maahanmuutto

Paperittomat, lääkärit ja ihmisoikeudet

/ Riikka / 7 kommenttia

doctor-563428_640Hesarissa on ollut käynnissä jännittävä lääkärien välinen kilpajuoksu siitä, pitäisikö paperittomia hoitaa jonkinlaisen kollektiivisen ”lääkärinetiikan” alla vaiko ei. Alun perinhän tilanne lähti siitä, että Pälve ja kumppanit julkaisivat mielipiteen, joka ikään kuin edusti kaikkia lääkäreitä: sen viesti oli, että kyllä, lääkärit noudattavat etiikkaansa ja hoitavat paperittomat, se on heidän moraalinen sekä käytännöllinen velvollisuutensa, ja tästä seuraa, että Lääkäriliitto kannattaa lakimuutosta. Sittemmin iso joukko lääkäreitä irtisanoutui tästä jalomielisestä myöntyvyydestä ja kommentoi jotakin siihen suuntaan, että lääkärinkin täytyy toimia olemassa olevien rationaliteettien (ml. raha) varassa. Toisinajattelijalääkärit myös muistuttivat, että se toimintaympäristö, jossa lääkärit nykyään joutuvat priorisoimaan, ei lainkaan vastaa sitä kaunista ajatusta vapaasta tilasta, jossa lääkäri vain etiikkaansa noudattaen hoitaa kaiken, mikä kohdalle osuu.

Tänään – yli kuukausi edellisen kirjoituksen jälkeen – Pälve ja kumppanit astuvat esiin uusilla taikasanoilla. Lääkäri ei saa lipsua tasa-arvon periaatteesta.

Lää­kä­rin­etii­kan mu­kaan lää­kä­rin tu­lee koh­del­la po­ti­lai­taan ta­sa-ar­voi­si­na, ei­kä hän saa an­taa ro­dun, us­kon­non, po­liit­tis­ten mie­li­pi­tei­den tai yh­teis­kun­nal­li­sen ase­man vai­kut­taa toi­min­taan­sa hei­tä koh­taan.

Ta­sa-ar­von pe­ri­aa­tet­ta ei saa rik­koa sil­loin­kaan, kun prio­ri­soi­daan. Ih­mis­ten yh­den­ver­tai­suu­den pe­ri­aat­tees­ta lip­su­mi­nen joh­taa ko­ke­muk­sen mu­kaan po­lul­le, jo­ta em­me ha­lua kul­kea.

Huuh, pelottava pimeä nationalistinen ja fasistinen polku!

”Tasa-arvo” tahtoo olla tyhjä termi kansallisessa politiikassakin, mutta absoluuttisen tyhjä se on silloin, kun huomion kohteenamme on koko maailma – puhumattakaan ”yhdenvertaisuudesta”. Mikä prinsiippi sanelee sen, että meillä (tai lääkäreillä) on jonkinlainen velvollisuus tehdä yhtään mitään ihmisille, jotka sattuvat ilmaantumaan paikalle, mutta ei mitään niille ihmisille, jotka eivät satu ilmaantumaan paikalle? Se, että ihmisillä on nykyään mahdollisuus siirtyä paikasta toiseen, johtuu ennen muuta kuljetuksen ja liikenteen kehittymisestä ja niiden hinnan suhteellisesta laskusta. Moraalisessa kyvykkyydessämme sen sijaan ei ole tapahtunut vastaavaa kehitystä, mikä usein unohtuu nykypäivän huikentelevaisia ihmisoikeuskertomuksia lukiessa.

Niinpä ihmisoikeustasolta nolla on mahdollista siirtyä ihmisoikeustasolle sata, vain astumalla laivaan tai lentokoneeseen. Velvollisuus on kohteessa. Kun ihmiskunnan edustaja astuu oikean valtion maaperälle, työntyvät ”tasa-arvo” ja ”ihmisoikeus” ja ”velvollisuus” häntä oitis syleilemään! Miksi lähtömaalla ei ole velvollisuuksia?

Oikea valtio on avainkäsite. Tuo nationalistinen, patriarkaattinen, sortava jäänne, joka tahdotaan valjastaa enää moraalisiin ristiretkiin. Kukaan ei koputa Somalian tai Jemenin rajaportteja ja vaadi ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa. Kukaan ei kuvittele, että Somalia tai Jemen voisivat antaa jollekin tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Ne ovat vääriä valtioita, jos edes valtioita. Mutta me, meiltä se onnistuu. Miksi? Siksikö, että olemme signeeranneet ison joukon erinäisiä sopimuksia, joiden ylevät periaatteet on sitten sisällytetty kansalliseen lainsäädäntöömme, jonka noudattamista valvoo virkamiesten armeija ja melkoinen ihmisoikeus-infrastruktuuri?

Ymmärrän toki, mitä lääkärinetiikka tarkoittaa, siis etiikkana eli oppina siitä, miten moraalinen toimija toimii. Mutta en ymmärrä, mitä tekemistä tällä on valtion kanssa. Lääkäri toki voi etiikkaansa noudattaen hoitaa ihan ketä tahansa – sitä kutsutaan vaikkapa vapaaehtoistyöksi tai hyväntekeväisyydeksi. Sitä, että lääkäri jättää menemättä yksityispraktiikalle ja jää vapaaehtoisesti hoitamaan vanhuksia, köyhiä, juoppoja ja hulluja terveyskeskukseen, ei ole tavattu kutsua hyväntekeväisyydeksi, mutta profession kehittymistä seuratessa näyttää ilmeiseltä, että tämä oletus on väärä.

Mutta tästä Pälve ei ole lainkaan niin kiinnostunut. Moraalisia ristiretkiä ei juuri nykypäivänä käydä omien puolesta.

Lää­kä­rin­etii­kal­la ei saa teh­dä po­li­tiik­kaa, mut­ta ter­veys­po­liit­ti­sia rat­kai­su­ja teh­täes­sä lää­kä­rin­etiik­ka tu­lee huo­mioi­da.

Mitä tämä virke tarkoittaa? Ei saa tehdä politiikkaa, mutta pitää tehdä politiikkaa? Oikeasti Pälve tarkoittaa, että ei saa tehdä politiikkaa muuta kuin siinä tapauksessa, että politiikka on oikeamielistä ja palvelee sekä ideologista sisältöä että tästä hyötyvien ryhmien intressejä.

Maahanmuutto on siitä ihmeellinen asia, että se toimii sekä sisä- että ulkopolitiikan tavoin. Se on sekä sisällä että ulkona. Kulloinkin noudatettava logiikka riippuu lähinnä siitä, missä kyseinen henkilö X on tietyllä ajanhetkellä t. Jos henkilö X on kaoottisessa kotimaassaan, hän ei juurikaan soittele moraalikelloja täällä pohjolassa. Hieman enemmän, jos hän on pakolaisleirillä. Jos hän sen sijaan on liikkeellä kohti Eurooppaa ja sen pohjoista, kellot soivat jo kovaa. Ja sillä hetkellä, kun hän ylittää rajan, kellot hakkaavat kuin viimeistä päivää: moraalinen hätätila, meidän ovellamme! Ei ole ihme, että hyviin valtioihin pääsemisen eteen tehdään vaikka mitä. Eikä se ole tänne haluajien vika.

Jos sen sijaan olisimme moraalisesti rehellisiä, voisimme yksinkertaisella laskutoimituksella määrittää, kuinka paljon moraalista ihmisoikeussuojaamme tarvitsevia ihmisiä maailmassa vielä on. Meidän ei tarvitse laskea yhteen kuin kaikki liikkeellä olevat humanitaariset maahanmuuttajat, pakolaisleireillä olevat maahanmuuttajat, muut IDP:t (internally displaced persons), turvapaikanhakijat sekä kaikkien kehittymättömien, autoritaaristen, köyhien ja konfliktisten valtioiden/alueiden kaikki ihmiset. Tämä summa (aika monta miljardia) on sitten se määrä ihmisiä, johon myös Heikki Pälven lääkärinetiikka tosiasiassa ulottuu, mikäli luemme sitä, kuten mies itse lukee. Koska lääkäri ei saa lipsua tasa-arvon periaatteesta.

Mikä sitten on oikeasti ihmisoikeuksien merkitys maailmassa? Niitä koskevat sopimukset ovat lisääntyneet eksponentiaalisesti, ja hallinnollinen, semihallinnollinen ja ei-valtiollinen infrastuktuuri on yhä vahvempi. Tärkeimmät sopimukset on laadittu vuosina 1969, 1976, 1981, 1987, 1990, 2003, 2008 ja 2010, ja joinain vuosina sopimuksia on tehty useampi kuin yksi. Ensimmäisessä sopimuksessa erilaisia ihmisoikeuksia kirjattiin löytyvän 20 kappaletta, mutta kasvu on ollut jäätävää: uusimmissa sopimuksissa tunnustettavia ihmisoikeuksia on jo yli 300.

Mutta mitä sitten on tapahtunut käytännössä? Onko ihmiskunnan elämä parantunut samassa mittakaavassa? Ei tietenkään. Maailma on täynnä sotia, julmuutta, rodun, uskonnon, sukupuolen ja ihmisryhmän perusteella toteutettavaa kidutusta ja sortoa, lapsityöntekijöitä, orjia, seksuaalista hyväksikäyttöä. Myöskään sananvapaus, lehdistönvapaus tai muut demokraattiset oikeudet eivät merkittävästi lisäänny, osin päinvastoin. Väestörikkaimmista maista ainoastaan Yhdysvaltoja ja Japania voi pitää liberaalidemokratioina. Väestönkasvu juuri niillä ongelmallisilla alueille takaa sen, että parannusta ei ole luvassa. Valtiot, jotka noudattavat ihmisoikeuksia, noudattivat niitä pitkälti jo ennen ainuttakaan sopimusta –  jo ennen kuin ihmisoikeusretoriikan hyökkäys trivialisoi koko teeman.

Ja sitä valitettavasti tekee paperittomien sairaudenhoidosta keskustelukin. Trivialisoi sen, mitä oikeasti on ihmisoikeus tai perusoikeus tai oikeus saada hoitoa. Maailmalla ei ole sellaista legitiimiä (tai vakavasti otettavaa) globaalia instituutiota tai maailmanhallitusta, jonka voisimme haastaa legitiimiin (tai vakavasti otettavaan) maailmanoikeuteen siitä, että jonkun ihmisen oikeuksia on rikottu. Ainoa legitiimi, pakkovaltaa käyttävä instituutio on valtio. Ja kuten edellä toin ilmi, tietynlainen valtio. Sen lisäksi, että tällainen valtio on liberaalidemokraattinen ja banaalisti ilmaisten hyvä, se myös aktiivisesti rajoittaa sitä, keillä on oikeus tulla sen territoriolle ja toimi- ja lainkäyttövallan alle.

Yksikään valtio ei voi olla sekä hyvä että avoin kaikille. Yksikään valtio ei voi asettaa samalle viivalle omia kansalaisiaan ja muukalaisia. Jos valtio väittää suojelevansa muukalaisten ihmisoikeuksia, kyseessä on joko suuri bluffi tai sitten valtio on matkalla kohti loppuaan.

Joissakin pelottavissa tapauksissa tuntuu, että molemmat voivat olla totta samaan aikaan.

Oikeita ja vääriä tutkimuksia

/ Riikka / 16 kommenttia

Erilaiset tutkimukset tarvitsevat erilaisia metodologioita ja lähestymistapoja. Erilaisissa metodologioissa on myös erilaisia ongelmia eikä mikään menetelmä ole aukoton. Toisaalta tiettyjen aihepiirien kohdalla tutkimuksen tavoite ja politiikka saattavat ylittää merkityksessään kaikki muut seikat. Käsittelen asiaa kahden esimerkin kautta.

Jos tavoitteenamme on selvittää inkeriläisten paluumuuttajanaisten käsityksiä suomalaisesta juhannussaunakulttuurista ja sen tarinallisista piirteistä, keräämme osallistujat (n=12) inkeriläisten paluumuuttajanaisten saunakerhon (ISK ry) tupaillasta ja haastattelemme heitä vapaamuotoisesti heidän kokemuksistaan. Saunomme välillä mukana ja havainnoimme osallistuen; tutkijan positio ei siis suuresti eroa tutkittavien positioista. Kirjoitamme värikkään deskription, jota maustamme suorilla lainauksilla haastateltavien tarinoista.

Jos sen sijaan tavoitteenamme on selvittää, kuinka paljon maahanmuuttajat syyllistyvät rikoksiin, emme haastattele tekijöitä emmekä uhreja, vaan luotamme muiden toimijoiden, kuten oikeuslaitoksen, keräämiin ”havaintoihin” ja ”mittauksiin”. Näistä tilastoista ja erilaisista rekistereistä voimme koota luokiteltavan aineiston, jota voimme esitellä (deskriptio) eri tavoin. Laajaa aineistoa voimme myös käsitellä. Käsittelyjen avulla voimme tehdä päätelmiä ja tulkintaa, joka ei kuitenkaan ole läheskään yhtä vapaata kuin edellisessä esimerkissä. Tutkijoina emme millään tavalla osallistu tai vaikuta aineiston muotoutumiseen, mutta erilaisten testien valikoimisessa sekä tulosten esittelyssä voimme käyttää omaa harkintaa.

Kumpikaan tutkimuksenteon tapa ei ole ongelmaton eikä kumpikaan tarjoa sataprosenttista faktaa maailmasta, vaikkakin ne täysin validisti täyttäisivät omat vaatimuksensa ja tavoitteensa. Ensimmäisen esimerkin suhteen voimme pohtia muun muassa seuraavia asioita:

1. Onkohan muilla kuin saunakerhoon osallistuvilla inkeriläisnaisilla mahdollisesti poikkeavia käsityksiä suomalaisesta juhannussaunakulttuurista? Mitä jos ”otoksemme” onkin täysin vääristynyt niin, että tupaillan innokkaat saunojat ovat täysin erityistapauksia ja kaikki muut inkeriläiset ovatkin eri mieltä? Ainakaan otoksemme ei perustu satunnaisotantaan. Toisaalta sillä tuskin tässä tapauksessa on mitään merkitystä – emmehän yritä löytää mitään riippuvuuksia vaan havainnollistaa mielenkiintoista kokonaisuutta.

2. Voimmeko me tutkijoina koskaan ymmärtää aivan täysin inkeriläisten paluumuuttajanaisten saunakäsityksiä, koska emme jaa heidän kulttuurista, sosiaalista ja historiallista kokemusmaailmaansa? Saatammeko tutkijoina jopa hieman ylitulkita heidän antamiaan merkityksiä? Onko teoreettinen viitekehyksemme ehkä liian dominoiva? Entä jos haastateltavat itse eivät ole täysin rehellisiä, vaan vastaavat vähän siihen suuntaan kuin olettavat tutkijan toivovan?

3. Tuloksia ei ehkä voida yleistää, mutta miksi pitäisikään – kyseessähän on inkeriläiset paluumuuttajanaiset ja saunominen. Tutkimuksemme kertoo siis ainoastaan kohteestaan, se on tapaustutkimus. Jos tutkimus kertoo riittävän paljon merkityksellisiä asioita vain yhdestä ja erityislaatuisesta kohteesta, se saattaa hyvin täyttää tehtävänsä. Ja tietysti se on merkitsevä, koska me olemme merkittäviä!

4. Mutta onko inkeriläisten paluumuuttajanaisten juhannussaunakulttuurin tarinoiden tutkimisessa mitään järkeä, vaikka se sinällään olisikin kiintoisaa? Kaikkihan on kiintoisaa aina jonkun mielestä. Mikä on tutkimuksen tarkoitus? Vai onko se itsearvoista? Juuri tällaista tutkimusta yliopistossa paljon tehdään, myös humanististen tieteiden ulkopuolella. Jätän asian lukijan pohdittavaksi.

