Paperittomat, lääkärit ja ihmisoikeudet

14.4.201514.4.2015 / Riikka / 7 kommenttia

Hesarissa on ollut käynnissä jännittävä lääkärien välinen kilpajuoksu siitä, pitäisikö paperittomia hoitaa jonkinlaisen kollektiivisen ”lääkärinetiikan” alla vaiko ei. Alun perinhän tilanne lähti siitä, että Pälve ja kumppanit julkaisivat mielipiteen, joka ikään kuin edusti kaikkia lääkäreitä: sen viesti oli, että kyllä, lääkärit noudattavat etiikkaansa ja hoitavat paperittomat, se on heidän moraalinen sekä käytännöllinen velvollisuutensa, ja tästä seuraa, että Lääkäriliitto kannattaa lakimuutosta. Sittemmin iso joukko lääkäreitä irtisanoutui tästä jalomielisestä myöntyvyydestä ja kommentoi jotakin siihen suuntaan, että lääkärinkin täytyy toimia olemassa olevien rationaliteettien (ml. raha) varassa. Toisinajattelijalääkärit myös muistuttivat, että se toimintaympäristö, jossa lääkärit nykyään joutuvat priorisoimaan, ei lainkaan vastaa sitä kaunista ajatusta vapaasta tilasta, jossa lääkäri vain etiikkaansa noudattaen hoitaa kaiken, mikä kohdalle osuu.

Tänään – yli kuukausi edellisen kirjoituksen jälkeen – Pälve ja kumppanit astuvat esiin uusilla taikasanoilla. Lääkäri ei saa lipsua tasa-arvon periaatteesta.

Lääkärinetiikan mukaan lääkärin tulee kohdella potilaitaan tasa-arvoisina, eikä hän saa antaa rodun, uskonnon, poliittisten mielipiteiden tai yhteiskunnallisen aseman vaikuttaa toimintaansa heitä kohtaan.

Tasa-arvon periaatetta ei saa rikkoa silloinkaan, kun priorisoidaan. Ihmisten yhdenvertaisuuden periaatteesta lipsuminen johtaa kokemuksen mukaan polulle, jota emme halua kulkea.

Huuh, pelottava pimeä nationalistinen ja fasistinen polku!

”Tasa-arvo” tahtoo olla tyhjä termi kansallisessa politiikassakin, mutta absoluuttisen tyhjä se on silloin, kun huomion kohteenamme on koko maailma – puhumattakaan ”yhdenvertaisuudesta”. Mikä prinsiippi sanelee sen, että meillä (tai lääkäreillä) on jonkinlainen velvollisuus tehdä yhtään mitään ihmisille, jotka sattuvat ilmaantumaan paikalle, mutta ei mitään niille ihmisille, jotka eivät satu ilmaantumaan paikalle? Se, että ihmisillä on nykyään mahdollisuus siirtyä paikasta toiseen, johtuu ennen muuta kuljetuksen ja liikenteen kehittymisestä ja niiden hinnan suhteellisesta laskusta. Moraalisessa kyvykkyydessämme sen sijaan ei ole tapahtunut vastaavaa kehitystä, mikä usein unohtuu nykypäivän huikentelevaisia ihmisoikeuskertomuksia lukiessa.

Niinpä ihmisoikeustasolta nolla on mahdollista siirtyä ihmisoikeustasolle sata, vain astumalla laivaan tai lentokoneeseen. Velvollisuus on kohteessa. Kun ihmiskunnan edustaja astuu oikean valtion maaperälle, työntyvät ”tasa-arvo” ja ”ihmisoikeus” ja ”velvollisuus” häntä oitis syleilemään! Miksi lähtömaalla ei ole velvollisuuksia?

Oikea valtio on avainkäsite. Tuo nationalistinen, patriarkaattinen, sortava jäänne, joka tahdotaan valjastaa enää moraalisiin ristiretkiin. Kukaan ei koputa Somalian tai Jemenin rajaportteja ja vaadi ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa. Kukaan ei kuvittele, että Somalia tai Jemen voisivat antaa jollekin tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Ne ovat vääriä valtioita, jos edes valtioita. Mutta me, meiltä se onnistuu. Miksi? Siksikö, että olemme signeeranneet ison joukon erinäisiä sopimuksia, joiden ylevät periaatteet on sitten sisällytetty kansalliseen lainsäädäntöömme, jonka noudattamista valvoo virkamiesten armeija ja melkoinen ihmisoikeus-infrastruktuuri?

Ymmärrän toki, mitä lääkärinetiikka tarkoittaa, siis etiikkana eli oppina siitä, miten moraalinen toimija toimii. Mutta en ymmärrä, mitä tekemistä tällä on valtion kanssa. Lääkäri toki voi etiikkaansa noudattaen hoitaa ihan ketä tahansa – sitä kutsutaan vaikkapa vapaaehtoistyöksi tai hyväntekeväisyydeksi. Sitä, että lääkäri jättää menemättä yksityispraktiikalle ja jää vapaaehtoisesti hoitamaan vanhuksia, köyhiä, juoppoja ja hulluja terveyskeskukseen, ei ole tavattu kutsua hyväntekeväisyydeksi, mutta profession kehittymistä seuratessa näyttää ilmeiseltä, että tämä oletus on väärä.

Mutta tästä Pälve ei ole lainkaan niin kiinnostunut. Moraalisia ristiretkiä ei juuri nykypäivänä käydä omien puolesta.

Lääkärinetiikalla ei saa tehdä politiikkaa, mutta terveyspoliittisia ratkaisuja tehtäessä lääkärinetiikka tulee huomioida.

Mitä tämä virke tarkoittaa? Ei saa tehdä politiikkaa, mutta pitää tehdä politiikkaa? Oikeasti Pälve tarkoittaa, että ei saa tehdä politiikkaa muuta kuin siinä tapauksessa, että politiikka on oikeamielistä ja palvelee sekä ideologista sisältöä että tästä hyötyvien ryhmien intressejä.

Maahanmuutto on siitä ihmeellinen asia, että se toimii sekä sisä- että ulkopolitiikan tavoin. Se on sekä sisällä että ulkona. Kulloinkin noudatettava logiikka riippuu lähinnä siitä, missä kyseinen henkilö X on tietyllä ajanhetkellä t. Jos henkilö X on kaoottisessa kotimaassaan, hän ei juurikaan soittele moraalikelloja täällä pohjolassa. Hieman enemmän, jos hän on pakolaisleirillä. Jos hän sen sijaan on liikkeellä kohti Eurooppaa ja sen pohjoista, kellot soivat jo kovaa. Ja sillä hetkellä, kun hän ylittää rajan, kellot hakkaavat kuin viimeistä päivää: moraalinen hätätila, meidän ovellamme! Ei ole ihme, että hyviin valtioihin pääsemisen eteen tehdään vaikka mitä. Eikä se ole tänne haluajien vika.

Jos sen sijaan olisimme moraalisesti rehellisiä, voisimme yksinkertaisella laskutoimituksella määrittää, kuinka paljon moraalista ihmisoikeussuojaamme tarvitsevia ihmisiä maailmassa vielä on. Meidän ei tarvitse laskea yhteen kuin kaikki liikkeellä olevat humanitaariset maahanmuuttajat, pakolaisleireillä olevat maahanmuuttajat, muut IDP:t (internally displaced persons), turvapaikanhakijat sekä kaikkien kehittymättömien, autoritaaristen, köyhien ja konfliktisten valtioiden/alueiden kaikki ihmiset. Tämä summa (aika monta miljardia) on sitten se määrä ihmisiä, johon myös Heikki Pälven lääkärinetiikka tosiasiassa ulottuu, mikäli luemme sitä, kuten mies itse lukee. Koska lääkäri ei saa lipsua tasa-arvon periaatteesta.

Mikä sitten on oikeasti ihmisoikeuksien merkitys maailmassa? Niitä koskevat sopimukset ovat lisääntyneet eksponentiaalisesti, ja hallinnollinen, semihallinnollinen ja ei-valtiollinen infrastuktuuri on yhä vahvempi. Tärkeimmät sopimukset on laadittu vuosina 1969, 1976, 1981, 1987, 1990, 2003, 2008 ja 2010, ja joinain vuosina sopimuksia on tehty useampi kuin yksi. Ensimmäisessä sopimuksessa erilaisia ihmisoikeuksia kirjattiin löytyvän 20 kappaletta, mutta kasvu on ollut jäätävää: uusimmissa sopimuksissa tunnustettavia ihmisoikeuksia on jo yli 300.

Mutta mitä sitten on tapahtunut käytännössä? Onko ihmiskunnan elämä parantunut samassa mittakaavassa? Ei tietenkään. Maailma on täynnä sotia, julmuutta, rodun, uskonnon, sukupuolen ja ihmisryhmän perusteella toteutettavaa kidutusta ja sortoa, lapsityöntekijöitä, orjia, seksuaalista hyväksikäyttöä. Myöskään sananvapaus, lehdistönvapaus tai muut demokraattiset oikeudet eivät merkittävästi lisäänny, osin päinvastoin. Väestörikkaimmista maista ainoastaan Yhdysvaltoja ja Japania voi pitää liberaalidemokratioina. Väestönkasvu juuri niillä ongelmallisilla alueille takaa sen, että parannusta ei ole luvassa. Valtiot, jotka noudattavat ihmisoikeuksia, noudattivat niitä pitkälti jo ennen ainuttakaan sopimusta – jo ennen kuin ihmisoikeusretoriikan hyökkäys trivialisoi koko teeman.

Ja sitä valitettavasti tekee paperittomien sairaudenhoidosta keskustelukin. Trivialisoi sen, mitä oikeasti on ihmisoikeus tai perusoikeus tai oikeus saada hoitoa. Maailmalla ei ole sellaista legitiimiä (tai vakavasti otettavaa) globaalia instituutiota tai maailmanhallitusta, jonka voisimme haastaa legitiimiin (tai vakavasti otettavaan) maailmanoikeuteen siitä, että jonkun ihmisen oikeuksia on rikottu. Ainoa legitiimi, pakkovaltaa käyttävä instituutio on valtio. Ja kuten edellä toin ilmi, tietynlainen valtio. Sen lisäksi, että tällainen valtio on liberaalidemokraattinen ja banaalisti ilmaisten hyvä, se myös aktiivisesti rajoittaa sitä, keillä on oikeus tulla sen territoriolle ja toimi- ja lainkäyttövallan alle.

Yksikään valtio ei voi olla sekä hyvä että avoin kaikille. Yksikään valtio ei voi asettaa samalle viivalle omia kansalaisiaan ja muukalaisia. Jos valtio väittää suojelevansa muukalaisten ihmisoikeuksia, kyseessä on joko suuri bluffi tai sitten valtio on matkalla kohti loppuaan.

Joissakin pelottavissa tapauksissa tuntuu, että molemmat voivat olla totta samaan aikaan.

VAALIT 2015. Ihan tavallinen äänestäjä

10.4.20159.4.2015 / Riikka / 7 kommenttia

http://pixabay.com/

Perjantai! Luvassa ääliörehellinen kuvaus henkilökohtaisesta poliittisesta kehityksestä. Pilkkaavia kommentteja sallitaan vain omalla nimellä kirjoittavilta! Haastan lisäksi kaikki bloggaavat lukijat samanlaiseen kiertoajeluun omassa poliittisessa menneisyydessään.

Minua voi kutsua hyvin liikkuvaksi äänestäjäksi. Olen äänestänyt kaikkia muita eduskuntaan viimeksi valittuja puolueita paitsi keskustaa, rkp:tä ja kristillisiä (vaalikoneista saan enimmäkseen kristittyjä ja keskustaa, minkä täytyy kertoa vaalikoneista eikä minusta). Kerran äänestin myös kukkasta, kun valinta tuntui täysin mahdottomalta. Puoluevalintani ovat vaihdelleet vahvasti vaalien mukaan (kunnallispolitiikka on usein vaatinut erilaista äänestyskäyttäytymistä kuin vaikkapa edarivaalit), mutta kaikkein oleellisin määrittäjä on ollut oma ikäni.

Olen ollut tietyllä tapaa poliittinen ihan lapsesta saakka (koska sain tähän eräänlaisen pakkosyötön), mutta sisällössä on tapahtunut merkittäviä muutoksia. Jo monta vuotta ääneni on jakautunut kahdelle puolueelle, nyttemmin oikeastaan vain yhdelle. Toisaalta hyviä ehdokkaita voin edelleen löytää useilta listoilta, mutta koska olen pakottanut itseni äänestämään ”vähiten huonoa puoluetta”, en äänestä ihmisen mukaan. Äänestämäni puolueenkin kanssa olen radikaalisti erimielinen monissa asiakysymyksissä.

Mitä tarkoittaa, että olen ollut aina poliittinen? Lapsena se tarkoitti ehkä sitä, että minulla oli mielipiteitä ja kasvoin tietynlaiseen ajattelutapaan. Minun mielipiteeni tosin eivät välttämättä olleet omia mielipiteitäni, mutta joka tapauksessa muistan paljon pohtineeni esimerkiksi vasemmiston ja oikeiston eroa jo ala-asteella. Jaottelut olivat kuitenkin vielä hyvin abstrakteja eivätkä yleensä ulottuneet tosielämääni. Olin vain propagoitu lapsi (kaikella rakkaudella toki), jonka herkkyydelle ja oikeudentuntoisuudelle pystyi rakentamaan kaikenlaista.

Yläasteella sain vahvan herätyksen. Ympäristöaate ei ollut muotia vielä tuolloin, mutta jotenkin onnistuin löytämään maailman suurimman huolen ympäristöstä. Sitä edeltänyt moraalinen latenssi-ikäni oli mennyt pienistä ja karvaisista huolta kantaessa (unelma-ammatti: eläinlääkäri ja löytökoirahoitolan pitäjä), joten teini-iän myötä laajennus puihin, meriin ja ilmastoon oli looginen. Lukiossa käytin jo kaikki liikenevät mahdollisuudet tutkia ja tuoda esille ympäristöasioita (historiassa tutkin kyllä myös herra Leniniä ja kotikaupunkini teollistumista). Esitelmät olivat hyvin henkilökohtaisia: piittaamattomuus ja maailman täyttyminen paskasta ahdistivat voimakkaasti. En nähnyt asiassa mitään poliittista, sillä uskoin, että jokaisen järkevän ihmisen tulee ajatella näin. Ongelma oli siis lähinnä tiedon puutteessa tai välinpitämättömyydessä. Juopa oikeiden ja väärien asioiden välillä alkoi kasvaa. Tosiasiassa projisoin vahvasti omaa elämääni ja ongelmiani siihen, mistä jokaisen mielestäni piti olla kiinnostunut.

