ymmärtämättömäksi tolloksi. Vastaavasti rintaman kanssa sattumoisin samaa mieltä olevat poliittiset toimijat nähdään ”perustuslaillisina” – tai vielä mairittelevammin, ihmisoikeuksien puolustajina. Perustuslakia ei siis tule kyseenalaistaa eikä vaihtoehtoja ole, ja vain oikeudellisen kompetenssin omaavat henkilöt saavat keskustella aiheesta.

Paitsi että tällainen toiminta on naiivia, ylenkatsovaa ja nimenomaan huonon asiantuntemuksen merkki – joskin yleistä erimielisyyttä kammoksuvassa yhteiskunnassamme – on se myös syvemmällä tasolla muuttanut lainsäädäntövallan ja oikeudelliseen arvioon suoraan tai epäsuoraan perustuvan vallan suhdetta.

Nähdäkseni liiallinen juridinen aktivismi nimenomaan kangistaa poliittisen ja oikeudellisen järjestelmän hengen korottaessaan itsensä demokraattisten periaatteiden yläpuolelle.

Perustuslaki, oikeusjärjestelmän ylin säädös, näyttää menettävän yhteytensä maalliseen ja ihmisten muotoilemaan tekstiin ja muistuttavan yhä enemmän eräänlaista pseudouskonnollista opinkappaletta – ikään kuin se olisi tippunut taivaasta, se olisi ikuinen ja iankaikkinen totuus, sitä ei sopisi kyseenalaistaa ja vain erityisen kilvoittelun ja vihkiytymisen myötä siitä voisi edes keskustella. ”Pappismiehet” palaavat kerta toisensa jälkeen julkisuuteen kertomaan, että ei, väärin meni taas, asia onkin näin: he ovat oikeassa, koska he vetoavat ”Sanaan”, jota ei sovi kyseenalaistaa.

Kyse on kuitenkin maallisen valtion laista – oikeussäädöksestä, ”lakien laista”, joka on syntynyt kuten muutkin lait, vaikkakin hitaammassa järjestyksessä. Kuten muihinkin lakeihin, siihen on vaikuttanut ympäröivä maailma, toimijoiden arvot ja politiikka, erilaisten asiantuntijoiden näkemykset ja maailmankuva, ja kuten kirjoituksessani myöhemmin pyrin tuomaan esille, jopa merkittävän paljon. Koska politiikka on konfliktista, myös kaikki siitä syntyvä lainsäädäntö sisältää aina vähintään erimielisyyden siemenen.

Mittavat perusoikeuksien luettelot, ihmisoikeudet, laaja henkilöllinen soveltamisala ja monet muut perustuslain ominaisuudet ovat sangen uusi osa suomalaista oikeusjärjestelmää. Se, että ne nyt ”yhtäkkiä” näyttävät kolahtavan yhteen monien poliittisten tavoitteiden kanssa, ei kerro politiikan viallisuudesta tai erityisen röyhkeistä päättäjistä.

Toisinaan erityisesti politiikan oikealla laidalla esitetty näkemys ”perustuslaki- tai perusoikeusfundamentalistien” liialliseksi käyneestä vallasta osoittaa, että edustuksellisella demokratialla on kovaääninen ja hyvin voimakas kilpailija, joka näyttää juristien lisäksi vetoavan erityisesti tietynlaista poliittista maailmankuvaa ja agendaa ajaviin toimijoihin. Sen ohella, että tuomioistuimilla on yhä enemmän valtaa määrittää, pannaanko lainsäätäjien päätöksiä täytäntöön ja miten ja että oikeudellisilla keinoilla ylipäätänsä lähestytään yhä useampia julkisia kysymyksiä ja poliittisia kiistoja, tällaista kehitystä voidaan kuvata politiikan ja julkisen toiminnan legalisoitumisena.

Yhteiskunnallisena kehityssuuntana se suosii oikeudellisen koulutuksen saaneita, ”lain puolustajia”, ja siirtää myös politiikan painopistettä. Kärjistäen, mitä enemmän oikeudellisilla arvioitsijoilla on valtaa suhteessa päätöksentekoon, sitä vähemmän sitä todennäköisesti on esimerkiksi kansanedustajilla.

Viimeksi tänään Suomen Asianajajaliitto on tullut julkisuuteen vaatimuksella paitsi lisätä tuomioistuinten mahdollisuutta ohittaa tavallisia lakeja perustuslain nojalla, myös perustaa valtioneuvoston kanslian yhteyteen erityinen oikeudellinen neuvosto valvomaan lainsäädäntötyötä nimenomaan perustuslaki ja ihmisoikeudet edellä. Juristiikka näkyy ja kuuluu mediassa ja laajemmin julkisessa keskustelussa lähes päivittäin.

Perustuslain yhä suurempi merkitys suhteessa kaikkeen muuhun demokraattiseen päätöksentekoon ja sen välitön yhteys kansallisen järjestelmän ulkopuolisiin säädöksiin (kuten EU, ihmisoikeuselimet, kansainväliset sopimukset) vahvistaa niin sanottua legaalista konstitutionalismia. Konstitutionalismin periaatteiden mukaisesti tämä puolustaa erityisiä valtion ja kansalaisten syvempiä ja pysyvämpiä tavoitteita ja tarpeita, lyhytnäköisten ja muutoksille alttiiden poliittisten mielihalujen sijaan.

Samaten Suomen uuden perustuslain haluttiin olevan riippumaton ”kulloisistakin poliittisista tai taloudellisista suhdanteista”, jotta se voisi toimia vakaana perustana koko poliittisen järjestelmän toiminnalle. Näin ei kuitenkaan nähdäkseni tapahtunut.

banner-1013517_960_720

Aivan kuten perustuslain uudistuksen yhteydessä lukuisat asiantuntijat näkivät, että vanha perustuslaki ei enää vastaa muuttunutta maailmaa, voi saman argumentin esittää tänäänkin. Perustuslaki näyttää nimittäin rajoittavan normaalia poliittista ja valtiollista liikkumatilaa. On aiheellista kysyä, miksi Suomeen ylipäätään haluttiin perustuslaki, joka ei selvästikään toimi vain lakien lakina, valtiollisen oikeusjärjestelmän perustana, tarpeeksi yleisenä, ilman liian yksityiskohtaisia määräyksiä, vaan on sen sijaan huomattavan tarkka ja laaja-alainen kokoelma erilaisia yksilökeskeisiä, liberaaleja ja ”jälkivaltiollisia” normeja.

Kuten sanottua, tällainen kyseenalaistaminen ei miellytä heitä, joiden mukaan ”perusoikeudet” ja ”ihmisoikeudet” nimenomaan ovat aina ja kaikkialla valtiotoiminnan kansallinen ja kansainvälinen ydinkärki, ja tämän kuuluukin rajoittaa merkittävästi valtion ja kansaa edustavan demokratian liikkumavaraa tehdä minkäänlaisia ”omia” päätöksiä. Näiden näkemysten mukaan globalistinen, riittävän ”valtioton” perustuslaki on ainoa oikea tapa lähestyä asiaa.

legal-1143114_960_720

Joka tapauksessa, perustuslaistamme ei siis vain sattumalta löydy tällaisia seikkoja – eivätkä ne kuulu perustuslakiin mitenkään määritelmällisesti. Suomeen siis nimenomaan haluttiin ”kansainvälinen” perustuslaki, joka lisää perusoikeuksia ja julkiseen valtaan kohdistuvia toimintavelvoitteita, nojaa vahvasti ihmisoikeusajattelulle eikä tee eroa kansalaisen ja ei-kansalaisen välille.

Oleellista on kuitenkin ymmärtää, että tämä halu ei ollut eikä ole ”neutraali” sen enempää kuin sen täydellinen vastakohtakaan on. Trendikäs se kyllä on, ja resonoi vahvasti kulttuuristen, sosiaalisten ja myös taloudellisten ”suurideoiden” kanssa, erityisesti retoriikan tasolla. Se tukee yleensä tiettyjä poliittisia näkökulmia, ei kaikkia. Nimenomaan vasemmistolaiseen ajatteluun kuuluu korostaa yksilön positiivisia oikeuksia (oikeus saada valtiolta jotakin hyvää) minkäänlaisten velvollisuuksien sijaan ja samalla ymmärtää kulttuurinen, sosiaalinen ja inhimillinen todellisuus ennen muuta rajattomana, globaalina ja universaalina.

Koska ajatus on oleellisilta osiltaan yhtenevä myös (oikeistolaisten) globaalitalouden intressien kanssa, vaikkakin muuten ristiriidassa, sen painoarvo on huomattava. Euroopan yhdentyminen poliittisena projektina vaikutti myös huomattavissa määrin. Alakynteen rajattomuuden ideologiassa jäävät aina valtion oikeudet ja yksilön velvollisuudet, olipa varsinainen poliittinen asemoituminen mikä tahansa.

Vanha perustuslaki ei juuri kolahdellut yhteen yksilön oikeuksien kanssa eikä sieltä voinut löytää kannustusta yhdenvertaisuuden yhä laajemmalle leviäville vaatimuksille. Hallitusmuodon perusoikeusluettelo oli lähes muuttumaton yli 70 vuotta. Perustuslaki harvoin esti poliittisia toimijoita tekemästä normaalia, konkreettista politiikkaa tai valtiota toimimasta täysivaltaisena suvereenina yksikkönä. Se ei edustanut nykyaikaiseen konstitutionalismiin liitettävää globalismia, eurooppalaista valtiosääntökehitystä tai ”yleiseurooppalaista ihmisoikeuskehitystä”.

Siksi se oli vanhentunut ja vääränlainen. Mahdollisesti samaan tapaan kuin ummehtuneeksi luonnehdittu yhtenäiskulttuurimme, juro ja totinen kansanluonteemme tai ylipäätänsä yksitoikkoinen elämämme, ennen 1990-lukua.

Puutteelliseksi väitetyn perusoikeusluettelon ja vanhentuneen perustuslain aikana Suomesta ei kuitenkaan tullut diktatuuri, kansalaisia polkeva tyrannia, vaan lyhyessä ajassa maailman turvallisimpien, demokraattisimpien ja hyvinvoinniltaan korkeimmalle sijoittuneiden valtioiden joukkoon kuuluva maa, joka kaiken lisäksi tuntui olevan kansainväliseltä statukseltaankin tarpeeksi moitteeton.

Perustuslaki suojasi ennen muuta valtiota ja kansalaisia, ei imitoinut globalismin miellyttävää mutta tosimaailmassa kovin kevytmielistä ja pinnallista retoriikkaa tai sisältänyt yhtä maailman laajimmista perusoikeusluetteloista.

Monien mukaan on onni, että tuo painajainen päättyi.

Kansalaisjärjestöt ja määrittelyvalta: mitä meidän tulee ajatella ihmisoikeuksista ja turvapaikanhakijoista

/ Riikka / 7 kommenttia

aaa

Kansalaisyhteiskunta ja demokratia

Vilkas kansalaisyhteiskunta on jokaisen oikean demokratian yksi kulmakivi. Kansalaisten vapaa toiminta ja etenkin halu ja kyky operoida tärkeiden asioiden parissa kertovat terveestä valtion rinnalla (tai joissain näkemyksissä ala- tai yläpuolella) toimivasta yhteiskunnasta.

