politiikka

Perjantaikombo: Median, politiikan ja teorian logiikkaa vasta-alkajille

/ Riikka / 6 kommenttia

TGIF Thank God It’s Friday. Kevyemmällä otteella.

Todellisuus versus moraalinen vaatimustaso Edellisessä kirjoituksessani kuvasin liberalistien tapaa asettaa moraalisesti tai poliittisesti kohtuuttomia vaatimuksia, jolloin todellisuus ei milloinkaan pääse niitä  lähellekään. Oleellinen argumentoinnin ala on tällöin juuri tuo tila, joka jää todellisuuden ja vaatimusten väliin. Mikäli uusia poliittisia voittoja saadaan, nostetaan vastaavasti vaatimustasoa. Suurin osa moralistisesta politiikasta mahtuu tuohon alaan, samoin kuin moralistinen akateeminen tutkimus. Muutamia esimerkkejä lähipäiviltä.

1. Suomi, maailma ja ihmisoikeudet Yle hengästytti heti tiistaiaamuna jutullaan Onko sana vapaa? Ovatko lapset turvassa? Vuosikausiin ei ole ollut enää tyylikästä väittää, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Niinpä ei nytkään. Ilmeisesti ”datajournalismiin” kuuluvassa jutussa Suomi edustaa pahista ihmisoikeusasioissa, koska a) turvapaikanhakijat joutuvat odottamaan liian kauan, b) naisiin ja lapsiin kohdistuva väkivalta on kansallinen ongelma ja c) totaalikieltäytyjät vangitaan. Yhdysvallat näyttää olevan myös pääpahiksia, kuten Australiakin, vaikka toki Afrikan ja Lähi-Idän ongelmat osin tunnustetaan. Sanoihin ja ohjelmajulistuksiin kiinnittyminen tekojen ja todellisuuden sijaan ilmenee esimerkiksi näistä lausahduksista: ”Iso-Britannia kamppailee näkyvästi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan.”, ”Brasilia on kansainvälisesti merkittävä demokratiatoimija…”, mitkä siis nostavat valtion tasoa ihmisoikeusasioissa.

Koska ihmisoikeusjulistajia kiinnostaa pääasiassa nimenomaan julistus, on selvää, että näkyvyys on oleellista. Mitä enemmän hyvät kansalaistoimijat, tutkijat ja muut ryhmät saavat rahaa hyvien teemojen tutkimiseen, selvittämiseen, kartoittamiseen tai kuvaamiseen, sitä paremmin kyseisessä asiassa menee. Mitä enemmän media käyttää palstoja näistä toimijoista kertomiseen tai ongelmien etsimiseen, sitä paremmin kyseisessä asiassa menee.

Ja kyllä, Ison-Britannian aivan absurdiksi kasvanut ”feminismi” saa paljon rahaa ja näkyvyyttä. Vääränlaista seksiä, seksismiä, ahdistelua ja väkivaltaa kitketään painokkaasti myös siellä, missä sitä ei lainkaan ole – ja pääasiassa juuri siellä. Esimerkiksi kampuksien päivystävät seksuaalisen ahdistelun uhreiksi joutuneiden palvelutoimistot ovat olleet aivan toimettomina. Pohjoismaalainen nainen toki nauraa tälle luokkayhteiskunnan feminismille: brittifeministien muita viimeaikaisia saavutuksia on muun muassa paljasta pintaa sisältävien lehtien (ei pornolehtien) saaminen peittävän folion sisään. Ehkä seuraavaksi kaappiin, kuten suomalaisten tupakat. Ja maailma paranee. ”Hyvän politiikka” ei keskity oleelliseen juuri koskaan, muuten se ei olisikaan sitä.

Väitin viime kirjoituksessa myös, että ketään ei tunnu kiinnostavan se, että turvakodit ovat täynnä maahanmuuttajia. Suomalaisen feminismin epäsolidaarisuuden on laittanut viime aikoina merkille moni, jopa  toimittaja. Toisaalta väittämä on epärehellinen sikäli, että kritiikin kohteena olevia feministejä ei kyllä liiemmin muutkaan maanläheiset ja todelliset ongelmat kiinnosta, vaan probleemat rakennetaan ennakko-oletusten ja ideologisten kiinnikkeiden varassa – kansallisuudesta tai maahanmuuttajastatuksesta riippumatta. Feministit tietävät aina ja iankaikkisesti, mikä maailmassa on pielessä. Ja kuten alussa sanoin, todellisuus ei koskaan kohtaa korkeaa vaatimustasoa. Johon meillä kuitenkin on oikeus. Oikeus. Oikeus…

Päästän siis kaikki jännityksestä: ei, naisilla ei koskaan tule menemään tarpeeksi hyvin. Vaikka jokainen reaalinen ongelma olisi ratkaistu, tarjoaa postmoderni maailmankatsomus aina mahdollisuuden strukturoida ja konstruoida niitä lisää. Kun on ongelma, täytyy olla myös oikeus, jolla tuo ongelma vältetään.

Tämä on ehkä kaikkein ikävystyttävin asia ns. kriittisessä yhteiskuntatieteessä: ongelmia on keksittävä lisää, koko ajan. Moraalinen vaatimustaso nousee koko ajan; se huitelee tähtitieteellisissä sfääreissä, joihin yksikään valtio tai tai vakavasti otettava yhteisö ei koskaan tule pääsemään. Suhteellisuudentajun puutettakin se voi olla: Ruotsi on ihmisoikeusasioiden suurin hylkiö, Yhdysvallat on maailman pahin valtio, naiset kärsivät nimenomaan länsimaissa, maahanmuuttajanaisten suurin ongelma liittyy identiteettiin. Mitä ihmettä!

Kyllä maahanmuuttajien tekemää/kokemaa väkivaltaakin joskus arvioidaan. Esimerkiksi ensi viikolla järjestetään loppuseminaari Oikeusministeriön rahoittamassa afrikkalaistaustaisten lähisuhdeväkivaltaa ehkäisemään pyrkivässä hankkeessa (Afaes ry: Perhe- ja lähisuhdeväkivallan ehkäiseminen afrikkalaistaustaisten keskuudessa Helsingissä, POCA). Yleensä tällaiset arviot lähestyvät kohdettaan nimenomaan maahanmuuton rajaamassa kehyksessä: ihmiseltä puuttuu jotakin, mikä selittää toiminnan. Ihminen saattaa olla väkivaltainen siksi, että on maahanmuuttaja – kaikki tämä vaino, stressi, paha olo, epäluottamus yhteiskuntaan ja niin edelleen vaikuttavat väkivallan tekoon. Oleellista on, että tästä on mahdollista irrottautua, erinäisin yhteiskunnan ja valtion tarjoamin avuin.

Suomalainen mies sen sijaan on yleensä verraten kroonisesti väkivaltainen, koska on a) suomalainen ja b) mies eikä tästä periaatteessa voi irrottautua muuta kuin tekemällä identitaarisen täyskäännöksen, aktiivisen katumusharjoituksen.

Ja suomalaisten väkivallasta tulee puhua. Paljon! Sitä tulee tutkia, selvittää, ruotia, pohtia, hanketta tulee toimittaa ja toimintaa evaluoida. Paljon! Ruotsissa, jossa jokainen järkevä mies oman etunsa vuoksi väittää olevansa feministi, tämä on ehkä viety kaikkein pisimmälle. Pinnallista ja äärettömän lapsellista, mutta sitähän liberaali politiikka on ja haluaakin olla.

Ja samaan aikaan tapahtuu paljon pahaa. Enkä nyt tietenkään tarkoita, etteikö lähisuhdeväkivalta sitten olisi pahaa.

2. Suomi ja paperittomat siirtolaiset Tämäkin aihe istuu samaan muottiin, jossa moraalista vaatimustasoa nostetaan, kun tietty politiikan taso on saavutettu. Niin kuin ”laillinen” maahanmuutto olisi jo ratkaistu – siirrytään eteenpäin, ”laittomiin” maahanmuuttajiin. Argumentit paperittomien terveyspalveluiden puolesta lähes itkettävät. Osapuolet eivät koskaan löydä toisiaan, koska hyvien rintama keskittyy yksilöihin ja heidän oikeuksiinsa, kun taas todellisuudessa enemmän operoivat vastustavat ajatusta yleisesti. Niinpä keskustelu pyörii sitten lähinnä rahassa ja sen riittävyydessä tai riittämättömyydessä: Vastuullista! Vastuutonta!

Mielestäni tämä ei kuitenkaan ole asian oleellisin tekijä: se, että rahaa ei ole, on konkretiaa, mutta vaatimuksia voi vastustaa myös siellä, missä niiden esittäjät ovat, periaatteen tasolla. Tämä leikki, jossa eräät nostavat itsensä pallille esittäessään universaalia maailmanpelastajaa, on umpikuja, vaikka rahaa olisi paljon enemmänkin. Äärimmäisen huonoa silmää tämä ”moraalille” flirttaileva leikki edustaa tietysti tällaisessa taloustilanteessa. Vieläköhän joku on kehdannut käyttää kuuluisaa ”ei se ole meiltä pois”-argumenttia… Voiko tasa-arvo enää pidemmälle mennäkään kuin pisteeseen, jossa iso liuta aikuisia ihmisiä oikeasti uskoo, että raha lisääntyy jaettaessa? Ihan niin kuin rakkaus…

Joka tapauksessa riippumatta siitä, meneekö ehdotus läpi (tai lähinnä kyse on siitä, milloin se menee läpi), laittomien ja laillisten välinen kategoria alkaa menettää merkitystään. Geneven sopimus on täysin vanhentunut eikä ole toiminut pitkään aikaan. Mikään oikea ratkaisu ei kuitenkaan ole sopimuksen muuttaminen käytäntöä vastaavaksi eli tunnistamaan, että maailman turvapaikanhakijoita ei pääasiassa aja poliittinen vaino vaan taloudellinen epäsuhta. Ennemminkin asiaa pitäisi lähestyä kokonaisvaltaisesti – mihin tällä oikein pyritään? Itseäni eniten hirvittää moralistinen ylenkatse todellisuutta kohtaan: ihan oikeastiko me kuvittelemme, että voisimme pelastaa koko maailman? Se, että liberaali suvaitsevaisto sattuu aina operoimaan juuri sen porukan kanssa, joka on täällä, ei muuta asiaa. Vaikka paperittomien terveyspalvelut koskisivat nyt vain pientä määrää ihmisiä, ongelma ei poistu. Moraalinenkaan ongelma ei poistu. Maailmassa kärsitään, kärsitään paljon. Eniten kärsivät eivät pääse pois, eivät päädy maahanmuuttajiksi, eivät laillisesti valituiksi eivätkä laittomasti päätyneiksi.

Miksi ihmisestä tulee niin tärkeä sillä hetkellä, kun hän ylittää meidän (Euroopan) rajan?

Hyvä ihminen vastustaa tällaista ajattelua ja kysyy: etkö siis pelasta yhtään ihmistä, jos et voi pelastaa heitä kaikkia? Hän ei ymmärrä yksilön ja kokonaisuuden eroa eikä periaatteen ja yksittäistapauksen merkityksiä muuta kuin silloin, kun se tukee hänen omaa kantaansa. Idealismi on usein yksinkertaista ja lapsellista. Niin kauan kuin taisteluareena on moraalinen, idealistit voittavat aina. Ei tarvita kokonaisuutta, ei pitkää aikaväliä, ei riiteleviä intressejä. Vain ihminen, ihminen, ihminen. Kaunista, kyllä, mutta usein niin sokeaa.

En toisaalta usko, että voimme pelastaa maailmaa myöskään kehitysyhteistyöllä tai muulla tuella, mutta kannatan sitä toki enemmän kuin tätä suurta maahanmuuton ihmiskoetta. En suhtaudu kylmästi inhimilliseen hätään ja siviilien kärsimykseen, mutta en usko, että asia on meidän vallassamme. Ongelma-alueet tarvitsevat vahvoja valtioita, jotka rakentuvat ihmisiä kunnioittavien regiimien ja demokratian ympärille. Tämä on edellytys sillekin, että talous voisi hyödyttää (kaikkia) ihmisiä – ilman legitiimiä valtaa talouskasvu ei tuo onnea. Humanitaarisen maahanmuuton ja kehitysyhteistyön sijaan länsimaita kannattaisi painostaa kaupan, investointien ja finanssikapitalismin alalla toimimaan moraalisemmin. Ajatus on tietysti täydellinen utopia – siksikin, että moralistista politiikkaa tekevät valtiot, mutta talouden rakenteet kehittyvät yhä enemmän muualle – mutta silti ainoa, mihin kannattaa (edes vähän) uskoa.

Jos ongelmavaltiot omaksuisivat edes pikkuosasen siitä ihmisen kunnioituksesta, josta täällä meillä liiaksi vaahdotaan, saattaisi olla, että tarvetta näille ajatuksille ei edes olisi.

3. Hesarin linjanmuutos Hesari on nostanut tasoaan uuden päätoimittajan myötä. Edelleenkin kyseessä on usein hengenahdistusta aiheuttava media, mutta muutokset ovat olleet jo pitkään selviä. Huvittavan asiasta tekee se, että ne samat toimittajat, jotka jokunen vuosi sitten nyyhkyttivät mitä suurinta diskurssimokutusta ja suvaitsevaisuutta, tekevät nyt jo ihan järkeviäkin juttuja. Oppia ikä kaikki vai raja se on hullutuksellakin? Esimerkiksi viime sunnuntain Nalbantoglun Ranska-juttu sai tarkistamaan muutamaan otteeseen, että luen todella Hesaria. Myös Hyvän Toimittajan kolumnit ovat jääneet jo aikaa sitten lehden sivuilta pois. Tilalle on tullut esimerkiksi datajournalismia, tiedeuutisia ja ihmissuhdepornoa.

Yhtäältä voisi kysyä (ja usein kysynkin), että mikä oikein on lehden integriteetti, jos se jälleen näin helposti seuraa politiikan heilahteluja (perussuomalaiset, maahanmuuttokritiikki ym.). Toisaalta en jaksa nillittää, vaan olen tyytyväinen, että edes joskus saan lukea jotakin hieman parempaa – omalla kielelläni, heti aamulla, etsimättä mitään.

Hesari- ja mediakriitikoiden ammus menee yleensä aina siksi vikaan, että he eivät tiedä mitään mediatalojen ns. arjesta. He yliarvioivat median ja politiikan suhdetta. Klikkailuhuoraaminen on usein paljon oleellisempaa kuin oikean politiikan ylläpitäminen, oli kyse sitten liberaalista ”laatulehdestä”, kovaäänisemmästä päiväversiosta tai jostakin muusta. Tutkijoiden ja monien poliitikkojen kauhuksi kansa näyttää nyt ”ostavan” yhä enemmän salonkikelpoista maahanmuuttokriittisyyttä. Huomenna ehkä jotakin muuta. Mikään muu lehti ei ole koskaan haistanut politiikan ja talouden tuulia yhtä tarkasti kuin Hesari. Hyvin tottelevaisia toimittajia. Erimieliset ovat pääasiassa jo lähteneet tai lähdetetty.

Mutta eipä nyt silti liioitella. Lasisesta talosta kuuluu edelleen myös ihan sitä itseään, nuorta ja naiivia (Somalien asumisvaatimukset), vanhaa ja antisemiittistä (Juutalaiskeskuksesta) sekä tietysti päivittäin höpöhöpö-poliitiikan kuuluttamista. Ja paljon keskitasoa kosiskelevaa iltapäivälehtitasoista muovia. Klik. Klik. Klik! Mutta se päälinja, se on muuttunut.

4. Erilaiset väkivallat ja rasismit Oulussa somalimies tappoi kirveellä kaksi ihmistä, mutta media ei kertonut edes ennen kiinniottoa miehen oleellisia tuntomerkkejä (kiinnioton jälkeenhän niitä ei median omien sääntöjen mukaan enää tarvitse kertoa). En tiedä oliko kyse allahu akbarista, terrorismista, rasismista vaiko ihan suomalaiseen kulttuuriin integroituneen ihmisen yksittäisteosta, mutta mietin kuitenkin. Kun yksi maahanmuuttaja kuoli ”epäselvästi” Saksassa, soivat kaikki hälytyskellot. Pegida, rasismi, maahanmuuton vastustus, syyllinen on löydettävä. Toisaalta viime päivinä on estetty lukuisia terrori-iskuja, sekä Jenkeissä että pitkin poikin Eurooppaa. Tästä eivät kunnon ihmiset liioin huutele, oleellisempaa on vastustaa vaikkapa verkkovalvontaa perus- ja ihmisoikeuksien vuoksi.

Tämä liberalismin kaksoisstandardi – erilainen väkivalta ja erilainen rasismi – kiinnostaa minua enemmän filosofisesti kuin käytännöllisesti. Siksikin, että käytännössä suhdetta hämärtää aina media; se, mitä se kulloinkin suvaitsee meille kertoa. Yrityksistäni huolimatta en ole kyennyt selvittämään asiaa kuitenkaan myöskään käytännön ulkopuolella, en kirjallisuuden enkä haastattelujen tai yleisen havainnoinnin perusteella. Eronteko oikeutettujen ja epäoikeutettujen ominaisuuksien ja piirteiden välillä on lipevä kuin saippua, ja vaikka se verhotaan filosofiseen ja fiksulta kuulostavaan muotoon, pohjalla lepää yleensä alaston poliittinen ideologia.