Kehityspsykologisten selitysten mukaan ihminen on ”moraalisimmillaan” nuorena. Tässä tapauksessa ”moraali” tarkoittaa yleensä hyvin altruistista ja vahvaa sitoutumista idealismiin sekä naiivia käsitystä omista mahdollisuuksista ja mustavalkoista maailmankuvaa. Tiedon, iän ja ymmärryksen karttuessa tunteenpalo yleensä vähenee ja analyysi saa enemmän sävyjä. Asiassa on tietysti hyvät ja huonot puolensa: hitunen realismia harvoin tekee pahaa, mutta äärimmäinen kyynisyys on kaiken kehityksen este.

Vaikka äänestin vuosikausia pääasiassa vihreitä, en koskaan ollut puolueen kanssa samanmielinen muutamista asioista. Lopulta ne muutamat asiat kasvoivat niin suuriksi, että oli aika vaihtaa suuntaa. Vaikka minussa siis oli vahvasti potentiaalia täysvihreäksi (joskus vasemmistolaisella, joskus oikeistolaisella leimalla), en koskaan kuitenkaan hypännyt kelkkaan. Olin niin huolestunut esimerkiksi biodiversiteetista ja Venäjän ympäristöuhkista, että urbaanipöyhkeät liberaalihalailut eivät tuntuneet hyvältä – ne olivat pinnallisia, typeriä ja lapsellisia (vaikka urbaanipöyhkeä ehkä olenkin). Vihreät oli koulutettujen ihmisten puolue, ehdokkaat olivat nuorekkaita ja pirteitä ja ennen kaikkea sitä äänestäessä ei tarvinnut tehdä kivuliasta päätöstä oikeistosta tai vasemmistosta. Kipuilin politiikkaa ja yritin viimeistellä oman maailmankuvani epäselvät kohdat.

Se, että opiskelin valtio-oppia, kansainvälisiä suhteita ja taloustiedettä (sekä ympäristötieteitä) ei varsinaisesti vaikuttanut poliittiseen kehittymiseeni. Ennen muuta olin alusta asti hämmästynyt siitä, miten vähän politiikkaa politiikan opiskelussa oli. Opiskelijat eivät olleet täynnä tunteenpaloa kuten minä tunsin edelleen olevani – he olivat pragmaattisia laamoja, joita kiinnosti se, tuleeko yliopiston kirjastoon uusi limuautomaatti vai ei. Minä olin kiinnostunut tiedosta, ideologiasta, vallasta ja politiikan essentiaalista. (Nyt suuri osa noista pragmatikoista muuten on mukana päivänpolitiikassa… kokoomuksessa, demareissa, vihreissä.)

Valitettavasti myöskään tenttikirjat tai opettajat eivät mielestäni täyttäneet tehtäväänsä. Politiikka ja valta oli piilotettu ja häivytetty, vaikka muutama opettaja ja suurin osa kirjoista oli poliittisia, ts. vahvasti tiettyä maailmankuvaa kannattavia (vaikkakin piilotetusti, ikään kuin neutraloiden eli apolitisoiden). Aloin kyseenalaistaa sekä omaa opiskeluvalintaani että ihmetellä oppialoja yleisemmin. Opiskeluaikoina äänestin lukuisia puolueita, vasemmistoliitosta vihreiden kautta kokoomukseen. Kyse oli lähinnä fiiliksestä, imagosta ja suunnattomasta turhautumisesta. Jos olisin lopettanut kokonaan äänestämästä, olisi se tapahtunut tällöin.

Vähitellen minusta tuli kriittinen kaikkea kohtaan. Olin ymmärtänyt, että klusteriajattelu on järjetöntä, mutta että suurin osa ihmisistä sortuu siihen ikään kuin automaattisesti. Minä taas menin asioihin yksi asia kerrallaan – niinpä saatoin rakentaa esimerkiksi ympäristöasioista, maahanmuutosta, tulonjaosta, Natosta tai tasa-arvosta paletin, jota yksikään puolue ei lähimainkaan tukenut. Koska toisaalta olin hyvin teoreettinen, ammensin kirjoista yhä suuria linjoja ja ymmärsin, että politiikka sijaitsee jossain aivan muualla kuin Arkadianmäellä operoivissa hönttälissuissa ja pulinapaavoissa. Poliittisuudestani tuli ennemminkin kritiikkiä kuin puolustamista, vaikkakin vähitellen hyvin erilaista kritiikkiä kuin se, mihin akateemisissa teoksissa adjektiivilla critical viitattiin.

Edelleenkin olen kuitenkin lapsellisen innoissani vaalien lähestymisestä. Perussuomalaisten läpimurto sai aikaan politiikan politisoitumista ja on terveellä tavalla elähdyttänyt myös vaalikamppailuja ja kaikkea politiikkaan liittyvää. Odotan läpimurtoja, näpäytyksiä, pääkirjoituksia, puisevia vaalikampanjoita ja kertakäyttömukikahvia, typeriä vaalikoneita, myötähäpeää aiheuttavia kommentaattoreita ja tutkijoita. Puhumattakaan itse ehdokkaista! Kierrän vielä kaikki vaalikojut, kuuntelen jargonit, harjoitan vahvaa flanööriä, analysoin. Poliittinen eläin viihtymässä!

Niin idealistiksi en ole silti ruvennut, että päivänpolitiikkaan enää varsinaisesti uskoisin. Limuautomaatit ehkä siirtyvät paikasta toiseen, mutta aina ne silti jossakin on. Cokis vai Pepsi? Melko yhdentekevää, jos vesi alkaa olla kriittinen resurssi.

Oikeita ja vääriä tutkimuksia

8.4.20158.4.2015 / Riikka / 16 kommenttia

Erilaiset tutkimukset tarvitsevat erilaisia metodologioita ja lähestymistapoja. Erilaisissa metodologioissa on myös erilaisia ongelmia eikä mikään menetelmä ole aukoton. Toisaalta tiettyjen aihepiirien kohdalla tutkimuksen tavoite ja politiikka saattavat ylittää merkityksessään kaikki muut seikat. Käsittelen asiaa kahden esimerkin kautta.

Jos tavoitteenamme on selvittää inkeriläisten paluumuuttajanaisten käsityksiä suomalaisesta juhannussaunakulttuurista ja sen tarinallisista piirteistä, keräämme osallistujat (n=12) inkeriläisten paluumuuttajanaisten saunakerhon (ISK ry) tupaillasta ja haastattelemme heitä vapaamuotoisesti heidän kokemuksistaan. Saunomme välillä mukana ja havainnoimme osallistuen; tutkijan positio ei siis suuresti eroa tutkittavien positioista. Kirjoitamme värikkään deskription, jota maustamme suorilla lainauksilla haastateltavien tarinoista.

Jos sen sijaan tavoitteenamme on selvittää, kuinka paljon maahanmuuttajat syyllistyvät rikoksiin, emme haastattele tekijöitä emmekä uhreja, vaan luotamme muiden toimijoiden, kuten oikeuslaitoksen, keräämiin ”havaintoihin” ja ”mittauksiin”. Näistä tilastoista ja erilaisista rekistereistä voimme koota luokiteltavan aineiston, jota voimme esitellä (deskriptio) eri tavoin. Laajaa aineistoa voimme myös käsitellä. Käsittelyjen avulla voimme tehdä päätelmiä ja tulkintaa, joka ei kuitenkaan ole läheskään yhtä vapaata kuin edellisessä esimerkissä. Tutkijoina emme millään tavalla osallistu tai vaikuta aineiston muotoutumiseen, mutta erilaisten testien valikoimisessa sekä tulosten esittelyssä voimme käyttää omaa harkintaa.

Kumpikaan tutkimuksenteon tapa ei ole ongelmaton eikä kumpikaan tarjoa sataprosenttista faktaa maailmasta, vaikkakin ne täysin validisti täyttäisivät omat vaatimuksensa ja tavoitteensa. Ensimmäisen esimerkin suhteen voimme pohtia muun muassa seuraavia asioita:

1. Onkohan muilla kuin saunakerhoon osallistuvilla inkeriläisnaisilla mahdollisesti poikkeavia käsityksiä suomalaisesta juhannussaunakulttuurista? Mitä jos ”otoksemme” onkin täysin vääristynyt niin, että tupaillan innokkaat saunojat ovat täysin erityistapauksia ja kaikki muut inkeriläiset ovatkin eri mieltä? Ainakaan otoksemme ei perustu satunnaisotantaan. Toisaalta sillä tuskin tässä tapauksessa on mitään merkitystä – emmehän yritä löytää mitään riippuvuuksia vaan havainnollistaa mielenkiintoista kokonaisuutta.

2. Voimmeko me tutkijoina koskaan ymmärtää aivan täysin inkeriläisten paluumuuttajanaisten saunakäsityksiä, koska emme jaa heidän kulttuurista, sosiaalista ja historiallista kokemusmaailmaansa? Saatammeko tutkijoina jopa hieman ylitulkita heidän antamiaan merkityksiä? Onko teoreettinen viitekehyksemme ehkä liian dominoiva? Entä jos haastateltavat itse eivät ole täysin rehellisiä, vaan vastaavat vähän siihen suuntaan kuin olettavat tutkijan toivovan?

3. Tuloksia ei ehkä voida yleistää, mutta miksi pitäisikään – kyseessähän on inkeriläiset paluumuuttajanaiset ja saunominen. Tutkimuksemme kertoo siis ainoastaan kohteestaan, se on tapaustutkimus. Jos tutkimus kertoo riittävän paljon merkityksellisiä asioita vain yhdestä ja erityislaatuisesta kohteesta, se saattaa hyvin täyttää tehtävänsä. Ja tietysti se on merkitsevä, koska me olemme merkittäviä!

4. Mutta onko inkeriläisten paluumuuttajanaisten juhannussaunakulttuurin tarinoiden tutkimisessa mitään järkeä, vaikka se sinällään olisikin kiintoisaa? Kaikkihan on kiintoisaa aina jonkun mielestä. Mikä on tutkimuksen tarkoitus? Vai onko se itsearvoista? Juuri tällaista tutkimusta yliopistossa paljon tehdään, myös humanististen tieteiden ulkopuolella. Jätän asian lukijan pohdittavaksi.

5. Media ei ole kiinnostunut tutkimuksestamme eikä edes blogimme, jossa hankkeesta kerromme, saa juuri yhtään lukijaa. Tutkijoina olemme toki pettyneitä, sillä tutkimuksemme on ollut vaativa ja aikaa vievä ja mielestämme sen ”tulokset” ovat hyvin kiinnostavia.

Toisen esimerkin suhteen saatamme joutua pohtimaan tyystin toisenlaisia asioita. Tutkimustamme tullaan myös kyseenalaistamaan tutkimusyhteisön ulkopuolelta:

1. Mikä on tutkimuksen tarkoitus? Nyt tiedämme, että X prosentti maahanmuuttajista syyllistyy rikoksiin, mutta mitä tällä tiedolla haluamme saavuttaa?

Haluan tähdentää, että toisin kuin edellisessä esimerkissä, tässä tapauksessa tutkimuksen tarkoitus näyttää olevan merkittävässä roolissa. Inkeriläisten paluumuuttajanaisten saunakokemuksista narratiiveja loruttelevaa tutkijaa harvemmin laitetaan vastaamaan kysymykseen (nro 4 yllä), mutta maahanmuuttajien rikollisuutta kartoittava tutkija joutuu välttämättä vastaamaan siihen, niin akateemisesti tiedeyhteisön sisällä kuin populaarimmin muualla yhteiskunnassa.

Luonnollisesti kyse on yhteiskunnallisesta merkityksestä: maahanmuuttajien rikoksia kuvaavassa tutkimuksessa yhteiskunnallinen merkitys on huomattavasti korkeampi kuin inkeriläissaunojien tapauksessa. Hassua kyllä, samainen yhteiskunnallinen merkitys ei välttämättä riitä täyttämään tutkimuksen merkityksellisyyden vaatimusta. Tämä johtuu siitä, että tutkimuksen tulokset ovat ”vääriä”. Vaikka maahanmuuttajien tutkiminen on merkityksellistä, ei se saa olla vääränlaista. Samanlainen ilmiö löytyy usein esimerkiksi naisia tai seksuaalivähemmistöjä käsittelevistä tutkimuksista.

2. Miksi maahanmuuttajien tekemiä rikoksia tulee tutkia erillään muiden (ihmisten) tekemistä rikoksista? Onko ’maahanmuuttajuus’ merkitsevä ominaispiirre? Onko ’maahanmuuttajuus’ merkitsevin ominaispiirre?

Näitä kysymyksiä esittävät ihmiset eivät useinkaan ymmärrä tutkimuksista paljonkaan – tai sitten heidän vakaumuksensa ylittää heidän osaamisensa. He eivät tiedä, mitä tarkoittaa tilastollisesti merkitsevä tai sattuma. He lähestyvät ”merkitsevää” emotionaalisesti ja subjektiivisesti – se vaihtelee jälleen kohteen mukaan. Jopa samat tutkijat, jotka itse tekevät n=20 tutkimuksia, joissa kysytään maahanmuuttajilta subjektiivisista syrjinnän kokemuksista, saattavat valittaa, että maahanmuuttajiin suhtaudutaan meidän tutkimuksessamme liian monoliittisesti taikka jopa että maahanmuuttajuudella ei olekaan merkitystä. Puhumattakaan tilastollisesta edustavuudesta!

Metodologinen hälytystila vaivaakin useita tutkijoita ainoastaan silloin, kun (toisten) tutkimuksista saadaan vääränlaisia tuloksia. Muussa tapauksessa homman voi hoitaa vähän sinnepäin: valitaan nyt vaikka haastateltavat näistä aktivisteista ja leikitään, että kyseessä on hyvä otos. Jos tulee sanomista, kerrotaan, että kyseessä on syväluotaava empiirinen tapaustutkimus, joka tuottaa tärkeää tietoa perusinhimillisesti.

Ideologiset vaatimukset rajoittavat yhteiskunta- ja ihmistiedettä tiettyjen aihepiirien ympärillä hyvin paljon. Tutkimukset rakennetaan jo suunnitteluvaiheessa sellaiseen muotoon, että niistä ei voi saada kuin ”oikeita” tuloksia. Nämä tulokset palvelevat poliittisia ja ideologisia päämääriä sekä määrittävät erilaisia haluttuja toimintasuosituksia.

