Vihapuhejahdin diktatoriset juuret

Ranskalaisen historian opettajan Samuel Patyn (1973-2020) murha Suur-Pariisiin kuuluvassa Conflans-Sainte-Honorinen kunnassa lokakuussa on tuonut taas kerran esiin liberaalin läntisen arvomaailman ja poliittisen islamin välisen jyrkän kuilun. Patyn kohtaloksi koitui hänen toimintansa omassa ammatissaan. Hän oli kertonut oppitunnilla oppilailleen kahden länsimaisen perusarvon – sananvapauden ja vähemmistöjen oikeuksien – törmäämisestä. Havaintovälineenä hän näytti satiirilehti Charlie Hebdon pilakuvaa, jossa esiintyy muslimien profeetta Muhammed.

Patyn tarkoituksena oli osoittaa ranskalaisen opetussuunnitelman mukaisesti, että moniarvoisessa yhteiskunnassa sananvapaus ylittää perusoikeutena uskontokuntien vaatimuksen pidättäytyä niiden pyhänä pitämien arvojen loukkaamisesta. Mikään uskonto ei voi nauttia erityiskohtelua.

Lisäksi Paty – joka nautti oppilaiden ja vanhempien enemmistön suurta arvostusta – pyrki erään oppilaan vanhemman mukaan huolehtimaan muslimioppilaiden uskonnollisista tunteista varoittamalla oppitunnin sisällöstä ja ohjaamalla heidät ulos luokasta täksi ajaksi. Paty siis toteutti uskonnollista suvaitsevaisuutta hyvin pitkälle, jopa poliittisen korrektiuden tasolle asti.

Toisenlaisten arvojen ja päämäärien ajamana toimi sen sijaan 18-vuotias tšetšeenilähtöinen Abdullah Anzorov, joka ensin tappoi Patyn ja leikkasi sitten tämän pään irti. Useissa muslimimaissa keräännyttiin mielenosoituksiin tuomitsemaan sekä ranskalainen katsomuksellista tasa-arvoa vaaliva maailmankuva että sen henkilöimä presidentti Emmanuel Macron. Islamilaisten maiden yhteistyöjärjestö OIC koki tarpeen erikseen korostaa murhatyön jälkeisessä lausunnossaan, että se aikoo jatkossakin vaatia julkaisukieltoa Muhammed-pilakuville kaikkialla maailmassa.

Kysyä voi, miksi meillä Suomessa opettajien ammattijärjestö vaikeni koko läntistä koulumaailmaa sokeeranneesta terroriteosta. Länsinaapurissamme Ruotsissa opettajien ammattiyhdistysjohtaja Åsa Fahlen otti samaan aikaan voimallisesti kantaa Patyn tappoon korostaen, että opettajilla on yhtäältä tarvetta suoraselkäisyyteen, ja toisaalta heidän oikeusturvansa on varmistettava. Fahlen sanoi ruotsalaisen opettajalehden haastattelussa, että osa opettajista kokee ahdistavan ilmapiirin vallitsevan myös kotimaassa, kun oppitunneilla käsitellään eri uskontoja. Patyn murhaepäilyä käsiteltiin ruotsalaisissa medioissa ylipäätään laajasti ja konkreettisesti. Suomessa merkillepantavinta sen sijaan oli, ettei Yleisradio noteerannut verkkosivuillaan presidentti Sauli Niinistön Twitterissä ilmaisemaa tukea kollegalleen Macronille. Yle muisti sentään lisätä Niinistön twiitin lopuksi juttua, joka julkaistiin päivää myöhemmin.

Sananvapauskäsitykseemme on vuosikymmeniä kuulunut vahva vaikenemisen ja itsesensuurin sekä voimakkaan laillisuussäätelyn linja. Se johtuu paljolti meistä riippumattomasta ulkopuolisesta pakosta: katkerasta sijainnistamme entisen kommunistidiktatuurin Neuvostoliiton naapurina, ja tämän geopoliittisen tosiasian useista ikävistä seurannaisvaikutuksista sisäpolitiikkaamme.