Äkkiseltään voisi arvella eron johtuvan enemmistön ja vähemmistön välisestä ikuisuuskysymyksestä – liberaalin luennan mukaan vähemmistö on aina ensisijaisesti uhriutettava ja enemmistö velvoitettava toimimaan toisin. Tämä logiikka ei kuitenkaan toimi loppuun saakka, sillä länsimainen ihminen on ”enemmistöä” myös silloin, kun on oikeasti vähemmistöä. Kaikki muutkin loogiset selitykset päätyvät umpikujaan. Suurta eroa ei lopulta ole siinä, tapahtuuko argumentaatio nuoren kaupunginvaltuutetun vai akateemisia meriittejä keränneen tieteilijän taholta, vaikka tyyli tietysti vaihtelee merkittävästi. Logiikka – tai siis sen puute – on samankaltainen. Hyvän politiikka on suurin arvo.

Luulenkin, että moraaliliberalismilla on tässäkin asiassa pieni viba, koska se ei selvästikään ole miettinyt asiaa ihan loppuun. Niinpä paremman puutteessa se tarkistaa leimansa jonkinlaisista ”Hyvä vai huono?”-korteista, joissa voi edetä huonosta vähitellen kohti yhä parempaa ja parasta. Esimerkiksi nainen on toki hyvä, mutta seksuaalivähemmistöön kuuluva nainen on merkittävästi parempi. Tätäkin parempi on seksuaalivähemmistöön kuuluva maahanmuuttajanainen.

Seksuaalivähemmistöön kuuluva musta maahanmuuttajanainen.

Seksuaalivähemmistöön kuuluva musta islaminuskoinen maahanmuuttajanainen.

Tätä voi ihan rauhassa jatkaa miten pitkälle tahansa. Ei kuitenkaan pääse yhtä pitkälle kuin akateeminen todellisuus jo tänään.

Jos ei osaa akateemista jargonia intersektionaalisuudesta, moneudesta tai liikkuvaisista identiteeteistä, voi sanoa ihan yksinkertaisesti näin:

Kyse on ihmisoikeuksista ja perusoikeuksista.

Niin Susanna Huovinenkin teki.

Maahanmuutto, yhteisö ja henkilökohtaisen poliittisuus

/ Riikka / Jätä kommentti

Feministit nostivat kauan sitten esiin ajatuksen, että ”henkilökohtainen on poliittista”. Vaikka lausahdus sen koommin on tullut tarkoittamaan lähes mitä tahansa, viittaa sen alkuperäinen merkitys siihen, että niin kauan kuin naisten pääasiallinen toiminta-areena on vain koti ja sen alaan kuuluvat toimet (synnytys, lastenhoito, kasvatus, kotityöt, aviolliset velvoitteet jne.), tulee tämä henkilökohtainen ja piilotettu vallan ja toiminnan areena politisoida, siis tehdä näkyväksi ja myös jollain tapaa säädellyksi. Ajatuksen mukaan kaikki sosiaalinen kanssakäyminen, myös perheiden ja yhteiskunnan muiden perusinstituutioiden sisällä, sisältää politiikkaa, siis erilaisia intressejä ja vallankäyttöä. Hyvä yhteiskunta ei voi rakentua vain sen varaan, että (miesten kesken) jaettu on poliittista. Muuten edistys ei toteudu henkilökohtaisella areenalla, vaan se jää ”luonnollisen primitiivisyyden” ikeen alle. Henkilökohtaisen edistys olisi myös edellytys sille, että naiset pääsisivät etenemään julkisella areenalla.

Missään muualla maailmassa ei alkuperäistä ajatusta ole toimeenpantu yhtä merkittävästi kuin pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa. Erilaiset lastentekoa ja -kasvatusta ja naisten työntekoa ja itsenäistymistä helpottavat ja ylläpitävät (jopa siihen pakottavat) instituutiot ovat voimakkaita. Toisaalta myös epäformaalimpi kansalaiskasvatus ylläpitää oikealla tavalla toimivan kansalaisen mallia. Ihmisiä aktiivisesti ohjaavan politiikan ja kulttuurissa syvemmällä olevien arvojen vaikutusta on tietysti vaikea erottaa toisistaan – ne muodostavat pitkän ajan kuluessa kehittyneen kokonaisuuden, jonka sisälle suurin osa suomalaisista kuuluu. Asia on niin itsestäänselvä, että harva sitä kyseenalaistaa tai edes pohtii.

Tämä on sääli, sillä asia on kaikkea muuta kuin itsestäänselvä: arvopohjamme ja ”itsestäänselvyytemme” rapautuvat hyvin helposti, mikäli niiden annetaan rapautua. Ne rapautuvat, kun lopetetaan ymmärtämästä, että kyseessä ovat maailmanlaajuisesti poikkeukselliset, huomattavaa työtä, politiikkaa ja samanmielisyyttä vaatineet instituutiot. Esimerkiksi naisen tasa-arvo ei ole universaalia, vaikka kauniit ihmisoikeuslätinät sanoisivat mitä. Jos yhteisössämme on yhä enemmän päinvastaisia arvoja jakavia ihmisiä, on päivänselvää, että arvo rapautuu. Tällöin ”arvo” ei ole se, mitä on kodifioitu paperiin, vaan se käytäntö ja toiminta, mikä yhteiskunnassa vallitsee.

Vaikka kaikki eivät tietenkään koskaan ole olleet samanmielisiä yksityiskohdista, nojaa vahva kulttuurinen yhtenäisyytemme juuri siihen, että ihmiset ovat pääasiassa samaa mieltä. Naiset ovat yhtä arvokkaita kuin miehet, naiset saavat itse päättää, mitä tekevät, myös varattomilla on oikeus elää ja osallistua yhteiskunnan toimintaan, heikoimmista pidetään huolta, lapset ovat arvoasteikossa korkealla ja niin edelleen. Nämä asiat ovat suomalaisia (usein länsimaisia) itsestäänselvyyksiä. Henkilökohtainen on todella poliittista – siksipä valtio säätää muun muassa vanhempainvapaasta, päivähoidosta, avioliitossa tapahtuvasta raiskauksesta, huoltajuudesta ja lapsen oikeuksista. Vaikka on lukuisia aiheita, joissa säätely tai ohjaus epäonnistuu – tai suosii toista osapuolta toisen kustannuksella – päälinja ja sen kantamat arvot ovat vakaita. Niin vakaita, että suurin osa ihmisistä noudattaisi niitä, vaikka siitä ei säädeltäisikään.

Tässä onkin eräs hyvän kansalaisuuden merkki – hyvä kansalainen noudattaa ”hyviä sääntöjä”, vaikka ne eivät olisi varsinaisia lakeja tai niiden rikkomisesta ei seuraisi rangaistusta. Sama pätee valtioihin: Ns. hyvät valtiot ylläpitäisivät perusihmisoikeuksia ilman ihmisoikeussopimusten sitovuuttakin. Toisaalta pahat valtiot eivät seuraa kansainvälistä lakia edes silloin, kun se on sitovaa. En ota kantaa siihen, onko kyse moraalista, omasta edusta, kulttuurista vai mistä. Tätä ajatusta ”hyvistä” ja ”huonoista” ei kuitenkaan jaa se suuri joukko ajattelijoita ja teoreetikkoja, joiden mukaan länsimaiden/-maalaisten yleinen olemus on ongelmallinen ja aina liian huono – moraalinen vaatimustaso on siis asetettu niin korkealle, että sen saavuttaminen on yksinkertaisesti mahdotonta. (Olen käsitellyt tätä vaadittavien oikeuksien lisääntymistä useissa edellisissä teksteissä.) Koska samaa ei vaadita kaikilta valtioilta (tai ihmisryhmiltä), väistämätön seuraus on kaksoisstandardien käyttö.

Globaali aikakausi, jonka tunnusmerkkeihin kuuluu muun muassa laajamittainen maahanmuutto, on muuttanut asioita. Enää ”kansalaisuus” tai ”suomalaisuus”, puhumattakaan ”ruotsalaisuudesta”, ei ole niin yksinkertaista. Monille ihmisille kansalaisuuteen, etnisyyteen tai kulttuuriin viittaavat yleistykset ovat täydellinen punainen vaate, mutta en käsittele heitä enempää tässä. Huomioni kohteena on se, mistä keskustelin edellä, henkilökohtaisen poliittisuus, yhteisölliset itsestäänselvyydet ja niiden muuttuminen yhteisön monimuotoisuuden lisääntyessä ja yhtenäisyyden vähentyessä. Vaikka maahanmuutto on vain yksi näitä kehityssuuntia ohjaava tekijä, on se tässä tapauksessa merkittävin.

Eilisessä kirjoituksessani kritisoin liberalismia siitä, että se kuvittelee voittavansa kaiken. Se kuvittelee saavansa kaikki puolelleen, muun muassa siksi, että se ei usko kulttuurien, intressien, uskontojen tms. yhteensovittamattomuuteen. Huntingtonin teesit sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä on liberaalin ajattelijakunnan toimesta kumottu tätä taustaa vasten lukuisia kertoja, vaikka todellisuus näyttää koko ajan yhä enemmän vastakkaista. Liberalismin ihanne olisi kaunis, jos se olisi totta. Globaalilla aikakaudella, kun yhteisöt ovat auenneet, se vain ei ole totta. En tiedä, olenko väärässä, jos väitän, että se voisi toimia suljetussa, yhdenmukaisessa yhteisössä. Sellaisessa mihin pohjoismainen hyvinvointivaltio syntyi ja mikä on hyvin erilainen paikka kuin se, missä se tulee kuolemaan.

Se, mitä me siis jaamme keskenämme, ei enää ole itsestäänselvyys. Se ei ole edes kaikille meille kanta-asujille itsestäänselvyys, puhumattakaan siitä, että se olisi heille maahanmuuttajille, joiden kokemus maailmasta ja sen suhteista ja heistä itsestään on toisenlainen – joskus vain vähän toisenlainen, joskus radikaalisti toisenlainen. Maassamme asuu yhä enemmän ihmisiä, jotka eivät jaa esimerkiksi ajatusta siitä, että nainen olisi miehen kanssa samanarvoinen. Heille henkilökohtainen ei ole poliittista. Kaiken huipuksi heidän henkilökohtaisensa ei ole poliittista edes kaikkien meidän mielestä, joille muuten suomalainen henkilökohtainen on useissa tapauksissa poliittista. Kaksoisstandardit ovat räikeitä.

Niin kauan kuin tätä kansaa (pääasiassa sen miespuolisia jäseniä) on kasvatettu, koulutettu, ohjattu, opastettu, palkittu, syyllistetty ja taas kasvatettu siitä, miten sukupuolten tulee toimia ja olla, mitä heidän tulee haluta, miten heitä tulee arvostaa ja kunnioittaa, on tilanne nyt tämä – asia näyttääkin koskevan vain tiettyjä miehiä ja tiettyjä naisia. Se, mikä meille näytti olevan hyvää ja tarkoituksenmukaista, ei olekaan sitä kaikille. Toiset ovatkin erilaisia.

On kolme tapaa toteuttaa kyseistä kaksoisstandardia. Ensimmäinen istuu eilisen blogitekstini kritiikkiin: liberaalin näkemyksen mukaan me voimme kyllä muuttaa erilaiset näkemykset oikeiksi, kunhan teemme pitkäjänteistä ja tarkkaa työtä (HS tänään: Ääriajattelu talttuu vain tietoisella työllä). Tämä työ ei kuitenkaan näytä olevan samanlaista kuin ennen: Se ei ole samanlaista ulkoapäin tuotettua ”näin tulee tehdä”- ohjausta, johon me pohjoismaalaiset olemme vahvojen valtioidemme taholta saaneet tottua niin monessa asiassa. Sen sijaan tämä työ on erilaista monikulttuurista tai yksilökeskeistä sisältäpäin ohjautuvaa toimintaa, jossa yhteiskunta antaa ainoastaan puitteet, yleensä taloudelliset, mutta yksilöillä on merkittävä määräysvalta ja heitä tulee ”kunnioittaa”, eli siis heidän tulee saada itse päättää. Pidä oma kulttuurisi, jos haluat, pidä omat tapasi, jos haluat. Esimerkiksi muslimien autonomia tehdä asiat haluamallaan tavallaan on vahvempi kuin suomalaisilla, joiden kulttuuri ei voi eikä saa sisältää samanlaisia vaatimuksia. Liberalismi tarjoaa maahanmuuttajillekin kyllä aina vaihtoehtoja (tämä kaunis ja houkutteleva meidän maailmamme), mutta ei pakota heitä siihen.

Useinkaan kaunis ja houkutteleva maailma ei houkutakaan, varsinkaan miehiä, joille siirtymä aiheuttaa suurta kitkaa usein molemmilla toiminnan areenoilla, sekä julkisella että henkilökohtaisella. Ajattele ihmistä, joka on muuttanut yhteisöllisestä kulttuurista itähelsinkiläiseen kerrostalolähiöön, menettää kunnioituksensa vähitellen sekä kodin ulkopuolella (ei töitä, roskatöitä, sossuilua, arvostuksen puutetta) että sen sisällä (vaimo ymmärtää uuden yhteiskunnan mahdollisuudet, lapset integroituvat nopeammin). Myöskään nuoret miehet eivät löydä paikkaansa uusissa yhteiskunnissa, eivät tiedä mitä tekisivät, töitä on yhä vähemmän, maahanmuuttajia yhä enemmän, kapinoitavaa yhä enemmän.

Länsimaisiin arvoihin nähden primitiivisemmät kulttuurimallit eivät istu tänne helpolla. Tästä kuitenkin usein tulee vaieta: maahanmuuttajien henkilökohtainen ei ole poliittista. Se, että ensi- ja turvakodit ovat nykyään täynnä maahanmuuttajia, ei liikuta ketään. Yhteiskunnan taholta tuleva kasvatustyö on edelleen kulttuurisokeaa eikä erottele ihmisiä ryhmiin – joskus se saattaa jopa yhä väittää, että suomalainen mies on ongelma, vaikka suomalainen mies näyttää pääasiassa oppineensa läksynsä erittäin kuuliaisesti. Kaksoisstandardi syntyy siis siitä, että eroja ei voida tunnustaa. Liberalismi kuvittelee, että olemme samanlaisia. Vaikka emme ole. Aiemmin hyvinvointivaltioideologia halusi uskoa, että olemme kaikki samanlaisia lähtökohdista ja varallisuudesta huolimatta – nyt se haluaa lisätä joukkoon kulttuurin, uskonnon, etnisyyden ja muut ihmisyyttä universaalisuuksien ulkopuolella määrittävät tekijät.

Toinen tapa toteuttaa kaksoisstandardia on räikeän monikultturistinen. Sen mukaan varsinaista oppia vieraille ei edes tarvitse antaa, koska kulttuurit ovat erilaisia ja se, mikä heille on sallittua, ei ole sitä meille. Usein tällöinkin relativistinen liberaali arvomaailma pitää kiinni jostakin: esimerkiksi tyttöjen silpomista tavataan kauhistella säännöllisesti, kuten myös esimerkiksi sananvapauden puutetta. Sen sijaan monet muut tavat, uskomukset ja hiljaiset hyväksynnät eivät nouse esiin. Jos satunnaisesti nousevatkin, ne tehdään tyhjiksi osoittamalla ongelmakohtia kantasuomalaisten toiminnassa tai suomalaisessa kulttuurissa. Moraalinen vaatimustaso on siis taas aivan kohtuuton meidän kohdallamme, kun taas heiltä ei odotetakaan mitään niin korkeatasoista. Joku voisi nimittää tätä rasismiksi ja essentialistiseksi ihmiskäsitykseksi.

Kolmas tapa on eräänlainen synteesi kaikesta edellä mainitusta ja nojaa pääasiassa vaikenemiseen ja aktiiviseen vääristelyyn sekä mustamaalaamiseen. Sillä pyritään estämään asioiden esiintulo, jotta niihin ei tarvitsisikaan reagoida. Tapa luottaa siihen tosiseikkaan, että kipeistä asioista on vaikea puhua kehittyneessä yhteiskunnassa, koska leimaaminen on niin vahvaa ja kaikki haluavat olla ”hyvän” puolella. Tiedämmehän me, että tavalliset ihmiset ovat yhä enemmän asioista huolissaan, he näkevät yhteiskunnallisessa kehityksessä ongelmallisia piirteitä, niin Ruotsissa, Ranskassa kuin Suomessakin. Heidän mahdollisuutensa tai uskalluksensa puuttua asioihin ovat kuitenkin vähäiset – onhan pelkästään tällaisen asioiden havainnoinnin leimattu täyttävän rasismin tunnusmerkit. Tavalliset ihmiset ovat kiinnostuneita itsestään ja omasta elinpiiristään: he haluavat lapsilleen ja läheisilleen hyvän ja turvallisen elinympäristön ja elämän. He ehkä koulushoppaavat, valikoivat asuinalueensa ja nyökyttelevät salaa ”rasismille”, etenkin Pariisissa tapahtuneen kaltaisten tragedioiden yhteydessä. Mutta he eivät tee muuta, korkeintaan ihmettelevät eivätkä meinaa uskoa silmiään ja korviaan. Tämä on hyvin inhimillistä, vaikkakin lisäongelmia tuottavaa.