Mikäli joku tutkimus saa tulokseksi jotakin tämän politiikan vastaista, otetaan se hampaisiin ja pyritään mitätöimään käyttäen erilaisia metodeja. Tällaisenkin (objektiivisesti rakennetun) tutkimuksen tulokset halutaan saada palvelemaan oikeaa motiivia. Niinpä tulos, että maahanmuuttajat syyllistyvät rikoksiin merkittävästi enemmän kuin valtaväestö, voidaan uudelleen lukea niin, että ”maahanmuuttajat ovat merkittävästi huonommassa asemassa kuin valtaväestö”.

3. Voidaanko lukuihin luottaa? Mitä jos maahanmuuttajat jäävät useammin kiinni ja tulevat tuomituiksi kuin ei-maahanmuuttajat? Mitä jos maahanmuuttajien tekemät rikokset ilmoitetaan poliisille useammin?

Näistä seikoista voidaan aina jossitella, kaikissa tutkimuksissa (ks. inkeriläiset saunassa). Jos teemme korkealaatuista tutkimusta, otamme ainakin viitteenomaisesti kantaa näihin seikkoihin itse. Tutkimuksen tuloksiin niillä tuskin silti on vaikutusta, ainakaan Suomessa. Datanlukutaito on silti oleellisessa roolissa – kyse ei ole vain numeroiden heittelystä ja siitä, että kone tekee työn.

(Kukaan ei ole tainnut uskaltaa miettiä sentään sitä, ovatko valtaväestön ja maahanmuuttajien tekemät rikokset vertailukelpoisia. Toisaalta olen kuullut, että maahanmuuttajia ei voitaisi verrata kantaväestöön, koska kantäväestöltä puuttuu tuo maahanmuuttajien taakkaa kasvattava ominaisuus ’maahanmuuttajuus’. Tällaisin perustein lähes kaikki tutkimus muuttuu mahdottomaksi, pl. inkerinsuomalaiset saunojat.)

Jälleen huomionarvoista on, että tietyt huomattavaa julkisuutta saaneet tutkimukset, kuten naisten perheväkivaltakokemuksia mittaava ”Usko, toivo, hakkaus” tai monet syrjintää ja rasismia mittaavat tutkimukset, käyttävät nimenomaan hyvin kyseenalaisia tiedonsaannin, tulkinnan ja arvioinnin menetelmiä. Laskennan perusteiden kyseenalaistaminen liittyy ainoastaan ”vääriä” tutkimustuloksia saaviin tutkimuksiin.

Mitä ”vääremmin” tutkimusasetelma on muodostettu tai mitä ”väärempiä” tuloksia tutkimuksessa saadaan, sitä enemmän siltä vaaditaan, sekä akateemisesti että median pyörityksessä. Mitä ”kyseenalaisempaa” teoreettista rakennetta käytetään, sitä hiotumpi ja täydellisempi sen tulee olla. Ja ehkä sitten näinkin: mitä ”väärempää” tutkimusta tehdään, sitä vaikeampaa sitä on saada julkaistua. Ja ilman julkaisua, ei ole mitään. Ei ole edes tietoa siitä ”väärästä” asiasta.

4. Tutkimus ei selitä mitään. Se ei selitä, miksi maahanmuuttajat tekevät rikoksia. Se vain kertoo, että he tekevät rikoksia (enemmän kuin valtaväestö).

Olin muutama viikko sitten seminaarissa, jossa käsiteltiin suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa ja maahanmuuttajien kotoutumista. Seminaarissa kokenut professori kertoi vastustavansa tilastoja (kyse oli Optulan tutkimuksesta Maahanmuuttajat rikosten uhreina ja tekijöinä), koska ne eivät kerro mitään mistään. Hän vertasi Optulan tutkimusta siihen korrelaatioon, joka syntyy jäätelönsyönnin ja hukkumiskuolemien välille. Eihän maahanmuuttajuus ole mikään syy rikoksille.

Oletteko muuten usein kuulleet, että tällaiset kriitikot olisivat joskus kaivanneet selityksiä esim. sille, miksi mies lyö? Epäilen, että feministisessä teoriassa sille edes olisi mahdollista löytää mitään lieventävää selitystä. Sillä lievennystähän professorikin kaipasi: täytyy olla jotakin hirveää, minkä vuoksi maahanmuuttaja syyllistyy rikokseen. Rikollisuudelle täytyy olla joku syy.

Ja tietysti usein onkin. Paha kasautuu, kuten tiedämme, kaikkien ihmisten kohdalla. Pedofiilejä on usein käytetty hyväksi lapsina, alkoholistit ovat usein alkoholistien lapsia, väkivaltaisista oloista tulleet ovat usein väkivaltaisia, rikollisuus ”periytyy”, rikkinäisissä perheissä on enemmän ongelmia kuin ehjissä perheissä. Tämä on eräänlainen yhteiskunta- ja sosiaalitutkimuksen itsestäänselvyys, joka kuitenkin toisinaan yritetään piilottaa ideologisista syistä. Haluaisimme niin paljon tasa-arvoa ja pelkkää hyvää kaikille, että emme uskalla tunnustaa, että näin ei tapahdu. Ikävästä syntyy merkittävästi suuremmalla todennäköisyydellä ikävää kuin hyvästä.

Siitä huolimatta meidän tulee tehdä myös tutkimuksia, joiden tulokset vain kielivät tästä.

Mikään ei estä professoria kokoamasta työryhmää syventämään tutkimuksen tuloksia. Hän voi valita rikoksiin syyllistyneistä maahanmuuttajista oman otoksensa (esim. n=7, kaikki Monikulttuurisen Rauhanjärjestön, Mokura ry:n, kevätkokoukseen osallistuneet rikoksiin syyllistyneet) ja tehdä heille haluamansa. Kuten kartoittaa heidän inhimillistä kärsimystään, rasismin kokemuksiaan, sydänsurujaan, köyhyyttään, nälkäänsä, traumojaan. Ja aivan totta, tämän jälkeen me tiedämme enemmän siitä, millaisia nämä rikoksentekijät ovat. Tällä tavallahan tiede parhaimmillaan toimii.

Mutta millään muotoa se ei tee tyhjäksi tarvetta selvittää tilastollisesti maahanmuuttajien rikollisuuden määrää, astetta ja laatua. Maahanmuuttajuus nimittäin on todella oleellinen ominaispiirre – sosiaalisesti, yhteiskunnallisesti, taloudellisesti, yksilölle itselleen. Tämä tosiseikka ei mene pois lopettamalla puhumasta siitä.

4a. Koska maahanmuuttajat ovat usein nuoria ja miehiä, he tekevät rikoksia. Koska maahanmuuttajat ovat usein köyhiä, kouluttamattomia ja syrjäytyneitä, he tekevät rikoksia. Koska maahanmuuttajiin suhtaudutaan vähätellen ja syrjivästi, he tekevät rikoksia. Koska maahanmuuttajien rikollisuudesta tehdään tutkimuksia, he tekevät rikoksia. Myös se osa kantaväestöstä, johon voidaan liittää ko. ominaispiirteet, syyllistyy rikoksiin huomattavasti keskimääräistä enemmän.

Tässä näyttäytyy jälleen epäloogisuus, jota harvemmin käsitellään. Tottakai asia on näin! Samanlaisia tosiseikkoja ovat seuraavat: 1. Humanitaariset maahanmuuttajat kotoutuvat hitaammin kuin työn perässä tulevat maahanmuuttajat. 2. Mitä suurempi kulttuurinen etäisyys on saapuvan maahanmuuttajan kulttuurin ja kohdemaan kulttuurin välillä, sitä hitaampaa on kotoutuminen ja sitä enemmän ongelmia siihen liittyy. 3. Erilaisten ihmisten välillä on ennakkoluuloja.

Absurdiksi asia muuttuu siksi, että päivänselvät asiat eivät kaipaa lisävakuuttelua eivätkä ne voi lieventää havaittavia ongelmia. Niiden tulisi olla huomionarvoisia lähtökohtia eikä ikään kuin yllättäen ilmenneitä epätoivottavia seikkoja.

Oleellista (joskin vaarallista) olisi pohtia, missä määrin lainkaan on järkevää tai tarkoituksenmukaista ajaa politiikkaa, joka kärjistää eroja ja lisää ongelmia. Jos olemme kaikki yksimielisiä siitä, että huono-osaisuus ajaa rikoksen tielle, miksi huono-osaisten määrää pitää entisestään lisätä? Jos olemme kaikki samaa mieltä siitä, että rasismi on pysyvä ikuisongelma ja ’maahanmuuttajuuden’ taakka on ylitsepääsemätön, miksi niitä pitää tieten tahtoen lisätä? Se, että näin tulee tapahtua koska niin vain tulee tapahtua, ei ole mikään selitys.

Maailma todella on epätasa-arvoinen, mutta tämä lääke toimii hyvin vajavaisesti ja osin vahvasti jopa itseään vastaan. Sitä todellakin sietäisi tutkia ja paljon.

5. Maahanmuuttajien tutkiminen on tärkeää, mutta maahanmuuttajien rikollisuuden tutkiminen ei ole tärkeää. Maahanmuuttajien ja maahanmuuton tutkiminen on siis tärkeää silloin, kun tutkimuksen asetelma ja tulokset palvelevat tiettyä agendaa. Muussa tapauksessa ei. Maahanmuuttajien rikollisuuden tutkiminen ei ole merkittävää, mutta maahanmuuttajat rikoksen uhreina on merkittävä tutkimuskohde.

On naurettavaa, että maassa, jossa tutkitaan kymmenissä tutkimuksissa ja hankkeissa yksittäisten nuorisoseurojen yksittäisten maahanmuuttajanuorten yksittäisiä käsityksiä syrjinnästä, ei voitaisi tutkia ja selvittää myös laajempia maahanmuuttoon liittyviä asioita. Sosiaali- ja yksilökeskeiset suuntaukset ovat nielaisseet maahanmuuton sisäänsä, ja muille (valtio, talous) jää vain rippeet ja niistäkin pitää taistella.

6. Tällaiset tutkimukset lisäävät ennakkoluuloja ja rasismia ja leimaavat ihmisiä. Ilmeisesti siksi, että kaikki eivät kykene vastaavaan valveutuneisuuteen kuin hyviä mielipiteitä omistavat ihmiset. Kansastamme X osa omaa niin alhaisen älykkyysosamäärän (sekä alkoholismigeenin), että heidän kykynsä käsitellä tällaisia tutkimustuloksia on siis hyvin heikko. Niinpä he saattavat alkaa öyhöttää, haukkua, huudella ja jopa olla väkivaltaisia, koska heidän päättelykykynsä mukaan jokainen maahanmuuttaja on nyt rikollinen. Sen sijaan inkerinsuomalaisten saunojanaisten analyysi ei liikuta ketään.

Tämäkin on totta. Etenkin primitiivisissä yhteisöissä ”faktojen” esille tuonti täytyy tehdä varovaisesti, jos ne ovat jollain tapaa arkoja tai vaarallisia. Suomi on kuitenkin kehittynyt, avoin ja demokraattinen yhteiskunta, joka kykenee kestämään todellisuutta. Suuri osa väestöstä ei koskaan tule ymmärtämään sävyeroja eikä tilastoja, mutta se ei ole sävyerojen ja tilastojen vika.

Leimaaminen taas on yleistermi, joka ei tarkoita oikeastaan mitään. Ihminen aloittaa leimaamisen muutaman vuoden ikäisenä ja lopettaa kuollessaan, sillä se on inhimillisen toiminnan edellytys ja ilman sitä mikään ei olisi mitään. Nykypäivänä kaikki ihmisiä luokittelevat toimet ovat jostain suunnasta katsoen leimaavia. Mutta se, että haluaa esimerkiksi lopettaa älykkyystestit, koska ne leimaavat, ei vähennä sitä tosiseikkaa, että korkeamman älykkyyosamäärän omaavat ihmiset ovat älykkäämpiä (mikä taas implikoi monia muita asioita). Se, että maahanmuuttajia ei saisi tutkimuksissa ”leimata”, ei vähennä sitä, että ’maahanmuuttajuus’ implikoi monia asioita, hyvässä ja pahassa. Maahanmuuttajuus on olemassa, kaikesta huolimatta.

Paljon enemmän hallaa on tehty valjastamalla XX prosenttia yhteiskunta- ja ihmistieteestä palvelemaan tutkijoita itsejään ja heidän käsinukkejaan. Onko ihmekään, että kukaan ei oikein tahdo ottaa vakavasti nollatutkimusten nollatuloksia, jotka valveutunut osaa arvata jo tekijöiden nimeä vilkaisemalla. Tottakai tiedolla ja sivistyksellä on myös itseisarvonsa eikä kaiken tutkimuksen tarvitse olla ”hyödyllistä”. Hyödyttömänkin tutkimuksen pitäisi silti olla jossakin suhteessa tarkoituksenmukaisuuteen, olipa se sitten empiiristä, teoreettista tai jotakin muuta.

6. Retorinen vakuuttelu versus analyyttinen ote. Inkerinsuomalaistutkimuksen voi tehdä analyyttisesti ja maahanmuuttajien rikollisuus -tutkimuksen voi tehdä retorisesti. Todennäköisempää kuitenkin on, että mitä vapaampaa metodologiaa ja subjektiivisempia metodeita tutkija käyttää, sitä retorisemmalle alustalle tutkimus nojaa. Tilastolliset menetelmät ovat aina ”pinnallisia” verrattuna laadullisiin syväluotauksiin, mutta niillä on paljon muita huomattavia etuja. Se metodologinen kaksinaismoralismi, johon tilastoja vastustavat ihmiset sortuvat, ei ole hedelmällistä mihinkään suuntaan. Kaikkein oleellisinta on kuitenkin kysyä oikeita ja merkittäviä kysymyksiä.

7. Valtamedialla on kolme vaihtoehtoa, vaieta tutkimuksesta tyystin, yrittää sen kyseenalaistamista tai rakentaa punaisia otsikoita sen juntteihin myyvistä kohokohdista. Kyseenalaistamiseen sillä on kaksi vaihtoehtoa. Ensiksi se yrittää akateemista väylää, kuten metodologisia vastalauseita. Jos tutkimus on kuitenkin korkeatasoinen, tämä ei onnistu ja käyttöön otetaankin emotionaalinen väylä. Sen mukaan tutkimus saattaa toki olla oikeassa, mutta se ei ole oleellista, koska.

Niin, tiedämmekin jo.