Toisaalta suomalaiselle ahtaalle sananvapauskäsitykselle näyttää olevan monissa politiikan ja yhteiskunnan piireissä voimakasta tilausta. Tämä sisältä tuleva sanomisen suitsiminen on viime vuosina vain lisääntynyt, kun sananvapautta rajoittavaa lainsäädäntöä sekä laintulkintaa on kiristetty ja viranomaisresursseja verkon vihapuheen seurantaan on jatkuvasti lisätty. Sanankäytön kärkkäiksi vartijoiksi ovat ilmoittautuneet niin valtakunnan ylin syyttäjä kuin tietoverkoissa kanssakansalaisiaan valvovat niin kutsutut sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturit.

Yhteistä tälle toiminnalle näyttää olevan poliittisten vastustajien suiden tukkiminen. Taustalla vaikuttaa relativismia korostava ”ylivalveutunut” ja yleensä monikulttuurinen ideologia, jota progressiivisiksi itseään nimittävät tahot junttaavat syvälle suomalaiseen yhteiskuntaan. Kun tämän toiminnan pintaa hieman raaputtaa, löytää kuitenkin laajempia ja syvempiä ulottuvuuksia.

Kolmekymmentä vuotta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen on suorastaan hämmästyttävää, miten yksipuolista keskustelua sananvapauden merkityksestä Suomessa käydään. Voisihan kuvitella, että pienen demokratian vapautuessa autoritaarisen ikeen alta tapahtuisi henkistä vapautumista ja läntiset arvot ja ideaalit saisivat laajemmin virrata Suomeenkin, niin kansan kuin oppineistonkin piireihin.

Neuvostoliitolla ja sen kommunismiin alistamilla satelliittivaltioilla oli aikanaan erittäin suuri merkitys Euroopan – ja Suomen – sananvapauslainsäädännön sekä ”vihapuheen” vastaisen politiikan vähittäisessä muovautumisessa. Yhtä voimakkaasti kommunistidiktatuuri vaikutti myös vähemmistöjen oikeuksia takaavien kansainvälisten sopimusten syntyyn toisen maailman sodan jälkeen sekä erityisesti kylmän sodan aikana 1960-luvulla.

Kun maailma sodan jälkeen voittajavaltojen johdolla muovasi Ihmisoikeuksien yleismaailmallista julistusta (1948), vastakkain olivat Yhdysvaltain johtama sananvapautta korostanut länsiblokki sekä Neuvostoliitto alistettuine liittolaisineen. Neuvostoblokki vaati valtioille pitkälle meneviä oikeuksia rajoittaa kansalaisten sananvapautta perustellen vaatimuksiaan kansallisen turvallisuuden suojaamisella sekä halulla estää suvaitsemattomuuteen kiihottavat ilmaisut.

Kuulostaako tutulta?

Natsi-Saksan sodassa lyönyt Neuvostoliitto vetosi tarpeeseen estää fasismin uudelleen nousu, mutta käytännössä sen vaatimukset oli tähdätty lännen kapitalistista järjestelmää sekä liberaalia demokratiaa vastaan. Se halusi turvata oman asemansa ja samalla luoda propagandista kuvaa lännestä.

Läntisen tulkinnan mukaan sananvapauden rajoitukset tuli taas rajata tarkasti sellaisiin tapauksiin, joissa suoraan kiihotetaan väkivaltaan.

Myöhemmin samat blokit ottivat yhteen, kun YK:n toimielimissä muotoiltiin Kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskevaa kansainvälistä yleissopimista (1965) sekä Kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevaa yleissopimusta (1966). Nämä sopimukset ovat vuoden 1948 ihmisoikeusjulistusta merkittävämpiä, sillä ne ovat allekirjoittajamaita laillisesti sitovia sekä toimivat pohjana myöhemmin muodostetulle sananvapaus- ja ihmisoikeussääntelylle. Tämä sääntely on erityisen vahvaa EU:n eri toimielimissä.

Kuten vuoden 1948 sopimuksen synnylle, myös vuosien 1965 ja 1966 sopimusten muovaamiselle oli tyypillistä, että Yhdysvallat pyrki tarkkarajaisiin muotoiluihin siitä, millainen kiihottaminen vähemmistöjä vastaan voisi tulla kriminalisoiduksi. Vuoden 1966 sopimusluonnoksessa haluttiin aluksi kieltää vain sellaiset kansalliseen, rodulliseen tai uskonnolliseen kiihotukseen perustuvat ilmaisut, jotka kehottavat väkivaltaan.