Pohdintani liittyy edelleen Pariisin terrori-iskuihin ja niistä käytävään keskusteluun. Väkivallassahan oli kyse julkisesta länsimaisia arvoja kohtaan tehdystä hyökkäyksestä. Entä mitä tiedämme siitä, mitä tapahtuu julkiselta piilossa? Kiinnostavatko meitä mikään muu kuin sota-alueille karkaavat ”länsimaiset” isis-miehet, terroritekoja hautovat nuoret sällit, näkyvät räjähdykset? Eipä juuri. Vaikka eikö aiemmin kotosuomalaisten kohdalla juuri tämän nähty olevan merkittävin selittäjä sille, mitä julkisella puolella tapahtuu – yhteiskunnan kehittyminen edellyttää henkilökohtaisen politisoimista? Sosiaalisen säätelyn nähtiin toteutuvan samanaikaisesti sekä julkisessa että sen ulkopuolella.

Jos kerran erilaisten kulttuurien, uskontojen, ihmisryhmien ym. tekemien julkistenkaan tekojen kohdalla ei voida puhua siitä, että syyt ovat muualla kuin kyseisissä yksilöissä, miten ikinä voitaisiin maahanmuuttajien kohdalla päästä siihen, että heidän henkilökohtaisensa olisi poliittista? Jos koko yhteiskuntaa ravistavien väkivaltaisten iskujenkaan kohdalla ei voida ajatella, että syy on kulttuurissa, uskonnossa, erilaisuudessa, miten se olisi edes periaatteessa mahdollista silloin, kun teko ja toiminta tapahtuu piilossa, kodin tai vaikkapa koulun seinien sisällä?

Jos henkilökohtainen on poliittista vain meille, miten ikinä voimme kuvitella muuttavamme asioita, miten tämä valtava ihmis- ja yhteiskuntakokeilu voisi ikinä onnistua?

Islamistitaistelijan probleema, liberalismin nimeen

/ Riikka / 6 kommenttia

 

Je suis idiot

 

On yhdentekevää, kuinka paljon hän huutaa Allahu akbaria tai tekee muita oman jumalansa nostoja. On yhdentekevää, kuinka eksplisiittisesti hän vastustaa muita uskontoja, kulttuureja ja ideologioita oman uskontonsa, kulttuurinsa ja ideologiansa puolesta. On yhdentekevää, vaikka hän täysin yksiselitteisesti kuvin, sanoin, lipuin, opein ja teoin toteuttaisi katsomuksensa mukaista politiikkaa ja sodankäyntiä.

Ei toimi! Se ei ole totta! Ei täällä! Ei meidän maailman parhaissa ja inklusiivisimmissa liberaaleissa onneloissamme.

Pam pam, kuole vääräuskoinen. Pam pam, kärsi toisinajattelija. Pam pam, meidän säännöt. Viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen.

Mutta ei, turhaan.

Hän on yksinäinen susi. He ovat yksinäisiä susia. Hän kärsii mielenterveysongelmista (kuten 35 prosenttia muistakin ihmisistä). Yksittäisiä hulluja! Teolla ei kertakaikkiaan ole mitään tekemistä islamin kanssa. Eikä kulttuurin. Eikä minkään muunkaan, paitsi sen huonosti kotiutetun yksilön! Terroristi on syntynyt, kovin valitettavaa, me teimme terroristin. Miksi emme saaneet häntä rakastamaan meitä? Haluamaan olla meidän kaltaisemme? Miksi farkut, tosi-tv ja kauppakeskus eivät riittäneet? Voi raukkoja, mitä me teimme väärin?

Kyllä vituttaisi olla islamisti. Tee mitä tahansa, niin nuo tekevät tekosi tyhjäksi. Usko siinä sitten Allahiin, kun kukaan ei usko, että uskot. Väitä olevasi korkealla, korkean edessä, kaatuvasi korkean edestä – ja nuo väittävät, että et tiedä mitä haluat, olet hukassa, hullukin ehkä.

Toimiiko logiikka missään muussa asiassa? Kokeillaan.

Miksi on olemassa katolisia pedofiilipappeja? Saastainen kristinusko!

Miksi naisista tehdään synnytyskoneita lahkolaisuudessa? Yksilön edun unohtava takapajuinen uskonto!

Miksi kaikki eivät kannata homoliittoja? Kirkko ja muut hihhulijuntit!

Miksi Suomessa tapahtuu perhesurmia? Koska yhteiskunta on niin sovinistinen, miehet ovat väkivaltaisia eikä lähisuhdeväkivallan uhkaa oteta tosissaan ja turvakodit ovat aliresurssoituja (tekijä mies).

Koska perheillä on niin rankkaa, monet äidit uupuvat ja hyvinvointiyhteiskunta ei auta (tekijä nainen).

Vaikka naisten ja islamistien (maahanmuuttajien) tekoja lievennetään usein samantyylisesti, ei naisilla (maahanmuuttajilla) ole samanlaista probleemaa. Heidän etunsa mukaista on, että teko neutraloidaan ja laitetaan johtumaan systeemistä. Sen sijaan islamistitaistelijaa vituttaa entistä enemmän: mahtaako Allah edes päästää paratiisiin, jos kukaan ei usko, että halusit sinne hänen vuokseen?

Ilmiö kertoo jotakin merkittävää liberalismin ja sille nojaavien yhteiskuntiemme ylimielisyydestä ja tyhmyydestä. Liberalismia ei voi vastustaa, se on mahdotonta. Kaunis idea ”ideologittomasta ideologiasta” pitää sisällään ajatuksen, että täydellinen vapaus syntyy kaiken ulkoapäin tulevan väärän sisäänottamisesta. Liberalismi tahtoo olla iso ja turvallinen muumimamma, joka ottaa syleilyynsä kaiken. Jokainen kiukku, raivo ja ilkku muuttuu lojaaliksi tai ainakin hiljentyy muumimamman rakastavassa ja lämpimässä syleilyssä. Halin jälkeen saa kirsikkakakkua. Muumilaakso, onnen laakso. Kaikki vieraat ovat tervetulleita.

Liberalismi ei ota huomioon – se ei voi ottaa huomioon – että kaikki eivät halua kakkua. Kaikki eivät halua halia muumimammaa, vaikka muumilaaksossa onkin kaikkea kivaa. Liberalismi uskoo rationaalisuuteen ja siihen, että tarkalla ja pitkäjänteisellä työllä vahvimmatkin vastaansanojat saadaan nujertumaan. Ja hyvinhän se siinä onnistuukin, kun houkuttimena on markkinahyvä ja vuosisatojen aikana kehittyneet, vahvasti normitetut ja anteeksi antavat yhteiskunnat. Mutta kakku ei riitä elämän sisällöksi – eihän se tahdo riittää alkuperäisillekään laakson asukkaille. Imelää ja lihottavaa, tappaa energian ja luovuuden. Vaarallisempia sirkushuveja on saatava.

Jos liberalismi välittäisi historiasta eikä vain tästä hetkestä, jos se olisi perehtynyt siihen, mitä on olla ihminen eikä vain siihen, mitä on olla länsimainen kunnon ihminen, se ei olisi näin sokea. Se ei kuvittelisi voittavansa uskontoja tarjoamalla farkkuja ja tosi-tv:tä, se ei kuvittelisi integroivansa miljoonia muukalaisia koulutuksella ja tapakasvatuksella. Jos liberalismi ei olisi niin jumalattoman tyhmä, se saattaisi olla nöyrempi itselleen ja tiukempi muille. Se saattaisi arvostaa sitä, mitä tänne on aikaansaatu, se saattaisi pitää kiinni siitä, taistella sen puolesta.

Mutta niin se ei tee. Islamistin probleema on liberaalin voitto. Kunnes se ei enää ole. Mutta niin pitkällehän ei tarvitse nyt ajatella.

Liberalismin nimeen, amen.

From multiculturalism to diversity: some critical remarks

/ Riikka / Jätä kommentti

Work in progress, not for citing.

As a concept, diversity is one of the most ideal-loaded and obscure terms of contemporary politics and one that attracts more and more theory. Diversity politics takes the existence of human differences of any kind as a starting point both empirically (as a necessary fact) and prescriptively (as a value worth promoting). It does not refer to any specific type of being different, although ethnicity, religion, culture and sexual preference are its common objects. Western states, non-governmental and international organizations, among others, claim to embrace diversity. In addition, there is a rise of diversity talk at all levels of government and administration in the EU – ‘unity in diversity’ is being recurrently celebrated in the EU’s official political discourse. It maintains that diversity is not only possible, but advantageous for the community and its members. (Kraus 2012.) Promoting the process of diversification requires that various alleged flaws of biased statism and nationalism are balanced and corrected.

Thus, diversity politics refers to recognizing and organizing ‘differences’ at the level of liberal state and society according to a specific idea of the normative goodness of diversity/differences as such (Modood 2007; Parekh 2000; Rex 2000). Diversity politics is the second round of idealization: starting from ‘difference’, the first round of transforming liberal and statist presumptions into more ’inclusive’ ones, it continues to the level where it takes differences for granted and reflects instead what to ‘do’ with the whole bunch of them.

The scholarly side of diversity politics is a burgeoning area of literature extending from fairly rationally formulated ideas to radical moral critique.1 According to Cooper (2004: 5), diversity politics is intellectually situated “at the confluence of several currents that include liberalism, communitarianism, poststructuralism, post-Marxism, feminism, postcolonialism and queer.” In relation to immigration, the discourse of diversity acts as a moral remedy against homogeneity, nationalism, racism and violence. According to Lentin and Titley (2008: 11):

As a form of benevolent teleology, [diversity politics] promises a tentative yet perhaps final recognition of the inescapability of difference, and a corrective to the pronounced historical tendency of European nation-states to deny heterogeneity through the insistent production of imagined homogeneity.

Diversity is at the center of both actual politics and political theory and “there are good reasons for assuming that it will remain there for quite a while” (Kraus 2012: 6; see also Meer and Modood 2012.) Or, as Vertovec (2012: 309) has put it, “[diversity] has been institutionalized, internationalized and internalized – and is here to stay in one form or another.” The success of diversity is sustained by various formulations deriving from a cursory but fundamentally powerful idea that “differences express themselves freely” (Hardt and Negri 2005: 101). Apparently, the assertion is incorrect, taken the remarkable efforts that are needed to propagate the idea of diversity in the first place.

On the other hand, the concept of diversity could not be that forceful if it was only constituted in the way left-liberal ideologies and academic sects traditionally constituted the concept of difference (Freeden 1998: 512-513). In practices of states, diversity has been subsumed into centre-rightist and market-orientated discourse and bureaucratic practice, although its scholarly connotations still refer almost exclusively to leftist critical and feminist domains.

Ashes of liberal multiculturalism

At a more practical level, diversity politics encompasses various immigration, minority and integration discourses and policies, as well as more general ideas of constructing and reconstructing communities. It concerns both expressing values and designing and implementing policies. As celebrating pluralism and diversity, promoting tolerance, respect and equality and resisting discrimination, it is basically parallel to many principles of multiculturalism (Kelly 2007). However, we can find a few explanations why diversity has much replaced multiculturalism both in theory and politics.

First, as an ideological stance and a descriptive fact of contemporary societies, multiculturalism is so eclectic and disputed that it has to be defined over and over again when used either theoretically or politically, or the both at the same time (Solomos and Schuster 2003). Primarily, this is not a problem of the concept of multiculturalism itself or any other concept whatsoever, but of the wider research community, which exploits and abuses concepts which once may have been of analytical (and political) relevance and coins new ones. Politics, for its part, exacerbates this, as it has a natural tendency to eviscerate concepts in order to use them easily but seductively enough. Conceptual quarrels are efficient in dimming the meaningful focus of studies, especially when concepts and their use (discourses) are regarded as the most substantive area of scholarship in the first place.

Second, multiculturalism is originally based on organizing, literally, different cultures and thus ignores, at least theoretically if not practically, other bases of difference (cf. Song 2007: 4-8). While the category of culture is undoubtedly relevant in immigration more generally, it is neither sufficient nor the most important one. As Vertovec (2010) argues, multiculturalism does not take into account the country of origin of immigrants, channels of migration, their transnational engagement or loyalties. More importantly, it does not take into account the socio-economic class of arriving migrants. Furthermore, at the realm of state policy the dividing line between legal and illegal immigrants is getting more important, both in relation to immigration in general and immigrants as human beings in particular (Triandafyllidou 2010). This crucial split is out of the focus of multiculturalism, which is more preoccupied to reflect how the society should be organized once ‘differences’ are already in. Eventually, multiculturalism is simply not multi enough, taken the growing domain of diversities and subsequent rights claims beyond the terrain of culture.

Third, multiculturalism as an official policy has provoked hostility in many European countries and is nowadays often replaced with other integration and accommodation policies, designed, for example, to improve societal cohesion and solve problems of isolation and personal vulnerability (Modood 2007; Vertovec and Wessendorf 2010). The objection has occurred through two interrelated paths, public debate and official policies. Public discourses and opinions vary from country to country and reflect views on immigration and minorities in general (Coenders, Lubbers and Scheepers 2013), but the broad sentiment is turning more negative, officially subscribed or not (McLaren 2012; Vertovec and Wessendorf 2010). Distancing from the inflammable ‘M-word’ has become common among vocal political actors (Vertovec and Wessendorf 2010). The backlash in the official policies of the UK, for instance, has become even more pronounced, as “borders need to be reclaimed” to ensure “hard-headed selection of genuinely talented individuals based on our national interest” (Cameron 2011). Instead the ‘D-word’, it seems, is conceptually, politically and normatively much more resilient to unfavorable real-world influences – but preserves the dominant normative idea.

For states, there are two different paths away from ’old-fashioned’ multiculturalism. The first option is to make immigration more difficult in general by increasing and strengthening controlling and regulating mechanisms. This has happened recently in many European countries (Joppke 2004, 2012). The second way, pursued often in tandem with the former, is to direct immigration and immigrant policies away from multiculturalist to other integration types. This has occurred both in classical multicultural states, such as Britain, and in inclusive welfare states, such as Sweden (Joppke 2004; Schierup and Ålund 2011). The change in concepts and general guidelines serves as a political response either to alleged failures of multiculturalism or to frightening election results, in which anti-immigrant and populist parties have gained strength. Then, the official relevance of multiculturalism has diminished at the same time as challenges of the globalizing world and its diverse societies have proliferated and intensified. Of course, no immigration model can succeed or fail as a mere concept, but the substance of policies and their context is more at issue (Lenard 2012). Nevertheless, the flexibility of concepts is politically highly advantageous.

Theoretically, traditional multiculturalism has transformed into more human-centered, emphasizing individualistic, identity-based and fluid determinants of belonging, in contrast to communitarian, group-based and more fixed perceptions of past years. Multiculturalism was accused of holding an essentialist image of human identity, for instance because it assumes the context of communities (and states) to be crucial (Mason 2007). Its top-down focus has shifted into a fundamental and ‘critical’ understanding of the significance of bottom-up-approaches, micro-practices, visibilities and the supremacy of ‘everyday’ as meaningful instances of proper diversity. Multiculturalism is thus far too large, coercive and state-centered as compared to more autonomous diversity.

Diversity politics is often based on an overall critique of liberalism and its restricted notion of subject and community. Academic discussion, once strongly adhered to Anglo-American and specifically Canadian-Australian multiculturalism, is nowadays more continental and abstract, concentrating on multiple spaces of difference and diversity, contexts of power shifts and symbolic agency.

In general, diversity politics blends cosmopolitanism and humanitarianism with multiculturalism. Morally universal and empirically diverse agents, detached from states, are derived from cosmopolitanism envisioning unbounded diversity. Cosmopolitanism asserts the value of free and facile movement between actual existing communities, both as an essential right in itself and as a means to obtain higher equality and justice. (Caney 2006.) Humanitarianism is applied for articulations of a rights-based humanized subject and a progressive duty-based role for states and international and global institutions in recognizing, organizing and safeguarding the value of diversity. Finally, multiculturalism contributes the celebration of diversity and values of tolerance, non-discrimination and ‘dialogue’. What still has an impact on the specific substance of intellectual diversity politics, is its reflection with liberalism: some perspectives are merely echoing mainstream liberal trajectories while others, increasingly, are abandoning these altogether and instead build on critical and poststructural positions. (See, for example, Cooper 2004; Horton 2003; Kelly 2007; Lentin and Titley 2008; Mason 2007; Modood 2007; Parekh 2000; Phillips 2007; Vertovec 2010; Vincent 2003.)

As official state policies, also theory is replete with new concepts ranging from ‘critical multiculturalism’ via ‘interculturalism’ to ‘diversity’. While theorists are often strongly committed to one particular concept over another, there are definitely more similarities than any significant differences between the versions. They are updated or revised versions of some forms of ideas traditionally called as ‘multiculturalism’. Some perspectives reflect the critique targeted against multiculturalism and subsequently claim to ‘learn’ from its failures (Meer and Modood 2011). Others contend that their new concept is not “a disguised — form of multiculturalism” (Bouchard 2011: 438), but nonetheless identify its key features generally in an identical manner. Differences are merely semantic. While correcting unworkable hypotheses and redefining theories is of course not forbidden but recommended, this remark should be read as a critique as well.