Raiskauksista: post scriptum

23.3.201523.3.2015 / Riikka / 15 kommenttia

Huomio Tapanilan raiskauksen ympärillä alkaa olla hiipunut (toisaalta olemmehan saaneet jo uusiakin). Omaa kirjoitustani aiheesta luettiin muutamassa päivässä yli 16 000 kertaa, mitä pidän kohtuullisena saavutuksena vasta bloggauksen aloittaneelta. Tavoitteeni nimenomaan oli, että ”tavalliset ihmiset”, etenkin naiset, pysähtyisivät ajattelemaan asiaa. Olen saanut kiitos- ja vihapostia enemmän kuin naismuistiin, ja kommenttikenttäkin on kirvoittanut useita.

Merkittävin vaikutus some-kansan yleisestä äänekkyydestä tapauksen ympärillä on kuitenkin näkynyt mediassa. Niin Hesari kuin Yle, pienemmistä puhumattakaan, on taipunut tunnustamaan joitakin tosiasioita. Vaikka keskustelu maahanmuuttajien raiskauksista ei olekaan edennyt varsinaisesti mihinkään, on jotakin kuitenkin saavutettu. Myös muun muassa Optulan tutkimukset ovat saaneet tarvittavaa julkisuutta, mitä pidän itse ehkä merkittävimpänä asiana.

Toisaalta ennalta arvattavat piirit ovat edelleen jatkaneet oman agendansa mukaista rummutusta. Faktojen vääristäminen tai niiden huomiotta jättäminen yhdistyvät sulavasti ideologiseen ajatteluun tai lillukanvarsissa roikkumiseen. Öyhöttämisessä kunnostautuu myös vastapuoli. Vaalien läheisyys on saanut myös muutamat poliitikot järjestämään omia tempauksiaan.

Käsitteisiin keskittyminen on jälleen ollut yliampuvaa. Lähes jokainen ihminen tietää intuitiivisesti, mitä tarkoittavat esimerkiksi ”kulttuuri”, ”kansa”, ”valtio” ja myös ”raiskaus”. Väitän, että ihmisen ei tarvitse hallita kulttuurintutkimuksen ja humanististen tieteiden teoriakenttää kyetäkseen ajattelemaan loogisesti – mitä useat oikeamieliset kuitenkin tapaavat vaatia. Se, että tiede on tänä päivänä lähes yhdenmukaisesti sitä mieltä, että tuonkaltaisia käsitteitä ei ole olemassa tai että ne eivät ole lainkaan yksinkertaisia, on aivan toinen asia. Se maailma, missä tavalliset ihmiset, niin kantaväestö kuin maahanmuuttajatkin, edelleen elävät, tuntee nuo käsitteet ja niiden ilmentymät hyvin konkreettisesti. Minkäänlainen merkityksellinen yhteiskunnallinen ajattelu ei ole mahdollista ilman yleistyksiä. Sen sijaan esimerkiksi ”vihapuhe” on uuskäsite – sen merkitys on hyvin eklektinen ja käyttöala epäselvä.

Suhteellisuuden puutteeseen liittyy myös yksi feministien tiukasti hyväilemä ajatus: Koska kaikki seksuaalinen väkivalta ja häirintä on yhtä väärin ja koska kaikki patriarkaatin toiminta on yhtä kamalaa ja tuomittavaa, tekojen tai uhristatusten välille ei lopulta voi tehdä eroja. Niinpä joukkoraiskaus, kaduttava känniseksi ja ällöttävän flirttailun kohteeksi joutuminen rajautuvat lopulta samaan ilmiöön eikä niiden välille voi tehdä moraalisia tai muitakaan eroja. Tämä tietenkin mahdollistaa sen, että koska (hetero-)mies on aina lähtökohtaisesti hirviö, päähuomiota ei tarvitse kohdistaa siihen, kuka tai ketkä eniten syyllistyvät seksuaaliseen väkivaltaan. Energiaa ajatus saa tietysti siitä tosiasiasta, että lähes jokainen nainen on elämässään kokenut jonkinlaista seksuaalista häirintää tai väkivaltaa. Q.E.D.

Itseäni kiinnostaa asiassa taas se, mitä pragmaattisesti ajatellen voidaan saavuttaa. Truismi siitä, että ”kaikki miehet raiskaavat”, on progression kannalta hyvin ongelmallinen, ensinnäkin siksi, että se jättää jo saavutetun kehityksen huomiotta. Koska feministit (käytän tätä nyt yleisterminä kyseisiä väitteitä edustavista) kieltäytyvät huomaamasta, että mitään hyvää tai edistyksellistä on koskaan saavutettukaan, sulkeutuvat myös tulevaisuuden mahdollisuudet.

Kuitenkin tässä maassa on tehty jo paljon asiaintilan korjaamiseksi. Yleinen naisen aseman parantuminen on tietysti kaiken taustalla – meidän kulttuurissamme naisen asema on hyvä ja tasa-arvoinen miehen kanssa. Kun toisaalta väitämme, että raiskausalttius johtuu mahdollisesti kulttuurista, tarkoittaa se muun muassa, että tiettyjen kulttuurien näkemys naisen asemasta on niin ongelmallinen, että se vaikuttaa toimijoiden käyttäytymiseen. Se ei tarkoita, että tietty kulttuuri ehdottomasti aiheuttaa raiskauksen. Suomalainen kulttuurikaan ei aiheuta alkoholismia, vaikka alkoholismi ilmiselvästi on kulttuurillemme leimallista, ja useimmat ihmiset voivat myöntää, että alkoholi on suomalaisille ongelmallinen asia – vaikka se ei sitä taaskaan ole kaikille suomalaisille.

Feministien lempilapsi, ”vain jäävuoren huippu tulee esille”, saattaa pitää hyvin paikkansa, mitä tulee tiettyjen maahanmuuttajaryhmien kotioloihin, mutta yleisenä totuutena sitä ei voi pitää. Ensinnäkin väite perustuu yleensä hataraan tutkimukseen, jossa kysyttiin nimenomaan siitä, onko vastaaja kokenut jonkinlaista seksuaalista häirintää tai väkivaltaa ja onko hän ilmoittanut siitä. Toisekseen naisten ilmoittamismahdollisuuksia on suuresti lisätty, jo vuosikymmenien ajan, ja valistus on jatkuvaa, peruskoulusta pitkälti elämän ehtoopuolelle. Kolmannekseen apua on saatavilla väkivaltaisista suhteista pois haluaville. Harva nainen enää suostuu tai joutuu jäämään tässä mielessä vaaralliseen suhteeseen.

”Kaikki miehet raiskaavat”-väitteestä seuraa myös se, että tulkinta on täysin sokeaa erilaisten miesten välillä. Koska kaikenlainen väkivalta, seksuaalinen ja muu, on erittäin keskittynyttä alaluokkiin (sosiaalinen, taloudellinen, koulutuksellinen), ei muille ryhmille jää paljonkaan. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö väkivaltaa ja raiskauksia voisi olla kaikilla yhteiskunnan tasoilla ja onkin (kuten on myös alkoholismia) – kyse on vain tilastoista ja siten myös todennäköisyyksistä. Alaluokkaisuus aiheuttaa monenlaisia patologioita, niin kantaväestölle kuin maahanmuuttajille. Koska feminismi on perustaltaan elitististä, ei se yleensä kykene ottamaan huomioon tällaisia tekijöitä. Eikä se halua, koska silloin sen ”kaikki miehet raiskaavat”-käsityksiltä tippuisi pohja.

Totta silti on, että se pääasiassa kehityskelpoinen miesaines on oppinut aika hyvin. Tutkimukset, joissa on otettu huomioon tekijän sosioekonominen ym. luokka ja teon vakavuus, kertovat tästä selvää kieltään, niin perheväkivallan kuin seksuaalisen väkivallan suhteen. Kuten myös alkoholismin.

Kumpi sitten mahtaisi tosiasiassa vaikuttaa raiskauksien määrään enemmän – se, että jälleen uusi feministinen hanke saisi lisärahoitusta tuottaakseen selvityksiä ja uutta käsitepornoa ”kaikista miehistä” vaiko se, että raiskauksiin todennäköisemmin syyllistyviä, usein moniongelmaisia miehiä otettaisiin erityishuomion piiriin? Olisiko järkevämpää ottaa tietyistä kulttuuripiireistä kotoisin olevia maahanmuuttajia/vähemmistöjä erityisvalistuksen pariin kuin laatia tiedonantoja siitä, kuinka me nyt emme vaan saa hyväksyä tätä patriarkaatin pahuutta ja että sitä tulee paheksua kuin viimeistä päivää? Koska ”paheksunta” on päivänselvää, sitä ei ole syytä ottaa lähtökohdaksi.

Oikeusoppineet kautta linjan väittävät, että rangaistuksien kiristäminen ei auta missään rikoksissa, mutta tässäkin näkisin myös oikeuden jakamisen muut funktiot, kuten yhteiskunnallisen viestin antamisen. ”Humaani ja rationaalinen kriminaalipolitiikka” ei voi olla kaikki kaikessa, vaan uhrin eli yksilön roolin täytyy nousta (ks. Terttu Utriaisen näkemys). Rangaistuksia saisi mielestäni selvästi kiristää, ja maahanmuuttajien ollessa kyseessä karkottamisen mahdollisuus täytyisi olla aidosti olemassa.

Raiskauksista

12.3.201512.3.2015 / Riikka / 37 kommenttia

Se, että media – tai tietty osa siitä – jättää kertomatta seksuaalirikosten oleellisia seikkoja, on asia, joka suututtaa monia. Tilanteemme ei ole niin paha kuin Ruotsissa, jossa joukkotiedotusvälineet lähes poikkeuksetta pimittävät tietoa lukuisista ja jatkuvista seksuaalirikoksista, joihin maahanmuuttajat ja uusruotsalaiset syyllistyvät. En tiedä, kuinka paljon on vielä ihmisiä, jotka uskovat median palturiin. Toivoakseni ei monia. Sen tiedän, että silloinkin, kun totuus on ihmisten tiedossa, pupu menee pöksyyn, mikäli asialle pitäisi tehdä jotakin tai se pitäisi edes kohdata. Seuraa hyssyttelyä, pelkoa, pakoilua, kaunistelua, väistelyä, ”ei se varsinaisesti kuulu minulle”. Ongelma on tuttu monista muistakin yhteiskunnallisista ongelmista, mutta erityisen räikeänä se esiintyy aina silloin, kun ongelmaan liittyy maahanmuutto ja/tai erilaiset kulttuurit ja uskonnot.

Reaktiot näissä tapauksissa ovat jotakuinkin seuraavanlaiset:

1. Media mahdollisesti kertoo rikoksesta, mikäli poliisi on siitä tiedottanut. Poliisin tiedote copy-pastetaan nettiin mahdollisimman pian. Mikäli siinä on – ja yleensä on – tietoja tekijöiden etnisyydestä tai muita tuntomerkkejä, periaatteellinen media (nykyään lähinnä enää HS), pyyhkäisee ne pois. Joskus – nettikansan riemuksi – niitä ei huomata heti poistaa, vaan liian paljastava tiedote pääsee verkkoon.

2. Vahvasti miesvoittoinen nettikansa korjaa foorumeilla, blogeissa ja muualla somessa vääristetyn uutisen. Tottakai ne oli niitä! Idiootti Hesari! Oikeastaan kaikki mediakykyiset tietävät, että näin todella on, mutta joka kerta asia tuodaan yhtä näkyvästi esiin. Koska koko nettikansa ei ole liikkeellä tuodakseen julki naisiin kohdistuvan rikollisuuden lisääntymistä, vaan vastustaakseen yleisesti maahanmuuttoa ja/tai mediaa, on seuraus kahtalainen. Yhtäältä nyt taas vähän paremmin tiedämme, ketkä oikeasti ovat rikoksen takana. Toisaalta mikään ei ole muuttunut. Ne tahot, jotka asialle jotain voisivat tehdä, eivät seuraa paljastajien foorumeita tai eivät pidä niitä merkityksellisinä. Informaation leviämisen tuoma lisäarvo on hyvin vähäinen: He, jotka tietävät, tiesivät jo ennen. He, jotka eivät tiedä tai halua tietää, eivät ”tiedä” jatkossakaan.

3. Tämän jälkeen media alkaa kiertää tapausta kuin kissa kuumaa puuroa. Huomio kiinnittyy yleensä asian suhteen varsin epäoleellisiin seikkoihin, esimerkiksi valvontaan tai ”turvattomuuden” yleisempään lisääntymiseen. Kaikista vääristävimmät ”suomalainenkin mies raiskaa”-tyyppiset avautumiset ovat viimeisen viiden vuoden aikana vähentyneet paljon. Mutta niinpä vain tänä aamuna Hesari teki taas pohjat. Sellaiset pohjat, että sysäys tällekin kirjoitukselle syntyi. Juttu oli otsikoitu tyypilliseen tapaan näin:

VR on lisännyt lähijunien järjestyksenvalvontaa

Maanantainen raiskaustapaus nosti turvallisuuden puheenaiheeksi

En aluksi ajatellut edes lukevani koko juttua, sillä jo edellisenä päivänä mm. Helsingin Uutiset oli kertonut, että VR ja HSL ovat ”ryhtyneet” ”toimenpiteisiin”. Toimet ovat tietysti täysin inkrementaalisia ja ampuvat ohi itse ongelmasta, siksi lainausmerkit.

Suora lainaus Helsingin Sanomista:

Naisten häpäisemisen kulttuuri on edelleen voimissaan ja ilmenee myös julkisilla paikoilla, pahimmillaan Tapanilan kaltaisina joukkoraiskauksina. Näin arvioi toiminnanjohtaja Pia Puu Oksanen Naisten linjalta. Yhdistys tarjoaa neuvontaa ja tukea väkivaltaa kokeneille naisille ja tytöille.

”Häpäisemisen kulttuuri ei jää pelkästään netin keskustelupalstoille ja sosiaaliseen mediaan vaan valuu kaduille, kouluihin, koteihin ja parisuhteisiin.”

Oksanen sanoo, että huolimatta tasa-arvoajattelun lisääntymisestä naisvihaa on ja ”se velloo netissä”.

Äärikonservatiivinen ajattelu, että mies on luomakunnan kruunu ja nainen alempana, verhotaan entistä useammin internetin kuoren alle, arvioi puolestaan Naisasialiitto Unionin pääsihteeri Milla Pyykkönen.

”Toisaalta netin myötä naiset ja tytöt tunnistavat seksuaalisen häirinnän ja väkivallan entistä paremmin.” Siinä missä sosiaalisessa mediassa linkkaillaan ristiin vihapuhetta, tarjotaan siellä samaan aikaan vertaistukea ja neuvoa ahdistelusta tai väkivallasta kärsineille naisille.

Vaikka en pienistä hätkähdä, tässä kohtaa piti tehdä aika paljon hengitysharjoituksia.