Neuvostoliitolle uskolliset maat asettuivat kuitenkin jälleen poikkipuolin katsoen, että muotoilu on liian kapea ja vaativat, että sopimusten on suojattava vähemmistöjä myös kiihottamiselta vihaan. Se ei kelvannut lännelle, jonka edustajat olivat huolissaan siitä, että ”vihan” ja ”vihamielisyyden” kaltaiset epämääräiset termit antavat totalitaarisille vallanpitäjille mahdollisuuden tehdä tyhjäksi kansalaisten muut poliittiset oikeudet.

Yhdysvaltain YK-edustaja, diplomaatti ja ihmisoikeusaktivisti Eleanor Roosevelt katsoi, että liian epämääräinen muotoilu ”rohkaisisi hallituksia rankaisemaan kaikesta (niihin kohdistetusta) arvostelusta vedoten (valheellisesti) uskonnollisen ja kansallisen suojan tarjoamiseen”. Australian YK-edustaja sanoi puolestaan, että kansalaisia ei voida käännyttää moralisteiksi lainsäädännöllä. Merkillepantavaa nykyperspektiivistä oli Ruotsin edustajan kanta, jonka mukaan ”tehokas suoja (kiihotusta vastaan) perustuu vapaaseen keskusteluun, tietoon sekä kouluopetukseen” ja että ”fanaattista vainoamista” pitäisi vastustaa ”vapaalla keskustelulla, tiedolla ja (julkisella) väittelyllä”. (The Sordid Origin of Hate-Speech Laws, 2011.)

Mitä tapahtui tälle läntiselle liberaalille ajattelulle?

Kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen lopullinen muoto hyväksyttiin lopulta selvin äänin neuvostoblokin hyväksi. Neuvostoliitto sai tukea useilta ei-länsimaisilta mailta, kuten Saudi-Arabialta, Sudanilta ja Thaimaalta. Jälkikäteen katsoen on helppo nähdä, että äänestystulos oli odotettu. Neuvostoliiton ote maailmanpolitiikassa oli 1960-luvulla väkevä ja se käytti propagandassaan taitavasti hyväksi mustiin Yhdysvalloissa kohdistunutta rotusortoa.

Oikeastaan Neuvostoliiton ei olisi edes tarvinnut turvautua hybridivaikuttamiseen, sillä läntiset vapaat tiedotusvälineet tekivät työtä sen puolesta. Kun media raportoi tarkasti, miten esimerkiksi syyskuussa 1957 kuvernööri Orval Faubus turvautui Yhdysvaltain kansalliskaartin apuun estääkseen yhdeksää mustaa oppilasta saamassa lukio-opetusta Little Rockissa Arkansasissa, Moskovassa hierottiin tyytyväisinä käsiä ja otettiin tilanteesta kaikki mahdollinen propagandahyöty irti. Yhdysvaltain rotusorto pöyristytti suurta osaa läntisestä yleisöstä. Tällä tavalla laajoihin läntisiin yleisöihin – ja suomalaisiin yleisöihin – saatiin iskostettua ajatus siitä, että Yhdysvallat on uhka sekä yksilölle että maailmanrauhalle ja että vain Neuvostoliitto on oikean rauhan asialla.

YK:n äänestäessä vuoden 1966 sopimuksesta mustien kansalaisoikeuksia Yhdysvalloissa taanneet Civil Rights Act (1964) ja Voting Rights Act (1965) olivat olleet voimassa vain lyhyen aikaa.

Edellä esitettyä sananvapauslakiemme ideologista historiaa on tutkinut tanskalainen lakimies-kirjailija, klassista liberalismia edustava Jacob Mchangama. Yhdysvaltalaisen Hoover-instituutin julkaisemassa tekstissä Mchangama pitää ironisena, että sekä vuoden 1965 että vuoden 1966 sopimusten muotoiluja vastustaneissa länsimaissa on yhä enemmän kannatusta kriminalisoida epämääräisesti määritetty ”vihapuhe”. Mchangamaa seuraten ei ole liioiteltua sanoa, että sananvapautta rajoittava lakikoodistomme on kestävintä aatteellista perintöä, jonka romahtanut kommunistinen neuvostoimperiumi on jälkeensä jättänyt.

Millainen sitten oli tai on tämä kommunistinen, tai jopa stalinististinen, ideologia, joka elää nykypolvilta piiloon jäävinä pohjavirtauksina, kun debatoimme sananvapauden puutteista lännessä?