First, it is a critique against the idea that a choice of concepts could carry theories or (meaningful) policies. It does not make any difference what concept is used if our ‘results’ derive from a predetermined set of normative ideas and thoughts of what should be. Conceptual creations are not bringing forth any valid portrayal of reality or its actual transformation, but merely intervene into self-made discursive territories. As there are no systematic means to assess the value of subjective machineries of meta-discourses, such as diversity, the interpretation is endless. The bibliometric ballooning of diversity tells more about research fields themselves than improves our understanding of the outside reality, no matter how cautiously defined. Conceptual fine-tuning should follow analytical thought, not foreground and drive entire perspectives, which just affirm and ‘perform’ their predetermined and privileged beliefs.

Second, it is also a critique toward the incessant construction of ‘essentialist traps’ believed to threaten us practically everywhere we see ‘difference’ (Benhabib 2004; Kraus 2012; Mason 2007; Modood 2007; Phillips 2007). The trap warns that only by inventing more inclusive, sensitive and critical concepts and frameworks we are able to eschew it. As this is eventually impossible, the more tangible result is that we end up studying merely non-generalizable ‘accidents’ or echoing a priori political and righteous arguments as academic, or often, both. In the meantime, many relevant issues remain secondary – or are totally absent within the academic discussion.

The legitimation of indeterminacy

The ‘fact’ of present-day diversity contains, presupposes and depends upon elements which are non-empirical, normative, even intellectual products (Lentin and Titley 2008). The differences between its philosophical, ideological and political forms are obscure and intentionally made irrelevant, at the same time as individual and societal ‘emotions’ are blended. Its normative and political quiddity obfuscates both its analytical thrust and administrative and policy prospects. Despite it has evolved into a “diffuse, indeed maddeningly spongy and imprecise, discursive field” (Hall 2001, cited in Vertovec 2010), its use and applications are proliferating.

Ideas of humanitarianism and diversity have greatly converged and the confluence of theory and politics is noteworthy in both. This indeterminacy of essence and ethico-political relevancy have been legitimated as a necessary response to the transformation of the world into more complex and uncertain. The process is reciprocal, as the ‘diverse world’ appears such particularly when there is no ordering between various claims, judgments and domains, no strategies to put preferences for aspirations in order, but when political and normative issues are treated in an equal fashion as if they deserve the same commitment – in other words, when there is no clear and binding human choice (Chandler 2013). The idea is detached from politics as a realm of undertaking action and decisions. Political decisions, traditionally, are the ones that are supposed to curtail the detriments caused by various ‘complexities’, not be ruled out by them. Furthermore, because there is no ‘truth’ in the complexity, various presentations of the society – in and by politics, media, research and other powerful communication – become more significant and pronounced. The more complex the issue is, the less people can access it directly, but instead have to lean on different presentations and interpretations. This is likely to increase the power of righteous politics, whose ultimate significance rests more on pathos than logos in an Aristotelian sense. The authority of conveyors of the discourse derives always more from transcendental than epistemic sources.

Diversity politics takes distance from traditional multiculturalism and is ‘post-multicultural’ in the sense that it combines diversity with more conformity and ‘fuses’ conflicting agendas (Vertovec 2010). It can reconcile with recent restrictions on immigration and ‘intolerant’ election results and retain its legitimacy (for example, Scheffer 2011). It is capable of transcending the previous collisions between liberalism and multiculturalism both in theory and politics – either through abstraction or by sliding into a technical conception of politics. Therefore, it seems, not only theory but also politics is about discourses, adjusting concepts and phrases, only occasionally obtruding into any deeper level of implementing.

Discourses then get institutionalized in every-day practices, political strategies, plans of action and rhetorical guidelines of policies. They strengthen one another and constitute further ‘ideas’, gradually forming an evolving foundation of ‘diversity’. The previous formal level of multiculturalist policies has shifted into a more informal and social level of diversity, which is far more difficult to ’access’ and thus to evaluate. Most importantly, diversity politics engulfs any real-world adversities and dissents without collapsing itself; it cannot fail in a way multiculturalism has (perhaps) failed. Because there are no expressed goals or targets beyond its ambition as a whole, there are no unintended consequences either.

The discourse of diversity is overly stretchy and arbitrary. The structure itself seems to be the main impetus for its development. Words and ideas carry the whole fabric, as the connection with the ‘real’ is secondary. They derive from and lean against a variety of other concepts and discourses, which are used to strengthen the ideal core both descriptively and normatively, in different cases and contexts (see Freeden 1998). It is difficult, if not impossible, to get out of the discourse – it determines theoretical, methodological, normative and empirical insights. Most importantly, there is no clear boundary between the essence of theoretical discussion and political programs on diversity.

To be effective in the political realm of the state practice, the normative principles resonating in the abstracted and indeterminate concepts need to be rationalized. Multiple adjacent concepts and related interpretations can be used to justify and dilute the normative overload of the fundamental principle. Diversity has become mainstreamed both in market language and in economic discourses of efficiency and discipline by the state.2 Western labor markets are in need of either high-skilled or low-paid ‘diversities’ (Joppke 2012). The widened scope of ideal discourses is self-serving in the sense that disagreeing, even ultimately contrasting, sides can be merged, seemingly but sufficiently, inside the same normative enterprise. “Its melange of multiculturalist assumptions, management philosophies and individualist diagnoses and solutions” (Lentin and Titley 2008: 21) is indeed diversity’s most significant, yet absurd, strength – and this has more to do with the external world than the internal (ir-)rationalities of the idea itself.

Hence, flexible discourses may occupy any position endorsed by ethico-political or rationalized outlooks. Diversity politics and neoliberal rationalities of economy, for instance, are interdependent in their shared content of detachment and free identity. The former derives many of its identity claims from the broken connection between citizens and states, while the latter uses the same reserve to emphasize the utility of freely accumulating capital and global arbitrage. Both explicitly or implicitly allude to universal features of humans (consumers) and their free-flowing rights (to buy). Statist assumptions are an anathema to both.

 

Diversity is approached and criticized here as a theoretical and political idea, which carries much more discursive than tangible relevance. However, this should not be interpreted as if it is only hot air or jargon. First of all, as discussed, it is in a notably prominent position within the intellectual and academic sphere. Furthermore, within politics, the discursive terrain also defines and constitutes limits and bounds of the liberal state in its ‘making of morality’. It is necessary to understand that the causal properties of even ‘false’ beliefs may be significant, even if we did not regard these spongy ideas as ideologies. If beautiful words, they are, in all likelihood, powerful political words. Those controlling the doxa of political thought in some context undeniably exert notable influence on action; although unlikely that kind of influence the thought itself is prescribing.

The descriptive and explanatory role of diversity could be properly discovered only through self-critical research taking the extra-discursive realm into account – that is, by marginalizing its reading as ‘ethics’ and instead forcing it to become the object of more conventional analysis. If we are to critically examine and understand politics, actors who exploit these discourses have to be taken into a close scrutiny. It is relevant to ask what determines the outward capacity, aspiration and power of these ideas – because, as demonstrated, it cannot be their intrinsic functionality, neither as motivational nor instrumental conceptions. Finally, it is much safer to take any idea of moral progress with a grain, both generally and in analytical terms: we need to be skeptical about politics in the first place. If our scholarly (or political) motivation is more realist and critical than transformative and utopian, this seems as the basic starting level of making any further assumptions.

 

Work in progress, not for citing.

 

1 Theoretically somewhat related terms are ‘politics of difference’ (Young 1990), ‘politics of recognition’ (Taylor 1994) and even ‘identity politics’ in some of its outlooks (for example, Eisenberg and Kymlicka 2011). Also ‘politics of belonging’ (Yuval-Davis 2011) share many similar characteristics with diversity politics.

2 Recently, the increasing popularity of ‘resilience’ points to the same direction, see Chandler 2013. The relationship between diversity and resilience is mutually validating, as with greater diversity, it appears, there comes an increased ability to survive and flourish, that is better resilience.

Kotouttamisen bisnes: konsultit valmentavat ja motivoivat maahanmuuttajia

/ Riikka / 2 kommenttia

Kotouttamiseksi voidaan kutsua kaikkia niitä toimia, joita kohdennetaan erityisesti maahanmuuttajille. Ryhmään kuuluu kaikenlaista työvoimapalveluista ja kulttuurin, kielen ja lukutaidon opetuksesta liikunta- ja sukupuolikasvatukseen sekä yleiseen motivointiin. Koska kotouttamispalvelut ovat niin moninaisia ja vahvasti ketjutettuja, on myös kotouttamisen arviointi vaikeaa (on onnistunut/ei ole onnistunut). Yleensä päähuomio on työllisyydessä.

Hallitus päätti jokunen vuosi sitten puolittaa maahanmuuttajien työttömyyden –  se olisi suuria kotouttamistoimia vaativa toimenpide missä tahansa taloustilanteessa. Toisaalta maahanmuuttajanaisten uimataidon kartuttamisessa kotouttaminen voi olla helpompaa. Mitä lähemmäksi subjektiivisesti määrittyviä kotouttamisen tuntemuksia mennään, sitä vaikeampaa niiden objektiivinen arviointi on. Kuitenkin myös työllisyyden arvioinnin perustunnusluvut näyttävät usein pieleen: Ensinnäkin maahanmuutto itse luo itselleen työpaikkoja. Toisekseen maahanmuuton aiheuttamat muutokset työmarkkinoilla (työehdot, hikipajaistuminen, pätkittyminen, alipalkkaisuus) eivät läheskään aina ole positiiviisia. Ilmiö on niin liukas (ja käytännöllinen), että akateemista tutkimusta se ei tunnu kiinnostavan. Valitettavasti toinen vaihtoehto – virkamiestyöt, hallintoselvitykset ja yksityisen sektorin evaluaatiot – ei myöskään ole ongelmaton.

Jo kauan valtio ja kunnat ovat ostaneet maahanmuuttoon liittyviä palveluita yksityisiltä yrityksiltä. Ehkä tunnetuin muoto on tulkkauspalvelut, jotka työllistävät erittäin suuren määrän maahanmuuttajia. Hyvinvointivaltion syrjimättömyysperiaatteet niin kouluissa, sairaaloissa kuin yleisen hallinnon piirissä saavat aikaan sen, että tulkkeja tarvitaan koko ajan lisää. Toisaalta kotouttamisen julkilausuttu tavoite on myös lisätä yhdenvertaisuutta. Samanlainen ilmiö pätee tietysti esimerkiksi kielten ja uskontojen opettajien kohdalla. Lisäksi muun muassa vastaanottokeskuksiin on vuosikausia ostettu palveluita yksityisiltä yrityksiltä. Siitä huolimatta valtion kotouttamisohjelman mukaan vain kansalaisjärjestön toimijat ovat julkisen sektorin ohella kotouttamistoimijoita, yksityiset yritykset eivät sitä ole. Toisaalta koska kansalaisjärjestötkin rahoituksessaan vankasti nojaavat julkiseen rahaan, ei jako näidenkään välillä ole kovin selvä.

Kunnilla on nykyään niin sanottu kotouttamisvastuu sekä velvoite laatia kotouttamisohjelma, mutta sen sisältämiä toimenpiteitä ei juurikaan määrätä (kotouttamislaki 7 §). Kunhan tekevät suunnitelman, toteuttavat sen miten mielivät ja lopuksi arvioivat. Perinteiseen byrokraattisen tapaan yleensä rahan laittaminen tiettyyn toimintaan ja sen kirjallinen raportointi riittävät hankkeen onnistumiseen. Kun raportti laitetaan verkkoon, täyttyvät avoimuuden ja demokratian periaatteet myös.

Maahanmuuton merkitys kasvaa Suomessa koko ajan monin tavoin. Ramboll Management Consulting toteuttaa tällä sektorilla tutkimuksia, selvityksiä ja arviointeja. Lisäksi olemme mukana maahanmuuttajien tarpeet huomioivien palveluiden kehittämisessä sekä koulutusten ja valmennusten järjestämisessä. Erityisesti olemme perehtyneet maahanmuuton alkuvaiheen palvelujärjestelmään, kotoutumiseen, maahanmuuttajien työllistymiseen, työperusteiseen maahanmuuttoon ja yleisesti maahanmuuttajia koskevien ohjelmien ja hankkeiden arviointiin. Ramboll

Useat kunnat sekä valtio ostavat palveluita (kotoutumiskoulutusta) yksityisiltä toimijoilta, erilaisilta konsultti- ja valmennusfirmoilta sekä evaluaatioon keskittyviltä yrityksiltä – kyseessä on yleiseurooppalainen kehityssuunta. Tällainen yritys on esimerkiksi liikkeenjohdon konsulttiyritys Ramboll Management Consulting, jolta sisäasiainministeriö on jo kauan ostanut kotouttamisen onnistumisen arviointia ja seurantaa ja ”käytännönläheistä apua päätöksentekoon”. Myös Osallisena Suomessa -jättihankkeen jälkiselvitys ja arviointi oli pitkälti kyseisen firman käsialaa. Samoin työ- ja elinkeinoministeriö luottaa Rambolliin: tämänvuotinen maahanmuuttajien työllisyyttä käsittelevä raportti perustuu Pellervon taloustutkimuksen ja Rambollin selvityksiin. Raportin toimenpide-ehdotuksissa todetaan muun muassa, että osuvampien ja vaikuttavampien palveluiden luomiseksi tarvitaan lisää kehittämistyötä, so. kyseisenlaisia konsulttipalveluita. Näin siis myös julkisen sektorin tilaama konsulttityö luo lisää konsulttityötä. Yleisbyrokratian ja maahanmuuttobyrokratian erottaminen toisistaan on yhä vaikeampaa, ja niiden yhteydet kansalaisyhteiskunnan ja yksityissektorin toimijoihin ovat paikoin hyvin epäselviä. Tietoa onkin jo pakko ostaa ulkopuolelta.

Valtion kotouttamisohjelman mukaan maahanmuuttajien työllisyyttä edistetään ”julkisilla työvoima- ja yrityspalveluilla” sekä kotouttamispalveluilla. Mitä ovat nämä palvelut, joita maahanmuuttajille tarjotaan ”arvioidun palveluntarpeen perusteella” ja jotka muodostavat ”maahanmuuttajien tarpeiden mukaisia yksilöllisiä ja tarvittaessa pitkäkestoisia palvelukokonaisuuksia”? Mitä on ”valmennus”, joka on noussut uudeksi avainsanaksi kotouttamisen ja työvoimapalvelujen sarjaan?

Monet yritykset tarjoavat selväsanaisia kotoutumispalveluita. Esimerkiksi Arfman Consulting Oy, jolta perinteisesti on ostettu aikuiskoulutusta työvoimahallinnon toimenpiteissä, toimii nykyään myös maahanmuuttosektorilla. Kotoutumistoiminta on kuulemma vahvassa kasvussa. Arfmanilla maahanmuuttajien kotoutumiskouluttaja muun muassa ”kouluttaa” suomen kieltä, viestintätaitoja sekä työelämä- ja yhteiskuntaosaamista. Vastaavaa toimintaa on myös esimerkiksi ”innovatiivisella koulutus- ja valmennusyhtiö” Eduhousella. Tällainen valmentava kotouttamis- ja integrointityö yhdistää työvoimakoulutusta erilaisiin ”pehmeämpiin” kotouttamistoimiin.

On helppo uskoa, että yksityisiin yrityksiin keskittyvällä toiminnalla on kustannussäästöjä. Jos yksittäisen kunnan täytyisi luoda virkoja jokaiselle erilaiselle ”kotouttamis- ja valmennuskategorialle”, se räjähtäisi – vielä enemmän kuin nyt. Mutta kuten kuka tahansa kriittinen yksilö ymmärtää, tämä ei ole asian ydin.

Maahanmuutto on luonut yhä vahvistuvan ja laajenevan toimintapiirin niin julkishallinnolliselle kuin yksityiselle sektorille. Maahanmuuttoteollisuuden tai bisneksen laajuudesta ei ole juuri mitään tietoa. Toiminnan arviointi sisällön tai kustannusten puolesta on suunnattoman vaikeaa eikä se poliittisesti olisi edes mahdollista. Ja tämä vain kansallisella tasolla. Jos siirrämme huomiomme kansainväliselle tai globaalille tasolle, teollisuus laajenee ja kaupallistuu huomattavasti: yksityinen rajavalvonta, säilöönotto, vartiointi ja suojelu, monikansalliset konsulttiyhtiöt, korruptoituneet exit- ja kauttakulkumaat, rikollisjärjestöjen kuljetus-, informointi- ja paperipalvelut ja niin edelleen.

Pääoma liikkuu, tavarat liikkuvat, ihmiset liikkuvat, sitä on talous. Eikä ainakaan Suomen valtio näytä asiaa liioin harmittelevan.