Naisten häpäisemisen kulttuuri? Valuu netistä kaduille? Naisviha ja äärikonservatiivisuus netissä? Linkkaillaan vihapuhetta? Tunnistavat seksuaalisen häirinnän?! Ei sanaakaan maahanmuutosta tai erilaisista kulttuurisista käsityksistä! Nainen on joukkoraiskattu ja täällä puhutaan vinkeistä tunnistaa seksuaalista häirintää!

Koska uskon, että Oksanen ei tarkoita sitä naisten häpäisemisen kulttuuria, joka voi erittäin hyvin monien primitiivisten maahanmuuttokulttuurien ja -uskontojen parissa, luulen, että hän tarkoittaa esimerkiksi ”kostopornoa” eli sitä, että (suomalaisetkin) nuoret laittavat suhteen päättymisen jälkeen nettiin intiimejä kuvia tai videoita ja tätä kautta häpäisevät entisen kumppaninsa. Se, että tällaisesta toiminnasta voi vetää yhteyden raiskaukseen on kuvottavaa – raiskaus, puhumattakaan joukkoraiskauksesta on yksi pahimpia rikoksia, joiden kohteeksi ihminen voi joutua. Täydellinen suhteellisuudentajun puute yhdistettynä tietoiseen vääristelyyn tuottaa informaatiota, joka sekä raivostuttaa että tekee surulliseksi. Ja hävettää.

Naisten häpäiseminen, joukkoraiskaukset ja etninen väkivalta eivät valu tänne netistä, kuten Oksanen väittää – ne kävelevät Helsinki-Vantaan kansainväliseltä puolelta. Se, että meillä on myös kotoperäisesti seksuaalirikollisuutta, ei muuta asiaa mihinkään suuntaan. Naisten häpäiseminen, ahdistelu, väkivalta, raiskaukset ja yksilöiden kannattama ideologinen epätasa-arvo sukupuolten välillä onnistuvat miltä tahansa kansalta ja kulttuurilta, mutta tässä tapauksessa yleistys on yksinomaan vääristävää: se syyttää heitä, joita ei pidä syyttää ja jättää syyttämättä heidät, jotka ovat syyllisiä.

Joukkoraiskaukset ovat miltei poikkeuksetta tiettyjen maahanmuuttajaryhmien tekemiä – ja mikäli tässäkin seuraamme Ruotsin mallia, miksipä emme, ne tulevat lisääntymään. Koska emme yhteiskuntana kykene tunnustamaan edes tätä asiaa, kaikki muukin jää piiloon. Se, kuinka paljon tämä uskonnolliskulttuurinen käsitys aiheuttaa ongelmia naisille ”kaduilla, kouluissa, kodeissa ja parisuhteissa”, jää täysin piiloon, koska edes kaikkein räikeimpiä tapauksia ei käsitellä rehellisesti. Maahanmuuttajanaisten henkilökohtaisesta ei koskaan tule poliittista, kuten olen aiemmin kirjoittanut. Samalla on oleellista huomata, että myöskään kaikkien suomalaisnaisten henkilökohtaisesta ei enää tule poliittista – nimittäin silloin, jos loukkaajana on joku muu kuin legendaarinen ”suomalainen mies”.

Koska Helsingin Sanomat aina valikoi haastateltavien sanoista haluamansa, emme voi tietää, mitä Pyykkönen on oikeasti tarkoittanut. En silti hämmästyisi, vaikka hän olisi nimenomaisesti ollutkin sitä mieltä, että netin äärikonservatiivisuus aiheuttaa joukkoraiskauksia. Toisaalta hänen tarkoittamansa ”vihapuhe”, jota netissä ”linkkaillaan”, saattaa hyvin olla juuri tätä, mihin itsekin paraikaa syyllistyn.

Siis sen julkituomista, että ”suomalainen kulttuuri” ei ole naisvihamielistä, ”suomalainen mies” ei lisääntyneesti vihaa eikä häpäise naisia, joukkoraiskaajat kuuluvat etnisiin ja uskonnollisiin vähemmistöihin. Yksi piikki on silti enemmän Pyykkösen ja kumppanien lihassa kuin ”tavallisessa vihapuheessa”. Se, että minäkin olen nainen. Se, että naisena minun mittani alkaa olla täynnä.

Mihin jäi uhri? Oliko häntä edes? Maahanmuuttajien tekemien systemaattisten rikosten uhrit eivät koskaan saa julkista tukea. Sen estää oikeamielinen moraali, korrekti mediatapa ja eräänlainen ikuinen anteeksiantamattomuus siitä, että nainen ja mies eivät koskaan voi olla samalla viivalla. Mies on aina mahdollinen syyllinen.

Onkin melkoisen yhdentekevää raiskauksen uhrin kannalta, onko väkivaltaa harjoittava mieshenkilö suomalainen, ruotsalainen vai somali. Hänen elämänsä todennäköisesti on pilalla kaikesta huolimatta.

Yhteiskunnan kannalta rikollisen tausta ei kuitenkaan ole yhdentekevä.

1. Suomi on ideologisesti ja käytännöllisesti tasa-arvoinen maa. Mikäli tänne saapuu ihmisiä, jotka eivät jaa samanlaista näkemystä, tulee heidät kotouttaa tähän näkemykseen. Maahanmuuton ehdoksi tulee muun muassa asettaa käytännön ymmärrys sukupuolten asemasta. Valitettavasti näyttää erittäin pahasti sille, että edes vähäisemmät integroinnin (samankaltaistamisen) vaatimukset eivät tule täyttymään. Mikäli näin on, koko suuruudenhullu hanke tulee kyseenalaistaa.

2. Se, että monien maahanmuuttajien naiskuva on ongelmallinen ja että tietyt ryhmät syyllistyvät poikkeuksellisiin rikoksiin, on eri asia kuin se, että pieni joukko suomalaismiehiä syyllistyy myös seksuaalirikoksiin. Se, että kyseessä on molemmissa tapauksissa MIES, ei useinkaan ole oleellisin seikka, mikäli pontimemme puuttua asioihin on joku muu kuin sukupuolellinen närkästys tai moraalinen uhriutuminen.

Mikäli asiaan halutaan puuttua, huomio pitää kohdistaa sinne, mikä on oleellista. Vaikka maailmamme olisi kuin feministin oppikirjasta, seksuaalinen väkivalta tuskin loppuisi koskaan kokonaan. Huomiota ei pidäkään asettaa siihen, miten saisimme kaiken seksuaalisen väkivallan loppumaan, vaan siihen, miten saisimme sen minimoitua. Tällöin meidän on välttämätöntä keskittyä kyseisten rikosten tekijöihin, ei kaikkiin potentiaalisiin tekijöihin.

Seksuaalirikollisuuden universaalisuuden ymmärtäminen ei saa tarkoittaa emotionaalista sokeutta heiltä, jotka asioista päättävät ja niihin vaikuttavat. Hyvyydelliset ja empatiaan keskittyvät tunteet täytyy jättää yksinomaan uhria auttavalle taholle. Se, että rikoksentekijä – kaikissa rikoksissa – saattaa myös itse olla (toisenlaisen rikoksen tai väärintekemisen) uhri, ei muuta asiaa piirun vertaa.

3. Se, että huomio kohdistuisi todelliseen ongelmaan, auttaisi myös niitä maahanmuuttajia, jotka eivät syyllisty mihinkään. Käsillä oleva tilanne, jossa media ja asiantuntijat pimittävät ja vääristävät informaatiota, jonka nettikansa jälkikäteen korjaa, nimenomaan lisää kaikkiin maahanmuuttajiin kohdistuvaa epäluuloa, vihamielisyyttä ja rasismia. Tilanne ei suinkaan lisää kaikkiin miehiin kohdistuvaa epäluuloa ja vihamielisyyttä, mikä saattaa olla vääristäjien tavoitteena, sillä myös naisilla on henkilökohtainen kokemusmaailmansa ja tietoisuutensa, jotka eivät heijasta asiantuntijoiden väitteitä. Hyvin koulitut kansalaiset kyllä usein esittävät uskovansa väitteet (siksi edellä mainittu hyssyttely leviää), mikä yhä edelleen lisää vääristymien kierrettä. Ilmapiirin pitäisi kaikin tavoin tukea rehellisyyttä.

4. Käsillä oleva tilanne tulee lisäämään myös suomalaisten häiriökäyttäytymistä. Kaikissa korkean intensiteetin maahanmuuttomaissa eri etniset ryhmät sekä kotoperäinen alaluokka yhdistyvät huono-osaisuuden, syrjäytyneisyyden ja rikollisuuden suhteen. On täysin mahdollista, että jonkin ajan kuluttua myös suomalaisnuorukaiset enenevästi syyllistyvät naisen koskemattomuuden loukkaamiseen. Ryhmäkäyttäytyminen on alemmissa yhteiskuntaluokissa etenkin nuoruudessa hyvin yleistä. Vaikuttaa ilmeiseltä, että oikeamielinen suvaitsevaisto riemuitsisi tilanteesta. Ja mediakin saisi taas kertoa rikoksentekijöiden tuntomerkit.

5. Lopuksi. Vaikka muiden toimijoiden kuin itse raiskaajien ja heidän toimintaansa vääristelevien asiantuntijoiden, median ja päättäjien syyllistäminen tuntuukin nyt epäreilulta, en voi olla ihmettelemättä, miten vähän asia tuntuu kiinnostavan naisia. Mikäli tuntuu siltä, että ”rasistit” ja muut häiriköt ovat omineet ilmiön omalle agendalleen, kannattaisiko se kaapata takaisin?

Minä en ole rasisti. Minä tiedän varsin hyvin, että suomalaiset miehetkin raiskaavat ja ovat väkivaltaisia. Minä en todellakaan kuvittele, että kaikki maahanmuuttajat ovat pahoja. Minä tiedän, miltä seksuaalirikoksen uhreista tuntuu. Entä sinä?

Mikäli mikään asia velvoittaa sukupuoltamme, sen luulisi olevan tämä.

Se, että median tempuille nauretaan, ei ole oikea kohde. Ainakaan se ei saa olla ainoa oikea kohde. Kyse on paljon suuremmista asioista kuin siitä, että yksi lehti on lukinnut itsensä näennäisesti hyvyydelliseen periaatteeseen.

Kyse on siitä, että tytöillä ja naisilla pitää tässä maassa olla hyvä olla ja turvallista. Se ei valitettavasti ole itsestäänselvyys. Sen eteen kannattaa ja pitää taistella!

Miksi Suomessa ei ole feminististä puoluetta?

10.3.201510.3.2015 / Riikka / 9 kommenttia

Suomalaista politiikkaa leimaa realismi ja pragmatismi, jos vertailukohdaksi ottaa ruotsalaisen politiikan. Useat aatteet – esimerkiksi sosialismi, markkinaliberalismi, vihreys, feminismi – nousevat kovemmin ja vahvemmin ruotsalaisessa yhteiskunnassa. Myös ihan oikea uusnatsismi tulee lähivuosina nousemaan nimenomaan Ruotsissa, kun taas Suomen äärioikeisto pysynee enemmän hiljaisissa marginaaleissa. Syitä erilaisille poliittisille ilmastoille on toki useita, erilaisesta kansanluonteesta ja historiasta lähtien. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikainen politiikka – muun muassa turvallisuuteen, puolustukseen, maahanmuuttoon ja yhteiskunnan yhä rajumpaan jakautumiseen liittyen – on edelleen voimistanut kasvualustaa vahvasti ideologisille liikkeille.

Feministiskt initiativ – ja feminismi yleisemminkin – on ideologinen liike par excellence, joten vaikuttaa selvältä, että se menestyy juuri Ruotsissa. Koska aatteellinen feminismi on käsitteineen muodissa, sopii se hyvin imagokeskeisten ruotsalaisten politiikkaan: jag är feminist, förstås (Valet står ju mellan att vara feminist och idiot!). Samalla kun vihreistä on tullut kiinteä osa establishmenttia, kykenee vallan kritiikki tekemään pesänsä feminismin sisään.

Ruotsissa myös ulkopolitiikka on feminististä. Ruotsin ulkoministeri Margot Wallström oli viime viikolla Suomessakin puhumassa ulkopolitiikkansa pääteemoista eli kolmesta ärrästä: Rights, Representation and Resources (for women). Feministisellä ulkopolitiikalla synnytetään rauhaa ja turvallisuutta. Suomen ulkopolitiikalla on kuitenkin vielä muitakin uhkakuvia kuin ilmastonmuutos tai epätasa-arvo (vuonna 2009 Ruotsin puolustuspoliittisessa selonteossa todellakin todettiin, että Ruotsin välittömin uhka on ilmastonmuutos). Ruotsi on myös tasa-arvoisesti purkanut yleisen asevelvollisuuden vuonna 2009.

Ruotsalaisisit käyvät myös muskareissa ja kerhoissa paljon enemmän kuin suomalaisisit (sama feministisesti: he nauttivat vanhemmuudestaan). Kun yksi norjalaisisi kertoi kirjassaan halunneensa vain panna ruotsalaista muskarintätiä, lehdet täyttyivät vihakirjoituksista – sovinistimato oli mönkinyt kansankotiin. Myöhemmin sovinistimadosta tuli rasistimato.

Suomessakin on syntynyt ihmetystä siitä, miksi feministinen puolue ei synny tänne. On väitetty muun muassa, että feminismi vaietaan Suomessa kuoliaaksi. Toisaalta juuri naistenpäivänä HS totesi, että feminismi kyllä leviää, vaikka sillä on niin paljon vastustajia, arvokonservatismi etunenässä. Ruotsi on kuitenkin Suomea edellä, siis kehittyneempi yhteiskunta. Siellä puolet kansasta sanoo olevansa feministejä, poliitikoistakin kaikki paitsi du-vet-vem.

Feministi kannattaa tasa-arvoa on ilmaisu, jonka sisältö on täysin riippuvainen siitä, mitä sanat feministi ja tasa-arvo ja kannattaa kulloinkin tarkoittavat. Kuten muukin sanoihin, käsitteisiin ja ilmaisuun keskittyvä politiikka, feminismi harjoittaa valtaa ennen muuta propagoimalla käsitteiden sisältöjä niin, että se sisällyttää itseensä kaiken hyvän ja toisaalta ulkoistaa kaiken pahan vastustajiinsa. Näytelmäsuoritus on oleellinen: miten asetelma ja argumentit rakennetaan niin, että tilanne voitetaan moraalisella oikea- ja ylimielisyydellä, ikään kuin itsestäänselvästi.