5. Media ei ole kiinnostunut tutkimuksestamme eikä edes blogimme, jossa hankkeesta kerromme, saa juuri yhtään lukijaa. Tutkijoina olemme toki pettyneitä, sillä tutkimuksemme on ollut vaativa ja aikaa vievä ja mielestämme sen ”tulokset” ovat hyvin kiinnostavia.

Toisen esimerkin suhteen saatamme joutua pohtimaan tyystin toisenlaisia asioita. Tutkimustamme tullaan myös kyseenalaistamaan tutkimusyhteisön ulkopuolelta:

1. Mikä on tutkimuksen tarkoitus? Nyt tiedämme, että X prosentti maahanmuuttajista syyllistyy rikoksiin, mutta mitä tällä tiedolla haluamme saavuttaa?

Haluan tähdentää, että toisin kuin edellisessä esimerkissä, tässä tapauksessa tutkimuksen tarkoitus näyttää olevan merkittävässä roolissa. Inkeriläisten paluumuuttajanaisten saunakokemuksista narratiiveja loruttelevaa tutkijaa harvemmin laitetaan vastaamaan kysymykseen (nro 4 yllä), mutta maahanmuuttajien rikollisuutta kartoittava tutkija joutuu välttämättä vastaamaan siihen, niin akateemisesti tiedeyhteisön sisällä kuin populaarimmin muualla yhteiskunnassa.

Luonnollisesti kyse on yhteiskunnallisesta merkityksestä: maahanmuuttajien rikoksia kuvaavassa tutkimuksessa yhteiskunnallinen merkitys on huomattavasti korkeampi kuin inkeriläissaunojien tapauksessa. Hassua kyllä, samainen yhteiskunnallinen merkitys ei välttämättä riitä täyttämään tutkimuksen merkityksellisyyden vaatimusta. Tämä johtuu siitä, että tutkimuksen tulokset ovat ”vääriä”. Vaikka maahanmuuttajien tutkiminen on merkityksellistä, ei se saa olla vääränlaista. Samanlainen ilmiö löytyy usein esimerkiksi naisia tai seksuaalivähemmistöjä käsittelevistä tutkimuksista.

2. Miksi maahanmuuttajien tekemiä rikoksia tulee tutkia erillään muiden (ihmisten) tekemistä rikoksista? Onko ’maahanmuuttajuus’ merkitsevä ominaispiirre? Onko ’maahanmuuttajuus’ merkitsevin ominaispiirre?

Näitä kysymyksiä esittävät ihmiset eivät useinkaan ymmärrä tutkimuksista paljonkaan – tai sitten heidän vakaumuksensa ylittää heidän osaamisensa. He eivät tiedä, mitä tarkoittaa tilastollisesti merkitsevä tai sattuma. He lähestyvät ”merkitsevää” emotionaalisesti ja subjektiivisesti – se vaihtelee jälleen kohteen mukaan. Jopa samat tutkijat, jotka itse tekevät n=20 tutkimuksia, joissa kysytään maahanmuuttajilta subjektiivisista syrjinnän kokemuksista, saattavat valittaa, että maahanmuuttajiin suhtaudutaan meidän tutkimuksessamme liian monoliittisesti taikka jopa että maahanmuuttajuudella ei olekaan merkitystä. Puhumattakaan tilastollisesta edustavuudesta!

Metodologinen hälytystila vaivaakin useita tutkijoita ainoastaan silloin, kun (toisten) tutkimuksista saadaan vääränlaisia tuloksia. Muussa tapauksessa homman voi hoitaa vähän sinnepäin: valitaan nyt vaikka haastateltavat näistä aktivisteista ja leikitään, että kyseessä on hyvä otos. Jos tulee sanomista, kerrotaan, että kyseessä on syväluotaava empiirinen tapaustutkimus, joka tuottaa tärkeää tietoa perusinhimillisesti.

Ideologiset vaatimukset rajoittavat yhteiskunta- ja ihmistiedettä tiettyjen aihepiirien ympärillä hyvin paljon. Tutkimukset rakennetaan jo suunnitteluvaiheessa sellaiseen muotoon, että niistä ei voi saada kuin ”oikeita” tuloksia. Nämä tulokset palvelevat poliittisia ja ideologisia päämääriä sekä määrittävät erilaisia haluttuja toimintasuosituksia.

Mikäli joku tutkimus saa tulokseksi jotakin tämän politiikan vastaista, otetaan se hampaisiin ja pyritään mitätöimään käyttäen erilaisia metodeja. Tällaisenkin (objektiivisesti rakennetun) tutkimuksen tulokset halutaan saada palvelemaan oikeaa motiivia. Niinpä tulos, että maahanmuuttajat syyllistyvät rikoksiin merkittävästi enemmän kuin valtaväestö, voidaan uudelleen lukea niin, että ”maahanmuuttajat ovat merkittävästi huonommassa asemassa kuin valtaväestö”.

3. Voidaanko lukuihin luottaa? Mitä jos maahanmuuttajat jäävät useammin kiinni ja tulevat tuomituiksi kuin ei-maahanmuuttajat? Mitä jos maahanmuuttajien tekemät rikokset ilmoitetaan poliisille useammin?

Näistä seikoista voidaan aina jossitella, kaikissa tutkimuksissa (ks. inkeriläiset saunassa). Jos teemme korkealaatuista tutkimusta, otamme ainakin viitteenomaisesti kantaa näihin seikkoihin itse. Tutkimuksen tuloksiin niillä tuskin silti on vaikutusta, ainakaan Suomessa. Datanlukutaito on silti oleellisessa roolissa – kyse ei ole vain numeroiden heittelystä ja siitä, että kone tekee työn.

(Kukaan ei ole tainnut uskaltaa miettiä sentään sitä, ovatko valtaväestön ja maahanmuuttajien tekemät rikokset vertailukelpoisia. Toisaalta olen kuullut, että maahanmuuttajia ei voitaisi verrata kantaväestöön, koska kantäväestöltä puuttuu tuo maahanmuuttajien taakkaa kasvattava ominaisuus ’maahanmuuttajuus’. Tällaisin perustein lähes kaikki tutkimus muuttuu mahdottomaksi, pl. inkerinsuomalaiset saunojat.)

Jälleen huomionarvoista on, että tietyt huomattavaa julkisuutta saaneet tutkimukset, kuten naisten perheväkivaltakokemuksia mittaava ”Usko, toivo, hakkaus” tai monet syrjintää ja rasismia mittaavat tutkimukset, käyttävät nimenomaan hyvin kyseenalaisia tiedonsaannin, tulkinnan ja arvioinnin menetelmiä. Laskennan perusteiden kyseenalaistaminen liittyy ainoastaan ”vääriä” tutkimustuloksia saaviin tutkimuksiin.

Mitä ”vääremmin” tutkimusasetelma on muodostettu tai mitä ”väärempiä” tuloksia tutkimuksessa saadaan, sitä enemmän siltä vaaditaan, sekä akateemisesti että median pyörityksessä. Mitä ”kyseenalaisempaa” teoreettista rakennetta käytetään, sitä hiotumpi ja täydellisempi sen tulee olla. Ja ehkä sitten näinkin: mitä ”väärempää” tutkimusta tehdään, sitä vaikeampaa sitä on saada julkaistua. Ja ilman julkaisua, ei ole mitään. Ei ole edes tietoa siitä ”väärästä” asiasta.

4. Tutkimus ei selitä mitään. Se ei selitä, miksi maahanmuuttajat tekevät rikoksia. Se vain kertoo, että he tekevät rikoksia (enemmän kuin valtaväestö).

Olin muutama viikko sitten seminaarissa, jossa käsiteltiin suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa ja maahanmuuttajien kotoutumista. Seminaarissa kokenut professori kertoi vastustavansa tilastoja (kyse oli Optulan tutkimuksesta Maahanmuuttajat rikosten uhreina ja tekijöinä), koska ne eivät kerro mitään mistään. Hän vertasi Optulan tutkimusta siihen korrelaatioon, joka syntyy jäätelönsyönnin ja hukkumiskuolemien välille. Eihän maahanmuuttajuus ole mikään syy rikoksille.

Oletteko muuten usein kuulleet, että tällaiset kriitikot olisivat joskus kaivanneet selityksiä esim. sille, miksi mies lyö? Epäilen, että feministisessä teoriassa sille edes olisi mahdollista löytää mitään lieventävää selitystä. Sillä lievennystähän professorikin kaipasi: täytyy olla jotakin hirveää, minkä vuoksi maahanmuuttaja syyllistyy rikokseen. Rikollisuudelle täytyy olla joku syy.

Ja tietysti usein onkin. Paha kasautuu, kuten tiedämme, kaikkien ihmisten kohdalla. Pedofiilejä on usein käytetty hyväksi lapsina, alkoholistit ovat usein alkoholistien lapsia, väkivaltaisista oloista tulleet ovat usein väkivaltaisia, rikollisuus ”periytyy”, rikkinäisissä perheissä on enemmän ongelmia kuin ehjissä perheissä. Tämä on eräänlainen yhteiskunta- ja sosiaalitutkimuksen itsestäänselvyys, joka kuitenkin toisinaan yritetään piilottaa ideologisista syistä. Haluaisimme niin paljon tasa-arvoa ja pelkkää hyvää kaikille, että emme uskalla tunnustaa, että näin ei tapahdu. Ikävästä syntyy merkittävästi suuremmalla todennäköisyydellä ikävää kuin hyvästä.

Siitä huolimatta meidän tulee tehdä myös tutkimuksia, joiden tulokset vain kielivät tästä.

Mikään ei estä professoria kokoamasta työryhmää syventämään tutkimuksen tuloksia. Hän voi valita rikoksiin syyllistyneistä maahanmuuttajista oman otoksensa (esim. n=7, kaikki Monikulttuurisen Rauhanjärjestön, Mokura ry:n, kevätkokoukseen osallistuneet rikoksiin syyllistyneet) ja tehdä heille haluamansa. Kuten kartoittaa heidän inhimillistä kärsimystään, rasismin kokemuksiaan, sydänsurujaan, köyhyyttään, nälkäänsä, traumojaan. Ja aivan totta, tämän jälkeen me tiedämme enemmän siitä, millaisia nämä rikoksentekijät ovat. Tällä tavallahan tiede parhaimmillaan toimii.

Mutta millään muotoa se ei tee tyhjäksi tarvetta selvittää tilastollisesti maahanmuuttajien rikollisuuden määrää, astetta ja laatua. Maahanmuuttajuus nimittäin on todella oleellinen ominaispiirre – sosiaalisesti, yhteiskunnallisesti, taloudellisesti, yksilölle itselleen. Tämä tosiseikka ei mene pois lopettamalla puhumasta siitä.

4a. Koska maahanmuuttajat ovat usein nuoria ja miehiä, he tekevät rikoksia. Koska maahanmuuttajat ovat usein köyhiä, kouluttamattomia ja syrjäytyneitä, he tekevät rikoksia. Koska maahanmuuttajiin suhtaudutaan vähätellen ja syrjivästi, he tekevät rikoksia. Koska maahanmuuttajien rikollisuudesta tehdään tutkimuksia, he tekevät rikoksia. Myös se osa kantaväestöstä, johon voidaan liittää ko. ominaispiirteet, syyllistyy rikoksiin huomattavasti keskimääräistä enemmän.

Tässä näyttäytyy jälleen epäloogisuus, jota harvemmin käsitellään. Tottakai asia on näin! Samanlaisia tosiseikkoja ovat seuraavat: 1. Humanitaariset maahanmuuttajat kotoutuvat hitaammin kuin työn perässä tulevat maahanmuuttajat. 2. Mitä suurempi kulttuurinen etäisyys on saapuvan maahanmuuttajan kulttuurin ja kohdemaan kulttuurin välillä, sitä hitaampaa on kotoutuminen ja sitä enemmän ongelmia siihen liittyy. 3. Erilaisten ihmisten välillä on ennakkoluuloja.

Absurdiksi asia muuttuu siksi, että päivänselvät asiat eivät kaipaa lisävakuuttelua eivätkä ne voi lieventää havaittavia ongelmia. Niiden tulisi olla huomionarvoisia lähtökohtia eikä ikään kuin yllättäen ilmenneitä epätoivottavia seikkoja.

Oleellista (joskin vaarallista) olisi pohtia, missä määrin lainkaan on järkevää tai tarkoituksenmukaista ajaa politiikkaa, joka kärjistää eroja ja lisää ongelmia. Jos olemme kaikki yksimielisiä siitä, että huono-osaisuus ajaa rikoksen tielle, miksi huono-osaisten määrää pitää entisestään lisätä? Jos olemme kaikki samaa mieltä siitä, että rasismi on pysyvä ikuisongelma ja ’maahanmuuttajuuden’ taakka on ylitsepääsemätön, miksi niitä pitää tieten tahtoen lisätä? Se, että näin tulee tapahtua koska niin vain tulee tapahtua, ei ole mikään selitys.

Maailma todella on epätasa-arvoinen, mutta tämä lääke toimii hyvin vajavaisesti ja osin vahvasti jopa itseään vastaan. Sitä todellakin sietäisi tutkia ja paljon.

5. Maahanmuuttajien tutkiminen on tärkeää, mutta maahanmuuttajien rikollisuuden tutkiminen ei ole tärkeää. Maahanmuuttajien ja maahanmuuton tutkiminen on siis tärkeää silloin, kun tutkimuksen asetelma ja tulokset palvelevat tiettyä agendaa. Muussa tapauksessa ei. Maahanmuuttajien rikollisuuden tutkiminen ei ole merkittävää, mutta maahanmuuttajat rikoksen uhreina on merkittävä tutkimuskohde.

On naurettavaa, että maassa, jossa tutkitaan kymmenissä tutkimuksissa ja hankkeissa yksittäisten nuorisoseurojen yksittäisten maahanmuuttajanuorten yksittäisiä käsityksiä syrjinnästä, ei voitaisi tutkia ja selvittää myös laajempia maahanmuuttoon liittyviä asioita. Sosiaali- ja yksilökeskeiset suuntaukset ovat nielaisseet maahanmuuton sisäänsä, ja muille (valtio, talous) jää vain rippeet ja niistäkin pitää taistella.

6. Tällaiset tutkimukset lisäävät ennakkoluuloja ja rasismia ja leimaavat ihmisiä. Ilmeisesti siksi, että kaikki eivät kykene vastaavaan valveutuneisuuteen kuin hyviä mielipiteitä omistavat ihmiset. Kansastamme X osa omaa niin alhaisen älykkyysosamäärän (sekä alkoholismigeenin), että heidän kykynsä käsitellä tällaisia tutkimustuloksia on siis hyvin heikko. Niinpä he saattavat alkaa öyhöttää, haukkua, huudella ja jopa olla väkivaltaisia, koska heidän päättelykykynsä mukaan jokainen maahanmuuttaja on nyt rikollinen. Sen sijaan inkerinsuomalaisten saunojanaisten analyysi ei liikuta ketään.

Tämäkin on totta. Etenkin primitiivisissä yhteisöissä ”faktojen” esille tuonti täytyy tehdä varovaisesti, jos ne ovat jollain tapaa arkoja tai vaarallisia. Suomi on kuitenkin kehittynyt, avoin ja demokraattinen yhteiskunta, joka kykenee kestämään todellisuutta. Suuri osa väestöstä ei koskaan tule ymmärtämään sävyeroja eikä tilastoja, mutta se ei ole sävyerojen ja tilastojen vika.