Maahanmuuton faktoista, terminologiasta ja kynnyksistä

/ Riikka / Jätä kommentti
itsenäisyyspäivä

Helsinkiläisen parturin näyteikkuna itsenäisyyspäivän aattona

Euroopan parlamentin tiedotustoimisto ja EMN (European Migration Network) järjestivät tänään kolmatta kertaa vuotuisen seminaarinsa. Aiheena oli ”Faktat puhuvat? Eurooppalainen maahanmuuttopolitiikka mediassa”, ja esiintyjinä muun muassa meppejä, toimittajia ja virkamiehiä. Aihe on tietysti kutkuttava, mutta ehkä tärkein syy täydemmälle salille kuin koskaan aiemmin oli kuitenkin siinä, että lavalle nousi Jussi Halla-aho. Toistaiseksi ”maahanmuuttokriittisin” henkilö kyseisessä tapahtumassa on ollut toissavuonna esiintynyt Sampo Terho.

Kuten tämänlaisissa seminaareissa usein, minkäänlaista yhteisnäkemystä ei tietenkään saatu aikaiseksi. Ihmisten lähtökohdat, ammatilliset ja henkilökohtaiset positiot ovat toisistaan liian poikkeavat. Poliittiset ja ideologiset näkemykset suhtautuvat toisiinsa vihamielisesti. Kun yhdet puhuvat ilmiöstä nimeltä maahanmuutto, ampuvat toiset sen (tai puhujan) alas puhumalla ihmisistä nimeltä maahanmuuttajat. Tai kuten tänään, korostamalla jopa, että termi maahanmuuttaja on jollain tapaa pejoratiivinen, ja että pitäisi käyttää esimerkiksi termiä maassa-asuja.

Ilmiö on täysin identtinen akatemian sisällä tapahtuvan ”maahanmuuttokeskustelun” kanssa. Jo se, että on kiinnostunut maahanmuutosta eikä maahanmuuttajista, on monien mielestä raskauttavaa. Kuten sekin, että käyttää ns. tieteellisiä metodeja eikä esimerkiksi etnografisia halailuja. Pahinta on valtiokeskeisyys – sitä noudattavat ovat joko arveluttavia teknisen ja kvantitatiivisen luonteensa takia tai vielä pahempaa, olemattoman moraalinsa vuoksi.

Päivän seminaarissa edeltäviä edusti harmiton mutta ajattelematon ”virkataso” (eli esimerkiksi EMN:n keräämä raakadata maahanmuuttajista), jälkimmäisiä pääasiassa Halla-aho, mutta myös ”liian perussuomalaista tulkintaa” tehnyt Eduskuntatutkimuksen keskuksen Matti Välimäki, joka ei muistanut riittävästi paheksua saamiaan ”tutkimustuloksia” median ja maahanmuuton yhteydestä.

”Oikeiden” näkemysten mukaan ihmiset, ihmisarvo ja universaalisuus ylittävät merkityksessään jonkin ”keinotekoisen” kategoriarakennelman, jossa vain tapahtuu jotakin – kuten nyt maahanmuutossa tapahtuu.  Se, että maahanmuutto ei ole tärkeää, tahtoo tietysti sanoa, että valtioiden rajojen ylittäminen ei ole – tai sen ei pitäisi olla – oleellista. Useimpien maahanmuuttotutkijoiden mukaan vain ihminen on merkityksellinen. Ja joskus hän nyt vain sattuu astumaan valtion rajan yli muu kuin matkustus mielessään. Näin ollen maahanmuutosta puhuminen syö tyhjäksi sen moraalisen hyvän, mikä maasta toiseen muuttavista ihmisistä puhumisessa itsearvoisesti on. Globaali liike, globaali moninaisuus, erilaisuus, diversity.

Faktat, joita seminaarin nimessä peräänkuulutettiin, merkitsevät kovin erilaisia asioita eri ihmisille. Joidenkin mukaan fakta on aina se, mitä tietty mittari sanoo eikä muuta. Toisten mukaan oleellista on katsantokulma, asian tulkinta tietystä (oikeasta) näkemyksestä käsin.

Seminaarissa vähemmistövaltuutetun toimiston virkamies puuttui voimakkaasti median (ja muiden toimijoiden) käyttämiin vääriin käsitteisiin, ja sai suurta kannatusta muun muassa toimittajilta ja kansalaisjärjestön edustajilta. Epämoraalisten termien käytön nähtiin olevan siis faktojen vastaista. Suurta huomioita saivat erityisesti termit laiton maahanmuuttaja ja laiton maahanmuutto.

Uskaltauduin puolustamaan kyseisiä termejä – pääasiassa niiden legaalisen ja deskriptiivisen validiteetin takia – ja kerroin käyttäväni niitä edelleen itse kuvatessani kyseisiä kategorioita; siis esimerkiksi  maahanmuuttajia, jotka ovat maassa lainvastaisesti, yleensä joko siksi, että heidän maahantulonsa on tapahtunut laittomasti tai siksi, että he kyllä ovat tulleet maahan laillisesti, mutta heidän oikeutensa oleskella maassa on joko loppunut tai sitä ei ole lainkaan annettu.

Käännytykseni terminologian suhteen on vuosien varrella ollut kovaa. Jopa niin kovaa, että kaikki muu – teoria, empiria, tutkimus – on usein jäänyt tämän varjoon. Terminologiaan on helppo tarttua; kaikkihan sen osaavat, vaikka itse asiasta eivät mitään ymmärtäisi. Vaikka usein selitän jo etukäteen, miksi käytän kyseistä termiä ja että se ei todellakaan ole harkitsematonta tietämättömyyttä tai lipsahdus, suurin osa saamastani palautteesta kohdistuu aina ”väärään” terminologiaan. Nimi todellakin laitonta maahanmuuttajaa pahentaa!

Tietysti ymmärrän myös, että kyseessä on yksi notkea kikka, jolla voidaan varmistaa, että mistään oleellisesta ei tarvitse puhua. Niin tänäänkin. Niin niin usein aiemminkin. Niin niin niin kovin usein Euroopan unionissa. Sen lisäksi kyse on moraalisesta poseeraamisesta. Kun puhun oikein, olen hyvä. Kun kerron haluavani hyviä asioita oikein nimetyille toimijoille, olen hyvä. Politiikkaa ja teatteria, ei sen kummempaa.

Lopulta vain kaikkein itsepäisimmät puhuvat enää ”väärin” ja kieltäytyvät alistumasta uuskielisyyden loputtomille vaatimuksille. Joko silkkaa periksiantamattomuuttaan tai siksi, että tällä todellakin on merkitystä. Koska sillä on – erityisesti tieteessä käsitteillä on hyvin merkittävä rooli, ja muillakin areenoilla kuvaustapojen yhtenäisyys on kovasti kanssakäymistä helpottava tekijä.

Hesarin vieraskynäkirjoituksessa jouduin  oikeatermisen sensuurin hampaisiin, kun laiton maahanmuutto muutettiin paperittomiksi. ”Paperiton” on uusista termeistä ehkä kaikkein huonoin – irregular on parempi, mutta sekin kuvaa vain ilmiön yhtä puolta, sen epäsäännöllisyyttä. Detalji tai ei, kyseessä on esimerkki siitä, miten sananvalta toimi.

Minä en ole kiinnostunut maahanmuuttajien papereista. En edes siitä, onko heillä niitä vai ei. Olen kiinnostunut valtioista, jotka määrittävät sen, ketkä saavat valtioon tulla, milloin ja millä ehdoilla. Papereilla tai ilman.  Olen kiinnostunut ilmiöstä nimeltä maahanmuutto, vaikka tiedän yhtä ja toista jännittävää myös niistä papereista.

Paperit tai niiden puute eivät ole oleellisin asia koko ilmiössä, riippumatta siitä, mitä mieltä minä tai joku muu on. Itse asiassa niihin keskittyminen on usein harhaanjohtavaa.

Myös käytännössä ”paperittomuuden” merkitys vähenee, koska se rajaa yhä vähemmän – esimerkiksi Suomessa niillekin, joilla ei ole ”papereita”, haluttaisiin samat oikeudet kuin paperillisille maahanmuuttajille. Perusoikeushuikentelevaiset eivät ole aikoihin keskittyneet maahanmuuttajiin yleensä vaan nimenomaan paperittomiin. Jälleen sama asia akatemiassa. Kyynikko kysyy vain, mitä paperittomien jälkeen? (eikä uskalla vastata, vaikka aavistaakin)

Seminaarissa minua valistettiin, että surkeaa paperiton-termiä todellakin jo suositellaan instanssissa jos toisessa – eiköhän se siellä journalistin etiikassakin jo ole edustettuna. Huomio oleellisessa, niinhän se oli! Ja niissä faktoissa!

Seminaarin virallinen aihe, median maahanmuuttopolitiikasta raportoimisen todenmukaisuus, olisi ollut herkullinen, mutta valitettavasti siihen ei päästy juuri lainkaan. Kuten niin usein ennenkin, mediaa kritisoitiin siitä, että maahanmuuttajia ja heidän näkökulmiaan on liian vähän esillä. Syiksi löydettiin tällä kertaa muun muassa seuraavia:

Maahanmuuttajan mukaan maahanmuuttajat pelkäävät. Toimittajan mukaan tämä pelko on totta, ja niinpä maahanmuuttajia on vaikea saada haastateltavaksi. Toisessa yhteydessä sekä kyseinen toimittaja että maahanmuuttaja olivat sitä mieltä, että maahanmuuttaja-statuksella tai nimityksellä ei ole merkitystä, koska olemme kaikki ihmisiä. Virkamies mainitsi jälleen tähän väliin, että termien kanssa pitää olla tarkkana. Innokas meppi kommentoi kerrattuaan ensin sukunsa maahanmuuttohistorian, että ihmisiä ei pidä määrittää rahan kautta ja että maailma pysähtyisi ilman maahanmuuttajia. Lieksasta puhuttiin useaan otteeseen.

Lähes kaikki perinteiset kliseet käväisivät joko esiintyjien tai kommentoijien puheissa. Luulin, että niitä ei voi kuulla enää missään. Kuinka väärässä olinkaan!

Mutta yksi asia oli silti muuttunut.

Kukaan ei enää sanonut minkäänlaisia vastalauseita Halla-ahon analyysille siitä, että Ruotsissa on katastrofaalinen tilanne, pääasiassa maahanmuuton ja maahanmuuttopolitiikan takia.

Kukaan ei väittänyt, että Ruotsissa on asiat paremmin.

Kukaan ei kehottanut meitä ottamaan mallia Ruotsista.

Kukaan ei kieltänyt, etteikö ruotsalainen maahanmuuttopolitiikka olisi epäonnistunut.

Kukaan ei vaatinut kotoutumiseen samanlaisia toimia kuin Ruotsissa.

Kukaan ei vaatinut Suomeen lisää maahanmuuttajia, koska Ruotsissa on niin paljon.

Ehkä tätä pitäisi kutsua edistymiseksi? Vai olisiko mikään muu enää mahdollistakaan, kun armas länsinaapuri on pahemmassa poliittisessa umpikujassa kuin ehkä koskaan?

Mielestäni kyse on eräänlaisista kynnyksistä. Ne pätevät monessa asiassa. Kun tarpeeksi yleisen mielipiteen tai ”faktan” vastaista tietoa ja evidenssiä alkaa tulla, mielipide tai ”fakta” ei suinkaan ala vähitellen muuttua – sehän olisi noloa, se vaatisi väärässä olemisen myöntämistä. Tämä pätee niin mediaan kuin vaikka puoluepolitiikkaan ja osin jopa tutkimukseen. Muutos tulee usein yhtäkkiä, melkein kuin yhdessä yössä.

Yhtäkkiä Suomessa onkin ”huonoja kouluja”, vaikka juuri äsken kaikki koulut olivat hyviä – ja tämä  uusi totuuus vaatii tietysti uusia toimia.

Yhtäkkiä maahanmuuttajiin liittyykin ongelmia, vaikka juuri hetki sitten niitä ei ollut – ja tämä vaatii tietysti uusia toimia.

Ja nyt, Ruotsissa on kuin onkin ongelmia – ne ovat niin selviä, että niistä ei mieluusti tarvitse edes puhua – vaikka juuri hetki sitten Ruotsi oli se maa, josta meidän piti ottaa oppia. Ja – nyt on kai jo selvää – tämä tietysti vaatii erityisiä uusia toimia.

Tänään kuulimme myös, että kotoutumispolitiikkamme on sittenkin onnistunut kohtuullisesti, kunhan vain otamme tarpeeksi pitkän tarkastelujakson. Tai vertaamme… Ruotsiin!

Hesarin pääkirjoituksissa tämä Ruotsi-kynnys ylittynee lähiaikoina. Yhtenä aamuna vain saamme lukea, että ”koska Ruotsissa maahanmuuttopolitiikka on epäonnistunut, tulee meidän…” ja niin edelleen. Kaksi päivää sitten jo saimme lukea, että Ruotsin pitää nyt oppia uusia tapoja. Ajatelkaa, Hesari ojentaa ruotsalaisia siitä, miten toisinajattelevaa puoluetta tulee kohdella!

Mitä tulee mediaan, tuo kertoo juuri sen integriteetin – ei sitä ole. YLE on omassa sarjassaan, mutta muita medioita kiinnostaa vain klikkaukset ja vallassa olevan talouden tai politiikan tai molempien myötäily. Klikkauksia nyt sattuu välillä saamaan maahanmuuttovastaisilla ja välillä maahanmuuttomyönteisillä jutuilla – ihan sama, mitä niin kutsutussa todellisuudessa tapahtuu. Suomessa on tapahtunut – pääasiassa perussuomalaisten nousun myötä – eräänlainen spill over: puolueiden on pakko myötäillä uutta linjaa, median on pakko myötäillä uutta linjaa, eliitin on pakko myötäillä uutta linjaa. Mutta vain sopivasti ja tarkasti häivyttäen – juuri sen verran kuin on pakko.

Tällaista sopivaa ja tarkasti häivytettyä myötäilyä on myös se, että juuri hetki sitten vielä paholaisen viittaan puettu Jussi Halla-aho päästetään keskustelemaan oikeamielisten ihmisten kanssa.

Lopuksi kiitetään kauniisti (onhan se sentään meppi) ja myös todetaan, että ei kyllä persujen ikkunoita saa rikkoa (onhan tämä kuitenkin demokratia).

Ja kaikesta täytyy voida puhua! Kunhan muistaa terminologian ja faktat.

Pervopolitiikkaa ja pervoteoriaa

/ Riikka / 4 kommenttia

grimace-388987_1280

Homoliitoista kukaan järkevä ihminen ei omalla nimellään sano mitään julkisen diskurssin vastaista, ja ovathan homot muutenkin kohta jo aika eilispäivää. YLE:n toimittaja oli eilen keksinyt tuon jälkimmäisen asian, mutta ei sisäistänyt edellistä, ja niinpä syntyi pieni kärhämä. Loukkaannuttu on, oikeuksia on vaadittu, päiväjärjestys sikäli normaali. Ehkä vähän ojennusta saatuaan ymmärtää jatkossa kirjoittaa muista asioista.

Mikäli seuraa mediaa ja tutkimusta maamme ulkopuolella, on jo aikaa sitten voinut huomata, miten erilaiset transihmiset ja queerihmiset(* ovat valloittaneet homojen pallit ns. ykköstykkeinä. Muun muassa Britanniassa tapahtuneet julkilynkkaukset eivät enää jaksa edes hämmentää – transyhteisö on aina valmis ampumaan väärämieliset ja -puheiset. Itseäni kiinnostaa lähinnä akatemian sisällä tapahtuneet muutokset.

Genderistähän kaikki alkoi. Feminismistä ja genderistä. Vielä reilu kymmenen vuotta sitten operoimme sellaisten termien kanssa kuin valtavirtaistaminen (gender mainstreaming) ja tasa-arvo (gender equality), jotka olivat tulleet jo aika harppaukset klassisemmista feminismeistä, yhtäältä teknokraattiseen ja hallinnolliseen suuntaan, toisaalta ns. kriittisen teorian ytimeen pääomaan ja omistamiseen liittyvien käsitteiden tilalle.

Oppiaine toisensa perään kysyi ”Why is there no gender theory in [joku oppiala]?” Ja pianhan se tuli. Tuli jopa niin vakiintuneeksi, että opiskelijapienokaiset jo peruskursseilla laitettiin lukemaan uusista, erilaisista ja moraalisesti paremmista teorioista. Jokaiseen oppikirjaan liitettiin osio feministeistä tai muunlaisia ”vähemmistöjä” sympatiseeraavista teorioista ja tutkijoista. Eikä kaikki tietenkään huonoa ollut.

Silmät oli nyt sitten avattu. Kaikenmaailman kauheuksille. Bill Clinton, Ilkka Kanerva, roomalaisten orgiat, seksiorjat, YK ja autonomia, raiskaus ja insesti, palkkaero, kotityöt. Kaikelle sille, minkä valtavirta oli sivuuttanut keskittyessään ainoastaan valtavirtavaltaan, valtavirtaväkivaltaan, valtavirtavaltioon, valtavirtaihmiseen… Nauraa ei saanut.