Tutkija Anu Koivunen väittää, että feminismin poliittinen voima on siinä, että sen avulla kritisoidaan kahta aikamme valtaideologiaa, nationalismia ja liberalismia. Minä väitän, että aatteellinen feminismi nousee suuresta hyvinvoinnista, postliberalistisesta tyhjyydestä ja naisten korkeasta asemasta yhteiskunnassa, ja sen valtaa kritisoiva funktio on yleensä hyvin näennäinen. Poliittisen feminismin kannattamat ideat ja toimenpiteet rapauttaisivat toteutuessaan sekä hyvinvointia, vapautta että naisten asemaa, muun muassa siksi, että naisten hyvä asema nimenomaisesti edellyttää vahvaa kansallisvaltiota ja kehittynyttä, hallittavaa yhteiskuntaa. Koska feminismi on hyvän ideologia, se ei kykene näkemään, että politiikassa kyse on hyvin usein fundamentaaleista vastakkaisuuksista ja harva etu taipuu kaikkia hyödyttäväksi. Toisaalta kriittiset feministit, esim. Gudrun Schyman, jotka korostavat konfliktisuutta, ovat rakentaneet arvopohjansa niin pieleen, että tuloksena voi olla ainoastaan loogisia ristiriitoja. Parhaiten tämä näkyy feministien tarpeessa puolustella tiettyjä naisvihamielisiä ryhmittymiä.

Ruotsin puolue ajaa siis hyvin vahvasti intersektionaalista politiikkaa eli se näkee useita sukupuolen rinnalla toimivia syrjäyttäviä jakolinjoja. Se uskoo olevansa kaikkien vähemmistöjen ja syrjittyjen asialla, mikä tietysti on sula mahdottomuus, koska monet vähemmistöt ja syrjityt ovat intresseiltään toisiaan vastaan. Toisaalta uskomus kertoo juuri ideologian voimasta kaiken pragmaattisemman poliittisen toiminnan yli. Vaalislogan Ut med rasisterna, in med feministerna ilmaisee kaiken olennaisen puolueen merkittävimmästä opponentista. Myös Suomessa feministit näkevät soinilaisessa uuskonservatismissa/juntismissa sekä yleisessä maahanmuuton tai monikultturismin kritiikissä tärkeimmät vastavoimansa.

[Naisasialiike Unionin puheenjohtajaa Katju] Aroa ahdistaa se, että niin sanotut maahanmuuttokriitikot ovat tehneet naisasiasta lyömäaseen. Klassinen ”he vievät meiltä naiset ja työn” -ajatus kuuluu keskustelupalstoilla nykyään ”he vievät suomalaisnaisten oikeudet”.

”Tasa-arvoretoriikka on valjastettu rasistiseen käyttöön, vaikka todellisuudessa rasistiseen arvokonservatismiin liittyy myös perinteisen naisroolin korostaminen ja naisviha,” Aro sanoo.

Olivia, joulukuu 2014

Tätä taustaa vasten on hupaisaa, että julkilausutut tärkeimmät tasa-arvo-ongelmat ovat kuitenkin kaukana ideologiasta: ”naisiin kohdistuva sukupuolistunut väkivalta, palkkaerot ja vanhempainvapaiden jakaminen”. Jos näitä oikeasti haluaisi kyseenalaistaa, vastustuksen kärki olisi aivan muualla kuin perussuomalaisissa.

Toisaalta feministien mukaan naisten oikeuksia ei siis edes voi kannattaa mistään muusta kuin feministisestä näkökulmasta. Jos taustalla oleva aate on väärä, lopputulos on merkityksetön. Näytelmäsuoritus, se mihin suuntaan kumarretaan, mihin pyllistetään, on aina oleellisempi kuin varsinainen substanssi.

Olivia-lehden jutussa pohditaan, voisiko feministeistä vielä tulla Suomen uusi vihreät – eli siis innovatiivinen, akateemisten ihmisten kriittinen yhteenliittymä. Jutussa muistellaan myös Naisten puoluetta, joka osallistui eduskuntavaaleihin 1991 ja 1995 sekä kuntavaaleihin 1992. Suosio ei ollut suurta.

[Naisten] puolue yritti tavoittaa naisia, jotka eivät olleet kiinnostuneita politiikasta. Se vaati sukupuolikiintiöitä päättäviin elimiin, naisiin kohdistuvan väkivallan ja raiskausten vähentämistä sekä palkkatasa-arvoa. Samoja teemoja, joista nykyäänkin puhutaan. Naisten puolue jäi ilman edustajia kaikissa vaaleissa.

Mutta haaveet eivät ole kuolleet. Muun muassa Tiina Rosenberg kaipaisi Suomen vaaleihin näkyvämpää feminististä otetta eli keskustelua tasa-arvosta ja hyvinvoinnista. Jaana Kuusipalo sen sijaan väittää, että miehet ovat varastaneet tasa-arvokäsitteen ja se pitäisi saada takaisin.

Erilaisten käsiteleikkien ja -kamppailujen seurauksena muodostuu koko feministinen agenda. Tätäkö Suomeen pitäisi saada lisää? Niin kuin politiikkamme ei jo tarpeeksi paljon leijuisi sanamaailmassa ilman feministien omaa puoluettakin.

Suomeen feminististä politiikkaa kaipaavien mielestä suomalaisnaiset ovat yksinkertaisia, jos eivät suorastaan tyhmiä, toisin kuin ruotsalaiset naiset (ja miehet). Suomalaisnaiset eivät käsitä omaa etuaan tai toisaalta sitä, mikä heitä uuskonservatiivisuudessa uhkaa. Toisten näkökulmien mukaan suomalaisnaiset ovat liian arkoja ja heikkoja, heillä on huono itsetunto, he eivät ole valmiita voittamaan, he mieluummin nuolevat sen kerman, mitä miehiltä sattuvat saamaan. Suomalaiset ovat kehittymättömämpiä impivaaralaisia – jälleen kerran.

Olivian juttu hahmottelee suomalaisen feministisen puolueen puolueohjelmaa. Siihen kuuluisi muun muassa vapaa aborttioikeus, sukupuolentutkimuksen alkeet peruskouluun, yleisen asevelvollisuuden poistaminen ja perhevapaiden tasaaminen. Ideologiaa unohtamatta.

Ajatushautomokin olisi jo valmiina. Sen alapääfokus tarjoaa ehkä sitten vastavoiman perussuomalaisten ”yleiselle anti-intellektualismille ja tietynlaiselle tyhmyyden ihannoinnille” (HS).

Loppuun vielä feministi-ikonin feminismibiisi.

Olet feministi, jos menet Jay-Z:n ja Beyoncén konserttiin etkä ole sitä mieltä, että Beyoncén pitäisi saada 23 prosenttia vähemmän rahaa kuin Jay-Z:n. Etkä ajattele, että Beyoncélla ei pitäisi olla äänioikeutta, etkä mieti, miksi hän tanssii ja laulaa eikä ole paistamassa Jaylle pihviä. (feministi Aziz Ansari HS:n mukaan)

Tässä feministisesti hytkyessä voi vain olla kiitollinen, että on nainen. Ja juuri Suomessa.

VAALIT 2015: globalistit, nationalistit ja politiikan todellisuus

6.3.20156.3.2015 / Riikka / 1 kommentti

Tulevissa vaaleissa puolueiden väliset jakolinjat ovat kahtalaiset. Ensinnäkin on olemassa oleellisia jakolinjoja – siis sellaisia, jotka merkittävällä tavalla jakavat politiikan, intressit ja toimijat kahteen tai useampaan leiriin. Merkittävyys tässä tarkoittaa ennen muuta sitä, että mikäli kyseinen intressirintama saisi (enemmän) valtaa, linjan mukainen politiikan seuraus muuttuisi todennäköisemmäksi ja olisi selvästi erilainen kuin toisen rintaman kannattama linja. Oleellisissa jakolinjoissa valtavirran ja sen kyseenalaistajien välinen ero on selvä.

Oleelliset jakolinjat eivät kuitenkaan välttämättä pääse vapaasti vaalikamppailun kohteeksi, sillä useilla toimijoilla on intressi häivyttää ne. Siis ne jakolinjat, joiden kaiken tolkun mukaan tulisi olla oleellisimpia, pyritään tekemään epäoleellisimmiksi. Tässä kunnostautuvat eritoten kokoomus ja demarit. Media tukee yleensä häivytyslinjaa, koska se on myös sen edun mukaista.

Teemat ja jakolinjat, jotka pyritään häivyttämään, ovat usein ”itsestäänselvyyksiä”. Ne saattavat olla ”faktoja”, joista ei neuvotella, joko moraalisista tai pragmaattisista syistä. Vaihtoehtoisesti ne voivat olla teemoina ”populistisia”, mikä saa puolueet pelkäämään, että asioiden esiintulo ja käsittely vähentäisi niiden arvovaltaa, ehkä kannatustakin. Teemat voivat olla lyhytjänteiselle politiikalle myös liian suuria, ”utopistisia” tai ”ei tämän vaalikauden asioita”. Agendan rakentaminen ja muotoilu tietyllä tapaa on merkittävin vallan muoto, ja sen merkitys ulottuu pitkälle.

Oleellisten jakolinjojen lisäksi vaaleissa näyttäytyy muita jakolinjoja, jotka on joko nimenomaisesti rakennettu tai joiden merkitys ei tosiasiassa ole niin oleellinen – oleellinen, kun huomiomme on jälleen politiikan seurauksissa eli siinä, mitä politiikasta syntyy, niin voimasuhteiden kuin täytäntöönpanon kautta. Jakolinjat voivat olla myös niin teknokraattisia tai mekanistisia, että niissä ei varsinaisesti edes ole politiikkaa: omenat ja päärynät ovat eri hedelmiä, mutta mitä sitten.

Koska politiikassa onnistutaan saamaan erimielisyys aikaiseksi mistä tahansa aiheesta, keskittyminen johonkin tällaiseen seikkaan edellyttää vain asian jatkuvaa esiintuomista ja median tarttumista siihen. Media tarttuu siihen, mikä on helppoa, yksinkertaista ja seksikästä. Puolueet näkevät merkittävästi vaivaa saadakseen vaalikamppailun näyttämään tietynlaiselta, mutta medialla on usein viimeinen sana sanottavanaan. Tämän tietävät puolueiden viestintäbroilerit myös pyrkivät nostamaan juuri sellaisia aiheita esiin, joista media saa nopeasti ja tehokkaasti aikaiseksi pöhinää, johon puolue voi hypätä mukaan. Myös yksittäisten ehdokkaiden mahdollisuus räjäyttää päivittäisiä some-todellisuuksia nojaa tähän.

Vaalien (ja suomalaisen politiikan yleisemminkin) merkittävin jakolinja ei kulje vasemmiston ja oikeiston tai liberaalien ja konservatiivien välillä, vaan ”globalistien” ja ”nationalistien” välillä. Suurin osa pro-eurooppalaisista (=pro-EU) lukeutuu globalisteihin. Pieni osa EU:hun periaatteessa myönteisesti suhtautuvista lukeutuu nationalisteihin – kyse on painotuksista, esimerkiksi sen suhteen, mikä nähdään EU:n ja integraation tärkeimmäksi periaatteeksi. Kaikki EU-kielteiset, pääasiassa perussuomalaiset, kuuluvat nationalisteihin. Hyvinvointivaltiota tai Nato-jäsenyyttä kannattavia löytyy molemmista rintamista, mutta perustelut ja keinot ovat jälleen toisistaan poikkeavia. Myös maahanmuuttoon suhtautuminen jakautuu selkeästi rintamien välillä. Vaikka perussuomalaiset on selkeästi ”nationalistisin” puolue, löytyy vastaavaa sisältöä myös muiden puolueiden sisältä. Kokoomus ja vihreät ovat vastaavasti ”globalistisimmat” puolueet – mutta jälleen osin eri syistä. Silloinkin kun ideologia on näennäisesti sama (esim. globalismi), se rakentuu hyvin eri tavoin eri puoluiden kesken. Keskusta heiluu joka suuntaan, mikä varmasti on yksi sen gallup-suosion salaisuus – toisaalta pelkkä oppositioasetelma saattaa riittää puolueelle, jonka perusprofiili on vakaa.

Puolueiden edun mukaista saattaa vaalikamppailun aikana olla ehtiä joka junaan, ts. että niiden listoilta löytyy molempiin rintamiin kuuluvia ehdokkaita. Kun vaalit on ohi, rivit täsmentyvät. Jos nationalistien rintama voittaisi, politiikka muuttuisi merkittävästi. Koska se ei sitä kuitenkaan tee, juuri mikään ei muutu. Puoluekuri, tiettyjen puolueiden hallitushalu, visionäärien puute sekä eduskuntalaitoksen puheeseen keskittyvä minitodellisuus pitävät huolen siitä, että oleelliset rintamat eivät vaikuta myöhempäänkään täytäntöönpanoon. Eduskunnan tulevaa nelivuotiskauttakin määrittävät siis epäoleellisemmat jakolinjat. Kuinka epäoleelliset, riippuu pitkälti siitä, onko perussuomalaiset hallituksessa vai oppositiossa.

TGIF Thank God It’s Friday. Kevyemmällä otteella.

Pieni ja epäoleellinen puolueanalyysi:

Kokoomus vuotaa ja fantsu fiilis on täysin hukassa. Poliittinen selfismi kääntyy puoluettakin vastaan, kun elämä ei olekaan instagram. Koska vanha kaarti kuitenkin vielä monille edustaa järkeä, eivät prosentit tipu niin paljon kuin vielä uhkaavat. Nuoret naiset ovat puolueen oikeistolaisimpia, vaikka joskus oli toisin. Valta on hiljaa ja piilossa. Strategiaa joko ei ole tai se on liian fantastinen.

Demarit ja äijäfeministit, hohhoijaa, uni tulee. Odotettavissa yläkulmaan viime vaalien tapainen vuoto (”Maassa maan tavalla”), mahdollisesti myös kepun suuntaan nyt kun pisarakin muuttui lätäköksi. Demarit on niin kulahtanut, että vasemmiston kriisikin kuulostaa sen rinnalla raikkaalta. SDP kannattaa kaikkea hyvää enemmän kuin mikään muu puolue. Miten siitä silti voi aina syntyä pelkkää pahaa?

Vihreät on opetellut sote-sanaston ja nato-sanaston ja voi näiden turvin paukuttaa hallituspuolueita päin ihan miten tahtoo. Puolue käy useita mikrovaaleja, jolloin päähuomio voi olla mitä tahansa susista ja limuautomaateista globaaliin oikeudenmukaisuuteen. Huono ilmasto salataan, paitsi silloin kun kyseessä on se ilmasto. Vihreät viettää urbaanivasemmiston kanssa ravintolapäivää eikä kukaan muista, kuka kuului mihinkin puolueeseen, ennen kuin sitten jatkoilla.