Autoritaarisissa maissa ja diktatuureissa kansalaisyhteiskunnan rooli on yleensä aina heikko. Järjestöt eivät voi toimia vallan kyseenalaistajina eikä niiden järjestäytyminen ole vapaata. Samalla yleensä myös median toiminta on hyvin rajoitettua, ja toisinajattelijoiden asema vaikea.

Neuvostoliiton hajoamisen ja itäblokin murtumisen myötä kansalaisjärjestöjen ja ylipäätänsä kansalaisyhteiskunnan – joissain tapauksissa jopa globaaliseksi väitetyn – rooli vahvistui ympäri maailmaa. Useissa tapauksissa niiden nähtiin olevan uuden demokraattisen mallin airut, liberalismin kuljetin ja vahvistaja. Näkemykset maailman edistymisestä ja etenemisestä kohti liberaalia ja demokraattista ihannetta olivat vahvoja ja varmoja.

Samaan aikaan Maslowin tarvehierarkiamallissa ylätasoille päässeet kehittyneet länsimaat alkoivat kaivata enemmän “jälkiteollisia” kohteita kansalaistoiminnalleen. Poikkikansallisella tasolla toimivat suuret ympäristöjärjestöt ja muun muassa ihmisoikeuksien kanssa työskentelevät järjestöt nousivat yhä tunnetummiksi. Vahvimmillaan ne tarjosivat postmodernistuvalle yksilölle mallin globaalista kansalaisesta, jonka fokus, siteet tai huolet eivät ole rajoittuneet kansallisvaltioihin. Nykyään tällaisten organisaatioiden rooli kansainvälisessä politiikassa on vakiintunut.

Vaikka monien suurten poikkikansallisten järjestöjen voi sanoa erkaantuneen ruohonjuuritason toiminnasta, on niiden asema rahoituspohjan suhteen toisaalta usein ongelmattomampi. Koska ne eivät useinkaan vastaanota tukea valtioilta, elinkeinoelämältä tai edes valtioidenvälisiltä järjestöiltä, toteutuu riippumattomuus selvästi paremmin kuin esimerkiksi valtioihin läheisesti yhdistyneillä järjestöillä.

Valtioon sidotut järjestöt

Osin tai toisinaan jopa kokonaan rahoituksensa valtiolta tai “puolivaltiollisilta” toimijoilta saavien järjestöjen asema on vahvistunut etenkin vahvojen, tuloja voimakkaasti tasaavien valtioiden sisällä. Esimerkiksi Suomessa on normaalia, että vain alle 10 prosenttia järjestöjen toimintavaroista tulee yksityisiltä lahjoittajilta ja jäsenistöltä – kaikki loput eri ministeriöiltä, kehitysyhteistyövaroista, EU:lta, Raha-automaattiyhdistykseltä ja/tai valtioidenvälisiltä organisaatioilta, kuten YK:lta ja sen eri ohjelmilta.

Kuten suurten NGO:iden, myös pääasiassa kansallisella tasolla toimivien järjestöjen rooli on ammattimaistunut ja toisaalta usein fragmentoitunut, niin että yksi järjestö saattaa toimia useassa eri toimintasegmentissä. Organisaatioiden jäsenjärjestöjen ja muiden yhteistyömallien kautta syntyy moniin asiakysymyksiin tiheä verkko, jonka näkyvyys ja kuuluvuus yhteiskuntapolitiikassa ja erilaisissa spesifeissä asiakysymyksissä on huomattava. Järjestöissä toimivat johtohenkilöt muodostavat virallisia ja epävirallisia verkostoja ja esiintyvät usein julkisuudessa legitiimeinä ja objektiivisina substanssinsa hallitsijoina. Järjestöjä käytetään asiantuntijaorganisaatioina niin lainvalmistelussa ja -arvioinnissa, mediassa kuin muissakin yhteyksissä.

Universaalien ihmisoikeuksien asiantuntijat ja valtio

Substanssin osaaminen kattaa vahvimmillaan ja näkyvimmillään aiheet, joita voidaan kuvata sanoilla poikkikansallinen, globaali ja myös liberaali, sen tietyssä merkityksessä. Enemmistö, jollei kaikki, näistä voidaan asettaa yhteisen nimittäjän, ”universaalit ihmisoikeudet”, alle. Maahanmuutto, turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten oikeudet, muihin vähemmistöihin liittyvät teemat, tasa-arvo, naisten oikeudet ja muut välittömästä kansallisvaltioperspektiivistä irrotetut teemat ovat yleisiä. Toisaalta järjestökenttää halkoo merkittävä osa pienempiä organisaatioita, joiden tehtävät vaihtelevat yleisestä aiheen esillä pidosta valtioille ja kunnille kuuluvien tehtävien hoitoon.

Valtion ja erilaisten järjestöjen välille on muodostunut monimutkainen ja usealla eri tasolla toimiva palvelu-, tieto- ja vaikuttamisjärjestelmä. Sitä ylläpitää ja edistää paitsi yleinen kansalaisyhteiskunnalle ja demokraattiselle osallistumiselle annettava arvo, myös valtion ja kuntien tehtävien delegointi, “yksityistäminen”, ei-valtiollistaminen, “osaamispohjaisten” ja ruohonjuuritasoa korostavien politiikkaohjelmien esiinnousu.

Mihin järjestöjen tiedollinen ja määrittelyyn perustuva valta, usein jopa hegemonia, sitten perustuu? Pohjimmiltaan se nojaa yleisluontoiseen ajatukseen kansalaistoiminnan legitimiteetistä – siihen, että “asian parissa” toimivat kansalaiset, vaikkakin usein virkamiestasoista palkkaa nauttivina työsuhteisina, tietävät ja tuntevat asian läheisesti, “omakohtaisesti”.

Määrittelyjen kautta syntyy erilaisia intuitiivisia mutta usein vahvistamatta jääneitä dikotomioita ihmisten hyvää edistävien kansalaistoimijoiden ja valtion, politiikan, poliitikkojen, talouden tai yleisen järjestelmän kasvottomuutta, tehokkuutta ja rationaalisuutta edustavien toimien välille. Vaikka näkemys yleisellä tasolla on totta – kansalaisyhteiskunta on välttämätön osa toimivaa demokratiaa ja tasapainoista yhteiskuntaa – on se myös nykymaailmassa, erityisesti Suomen kaltaisten inklusiivisten hyvinvointiyhteiskuntien tapauksessa, hyvin naiivi.

Valtio tarvitsee legitimiteetin

Järjestöt, joiden toiminta perustuu käytännössä erilaisiin valtion keräämiin verotuloihin – tai näiden kierrättämiseen erilaisten yhteenliittymien kautta – ovat kulkeneet hyvin pitkän matkan varsinaisista kansalaisyhteiskunnan toimijoista. Tämä ei voi olla näkymättä niiden toiminnassa ja luonteessa. Kyse ei useinkaan ole siitä, etteivätkö ne olisi kriittisiä valtiovaltaa kohtaan. Päinvastoin, usein ne edelleen ovat, mutta asetelma on vähintäänkin lukkiutunut ja siitä puuttuu luonteva kansalaistoimijalle kuuluva vaikuttaminen.

Valtion edun mukaista on, että se saa (esimerkiksi maksamalla oikeille toimijoille) legitimiteetin kansalaisyhteiskunnalta. Politiikka näyttäytyy kuten sen täytyy 2000-luvulla näyttäytyä – ainakin näennäisesti ruohonjuuri- ja kansalaistasoa sekä välitöntä substanssia edustavien kannanottojen huomioimisena. Politiikasta tulee “moniäänistä”.

Samaan aikaan kuitenkaan monissa teemoissa ei toteudu oikea moniäänisyys, vaan ainoastaan sellainen äänisyys, joka kykenee edistämään asiaa “oikein”. Se, miten tämä “oikea” toteutuu tai on toteutumatta aktuaalisessa politiikassa, on toinen asia.

Otan esimerkiksi maahanmuuton, joka itselleni on kaikkein läheisin. Valtiota lähellä olevien kansalaistoimijoiden tuotosta ja toimintaa seuraamalla saa käsityksen, että teema on täysin yksisuuntainen, epäpoliittinen, yksinkertainen ja että sen ainoat “haasteet” liittyvät siihen, että valtio ei toimi tarpeeksi humaanisti. Tietenkään asia ei ole näin. Maahanmuutto on mitä poliittisin ja normatiivisin teema, ja myös sen humanitaarisessa merkityksessä vahvasti erilaisten intressi- ja etukonfliktien värittämä.

Pakolaisia ja turvapaikanhakijoita edustavat tahot, joiden määrittelyvalta asian “oikeanlaisessa” ymmärtämisessä on huomattava, edustavat nimenomaan pakolaisia ja turvapaikanhakijoita. Kyseessä on eräänlainen etujärjestö, jolla on tietysti myös itsellään merkittäviä intressejä. Itse asiassa juuri maahanmuuttoon keskittyvä järjestökenttä on monitasoisuudessaan, rahoituspohjassaan ja määrittelyvallassaan erityisen keskittynyt ja dominoiva.

Ihanteista todellisuuteen

Voiko rubriikin “ihmisoikeudet” alla sitten todella olla objektiivinen? Ehkä, mikäli liikumme todella abstraktilla tasolla. Mutta välittömästi kun siirrymme abstraktilta tasolta alemmaksi, ihmisoikeudet muuttuvat konkreettisemmiksi, poliittisiksi ja hyvin usein taloudellisiksi asioiksi. Kenen hyväksi tuloja siirretään? Mitkä ryhmät hyötyvät verovaroista? Keiden ihmis- ja perusoikeuksia edustetaan – koko universuminko, tuskinpa vain? Miten ihmisoikeuksia tulkitaan? Mille kansalaistoimijoille osoitetaan toiminta-avustuksia?

Ottaessamme kontekstiksi konkreettisen maailman – joka usein on merkittävästi huonompi kuin abstraktinen paras maailma, jossa oikeudet todella ovat jakamattomia, ikuisia ja kyseenalaistamattomia – esimerkiksi turvapaikanhakijoiden oikeudet eivät näyttäydykään objektiivisina. Ne ovat yksi puoli asiasta – konkreettisella tasolla toisille annettavat oikeudet nimenomaan saattavat olla joiltakin toisilta pois ja tämäkin on vain yksi osa laajaa kokonaisuutta.

Oleellista on myös ymmärtää, että ainoat todelliset ihmisoikeuksia takaavat toimijat ovat valtioita ja niillä on välttämättä myös muita intressejä kuin “universaalit ihmisoikeudet”.

Totta on kuitenkin myös se, että käytännössä “universaalit ihmisoikeudet” toimivat ainoastaan silloin, kun ihminen sattuu onnistumaan pääsemään kyseisen valtion alueelle. Indokiinasta käsin on melko turha huudella valtiollemme kuuluvista ihmisoikeuksista, vaikka niiden määritelmällisesti kuuluisi kuulua myös sinne – ihmisoikeuksien abstraktiossa ei edes tarvita valtioita, vaan Taka-Intian niemimaa on osa maailmaa, kuten Jämsäkin.