Akatemiassa ”liian erilaiset” ovat aina olleet melko tavalla omassa karsinassaan. Aivan kuten kukaan järkevä ihminen ei sano mielipidettään homoliitoista, mikäli se ei ole valtavirtainen, ei kukaan järkevä tutkija kritisoi feministejä tai vastaavia. Heidän annetaan olla. Heillä on omat kestinsä, lehtensä, paneelinsa, tutkimushankkeensa, joille saatetaan kyllä salaa naureskella, mutta ei koskaan tieteen foorumeilla. Feministit toki kritisoivat muita – siitähän koko oppiala syntyy – mutta heitä ei kritisoida. Tämän vuoksi tieteessä normaalisti luonnostaan oleva tarkistusmekanismi ei toimi lainkaan. Joskus joku juntti uskaltaa kyseenalaistaa post-se-ja-sen relevanssin asian X ymmärtämisessä, mutta koska junteilla harvemmin on tieteen lyriikka hallussa, vain juntti kuolee. Toisaalta joskus täysin tarkoittamatonkin feministien areenalle tuleva sivallus voi saada karun vastaanoton: saatat menettää vaikka työpaikkasi. Anteeksipyyntökään ei ehkä auta, mikäli on jo liikaa loukkaannuttu. Esimerkkejä on suuresta maailmasta lukuisia.

Trans- tai queer- tai keho- tai affekti- tai *keksi oma* diskursseissa ei lopulta ole mitään uutta. Jatkumo on sama, vaikka tottakai rankkuuden aste on kasvanut sitten niiden feministien, jotka olivat kiinnostuneita – melkein tunnen jo nostalgiaa – naisista. Yleisesti ottaen kun osaat yhden ”teorian”, osaat ne kaikki, osaat jopa tehdä niitä lisää. Mikäli vielä seuraat aikaasi ja opit uudet oikeat käsitteet, tie on auki. Ja nyt saa nauraa, toisin kuin feministien kierroksella. Queer on hauskaa, ihanaa, teatteria. Nauretaan ja ollaan hiphip, peffa heilumaan ja viikset vahaan!

Iloinen ja hauska queer tulee lyömään paljon kovempaa kuin kuivakka feminismi, koska sen suudelma liberalismin ja talouden kanssa on paljon intohimoisempi. Se on paljon seksikkäämpää, se on pornoa. Hallittujen käsitteiden penetroimaa ja voimaannuttavaa hedonistista riehakointia!

Käsitteitä voi myös sekoittaa keskenään aivan eri tapaan kuin perinteisemmissä feminismeissä. Mikäli samaan paperiin onnistuu mahduttamaan esimerkiksi termit gender trans queer resistance poststructuralism/post-something affect emotional equality diversity, on lottorivi tehty voittamaan. Alemmaksi teoriatornista, to the everyday, pääsee esimerkiksi olemalla concerned about * joku paha ismi* tai vaatimalla toimenpiteitä, jotka kohdistuvat väärämielisiin.

En minä siis ainakaan hämmästynyt, kun kansainvälisten suhteiden eurooppalaisesta ykkösjournaalista pamahti juuri verkkokalvoilleni artikkelin otsikko ”Why is there no Queer International Theory?” tai kun toisessa kysyttiin ”What’s Queer About Political Science?” ja kolmannessa liikuttiin yhtä suurin harppauksin ”Toward Trans-gendering International Relations”.  Mitä siihen voi sanoa, kun etabloituneet tutkijat väittävät, että pervoteoria on keskeistä yhteiskunta- ja humanistisissa tieteissä ja että se on edelleen marginaalissa, vaikka sen tulisi olla keskiössä tai että sen käyttöala on erityisesti näissä: hyper- and in-visibility, liminality, crossing, and disidentification! 

Jos vastalause on intuitiivista, yritäpä laittaa se mustaksi valkoiselle.

On tietysti helppo ilkkua, kuten erilaisille aina. Itse olen kuitenkin ihan rehellisesti yrittänyt ymmärtää, osallistua keskusteluun ja kontemploida itsekseni. Mutta en käsitä. Minunkaan maailmani ei näyttäydy ongelmattomana – ei naisille, lapsille, homoille, ei myöskään miehille, maahanmuuttajille tai nautaeläimille – mutta siitä huolimatta en ymmärrä tätä. Tulen yksinomaan sairaaksi. En usko, että älyni on vajavaista, sillä ymmärrän hirvittävän paljon muita vaikeita asioita.

Nuorempana jaksoi puuttua ja vastustaa, enää ei juurikaan. Olen ymmärtänyt viimein, miksi kannattaisi vain olla hiljaa. Taistelua ei voi voittaa, se on mahdotonta. Kyseessä on vain liberalismin yksi lonkero, ja se ulottuu kaikkialle. Toiset se imee mukaansa, toiset vaientaa, toiset saa raivostumaan ja epäuskoisena haukkomaan henkeään. Kaikki on kuitenkin yhtä merkityksetöntä.

Surullista tässä on myös se, että aika monia fiksuja ihmisiä se saa pakenemaan yliopistolta, jäljelle jääneet näpertelemään omiin karsinoihinsa. Tieteen fundamenteista juuri kukaan ei jaksa jaaritella – kaikki käy, kunhan olet oikealla laitoksella.

Ja toisaalta se saa myös populistit hyökkäämään kaikkea yhteiskuntatiedettä, taidetta tai ei-instrumentaalista sivistystä vastaan. En osaa syyttää heitä.

Ei muuta kuin mukaan vaan, honk honk. Autoetnografialla tuotettu jymypaukku makaa ruoskalaatikossani.

 

*) Käytän näitä termejä. En tiedä ovatko ne du jour normiston mukaan sallittuja vai kiellettyjä, ok vai loukkaavia. Puhun yleisestä tasosta, en tartu yksilöihin. Olen kiltti, kohtelias ja huomaavainen ihminen, mutta en alistu uuskielen vaatimuksiin. Olen käyttänyt elämästäni lukuisia päiviä sen perustelemiseen, miksi käytän myös termiä ”laiton maahanmuuttaja” (illegal immigrant) enkä korrekteja (ja faktaa kiertäviä tai tekopyhää kumartavia) käsitteitä, kuten paperiton (sans papier). Palaan tähän joskus.

Media ja liberaali moraali. Osa 5: Onko moraalinen tasapainoilu mahdollista?

/ Riikka / Jätä kommentti

Kirjoitussarjan osa 1, osa 2, osa 3, osa 4.

Liberaali media tuottaa liiaksi oikeamielistä moraalia, joka nojaa tietynlaiseen käsitykseen hyvän ja edistyksellisen ihmisen olemuksesta. Oikeamielinen moraali on hyvin suljettu kokonaisuus: se toimii muurina, joka vangitsee sisäänsä ennalta määrättyjä näkökantoja ja estää sekä yksilöiden moraalisen autonomian että harkintaan ja tarkoituksenmukaisuuteen pohjaavan rationaalisuuden – se toimii siis oikeasti liberaalisen eli vapaan ihmisen arvojen vastaisesti. Koska oikeamielinen moraali on ideologiaa, se tarvitsee avukseen politiikkaa, emootioita, oikealla tavalla esiintymistä, tiettyjen sanojen diskursiivista voimaa ja normitusta, jatkuvaa ennakoivaa määrittelyä siitä, mikä tai kuka on hyvä, mikä tai kuka ei – juuri tällaisten asioiden parissa journalismikin luontevasti viihtyy.

Tällainen eleisiin ja vaikutelmiin keskittyvä liberalistinen politiikka, kuten myös populististen liikkeiden esiintulo, leimaa tietysti laajemmalti vauraita jälkiteollisia yhteiskuntia eikä Suomessa sikäli tapahdu mitään poikkeuksellista. Perussuomalaisten aiheuttama poliittinen impulssi – tai sen jatkuminen – on saanut aikaan muutoksia paitsi muissa poliittisissa toimijoissa myös journalismissa. Erityisesti tämä näkyy ehkä maahanmuutosta keskusteltaessa: erilaisia näkökulmia asiaan on runsaasti tarjolla ja naiivia leimaamista tai perustelematonta paheksuntaa tapahtuu entistä harvemmin.[1] Kysymys ei tietenkään ole siitä, että yksi puolue olisi tässä tai muussa asiassa enemmän oikeassa kuin muut, vaan siitä, että politiikka on saanut uutta sisältöä ja konkreettisia vastakkainasetteluja – aiempien konsensushetkien vallitessa saattoi toisinaan jopa unohtaa, että politiikassa on kyse kilpailevista arvoista, intresseistä ja maailmankuvista. Lienee demokraattisesti tervehdyttävää, että ne vakaan järjestelmän puitteissa pääsevät esille. Utopia edistyksen harmoniasta ja ”dialogin” ja järkeilyn kyvystä tuottaa oikeanlaista politiikkaa on ainakin hetkellisesti löytänyt vastustajansa.

Syvällisempi huoli journalismin tarjoamasta arvojen mustavalkoisuudesta ei silti ole poistunut. Liberalistisen moraalin ja ”logiikan” opponentin täytyy sijaita muualla kuin puoluepoliittisissa, uskonnollisissa tai alueellisissa linjoissa. Koska moraalissa ei lopulta ole puolueetonta järjestyksenasettelua, siihen liittyvät oikeuden ja totuuden kysymykset ovat ratkaisemattomia, myös kantaaottavalle journalismille.

Oleellisempi kysymys ehkä onkin, miksi media velloo ratkaisemattomien ja ei-faktuaalisten moraalikysymysten parissa? Haluaako valtiomahti uudeksi jumalaksi vai ovatko herkkuaiheet vain kuluttajia huumaavaa yksinkertaistettua todellisuuden valikointia? Ilman yksinkertaisia vastauksiakin lienee joka tapauksessa selvää, että niin kutsuttu medialisaatio eli median läpitunkeva vaikutus yhteiskuntaan ja kulttuuriin (esim. Krotz 2009) sisältää myös moraalisia ulottuvuuksia. Toisaalta samalla kun suomalainen poliittinen kenttä on viime vuosina muuttunut moninaisemmaksi, on poliittisille toimijoille tullut helpommaksi vastustaa suoranaista median omalle logiikalle alistumista: moraalinen konsensuskin säröilee, ainakin joissakin asiakysymyksissä. Silti vahvasti keskittynyt mediamme on edelleen huomattavasti liberaalimpi kuin ympäröivä yhteiskunta – liberaali määriteltynä kuten edellä.

Erilaisista poliittisista ja moraalisista käsityksistä täytyy voida tuottaa journalismia. Yleisenä ideaalina voitaneen pitää mahdollisimman monipuolista ja hajautettua mediatodellisuutta, siitäkin huolimatta, että tämä erityisesti Suomessa lienee melkoista toiveajattelua. Kysymys on yhtä paljon pluralistisen demokratian yleisistä periaatteista kuin journalismista. Toisaalta näkemys on tietyllä tapaa hyvin elitistinen olettaessaan kansalaisten olevan informoituja ja kyvykkäitä, erilaisten tietojen liikenteissä taitavasti suunnistavia mediakuluttajia.

Edelleen näkemys on ongelmallinen siksi, että demokratian periaatteet eivät liene ne merkittävimmät mediakenttää ohjaavat tekijät. Politiikan ja median tutkija Jesper Strömbäck (2008) huomauttaa, että nykyaikaisen valtamedian haaste on juuri siinä, että se sijaitsee poliittisen ja taloudellisen järjestelmän välissä; itsenäisyys politiikasta lisää yleensä kaupallisuutta ja päinvastoin. Jos politiikkaa ja taloutta molempia pääasiassa ohjaa samantyyppinen ideologinen ”moraali”, ei medialta ehkä voi odottaa vahvaa kriittisyyttä. Ehkä sittenkin on tarpeen palata yksittäisiin toimittajiin: olisiko mahdollista ja järkeenkäyvää toivoa keskenään mahdollisimman erilaisia toimittajia ja heille vielä erityistä kykyä asettua välittömän mukavuusalueensa arvojen ulkopuolelle? [2]

Moraalikäsityksiä ei lopulta voi tasapainottaa, sillä yhden hyväksyminen tarkoittaa yleensä toisen vastustamista – tämä jo itsessään on liberaalin dialogi-ihanteen vastaista. Journalismissa kuitenkin muunlaiset objektiivisuuden ilmentymät, kuten tosiasiallisuus, tasapuolisuus, läpinäkyvyys ja reiluus ovat kannatettavia. Moraalisen ohjailemisen sijaan monipuolisuuden ihanteeseen pitäisi pyrkiä, niin lyhyen tähtäimen erilaisten näkökulmien tasapainotuksella kuin pitkän tähtäimen laajemman yhteiskunnallisen tarkastelunkin kautta. Tiedonvälitykseen ja vastaanottamiseen liittyy se paradoksi, että mitä helpompaa se nykypäivänä näennäisesti näyttää olevan, sitä vaikeampaa se tosiasiassa on. Yhtäältä voidaan väittää, että kriittinen (ja keskiluokkainen) medianseuraaja joka tapauksessa tarkastelee useita tiedonlähteitä, näin ollen siis itse ”tasapainottaa” tietoa. Eliitti- ja valtamedia ei silti voi käpertyä heijastelemaan epädemokraattisesti yhtä totuutta, vallankaan kun ympärillä olevan yhteiskunnan arvot ovat paljon moninaisemmat. Avoimuuden, moniäänisyyden ja kriittisyyden ihanteiden pitäisi leimata journalistista työtä muutenkin kuin retorisella vetoavuudellaan tai liikkeenjohdollisina kikkoina. Sanojen, muoti-ilmiöiden, itsestäänselvyyksien ja politiikan taakse median tulisi katsoa, ei elää niistä.

Mikäli siirrymme mediasta poliittisen ja muun kommunikaation areenana takaisin yhteiskunnan tasolle, jossa yksilöt tuottavat ja rakentavat näkemyksiään, kanssakäyvät, tekevät päätöksiä ja osallistuvat moninaisiin ilmiöihin ja prosesseihin, vaikuttaa selvältä, että yksiselitteisten päätelmien tekeminen yksilön tai yhteiskunnan moraalin suunnasta ja olemuksesta on yhä vaikeampaa. Yleisesti ottaen sen yrittäminen – ja yritelmien haastaminen – ei kuitenkaan ole tarpeetonta, päinvastoin. Huolimatta sekulaarista rationaalisuudesta ja pirstaloituneista ja monimutkaisista identiteetin rakenteista ja konteksteista tarraa ihminen vastakin johonkin, kuuntelee, seuraa, omaksuu, kyseenalaistaa. Yksi näyttää varmalta: olipa moraali postmoderniksi väitetyllä aikakaudellamme hukassa tai ei, harva sitä haluaa ensisijaisesti aamun lehdestä etsiä.

 

[1] Pelkästään ”erilaisten” näkökulmien mukaan tuominen ei riitä, vaan niiden välillä täytyy osata tehdä analyysia. Maahanmuuton yhteydessä haasteet ovat suuret, kuten Polson & Kahle (2010) BBC:n maahanmuuttouutisointia koskevassa artikkelissaan tuovat ilmi.

[2] Tällaista henkilökohtaisten vääristymien lähteitä vastaan taistelevaa ja siten ”itseohjautuvaa” journalistia kannattaa muun muassa mediatutkija Brent Cunningham (esim. 2003).

 

Lähdeluettelot saa pyytämällä.

Maahanmuutto, populistit ja väärät viholliset

/ Riikka / Jätä kommentti

Maailmalla, hiukan Suomessakin, on viime vuosina nähty yhä enemmän valtavirrasta ponkaisevia kriitikoita, jotka tunnistavat yhteiskuntien ongelmia, ehkä jopa tunnustavat monikulttuurisuuden vikoja, mutta eivät kuitenkaan pääse puusta pitkään. Heidän järkensä on usein sen verran säkenöivää, että poliittisista mieltymyksistään huolimatta he eivät voi allekirjoittaa kaikkein mielettömimpiä oikeamielisten liberaalien väitteitä ja näkemyksiä.

Muutama viikko sitten julkaistiin Euroopan parlamentissakin näkyvyyttä saanut (ks. Halla-ahon kirjoitus tilaisuudesta) eurooppalaista maahanmuuttopopulismia luotaava teos, jossa tehokkaasti sekoitetaan niin kutsuttua teoriaa politiikkaan ja ”yleisesti hyväksyttäviin” tosiasioihin. Tässä ei toki ole mitään ihmeellistä, sillä onhan suurin osa akateemisesta aihepiirin virallisesta ”tutkimuksestakin” samanlaista. Bloggaukseni aiheeseen kirja liittyy sikäli, että myös tämän teoksen profiilia nostamaan on saatu muutama luonnehdintaani sopiva henkilö. Jokunen järjen valo keskellä eufemismeja ja kiistatonta ideologista paukutusta.

Näiden kriitikkojen mukaan yhteiskunnissamme todella on ongelmia, joihin valtavirtapoliitikot eivät useinkaan puutu – ”populisteja” versoaa siis ainakin osin oikeutetusti, koska nämä ongelmat tarjoavat väylän kerätä lyödyn kansan mandaattia. Lähtökohta siis on kuin onkin täysin toisensuuntainen kuin ytimeltään palavilla liberaaleilla, joiden mukaan mitään ongelmia ei edes ole – paitsi rasismi, yhdenvertaisuuden puute, epätasa-arvo sekä ilkivalta ihmisoikeuksia vastaan – ja maahanmuuttovihamieliset ryhmittymät sikiävät lähinnä saatanasta.