Leimaaminen taas on yleistermi, joka ei tarkoita oikeastaan mitään. Ihminen aloittaa leimaamisen muutaman vuoden ikäisenä ja lopettaa kuollessaan, sillä se on inhimillisen toiminnan edellytys ja ilman sitä mikään ei olisi mitään. Nykypäivänä kaikki ihmisiä luokittelevat toimet ovat jostain suunnasta katsoen leimaavia. Mutta se, että haluaa esimerkiksi lopettaa älykkyystestit, koska ne leimaavat, ei vähennä sitä tosiseikkaa, että korkeamman älykkyyosamäärän omaavat ihmiset ovat älykkäämpiä (mikä taas implikoi monia muita asioita). Se, että maahanmuuttajia ei saisi tutkimuksissa ”leimata”, ei vähennä sitä, että ’maahanmuuttajuus’ implikoi monia  asioita, hyvässä ja pahassa. Maahanmuuttajuus on olemassa, kaikesta huolimatta.

Paljon enemmän hallaa on tehty valjastamalla XX prosenttia yhteiskunta- ja ihmistieteestä palvelemaan tutkijoita itsejään ja heidän käsinukkejaan. Onko ihmekään, että kukaan ei oikein tahdo ottaa vakavasti nollatutkimusten nollatuloksia, jotka valveutunut osaa arvata jo tekijöiden nimeä vilkaisemalla. Tottakai tiedolla ja sivistyksellä on myös itseisarvonsa eikä kaiken tutkimuksen tarvitse olla ”hyödyllistä”. Hyödyttömänkin tutkimuksen pitäisi silti olla jossakin suhteessa tarkoituksenmukaisuuteen, olipa se sitten empiiristä, teoreettista tai jotakin muuta.

6. Retorinen vakuuttelu versus analyyttinen ote. Inkerinsuomalaistutkimuksen voi tehdä analyyttisesti ja maahanmuuttajien rikollisuus -tutkimuksen voi tehdä retorisesti. Todennäköisempää kuitenkin on, että mitä vapaampaa metodologiaa ja subjektiivisempia metodeita tutkija käyttää, sitä retorisemmalle alustalle tutkimus nojaa. Tilastolliset menetelmät ovat aina ”pinnallisia” verrattuna laadullisiin syväluotauksiin, mutta niillä on paljon muita huomattavia etuja. Se metodologinen kaksinaismoralismi, johon tilastoja vastustavat ihmiset sortuvat, ei ole hedelmällistä mihinkään suuntaan. Kaikkein oleellisinta on kuitenkin kysyä oikeita ja merkittäviä kysymyksiä.

7. Valtamedialla on kolme vaihtoehtoa, vaieta tutkimuksesta tyystin, yrittää sen kyseenalaistamista tai rakentaa punaisia otsikoita sen juntteihin myyvistä kohokohdista. Kyseenalaistamiseen sillä on kaksi vaihtoehtoa. Ensiksi se yrittää akateemista väylää, kuten metodologisia vastalauseita. Jos tutkimus on kuitenkin korkeatasoinen, tämä ei onnistu ja käyttöön otetaankin emotionaalinen väylä. Sen mukaan tutkimus saattaa toki olla oikeassa, mutta se ei ole oleellista, koska.

Niin, tiedämmekin jo.

 

 

Raiskauksista: post scriptum

/ Riikka / 15 kommenttia

Huomio Tapanilan raiskauksen ympärillä alkaa olla hiipunut (toisaalta olemmehan saaneet jo uusiakin). Omaa kirjoitustani aiheesta luettiin muutamassa päivässä yli 16 000 kertaa, mitä pidän kohtuullisena saavutuksena vasta bloggauksen aloittaneelta. Tavoitteeni nimenomaan oli, että ”tavalliset ihmiset”, etenkin naiset, pysähtyisivät ajattelemaan asiaa. Olen saanut kiitos- ja vihapostia enemmän kuin naismuistiin, ja kommenttikenttäkin on kirvoittanut useita.

Merkittävin vaikutus some-kansan yleisestä äänekkyydestä tapauksen ympärillä on kuitenkin näkynyt mediassa. Niin Hesari kuin Yle, pienemmistä puhumattakaan, on taipunut tunnustamaan joitakin tosiasioita. Vaikka keskustelu maahanmuuttajien raiskauksista ei olekaan edennyt varsinaisesti mihinkään, on jotakin kuitenkin saavutettu. Myös muun muassa Optulan tutkimukset ovat saaneet tarvittavaa julkisuutta, mitä pidän itse ehkä merkittävimpänä asiana.

Toisaalta ennalta arvattavat piirit ovat edelleen jatkaneet oman agendansa mukaista rummutusta. Faktojen vääristäminen tai niiden huomiotta jättäminen yhdistyvät sulavasti ideologiseen ajatteluun tai lillukanvarsissa roikkumiseen. Öyhöttämisessä kunnostautuu myös vastapuoli. Vaalien läheisyys on saanut myös muutamat poliitikot järjestämään omia tempauksiaan.

Käsitteisiin keskittyminen on jälleen ollut yliampuvaa. Lähes jokainen ihminen tietää intuitiivisesti, mitä tarkoittavat esimerkiksi ”kulttuuri”, ”kansa”, ”valtio” ja myös ”raiskaus”. Väitän, että ihmisen ei tarvitse hallita kulttuurintutkimuksen ja humanististen tieteiden teoriakenttää kyetäkseen ajattelemaan loogisesti – mitä useat oikeamieliset kuitenkin tapaavat vaatia. Se, että tiede on tänä päivänä lähes yhdenmukaisesti sitä mieltä, että tuonkaltaisia käsitteitä ei ole olemassa tai että ne eivät ole lainkaan yksinkertaisia, on aivan toinen asia. Se maailma, missä tavalliset ihmiset, niin kantaväestö kuin maahanmuuttajatkin, edelleen elävät, tuntee nuo käsitteet ja niiden ilmentymät hyvin konkreettisesti. Minkäänlainen merkityksellinen yhteiskunnallinen ajattelu ei ole mahdollista ilman yleistyksiä. Sen sijaan esimerkiksi ”vihapuhe” on uuskäsite – sen merkitys on hyvin eklektinen ja käyttöala epäselvä.

Suhteellisuuden puutteeseen liittyy myös yksi feministien tiukasti hyväilemä ajatus: Koska kaikki seksuaalinen väkivalta ja häirintä on yhtä väärin ja koska kaikki patriarkaatin toiminta on yhtä kamalaa ja tuomittavaa, tekojen tai uhristatusten välille ei lopulta voi tehdä eroja. Niinpä joukkoraiskaus, kaduttava känniseksi ja ällöttävän flirttailun kohteeksi joutuminen rajautuvat lopulta samaan ilmiöön eikä niiden välille voi tehdä moraalisia tai muitakaan eroja. Tämä tietenkin mahdollistaa sen, että koska (hetero-)mies on aina lähtökohtaisesti hirviö, päähuomiota ei tarvitse kohdistaa siihen, kuka tai ketkä eniten syyllistyvät seksuaaliseen väkivaltaan. Energiaa ajatus saa tietysti siitä tosiasiasta, että lähes jokainen nainen on elämässään kokenut jonkinlaista seksuaalista häirintää tai väkivaltaa. Q.E.D.

Itseäni kiinnostaa asiassa taas se, mitä pragmaattisesti ajatellen voidaan saavuttaa. Truismi siitä, että ”kaikki miehet raiskaavat”, on progression kannalta hyvin ongelmallinen, ensinnäkin siksi, että se jättää jo saavutetun kehityksen huomiotta. Koska feministit (käytän tätä nyt yleisterminä kyseisiä väitteitä edustavista) kieltäytyvät huomaamasta, että mitään hyvää tai edistyksellistä on koskaan saavutettukaan, sulkeutuvat myös tulevaisuuden mahdollisuudet.

Kuitenkin tässä maassa on tehty jo paljon asiaintilan korjaamiseksi. Yleinen naisen aseman parantuminen on tietysti kaiken taustalla – meidän kulttuurissamme naisen asema on hyvä ja tasa-arvoinen miehen kanssa. Kun toisaalta väitämme, että raiskausalttius johtuu mahdollisesti kulttuurista, tarkoittaa se muun muassa, että tiettyjen kulttuurien näkemys naisen asemasta on niin ongelmallinen, että se vaikuttaa toimijoiden käyttäytymiseen. Se ei tarkoita, että tietty kulttuuri ehdottomasti aiheuttaa raiskauksen. Suomalainen kulttuurikaan ei aiheuta alkoholismia, vaikka alkoholismi ilmiselvästi on kulttuurillemme leimallista, ja useimmat ihmiset voivat myöntää, että alkoholi on suomalaisille ongelmallinen asia – vaikka se ei sitä taaskaan ole kaikille suomalaisille.

Feministien lempilapsi, ”vain jäävuoren huippu tulee esille”, saattaa pitää hyvin paikkansa, mitä tulee tiettyjen maahanmuuttajaryhmien kotioloihin, mutta yleisenä totuutena sitä ei voi pitää. Ensinnäkin väite perustuu yleensä hataraan tutkimukseen, jossa kysyttiin nimenomaan siitä, onko vastaaja kokenut jonkinlaista seksuaalista häirintää tai väkivaltaa ja onko hän ilmoittanut siitä. Toisekseen naisten ilmoittamismahdollisuuksia on suuresti lisätty, jo vuosikymmenien ajan, ja valistus on jatkuvaa, peruskoulusta pitkälti elämän ehtoopuolelle. Kolmannekseen apua on saatavilla väkivaltaisista suhteista pois haluaville. Harva nainen enää suostuu tai joutuu jäämään tässä mielessä vaaralliseen suhteeseen.

”Kaikki miehet raiskaavat”-väitteestä seuraa myös se, että tulkinta on täysin sokeaa erilaisten miesten välillä. Koska kaikenlainen väkivalta, seksuaalinen ja muu, on erittäin keskittynyttä alaluokkiin (sosiaalinen, taloudellinen, koulutuksellinen), ei muille ryhmille jää paljonkaan. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö väkivaltaa ja raiskauksia voisi olla kaikilla yhteiskunnan tasoilla ja onkin (kuten on myös alkoholismia) – kyse on vain tilastoista ja siten myös todennäköisyyksistä. Alaluokkaisuus aiheuttaa monenlaisia patologioita, niin kantaväestölle kuin maahanmuuttajille. Koska feminismi on perustaltaan elitististä, ei se yleensä kykene ottamaan huomioon tällaisia tekijöitä. Eikä se halua, koska silloin sen ”kaikki miehet raiskaavat”-käsityksiltä tippuisi pohja.

Totta silti on, että se pääasiassa kehityskelpoinen miesaines on oppinut aika hyvin. Tutkimukset, joissa on otettu huomioon tekijän sosioekonominen ym. luokka ja teon vakavuus, kertovat tästä selvää kieltään, niin perheväkivallan kuin seksuaalisen väkivallan suhteen. Kuten myös alkoholismin.

Kumpi sitten mahtaisi tosiasiassa vaikuttaa raiskauksien määrään enemmän –  se, että jälleen uusi feministinen hanke saisi lisärahoitusta tuottaakseen selvityksiä ja uutta käsitepornoa ”kaikista miehistä” vaiko se, että raiskauksiin todennäköisemmin syyllistyviä, usein moniongelmaisia miehiä otettaisiin erityishuomion piiriin? Olisiko järkevämpää ottaa tietyistä kulttuuripiireistä kotoisin olevia maahanmuuttajia/vähemmistöjä erityisvalistuksen pariin kuin laatia tiedonantoja siitä, kuinka me nyt emme vaan saa hyväksyä tätä patriarkaatin pahuutta ja että sitä tulee paheksua kuin viimeistä päivää? Koska ”paheksunta” on päivänselvää, sitä ei ole syytä ottaa lähtökohdaksi.

Oikeusoppineet kautta linjan väittävät, että rangaistuksien kiristäminen ei auta missään rikoksissa, mutta tässäkin näkisin myös oikeuden jakamisen muut funktiot, kuten yhteiskunnallisen viestin antamisen. ”Humaani ja rationaalinen kriminaalipolitiikka” ei voi olla kaikki kaikessa, vaan uhrin eli yksilön roolin täytyy nousta (ks. Terttu Utriaisen näkemys). Rangaistuksia saisi mielestäni selvästi kiristää, ja maahanmuuttajien ollessa kyseessä karkottamisen mahdollisuus täytyisi olla aidosti olemassa.

Raiskauksista

/ Riikka / 37 kommenttia

Se, että media – tai tietty osa siitä – jättää kertomatta seksuaalirikosten oleellisia seikkoja, on asia, joka suututtaa monia. Tilanteemme ei ole niin paha kuin Ruotsissa, jossa joukkotiedotusvälineet lähes poikkeuksetta pimittävät tietoa lukuisista ja jatkuvista seksuaalirikoksista, joihin maahanmuuttajat ja uusruotsalaiset syyllistyvät. En tiedä, kuinka paljon on vielä ihmisiä, jotka uskovat median palturiin. Toivoakseni ei monia. Sen tiedän, että silloinkin, kun totuus on ihmisten tiedossa, pupu menee pöksyyn, mikäli asialle pitäisi tehdä jotakin tai se pitäisi edes kohdata. Seuraa hyssyttelyä, pelkoa, pakoilua, kaunistelua, väistelyä, ”ei se varsinaisesti kuulu minulle”. Ongelma on tuttu monista muistakin yhteiskunnallisista ongelmista, mutta erityisen räikeänä se esiintyy aina silloin, kun ongelmaan liittyy maahanmuutto ja/tai erilaiset kulttuurit ja uskonnot.

Reaktiot näissä tapauksissa ovat jotakuinkin seuraavanlaiset:

1. Media mahdollisesti kertoo rikoksesta, mikäli poliisi on siitä tiedottanut. Poliisin tiedote copy-pastetaan nettiin mahdollisimman pian. Mikäli siinä on – ja yleensä on – tietoja tekijöiden etnisyydestä tai muita tuntomerkkejä, periaatteellinen media (nykyään lähinnä enää HS), pyyhkäisee ne pois. Joskus – nettikansan riemuksi – niitä ei huomata heti poistaa, vaan liian paljastava tiedote pääsee verkkoon.

2. Vahvasti miesvoittoinen nettikansa korjaa foorumeilla, blogeissa ja muualla somessa vääristetyn uutisen. Tottakai ne oli niitä! Idiootti Hesari! Oikeastaan kaikki mediakykyiset tietävät, että näin todella on, mutta joka kerta asia tuodaan yhtä näkyvästi esiin. Koska koko nettikansa ei ole liikkeellä tuodakseen julki naisiin kohdistuvan rikollisuuden lisääntymistä, vaan vastustaakseen yleisesti maahanmuuttoa ja/tai mediaa, on seuraus kahtalainen. Yhtäältä nyt taas vähän paremmin tiedämme, ketkä oikeasti ovat rikoksen takana. Toisaalta mikään ei ole muuttunut. Ne tahot, jotka asialle jotain voisivat tehdä, eivät seuraa paljastajien foorumeita tai eivät pidä niitä merkityksellisinä. Informaation leviämisen tuoma lisäarvo on hyvin vähäinen: He, jotka tietävät, tiesivät jo ennen. He, jotka eivät tiedä tai halua tietää, eivät ”tiedä” jatkossakaan.