Josif Vissarionovitš Džugašvili (1878-1953), joka paremmin tunnetaan vallankumousnimellään Josif Stalin, oli paitsi Neuvostoliiton pitkäaikainen hirmuhallitsija myös juristerian alan diktaattori. Stalinin aikana luotujen lakien ja laveiden laintulkintojen vallitessa neuvostokansalainen ei voinut koskaan tietää, milloin hänen toimintansa tai ilmaisunsa täyttivät rikoksen tunnusmerkit. Vaikka Stalin olikin äärimmäinen hahmo maailmanhistoriassa, tuli hänestä silti sankarillinen kätilö niille häntä seuranneille suuntauksille, jotka ”sanomisen vastuun” nimissä pyrkivät luomaan kansalaisiin vaikenemisen kulttuuria. Juuri itsesensuuriin jokainen diktatuuri pyrkii.

Nimenomaan neuvostolainsäädännön hyhmäisyys oli syynä, kun kansalainen joutui miettimään, mitä sai julkisesti sanoa. Tärkeimmät ja olennaisimmat asiat puhuttiin salaa keittiössä, sillä muutoin suuressa vaarassa olisi voinut olla henki – tai propagandan mukaan tietenkin suuri ja mahtava neuvostovaltio. Sillä, oliko väitetty uhka valtiolle todellinen, ei ollut lainkaan merkitystä eikä sitä punnittu oikeussaleissa.

Väite siitä, että nykypäivän kielletyt sanat tai väärät mielipiteet uhkaavat demokratiaa, oikeusvaltiota tai ”instituutioita”, on syytöksenä kova ja syytetylle vaarallinen, mutta sisällöltään aivan yhtä hatara ja keinotekoinen.

Siinä missä Stalinin ajan neuvostokansa eli jatkuvassa vaarassa olla ”objektiivisesti syyllinen” tai ”kansanvihollinen”, on länsimaisella jatkuvan itsetarkkailun tarpeen unohtavalla yksilöllä nyt vaara joutua tuomiolle uhrittomista sananvapausrikoksista.

Stalinin nimen mainitseminen voi kuulostaa joidenkin mielestä turhan kovalta kortinpeluulta, mutta sille on muitakin perusteluita, jotka kiinnostavasti peilautuvat Euroopan ja Suomen sananvapauden historiaan. Historioitsija Anne Appelbaum osoittaa kirjassaan Punainen nälkä – Stalinin sota Ukrainassa (Siltala 2018), kuinka Neuvostoliitto sotien jälkeen käydyssä vähemmistöjen suojaamista koskevassa debatoinnissa sai rajattua tietyt yhteiskunnalliset ryhmät suojan tarpeen ulkopuolelle. Kremlillä oli tässäkin maho lehmänsä ojassa.

Appelbaumin mukaan vähemmistösuojan ulkopuolelle saatiin rajattua monet yhteiskunnalliset ryhmät ja ennen muuta kulakit, eli itselliset talonpojat, jotka neuvostoideologian mukaisesti tuomittiin menettämään omaisuutensa, ja jolleivat he taipuneet kolhoosijärjestelmään, oli edessä pakkotyö jollain tuhansista Stalinin vankityöleireistä. Stalinin 1930-luvulla neuvostomaihin ja erityisesti Ukrainaan kohdistamat maatalouden pakko-otot aiheuttivat nälänhädän, jossa arvioiden mukaan kuoli vähintään kolme miljoonaa ukrainalaista. Myös paljon suurempia arvioita on esitetty. Vain 34 valtiota on tunnustanut kyseessä olleen kansanmurha.

Kulakkien tuhoamisen ohella Stalinin haluna oli nujertaa – lopullisesti – jo alistamiensa ukrainalaiskommunistien kansallismielisyys, ja tästä vasemmistonationalismin vastaisesta säälimättömästä vainosta saivat maksaa hengellään myös Neuvosto-Karjalaan muuttaneet tuhannet suomalaiset. Vladimir Putinin Venäjällä nämä 90 vuoden takaiset märkivät haavat tuottavat edelleen visvaa, millä on vaikutuksensa Suomenkin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan.

Suomalaisesta perspektiivistä vähintään yhtä olennaista on kysyä, kuinka paljon on Stalinin vainojen perua, ettei yhteiskunnallisia ryhmiä kohdella tasaveroisesti, kun Suomessa päätetään poliisitutkinnan aloittamisesta tai langetetaan tuomioita kansanryhmää vastaan kiihottamisesta.