Halla-aho mainitsi tekstissään, että julkistuksessa kuultiin myös maltillisia alustuksia. Vaikka hän ei tarkemmin kerro, uskon yhden ”varsin hyvän” alustajan olleen brittiläinen Kenan Malik. Malik kuuluu juuri tekstin alussa luonnehtimiini henkilöihin. Muun muassa hänen monikultturismin ja sananvapauden rajoitusten vastaiset kritiikkinsä ovat usein loistavia – erityisesti hän on perehtynyt Salman Rushdie’n tapaukseen. Hän eroaa monista myös erinomaisella kielellään, joka on erittäin selkeää ja tarkkaa. Hän ei pelleile monimerkityksellisyyksillä eikä kikkaile sanaleikeillä, kuten (oikeamielisillä ja pirun fiksuilla) akateemisilla ajattelijoilla yleensä tapana on.

One way in which people have felt this change is as a crisis of political representation, as a growing sense of being denied a voice, and of political institutions as being remote and corrupt. The sense of being politically abandoned has been most acute within the traditional working class, whose feelings of isolation have increased as social democratic parties have cut their links with their old constituencies. (Malik, Preface, European Populism and Winning the Immigration Debate)

Kuitenkin jälleen – niin Malikin kirjaan kirjoittaman luvun kuin hänen tilaisuudessa pitämänsä alustuksen perusteella – hän vain kuvailee. Hän kuvailee tosiasioita, jotka ovat kaikkien nähtävillä. Jos akatemiassa tai akateemisen ajattelun ylätasoilla edes deskriptiivinen yhteiskuntien analyysi olisi yleistä (ja sallittua), hänen kirjoituksessaan ei olisi mitään ihmeellistä. Mutta siinä on, koska se on hänen kaltaiselleen akateemisesti suuntautuneelle kriitikolle ja ajattelijalle ja ennen muuta edustamalleen rintamalle niin harvinaista. Olemme tottuneet näkemään lähinnä vain yhdenlaisia älyä käyttäviä kriitikoita.

European societies have in recent years become both more socially atomized and riven by identity politics. Not just the weakening of labour organizations, but the decline of collectivist ideologies, the expansion of the market into almost every nook and cranny of social life, the fading of institutions, from trade unions to the Church, that traditionally helped socialize individuals – all have helped create a more fragmented society. (Mt.)

Oman kokemukseni mukaan akatemiassa liberalismin kritiikki on niin harvinaista, että monesti tukea löytääkseen on jopa tehtävä kyseenalaisia lähestymisiä. Joskus muun muassa hyvin ääreellisestä poststrukturalistisesta kritiikistä saattaa löytää yhtymäkohtia siihen, mitä itse tarkoittaa, vaikka tieteellinen metataso – poliittisista ideaaleista puhumattakaan – on täysin poikkeava. Noin yleisesti liberalismi on tuettua niin vasemmalta kuin oikealta, keskeltä ja ytimestä. Jos joku käytännön politiikan sektori – kuten maahanmuutto – otetaan leikkiin mukaan, syntyy mitä varmemmin ennalta hämmennettyä arvopuuroa.

So, how do we challenge the populists? First, we need to stop being so obsessed by the parties themselves, and start dealing with the issues that lead many voters to support them. (Mt.)

Mutta Malik ei pääse pitkälle kuvailustaan. Hän ei ensinnäkään ole maahanmuuttokriitikko, hän on monikulttuurisuuskriitikko. Tässä tapauksessa merkittävä ero on siinä, että hän vastustaa valtion toimia pönkittää erilaisia sisäänpäin kääntyneitä kulttuurisia omainaispiirteitä. Hän on ennen muuta kosmopolitanisti, valtioon ja uskontoon epäluuloisesti suhtautuva rationalisti, joka uskoo vahvasti yksilöön – tässä siis vankkaa valtavirtaa. Yksilön edelle ei voi tulla mikään kansakunta, uskonto, rotu tai muu määräävä tekijä. Parasta olisi, jos yksilöt saisivat itse päättää kaikesta, ilman turhia hierarkioita tai valtaerotteluja, kuten valtioiden välisiä rajoja.

Engaging with the concerns of potential UKIP or FN voters, rather than simply dismissing them as racists, does not mean, however, caving into reactionary arguments or pandering to prejudices. It means, to the contrary, challenging them openly and robustly; challenging the idea, for instance, that immigration is responsible for the lack of jobs and housing, or that lower immigration would mean a lower crime rate, or that Muslims constitute a social problem for the West. (Mt.)

Malik väittää, että maahanmuuttokritiikki rakentuu politiikan ja talouden jo hylkäämien ihmisten kokemalle neuvottomuudelle ja epätoivolle, joka sitten kanavoituu populistipuolueiden kautta shokiksi demokratiaan. Tulkinta ei voi ollakaan mikään muu, kun lähtökohtainen ajattelu perustuu yksilökeskeisyydelle ja valtioepäluulolle. Mutta kuinka suureksi ”populistien” kannatuksen täytyy Euroopan tasolla nousta, että tästä lempilapsesta on luovuttava?

Talouden ja maahanmuuttopolitiikan välillä on ristiriitainen pakkoliitto. Globaalitalousideaali ja sitä kumartava ”tehokas valtio” tarvitsevat välttämättä halpaa maahanmuuttajareserviä, mutta samalla kun kasvu supistuu ja maahanmuuttajareservi yhä kasvaa, yhteiskunnan poliittinen ja sosiaalinen sietokyky alkavat kohdata rajojaan. Liberaali suvaitsevaisto on aivan oikeassa valistaessaan meitä, että ei se ole maahanmuuton vika, että talous sakkaa. Ajatus on tietysti liian yksinkertainen itsessään, vaikkakin pintapuolisesti totta.

Finally, we need to establish new social mechanisms through which to link liberal ideas about immigration and individual rights with progressive economic arguments and a belief in the community and the collective. Those who today rightly bemoan the corrosion of collective movements and community organizations often also see the problem as too much immigration. Those who take a liberal view on immigration, and on other social issues, are often happy with a more individualized, atomized society. (Mt.)

Liberaali koneisto yskii, mutta se on vain pieni köhä. Kun tästä – populisteista – on päästy yli, koneisto taas toimii, näin ajatellaan. Kerrotaan niille edelleen rauhallisesti, että työpaikkojen menetys ei johdukaan maahanmuuttajista. Ja eihän se johdukaan! Mutta kuka niin väittikään?

Kyllä, aivan kuten Malik kertoo, maahanmuutto on monin paikoin täysin väärä vihollinen arvioitaessa nykymaailman ja yhteiskuntiemme ongelmia. Se ei myöskään Suomessa ole tärkein syy sille, että hyvinvointiyhteiskuntamme korahtelee, työttömyys kiehuu ja ihmisiä ottaa päähän. Sen sijaan aika moni näistä asioista kyllä liittyy toisiinsa – ilmiö määräytyy kehämäisesti. Malikilta yritin itse kysellä juuri tästä (kommentti blogitekstissä):

Yes, I agree that immigration is a wrong enemy if we want to understand the phenomenon at large. But then, what is the real – acceptable and (liberally) legitimate – cause for the aforementioned social and economic problems and challenges? I regard immigration not as a separate or detached issue – neither as the only cause of problems nor as a great solution to them – but a necessary and integral part of these “global” or “post-something” negative phenomena. (I’m not saying there are no positive effects)

Politics which is detached from the “left behind” needs immigration, desperately – it is fed, amongst other things, by immigration. Economy that is global and borderless requires cheap labour – immigration and specifically a right kind of immigration. Elites and middle classes need new under classes to retain and strengthen their position, both pragmatically and ideologically.

Minulla on tapana tehdä selväksi anglomaailman edustajille, että Suomi ei ole sellainen liberaali onnela, jossa kukin voisi tulla toimittamaan omillaan mitä tahtoo, vaan että täällä – kiitos siitä – on ainakin tavattu arvostaa valtiota, joka tasaa tuloja ja arvoja ja pitää heikoista huolta. Ja että tällä asialla tahtoo olla maahanmuuton kanssa paljonkin tekemistä, sillä universaali ihmisoikeusläppä/universaali talousläppä ja valtiomme rahoitusmalli sopivat yhteen usein hyvin huonosti. Ehkä Somalia kestäisi rajojen avaamisen, Suomi ei – ja harvemmin idealisteja edellinen mihinkään suuntaan liikuttaakaan. Mutta ei tarvitse mennä globaaliin etelään asti.

Esimerkiksi Viron sosiaaliturva on ulkoistettu Suomeen vähintään yhtä kattavasti kuin rakennusalan työntekijätkin. Mutta en minä virolaisia rakennusmiehiä tai afrikkalaisia siivoojia kritisoi tätä kritisoidessani:

Furthermore, the contest within societies and between them – dictated and demanded by markets, neoliberalist policies and “efficient” states – is very much kept alive and kicking with the help of compliant and resilient immigrants. In traditional welfare states (like here in Finland), the state is practically giving benefits to many firms because the money they pay for their immigrant workers is a way below the national social standard – people get too little salary to live here. If you criticise this, are you criticising immigration or market economy or just poor terms and conditions of employment within the cleaning branch (for instance)?

Kysymykseni kuuluu: mikä sitten on syy? Vasemmistolaisesti suuntautuneille vastaus on aina helppo: talous ja rahanvalta – ja tälle ratkaisuksi ehdotetaan rahan liikkuvuuden säätelyä ja ihmisten liikkuvuuden vapauttamista. Liberaali idealismi ja talouden (uus-)liberalismi kohtaavat toisensa ja keskinäisestä kaunastaan huolimatta huomaavat olevansa yhteinen rintama.

Tappava cocktail syntyy siis useasta tekijästä: globaali talous, liberaali oikeamielisyys, vasemmistolainen tukipolitiikka ja hyvä valtio, poliittinen teknokratia ja kaikkien yhteiset harhat.

Hence, if immigration is not a good explanation, what is? What is the root cause that dissenting politicians and citizens are allowed to point at? Global capitalism or what?

I often very much like your analyses. But sometimes I’m a bit baffled – what comes after the critique? What is your alternative, what do you suggest? I understand that you oppose multiculturalism as a directive ideology but again, it is only one element of the whole issue. Even if we didn’t have multiculturalism, many of its problems would remain. Even if we didn’t have “populists” who blame immigration, we would have these problems. They are not here accidentally, they have been made, systematically or otherwise.

Kokonaisvaltaisuuden harhalla kuorrutetut kuvaukset ovat täysin turhia ilman suuntaa, toimenpiteitä tai näkökulman ottamista. Pallon heittelyä ilmaan, hauskaa ajanvietettä, ei muuta.

The transformation of societies and states is a multidimensional and complex matter to discuss and analyse, but one has to start somewhere. Immigration is a relevant part of this complex – even if it’s not the main part, nor the cause, it needs serious examination, both within the national and global frameworks. It’s a pity if “populists” are the only ones to do that.

Kun aloin pohtia vakavissani maahanmuuttoasioita joskus reilu kymmenen vuotta sitten, olin aivan liian kiinnittynyt politiikkaan ja ideologiaan. Tiesin koko ajan, että joku tästä kuvasta puuttuu. Idealisteille nauraminen ei pidemmän päälle hyödytä, vaikka he täällä pohjolassa eivät olekaan pikkutekijöitä. Kun pääoma ja sailasvartiaiset sitten alkoivat puhua kovempaa ”maahanmuuttoetiikkaa” kuin olin yliopiston seminaareissakaan kuullut, kuva vähitellen täydentyi. Hyvät, pahat ja rumat ovat todellakin löytäneet toisensa. Kritiikistä se tietysti on tehnyt entistä vaikeampaa, kun pitää hyökätä monella rintamalla ja kaikilla on käytössä erilaiset aseet.

Media ja liberaali moraali. Osa 4: Naisen oikeus ja abortti (jatk.)

/ Riikka / Jätä kommentti

Kirjoitussarjan ensimmäinen osa, toinen osa, kolmas osa.

Edellä olevan perusteella on ymmärrettävää, että liberaali näkökulma pyrkii kaikin tavoin peittämään sen tosiasian, että abortissa tapahtuu kuolema. Vaikka näkemykset siitä, mikä tai kuka abortissa kuolee, vaihtelevat – tähänhän juuri perustuu moraalinen konflikti – ei liene mahdollista väittää, että mikään ei kuolisi. Polarisoituneiden aborttikantojen maissa on oleellista, millaisia termejä osapuolet käyttävät, myös mediassa. Esimerkiksi alkio ja sikiö ovat paitsi lääketieteellisesti myös emotionaalisesti sangen erilaisia sanoja kuin vauva tai lapsi tai elämä. Kun kannattajat puhuvat valinnasta ja oikeudesta, vastustajat sanovat murha ja tappaminen. On ilmiselvää, kumpi puoli on jo käsitteiden hyväksyttävyyden tasolla liberaalin, näennäisneutraalin asiajournalismin ytimessä. Samaan tapaan meidän on hyvin yksinkertaista ja helppoa ”nähdä” asetelma, jossa nainen käyttää yksiselitteistä oikeuttaan päättää, mitä ruumiissaan tapahtuu, mutta äärettömän vaikeaa – tai kuvottavaa – edes ajatella, mitä naisen oikeudesta seuraavassa kuolemassa tapahtuu. Erään toimittajan mukaan abortin vastustajien käyttämä verinen kuvasto on hirveää ja kammottavaa eikä sitä pidäkään katsoa (Yle 21.7.2010). Toisaalta saman täytyy päteä vaikkapa lihansyöntiin: pihviä kuluttavan ihmisen ei ”tarvitse” katsoa teurastusta, mikä useimmilla selvästi helpottaa ateriasta nauttimista. Tämä on tietysti varsin inhimillistä, vaikka ehkä eettisesti kyseenalaista. Aborttikuolemaa ei emotionaalisteta, kuten tehdään usein vaikkapa silloin kun puhutaan sotien, nälänhädän tai perheväkivallan uhreista (tai joskus myös teuraseläimistä).

Toisaalta myös ”neutraali”, siis lääketieteellinen, aborttikuolema on mediassa harvinainen. Kun lehdet laajana rintamana kertoivat lääkärien työryhmän ehdotuksesta, jossa sanottiin, että kehittyneen sikiön kuolema pitäisi varmistaa ruiskuttamalla kaliumia tämän sydämeen, oli kyseessä poikkeus (esim. TS 2.10.2012). Asia kerrottiin lyhyen toteavasti, lähes samoin sanoin kaikkien suurten sanomalehtien verkkosivustoilla. Kommenttiosioissa, blogeissa ja mielipidefoorumeilla käytiin hetken taas aborttisotaa, vaikka koko uutinen oli täysin medikalisoidun kehyksen sisällä. Toisaalta kun Päivi Räsäsen kirkolliskokouksessa käyttämä esimerkki kätilön kokemuksista eloonjääneen sikiön kanssa nousi julkisuuteen, ”temppua” paheksuttiin laajalti. Itse asiassa koko ”aborttikeskustelu” jälleen käynnistyi tämän puheen johdosta. Vaikka järkevien ihmisten täytyy ymmärtää, että jossakin vaiheessa keskeytystä sikiö todellakin kuolee, tämän erikseen mainitsemista ei sallita. Kysymys ei voi olla vaikeudesta kohdata luonnotonta kuolemaa yleensä, sillä asiamedian yksityiskohtaiset kuvaukset väkivaltaisten rikosten uhreista (jopa lapsista) ja heidän kokemistaan kärsimyksistä eivät kohtaa vastaavaa estettä tai paheksuntaa.

Minkä syiden vuoksi sitten noin 14 % kaikista raskauksista keskeytetään?[1] THL:n mukaan tärkein syy on ”sosiaaliset syyt” eli kaikki se, mikä ei mahdu muihin, harvinaisempiin kategorioihin. Vuonna 2011 sosiaalisia syitä oli 92 prosentissa keskeytyksiä. Kun mukaan lisätään ikään ja lasten lukumäärään liittyvät perusteet, prosenttiosuus on 97. Suomessa tehdään keskeytyksiä suhteellisesti vähän, ja erityisesti alle 20-vuotiaiden ns. teiniaborttien määrä on 2000-luvulla vähentynyt merkittävästi. Peräti 93 prosenttia keskeytyksistä tehdään ennen 12. raskausviikkoa. Media on ollut kovin haluton keskustelemaan sosiaalisista syistä, vaikka tietoa olisikin ollut tarjolla. Mikäli moraalifilosofinen keskustelu syntymättömän ihmisyydestä tai siitä, milloin elämä on merkityksellistä, on liian vaikeaa tai suomalaisessa kontekstissa epäoleellista, voidaanko samaa sanoa muista ilmiön ominaispiirteistä?