Käytäntö vain on pitkälti toinen, ja tämä ei edes aina ole huono asia. Se vain on niin ja tulee aina olemaan.

Kaiken tämän toteaminen ei tietenkään tarkoita, etteikö esimerkiksi pakolaisten oikeuksia edistämään pyrkiviä tahoja tulisi olla olemassa ja aktiivisesti haastamassa valtio- ja muuta politiikkaa. Yhtä lailla järjestökentän kuuluisi täyttyä erilaisten ryhmien etuja ajavista ja ongelmia esillä pitävistä toimijoista.

“Oikean” tiedon purkaminen

Oleellista on kuitenkin ymmärtää, että tietyn näkökulman nostaminen ainoaksi hyväksytyksi, vakavasti otettavaksi ja valtiota ja muita “vääriä” voimia haastavaksi on kyseenalaista, puhumattakaan siitä, että valtio mahdollisesti tukee rahallisesti vain yhtä kantaa. Kansalaisjärjestöiksi kehutuilla mutta todellisuudessa enemmän etujärjestöjä muistuttavilla toimijoilla ei voi olla hegemoniaa selvästi erilaisia intressejä ja vahvaa poliittista ja moraalista luonnetta edustavissa asiakysymyksissä.

Pakolaisten kanssa työskentelevillä ihmisillä mitä ilmeisimmin on oleellista tietoa siitä, miten turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten elämä ruohonjuuritasolla sujuu. Heillä epäilemättä on vastuu ja myös oikeus pyrkiä edistämään näiden oikeuksia ja hyvinvointia. Kaikkea tätä valtio voi käyttää hyödyksi muotoillessaan näitä ryhmiä koskettavaa politiikkaa. Tässä ei ole mitään epäselvää.

Tästä huolimatta pakolaisten kanssa työskentelevillä ihmisillä ei ole eikä voi olla yksinomaista tietoa ja määrittelyvaltaa sen suhteen, mitä maahanmuutosta, kansainvälisestä turvapaikkaoikeudesta, valtioiden toiminnasta ja resurssien allokaatiosta yleisesti tulisi ajatella. On yksinkertaisen selvää, että toimija, jonka tehtävänä on ajaa pakolaisten etua ja yleisesti liberaalia turvapaikkapolitiikkaa, kuuluu poliittisella kartalla tiettyyn kohtaan. Tätä vastassa on erilaisia toimijoita, sillä aihe, josta puhutaan, ei ole yksiulotteinen.

Ruudulle auki kirjoitettuna asia vaikuttaa päivänselvältä. Tosiasiassa se ei kuitenkaan ole sitä, ja käytännön yhteiskunnan toimissa se unohtuu liian usein. Määrittelyvallan keskittyminen on erittäin oleellinen ongelma myös Suomessa. Monissa asiakysymyksissä siihen liittyy myös demokratian ongelmia, sillä näyttää siltä, että kansalaisten enemmistö ei useinkaan ole samanmielinen kansalaistoimijakenttää edustamaan ripustettujen toimijoiden kanssa.

Puoluepolitiikan monipuolistuminen on osaltaan helpottanut tilannetta, mutta puolueet ovat vain yksi osa demokratian kanavista eivätkä tuskin enää 2000-luvulla voi korvata kansalaiskentän suorempaa ääntä.

Kansalaistoimijat, asiantuntijat ja liberaali maahanmuuttopolitiikka

Politiikan tutkimuksissa on todettu, että valtiot, joissa maahanmuuttoa kannattavien järjestöjen ja toimijoiden kenttä on vahva, toteuttavat liberaalimpaa maahanmuuttopolitiikkaa. On myös osoitettu, että vaikka valtiot olisivat “kovia” puheissaan ja aikeissaan, valuu kovuus usein hukkaan – koska liberaali valtio on sitonut kätensä sisältäpäin, muun muassa juuri rajoituksiin “luonnostaan” kriittisesti suhtautuvan kansalaiskentän kautta. Toisaalta on havaittu, että maahanmuuttopolitiikka on usein sitä liberaalimpaa, mitä enemmän se tapahtuu suljettujen ovien takana, pois julkisesta poliittisten toimijoiden ja kansalaisten keskustelusta.

Myös Suomessa maahanmuuton asiantuntijat, niin julkisuudessa kuin piilossakin, ovat jo useamman vuosikymmenen olleet asiaan tietyllä tapaa suhtautuvia “aktivisteja”.

Se, nojaako “aktivismi” ensisijaisesti teoreettiseksi väitettyyn yksipuoliseen maailmankuvaan tai eri konteksteissa toteutuviin faktoihin (tutkijat), tietyn ryhmän etujen ajamiseen (kansalaisjärjestöt) vai vain “oikeaksi” määritellyn näkökulman edustamiseen (esimerkiksi media) on tässä tapauksessa toissijaista. Tulos on yleensä aina samankaltainen.

Näin ollen kriittiselle havainnoijalle ei ole tullut yllätyksenä, että lopulta yksipuolista katsantoa vastustamaan on syntynyt vastavoimia, olivatpa kyseessä sitten yleisluontoinen poliittinen ”populismi” tai kyseenalaisinkin keinoin vastapoolien etuja esille tuomaan ja edistämään pyrkivät tahot.

On selvää, että yksipuolinen “aktivismi” ei voi tarjota sen enempää objektiivista tietoa kuin mikään muukaan yksipuolinen näkökulma. Se, että se sattuu olemaan hyvää – eli moralistisesti tai “universaaleihin ihmisoikeuksiin” vedoten oikeaa – ei valitettavasti muuta asiaa.

On myös oleellista ymmärtää, että yksittäisen valtion toiminta ei ole eikä koskaan voi olla objektiivista siinä mielessä, että se suhtautuisi tasapuolisesti kansalaistensa ja “kaikkien muiden” oikeuksiin. Tässä mielessä “aktivismin” instrumentaalinen merkitys valtiopolitiikan legitimoijana on ilmeistä.

Niinpä sisäasiainministeriö ei tule oikeasti koskaan toiminnallisesti sisäistämään pakolaisoikeusjärjestön “oikeaa” näkökulmaa, vaikka se sitä “kriittisellä korvalla” kuinka kuuntelisi. Se ei voi, onneksi.

Lopuksi

Innoituksen kirjoitukselle sain viikko sitten, kun osallistuin jälleen yhteen maahanmuuttoseminaariin, jossa yhteen ottivat aktivistit ja “väärä maailma”. Väärää maailmaa paikalla edustivat muun muassa sisäministeri ja poliisihallitus ja osin myös “liian paljon valtiota myötäilevä” tutkimus, muutamaa populistia unohtamatta.

Sen sijaan usea muu valtiollisen tahon edustaja oli onnistuneesti niellyt aktivismidiskurssin, ainakin juuri tuota tilaisuutta varten – eikä toimijoiden välille löytänyt eroa muuta kuin rinnassa keikkuvaa nimilappua tarkastelemalla. Kansalaisjärjestöjen – tai toisaalta esimerkiksi evankelisluterilaisen kirkon – ylläpitämä diskurssi ja tieto esitettiin absoluuttisesti ainoana oikeana, ja tähän kaikkien muiden toimijoiden tuli jollain tapaa suhteuttaa itsensä. Keskustelu turvapaikanhakijoiden palauttamisesta muuttui, jälleen kerran, eri toimijoiden moraalisen kilven kiillottamiseksi.

Lopulta saimme todistaa suoranaista kansalaistoimijoiden masinoimaa apologiatempausta, jossa useampi maahanmuuttoviranomainen miltei pyysi anteeksi hirmuista ja illiberaalia politiikkaa, jota paikalla toimensa puolesta joutui edustamaan.

Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, missä ja kenen hallussa oikea tieto ja määrittelyvalta ovat.

Burkini kuin märkäpuku kuolleella triathlonistilla

/ Riikka / 8 kommenttia

Ranska on islamofobinen. Ranska sakottaa burkinipukuisia naisia mutta ei märkäpukuun sonnustautuneita surffaajia. Ranska kieltää burkinit mutta ei ristiriipuksia. Islaminuskoinen ei saa pukeutua burkiniin, mutta jos ranskalainen haluaa pukeutua koko vartalonsa (paitsi päänsä) peittävään uimapukuun, se on mahdollista.

Bikinitkö sitten eivät alista? Kuka on kysynyt minulta, haluanko esitellä itseäni?

Ranskassa on meneillään moraalipaniikki. Taas valtio on naisten kimpussa. Yhden vaatekappaleen takia. Jonka tarkoitus oli vapauttaa naisia, uimaan ja uimarannalle. Miksi Ranska haluaa laittaa naiset takaisin sisätiloihin?

Toiseuttamista. Miksi verhottu nainen on vaarallinen? Miksi ei kielletä uimashortseja? Miksi nainen ei saa peittää itseään? Miksi aina miehet päättävät?

Tämä tarina on moneen kertaan kerrottu, ja päläpälä-julkaisuissa kuvattu. Naurettavaa! Kaksinaismoralistista! Pikkumaista! Ajatella, siellä ne ranskalaiset jahtaavat uimarannalla naisia!

Vaan kun ei ole. Nimittäin kun juuri te – jotka ette käsitä, mitä eroa on ristiriipuksilla, märkäpuvuilla tai burkineilla – olette saaneet aikaan sen, että demokratioissamme ei voida enää tehdä tarkoituksenmukaista politiikkaa. Juuri te, jotka olette vuosikaudet julistaneet, että länsimainen kulttuuri ei ole mitään, kansallisvaltiot eivät ole mitään, mikään ei ole mitään, ei ole mitään ”meitä”, ja että pitää puhua oikeilla sanoilla mutta vääristä asioista – juuri teidän ansiostanne kaikenlainen poliittinen toiminta on taantunut vain sarjaksi ruutuhyppelyä ja sanaleikkejä.

Burkinien sakottaminen ranskalaisilla uimarannoilla on ruutuhyppelyä. Kun pääministeri joutuu selittelemään, mitä eroa on ristiriipuksella ja burkinilla, ollaan keskellä sanaleikkiä.

Tämä parodia on liberaalin monikulttuurisen, kosmolitanistisen, isänmaattoman ja kodittoman identiteettipolitiikan aikaansaannos. Postmoderni keikaus, kaikki itsessään, ei mitään muuta. Tyhjää.

Tyhjää.

Matkalla ei minnekään. Maailmaan, jossa toiset nauravat heille, joiden mielessä tässä kaikessa oli vielä jotain puolustettavaa.

 

burkini

 

C’est ridicule?

Se on naurettavaa vain ihmiselle, joka ei ymmärrä historiaa, kulttuuria eikä ihmisten välisen todellisuuden hienosyisempiä ominaisuuksia. Joka ei ymmärrä yksilönvapauden, demokratian tai sukupuolten välisen tasa-arvon mekanismeja tai edellytyksiä.

Joka ei ymmärrä uskonnoista, Euroopasta, valtioista. Hyvinvoinnista, sananvapaudesta, ilmaisunvapaudesta, (v)aatteenvapaudesta.