Lyhyt katsaus sisäpolitiikkamme viime vuosien retoriikkaan osoittaa, että Suomessa on nykyisen laintulkinnan mukaan hyväksyttävää rinnastaa työttömät rikkaruohoihin tai porvarilliset poliitikot Neuvosto-Venäjän salaiseen poliisiin Tšekaan, joka tunnettiin brutaalista tavastaan teloittaa uhrinsa niskalaukauksella. Vieläkin vähemmän suojaa nauttivat tavalliset persuäänestäjät, joita saa nimittää rasisteiksi ja natseiksi ja joiden kannattamaa puoluetta voi huoletta kuvata ”parasiittipuolueeksi”. Esimerkkejä molempiin suuntiin on tietysti lukuisia, valtamedian ja ykköspoliitikkojen kautta sosiaalisessa mediassa velloviin keskusteluihin.1

Liberaalien, moniarvoisten yhteiskuntien yhteinen tavoite oli pitkään edistys, jota on mitattu kansalaisvapauksien ja -oikeuksien lisääntymisellä suhteessa valtioon. Tähän läntiseen ideaaliin esimerkiksi ylimmän valtakunnansyyttäjän Raija Toiviaisen viime vuosina toistuvasti ilmaisemat halut muun muassa sananvapaustuomioiden koventamiseen sekä poliisin jo kerran tutkimien juttujen uudelleen tutkimiseen sopivat huonosti.

Mikäli kansalaisten poliittisten oikeuksien pohjana pidetään laajaa sananvapautta, pitäisi kiihottamislain tarkkarajaisuutta tarkastella uudelleen, ja tärkeimpänä lähtökohtana tulisi pitää tavallisen kansalaisen oikeusturvaa.

Nykyinen laintulkinta on osoittanut, että karkeiden – siis selvästi edellä mainitun Eleanor Rooseveltin määrittämien sananvapauden rajojen ylimenevien – kiihotustapausten lisäksi käräjä- ja hovioikeudet langettavat tuomioita epämääräisissä jutuissa. Facebookiin suutuspäissään kirjoittanut kansalainen on voitu tuomita liki 2 000 euron sakkoihin ”väärien” sanojen käytöstä, vaikka teon ilmeisenä motiivina olisi ollut arvostelu liian löyhänä pidettyä maahanmuutto- ja kriminaalipolitiikkaa kohtaan.

Ruotsissa rikostuomio on tullut jopa Facebookiin kirjoitetusta yhdestä ainoasta sanasta (blattejävlär, suom. lakupaskiaiset), jolla tuomittu oli kommentoinut maahanmuuttajien muodostamien rikollisjengien ammuskelua. Yhden sanan perässä on eduskuntaakin juoksutettu.

Kaikkein ongelmallisimpia sananvapauden kannalta ovat poliisitutkinnat ja tuomiot sellaisista ilmauksista, joissa tekijä selvästi osoittaa sanoillaan kritisoivansa vallanpitäjiä, mutta jotka poliisi tai syyttäjäviranomainen tulkitsee joko sanallisen tai kuvallisen sisältönsä takia vähemmistöryhmiä solvaavaksi tai panettelevaksi. Akuutein esimerkki tällaisesta puhtaasta ajatusrikosepäilystä on kansanedustaja Päivi Räsäsen (kd) saama syyte viesteistä, joilla hän arvosteli luterilaista kirkkoa, mutta joiden valtakunnansyyttäjä arvioi loukkaavan seksuaalivähemmistöjä rikollisella tavalla. Lukuisia muitakin vastaavia tapauksia julkisuudesta löytyy aivan viime ajoilta.

Sananvapaus ei oikeudellisena periaatteena koske kuitenkaan vain yksilöitä, vaan kannattelee kokonaisia kansakuntia. Alussa mainitun ranskalaisopettaja Samuel Patyn kohtalo sekä sitä seurannut kansainvälinen kuohunta osoittavat, että useat Euroopan valtiot elävät ratkaisuhetkiä, kun ne yrittävät sovittaa yhteen nopeasti kasvavan poliittisen islamin kannatuksen sekä liberaalit arvot. Voiko olla niin, että hyökkäys sivistystä, tasa-arvoa ja kansakuntiemme tulevaisuutta symboloivaa koululaitosta kohtaan herättää myös hiljaisen enemmistön puolustamaan sananvapautta – viimeinkin? Joitakin positiivisia ennusmerkkejä on näkyvissä, mutta yhtä lailla mahdollista on, että Patyn nimi liitetään vain osaksi niitä satoja ranskalaisia, saksalaisia, brittejä, ruotsalaisia ja suomalaisia, jotka menettivät henkensä, jotta liberaali länsi pidettiin henkisesti alistuneena.2