3. Tämän jälkeen media alkaa kiertää tapausta kuin kissa kuumaa puuroa. Huomio kiinnittyy yleensä asian suhteen varsin epäoleellisiin seikkoihin, esimerkiksi valvontaan tai ”turvattomuuden” yleisempään lisääntymiseen. Kaikista vääristävimmät ”suomalainenkin mies raiskaa”-tyyppiset avautumiset ovat viimeisen viiden vuoden aikana vähentyneet paljon. Mutta niinpä vain tänä aamuna Hesari teki taas pohjat. Sellaiset pohjat, että sysäys tällekin kirjoitukselle syntyi. Juttu oli otsikoitu tyypilliseen tapaan näin:

VR on lisännyt lähijunien järjestyksenvalvontaa

Maanantainen raiskaustapaus nosti turvallisuuden puheenaiheeksi

En aluksi ajatellut edes lukevani koko juttua, sillä jo edellisenä päivänä mm. Helsingin Uutiset oli kertonut, että VR ja HSL ovat ”ryhtyneet” ”toimenpiteisiin”. Toimet ovat tietysti täysin inkrementaalisia ja ampuvat ohi itse ongelmasta, siksi lainausmerkit.

Suora lainaus Helsingin Sanomista:

Nais­ten hä­päi­se­mi­sen kult­tuu­ri on edel­leen voi­mis­saan ja il­me­nee myös jul­ki­sil­la pai­koil­la, pa­him­mil­laan Ta­pa­ni­lan kal­tai­si­na jouk­ko­rais­kauk­si­na. Näin ar­vioi toi­min­nan­joh­ta­ja Pia Puu Oksanen Nais­ten lin­jal­ta. Yh­dis­tys tar­joaa neu­von­taa ja tu­kea vä­ki­val­taa ko­ke­neil­le nai­sil­le ja ty­töil­le.

”Hä­päi­se­mi­sen kult­tuu­ri ei jää pel­käs­tään ne­tin kes­kus­te­lu­pals­toil­le ja so­siaa­li­seen me­diaan vaan va­luu ka­duil­le, kou­lui­hin, ko­tei­hin ja pa­ri­suh­tei­siin.”

Ok­sa­nen sa­noo, et­tä huo­li­mat­ta ta­sa-ar­vo­ajat­te­lun li­sään­ty­mi­ses­tä nais­vi­haa on ja ”se vel­loo ne­tis­sä”.

Ää­ri­kon­ser­va­tii­vi­nen ajat­te­lu, et­tä mies on luo­ma­kun­nan kruu­nu ja nai­nen alem­pa­na, ver­ho­taan en­tis­tä useam­min in­ter­ne­tin kuo­ren al­le, ar­vioi puo­les­taan Nais­asia­liit­to Unio­nin pää­sih­tee­ri Milla Pyykkönen.

”Toi­saal­ta ne­tin myö­tä nai­set ja ty­töt tun­nis­ta­vat sek­suaa­li­sen häi­rin­nän ja vä­ki­val­lan en­tis­tä pa­rem­min.” Sii­nä mis­sä so­siaa­li­ses­sa me­dias­sa link­kail­laan ris­tiin vi­ha­pu­het­ta, tar­jo­taan siel­lä sa­maan ai­kaan ver­tais­tu­kea ja neu­voa ah­dis­te­lus­ta tai vä­ki­val­las­ta kär­si­neil­le nai­sil­le.

Vaikka en pienistä hätkähdä, tässä kohtaa piti tehdä aika paljon hengitysharjoituksia.

Naisten häpäisemisen kulttuuri? Valuu netistä kaduille? Naisviha ja äärikonservatiivisuus netissä? Linkkaillaan vihapuhetta? Tunnistavat seksuaalisen häirinnän?! Ei sanaakaan maahanmuutosta tai erilaisista kulttuurisista käsityksistä! Nainen on joukkoraiskattu ja täällä puhutaan vinkeistä tunnistaa seksuaalista häirintää!

Koska uskon, että Oksanen ei tarkoita sitä naisten häpäisemisen kulttuuria, joka voi erittäin hyvin monien primitiivisten maahanmuuttokulttuurien ja -uskontojen parissa, luulen, että hän tarkoittaa esimerkiksi ”kostopornoa” eli sitä, että (suomalaisetkin) nuoret laittavat suhteen päättymisen jälkeen nettiin intiimejä kuvia tai videoita ja tätä kautta häpäisevät entisen kumppaninsa. Se, että tällaisesta toiminnasta voi vetää yhteyden raiskaukseen on kuvottavaa – raiskaus, puhumattakaan joukkoraiskauksesta on yksi pahimpia rikoksia, joiden kohteeksi ihminen voi joutua. Täydellinen suhteellisuudentajun puute yhdistettynä tietoiseen vääristelyyn tuottaa informaatiota, joka sekä raivostuttaa että tekee surulliseksi. Ja hävettää.

Naisten häpäiseminen, joukkoraiskaukset ja etninen väkivalta eivät valu tänne netistä, kuten Oksanen väittää – ne kävelevät Helsinki-Vantaan kansainväliseltä puolelta. Se, että meillä on myös kotoperäisesti seksuaalirikollisuutta, ei muuta asiaa mihinkään suuntaan. Naisten häpäiseminen, ahdistelu, väkivalta, raiskaukset ja yksilöiden kannattama ideologinen epätasa-arvo sukupuolten välillä onnistuvat miltä tahansa kansalta ja kulttuurilta, mutta tässä tapauksessa yleistys on yksinomaan vääristävää: se syyttää heitä, joita ei pidä syyttää ja jättää syyttämättä heidät, jotka ovat syyllisiä.

Joukkoraiskaukset ovat miltei poikkeuksetta tiettyjen maahanmuuttajaryhmien tekemiä – ja mikäli tässäkin seuraamme Ruotsin mallia, miksipä emme, ne tulevat lisääntymään. Koska emme yhteiskuntana kykene tunnustamaan edes tätä asiaa, kaikki muukin jää piiloon. Se, kuinka paljon tämä uskonnolliskulttuurinen käsitys aiheuttaa ongelmia naisille ”ka­duil­la, kou­lui­ssa, ko­deissa ja pa­ri­suh­tei­ssa”, jää täysin piiloon, koska edes kaikkein räikeimpiä tapauksia ei käsitellä rehellisesti. Maahanmuuttajanaisten henkilökohtaisesta ei koskaan tule poliittista, kuten olen aiemmin kirjoittanut. Samalla on oleellista huomata, että myöskään kaikkien suomalaisnaisten henkilökohtaisesta ei enää tule poliittista – nimittäin silloin, jos loukkaajana on joku muu kuin legendaarinen ”suomalainen mies”.

Koska Helsingin Sanomat aina valikoi haastateltavien sanoista haluamansa, emme voi tietää, mitä Pyykkönen on oikeasti tarkoittanut. En silti hämmästyisi, vaikka hän olisi nimenomaisesti ollutkin sitä mieltä, että netin äärikonservatiivisuus aiheuttaa joukkoraiskauksia. Toisaalta hänen tarkoittamansa ”vihapuhe”, jota netissä ”linkkaillaan”, saattaa hyvin olla juuri tätä, mihin itsekin paraikaa syyllistyn.

Siis sen julkituomista, että ”suomalainen kulttuuri” ei ole naisvihamielistä, ”suomalainen mies” ei lisääntyneesti vihaa eikä häpäise naisia, joukkoraiskaajat kuuluvat etnisiin ja uskonnollisiin vähemmistöihin. Yksi piikki on silti enemmän Pyykkösen ja kumppanien lihassa kuin ”tavallisessa vihapuheessa”. Se, että minäkin olen nainen. Se, että naisena minun mittani alkaa olla täynnä.

Mihin jäi uhri? Oliko häntä edes? Maahanmuuttajien tekemien systemaattisten rikosten uhrit eivät koskaan saa julkista tukea. Sen estää oikeamielinen moraali, korrekti mediatapa ja eräänlainen ikuinen anteeksiantamattomuus siitä, että nainen ja mies eivät koskaan voi olla samalla viivalla. Mies on aina mahdollinen syyllinen.

Onkin melkoisen yhdentekevää raiskauksen uhrin kannalta, onko väkivaltaa harjoittava mieshenkilö suomalainen, ruotsalainen vai somali. Hänen elämänsä todennäköisesti on pilalla kaikesta huolimatta.

Yhteiskunnan kannalta rikollisen tausta ei kuitenkaan ole yhdentekevä.

1. Suomi on ideologisesti ja käytännöllisesti tasa-arvoinen maa. Mikäli tänne saapuu ihmisiä, jotka eivät jaa samanlaista näkemystä, tulee heidät kotouttaa tähän näkemykseen. Maahanmuuton ehdoksi tulee muun muassa asettaa käytännön ymmärrys sukupuolten asemasta. Valitettavasti näyttää erittäin pahasti sille, että edes vähäisemmät integroinnin (samankaltaistamisen) vaatimukset eivät tule täyttymään. Mikäli näin on, koko suuruudenhullu hanke tulee kyseenalaistaa.

2. Se, että monien maahanmuuttajien naiskuva on ongelmallinen ja että tietyt ryhmät syyllistyvät poikkeuksellisiin rikoksiin, on eri asia kuin se, että pieni joukko suomalaismiehiä syyllistyy myös seksuaalirikoksiin. Se, että kyseessä on molemmissa tapauksissa MIES, ei useinkaan ole oleellisin seikka, mikäli pontimemme puuttua asioihin on joku muu kuin sukupuolellinen närkästys tai moraalinen uhriutuminen.

Mikäli asiaan halutaan puuttua, huomio pitää kohdistaa sinne, mikä on oleellista.  Vaikka maailmamme olisi kuin feministin oppikirjasta, seksuaalinen väkivalta tuskin loppuisi koskaan kokonaan. Huomiota ei pidäkään asettaa siihen, miten saisimme kaiken seksuaalisen väkivallan loppumaan, vaan siihen, miten saisimme sen minimoitua. Tällöin meidän on välttämätöntä keskittyä kyseisten rikosten tekijöihin, ei kaikkiin potentiaalisiin tekijöihin.

Seksuaalirikollisuuden universaalisuuden ymmärtäminen ei saa tarkoittaa emotionaalista sokeutta heiltä, jotka asioista päättävät ja niihin vaikuttavat. Hyvyydelliset ja empatiaan keskittyvät tunteet täytyy jättää yksinomaan uhria auttavalle taholle. Se, että rikoksentekijä – kaikissa rikoksissa – saattaa myös itse olla (toisenlaisen rikoksen tai väärintekemisen) uhri, ei muuta asiaa piirun vertaa.

3. Se, että huomio kohdistuisi todelliseen ongelmaan, auttaisi myös niitä maahanmuuttajia, jotka eivät syyllisty mihinkään. Käsillä oleva tilanne, jossa media ja asiantuntijat pimittävät ja vääristävät informaatiota, jonka nettikansa jälkikäteen korjaa, nimenomaan lisää kaikkiin maahanmuuttajiin kohdistuvaa epäluuloa,  vihamielisyyttä ja rasismia. Tilanne ei suinkaan lisää kaikkiin miehiin kohdistuvaa epäluuloa ja vihamielisyyttä, mikä saattaa olla vääristäjien tavoitteena, sillä myös naisilla on henkilökohtainen kokemusmaailmansa ja tietoisuutensa, jotka eivät heijasta asiantuntijoiden väitteitä. Hyvin koulitut kansalaiset kyllä usein esittävät uskovansa väitteet (siksi edellä mainittu hyssyttely leviää), mikä yhä edelleen lisää vääristymien kierrettä. Ilmapiirin pitäisi kaikin tavoin tukea rehellisyyttä.

4. Käsillä oleva tilanne tulee lisäämään myös suomalaisten häiriökäyttäytymistä. Kaikissa korkean intensiteetin maahanmuuttomaissa eri etniset ryhmät sekä kotoperäinen alaluokka yhdistyvät huono-osaisuuden, syrjäytyneisyyden ja rikollisuuden suhteen. On täysin mahdollista, että jonkin ajan kuluttua myös suomalaisnuorukaiset enenevästi syyllistyvät naisen koskemattomuuden loukkaamiseen. Ryhmäkäyttäytyminen on alemmissa yhteiskuntaluokissa etenkin nuoruudessa hyvin yleistä. Vaikuttaa ilmeiseltä, että oikeamielinen suvaitsevaisto riemuitsisi tilanteesta. Ja mediakin saisi taas kertoa rikoksentekijöiden tuntomerkit.

5. Lopuksi. Vaikka muiden toimijoiden kuin itse raiskaajien ja heidän toimintaansa vääristelevien asiantuntijoiden, median ja päättäjien syyllistäminen tuntuukin nyt epäreilulta, en voi olla ihmettelemättä, miten vähän asia tuntuu kiinnostavan naisia. Mikäli tuntuu siltä, että ”rasistit” ja muut häiriköt ovat omineet ilmiön omalle agendalleen, kannattaisiko se kaapata takaisin?

Minä en ole rasisti. Minä tiedän varsin hyvin, että suomalaiset miehetkin raiskaavat ja ovat väkivaltaisia. Minä en todellakaan kuvittele, että kaikki maahanmuuttajat ovat pahoja. Minä tiedän, miltä seksuaalirikoksen uhreista tuntuu. Entä sinä?

Mikäli mikään asia velvoittaa sukupuoltamme, sen luulisi olevan tämä.

Se, että median tempuille nauretaan, ei ole oikea kohde. Ainakaan se ei saa olla ainoa oikea kohde. Kyse on paljon suuremmista asioista kuin siitä, että yksi lehti on lukinnut itsensä näennäisesti hyvyydelliseen periaatteeseen.

Kyse on siitä, että tytöillä ja naisilla pitää tässä maassa olla hyvä olla ja turvallista. Se ei valitettavasti ole itsestäänselvyys. Sen eteen kannattaa ja pitää taistella!

Tarvitseminen, välttämättömyys ja uustalous

/ Riikka / 2 kommenttia

Kaikkihan tietävät, että Suomi tarvitsee (viimeisimpien arvioiden mukaan) vuosittain 34 000 uutta maahanmuuttajaa, jotta ensiksi, työt tulee tehdyksi ja toiseksi, ”hyvinvointivaltio” pysyy pystyssä.

Kun tämä innokas opiskelijatyttö aikoinaan osallistui ensimmäiselle taloustieteen peruskurssilleen, hän oppi heti parin käppyrän avulla, että työhön ja sen tarjontaan liittyy olennaisesti palkka. Kyse ei ole mistään ihmeellisestä poikkeuksesta typistetyssä taloustieteellisessä selittämisesssä, vaan että palkka joustaa ihan kuten hintakin. Ei ole mitään tarvetta, ei talous ainakaan mitään tarvitse, se hoitaa sen ihan ilman tuollaista poliittista termiä.

Suomessa on tavattu väittää, että tosielämässä – käppyröiden ulkopuolella – palkka ei jousta tarpeeksi alaspäin, mistä johtuu milloin mikäkin rakenteellista talousvääristymäämme koskeva ongelma. Harvemmin silti mietitään, miksi palkka ei jousta ylöspäin. Jos meillä kerran on työvoimapula, eikö palkkojen pitäisi nousta ja uuden tasapainon löytyä?

No ei tietenkään, naurahtaa taloustietäjä. Sinä olet, tyttö hyvä, juuttunut jonnekin jurakautiselle kansantaloustieteen aikakaudelle, nyt me elämme globaalia aikaa! Valtio ei ole suljettu, rajattu kokonaisuus, vaan koko maailma on pelikenttämme! Siksi työvoimareservimmekin on koko maailma, palkat siis joustavat suhteessa tähän globaaliin massaan. Kuten joskus myös hinnatkin. Silloin kun sattuvat riippumaan juuri tuosta palkkojen globaalista joustosta (eivätkä esimerkiksi kansallisista monopoleistamme).