Joka ei arvosta osakseen saatua, etuoikeuksiaan, yltäkylläistä.

Jonka sodasta on liian pitkä aika.

Kompleksiseksi väitetyssä maailmassamme moni asia on hyvin yksinkertainen, mikäli kykenee katsomaan ruutuhyppelyjen ja sanaleikkien taakse. Burkineista sakottamiselle ei tarvitse hakea selitystä kymmenistä vasemmistointellektuellien konstruoimista toiseuttamis-, fobioimis-, politisoitumis-, seksuaalisjabbadabbaistumis- tai muista pyrkimyksistä. Liberalismin aivopesemä ”individualisti” ei tarjoa asiaan hyvää selitystä, ei liioin feministiksi luokiteltu monikulttuurisuusaktivisti. He vain lisäävät kaaosta. Niin kauan kuin turvallisuusvastaavakin on pakotettu puhumaan vallitsevan konvention mukaisella termistöllä, emme saa aikaiseksi kuin somessa kiitäviä meemejä.

Miten olisi vaihtoehtoisesti näin:

Onpa hyvä, että Ranska puuttuu burkineihin, sillä eiväthän ne sinne kuulu. Kuten eivät kuulu tännekään. Moniin maailman valtioiden ne ilmiselvästi kuuluvat, mikä on ehkä ihan ookoo. (Tai sitten ei, mutta otetaan nyt tämä oma paikka ensin.) Vaikka burkini nyt on vain pieni osa koko ongelmaa, niin parempi kai siihen puuttuminen kuin ei mihinkään puuttuminen?

Kas noin. En tarvinnut yhtään teoreettista tsydeemiä, en perustuslaillista kannanottoa, en hulvatonta Libera-logiikkaa enkä laïcité’n kehitystä pohtivaa analyysia.

Ei ihme, että populismi on muodissa. Se on nimittäin uskomattoman helppoa!

—

Yhdestä asiasta me voimme kai kaikki olla samaa mieltä. Kyse ei todellakaan ole vain yhdestä vaatekappaleesta!

 

(aiheesta aiemmin: Erilaisuuden sietäminen, suvaitseminen ja vastustaminen)

 

 

 

Hyvinvointivaltio, äitiyspakkaus ja ilmainen koulutus

/ Riikka / 3 kommenttia

Pohjoismaat tottuivat roikkumaan erilaisten hyvää elämää mittaavien indeksien ja tutkimusten kärjessä. Olipa kyseessä sukupuolten tasa-arvo, ihmisoikeudet, luottamus valtioon tai koulumenestys, pohjoisen hyvinvointivaltiot olivat kärjessä. Sittemmin osa saavutuksista on heikentynyt, ja yhä ”kompleksisemman” maailman paineessa hyvinvointivaltio on alkanut purkautua eri kulmistaan. Edelleen me kuitenkin kuulumme priimusvaltioiden ryhmään – tiedämme sen itse ja sen tietävät myös monet muut ihmiset, jotka haluaisivat päästä osallisiksi sen onnesta ja autuudesta.

Useissa tutkimuksissa on arveltu etnisen, uskonnollisen ja kulttuurisen homogeenisyyden olevan merkittävä tekijä paitsi praktisen hyvinvointivaltion myös yhteisön korkean sisäisen ja eliittiin ja valtioon kohdistuvan luottamuksen takana. Vaikka asia vaikuttaa useimpien ihmisten mielestä lähes intuitiivisen selvältä, akateeminen tutkimus on pääasiassa lähestynyt asiaa nurinkurin: tutkimalla mitä etninen ja muunlainen moninaisuus saa aikaan yhteisöjen ja valtioiden tasolla. Vaikka yksittäisissä tutkimuksissa saadaankin keskenään ristiriitaisia tuloksia, alkaa vaaka kallistua sille puolen, että  liian suuren erilaisuuden tuottaminen samaan yhteisöön heikentää mm. luottamusta valtioon ja toisiin kansalaisiin sekä vähentää sitä ”liimaa”, joka valtiota ja yhteisöä pitää kasassa.

Korkeaan verotukseen, suuriin tulonsiirtoihin ja laajaan julkisten hyödykkeiden tuottamiseen nojaavan valtion tapauksessa tuon ”liiman” puuttuminen näkyy ennen pitkää muun muassa veronmaksuhalukkuuden rapautumisena, luottamuksen ”yksilöllistymisenä”, sosiaaliturvan väärinkäyttämisenä ja erilaisina eriytymisen ja eriyttämisen mekanismeina.

Koska suurin osa ”liiman” ja luottamuksen tutkimuksesta kohdistuu valtioihin, joissa ei vuosikymmeniin (tai -satoihin) ole ollut pohjoismaihin rinnastettavaa homogeenisyyttä (eikä hyvinvointivaltiota), johtopäätöksenä on usein ”vahinko on jo tapahtunut”. Toisaalta pohjoismaiden kiinnostus (tai uskallus) ymmärtää omaa ekseptionalismiaan tai sen perusteita on ollut heikkoa, myös tutkimuksellisesti – erityislaatuisuutta on käytetty lähinnä eräänlaisen narsistisen brändin muokkaajana, etenkin Ruotsissa. Priimusvaltioiden halu profiloitua korkealle kaikissa hyvän ideologioissa – kuten monikultturismissa – ei sovi yhteen rajattuun valtioon sidotun valtiollisen hyvän kanssa. Kipuilu tämän tosiasian kanssa saa ajasta ja paikasta riippuen erilaisia ilmentymiä, mutta itse seikka ei muutu mihinkään.

On mahdollista, että asiaan herätään myös Suomessa vasta, kun ”vahinko on jo tapahtunut” samassa laajuudessa kuin muissa maissa. Toisaalta tämäkin ajatus saattaa olla liian optimistinen, sillä – kuten blogissakin on usein tuotu ilmi – ”muuttuva toimintaympäristö” hyödyttää niin monia toimijoita niin monien erilaisen mekanismien kautta, että on täysin mahdollista, että kansa ja demokratia sivuutetaan tässä kehityskulussa. Toisaalta hyvinvointivaltionarsismiin kuuluu pohjaton usko omiin kykyihin ja mahdollisuuksiin: ehkäpä me voisimmekin onnistua siinä, missä kukaan muu ei ole koskaan onnistunut.

Ilmainen kouluruoka, ilmainen terveydenhuolto, ilmainen koulutus, äitiyspakkaus – tässä muutama huikea suomalaisen ekseptionalismin lippulaiva. Ne ovat merkittäviä ensinnäkin siksi, että ne ovat niin harvinaisia. Hyödykkeiden ja palveluiden edessä keikkuva adjektiivi ”ilmainen” on ollut korostettuna, vaikka jokaisen luulisi ymmärtävän, mitä se tarkoittaa. Näin ei kuitenkaan ole, ei aina edes lainsäätäjiemme, jotka päättävät rahakirstun käyttötavoista, kohdalla.

Äitiyspakkaus on iso laatikko täynnä vaatteita ja vauvanhoitoon tarvittavia välineitä. Sisältö ei ole mitään ihmeellistä: perusvaatetta ja tavaraa, joita voi ostaa toki myös kaupasta. Ihmeellistä sen sijaan on se, että valtio tarjoaa tämän sosiaaliturvaetuutena kaikille odottaville äideille (tai vaihtoehtoisesti 140 euroa verottomasti).

Vastaava ”ihmeellisyys” toteutuu esimerkiksi ilmaisen koulun ja koulutuksen kohdalla. Joskus peruskoulumme onnistui tasaamaan varsin merkittävästi väestön erilaisista lähtökohdista johtuvaa eriarvoisuutta ja teki tämän korkeiden oppimistulosten ohessa. Nyt moni seikka on muuttunut eikä se sitä enää tee. Toisaalta ilmainen korkeakoulutus oli hyvin rajattua eikä avointa kaikille halukkaille – ja sen funktio oli jotakin muuta kuin toimia Suomi-brändinä (HS 7.3. Lukukausimaksut voivat tahrata Suomen brändiä).

Laki äitiysavustuksesta säädettiin jo vuonna 1937, mutta vuoteen 1949 asti se oli tarkoitettu vain vähäosaisille – tosin ryhmään laskettiin heti kaksi kolmasosaa synnyttävistä. Nykyään äitiyspakkauksen arvo on jo yli 300 euroa. Toisaalta suomalaislasten ensisänkynä toimiva pahvilaatikko on osa kulttuuria ja yhteistä historiaa, ja sikäli rahalla mittaamaton.

Äitiysavustuksesta säätämisen motiivina oli saada suomalaisten syntyvyys nousuun – ja kuten tiedämme, näin myös tapahtui. Nykyaikana olemme oppineet ymmärtämään, että suomalaisten hedelmällisyys laskee jälleen kuin lehmänhäntä eikä sille voida tehdä mitään. Lienee syytä panna merkille, että joskus suomalaisten syntyvyyttä haluttiin poliittisilla päätöksillä vilkastuttaa.

Viime vuosina eri maiden mediat ovat useaan kertaan innostuneet suomalaisesta mallista: ilmaiseksi noin paljon kaikkea! Tämä on aiheuttanut sen, että myös suomalaiset ovat nostaneet katsettaan esimerkiksi äitiyspakkauksen ympärillä: heureka, äitiysavustus on jotakin suurta! Asiaa ovat toki pitäneet pinnalla myös esimerkiksi lukuisat äitibloggaajat sekä erilaiset vauva-asiaan liittyvät tahot, ylipäätänsä siis raskauden ja vauva-ajan mediallistuminen.

Tänä vuonna uuden äitiyspakkauksen lanseeraaminen noteerattiin Helsingin Sanomien ja Ylen etusivuilla. Jo monetta vuotta peräkkäin pääkirjoituksissa ja mielipiteissä kysellään, miksi äitiyspakkauksesta (ja koulutuksesta) ei tehtäisi huippuvientituotetta, uutta nokiaa, Suomi-brändin keulakuvaa, maailman parhaan valtion sitä taikka tätä. Vanhaan maailmaan ilmiselvästi juuttunut Kela vain toteaa, että pakettia ei voida myydä, koska se ei ole kaupallinen tuote. Innovaattorit ja brändääjät narisevat huonosta itsetunnosta ja muistuttavat, kuinka sauna ja joulupukkikin on varastettu Ruotsiin.

Mutta tietenkään äitiyspakkaus ei ole kaupallinen tuote. Se on sosiaaliturvaetuus, kaikkia odottavia äitejä koskeva subjektiivinen etuus. Vaikka sauna ja joulupukki saadaan vaivatta kantamaan sekä kulttuurista, inhimillistä että taloudellista arvoa, ei tämä tarkoita, että äitiyspakkaus pystyisi samaan. Tai ilmainen koulutus.