Vasemmisto haluaa ”veroparatiisitaloudesta aitoon kansainvälisyyteen”, elikäs siis rajat auki ja limuautomaatit kaikille paitsi rikkaille. Vasemmisto on myös keksinyt perusoikeuksia jo niin paljon, että ne eivät kaikki mahdu edes pinsseihin. Imago on silti vahvasti nousussa, etenkin kaupungeissa. Vihreiden amispuolue, joka inhoaa tasa-arvoisesti kaikkia eiralaisia, etenkin tohtoreita.

Keskusta ottaa kyllä paikkansa, kun se sille annetaan. Sipilä on turvallinen ja suorasanaisen miehen maineessa, nyt myös valitettavasti laajojen sympatiaäänten ja median silittelyn kohteena. Puolueen ohjelma on vähintään vihreiden tasoista hyvyyspuppua, mutta Sipilän johdolla mennään helppoon voittoon. Tulossa melkoista akrobatiaa kaupunkien ja maaseudun etujen sanoittamisessa. Kokoomukselle ärtyneet arvon miehet äänestävät Juhan keskustaa, koska Jyrkin kokoomus floppasi.

Perussuomalaiset ja lyhyet lauseet piste. Näihin vaaleihin kyllä vielä nousee, mutta sen jälkeen pitäisi saada hiukan lisää sitä, mitä muilla on liikaa. Nätimpää imagoa piste. Perussuomalaisille piste. Mitä salonkikelpoisemmaksi puolue muuttuu, sitä vähemmän sen tarvitsisi öyhöttää maha pitkällä ääniä ihmisiltä, joiden julkisin teko on syödä makkaraa ja vihata vihreitä tyttöjä. Sitä enemmän se voisi ajatella, että sisällöllä saisi muutakin. Pisteen tilalle voisi laittaa sivulauseen taikka jopa hymyn (ei herrantähden selfietä). Perussuomalaiset on kyllä Suomen monimuotoisin ja sitä myötä suvaitsevaisin puolue. (Piste.)

Terroristien hyveellisyys ja jihad grooming

25.2.201516.11.2015 / Riikka / Jätä kommentti

”Niitä, jotka kääntyvät jihadismiin, leimaa liiallinen halu tehdä oikein. He ovat moraalisia nuoria, jotka tuskin saisisivat tyydytystä katujengiin liittymisestä. Heillä on vahva tarve elää merkityksellinen elämä”, Dawson huomauttaa.

Jihadistien nettipropaganda on hyvin tehokasta.

Turvallisuustutkimuksen professori, terrorismin tutkija Mia Bloom Massachusettsin yliopistosta kutsuu Isis-värväreitä online-saalistajiksi. He käyttävät nuorten ikätovereita puhemiehinä ja harrastavat monenlaisia vedätyksiä.

”Nuoret ovat erityisen alttiita Isisille, koska värväys tapahtuu sosiaalisessa mediassa ja viestien sisältö muotoillaan juuri nuoriin vetoavaksi”, Bloom selittää.

HS 18.2.2015: Hyveellinen nuori haksahtaa Isisiin

http://pixabay.com/

Kirjoitin aiemmin islamistitaistelijan fundamentaalista ongelmasta: hänen pyhyydellistä motiiviaan palvella uskontonsa arvoja ei suostuta ymmärtämään, vaan se tehdään liberalistisen tulkinnan avulla tyhjäksi kerta toisensa jälkeen. Liberalismilla ei ole välineitä kohdata uskonnon tai muun ”irrationaalisen” arvojärjestelmän aiheuttamia konkreettisia seurauksia. Sen on välttämätöntä muokata toimijoiden motiivit omaa maailmankatsomustaan vastaaviksi – se liberaalistaa sille vieraat motiivit ja uskomukset. Toisaalta sen vähemmistödiskurssi on niin dominoiva, että minkäänlainen pahuus ei kykene tunkeutumaan sen sisälle – pahuus jää varatuksi ainoastaan enemmistötoimijoille ja näiden yksilöllisille ja kollektiivisille ominaisuuksille.

Yllä olevissa lainauksissa pahuuden tyhjäksi tekeminen – suoranainen moraalinen liberaalistaminen – on ehkä viety pisimmälle. Kanadalainen sosiologian professori Lorne Dawson kuvaa jihadismiin kääntyviä nuoria erityisen moraalisiksi ihmisiksi, joita ei perinteisempi kehittymättömistä aivoista johtuva nuoruudenrieha, kuten jengiytyminen, kiinnosta. He haluavat merkityksellisen elämän.

Ensimmäinen väite on empiirisesti katsoen väärä, sillä useilla, ellei useimmilla, jihadin kääntyneillä sotureilla on ennen taisteluretkeään ollut merkittäviä ongelmia ja suuria vaikeuksia integroitua kotimaahansa. Liberalistinen luenta toki väistää tämän seikan: Ensinnäkin se uskoo, että maahanmuuttajien tai näiden jälkeläisten ongelmat johtuvat aina kantaväestön ja yhteiskunnan syrjivistä toimintatavoista. Toisekseen monikulttuurinen etiikka nimenomaan ymmärtää, että moraaleja on monenlaisia. Niinpä nuorukaisten erilainen ”moraali” on selvästi parempaa, merkityksellisempää ja syvempää kuin länsimaisella keskikastilla.

Huomionarvoista on, että liberalismin omien ihanteiden ohuus on ongelmallista ainoastaan silloin, kun sitä verrataan muihin, tässä tapauksessa jihadismiin kääntyneiden arvomaailmaan. Lorne Dawson näkee tavallisen, liberaalin ”normaaliuden” merkityksettömänä, tyhjänä, kun taas aitoa tyydytystä islamista hakevan nuoren arvomaailma on syvää ja merkityksellistä, moraalista.

Vaikka jihadismiin siis suhtaudutaan periaatteessa negatiivisesti, annetaan tälle kuitenkin eräänlainen moraalinen myönnytys: onhan se sentään jotakin, verrattuna oman maailmamme tarjoamaan tyhjyyteen. Näin ollen islamistitaistelijatkin ovat moraalisia – he noudattavat omia hyveitään absoluuttisesti, toisin kuin me, jotka voimme vain vedota milloin ihmisoikeuksiin, tasa-arvoon, milloin muihin hyveellisiin abstraktioihin.

Jihadistinuorten hyveellisyys, kuten liberaalin eliitin edustaja sen kuvaa, olisi kuitenkin ehkä liian paksu väite tavalliselle kansalle kohdattavaksi. Sellaisen sisäistäminen ja ymmärtäminen vaatisi kehittynyttä kykyä moukaroida intuitiivista ajattelua sekä vääntää ristiriidat ongelmattomiksi ja välttämättömyydet hyveiksi. Siksi tuokin Hesarin juttu oli tiedesivuilla, ei ulkomaanosiossa. Professori tekee tiedettä; jihadistinuorten hyveellisyys on tieteellinen tosiseikka, koska arvovaltainen tieteilijä niin sanoo.

Sen sijaan tavallisella logiikalla käyvä kansakin ymmärtää viattomien houkuttelun. Grooming on manipulatiivista hyväksikäyttöä, jota nuoriin voidaan kohdistaa oikeasti pahojen ihmisten toimesta, yleensä netissä. Perinteinen grooming on seksuaalista hyväksikäyttöä. Wikipedian mukaan ”prosessin osana voi olla esimerkiksi ystävällisyyttä, hellyyttä ja lahjojen antamista, ja lapsi on yleensä vapaaehtoisesti luomassa suhdetta^.Myöhemmin kuvaan voi astua mukaan esimerkiksi kiristys.”

Kun ilmiö ymmärretään näin, on helppo nähdä, että värvätyt (houkutellut) tarvitsevatkin rangaistuksen sijaan apua, kuten esimerkiksi Ruotsissa on jo tunnistettu. Vain inhimillisyydelle sokea voisi esittää groomingin uhreille rangaistusta. Nuoren aivothan ovat kehittymättömät, kuten lainatussa jutussakin korostetaan, ja kyseessä on hyväksikäyttö.

Oleellinen ero seksuaalisen ja jihad-groomingin välillä on siinä, että seksuaalinen grooming johdetaan aina yksilöllisiin taipumuksiin, henkilön tai rajatun henkilöryhmän pahuuteen ja asemaan perustuvaan dominoivaan rooliin. Harvoin olemme kuulleet, että kulttuurimme erityisesti kannustaisi tähän, läpitunkevasta seksualisaatiosta huolimatta – päinvastoin tiedämme, että länsimaat ovat lapsille ja nuorille maailman turvallisimpia maita. Groomingin lisääntymisen syynä nähdäänkin ennen muuta sen mahdollistavien teknologioiden kehittyminen.

Sen sijaan islam ja sen opit pyhästä sodasta ja yksilön voimaantumisesta taistelun kautta eivät nojaa yksilöllisten toimijoiden henkiseen järkkymiseen, vaan paljon laajempaan kulttuuriseen, uskonnolliseen, historialliseen ja sosiaaliseen kontekstiin – huolimatta siitä, että kaikki muslimit eivät niitä kannata. Liberaalit kuitenkin jälleen tarvitsevat selityksen sille, miksi ”tavalliset nuoret” (”moraalisten nuorten” maltillisempi luenta) lähtevät jihadiin, päätyvät sotimaan tai terroristeiksi. Miksi he eivät halua olla kuin me?

Lorne Dawson on tutkinut myös muita ”yksinäisiä susia”, kuten vallitseva eufemismi kuuluu, esimerkiksi kouluampujia. On kuitenkin melko selvää, ettei heitä hänen mukaansa leimaa liiallinen halu tehdä hyvää. Tai että he olisivat erityisen moraalisia ja elämälleen merkitystä etsiviä.

Oliko tässä nyt joku ristiriita? Oli ja ei. Liberalismin aate perustuu ristiriidoille, joten se, että niitä syntyy sen avulla, ei varsinaisesti enää ole ristiriita.

Mustavalkoiset selitykset menevät yleensä aina metsään, niin kotoperäisten kouluampujien kuin muuperäisten terroristien suhteen. Kriittisen ihmisen tulee ymmärtää loogisia perusasioita sekä osata tulkita usein monikausaalisia suhteita. Mutta se järjetön ideologinen vimma, jolla käärmettä pyssyyn ajavat liberaalit (jopa tieteen edustajat) suhtautuvat islamin hirveyksiin, riippumatta tosiseikoista, on surullista ja samalla myös pelottavaa. Ensinnäkin se antaa väärintekijöille yhä suuremman kannusteen korottaa pahuuden astetta. Toisekseen se nimenomaisesti vahvistaa alla olevan havainnon:

meidän hyveemme ovat tyhjiä, kaikuvat pimeään.

Koulutususkovaiset, konsultit ja hygieniapassit

24.2.201524.2.2015 / Riikka / 2 kommenttia

Oikeus koulutukseen on perusoikeus, jonka toteutuminen turvataan lainsäädännössä määritellyllä oikeudella maksuttomaan perusopetukseen sekä yleisellä oppivelvollisuudella.

Sivistyksellisiin oikeuksiin kuuluu myös, että julkisen vallan eli valtion ja kuntien on turvattava jokaiselle Suomessa asuvalle yhtäläinen mahdollisuus saada kykyjensä ja tarpeidensa mukaisesti myös muuta koulutusta sekä kehittää itseään varattomuuden sitä estämättä. (Opetus- ja kulttuuriministeriö)

Tiedepolitiikan painopisteitä ovat korkeakoulujen profiiloitumisen tukeminen ja toiminnan vaikuttavuuden tehostaminen, korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten yhteistyö ja työnjako, tutkimusinfrastruktuurien vahvistaminen ja kansainvälisyyden lisääminen. (Opetus- ja kulttuuriministeriö)

Suomea, kuten monia muitakin länsimaita, vaivaa sokea koulutususko. Sen pohjalla on ajatus, että koulutus on eräänlainen tae paitsi yksilön kehittymisestä, myös yhteiskunnan ja valtion edistymisestä. Koulutus auttaa kilpailussa. Osin ajatus on tietysti totta, mutta muuttuneessa globaalimaailmassa ja yhä pahenevan työttömyyden aikana se saa kieroja ilmentymismuotoja.

Koulutususkon kanssa esiintyy koulutusinflaatiota, nollakoulutusta ja valtavaa byrokratiaa. Koulutusinflaatio tarkoittaa sitä, että työtehtäviin ja statuksen nostoon vaaditaan jatkuvasti yhä enemmän opintoja ja koulutusta. ”Korkeakoulutus” ei tarkoita enää yhtään mitään, kun suurella osalla ihmisistä sellainen on. Toisaalta lukuisat täydennyskurssit tai korkeat arvosanat eivät välttämättä takaa nekään mitään, jos alla oleva ala on väärä tai henkilölle sopimaton. Mikko Aron väitöskirjan mukaan yhä useammasta maisterista tulee alempi toimihenkilö, samalla kun opistotutkinnot ovat muuttuneet lähes arvottomiksi. Toisaalta jos löytyy muunlaista inhimillistä ja sosiaalista pääomaa, konsultiksi voi alkaa yhtä hyvin suoraan peruskoulusta tai sitten vaikkapa ministeriuran jälkeen.

Viime viikkoina on taas yltynyt puhe ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen yhdistämisvaatimuksista – tällä saavutettaisiin tietysti ennen muuta tehokkuutta. Amkilaiset haluavat opinahjoonsa vieläpä ammatillisen tohtorintutkinnon. Yliopistosta maistereita valmistuu myös sellaista tahtia, että muutamaa perusalaa lukuun ottamatta tutkinto ei useinkaan takaa uraa. Kanditutkintojen korostaminen ei ole tuonut odotettuja tuloksia. Tiedeyliopistot eivät ainakaan vielä toistaiseksi (onneksi) kykene samanlaiseen välittömään markkinakäypään tuottoon kuin käytännöllistä koulutusmassaa tuottavat ammattikorkeakoulut, mutta tahtoo se sivistys kyllä universitasin arvoistakin jo kuolla.