Työpaikat siirtyvät vanhakantaisen kansan ulkopuolelle kahdella tapaa, haalimalla maahanmuuttajia tänne tai viemällä työpaikat sinne. Molemmat täysin kiistatta laskevat palkkoja ja siten lisäävät kannattavuutta ja esimerkiksi voittoja. On olemassa lukuisia tutkimuksia ja ”tutkimuksia”, joissa väitetään, että maahanmuutto ei laske palkkoja, mutta nämä tutkimukset lähestyvätkin kohdettaan vinosti – yhtäältä ne erottavat talouden ja ”valtion” toisistaan tavalla, joka ei ole todenmukainen etenkään hyvinvointivaltioissa, ja toisaalta ne eivät ota huomioon sitä, mikä palkkataso olisi, jos työvoimareservi ei olisi ylirajainen.

Jos vaikkapa rakennusalalla ei olisi käytössään mittavaa maahanmuuttajareserviä, palkat olisivat selvästi korkeammat. Jos siivoojien työolot ja palkka vastaisivat edes suhteellisesti keskiluokan vastaavia, siivoojien tarjonta olisi kansankin tasolla korkeampaa. Toisaalta siivoojien kysyntä olisi luultavasti pienempää, kun palkka olisi korkeampi, kuin siinä tapauksessa, että työvoiman tarjonta (maahanmuutto) joustaa lähes loputtomasti. Tottakai maahanmuutto on loistoasia aloille, joihin maahanmuuttajia voidaan palkata. Kuten työpaikkojen ulosvienti on loistoasia niille aloille, jotka voidaan ulos viedä.

Mitä töitä suomalaiset eivät muka tee? Miten niin eivät siivoaisi, ajaisi bussia tai laskisi olutta? Ovathan he tätä tehneet aina ennenkin.

Jos olet sen verran fiksu ollut, että olet hommannut koulutuksesi alalta, jonka työpaikkoja ei voi siirtää ulos eikä täyttää maahanmuuttajilla, onnea! Todennäköisesti pysyt keskiluokassa myös ensi vuosikymmenellä. Jos et, voi voi.

Mutta mitä samaan aikaan tekee valtio? Tuo, joka suvereniteettinsa alueelle on tuonut uusia työntekijöitä. Maksaa tietysti kalliita erotuksia, jotka kustannetaan verorahoilla ja lainalla. Sosiaalisia kustannuksia, valtion ja yhteiskunnan yleiseen toimintaan liittyviä kustannuksia, minimitoimeentulon ja palkan välisen erotuksen kattavia kustannuksia, koulutuskustannuksia, maahanmuuttoon, monikultturismiin ja uudenlaiseen suomalaisuuteen liittyviä kustannuksia, uuskansantaloudellisia kustannuksia. Syntyy yhä enemmän tulonsiirtoja, ihmisiltä toisille, valtiolta taloudelle. Kun samaan aikaan keskiluokan tilanne kurjistuu, vaaditaan yhä suurempia muutoksia: lisää maahanmuuttajia sisään, lisää aloja ulos. Kun samaan aikaan työttömyys lisääntyy – toisesta päästä sisään, toisesta ulos – nousevat valtion kustannukset yhä enemmän.

Mikä on se hyvinvointiyhteiskunta, jota tällä sekopäisyydellä väitetään pidettävän pystyssä?

Sama pätee tietysti työpaikkojen poisvientiin. Jos Suomessa olisi vaateteollisuutta, vaatekaupoista ei voisi ostaa rättejä alle viidellä eurolla (minä kysyn: miksi vaatteita pitää voida ostaa niin halvalla?). Jos Finnair ei palkkaisi ulkomaalaisia ja potkisi suomalaisia pois, lippujen hinta ei olisi… hetkinen… olisi vieläkin kalliimpi. Mutta onhan se nyt, hyvä tavaton, ihmisoikeus saada lentää halvalla.

Miksi kukaan ei kerro kaikkivoipalle taloudelle edes sitä, että se puhuu läpiä, ei tuo ole totta? Miksi politiikka toistaa samaa mantraa? Miksi hekin, joiden intressit ovat tälle kehitykselle täysin vastakkaisia, niin usein vetoavat tähän välttämättömyyteen? Miten jopa innoikkammat globaalikriitikot voivat kannattaa rajojen avaamista yhä enemmän?

Talouden ja politiikan globalisaatio kuuluu välttämättömyyden logiikan alle. Mikään muu ei ole mahdollista. Se on välttämätöntä. Meidän on pakko. Meidän on välttämätöntä. Me tarvitsemme. Tällainen ajattelu on kolonialisoinut kaiken muun, jopa ne yksinkertaiset kansantaloustieteen käppyrät.

Illegal immigration as a human rights issue

/ Riikka / 2 kommenttia

It is estimated that the number of third-country nationals illegally staying in the EU vary between 5 and 14 million. In Finland, there are approximately 4000 illegal immigrants. The border of acceptable and legal fluctuates and is easily reformulated by limiting, restricting and regulating state policies. While also a technical issue, even small shifts in legal frameworks and practices are liable to have significant impacts on the construction of immigration in general. The EU is particularly strong to determine the frames of admissible immigration. The asymmetries inside the EU are notable and the main reason for the dual formulation of the immigration regime.

The EU’s ’comprehensive migration policy’ has taken illegal immigration as one of its main targets. The separation between legal and illegal is also one of the most crucial and sensitive matters concerning migration in many European and other Western states more generally. It has been an important issue in policy-making and public debate over the last three decades, but gained particular importance on the EU agenda only after the Amsterdam Treaty in 1999. While immigration politics of states is far from a matter of straightforward entailments of morality – except at their rhetorical level – even seemingly minimal ’reconsiderations’ have wide repercussions for the actual (non-)occurrences of humanitarianism and human rights.

However, not all states are pursuing more restrictive policies. For instance in Finland, there have been strong demands to grant illegal immigrants access to public health care. The issue is not framed as concerning the legal/illegal dichotomy by its proponents, but as one concerning basic human and fundamental rights. If those not entitled to a legal status may take advantage of benefits and services generally directed at legal migrants (and citizens), the division between legality and illegality shifts. The more willing the state is to see the immigration question as a human rights issue (and the more inclusive and generous its welfare system is), the more irrelevant the actual division between legal and illegal becomes. The fuzzy ”illegal” only comes to mean the conceptual detail of not being legal, which of course is the aim of the “Nobody is illegal” advocacy front. Human rights, as their story goes, do not recognise artificial groups but only human beings. States, who for the foreseeable future are the only capable actors of safeguarding those rights, then act inhumanely when they pursue policies based on this basic difference.

But human rights are flexible, they belong to the otherside as well. Their universal appeal is evident in the case of controlling immigration, especially in the EU, too. For instance, the Schengen system has severe problems particularly because of illegal immigration – officially these are argued to be undesirable side effects of the principle of free movement. Even in this case, the EU has made a virtue out of necessity, as the principle of removal and detention of undesirables has turned normative in itself, as illegal immigrants shall be returned “in a humane manner and with full respect for their fundamental rights and dignity.” The Qualification Directive goes to the heart of the Geneva Convention and aims to combine its scope with subsidiary protection – that is to say, humanitarian but non-refugee-based issues defined particularly in the European Convention on Human Rights and the UN Convention Against Torture. In short, one of the main harmonising functions is to cut ’asylum shopping’ and to avoid the phenomena of ’refugees in orbit’ inside the Union – illegal and irregular immigration in other words. While the rationale is first and foremost to control, the matter is framed in terms of immigrants’ rights, human rights and humanitarianism.

The construction of illegal immigration as a human rights issue is also evident in relation to trafficking and smuggling:

The Communication [of the Commission] frames solutions to irregular migration in humanitarian terms, associating irregular migration with human smuggling, human trafficking and exploitation and justifying measures against irregular migration as ultimately being in the interest of irregular migrants. (Kraler & Rogoz 2011, 21.)

It has also been stated that the EU has to control illegal immigration because “the countries of origin [of illegal immigrants] suffer badly from the brain drain” (EuropeAid 2008) caused by the emigration of illegal immigrants. Of course, this is absurd in relation to the EU’s desire for highly educated immigrants who certainly cause a brain drain effect, contrary to illegal immigrants who rarely have any education. But human rights don’t know what absurdity is.

In general, there is a tendency to muddle the distinction between involuntary trafficking and immigration through illegal assistance (smuggling) both at the level of the EU and in Finland. Trafficking is rare in Finland, while smuggling is remarkably widespread everywhere – it is much more common to arrive with some kind of illegal assistance than without. Smuggling is something the immigrant agrees and for which he usually pays, while trafficking is coerced. While they share similar features, especially in relation to organised crime, their victimhoods are notably different – violated innocents versus illegal immigrants.

It is rather easy to get an impression that the amount of policies and programmes designed to fight against human trafficking (especially of women and children) and other severe forms of being both illegal and a victim, as well as the intensity of public discourses surrounding them, are disproportionate in relation to the scope of the problem, especially in Northern Europe, while abuses in the labour market, both in relation to individuals and the overall system, deserve much less attention and are mainly treated more inconspicuously by state bureaucracies. As with many other issues concerning illegal immigration, also this matter needs much more clarification and research. It is highly sensitive and thus even more prone to emotional lobbying than other immigration-related issues. Human rights love emotional commitment.

The discourse of human rights in the issue of legals/illegals could never be so strong, if it wasn’t backed by economic matters. Capitalist global markets and neoliberal states really do not care if newcomers are “illegal” or good fits in some other way. As the prevailing motive for immigration is nowadays economic – thus the deviation from the political motive of refugees – there is a deep but unequal interconnection between immigrants and rich states. Illegal immigration is officially rejected but tacitly accepted – it goes with the same effort as legal humanitarian immigration and also benefits same actors, moral crusaders, politicians and firms seeking cheap labour. Persons without legal conditions may live (and work) within foggy social structures for years – as do many legal immigrants who have failed to integrate into the broader society. States and economies mostly care about the hierarchy of immigrants – that is, their relational differences. Some are poor drifters, some highly educated cosmopolitans, most something between. Their exact status is often important only officially – and morally.

Here, it is easy to see the parallel goals of states, businesses and activists despite the fact that their motives and ideals differ fundamentally.

Strange bedfellows make human rights blossom.

(And all other nice things, too.)

Koulushoppaamisesta

/ Riikka / 3 kommenttia

Aika ajoin politiikan ja tutkimuksen piiristä nousee tuttu narina koulushoppaamisesta. Kun lukiorankingit julkaistaan, narina yleensä yltyy. Nyt asiasta ovat avautuneet muun muassa Juha Sipilä ja Paavo Arhinmäki. Olen itsekin useasti ottanut keskusteluun osaa mm. Hesarissa. Kuulun sekä poliittisesti että käytännöllisesti siihen porukkaan, joka kannattaa vapaata kouluvalintaa. Olen ”shopannut” jo kahdelle lapselle muun kuin lähikoulun, yksi on soveltuvuuskokeita käyttävässä ”eliittikoulussa” ja myös jatkossa aion jatkaa ”kyseenalaista” toimintaani, kun kouluvalinnat tulevat jälleen eteen.

Kun itse kävin koulua, mitään syytä shoppaamiseen ei ollut, vaikka valintaa silloinkin oli. Yläasteelle menin lukemaan klassisia kieliä, lukio keskittyi ilmaisutaitoon. Hyvä keskiarvo vaadittiin sisäänpääsyyn. Molemmat koulut olivat selvästi ”eliittikouluja”, mikäli haluamme käyttää tätä nykykielistä, usein pejoratiivista käsitettä. Koska itse en huonommasta tiennyt, en pitänyt niitä mitenkään ihmeellisinä. Eivätkä ne ihmeellisiä olleetkaan. Mistä tahansa koulusta kai tuolloin saattoi saada hyvän opetuksen, hyvässä ympäristössä, vaikka ongelmaton ei koulumaailma tuolloinkaan ollut.

Maailma on muuttunut. Etenkin pääkaupunkiseudulla on erittäin merkittävää, missä asut ja toisaalta mihin kouluun lapsesi laitat. Hyvien ja huonojen koulujen erottelu ei ole päivänselvää, mutta se, mitä todellisuudessa näkyy tapahtuvan, kertoo ihmisten tekemistä tulkinnoista: maahanmuuttajat ja muut alemmat sosioekonomiset ryhmät sijoittuvat tiettyihin kouluihin, muut valitsevat joko toisen asuinalueen (ja sitä myötä koulun) tai pelkän koulun. Se, että näin ”ei saa” tehdä, ei muuta asiaa. Yleensä vanhemmat haluavat lapsilleen hyvää. Vaikka tietynasteinen heterogeenisyys luokassa ja koulussa olisi hyväksi, sitä ei voi olla lukuisten kielten, kulttuurien ja tapojen sekamelska, jonka alle lapset – sekä suomalaiset että maahanmuuttajat – jäävät. Näin näyttää ajattelevan myös suurin osa opettajista, vaikka OAJ ja muut tahot tosiasioita yleensä pimittävätkin.

Eikä ongelma tietenkään ole vain kouluissa vaan asuinalueissa. Hesari vertaili eilen kaukaisten maakuntien ja Helsingin välisiä asuntojen hintoja. Ihan yhtä hyvin olisi voinut verrata vaikka Kontulan hintoja Länsi-Helsinkiin, sillä ero on yhtälailla järkyttävä – ja kyse on samasta kaupungista! Hinta, jolla Kontulasta saa viisiön (Etuovessa hintapyyntö 148t), ei suuressa osassa Suomen suuria kaupunkeja riitä mihinkään. Ja Helsingin piti olla kallis! Riippuu todellakin siitä, mitä kohtaa kaupungista katsoo.

Anna-Maja Henrikssonin väite siitä, että mitä heterogeenisempi luokka on, sitä parempia tuloksia koulussa syntyy, on julmalla tavalla väärä ja kertoo poliitikkojen uskomattomasta kyvystä vääristellä todellisuutta omien agendojensa mukaiseksi. Kysymys ei myöskään ole siitä, että maahanmuuttajaluokkia vastassa olisi ”rikkaiden vanhempien lasten luokkia”, kuten Henriksson väittää. Aivan tavalliset vanhemmat välittävät lastensa koulusta – juuri siksi, kuten Arhinmäki korostaa, koska koulu on lapselle merkittävä sosiaalinen yhteisö ja kiinnekohta yhteiskuntaan. Siitä on paljon kiinni. Ei läheskään niin paljon kuin perheestä, mutta mahdollisesti seuraavaksi eniten.

On täysin loogista, että kun yhteiskuntaan tekemällä tehdään huono-osaisuutta ja erilaisuutta, kynnelle kykenevät pyrkivät valitsemaan toisin ja turvaamaan oman asemansa. Niinhän tekevät maahanmuuttajatkin! Lukuisissa tutkimuksissa on todettu, että ne maahanmuuttajat, joilla integrointi yhteiskuntaan onnistuu, ovat hyvin innokkaasti lähtemässä maahanmuuttaja-alueilta. Heti kun tulotaso antaa myöten, valinta kohdistuu muualle. He myös osaavat vaatia lapsilleen kouluympäristöä, jossa erilaisuutta ei ole liikaa.

Poliitikkojenkin olisi syytä ymmärtää, että avainasia ei ole erilaisuus – sehän on pelkkä käsite. Oleellista on se, mitä tuo erilaisuus todellisuudessa tuottaa.