Islamilaisen yhteistyöjärjestö OIC:n jyrkät puheenvuorot sananvapautta vastaan sekä islamilaisten maiden kasvanut vaikutusvalta YK:n toimielimissä osoittavat myös, että diktatuuriset tai puolidiktatuuriset valtiot kykenevät Neuvostoliiton kaatumisen jälkeenkin vaikuttamaan voimakkaasti vapaisiin yhteiskuntiimme.

Joskus kuuleekin sanottavan, että poliittinen islam on uusi Neuvostoliitto. Mielestäni ei tarvitse mennä näin kauas.

”Uusi Neuvostoliitto” on se, miten me suhtaudumme islamiin. Tai miten me suhtaudumme kehitysmaista saapuvaan maahanmuuttoon, sitä vastustavaan ja kyseenalaistavaan poliittiseen puheeseen tai moniin muihin sellaisiin yhteiskunnissamme vaikuttaviin ilmiöihin, jotka tuntuvat liian hankalilta käsitellä, kiusallisilta tai epämääräisiltä.

Mutta puhumatta ei voi olla, ainakaan demokratiassa.

1 Avoimessa ja vapaassa debatoinnissa näin mielestäni kuuluu ollakin, mutta samojen sääntöjen soisi tällöin koskevan kaikkia. Tämä edellyttäisi, että rikoslain soveltamisalaa koskien kiihottamista kansanryhmää vastaan joko supistettaisiin tai laajennettaisiin. Vastoin julkisuudessa usein esitettyjä väitteitä, kansallisessa lainsäädännössämme olisikin liikkumatilaa lisätä rikoslain kiihottamispykälien perusteeksi esimerkiksi yhteiskunnallinen asema tai poliittiset vakaumukset.  (Riikka Rask, Vihapuhe Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön valossa, s. 271-272). Ei liene yllätys, etten kuitenkaan näe laajentamisen olevan toivottava tie.

2 Tyypillistä ja valitettavaa suomalaisen sananvapausdebatin osalta on, ettei oikeustieteellisen tutkimuksen piiristä tunnu löytyvän varteenotettavaa akateemista keskustelijaa, joka erityisesti korostaisi sananvapauden merkitystä paitsi poliittiselle debatille myös laajemmille kansalaispiireille. On vaikea välttyä vaikutelmalta, että akatemian edustajat pitävät sananvapautta edelleen joko välttämättömänä pahana tai äärimmäisenä menneiden aikojen mörkönä, jota on hillittävä ja hallittava, ja jos ei se muuten tokene, sen käyttäjiä sakotettava. Miksi oman tieteenalan ideologinen historia ei kiinnosta oppineita, jotka muutoin viihtyvät hyvin niin mediassa kuin sosiaalisen median kiihkeissä keskusteluissa vastustamassa sananvapautta?

Niin maisin miettehin

Viime viikot ovat tarjonneet kriittiselle bloggaajalle materiaalia yltäkylläisesti. Jopa niin yltäkylläisesti, että on tullut ähky eikä mitään ole syntynyt. Sanottavaa olisi vaikkapa tasa-arvosta, seksuaalirikoksista ja niiden ehkäisystä, ihmisoikeuksista, kotouttamisesta, politiikan siirtymistä. Toisaalta, olen kaikesta jo kirjoittanut eikä mikään juuri ole muuttunut – ei ympäristössä tai omissa mietteissäni. Toistaisinko sanomaani vain siksi, että muutkin toistavat? Pitäisikö aina jaksaa sanoa vastaan?

Mutustelen tähän sen sijaan hieman jotain erilaista.

Syntyykö Eurooppaan tai Suomeen uuskristillinen liike monikultturismin ja islamin vahvistumisen vastareaktiona? Onko hengellisyyden rippeistä vielä löydettävissä vastausta ihmisten avuttomuuteen, pelkoon ja tarpeeseen tuntea yhtenäisyyttä? Voisiko kristinusko ylittää maallistuneen tunneilmaston ja individualismin vain puolustaakseen ansaitusti jotain eurooppalaista, pohjoismaalaista, suomalaista?