Toisaalta kauppa, joka jakaa ilmaiseksi ämpäreitä, saa ihmisiä, jotka haluavat ämpäreitä. Yliopisto, joka antaa ilmaista opetusta kaikille halukkaille, saa ihmisiä, jotka haluavat ilmaista opetusta.  Ihmisillä kun on yleensä ajasta ja paikasta riippumatta halu saada asioita ilmaiseksi. Mitään brändiä tällaisen varaan tuskin kannattaa rakentaa – vaikka ”Suomessa kaikki on ilmaista”-brändi toteutuu kyllä jo surullisenkuuluisasti monissa naiiveissa poliittisissa tunnepyrskähdyksissä.

Se, että Suomessa on olemassa tällaisia järjestelyjä, on hienoa. Sekin on ehkä hienoa, että saamme arvollemme kuuluvaa suitsutusta asiasta. Mutta mitä se on saanut meidät ymmärtämään? Että valtiossamme on poikkeuksellisia verotukseen ja tulonsiirtoihin perustuvia etuuksia ja oikeuksia, joista monet muut maailman ihmiset voivat vain haaveilla? Tämä epäilemättä olisi oleellisin asia ymmärtää, viimeistään nyt.

Mutta ei. Nykyinen uusmoraalinen eetos uskoo, että järjestelmä voidaan laajentaa koskemaan kaikkia maailman ihmisiä – ainakin heitä, jotka onnistuvat rajoillemme pääsemään ja mahtumaan oikeanlaiseen apua tarvitsevan ihmisen muottiin. Hyvä ei kulu jakamalla, he ajattelevat, eivätkä tarkoita rakkautta.

Nykyinen uusliberaali eetos aiheen ympärillä sen sijaan keskittyy muihin seikkoihin. Se väittää ja olettaa esimerkiksi, että itse tuote – kuten se vaatetta ja tavaraa täynnä oleva laatikko – olisi jotakin erinomaista ja suurta. Että sitä täytyisi alkaa myydä ulkomaille. Ja että tämä olisi hyväksi taloudellemme – ja sille maagiselle Suomi-brändille.

Mutta eikö kyseessä ole kaksi täysin eri asiaa? Mikäli joku yritys kokee, että voisi olla kannattavaa pakata laatikkoon yhdenmukaisia vaatteita ja tavaroita ja myydä niitä kannattavasti muualle, se ehkä olisi jo tehty. Kyllä erilaisia vauvan ”start packeja” myydäänkin kaikkialla maailmassa – ei tuotteiden sullominen samaan laatikkoon mikään innovaatio voi olla.

Toisaalta se, voidaanko peruskoulu myydä ulkomaille ja miten, riippuu muista asioista kuin innovatiivisista myyjistä ja konsepteista. Idea ”suomalaisesta peruskoulusta” toimii ainoastaan valtionlaajuisena, rajattuna, universaalina hyödykkeenä, tietynlaisessa yhteisössä. Se, että opetusmetodeita ja pulpetteja onnistutaan myymään ja siirtämään, ei ole ”suomalaisen peruskoulun” myymistä. Hyvinvointivaltio istuu erittäin nihkeästi kaupalliseen toimintaan, innokkaiden talousmiesten ja -naisten toiveista riippumatta.

Vielä nihkeämmin se istuu kuitenkin ideaan avoimesta maailmasta ja oikeuksiemme inklusiivisuudesta.

Sosiaaliturvaetuudesta tai universaalista oikeudesta ei tule vientituotetta. Toisaalta liian avoimessa maailmassamme siitä saattaa tulla tuojatuote eli vetovoimatekijä. Mutta kuten on laita kaikkien etujen, oikeuksien ja hyvyyksien kanssa, jossakin täytyy olla raja, kuinka monelle ja kuinka laajasti niitä annetaan. Vanhassa maailmassa tuo raja oli yksiselitteinen. Enää se ei ole. Mutta olemassa se on, aina.

Joskus se tulee vastaan ikään kuin salakavalasti. Sitten etuutta, oikeutta tai hyvyyttä ei tarjota enää kenellekään. Hyvinvointijärjestelmä kaatuu joka tapauksessa, tässä prosessissa, lopulta.

Jos ei muuta, olisi meidän vähitellen ymmärrettävä pohjoismaisten ja suomalaisten poikkeuksellisuuksien perusteet;  sitä, miten ja missä olosuhteissa ne ovat mahdollisia ja sitä, mitä niiden tuottaminen ja ylläpito vaativat. Kahtalaisen maineen – yhtäältä itseään suuremman, toisaalta pienemmän – saaneet äitiyspakkaus ja ilmainen koulutus ovat vain kaksi tuon suuren kokonaisuuden osaa.

Toisaalta me voisimme ymmärtää, että kyllä, politiikalla ja poliittisilla päätöksillä, vastuuntuntoisilla päättäjillä ja ”yhteisten asioiden hoitamisella” on jotakin merkitystä. Sitä niillä voisi olla myös ”uudessa, avoimessa ja kompleksisessa” maailmassa – me voisimme päättää ja tehdä toisin. Jos vain haluaisimme.

 

Tolkku, kansainväliset sopimukset ja suunnanmuutos

/ Riikka / 34 kommenttia
legal-1143114_960_720

pixabay.com

Kansainväliset tai EU-sopimukset eivät itsessään ole mikään autuaaksi tekevä asia. Kyse on aina valtioiden tulkinnasta. Ihmisoikeuksien suhteen ei ole edes rumasti sanottu, että valtiot tulkitsevat sopimuksia ja kansainvälistä lakia kuten tahtovat. Se, että maamme, muiden pohjoismaiden rinnalla, yleensä noudattaa sopimuksia ja tulkitsee niitä suotuisasti (eli noudattaa korkeampia standardeja kuin velvoitetaan), ei tarkoita sitä, että koko maailma toimisi näin. Edes koko EU ei toimi näin. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, suurin osa ”hyvistä” valtioista noudattaisi ihmisoikeuksia myös ilman sopimuksia – suurin osa ”pahoista” valtioista ei noudata niitä edes, vaikka ovat mukana sopimuksissa. Tämä sitten monissa yhteyksissä aiheuttaa vapaamatkustajuutta ja sitä, että toisten taakka vain on kohtuuttomasti suurempi.

Presidentti Niinistö kritisoi paljon julkisuutta saaneessa puheessaan sitä, että ihmisillä tuntuu olevan subjektiivinen oikeus tulla maahan vain sillä perusteella, että he osaavat sanoa asylum raja-alueella. Tottahan se on. Ihmisillä ei pakolaissopimuksen perusteella vain tunnu olevan vaan on subjektiivinen oikeus hakea turvapaikkaa minkä tahansa valtion rajalla. Tähän seikkaan monet lakimoralistit ovatkin tarttuneet. Asia ei kuitenkaan ole läheskään näin yksinkertainen, ja toivon, että presidenttiä olisi informoitu asiasta, jotta hän olisi kyennyt ärtymyksestään huolimatta puolustamaan kantaansa paremmin puheesta ”hämmentyneitä” tai siitä yöunensa menettäneitä vastaan.

Valtiot eivät koskaan suostuisi allekirjoittamaan pakolaissopimusta, joka velvoittaisi heitä ottamaan vastaan kaikki rajoille saapuvat ihmiset. Vaikka Geneven sopimus on allekirjoitettu oloissa, jotka olivat tälle poikkeuksellisen otolliset – toisen maailmansodan jälkeen, juutalaiskysymyksen kolkutellessa länsimaiden kollektiivisia omiatuntoja – edes silloin valtiot eivät olisi suostuneet luovuttamaan niin oleellista osaa suvereniteetistaan. Jos sopimusta neuvoteltaisiin nyt, siitä ei missään nimessä tulisi lähellekään niin vahva. Kyseessä on aikansa tuote, joka soveltuu 2010-luvulle hyvin huonosti, monestakin syystä. Kriitikot tietävät tämän hyvin, mutta siitä huolimatta huutelevat ”sopimuksen parantelun” perään, kuten kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemikin perjantaina aamu-TV:ssä.

Mielestäni on ihmeellistä, että Koskenniemi, jonka akateemisen uran suurin idea on nimenomaan ollut se, että kansainvälistä lakia ohjaa politiikka, unohtaa tämän analysoidessaan tilannetta. Minusta tuntuu, että kansainväliseen lakiin ja ihmisoikeuksiin keskittyneillä tutkijoilla ja asiantuntijoilla ovat menneet puurot ja vellit sekaisin. Todellisuutta eletään edelleen politiikan, vallan ja intressien määrittämässä maailmassa, ei akateemikoiden kaunopuheisessa fraseologiassa. Tosimaailmassa jokaisella oikeuden haltijalla tulee olla vastassaan myös se, joka on tuon oikeuden velvoitettu täyttämään. Kirjoissa ja utooppisissa maailmankuvauksissa näin ei tarvitse olla. Siellä on vain kullattuja oikeuksia oikeuksien perään sekä narinaa siitä, kuinka valtiot tai näiden yhteenliittymät eivät koskaan kykene kohoamaan näiden vaatimusten tasolle. Ad infinitum.

Tämän tosiseikan tunnustaminen ei tietenkään vielä itsessään vie asiaa yhtään eteenpäin. Päinvastoin sen pitäisi vain olla pohja, jonka päälle kaikki muu analyysi ja tavoitteet voidaan muotoilla.

Geneven pakolaissopimus siis todellakin säätää (subjektiivisesta) oikeudesta hakea turvapaikkaa. Se ei kuitenkaan säädä oikeudesta saada eikä velvollisuudesta antaa turvapaikkaa tietyssä valtiossa. Vastaavanlaista sisältöä voidaan löytää kaikista muistakin ihmisoikeuksia koskevista sopimuksista. Pakolaissopimuksen tärkein periaate on non-refoulement, joka tarkoittaa sitä, että ihmistä ei saa palauttaa alueelle, jossa tämä oletetusti voisi joutua vainon tai vainon uhan kohteeksi, sen jälkeen, kun hän on sieltä tullut pois. Ihminen, joka juuri paraikaa kärsii alueella eikä siis ole ylittänyt rajaa, on paljon heikommin kansainvälisen lain suojeluksessa, oikeastaan ei ollenkaan.

Toisekseen kansainväliset pakkosiirtolaisuuteen keskittyvät sopimukset, myös EU-tasolla, kirjaavat taakanjaosta. Kuten viime kuukausina olemme EU:n tasolla nähneet, taakanjako ei onnistu edes näennäisesti samankaltaisten ja vapaaehtoisesti yhteen liittyneiden maiden tasolla. Mikäli se onnistuisi, se olisi todennäköisesti sekä eettisin että tehokkain tapa hoitaa pakolaisongelmaa. Tällöin pakolaisiksi pääsisivät heikoimmassa asemassa, henkilökohtaisen vainon kohteena olevat ihmiset, ja kaikki (”hyvät”) valtiot jakaisivat kustannukset ja muun taakan.