Tiettyyn pisteeseen asti se todella saattaa olla avarakatseisuutta ja suvaitsevaisuutta.

Mutta tämän yli on menty jo moneen kertaan. Silloin liika erilaisuus tuottaa ongelmia.

Vuonna 2012 kirjoitin näin:

Mikä oikeastaan aiheuttaa koulujen eriytymistä?

HS-gallupissa (22.10) todettiin, että vanhemmat eivät halua rajoittaa oikeutta valita lapselleen muu kuin lähikoulu. Tutkija Venla Bernelius oli toista mieltä ja totesi, että tällainen oikeus lisää epätasa-arvoa. Koulujen erojen kasvu vaikeuttaa oppimista. Helsinki seuraa valitettavalla polulla esimerkiksi Ruotsia, missä koulujen erot ovat suuria. Niitä ei ole saatu kurottua umpeen edes mittavalla positiivisella syrjinnällä eli tukemalla taloudellisesti huonompien alueiden kouluja enemmän kuin muita.

Berneliuksen tarjoama logiikka on ontuvaa paitsi normaalin lapsensa koulunkäynnistä kiinnostuneen vanhemman myös kausaalisuhteista ymmärtävän tutkijan näkökulmasta: mikä siis on syynä mihin? Miten se, että kaikilla on oikeus valita, lisää epätasa-arvoa? Tietenkin asiassa viitataan oikeutettuun näkemykseen siitä, että heikompia pitää tukea enemmän. Todenmukaisemmin asia tässä yhteydessä esitettäisiin sanoen, että ”parempiosaisten” tulee kurjistua, jotta ero heidän ja ”huonompiosaisten” välillä olisi pienempi. Idea toimii progressiivisessa verotuksessa, mutta ei koulun valinnassa.

Ongelma on, että väestömme on tosiasiallisesti sosioekonomisesti ja etnisesti enemmän jakautunutta kuin esimerkiksi 1980-luvulla, jolloin mitään syytä koulujen valikointiin ei ollut. Oppilasmassa oli itsessään tasaista. Sama pätee vielä selkeämmin Ruotsiin. Mikä siis on ongelman tärkein syy?

Vapaan kouluoikeuden vastustamisen taustalla on myös oletus siitä, että ”parempiosaiset” lapset kykenevät paremmin selviytymään ”huonompiosaisten” lasten keskuudessa tai siis, että heidän oppimistuloksensa eivät heikenny suhteessa yhtä paljon, vaikka oppimisympäristö olisikin heikko. Viime aikoina HS:ssa on ollut useita kirjoituksia koulujen ongelmista, jotka nimenomaan puhuvat tällaisiakin oletuksia vastaan. Milloin tilanteen voi sanoa olevan epätasa-arvoinen ”parempiosaisia” kohtaan?

Kouluvalinnan oikeutta rajoittava tasauspolitiikka on hyvin ongelmallista eikä vähiten siksi, että se ei puutu varsinaiseen ongelmaan. Myöskään vanhemman, joka välittää siitä, että hänen lapsensa koulu on hyvä ja rauhallinen, ei pitäisi olla syytettyjen penkillä.

Mitä enemmän eriytymisen merkit alkavat näkyä – kadulla ja mediassa – sitä enemmän kouluja ”shopataan”. Mikäli tämä oikeus evätään, kiihtyy todennäköisesti asuinalueiden eriytyminen, kun on yhä oleellisempaa asua ”oikealla” alueella. Pääosa ihmisistä ei elä ennakkoluulojen vallassa, vaan näkee, mitä tapahtuu, ja vastaa tähän.

Poliitikkojen narina aiheen ympärillä on ymmärrettävää, mutta luulen, että asia kääntyy vain itseään vastaan. Tasa-arvon ja monikulttuurisuuden ihanteet törmäävät todellisuuteen. Koulu kuuluu ihmisten henkilökohtaiselle areenalle, vaikka sillä on erittäin merkittävä julkinen, yhteiskunnallinen ja kulttuurinen merkitys. Suomen kansa on ennenkin suuttunut, kun sitä on liiaksi yritetty kouluttaa tosielämää paremmaksi. Jos tämä todellisuus on meille tänne tuotettu (ja sitä vielä halutaan tuottaa lisää!) – enkä nyt puhu pelkästä maahanmuutosta – me vastaamme siihen. Asia on päivänselvä eikä vaadi sen suurempia ideologisia paloja puoleen eikä toiseen.

Perjantaikombo: Median, politiikan ja teorian logiikkaa vasta-alkajille

/ Riikka / 6 kommenttia

TGIF Thank God It’s Friday. Kevyemmällä otteella.

Todellisuus versus moraalinen vaatimustaso Edellisessä kirjoituksessani kuvasin liberalistien tapaa asettaa moraalisesti tai poliittisesti kohtuuttomia vaatimuksia, jolloin todellisuus ei milloinkaan pääse niitä  lähellekään. Oleellinen argumentoinnin ala on tällöin juuri tuo tila, joka jää todellisuuden ja vaatimusten väliin. Mikäli uusia poliittisia voittoja saadaan, nostetaan vastaavasti vaatimustasoa. Suurin osa moralistisesta politiikasta mahtuu tuohon alaan, samoin kuin moralistinen akateeminen tutkimus. Muutamia esimerkkejä lähipäiviltä.

1. Suomi, maailma ja ihmisoikeudet Yle hengästytti heti tiistaiaamuna jutullaan Onko sana vapaa? Ovatko lapset turvassa? Vuosikausiin ei ole ollut enää tyylikästä väittää, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Niinpä ei nytkään. Ilmeisesti ”datajournalismiin” kuuluvassa jutussa Suomi edustaa pahista ihmisoikeusasioissa, koska a) turvapaikanhakijat joutuvat odottamaan liian kauan, b) naisiin ja lapsiin kohdistuva väkivalta on kansallinen ongelma ja c) totaalikieltäytyjät vangitaan. Yhdysvallat näyttää olevan myös pääpahiksia, kuten Australiakin, vaikka toki Afrikan ja Lähi-Idän ongelmat osin tunnustetaan. Sanoihin ja ohjelmajulistuksiin kiinnittyminen tekojen ja todellisuuden sijaan ilmenee esimerkiksi näistä lausahduksista: ”Iso-Britannia kamppailee näkyvästi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan.”, ”Brasilia on kansainvälisesti merkittävä demokratiatoimija…”, mitkä siis nostavat valtion tasoa ihmisoikeusasioissa.

Koska ihmisoikeusjulistajia kiinnostaa pääasiassa nimenomaan julistus, on selvää, että näkyvyys on oleellista. Mitä enemmän hyvät kansalaistoimijat, tutkijat ja muut ryhmät saavat rahaa hyvien teemojen tutkimiseen, selvittämiseen, kartoittamiseen tai kuvaamiseen, sitä paremmin kyseisessä asiassa menee. Mitä enemmän media käyttää palstoja näistä toimijoista kertomiseen tai ongelmien etsimiseen, sitä paremmin kyseisessä asiassa menee.

Ja kyllä, Ison-Britannian aivan absurdiksi kasvanut ”feminismi” saa paljon rahaa ja näkyvyyttä. Vääränlaista seksiä, seksismiä, ahdistelua ja väkivaltaa kitketään painokkaasti myös siellä, missä sitä ei lainkaan ole – ja pääasiassa juuri siellä. Esimerkiksi kampuksien päivystävät seksuaalisen ahdistelun uhreiksi joutuneiden palvelutoimistot ovat olleet aivan toimettomina. Pohjoismaalainen nainen toki nauraa tälle luokkayhteiskunnan feminismille: brittifeministien muita viimeaikaisia saavutuksia on muun muassa paljasta pintaa sisältävien lehtien (ei pornolehtien) saaminen peittävän folion sisään. Ehkä seuraavaksi kaappiin, kuten suomalaisten tupakat. Ja maailma paranee. ”Hyvän politiikka” ei keskity oleelliseen juuri koskaan, muuten se ei olisikaan sitä.

Väitin viime kirjoituksessa myös, että ketään ei tunnu kiinnostavan se, että turvakodit ovat täynnä maahanmuuttajia. Suomalaisen feminismin epäsolidaarisuuden on laittanut viime aikoina merkille moni, jopa  toimittaja. Toisaalta väittämä on epärehellinen sikäli, että kritiikin kohteena olevia feministejä ei kyllä liiemmin muutkaan maanläheiset ja todelliset ongelmat kiinnosta, vaan probleemat rakennetaan ennakko-oletusten ja ideologisten kiinnikkeiden varassa – kansallisuudesta tai maahanmuuttajastatuksesta riippumatta. Feministit tietävät aina ja iankaikkisesti, mikä maailmassa on pielessä. Ja kuten alussa sanoin, todellisuus ei koskaan kohtaa korkeaa vaatimustasoa. Johon meillä kuitenkin on oikeus. Oikeus. Oikeus…

Päästän siis kaikki jännityksestä: ei, naisilla ei koskaan tule menemään tarpeeksi hyvin. Vaikka jokainen reaalinen ongelma olisi ratkaistu, tarjoaa postmoderni maailmankatsomus aina mahdollisuuden strukturoida ja konstruoida niitä lisää. Kun on ongelma, täytyy olla myös oikeus, jolla tuo ongelma vältetään.

Tämä on ehkä kaikkein ikävystyttävin asia ns. kriittisessä yhteiskuntatieteessä: ongelmia on keksittävä lisää, koko ajan. Moraalinen vaatimustaso nousee koko ajan; se huitelee tähtitieteellisissä sfääreissä, joihin yksikään valtio tai tai vakavasti otettava yhteisö ei koskaan tule pääsemään. Suhteellisuudentajun puutettakin se voi olla: Ruotsi on ihmisoikeusasioiden suurin hylkiö, Yhdysvallat on maailman pahin valtio, naiset kärsivät nimenomaan länsimaissa, maahanmuuttajanaisten suurin ongelma liittyy identiteettiin. Mitä ihmettä!

Kyllä maahanmuuttajien tekemää/kokemaa väkivaltaakin joskus arvioidaan. Esimerkiksi ensi viikolla järjestetään loppuseminaari Oikeusministeriön rahoittamassa afrikkalaistaustaisten lähisuhdeväkivaltaa ehkäisemään pyrkivässä hankkeessa (Afaes ry: Perhe- ja lähisuhdeväkivallan ehkäiseminen afrikkalaistaustaisten keskuudessa Helsingissä, POCA). Yleensä tällaiset arviot lähestyvät kohdettaan nimenomaan maahanmuuton rajaamassa kehyksessä: ihmiseltä puuttuu jotakin, mikä selittää toiminnan. Ihminen saattaa olla väkivaltainen siksi, että on maahanmuuttaja – kaikki tämä vaino, stressi, paha olo, epäluottamus yhteiskuntaan ja niin edelleen vaikuttavat väkivallan tekoon. Oleellista on, että tästä on mahdollista irrottautua, erinäisin yhteiskunnan ja valtion tarjoamin avuin.

Suomalainen mies sen sijaan on yleensä verraten kroonisesti väkivaltainen, koska on a) suomalainen ja b) mies eikä tästä periaatteessa voi irrottautua muuta kuin tekemällä identitaarisen täyskäännöksen, aktiivisen katumusharjoituksen.

Ja suomalaisten väkivallasta tulee puhua. Paljon! Sitä tulee tutkia, selvittää, ruotia, pohtia, hanketta tulee toimittaa ja toimintaa evaluoida. Paljon! Ruotsissa, jossa jokainen järkevä mies oman etunsa vuoksi väittää olevansa feministi, tämä on ehkä viety kaikkein pisimmälle. Pinnallista ja äärettömän lapsellista, mutta sitähän liberaali politiikka on ja haluaakin olla.

Ja samaan aikaan tapahtuu paljon pahaa. Enkä nyt tietenkään tarkoita, etteikö lähisuhdeväkivalta sitten olisi pahaa.

2. Suomi ja paperittomat siirtolaiset Tämäkin aihe istuu samaan muottiin, jossa moraalista vaatimustasoa nostetaan, kun tietty politiikan taso on saavutettu. Niin kuin ”laillinen” maahanmuutto olisi jo ratkaistu – siirrytään eteenpäin, ”laittomiin” maahanmuuttajiin. Argumentit paperittomien terveyspalveluiden puolesta lähes itkettävät. Osapuolet eivät koskaan löydä toisiaan, koska hyvien rintama keskittyy yksilöihin ja heidän oikeuksiinsa, kun taas todellisuudessa enemmän operoivat vastustavat ajatusta yleisesti. Niinpä keskustelu pyörii sitten lähinnä rahassa ja sen riittävyydessä tai riittämättömyydessä: Vastuullista! Vastuutonta!

Mielestäni tämä ei kuitenkaan ole asian oleellisin tekijä: se, että rahaa ei ole, on konkretiaa, mutta vaatimuksia voi vastustaa myös siellä, missä niiden esittäjät ovat, periaatteen tasolla. Tämä leikki, jossa eräät nostavat itsensä pallille esittäessään universaalia maailmanpelastajaa, on umpikuja, vaikka rahaa olisi paljon enemmänkin. Äärimmäisen huonoa silmää tämä ”moraalille” flirttaileva leikki edustaa tietysti tällaisessa taloustilanteessa. Vieläköhän joku on kehdannut käyttää kuuluisaa ”ei se ole meiltä pois”-argumenttia… Voiko tasa-arvo enää pidemmälle mennäkään kuin pisteeseen, jossa iso liuta aikuisia ihmisiä oikeasti uskoo, että raha lisääntyy jaettaessa? Ihan niin kuin rakkaus…

Joka tapauksessa riippumatta siitä, meneekö ehdotus läpi (tai lähinnä kyse on siitä, milloin se menee läpi), laittomien ja laillisten välinen kategoria alkaa menettää merkitystään. Geneven sopimus on täysin vanhentunut eikä ole toiminut pitkään aikaan. Mikään oikea ratkaisu ei kuitenkaan ole sopimuksen muuttaminen käytäntöä vastaavaksi eli tunnistamaan, että maailman turvapaikanhakijoita ei pääasiassa aja poliittinen vaino vaan taloudellinen epäsuhta. Ennemminkin asiaa pitäisi lähestyä kokonaisvaltaisesti – mihin tällä oikein pyritään? Itseäni eniten hirvittää moralistinen ylenkatse todellisuutta kohtaan: ihan oikeastiko me kuvittelemme, että voisimme pelastaa koko maailman? Se, että liberaali suvaitsevaisto sattuu aina operoimaan juuri sen porukan kanssa, joka on täällä, ei muuta asiaa. Vaikka paperittomien terveyspalvelut koskisivat nyt vain pientä määrää ihmisiä, ongelma ei poistu. Moraalinenkaan ongelma ei poistu. Maailmassa kärsitään, kärsitään paljon. Eniten kärsivät eivät pääse pois, eivät päädy maahanmuuttajiksi, eivät laillisesti valituiksi eivätkä laittomasti päätyneiksi.

Miksi ihmisestä tulee niin tärkeä sillä hetkellä, kun hän ylittää meidän (Euroopan) rajan?

Hyvä ihminen vastustaa tällaista ajattelua ja kysyy: etkö siis pelasta yhtään ihmistä, jos et voi pelastaa heitä kaikkia? Hän ei ymmärrä yksilön ja kokonaisuuden eroa eikä periaatteen ja yksittäistapauksen merkityksiä muuta kuin silloin, kun se tukee hänen omaa kantaansa. Idealismi on usein yksinkertaista ja lapsellista. Niin kauan kuin taisteluareena on moraalinen, idealistit voittavat aina. Ei tarvita kokonaisuutta, ei pitkää aikaväliä, ei riiteleviä intressejä. Vain ihminen, ihminen, ihminen. Kaunista, kyllä, mutta usein niin sokeaa.