Kirkosta eroaminen ei ole vähentynyt, mutta ilmiö ei välttämättä kiinnitykään valtiokirkkoon. Evankelisluterilainen kirkkommehan on yksi vankimmista monikulttuurisuuden kannattajista. Se tukee moskeijaa, sydämellistä ekumeniaa, kaikkea ”monikulttuurista” hyvää. Tunnen useita ihmisiä, jotka ovat eronneet pääasiassa tämän asian vuoksi.

Mutta kuka jaksaa enää vastustaa hihhuleita, jos rationaaliset liberaaliateistit tuottavat meille tätä – tunnistamatonta monimuotoista hybristä, jossa kaikki leijuu irrallaan, ei tule mistään eikä mene minnekään? Kuka haluaa lisää sitä, mikä ei ole enää meidän – annettavaksi heille, jotka sen röyhkeimmin kehtaavat viedä!

Otaksun, että esimerkiksi kristillisdemokraatit vielä Sari Essayahin johdolla löytävät lähivuosien nosteen juuri tästä. Jos uskaltavat. Itsetuhon siemen ei ole kristinuskossa itsessään, vaan siinä, miten se yhteiskunnallisessa elämässä luetaan.

Näin joulun alla merkkejä jonkinlaisesta kristillistymisestä löytää laajalti. Toiveet omien perinteidemme, suomalaisuuden tunteen ja olemassa olon puolesta tuntuvat hyväksyttävämmiltä. Asiaan saattaa vaikuttaa maahanmuuton roima kasvu ja monien ihmisten ensimmäinen havahtuminen siihen, että jotakin on muuttunut. Joulu tarjoaa ihanan mahdollisuuden. Hyvän siirtäminen kuten me olemme oppineet, tottuneet ja tavanneet. Me!

Niinpä enkeli taivaan saa taas ehkä lausua, kovaa ja kunnialla. Se lausuu meille valoa ja lohtua pimeyteen, taloushuolien, pakolaiskriisien, työttömyyden, näköalattomuuden, turhuuden keskelle. Kansallistunteiden kokeminen on sallitumpaa osana kristillistä arvopohjaa – joka kuitenkin aina ottaa kaikki ihmiset ihmisinä, Jumalan lapsina eikä unohda inhimillisyyden rajattomuutta – kuin esimerkiksi politiikkana tai kulttuurisena asennoitumisena.

Monet ihmiset suhtautuvat lähes polttavalla intohimolla esimerkiksi Suvivirteen, mutta eivät lainkaan tunnista paljon suurempia uhkia ”meidän” tavoillemme, perinteillemme tai ennen muuta arvoillemme. Vielä.

Relativistisen ja pöyhkeyttä älynä pitävän kulttuurieliitin huikeimmat visiot eivät ehkä enää kauan välky, vaan mätkähtävät maihin kaikkialla muualla paitsi pienen piirin kollektiivisissa hengennostatuksissa. Niille jo naureskellaan. Mutta tällainen on maailma, kuuluu huokaus. Ikään kuin olisi välttämätöntä, että päättäjät ja eliitti elävät muovailuvahatodellisuudessa. Ikään kuin olisi välttämätöntä, että me kaikki fraasitamme samaa teennäistä höpsistä, vaikka emme siihen usko! Aimo miesi, eikö ole jo aika nousta yli kirjanoppineiden ja politiikan rabbiinien!

Toisaalta joulun kristillisyys saattaa olla pitkälti nykyihmisen emootioleikkiä, eräänlaista psykologista mindfulnessia, jossa varpuset ja enkelit ja taianomaiset hanget (ja glögi) tuovat kiireiseen ja somen turruttamaan mieleen jotakin autenttiseksi uskottua. Tämä kaikki on hiipuva mielestä viimeistään välipäiviksi, jolloin napa on taas noussut. Tähän väliin kirkkokin yrittää iskeä – ennen kuin minä ja itse taas ryntäävät ja vievät me-hengen, lämmön, solidaarisuuden ja  yhtenäisyyden. Niin kiire on pastorilla silloin harvoin kun kirkkosali on täynnä, että sylki lentää jo kaikesta kertoessa: hyvää mieltä ja armoa varmaa, joulun rauhaa, mutta muistakaa nyt maksaa myös!

Hyvää joulua kaikille lukijoilleni.