Kyse on kuitenkin jälleen valitettavan kaukaisesta haaveesta. Systemaattista taakanjakoa (sijoitus ja/tai rahallinen korvaus) ei tulla saamaan aikaiseksi, pakolaisiksi ei tule valikoitumaan heikoimmassa asemassa olevia eikä muiden ihmisten liikettä voida padota. Se, että kiintiöitä kasvatettaisiin ja taakanjakoa edistettäisiin samalla, kun laiton, epäsäännöllinen ja hallitsematon maahanmuutto yhä pyörii voimalla, olisi järjetöntä. Näin Suomi kuitenkin näyttää ainakin osin tehneen. Maamme on ensimmäisenä ollut ”kantamassa vastuuta” eurooppalaisessa taakanjaossa. Tätä myös lakimoralistit vaativat: he haluavat, että Geneven sopimusta tai EU-tason lainsäädäntöä muutetaan niin, että taakanjako tulee tehokkaaksi ja velvoittavaksi, mutta että samaan aikaan ”vapaa liikkuvuus” (eli kaikenlaisiin kategorioihin kuuluvien ihmisten turvapaikanhakuoikeus) säilyy.

Sama koskee ns. humanitaarista viisumia. Jos se toimisi, se todennäköisesti olisi moraalisesti paras ja tehokkain keino hoitaa pakolaisuutta. Mutta koska se ei toimi (koska muita liikkumisia ei saada samaan aikaan padottua), sen ehdottaminen nykyjärjestelmän rinnalle on silkkaa hulluutta. Toisaalta taakanjako olisi moraalista ainoastaan silloin, kun jakaisimme todellisia avuntarvitsijoita. Jos jaamme kynnelle kykeneviä, voimakkaimpia, varakkaimpia, jopa röyhkeimpiä – silloin kannattaa sanoa ei.

Ja näin valtiot usein tekevätkin. Taakanjako on taakansiirtoa: meidän ovi säppiin. Toisaalta se aiheuttaa valtioille vahvan kannusteen sekoittaa tavallista maahanmuuttoa ja humanitaarista maahanmuuttoa sekä niihin kohdistettuja toimia. Valtioiden (ja EU:n) kannattaa tehdä niiden rajoille pääsemisestä vaikeaa. Jos tämä ei ole mahdollista (Kreikka), kannattaa vain pitää omat vetotekijät kurissa ja päästää liike läpi.

Geneven sopimus ei suoraan velvoita hakemaan turvapaikkaa ensimmäisestä turvallisesta maasta – eli jälleen yksilön subjektiivinen oikeus on korkea. Mutta se asettaa lukuisia ehtoja ja viittaa epäsuorasti siihen, mille valtioille ”vastuu” lankeaa. Kapeimman tulkinnan mukaan turvapaikkaa tulisi hakea lähimmästä turvallisesta maasta, jonne tulee siirtyä suoraan. Näin ei kuitenkaan yleensä tapahdu – konfliktien keskeltä tulevat (esim. Syyria) siirtyvät yleensä lähialueiden leireiltä kohti Eurooppaa, mutta vielä paljon oleellisempaa on se, että Geneven sopimuksen mukaiselta pakolaisstatukseltaan häilyväiset ryhmät (esim. taloudellisin syin liikkuvat) siirtyvät suoraan monen maan läpi – eli ihmiset liikkuvat ensin kuin tavalliset siirtolaiset, mutta muuttuvat humanitaarisiksi kohdatessaan sen rajan, jolta aikovat turvapaikkaa hakea.

Kansainvälisessä laissa huomioidaan kyllä myös se, onko ihminen vain siirtynyt maiden läpi ja olisiko hän voinut hakea turvapaikkaa (esim. rekan perävaunussa matkustaminen rajojen yli on usein tarkoittanut sitä, että henkilö ei olisi voinut hakea turvapaikkaa matkan aikana) vai onko hän ehkä saanut suojelua toisessa maassa. Jälleen jää valtioiden kontolle tulkita asiaa.

Viimeisimpään kategoriaan menevät esimerkiksi viimeaikaiset Venäjällä vuosia asuneet, ”suojelua” saaneet ihmiset. Viime kuussa Migri teki päätöksen olla käsittelemättä heidän hakemuksiaan.

Paljon vaikeampia tapauksia ovat sitten muut, usean maan läpi tulleet turvapaikanhakijat. Räikein tapaus on tietysti Ruotsin (ja sitä ennen monen muun valtion) kautta tulleet turvapaikanhakijat. Sekä Dublinin että Geneven kirjaimia selvästi rikotaan, mutta Suomi hoitaa osuutensa suotuisammin (sitä ei tietenkään Dublinin sopimuksessakaan kielletä, päinvastoin poikkeama kuuluu suvereenisuuden alle).

Näyttää siis siltä, että mikään ei saa estää hakijoita hakemasta suojelua – Suomesta.

Mikäli Suomen suotuisinta tulkintaa arvioidaan globaalisesti, kaikilla Suomen rajoille pääsevillä ihmisillä, jotka eivät ole hakeneet turvapaikkaa muualla (ainakaan Venäjällä; ns. geopoliittinen, ei poliittismoraalinen seikka), on oikeus saada suojelua Suomen valtiolta.

Geneven sopimus antaa valtioille selvää joustavuutta tulkita turvallisen maan käsitettä. Mutta se ei velvoita toimimaan tietyllä tapaa. Niinpä kaikkein oleellisin seikka ei ole siinä, että me joko noudatamme tai emme noudata Geneven sopimusta, vaan siinä, miten me sitä noudatamme.

Sama asia pätee myös EU:ssa, jossa vain lain kirjaimessa kaikilla mailla on samanlainen turvapaikkamääritelmä ja samanlaiset velvollisuudet. Dublinin kaatuminen de facto oli vain looginen seuraus siitä, että yhdenmukaisuus ei toimi. Lopullisesti ”yhteinen turvapaikkajärjestelmä” kaatui rajavalvonnan, valtioiden omien turvapaikkamääritelmien ja Schengenin järjestelmään nähden aivan liian suurien ihmisvirtojen myötä. Toisaalta koska pelkällä rajavalvonnalla ongelma ei ratkea, Suomen ei pitäisi uskotella itselleen, että muiden valtioiden passientarkastus auttaisi jotenkin meitäkin. Turvapaikanhakijoita ”kiersi” pitkin EU:ta kyllä silloinkin, kun rajatarkastukset vielä olivat pystyssä.

Kansainväliset sopimukset eivät yleensä kaadu kertaryminällä – eivätkä valtiot lähde niistä ovet paukkuen. Kuten EU:n tasolla olemme viime kuukausina nähneet, sopimukset murtuvat vähitellen, niin että valtio toisensa jälkeen lakkaa toimimasta sopimuksen määräämällä tavalla. Yksittäisellä valtiolla, kuten Suomella, olisi lukuisa määrä erilaisia keinoja, joilla se voisi ”kiristää” omaa tulkintaansa sopimuksesta, ilman että sen suoranaisesti voisi sanoa rikkovan sitä. Liikkumavaraa olisi, mutta sitä ei useinkaan ole käytetty. Jo siinä vaiheessa kun ”yhtenäisyyttä” eurooppalaisten järjestelmien välillä rakennettiin, Suomi veti eri suuntaan ja oli aina suotuisampi.

Se, mitä Suomen tulee tehdä, riippuu siitä, mitä haluamme, tosimaailmassa vai haavemaailmassa. Haluammeko ratkaista pakolaisongelman (vaikeaa) vai huolehtia, että ongelma koskettaa valtiotamme mahdollisimman vähän (helpompaa, mutta tietysti ”itsekästä”)?

Haavemaailmassa Suomen tulisi edistää EU- ja muilla valtioidenvälisillä areenoilla tehokasta taakanjakojärjestelmää, lisätä pakolaiskiintiötä, vaikuttaa konfliktien hoitoon lähtöalueilla, lisätä tehokasta kehitysyhteistyötä sekä edistää globaalia taloutta, joka mahdollistaa köyhien ja kehittymättömien maiden nousun. Haavemaailmassa ei tarvitsisi välittää Frontexista, liikennöitsijöille määrätyistä uhkasakoista laittomien siirtolaisten kuljettamisesta tai sormenjäljistä. Solidaarisuus olisi yhteistä tahtoa.

Tietenkään haavemaailman politiikka ei ole loogisesti mahdotonta. Mutta se on hyvin vaikeaa ja erittäin epätodennäköistä. Niin kauan kuin valtioilla ei ole erityisiä intressejä ratkaista pakolaisongelmaa (kuten esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeen ja kylmän sodan aikana oli), johdonmukaiset vastaukset ovat epätodennäköisiä. Lisäksi on syytä muistaa, että tässä kyse on vain länsimaiden vastauksista; se, mitä ongelmavaltiot ja -alueet tekevät, on vielä täysin toinen asia.

Sen sijaan tosimaailmassa Suomen tulisi varmistaa, että sen vetotekijät ovat huomattavan vähäiset, mm. taloudellisten etujen suhteen. Sen tulisi laatia täysin yhtenäiset (tai kireämmät) turvallisen maan luettelot muiden pohjoismaiden (ja mahdollisesti EU:n, mikäli kyseinen luomus tosimaailmassa vielä on pystyssä) kanssa. Sen tulisi neuvotella erillinen sopimus Venäjän kanssa. Sen tulisi palauttaa kaikkien rajojensa kautta tulevat hakijat, Ruotsiin, (Norjaan), Viroon ja Venäjälle, koska kaikki nämä maat ovat turvallisia ja kaikista niistä maista turvapaikanhakija voisi hakea turvapaikkaa. Pussinperä-retoriikasta tulisi todellinen realistinen suvereenisuustoimi, ja kaikkien sopimusten mukainen.

Todennäköinen ja mahdollinen politiikka todennäköisesti sijoittuisi jonnekin noiden väliin. Mutta vaarana tässä ”mahdollisessa” politiikassa on juuri se, mitä nyt näemme: täysin reaktiivista politiikkaa, jossa ajaudumme lastuna lainehilla, aina huomioiden vain juuri sen ongelman, jonka kulloinkin kohtaamme. Erilaiset toimijat ja näiden intressit määräävät vuorollaan suunnan; koherenttiutta ei ole. Moralistit tuomitsevat usein status quo -politiikan konservatiiviseksi ja muutokseen kykenemättömäksi, mutta harvoin tulee huomattua, että asia on näin myös toisesta suunnasta katsoen: ilman strategiaa, ”hyvää” tai ”realistista”, mikään ei toimi.

Pakolaiskriisin ollessa tässä vaiheessa tosimaailmasta näyttää tulleen yhä tärkeämpi referentti. Näin yleensä käy, kun kierrokset alkavat kasvaa. Jopa ”humanitaarinen suurvalta” Ruotsi on joutunut nöyrtymään ja ottamaan harkintaan mahdollisuuden, että todellisuudella onkin merkitystä. Olen onnellinen ruotsalaisten puolesta, mutta syystä peloissani siitä, mitä maassa vielä tapahtuukaan. Kulissien alla on ehtinyt tapahtua jo paljon pahaa.

Suomessa ns. realistinen suhtautuminen maahanmuuttopolitiikkaan alkaa myös olla vallitsevaa suunnalla jos toisella, pois lukien tietysti moralistien ja suvaitsevimpien (ei aina sama asia) äärimmäisin laita, joka on ikuinen, ideologiassa tai toisessa. Näin ainakin retorisella tasolla.