En toisaalta usko, että voimme pelastaa maailmaa myöskään kehitysyhteistyöllä tai muulla tuella, mutta kannatan sitä toki enemmän kuin tätä suurta maahanmuuton ihmiskoetta. En suhtaudu kylmästi inhimilliseen hätään ja siviilien kärsimykseen, mutta en usko, että asia on meidän vallassamme. Ongelma-alueet tarvitsevat vahvoja valtioita, jotka rakentuvat ihmisiä kunnioittavien regiimien ja demokratian ympärille. Tämä on edellytys sillekin, että talous voisi hyödyttää (kaikkia) ihmisiä – ilman legitiimiä valtaa talouskasvu ei tuo onnea. Humanitaarisen maahanmuuton ja kehitysyhteistyön sijaan länsimaita kannattaisi painostaa kaupan, investointien ja finanssikapitalismin alalla toimimaan moraalisemmin. Ajatus on tietysti täydellinen utopia – siksikin, että moralistista politiikkaa tekevät valtiot, mutta talouden rakenteet kehittyvät yhä enemmän muualle – mutta silti ainoa, mihin kannattaa (edes vähän) uskoa.

Jos ongelmavaltiot omaksuisivat edes pikkuosasen siitä ihmisen kunnioituksesta, josta täällä meillä liiaksi vaahdotaan, saattaisi olla, että tarvetta näille ajatuksille ei edes olisi.

3. Hesarin linjanmuutos Hesari on nostanut tasoaan uuden päätoimittajan myötä. Edelleenkin kyseessä on usein hengenahdistusta aiheuttava media, mutta muutokset ovat olleet jo pitkään selviä. Huvittavan asiasta tekee se, että ne samat toimittajat, jotka jokunen vuosi sitten nyyhkyttivät mitä suurinta diskurssimokutusta ja suvaitsevaisuutta, tekevät nyt jo ihan järkeviäkin juttuja. Oppia ikä kaikki vai raja se on hullutuksellakin? Esimerkiksi viime sunnuntain Nalbantoglun Ranska-juttu sai tarkistamaan muutamaan otteeseen, että luen todella Hesaria. Myös Hyvän Toimittajan kolumnit ovat jääneet jo aikaa sitten lehden sivuilta pois. Tilalle on tullut esimerkiksi datajournalismia, tiedeuutisia ja ihmissuhdepornoa.

Yhtäältä voisi kysyä (ja usein kysynkin), että mikä oikein on lehden integriteetti, jos se jälleen näin helposti seuraa politiikan heilahteluja (perussuomalaiset, maahanmuuttokritiikki ym.). Toisaalta en jaksa nillittää, vaan olen tyytyväinen, että edes joskus saan lukea jotakin hieman parempaa – omalla kielelläni, heti aamulla, etsimättä mitään.

Hesari- ja mediakriitikoiden ammus menee yleensä aina siksi vikaan, että he eivät tiedä mitään mediatalojen ns. arjesta. He yliarvioivat median ja politiikan suhdetta. Klikkailuhuoraaminen on usein paljon oleellisempaa kuin oikean politiikan ylläpitäminen, oli kyse sitten liberaalista ”laatulehdestä”, kovaäänisemmästä päiväversiosta tai jostakin muusta. Tutkijoiden ja monien poliitikkojen kauhuksi kansa näyttää nyt ”ostavan” yhä enemmän salonkikelpoista maahanmuuttokriittisyyttä. Huomenna ehkä jotakin muuta. Mikään muu lehti ei ole koskaan haistanut politiikan ja talouden tuulia yhtä tarkasti kuin Hesari. Hyvin tottelevaisia toimittajia. Erimieliset ovat pääasiassa jo lähteneet tai lähdetetty.

Mutta eipä nyt silti liioitella. Lasisesta talosta kuuluu edelleen myös ihan sitä itseään, nuorta ja naiivia (Somalien asumisvaatimukset), vanhaa ja antisemiittistä (Juutalaiskeskuksesta) sekä tietysti päivittäin höpöhöpö-poliitiikan kuuluttamista. Ja paljon keskitasoa kosiskelevaa iltapäivälehtitasoista muovia. Klik. Klik. Klik! Mutta se päälinja, se on muuttunut.

4. Erilaiset väkivallat ja rasismit Oulussa somalimies tappoi kirveellä kaksi ihmistä, mutta media ei kertonut edes ennen kiinniottoa miehen oleellisia tuntomerkkejä (kiinnioton jälkeenhän niitä ei median omien sääntöjen mukaan enää tarvitse kertoa). En tiedä oliko kyse allahu akbarista, terrorismista, rasismista vaiko ihan suomalaiseen kulttuuriin integroituneen ihmisen yksittäisteosta, mutta mietin kuitenkin. Kun yksi maahanmuuttaja kuoli ”epäselvästi” Saksassa, soivat kaikki hälytyskellot. Pegida, rasismi, maahanmuuton vastustus, syyllinen on löydettävä. Toisaalta viime päivinä on estetty lukuisia terrori-iskuja, sekä Jenkeissä että pitkin poikin Eurooppaa. Tästä eivät kunnon ihmiset liioin huutele, oleellisempaa on vastustaa vaikkapa verkkovalvontaa perus- ja ihmisoikeuksien vuoksi.

Tämä liberalismin kaksoisstandardi – erilainen väkivalta ja erilainen rasismi – kiinnostaa minua enemmän filosofisesti kuin käytännöllisesti. Siksikin, että käytännössä suhdetta hämärtää aina media; se, mitä se kulloinkin suvaitsee meille kertoa. Yrityksistäni huolimatta en ole kyennyt selvittämään asiaa kuitenkaan myöskään käytännön ulkopuolella, en kirjallisuuden enkä haastattelujen tai yleisen havainnoinnin perusteella. Eronteko oikeutettujen ja epäoikeutettujen ominaisuuksien ja piirteiden välillä on lipevä kuin saippua, ja vaikka se verhotaan filosofiseen ja fiksulta kuulostavaan muotoon, pohjalla lepää yleensä alaston poliittinen ideologia.

Äkkiseltään voisi arvella eron johtuvan enemmistön ja vähemmistön välisestä ikuisuuskysymyksestä – liberaalin luennan mukaan vähemmistö on aina ensisijaisesti uhriutettava ja enemmistö velvoitettava toimimaan toisin. Tämä logiikka ei kuitenkaan toimi loppuun saakka, sillä länsimainen ihminen on ”enemmistöä” myös silloin, kun on oikeasti vähemmistöä. Kaikki muutkin loogiset selitykset päätyvät umpikujaan. Suurta eroa ei lopulta ole siinä, tapahtuuko argumentaatio nuoren kaupunginvaltuutetun vai akateemisia meriittejä keränneen tieteilijän taholta, vaikka tyyli tietysti vaihtelee merkittävästi. Logiikka – tai siis sen puute – on samankaltainen. Hyvän politiikka on suurin arvo.

Luulenkin, että moraaliliberalismilla on tässäkin asiassa pieni viba, koska se ei selvästikään ole miettinyt asiaa ihan loppuun. Niinpä paremman puutteessa se tarkistaa leimansa jonkinlaisista ”Hyvä vai huono?”-korteista, joissa voi edetä huonosta vähitellen kohti yhä parempaa ja parasta. Esimerkiksi nainen on toki hyvä, mutta seksuaalivähemmistöön kuuluva nainen on merkittävästi parempi. Tätäkin parempi on seksuaalivähemmistöön kuuluva maahanmuuttajanainen.

Seksuaalivähemmistöön kuuluva musta maahanmuuttajanainen.

Seksuaalivähemmistöön kuuluva musta islaminuskoinen maahanmuuttajanainen.

Tätä voi ihan rauhassa jatkaa miten pitkälle tahansa. Ei kuitenkaan pääse yhtä pitkälle kuin akateeminen todellisuus jo tänään.

Jos ei osaa akateemista jargonia intersektionaalisuudesta, moneudesta tai liikkuvaisista identiteeteistä, voi sanoa ihan yksinkertaisesti näin:

Kyse on ihmisoikeuksista ja perusoikeuksista.

Niin Susanna Huovinenkin teki.

Maahanmuutto, yhteisö ja henkilökohtaisen poliittisuus

/ Riikka / Jätä kommentti

Feministit nostivat kauan sitten esiin ajatuksen, että ”henkilökohtainen on poliittista”. Vaikka lausahdus sen koommin on tullut tarkoittamaan lähes mitä tahansa, viittaa sen alkuperäinen merkitys siihen, että niin kauan kuin naisten pääasiallinen toiminta-areena on vain koti ja sen alaan kuuluvat toimet (synnytys, lastenhoito, kasvatus, kotityöt, aviolliset velvoitteet jne.), tulee tämä henkilökohtainen ja piilotettu vallan ja toiminnan areena politisoida, siis tehdä näkyväksi ja myös jollain tapaa säädellyksi. Ajatuksen mukaan kaikki sosiaalinen kanssakäyminen, myös perheiden ja yhteiskunnan muiden perusinstituutioiden sisällä, sisältää politiikkaa, siis erilaisia intressejä ja vallankäyttöä. Hyvä yhteiskunta ei voi rakentua vain sen varaan, että (miesten kesken) jaettu on poliittista. Muuten edistys ei toteudu henkilökohtaisella areenalla, vaan se jää ”luonnollisen primitiivisyyden” ikeen alle. Henkilökohtaisen edistys olisi myös edellytys sille, että naiset pääsisivät etenemään julkisella areenalla.

Missään muualla maailmassa ei alkuperäistä ajatusta ole toimeenpantu yhtä merkittävästi kuin pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa. Erilaiset lastentekoa ja -kasvatusta ja naisten työntekoa ja itsenäistymistä helpottavat ja ylläpitävät (jopa siihen pakottavat) instituutiot ovat voimakkaita. Toisaalta myös epäformaalimpi kansalaiskasvatus ylläpitää oikealla tavalla toimivan kansalaisen mallia. Ihmisiä aktiivisesti ohjaavan politiikan ja kulttuurissa syvemmällä olevien arvojen vaikutusta on tietysti vaikea erottaa toisistaan – ne muodostavat pitkän ajan kuluessa kehittyneen kokonaisuuden, jonka sisälle suurin osa suomalaisista kuuluu. Asia on niin itsestäänselvä, että harva sitä kyseenalaistaa tai edes pohtii.

Tämä on sääli, sillä asia on kaikkea muuta kuin itsestäänselvä: arvopohjamme ja ”itsestäänselvyytemme” rapautuvat hyvin helposti, mikäli niiden annetaan rapautua. Ne rapautuvat, kun lopetetaan ymmärtämästä, että kyseessä ovat maailmanlaajuisesti poikkeukselliset, huomattavaa työtä, politiikkaa ja samanmielisyyttä vaatineet instituutiot. Esimerkiksi naisen tasa-arvo ei ole universaalia, vaikka kauniit ihmisoikeuslätinät sanoisivat mitä. Jos yhteisössämme on yhä enemmän päinvastaisia arvoja jakavia ihmisiä, on päivänselvää, että arvo rapautuu. Tällöin ”arvo” ei ole se, mitä on kodifioitu paperiin, vaan se käytäntö ja toiminta, mikä yhteiskunnassa vallitsee.

Vaikka kaikki eivät tietenkään koskaan ole olleet samanmielisiä yksityiskohdista, nojaa vahva kulttuurinen yhtenäisyytemme juuri siihen, että ihmiset ovat pääasiassa samaa mieltä. Naiset ovat yhtä arvokkaita kuin miehet, naiset saavat itse päättää, mitä tekevät, myös varattomilla on oikeus elää ja osallistua yhteiskunnan toimintaan, heikoimmista pidetään huolta, lapset ovat arvoasteikossa korkealla ja niin edelleen. Nämä asiat ovat suomalaisia (usein länsimaisia) itsestäänselvyyksiä. Henkilökohtainen on todella poliittista – siksipä valtio säätää muun muassa vanhempainvapaasta, päivähoidosta, avioliitossa tapahtuvasta raiskauksesta, huoltajuudesta ja lapsen oikeuksista. Vaikka on lukuisia aiheita, joissa säätely tai ohjaus epäonnistuu – tai suosii toista osapuolta toisen kustannuksella – päälinja ja sen kantamat arvot ovat vakaita. Niin vakaita, että suurin osa ihmisistä noudattaisi niitä, vaikka siitä ei säädeltäisikään.

Tässä onkin eräs hyvän kansalaisuuden merkki – hyvä kansalainen noudattaa ”hyviä sääntöjä”, vaikka ne eivät olisi varsinaisia lakeja tai niiden rikkomisesta ei seuraisi rangaistusta. Sama pätee valtioihin: Ns. hyvät valtiot ylläpitäisivät perusihmisoikeuksia ilman ihmisoikeussopimusten sitovuuttakin. Toisaalta pahat valtiot eivät seuraa kansainvälistä lakia edes silloin, kun se on sitovaa. En ota kantaa siihen, onko kyse moraalista, omasta edusta, kulttuurista vai mistä. Tätä ajatusta ”hyvistä” ja ”huonoista” ei kuitenkaan jaa se suuri joukko ajattelijoita ja teoreetikkoja, joiden mukaan länsimaiden/-maalaisten yleinen olemus on ongelmallinen ja aina liian huono – moraalinen vaatimustaso on siis asetettu niin korkealle, että sen saavuttaminen on yksinkertaisesti mahdotonta. (Olen käsitellyt tätä vaadittavien oikeuksien lisääntymistä useissa edellisissä teksteissä.) Koska samaa ei vaadita kaikilta valtioilta (tai ihmisryhmiltä), väistämätön seuraus on kaksoisstandardien käyttö.

Globaali aikakausi, jonka tunnusmerkkeihin kuuluu muun muassa laajamittainen maahanmuutto, on muuttanut asioita. Enää ”kansalaisuus” tai ”suomalaisuus”, puhumattakaan ”ruotsalaisuudesta”, ei ole niin yksinkertaista. Monille ihmisille kansalaisuuteen, etnisyyteen tai kulttuuriin viittaavat yleistykset ovat täydellinen punainen vaate, mutta en käsittele heitä enempää tässä. Huomioni kohteena on se, mistä keskustelin edellä, henkilökohtaisen poliittisuus, yhteisölliset itsestäänselvyydet ja niiden muuttuminen yhteisön monimuotoisuuden lisääntyessä ja yhtenäisyyden vähentyessä. Vaikka maahanmuutto on vain yksi näitä kehityssuuntia ohjaava tekijä, on se tässä tapauksessa merkittävin.

Eilisessä kirjoituksessani kritisoin liberalismia siitä, että se kuvittelee voittavansa kaiken. Se kuvittelee saavansa kaikki puolelleen, muun muassa siksi, että se ei usko kulttuurien, intressien, uskontojen tms. yhteensovittamattomuuteen. Huntingtonin teesit sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä on liberaalin ajattelijakunnan toimesta kumottu tätä taustaa vasten lukuisia kertoja, vaikka todellisuus näyttää koko ajan yhä enemmän vastakkaista. Liberalismin ihanne olisi kaunis, jos se olisi totta. Globaalilla aikakaudella, kun yhteisöt ovat auenneet, se vain ei ole totta. En tiedä, olenko väärässä, jos väitän, että se voisi toimia suljetussa, yhdenmukaisessa yhteisössä. Sellaisessa mihin pohjoismainen hyvinvointivaltio syntyi ja mikä on hyvin erilainen paikka kuin se, missä se tulee kuolemaan.