Vain harva lääkäri on päässyt mediassa ääneen kertomaan ”turhista” aborteista tai ylipäätänsä keskeytyksistä naisen oikeuteen tai feminismiin keskittyvän raamin ulkopuolelta. Tällöin on huomautettu, että ehkäisyn käytössä on suuria ongelmia tai että nimenomaan aborttia käytetään ehkäisykeinona, jolloin abortit kasautuvat vahvasti samoille henkilöille. Ongelma on siis ainakin osin sosiaalipoliittinen, jopa luokkakysymys. Turun Sanomat kertoi ehkäisy- ja äitiysneuvoloissa työskentelevän lääkärin suulla, että muidenkin asenteissa olisi parantamisen varaa, sillä mukavuudenhalusta on tullut yhä suurempi ”syy” abortille (TS 23.11.2011). Tämä kertonee muun muassa kulttuurisista ja sosiaalisista vaikuttimista. Samoin juuri synnyttäneiden naisten abortit ovat lisääntyneet, erityisesti kunnissa, joissa ehkäisyä ei tarjota suoraan jälkitarkastuksessa (myös Yle 2.11.2010), jolloin ongelman voidaan nähdä olevan taloudellinen ja jakopoliittinen. Muutenkin maantieteelliset erot ovat merkittäviä; tästä kertoo vuosittain myös THL:n tilasto. Kaupunkilehti Helsingin Uutiset puolestaan kertoi, että rahapula ajaa nuoria naisia aborttiin (HU 25.7.2012; vrt. Yle 13.1.2011). Jutussa Kätilöopiston vastaava ylilääkäri tulkitsi, että yhteiskunnan paineet ja suuret velat nuorempien ryhmien seksuaalikasvatuksen puutteen lisäksi vaikuttavat keskeytysten määrään. Mikäli naiset todella päätyvät aborttiin yhteiskunnallisten vaatimusten vuoksi, luulisi, että naisen oikeuksia edistämään pyrkivällä medialla olisi asiasta paljonkin sanottavaa.

Se, että Suomessa tehdään suhteellisesti vähän abortteja, on yleinen argumentti esitettäessä, että aborttikysymys ei moraalisesti tai yhteiskunnallisestikaan ole oleellinen asia. Sen merkityksen nähdään olevan suuri ainoastaan yksilötasolla, keskeytykseen päätyvän naisen, tämän identiteetin ja tunnemaailman kannalta. Liberalistisessa oikeusretoriikassa ilmiöiden ja tapausten määrään perustuva merkityksellisyyden arviointi on yleisesti kiellettyä: se, että subjektin ”vapaus” nousee kaiken muun edelle, on riittävä oikeutus kaiken koetun ja tunnetun merkityksellisyydelle (esim. Furedi 2011). Näin ollen liberaali moraali ei ole yhdenmukainen, vaan vaihtelee sen mukaan, mitä moraalisen oikeuden toteuttamisesta seuraa (Coady 2008). Esimerkiksi sukupuolineutraali avioliitto on periaatteellisesti ja eettisesti välttämätön, vaikka kukaan homoseksuaali ei haluaisi oikeutta avioliittoon käyttää – mediassa ei ole käsiteltykään aihetta sen perusteella, kuinka montaa ihmistä asia suoranaisesti koskisi. Abortissa sen sijaan lukumäärä vahvistaa alla olevaa oikeutta rajattomasti. Moraalifilosofisesti olisi tietysti kiinnostavaa pohtia sitä kyllästymispistettä, jonka jälkeen abortista tulisi ”ongelma”. Jos esimerkiksi 100 prosenttia vammaisiksi arvioiduista sikiöistä seulontojen myötä abortoitaisiin, olisiko yhteiskunnalla ”ongelma” vammaisten kanssa? Mikäli ei, miksi mailla ja kulttuureilla, joissa abortoidaan tyttösikiöitä, on ongelma?

Epämuodostumien, muiden vammaisuuksien tai niiden epäilyjen vuoksi keskeytyksiä tehdään n. 300 vuosittain. Määrä on nousussa, THL:n mukaan seulonta-asetuksen mukaisten seulontakäytäntöjen käyttöönoton vuoksi. Helsingin Sanomien mukaan 90 % niistä uusmaalaisista, jotka kuulivat seulonnoissa odottavansa down-lasta vuonna 2010, päätyi aborttiin (HS 30.1.2011). Onko ”syy” seulontakäytäntöjen tehokkuuden ja tarkkuuden lisääntymisessä, kulttuurisissa ja sosiaalisissa muutoksissa, yksilöllisissä paineissa, moraalisessa taantumuksessa vai missä? Vammaisjärjestöjen edustajia on harvoin kuultu heidän huolessaan, kuka yhteiskuntaamme on tervetullut. Toisaalta muutamat uskoa tunnustavat ovat saaneet äänensä kuuluviin sangen neutraalisti, samoin akateeminen tutkimus aiheesta on ollut jonkin verran esillä. Kuitenkaan syvällisempiä näkemyksiä sikiöseulontojen merkityksestä, vammaisuudesta, abortista yhteiskunnan ”hoitokeinona” tai moraalisista ja lääketieteellisistä rajoista – tai taloudesta – ei ole. Asia pysyttelee jälleen yksilön subjektiivisten näkemysten ja ”oman tahdon ja harkinnan” puitteissa (vrt. Ketokivi 2011). Vammaisuuden etiikka pidetään kaukana naisoikeudellisesta tematiikasta.

Toisenlaiset selektiiviset abortit saavat politiikassa ja mediassa kuitenkin yleisesti hyvin vahvan näkyvyyden ja tuomion: sukupuolen mukaan tehtävät abortit esimerkiksi Kiinassa, Intiassa, Thaimaassa ja yllättäen Ruotsissa (YLE 20.10.2012) johtuvat muun muassa asenteista ja kulttuurista – sekä sikiön ultraäänitutkimuksista (esim. HS 4.4.2011). Kaksoisstandardit löytänyt kirjailija Antti Nylén on osuvasti todennut (HS 5.11.2011), että ”[abortti on] nykyään laajasti [sallittu], kunhan [sitä] ei tehdä vääristä syistä”.

Liberaalisesti vääristynyt journalismi ei tahdo tunnistaa selviä yhtäläisyyksiä ilmiöiden eri ulottuvuuksien välillä, sillä monimutkaiset moraaliset ja tosiasialliset elementit on lukittu yhteen asentoon, heijastamaan samaa taustalla vaikuttavaa motiivia. Toisaalta moralistinen paheksunta täysin erilaisten tapausten välillä on yleistä: abortin kritisoiminen missä tahansa valossa voidaan usein lukea naisvihamielisyytenä.

Vaikka miesnäkökulma on viime aikoina noussut mediassa monen muun naiskeskeisen teeman, kuten perheväkivallan yhteydessä, ei aborttiin liittyen vastaavaa juuri ole (poikkeus HS 30.4.2012). Omaäänisiä aborttiin ja ei-toivottuun raskauteen keskittyviä naisten näkökulmajuttuja ilmestyy usein. Osa on noussut esiin tutkijoiden tai asiantuntijoiden toimesta. Nämä nojaavat lähes poikkeuksetta samanlaisille argumenteille: abortti on aina vaikea asia ja siitä täytyy puhua, sitä täytyy eri tavoin ”ymmärtää”, naisen täytyy ”voimautua” yli tästä usein traumaattisesta tapahtumasta. Asian kritisoiminen tarkoittaa tällöin auttamatta ymmärtämättömyyttä, sillä jo yleinen kyseenalaistaminen voidaan kokea subjektiivisen reviirin loukkauksena. Vielä tästäkin edemmäs on menty silloin, kun on väitetty, että aborttioikeus ei ole riittävä, naisen asema on edelleen hankala tai että käytäntö ei toimi sujuvasti tai on holhoavaa (myös HS 24.2.2013). Emotionaalistamista löytyy myös kuvattaessa keskeytyksestä seuraavaa epämääräistä pahaa oloa. Merkillepantavaa on, että varsinaisesta katumisesta ei puhuta – ylipäätään sekä yksilön reflektiiviset että yhteisöllisesti välitetyt vahvat tunteet ja tuntemukset ovat hyvin harvinaisia. Toisaalta mahdollisuus naisen epäjohdonmukaisiin ja yllättäviin emotionaalisiin ja psyykkisiin reaktioihin tunnustetaan: abortin seuraukset (naiselle) voivat olla hyvin sattumanvaraisia, mikä on yksi selitys sille, että aiheesta ei saa puhua yleistävästi. Se, että abortista keskusteleminen voi loukata abortin tehneitä, on yksi liberaalin moralismin hyväksytyimmistä epäloogisuuksista.

Kun Helsingin Sanomien Vieraskynässä julkaistiin dosentti Markku Ruotsilan yksiselitteisesti aborttia kritisoiva kirjoitus (HS 13.9.2009), täyttyi mielipideosasto ja Sunnuntaidebatissakin otettiin kantaa naisten puolesta. Ruotsila on muulloinkin saanut toimia yhdysvaltalaistyyppisen kristillisen uusoikeiston viestin viejänä. Tällaiset pro-life-retoriikkaa ja uskonnon ja politiikan vahvaa yhteyttä korostavat selvästi henkilöidyt ”viholliset” on äärimmäisen helppo vaientaa – paljon helpompi kuin esimerkiksi neutraalisuudesta ja asiantuntemuksesta ammentavat lääkärit (esim. HS 24.2.2013). Naisen kyseenalaistamattoman oikeuden kautta rakennettu journalistinen kehys aborttiin pohjustetaan selvällä viholliskuvalla. Ehkä voitaisiin jopa puhua aiheen ”turvallistamisesta” (esim. Buzan 1998): nähdään, että abortin kritisoiminen uhkaa meidän (naisten) oleellista yhteiskunnallista, sosiaalista ja moraalista oikeuttamme tehdä henkilökohtaisia päätöksiä, ja siten turvallisuuttamme.

Mahtipontisuudestaan huolimatta luennalla voi tietysti olla myös oikeutuksensa: Euroopassakin on jo esimerkkejä siitä, että abortteja harkitsevia tai sen tehneitä naisia ja lääkäreitä uhataan väkivallalla. Toinen asia on, onko suomalaisen journalismin suotavaa ottaa tällainen ”ennaltaehkäisevä” motiivi, kun muun muassa kulttuurinen ja poliittinen konteksti on sangen erilainen.[2] Julkisen kommunikaation vapautta tällaisten motiivien ei pitäisi määrittää. Oikeamielisyydessään hyveelliset periaatteet kääntyvät usein karhunpalveluksiksi.

Kantaaottava liberaali journalismi tuntuu usein korostavan normatiivisesti sellaista asemaa, jota mikään tai kukaan ei varsinaisesti uhkaa. Abortin vastustus menee ”yli hilseen” jopa monilta heiltä, jotka uuskonservatiiviseen eetokseen suhtautuvat muuten sympatisoiden (HS 30.8.2012).[3] Vaikka abortinvastustajia yhteiskunnassamme tietysti on, ei abortin yksiselitteisen kieltämisen – siis konkreettisen naisen oikeuden epäämisen – kannalla ole mikään poliittisesti, taloudellisesti tai muuten merkittävä taho. Se, että yksilöt saavat olla asiasta mitä mieltä tahansa, kuuluu normaalin ja edistettävän sananvapauden piiriin.

Median suhtautumista aborttiin voi verrata tapaan, josta sosiologi Janne Kivivuori kritisoi väkivaltaa tutkivia feministejä: he esittävät tutkimusten tuloksina normatiivisia ”mielipiteitä”, jotka ovat jotakuinkin itsestään selviä: kaikki paheksuvat ja tuomitsevat lähisuhde- ja muun väkivallan, joten tutkimustuloksena ”tulee tuomita/paheksua” on köykäinen (Kivivuori 2012, 35). Samaten journalistisessa aborttikeskustelussa harva asia pääsee kirimään sen itsestäänselvyyden edelle, että naisella on oikeus päättää. Naisen oikeus on diskursiivisesti niin täysivaltainen ja ehdoton, että muunlainen aiheen käsittelykin on lähtökohtaisesti väärin ja paheksuttavaa (esim. HS 15.4.2010) – esimerkiksi sikiön oikeuksista tai abortin hyväksyttävyyden rajaehdoista keskusteleminen koetaan yleisesti loukkaavaksi.[4]

Niinpä yksittäisten abortin kritisoijien/vastustajien osakseen saama moraalisaarna on suhteeton. Abortti ei siis ole tabu; abortin käsittely naisoikeudellisen kysymyksen ulkopuolella sen sijaan saattaa olla. Uskonnoista tai muista rajoittavista, hierarkkisista järjestelmistä ei ole oikeutetuiksi viholliskuviksi: aborttia – kuten myös sukupuolineutraalia avioliittoa tai muita median moraalisia ”herkkuaiheita” – on mahdollista tarkastella myös kiinnittämättä oikeamielistä moraalista kantaa. Toisaalta erilaisiin ja osin yhteismitattomiin moraalinäkemyksiin, edellä kuvatun Haidtin tapaan, ei välttämättä ole hedelmällistä käyttää huomattavaa palstatilaa: vaikuttaa epätodennäköiseltä, että uskovainen muuttaisi kantaansa liberaalimedian vedotessa loogiseen rationalismiin tai oikeamielisen poliitikon vedotessa ihmisoikeuksiin ja solidaarisuuteen. Pelkkä leimaaminen tyhmäksi ja/tai pahaksi on osa poliittista peliä eikä sen pitäisi siirtyä ainakaan asiajournalismiin.

Mediaan ja aborttiin keskittyvän kritiikin on syytä pohtia asiaa vielä erikseen vastaanottajan näkökulmasta: välittyykö puolueeton ja oleellinen tieto? Vastaus on selvä ei. Naisoikeudellisen tai lukitulla moraalilla pohjustetun kehyksen hylkäämisen ei tarvitsisi tarkoittaa aborttikeskeisyyttä. Journalismi, joka suhtautuu asiaan monipuolisesti ja kriittisesti, voi keskittyä esimerkiksi ehkäisyasioihin, perhe- ja lisääntymispolitiikkaan, nuorten ongelmiin ja se voi tarkastella yhteiskunnan lisääntymistä tukevia ja haittaavia mekanismeja, suhtautumista teiniäitiyteen, uraäitiyteen, perhenormeihin ja niin edelleen.

Harva kaivannee ääripolitisoituneita tai muuten fundamentaaleja aborttinäkemyksiä yhdysvaltalaiseen tapaan, mutta yksinkertaisista vastakkainasetteluista ja mustavalkoisista käsittelytavoista tulisi irtautua. Lisäksi on välttämätöntä huomauttaa, että myös naisintressi itsessään on huomattavasti moniulotteisempi kuin liberaalin retoriikan ja turvallistamisen kyllästämä journalismi antaa ymmärtää. Erilaiselle journalismille on tilausta tarkasteltiinpa asiaa mistä hyvänsä perspektiivistä. Toisaalta poliittisesti ajatellen nimenomaan aiheiden yksipuolinen käsittely ja tiettyjen yhteiskunnallisten näkemysten ulkopuolelle jättäminen saattavat ruokkia epäterveitä konfliktin muotoja, jos ei nyt aborttiin liittyen niin yleisemmin (ks. Paxton 2004; vrt. Becker ja Scheufele 2009). Koska abortti on kuitenkin vain yksi yhteiskunnallisen ja politisoidun moralismin kohde eikä sinällään paina paljon suhteessa laajempaan ilmiöön, ei asian kohentuminen liene kuitenkaan kovin todennäköistä.


[1] Vuonna 2011 Suomessa tehtiin 10 490 keskeytystä. Elävänä syntyneiden lasten määrä oli 59 961 ja keskenmenoon päättyy arviolta noin 10 % tiedossa olevista raskauksista (tilastot THL ja Tilastokeskus).

[2] Toisaalta väitän, että myös maahanmuuton yhteydessä tällainen motiivi oli ilmeinen aina vuoden 2008 kunnallisvaaleihin saakka. Kun keskustelu lopulta, vaalikamppailun ja -tulosten pakottamana, pikkuhiljaa avautui, oli muutos edeltävään huomattava. Sittemmin monet ovat väittäneet, että median ”maahanmuuttokriitikoille” ja muille eriäville mielipiteille antama tila on lisännyt muun muassa rasismia ja rasistista väkivaltaa. Akateemista tutkimusta aiheesta ei ole. Monet rasismia ja viharikoksia käsittelevät analyysit ovat saaneet keskenään ristiriitaisia tuloksia (ks. esim. ECRI 2007; FRA 2011; OM 2010; Niemi 2011).

[3] Kokoomusnuorten silloinen puheenjohtaja Antti Häkkänen vieraili Yhdysvaltain republikaanien puoluekokouksessa ja lähes kaikesta haltioituneena joutui kuitenkin toteamaan, että ”­Rom­neyl­la on joi­tain jut­tu­ja, jot­ka mi­nul­ta me­ne­vät yli hil­seen – nii­tä abort­ti­jut­tu­ja”. Oletettavasti nykyisen puheenjohtajan Susanna Kosken hilseen yli ne menevät vielä lentävämmin.

[4] Kun keskustelu tai puhe muuttuu ”riittävän” loukkaavaksi, siitä voi tulla median kovasti metsästämää ns. vihapuhetta. ”Aborttivihapuhe” onkin monissa maissa yleistä. Vihapuheen käsitteen analyyttinen arvo yksittäisten maiden lainsäädäntöjen tulkinnan ulkopuolella on hyvin heikko.