Kun yli kuusi vuotta sitten ihmettelin Helsingin Sanomissa humanitaarisen maahanmuuton todellista tai moraalista merkitystä ja peräänkuulutin tosiasiapohjaista suhtautumista ja politiikkaa, en saanut juuri lainkaan julkista tukea, en asiantuntijoilta, tutkijoilta tai poliitikoilta. Sen sijaan sain osakseni suvaitsevaiston suoraa paheksuntaa, ja toisaalla kohtasin tolkullisempien ihmisten hiljaisuuden muurin. Jouduin viikkokausia kohtaamaan erilaisissa yhteyksissä vaivaantunutta hiljaisuutta, supatusta, ”ehkä, mutta silti”-selityksiä. Osa kyseli, miksi teen moista itsemurhaa ja käski olla hiljaa (”vaikka tottahan se on”). Suurin osa näistä ihmisistä on sittemmin yhtäkkiä löytänyt tolkun, monet jopa nyt suorastaan julistavat realismiansa. ”Radikaaleissa”, jopa rasistisissa, ajatuksissa ei enää olekaan mitään radikaalia, ne ovat tolkullisia, järkeviä ja ”realistisia”. Ne sopivat median pääareenoille, pääkirjoituksiin, kunnon ihmisten puheisiin, politiikan keskikaistalle.

Mistä se sitten oikein nyt tuli? Mikään ei kuitenkaan oikeasti ole muuttunut, eivät kansainväliset sopimukset, ei EU-tason eikä Suomen lainsäädäntö, ei moraali, ei maailmassa apua tarvitsevien määrä. Se, mikä tietysti on muuttunut, on liikkuvien ihmisten volyymi. Kuitenkin lähes vastaavia ”pakolaiskriisejä” on ollut lukuisia aiemminkin, puhumattakaan pakkosiirtolaisuutta tuottavista konflikteista. Koko ilmiö on ollut nähtävissä vuosia, vuosikymmeniä. Eikä se sitten tähän jäänyt, päinvastoin.

Yhtäältä muutosta voisi toki lähestyä kiittävään sävyyn – nytkö sitten on järki löytynyt, emme voi pelastaa kaikkia. Olen vain valitettavasti moiseen arvioon hieman liian kyyninen. Osa toimijoista seuraa kansan mielipidettä kuin hai laivaa, osa karttaa sitä yhtä voimakkaasti. Edellisessä kyse silti harvemmin on kansansuvereenisuuden periaatteen noudattamisesta, vaan vain politiikan ja poliittisen mielipiteen normaalista opportunistisesta luonteesta tai yksinkertaisesta sopuli-ilmiöstä, josta tutkijat tai asiantuntijatkaan harvoin ovat vapaita. Kansan mielipiteestä erkaantuvaa puolta taas ohjaa halu löytää korkeampi moraalinen ja intellektuaalinen taso kuin mihin ”kansa” koskaan voisi kyetä. Todellisuuden – sikäli kuin tällainen voidaan erottaa esimerkiksi poliittisesta retoriikasta ja erilaisista maailmaamme kuvaamaan pyrkivistä konstruktioista – vaikutus on silti kummassakin rintamassa vähäinen. Motiivit ovat pääasiassa sisäsyntyisiä.

Realismia tulee toki kiittää – mikäli siitä seuraa jotakin. Ymmärrystä omasta asemastamme niin Euroopassa kuin koko maailmassa. Mahdollisuuksistamme, vaihtoehdoistamme. Politiikan ja moraalin erosta. Harkintaa ja johdonmukaisia politiikkoja.

Mutta on myös mahdollista, että kaikki jää retoriikan tasolle. Tällöin sillä, että joku sanoo jotakin ”realistista”, ei ole mitään merkitystä. Seuraavaksi vain joku sanoo jotain ”ei-realistista”, ja näin nämä kaksi poolia leijuvat yläpuolellamme. Te liittoudutte sinne, me tänne. Ja sitten heitellään lisää ilmapalloja.

Eikä parane mikään, ei valtiomme asema eikä maailman ahdinko.

Mutta tulipa taas sanottua, ja sehän se on niin mahtavaa.

Seksi, miehet & syylliset

/ Riikka / 54 kommenttia
males-1002779_960_720

pixabay.com

TEORIA

Liberaalissa ajattelutavassa on vallalla kaksi oletusta siitä, miten maailman epäkohtia ja huonoja asioita voidaan parantaa, ensinnäkin rakentamalla parempia instituutioita ja toisekseen kouluttamalla. Liittyipä ongelma mihin ikinä, nuo kaksi asiaa eri muodoissaan voivat sen periaatteessa ratkaista. Tosiasiassa uudet (liberaalit) instituutiot tai kouluttaminen eivät useinkaan – tai yleensä koskaan – tietenkään ratkaise ongelmia, mutta tärkeintä onkin se, että ongelmia ainakin näennäisesti yritetään ratkaista, mainituilla kahdella tavalla. Lisäksi oleellista on, että ongelmia ei yritetä ratkaista millään muulla tavalla.

Liberaali ajattelutapa ei pidä sisällään mahdollisuutta epäonnistua. Koska ihminen on hyvä ja hyvään kykenevä (kunhan instituutiot ja koulutus ovat siis kunnossa), hän on myös kehityskelpoinen. Ja koska ihmiset ovat kehityskelpoisia, kaikki ihmisten väliset yhteisöt ovat myös kehityskelpoisia. Koska liberalismi uskoo universaaliuteen, koko maailma on kehityskelpoinen. Progressio syntyy ajan kulumisen myötä. Kunhan instituutiot ja koulutus…

Koska liberalismi uskoo aatteettomuuteen, uskonnottomuuteen, rationalismiin ja niin edelleen, se ei välitä minkäänlaisten ”vääränlaisten” uskomusten vaikutuksesta ihmisen käytökseen ja toimintaan. Myöskään kulttuuri ei ole merkittävä tekijä, sillä liberalismin kaikki näkemykset lähtevät ihmisyksilöstä. Ihmisyksilön nähdään olevan olennaisilta osiltaan universaali tyyppi, ja parhaiten sen asemaa kaikissa ajoissa, paikoissa ja olosuhteissa parannetaan keskittymällä (liberaaleihin) ihmisoikeuksiin.

Vaikka liberalismille kaikki on hoidettavissa, edellä mainittujen keinojen avulla, sen maailmankuva on kuitenkin kaukana konfliktittomasta. Liberalistinen maailma on täynnä ongelmia, ja niitä tulee lisäksi koko ajan lisää. Samaan tapaan tulee koko ajan uusia oikeuksia, joita tulee ajaa ja edistää – oikeuksia olla kärsimättä uusista ongelmista. Vaikka instituutiot ja koulutus ovat osassa maapalloa saaneet hoitaa ongelmia jo vuosisatoja, ei maailma ole kaiken kaikkiaan liberalistien mukaan siis juuri kaunistunut. Liberalismin viholliset ovat edelleen liikaa voimissaan, esimerkiksi taantumus, kulttuurit, uskonnot, perhe, valtio, kansakunta, rotu, etnisyys, älykkyys- ja muut yksilöiden väliset erot, sukupuolierot, konventiot, ennakkoluulot ja niin edelleen. Tarvitaan siis lisää instituutioita ja koulutusta yksilöitä ohjaamaan, jotta (liberalistisesti toimiva) puhdas järki voisi olla ainoa merkittävä yksilön toimintaa ja olemista määrittävä tekijä.

KÄYTÄNTÖ

Ihmiset ovat erilaisia. Ihmisten välisiä eroja ei koskaan saada kokonaan poistumaan instituutioiden ja koulutuksen avulla. Ongelmia, jotka juontavat ihmisten eroista, tulee olemaan aina. Samalla kun joitain ongelmia poistetaan, syntyy tilalle uusia. Vaikka hyvä yhteiskunta kykenee merkittävästi poistamaan ihmisten välisiä eroja, eivät mitkään instituutiot ja koulutus kykene tekemään niistä loppua.

Kaikki ihmiset eivät ole yhtä hyviä tai yhtä pahoja. Ihmisten, kuten kaiken muunkin välille, voi tehdä myös laadullisia eroja erilaisten ominaisuuksien perusteella. Se, mihin hyvää ja pahaa verrataan, vaihtelee yhteisöstä toiseen. Hyvä ja paha eivät ole samoja kaikissa yhteisöissä eivätkä tule koskaan olemaan.

Ihmiset ovat aina luoneet ja tulevat aina luomaan yhteisöjä, jotka perustuvat rajantekemiselle ja ekskluusiolle. Empiirisesti näyttää selvältä, että erilaisista yhteisöistä ja yhteenliittymistä vahvat, demokraattisesti rakennetut kansallisvaltiot kykenevät tarjoamaan asukkailleen ”ihmisarvoisimman” elämän, myös liberalistisesti tulkiten.

Ihmiset elävät kulttuureissa ja uskovat uskontoihin, ideologioihin ja vastaaviin. Kulttuurien, uskontojen, valtioiden, tapojen ja konventioiden välillä on eroja, ja niitä voidaan vertailla. Politiikka on pohjimmiltaan erilaisten ideoiden, arvojen, intressien ja tavoitteiden edistämistä, ja se on siksi aina konfliktista.

Maailma ei välttämättä edisty. Aika vain etenee. Kehitys saattaa hyvin taantua. Kaikki ihmiset ja kulttuurit eivät välttämättä ole kehityskelpoisia sillä tavalla kuin liberalismi uskoo. Kaikki ihmiset eivät halua sellaista edistystä, mitä liberalismi haluaa, eikä tämä välttämättä johdu instituutioiden ja koulutuksen puutteesta.

Liberalismi ei käytännössä toimi omien ihanteidensa pohjalta. Mukana on aina politiikkaa, ristiriitoja, ideologiaa, ”järjettömyyttä”.

TAPAUS

Primitiivisistä (siis ei-liberaaleista) yhteisöistä ja kulttuureista (vaihtoehtoisesti: heikoista valtioista) kulkeutuvan maahanmuuton myötä Suomeen on tullut uudenlaista naisvihamielisyyttä, joka ilmenee esimerkiksi kyvyttömyytenä ymmärtää (liberaalin) maamme tasa-arvovaatimuksia sekä suoranaisena naisiin kohdistuvana seksuaalisena ym. väkivaltana. Asia on yllätyksetön – sillä kulttuuri, uskonto ja ”konteksti” eivät poistu ihmisestä maantieteellistä sijaintia vaihtamalla – ja sitä on käsitelty blogissa lukuisia kertoja.

Kuten ennenkin, tietyt tahot pyrkivät peittämään ikävät tosiasiat vetoamalla seksuaalirikosten ja häirinnän ”iankaikkisuuteen” sekä mustamaalaamalla suomalaisia miehiä. Mitä enemmän evidenssiä naisvihamielisyyden kasvusta tulee esille (esimerkiksi uudenvuoden tapahtumat, seksuaalirikosten kasvu), sitä voimallisemmin tietyt tahot haluavat korostaa ongelman ”todellista” luonnetta eli siirtää huomiota toisaalle. Motiivi ei kuitenkaan ole ilmiön syvempi ymmärtäminen, vaan tavoitteellinen tiettyjen ihmisryhmien (”toiset”) vapauttaminen syytteistä toisten (”me”) kustannuksella. Toimintamalli on täysin identtinen tapauksesta ja ajasta toiseen, ja liberalistis(feministis)elle luennalle kaikkein ominaisin.