Se, mitä me siis jaamme keskenämme, ei enää ole itsestäänselvyys. Se ei ole edes kaikille meille kanta-asujille itsestäänselvyys, puhumattakaan siitä, että se olisi heille maahanmuuttajille, joiden kokemus maailmasta ja sen suhteista ja heistä itsestään on toisenlainen – joskus vain vähän toisenlainen, joskus radikaalisti toisenlainen. Maassamme asuu yhä enemmän ihmisiä, jotka eivät jaa esimerkiksi ajatusta siitä, että nainen olisi miehen kanssa samanarvoinen. Heille henkilökohtainen ei ole poliittista. Kaiken huipuksi heidän henkilökohtaisensa ei ole poliittista edes kaikkien meidän mielestä, joille muuten suomalainen henkilökohtainen on useissa tapauksissa poliittista. Kaksoisstandardit ovat räikeitä.

Niin kauan kuin tätä kansaa (pääasiassa sen miespuolisia jäseniä) on kasvatettu, koulutettu, ohjattu, opastettu, palkittu, syyllistetty ja taas kasvatettu siitä, miten sukupuolten tulee toimia ja olla, mitä heidän tulee haluta, miten heitä tulee arvostaa ja kunnioittaa, on tilanne nyt tämä – asia näyttääkin koskevan vain tiettyjä miehiä ja tiettyjä naisia. Se, mikä meille näytti olevan hyvää ja tarkoituksenmukaista, ei olekaan sitä kaikille. Toiset ovatkin erilaisia.

On kolme tapaa toteuttaa kyseistä kaksoisstandardia. Ensimmäinen istuu eilisen blogitekstini kritiikkiin: liberaalin näkemyksen mukaan me voimme kyllä muuttaa erilaiset näkemykset oikeiksi, kunhan teemme pitkäjänteistä ja tarkkaa työtä (HS tänään: Ääriajattelu talttuu vain tietoisella työllä). Tämä työ ei kuitenkaan näytä olevan samanlaista kuin ennen: Se ei ole samanlaista ulkoapäin tuotettua ”näin tulee tehdä”- ohjausta, johon me pohjoismaalaiset olemme vahvojen valtioidemme taholta saaneet tottua niin monessa asiassa. Sen sijaan tämä työ on erilaista monikulttuurista tai yksilökeskeistä sisältäpäin ohjautuvaa toimintaa, jossa yhteiskunta antaa ainoastaan puitteet, yleensä taloudelliset, mutta yksilöillä on merkittävä määräysvalta ja heitä tulee ”kunnioittaa”, eli siis heidän tulee saada itse päättää. Pidä oma kulttuurisi, jos haluat, pidä omat tapasi, jos haluat. Esimerkiksi muslimien autonomia tehdä asiat haluamallaan tavallaan on vahvempi kuin suomalaisilla, joiden kulttuuri ei voi eikä saa sisältää samanlaisia vaatimuksia. Liberalismi tarjoaa maahanmuuttajillekin kyllä aina vaihtoehtoja (tämä kaunis ja houkutteleva meidän maailmamme), mutta ei pakota heitä siihen.

Useinkaan kaunis ja houkutteleva maailma ei houkutakaan, varsinkaan miehiä, joille siirtymä aiheuttaa suurta kitkaa usein molemmilla toiminnan areenoilla, sekä julkisella että henkilökohtaisella. Ajattele ihmistä, joka on muuttanut yhteisöllisestä kulttuurista itähelsinkiläiseen kerrostalolähiöön, menettää kunnioituksensa vähitellen sekä kodin ulkopuolella (ei töitä, roskatöitä, sossuilua, arvostuksen puutetta) että sen sisällä (vaimo ymmärtää uuden yhteiskunnan mahdollisuudet, lapset integroituvat nopeammin). Myöskään nuoret miehet eivät löydä paikkaansa uusissa yhteiskunnissa, eivät tiedä mitä tekisivät, töitä on yhä vähemmän, maahanmuuttajia yhä enemmän, kapinoitavaa yhä enemmän.

Länsimaisiin arvoihin nähden primitiivisemmät kulttuurimallit eivät istu tänne helpolla. Tästä kuitenkin usein tulee vaieta: maahanmuuttajien henkilökohtainen ei ole poliittista. Se, että ensi- ja turvakodit ovat nykyään täynnä maahanmuuttajia, ei liikuta ketään. Yhteiskunnan taholta tuleva kasvatustyö on edelleen kulttuurisokeaa eikä erottele ihmisiä ryhmiin – joskus se saattaa jopa yhä väittää, että suomalainen mies on ongelma, vaikka suomalainen mies näyttää pääasiassa oppineensa läksynsä erittäin kuuliaisesti. Kaksoisstandardi syntyy siis siitä, että eroja ei voida tunnustaa. Liberalismi kuvittelee, että olemme samanlaisia. Vaikka emme ole. Aiemmin hyvinvointivaltioideologia halusi uskoa, että olemme kaikki samanlaisia lähtökohdista ja varallisuudesta huolimatta – nyt se haluaa lisätä joukkoon kulttuurin, uskonnon, etnisyyden ja muut ihmisyyttä universaalisuuksien ulkopuolella määrittävät tekijät.

Toinen tapa toteuttaa kaksoisstandardia on räikeän monikultturistinen. Sen mukaan varsinaista oppia vieraille ei edes tarvitse antaa, koska kulttuurit ovat erilaisia ja se, mikä heille on sallittua, ei ole sitä meille. Usein tällöinkin relativistinen liberaali arvomaailma pitää kiinni jostakin: esimerkiksi tyttöjen silpomista tavataan kauhistella säännöllisesti, kuten myös esimerkiksi sananvapauden puutetta. Sen sijaan monet muut tavat, uskomukset ja hiljaiset hyväksynnät eivät nouse esiin. Jos satunnaisesti nousevatkin, ne tehdään tyhjiksi osoittamalla ongelmakohtia kantasuomalaisten toiminnassa tai suomalaisessa kulttuurissa. Moraalinen vaatimustaso on siis taas aivan kohtuuton meidän kohdallamme, kun taas heiltä ei odotetakaan mitään niin korkeatasoista. Joku voisi nimittää tätä rasismiksi ja essentialistiseksi ihmiskäsitykseksi.

Kolmas tapa on eräänlainen synteesi kaikesta edellä mainitusta ja nojaa pääasiassa vaikenemiseen ja aktiiviseen vääristelyyn sekä mustamaalaamiseen. Sillä pyritään estämään asioiden esiintulo, jotta niihin ei tarvitsisikaan reagoida. Tapa luottaa siihen tosiseikkaan, että kipeistä asioista on vaikea puhua kehittyneessä yhteiskunnassa, koska leimaaminen on niin vahvaa ja kaikki haluavat olla ”hyvän” puolella. Tiedämmehän me, että tavalliset ihmiset ovat yhä enemmän asioista huolissaan, he näkevät yhteiskunnallisessa kehityksessä ongelmallisia piirteitä, niin Ruotsissa, Ranskassa kuin Suomessakin. Heidän mahdollisuutensa tai uskalluksensa puuttua asioihin ovat kuitenkin vähäiset – onhan pelkästään tällaisen asioiden havainnoinnin leimattu täyttävän rasismin tunnusmerkit. Tavalliset ihmiset ovat kiinnostuneita itsestään ja omasta elinpiiristään: he haluavat lapsilleen ja läheisilleen hyvän ja turvallisen elinympäristön ja elämän. He ehkä koulushoppaavat, valikoivat asuinalueensa ja nyökyttelevät salaa ”rasismille”, etenkin Pariisissa tapahtuneen kaltaisten tragedioiden yhteydessä. Mutta he eivät tee muuta, korkeintaan ihmettelevät eivätkä meinaa uskoa silmiään ja korviaan. Tämä on hyvin inhimillistä, vaikkakin lisäongelmia tuottavaa.

Pohdintani liittyy edelleen Pariisin terrori-iskuihin ja niistä käytävään keskusteluun. Väkivallassahan oli kyse julkisesta länsimaisia arvoja kohtaan tehdystä hyökkäyksestä. Entä mitä tiedämme siitä, mitä tapahtuu julkiselta piilossa? Kiinnostavatko meitä mikään muu kuin sota-alueille karkaavat ”länsimaiset” isis-miehet, terroritekoja hautovat nuoret sällit, näkyvät räjähdykset? Eipä juuri. Vaikka eikö aiemmin kotosuomalaisten kohdalla juuri tämän nähty olevan merkittävin selittäjä sille, mitä julkisella puolella tapahtuu – yhteiskunnan kehittyminen edellyttää henkilökohtaisen politisoimista? Sosiaalisen säätelyn nähtiin toteutuvan samanaikaisesti sekä julkisessa että sen ulkopuolella.

Jos kerran erilaisten kulttuurien, uskontojen, ihmisryhmien ym. tekemien julkistenkaan tekojen kohdalla ei voida puhua siitä, että syyt ovat muualla kuin kyseisissä yksilöissä, miten ikinä voitaisiin maahanmuuttajien kohdalla päästä siihen, että heidän henkilökohtaisensa olisi poliittista? Jos koko yhteiskuntaa ravistavien väkivaltaisten iskujenkaan kohdalla ei voida ajatella, että syy on kulttuurissa, uskonnossa, erilaisuudessa, miten se olisi edes periaatteessa mahdollista silloin, kun teko ja toiminta tapahtuu piilossa, kodin tai vaikkapa koulun seinien sisällä?

Jos henkilökohtainen on poliittista vain meille, miten ikinä voimme kuvitella muuttavamme asioita, miten tämä valtava ihmis- ja yhteiskuntakokeilu voisi ikinä onnistua?

Islamistitaistelijan probleema, liberalismin nimeen

/ Riikka / 6 kommenttia

 

Je suis idiot

 

On yhdentekevää, kuinka paljon hän huutaa Allahu akbaria tai tekee muita oman jumalansa nostoja. On yhdentekevää, kuinka eksplisiittisesti hän vastustaa muita uskontoja, kulttuureja ja ideologioita oman uskontonsa, kulttuurinsa ja ideologiansa puolesta. On yhdentekevää, vaikka hän täysin yksiselitteisesti kuvin, sanoin, lipuin, opein ja teoin toteuttaisi katsomuksensa mukaista politiikkaa ja sodankäyntiä.

Ei toimi! Se ei ole totta! Ei täällä! Ei meidän maailman parhaissa ja inklusiivisimmissa liberaaleissa onneloissamme.

Pam pam, kuole vääräuskoinen. Pam pam, kärsi toisinajattelija. Pam pam, meidän säännöt. Viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen.

Mutta ei, turhaan.

Hän on yksinäinen susi. He ovat yksinäisiä susia. Hän kärsii mielenterveysongelmista (kuten 35 prosenttia muistakin ihmisistä). Yksittäisiä hulluja! Teolla ei kertakaikkiaan ole mitään tekemistä islamin kanssa. Eikä kulttuurin. Eikä minkään muunkaan, paitsi sen huonosti kotiutetun yksilön! Terroristi on syntynyt, kovin valitettavaa, me teimme terroristin. Miksi emme saaneet häntä rakastamaan meitä? Haluamaan olla meidän kaltaisemme? Miksi farkut, tosi-tv ja kauppakeskus eivät riittäneet? Voi raukkoja, mitä me teimme väärin?

Kyllä vituttaisi olla islamisti. Tee mitä tahansa, niin nuo tekevät tekosi tyhjäksi. Usko siinä sitten Allahiin, kun kukaan ei usko, että uskot. Väitä olevasi korkealla, korkean edessä, kaatuvasi korkean edestä – ja nuo väittävät, että et tiedä mitä haluat, olet hukassa, hullukin ehkä.

Toimiiko logiikka missään muussa asiassa? Kokeillaan.

Miksi on olemassa katolisia pedofiilipappeja? Saastainen kristinusko!

Miksi naisista tehdään synnytyskoneita lahkolaisuudessa? Yksilön edun unohtava takapajuinen uskonto!

Miksi kaikki eivät kannata homoliittoja? Kirkko ja muut hihhulijuntit!

Miksi Suomessa tapahtuu perhesurmia? Koska yhteiskunta on niin sovinistinen, miehet ovat väkivaltaisia eikä lähisuhdeväkivallan uhkaa oteta tosissaan ja turvakodit ovat aliresurssoituja (tekijä mies).

Koska perheillä on niin rankkaa, monet äidit uupuvat ja hyvinvointiyhteiskunta ei auta (tekijä nainen).

Vaikka naisten ja islamistien (maahanmuuttajien) tekoja lievennetään usein samantyylisesti, ei naisilla (maahanmuuttajilla) ole samanlaista probleemaa. Heidän etunsa mukaista on, että teko neutraloidaan ja laitetaan johtumaan systeemistä. Sen sijaan islamistitaistelijaa vituttaa entistä enemmän: mahtaako Allah edes päästää paratiisiin, jos kukaan ei usko, että halusit sinne hänen vuokseen?

Ilmiö kertoo jotakin merkittävää liberalismin ja sille nojaavien yhteiskuntiemme ylimielisyydestä ja tyhmyydestä. Liberalismia ei voi vastustaa, se on mahdotonta. Kaunis idea ”ideologittomasta ideologiasta” pitää sisällään ajatuksen, että täydellinen vapaus syntyy kaiken ulkoapäin tulevan väärän sisäänottamisesta. Liberalismi tahtoo olla iso ja turvallinen muumimamma, joka ottaa syleilyynsä kaiken. Jokainen kiukku, raivo ja ilkku muuttuu lojaaliksi tai ainakin hiljentyy muumimamman rakastavassa ja lämpimässä syleilyssä. Halin jälkeen saa kirsikkakakkua. Muumilaakso, onnen laakso. Kaikki vieraat ovat tervetulleita.

Liberalismi ei ota huomioon – se ei voi ottaa huomioon – että kaikki eivät halua kakkua. Kaikki eivät halua halia muumimammaa, vaikka muumilaaksossa onkin kaikkea kivaa. Liberalismi uskoo rationaalisuuteen ja siihen, että tarkalla ja pitkäjänteisellä työllä vahvimmatkin vastaansanojat saadaan nujertumaan. Ja hyvinhän se siinä onnistuukin, kun houkuttimena on markkinahyvä ja vuosisatojen aikana kehittyneet, vahvasti normitetut ja anteeksi antavat yhteiskunnat. Mutta kakku ei riitä elämän sisällöksi – eihän se tahdo riittää alkuperäisillekään laakson asukkaille. Imelää ja lihottavaa, tappaa energian ja luovuuden. Vaarallisempia sirkushuveja on saatava.

Jos liberalismi välittäisi historiasta eikä vain tästä hetkestä, jos se olisi perehtynyt siihen, mitä on olla ihminen eikä vain siihen, mitä on olla länsimainen kunnon ihminen, se ei olisi näin sokea. Se ei kuvittelisi voittavansa uskontoja tarjoamalla farkkuja ja tosi-tv:tä, se ei kuvittelisi integroivansa miljoonia muukalaisia koulutuksella ja tapakasvatuksella. Jos liberalismi ei olisi niin jumalattoman tyhmä, se saattaisi olla nöyrempi itselleen ja tiukempi muille. Se saattaisi arvostaa sitä, mitä tänne on aikaansaatu, se saattaisi pitää kiinni siitä, taistella sen puolesta.

Mutta niin se ei tee. Islamistin probleema on liberaalin voitto. Kunnes se ei enää ole. Mutta niin pitkällehän ei tarvitse nyt ajatella.

Liberalismin nimeen, amen.