Nollakoulutus tarkoittaa sitä, että koulutuksen reaalinen merkitys – paperin ulkopuolella – on vähäinen. On vaikea ymmärtää, miksi yksinkertaisiin duunariammatteihin pitää opiskella useita vuosia. Vielä vaikeampi on ymmärtää sitä, että esimerkiksi ulkomailla vuosikymmenet ravintola-alalla toiminut laitetaan istumaan koulunpenkille suorittamaan opintoja ja erilaisia passeja, jotta hän voisi työskennellä pätevänä Suomessa. Kaikkein järjettömintä on silti se, että ihmisiä laitetaan kouluttautumaan aloille, joilla ei ole työpaikkoja. Tämä maa on täynnä koulutussuuntauksia, erilaisia höpsänköpsän tutkintoja, joilla ei käytännössä tee yhtään mitään.

Byrokratia ja kaiken näennäisyys tulevat mukaan, kun ilmiötä tarkastellaan koulutususkovaisten käsitteiden ulkopuolelta. Sen hetken, kun ihminen kuluttaa koulunpenkkiä – usein aivan liian kauan verrattuna koulutuksen vaativuuteen – hän on osa kaunista tilastoa: Nuori, joka ei ole syrjäytynyt. Aikuinen, joka täydentää osaamistaan. Maahanmuuttaja, joka on integroitunut.

Kun koulu on ohitse, tulee liian usein ruma muutos tilastoon tai vähintään henkilökohtainen turhautuminen.

Myös ylemmillä asteilla asiasta tehdään yhä vaikeampi. Ensi vuodesta alkaen on huomattavasti haastavampaa päästä haluamalleen alalle, jos on noudattanut holhousvaltion vaatimuksia ja opiskellut sitä ennen jotakin toissijaista. Toivottavasti opinto-ohjaus edes on nykyään hieman tasokkaampaa ja reaalimaailmaan kiinnittynyttä – ja tavoittaa myös lahjakkaita nuoria, ei pelkkiä syrjäytymisvaarassa olevia. Jotta oikein valitseminen heti ensimmäisellä kerralla olisi edes teoriassa mahdollista.

Viimeksi tänään Hesari oli huolissaan siitä, mihin nuorten enää kannattaa kouluttautua. Esiin nousevat aina samat sairaanhoitaja, lähihoitaja, erityisopetus – vanhuuttaan kirskahtelevan ja kansainvälisen hyvinvointiyhteiskunnan unelma-alat. Nyt uusimpina mukaan ovat tulleet muun muassa turva-alan työntekijät. Ettei tällä vain olisi mitään tekemistä turvattomuuden lisääntymisen ja poliisipalveluiden vähentymisen kanssa.

Harvoin pohditaan muiden akateemisemmin suuntautuneiden nuorten valintoja. Eikö amkeihin ja yliopistoon pyrkiville pitäisi sanoa, että kaikki eivät voi olla viestintäasiantuntijoita, kulttuurialan huippuammattilaisia tai yhteiskunnallisia visionäärejä? Että vaikka historia, kielet ja politiikka ovat ehkä kiinnostavia, niitä ei kannattaisi mennä opiskelemaan kuin siinä tapauksessa, että tiedät todellakin olevasi jotakin spesiaalia. Jopa aineenopettajien ahdinko on paikoin syvää eikä todellakaan tarjoa enää varmaa tienestiä eläkepäiviin saakka. Toisaalta kaikista ei voi tulla lääkäreitä. (Personal trainereita ehkä voi – tämä ryhmä näyttää jo ylittäneen muutaman vuoden takaisen sisustussuunnittelijoiden buumin.)

Erilaisten opinahjojen sisäänottomäärät ovat edelleen järisyttäviä. Esimerkiksi toimittajia ja viestintäalan ihmisiä koulutetaan Suomessa lukuisissa oppilaitoksissa ja korkeakouluissa, vaikka pitkän linjan toimittajienkaan työtilanne ei ole ruusuinen. Sama koskee yhteiskuntatieteilijöitä, humanisteja ja lukuisia matemaattis-luonnontieteellisen aloja. Toisaalta lääkäreitä ei edelleenkään kouluteta tarpeeksi, ja niinpä priimukset taas kohta kilpailevat 0.005 pisteen marginaaleista pääsykokeissa. Professiota ohjataan opiskelijamäärien kautta erittäin tehokkaasti.

Koska useimmat opinahjot ovat näennäisesti kuin yrityksiä mutta valtion vahvassa ja hellassä halauksessa, niillä ei ole minkäänlaista kannustetta vähentää sisäänotettavia. Päinvastoin, useimmat koulut saavat lisää rahaa sen perusteella, paljonko ne väittävät kouluttavansa. Ei ole ihme, että koulutusrakenne imee uusia tutkinnon haluajia ulkomailta. Myös yliopistot saavat lisärahaa ulkomaalaisista – seikka, jota en kaikkien usko tietävän. Ja hetkisen Suomi loisti, niin Pisassa kuin kilpailukyvyssä.

Yliopistoissa on edelleen opiskelijoina huippuja, mutta myös uuvuttava määrä ihmisiä, joiden ei siellä pitäisi olla. Saman olen kuullut koskevan amkeja. Taso laskee hälyttävästi, mikä on yksinkertainen seuraus opiskelijamäärien kasvusta ja alempien koulutusasteiden ongelmista. Jos kerran peruskoulu voi jo niin huonosti (siis osa kouluista), ei mannaa voi syntyä ylemmilläkään asteilla. Valtio vielä silti sätkii ”koulutuksellisen tasa-arvon edistämiseksi”, viime viikolla 26.5 miljoonalla eurolla.

Seuraavaksi voisimme yrittää tasa-arvoa vaikka sillä keinolla, että kukaan ei opiskele yhtään mitään. Globaalissa kilpailussa häviämme kuitenkin, näillä spekseillä.

Vamma-abortit, sosiaaliset abortit ja lapset

12.2.201512.2.2015 / Riikka / 1 kommentti

Abortti on ollut viime päivinä esillä valtamediassa, suoraan ja epäsuoraan. Yleisradiossa asiaa on lähestytty kehitysvammaisten ja kehitysvammaisuuden kautta, esim., esim., esim. Jutut ovat olleet mielestäni oikein hyviä (A2 Kehitysvammais-iltaa en ole nähnyt). Myös Hesari kohahdutti tänään sillä, että abortti oli (tablettiversion) pääotsikossa. Kuten olen aiemmin osoittanut, abortti on mediassa hyvin harvinainen muuten kuin (naisen) oikeuskysymyksenä.

Sikiöllä ei ole liberalistisessa luennassa tai käytännössä minkäänlaisia oikeuksia. Varsinkaan oikeuksia ei ole kehitysvammaisilla sikiöillä. Kehitysvammaiset ovat yhä niukentuva vähemmistö, pääasiassa kehittyneiden ultralaitteiden vuoksi. He eivät useinkaan kuulu vähemmistöoikeuksista huolta kantavien aktivistien agendalle. Vammaisaktivistit ovat ihan muita ihmisiä, yleensä itse vammaisia tai vammaisten perheenjäseniä.

Pääkaupunkiseudulla, jossa synnytetään vanhimpana, ultran tuloksiin luotetaan eniten. Täältä löytyvät myös maan parhaat ja tarkimmat laitteet, niin Naistenklinikan sikiödiagnostiikan poliklinikalta kuin yksityisiltä lääkäriasemilta. On arvioitu, että 90 % niistä uusmaalaisista, jotka kuulivat seulonnoissa odottavansa down-lasta vuonna 2010, päätyi aborttiin. Kun siirrytään vakavampiin sairauksiin, prosentin täytyy olla lähes sata. Toisaalta mitä vanhempana synnytetään, sitä suurempi riski on, että kaikki ei mene nappiin. Myös Ylen jutussa trisomia-18:aa sairastaneen lapsen äiti kertoi, kuinka heitä painostettiin aborttiin. Vastaavia tapauksia löytää esimerkiksi äitien pitämistä blogeista useita muitakin – huomioni mukaan painostus on sitä suurempaa, mitä nuoremmasta äidistä on kyse. Aina kysymys ei ole vammaisuudesta, vaan esimerkiksi siitä, että raskauden ennuste on muuten huono.

Pohdin aborttia ja mediaa käsitelleessä kirjoituksessani, onko syy todellakin seulontakäytäntöjen tehokkuuden ja tarkkuuden lisääntymisessä vai ehkä kulttuurisissa ja sosiaalisissa muutoksissa, yksilöllisissä paineissa tai moraalisessa taantumuksessa. Samalla kun lapset on yhteiskunnissamme nostettu usein ehdottomiksi ykkösasioiksi, on heidän asemansa olematon, jos he ovat vielä kohdussa ja/tai kehitysvammaisia. Naisen oikeus on niin ehdoton, että edes lastaan raskausaikana tahallisesti vammauttavia päihdeäitejä ei saada pakkohoitoon. Toisaalta jos pahoinpitelijä on joku ulkopuolinen (esim. isä), hän saa korotetun rangaistuksen nimenomaan raskauden takia.

Nyt on siis tunnustettu kaksi asiaa, ensinnäkin, että lähes kaikki tiedetysti kehitysvammaiset abortoidaan, ja toisekseen, että ehdoton enemmistö muista aborteista on ns. sosiaalisin syin tehtäviä. Miksi tämä ei kuitenkaan johda mihinkään? Eikö tämä olekaan huolestuttavaa? Onko se vain fakta, ikävää mutta väistämätöntä, kurja anomalia muuten niin ihanassa ”maailman onnellisimpien äitien” maassa?

Lainaan itseäni: Moraalifilosofisesti olisi tietysti kiinnostavaa pohtia sitä kyllästymispistettä, jonka jälkeen abortista tulisi ”ongelma”. Jos esimerkiksi 100 prosenttia vammaisiksi arvioiduista sikiöistä seulontojen myötä abortoitaisiin, olisiko yhteiskunnalla ”ongelma” vammaisten kanssa? Mikäli ei, miksi mailla ja kulttuureilla, joissa abortoidaan tyttösikiöitä, on ongelma? Liberaalissa yhteiskunnassa aborttien lukumäärä vahvistaa alla olevaa oikeutta rajattomasti – mitä enemmän niitä tapahtuu, sitä paremmin oikeus toteutuu. Toki voimme todeta, että abortti on ikävä asia, mutta itse oikeuteen se ei vaikuta. Monien mielestä abortti ei edes ole ikävä asia, muuta kuin sen tehneelle naiselle – yleensä kaiketi siksi, että tuo ultraruudulla heiluva olio ei kaikkien mielestä ole (vielä) ihminen.

Entä sitten aborttien tekijät. Eikö yhteiskunnallisessa moraalissa ole joku todella pielessä, jos abortteja eniten tekevät ihmiset, joilla jo on lapsia? Teiniabortteja (joiden määrä on vuosi vuodelta vähäisempi) on helpompi ”ymmärtää”, mutta että aikuisten äitien abortit, miten se on edes mahdollista? Mediassa keskitytytään usein rationalistisiin selityksiin: esimerkiksi että neuvolassa ei ole tarjottu ilmaista kierukkaa jälkitarkastuksen yhteydessä tai että vanhemmat ovat väsyneitä valvottavan vauvan kanssa eivätkä jaksa huolehtia ehkäisystä. Mikäli liikumme yksilökeskeisellä alueella, minua kiinnostaisi ennen muuta se, miten raskauden, synnytyksen, vauvan, ihmisen ja uuden elämän ihmeen jo todistaneet ihmiset kykenevät lopettamaan elämän, joka on alkanut heidän ”virheestään”.

Sosiologisesti ja kulttuurisesti asian oleellisin puoli olisi mielestäni siinä, minkälaista moraalin rappiota erilaiset liberalistiset käsitykset edistyksestä, vapaudesta ja oikeuksista ovat tuottaneet. Olisiko sosiaalisista syistä tehtävä abortti niin yleinen, mikäli hedonistinen oikeuspropaganda ei olisi niin läpitunkevaa? Suhtauduttaisiinko sikiöön eli lapseen eri tavalla, jos ihmisten vastuuta ei olisi tehty tyhjäksi erilaisilla taivaita hipovilla oikeusväittämillä?

Myös aborttien kasautumisen tietyille henkilöille täytyy ilmeisesti vain ”hyväksyä”. On traagista, että sterilisaatio esimerkiksi tällaisissa tapauksissa tai päihdeäitien kohdalla tuomitaan suoraan fasistiseen helvettiin, mutta aborttia ei koskaan lähestytä tätä kautta. Sama ongelma löytyy muiltakin järjestelmämme osa-alueilta, kuten esimerkiksi lastensuojelusta. Vanhempien, ennen muuta äitien, oikeus on tosiasiassa niin ylivertainen lapsiin nähden, että koko toiminta seuraa tarkkoja askelmerkkejä ja ruttua syntyy. Olisiko joka päivä mediasta lukemamme lastensuojelun kriisi oikeasti niin mittava, mikäli vanhemmat kantaisivat edes pienen osan siitä vastuusta, mikä heillä kaiken järjen mukaan pitäisi olla?

Kolmas seikka liittyy uskoon ja uskontoon. Mediaa seuraamalla saa käsityksen, että ainoastaan uskovaiset ”hihhulit” vastustavat aborttia (ja homoliittoja ja sitä ja tätä yksinomaisen ihanaa). Näinkö on? Ainoastaan Jumalan pyhyydestäkö on mahdollista nousta vastustamaan elämän tietoista päättämistä, lapsen edun sivuuttamista, vammaisen elämän arvottomuutta?

Ihmisoikeuksia ja kaikkien arvokasta elämää julistavalla yhteiskuntamme maallisella puolella pitäisi olla paljonkin sanottavaa asiasta. Miksi se ei sano mitään?

Vastaan itse. Siksi, että se ei kykene priorisointiin. Vaikka lasten oikeuksien polkeminen on ikävää, sikiöiden raastaminen kohdusta on ikävää, kaikki paha on ikävää, emme kuitenkaan voi sanoa, että toinen asia olisi ikävämpää kuin toinen. Varsinkaan oikeuksia ei voida laittaa järjestykseen, koska kaikilla on oikeuksia. Vammaisilla ja kohdunsisäisillä ihmisillä on siis oikeuksia, mutta koska he eivät ole tarpeeksi puhekykyisiä tuodakseen näitä julki, saati rakentamaan järjestelmällistä propagandakoneistoa, he vain jäävät syrjään. Vähän niin kuin eläimet. Paitsi että eläimillä on paljonkin puolesta puhujia ja advokaatteja, muitakin kuin uskovaisia.

Kaikki kiteytyy jälleen oikeuteen. Yksilön – aikuisen ja terveen yksilön – oikeuden yli ei mene mikään. Siitä ei edes saa puhua, koska puhekin loukkaa tuota oikeutta.

dust/bones/politics

Riikka Purra

Kirjoittaja: Riikka