Yksi merkittävimmistä ristiriidoista, edellä käsiteltyjen liberalismin ”perusristiriitojen” ohella, joka seksuaalikulttuuri-ilmiöstä voidaan johtaa, liittyy mainittuihin instituutioihin ja koulutukseen. Nehän ovat – tietysti – jälleen ne keinot, joilla ongelmaa (sikäli kuin sitä on) aiotaan hoitaa.

Miten tämä tapahtuu?

Seksuaalipedagogiikan, selvitysten ja toimenpiteiden avulla. Turvapaikanhakijoita koulutetaan naisten oikeuksista, heille tehdään opastavia videoita, heidän puhelimensa täyttyy ohjaavista sovelluksista, heitä neuvotaan, valistetaan ja koulutetaan erilaisilla kursseilla toimimaan ”oikein”. On perustettu selvitysryhmiä, pidetty seminaareja ja kokouksia, on mietitty, pohdittu ja ounasteltu. Laadittu muutama uusi ohjelma, keksitty pari käsitettä sekä kuultu ”asiantuntijoita”. On tuomittu ja otettu kantaa ja nollatoleranssi. Naisen asema. Tasa-arvo. Ei saa kouria eikä raiskata. Täytyy uskoa sanaa ja antaa ihmisoikeus.

Vaikka kriittinen ihminen ymmärtää oitis, että tällainen toiminta on hyväuskoista ja naiivia (ja usein väärin kohdennettua) kuvitellessaan ihmisen näin yksiulotteiseksi ja ontoksi, on vaikea keksiä mitään muutakaan keinoa. Onhan tuokin nyt jotakin, vai? Pääasia, että tehdään. Että puututaan.

Ydinasiahan on tietysti se, että liberalismi ei näe mitään ongelmaa siinä, että erilaisia kulttuureita ja ihmisiä ja tapoja ja ideoita sekoitetaan yhteen. Ei varsinkaan silloin, kun niitä sekoitetaan sen oman logon alla, siis liberaaleissa länsimaissa. Koska tätä sekoittamista jo itsessään pidetään luonnollisena, ongelmattomana ja ennen kaikkea toivottavana, ei jäljelle jää muuta keinoa. Jos kerran näin tehdään, pakkohan ”erilaisia” on sitten kouluttaa ja opastaa. Pakkohan meidän on sitten säätää erilaisia instituutioita, jotka palvelevat tätä uudenlaista tavoitetta. Koska sekoittamistahan on joka tapauksessa tehtävä ja edistettävä. Miksipä ei – ovathan ihmiset kaikkialla perustyypiltään samanlaisia, haluavat samanlaisia asioita ja ovat ohjattavissa kohti hyvää ja kehityskelpoista, näinhän meitä on juuri opastettu.

Vaikka väitänkin, että ajatus menee jo alkulähteiltään puhtaasti ja peruuttamattomasti vikaan, annetaan horinan vielä hetken jatkua. Se nimittäin onnistuu ihan itse rakentamaan vielä paljon ilmeisemmän ristiriidan väitteisiinsä:

Jos kerran näillä koulutuksilla ja instituutioilla on mahdollista muuttaa maahanmuuttajien toimintaa, miten on mahdollista, että ne sitten eivät ole toimineet suomalaismiesten kohdalla?

Vai ovatko ne sittenkin toimineet? Eikö tällöin pitäisi olla sitä mieltä, että suomalainen mies ei olekaan (enää) paha?

Loogisesti on siis kaksi vaihtoehtoa. Joko koulutus ja instituutiot – joita on naisen aseman edistämiseksi ja turvaamiseksi rakennettu vuosisatoja, suurella vimmalla useita vuosikymmeniä – ovat todella onnistuneet, ja näin ollen suomalaismiehet ovat selvästi laadullisesti parempia kuin primitiivisistä maista – joissa ei ole tällaisia instituutioita ja koulutuksia – tulevat maahanmuuttajat.

Tällöin lisäämällä panoksia uusien asukkaidemme kohdalla, voimme joskus ehkä mahdollisesti olettaa samanlaista parannusta.

Tai sitten toinen vaihtoehto on se, että koulutus ja instituutiot eivät olekaan onnistuneet, minkä vuoksi suomalaismiehet eivät ole kouliintuneet. Ja ovat edelleen sellaisia, alkukantaisia sovinistisia testosteronisäiliöitä. Tällä perusteella olisi sitten syytä olettaa, että ne eivät onnistu jatkossakaan, primitiivisistä maista tulevien miesten kohdalla.

Joten kannattaisiko yrittää jotain muuta?

Molemmat eivät ilmeisesti voi olla totta samaan aikaan. Vaikka sitähän meille juuri syötetään: suomalaismiehet häiriköivät naisia luonnostaan ja jatkuvasti ja iankaikkisesti, mutta maahanmuuttajia pitää opastaa sovelluksilla ja pullamammojen esitelmillä olemaan tekemättä niin. Let’s have our cake and eat it too. Oikeamielisten mahdollisuuksien horisontti ei sovi tämän todellisuuden koordinaatistoon.

(Totta puhuen, onhan toki muitakin vaihtoehtoja. Kuten että maahanmuuttajamiehet ovat jotenkin koulutusmyönteisempiä ja huokoisempia kuin suomalaismiehet, ja siksi heidän hoitovasteensa tulee olemaan parempi. Heidän naisystävällisyytensä ja tasa-arvotavoitteensa ovat ikään kuin koko ajan olleet ”siellä” ja odottaneet vain meidän (tottakai meidän) toimiamme niiden aktivoimiseksi. Niinpä jo jonkin ajan kuluttua ehkä he suojelevat meitä teiltä. Sitten ”rasististen katupartioiden” en usko enää olevan kiellettyjä.)

Naurettavaa.

Vai onko?

RINNAKKAISTODELLISUUDET

Samaan aikaan kun liberaalit keskittyvät kiistelemään siitä, kuinka paha suomalaismies nyt lopulta olikaan ja tuomitsiko henkilö A sen ja sen asian nyt tarpeeksi voimallisesti ja että mitäs nyt pitikään tänään eniten halveksia, on maahamme syntynyt kuin huomaamatta toinen todellisuus. Se ei juurikaan näy somessa, keskustelufoorumeilla, lööpeissä. Siitä ei välttämättä edes puhuta.

Siellä todellisuudessa naisia ja tyttöjä ahdistellaan kaduilla, kaupoissa, kulkuneuvoissa, uimahalleissa, kouluissa. Ahdistelu, raiskaukset, ryöstöt, näpistykset, huutelu, kaikki on lisääntynyt. Siellä todellisuudessa turvasumutteet on myyty loppuun, itsepuolustuskursseille on jonoa. Katupartiot keräävät joukkojaan, rasistisesti tai ilman. Isät ja miehet ajavat tyttäriään ja naisiaan autolla paikasta toiseen. Lasten harrastusmatkat ja muut vähenevät. Reittejä valitaan uusiksi, ehkä vaatteitakin. Katseen paikkaa junassa ja metrossa sovitellaan. Taksit hakevat ravintoloiden edestä. Joku ehdottaa turvatakkeja ja laukeavia hälyttimiä naisille eikä kukaan pidä sitä kai edes ihmeellisenä.

”Soitathan heti, kun pääset perille?” ”Onhan puhelin mukana?” ”Älä vastaa, jos joku kysyy jotakin.” ”Ethän katso kohti?” ”Mene toiseen vaunuun, jos siellä on… jotakin.”

Tavalliset ihmiset! Tavalliset, normaalit, läheisistään huolta kantavat ihmiset. Äidit, isät, mummit, papat, siskot, veljet, ystävät. Jotka eivät ole rasisteja, eivät taantumuksellisia, eivät pahoja.

Monet eivät edes viitsi puhua asiasta, koska julkidiskurssi kertoo heidän olevan väärässä tai rasisteja.

Ihmiset tuijottelevat epäluuloisesti kaikkia maahanmuuttajamiehiä. Nuoria tummia miehiä väistellään, juostaan karkuun, kartetaan, pelätään. Tässä rinnakkaistodellisuudessa suomalaiset vahtaavat jo toisiaankin: katsoiko tuo nyt liian aggressiivisesti tuota maahanmuuttajaa, aikookohan se hyökätä sen päälle? Hiljainen toive kaupungilla: kunpa nyt ei tapahtuisi mitään; yksikään maahanmuuttaja ei tekisi mitään, yksikään suomalainen ei tekisi mitään.

Ja tässä tilanteessako ei saisi kysyä:

Eikö mitenkään voisi saada sitä vanhaa takaisin?

LOPUKSI

Liberalismi – joka siis huolehtii julkisesta vastaamisesta kaikkiin ongelmiimme sekä niiden määrittelemisestä – on usein täydellisessä ristiriidassa sen kanssa, mitä sanojen, periaatteiden, käsitteiden ja linjausten ulkopuolella tapahtuu. Julkitasolla puhutaan aivan eri asioista ja eri tavoin kuin käytännöllisen elämän tasolla, siellä ruohonjuurella. Motiivitkin ovat erilaiset – toisaalla sanoja ja tekijä itse pitää saada näyttämään tietynlaiselta, toisaalla taas tavoitteena on saada aikaan tai estää jotain konkreettista.

Kuinka kauan tällaiset rinnakkaistodellisuudet voivat elää yhdessä? Mitä sitten tapahtuu? Nämä ovat mielestäni kiinnostavimmat ja oleellisimmat kysymykset. Julkitason kiljukauloilla ei ole niihin mitään vastattavaa. Antaa niiden kiljua keskenään.

Vaikka median, somen ja muun paukutus on nyt tauotonta ja itse kutakin kuumottavaa, henkilökohtainen neuvoni on kuitenkin antaa sille mahdollisimman vähän huomiota. Erilaisiin kohuihin ja henkilöihin keskittyneisiin diskurssileikkeihin ei kannata tuhlata energiaa. ”Hyvien ihmisten”, feministien ym. näytökset eivät koskaan lopu, ja aina kun luulet nähneesi jo kaiken, pitää sinun rakentaa uusia voimallisempia adjektiiveja kuvaamaan sitä, mitä taas näet. Kyseessä on yksinkertainen poliittinen ja ideologinen mekanismi, jolle digitaalinen ym. kehitys on antanut rutkasti lisää voimaa. Vaikka tämä onkin itsessään osa nykyisenlaista todellisuutta, kehottaisin kaikkia keskittymään silti enemmän siihen, mitä on sen ulkopuolella. Sieltä löytyvät oleellisuudet. Lukekaa vaikka hyviä kirjoja, historiaa ja kulttuuria – perspektiivikin auttaa.

Ja te, suurin osa miehistä, koettakaa tekin kestää. Älkää luulko, että kaikki ajattelevat niin kuin julkisuudessa huudetaan.

Vaikka onhan tämä ihan julmetun surullista.