politiikka

Ihmisoikeuksien ja tasa-arvon kysyntäfunktio

/ Riikka / 11 kommenttia

Valtiomme säästökuuri on suuri ja kirpaiseva. Viime viikolla joukko professoreja ja muita tieteilijöitä ilmaisi valituksensa siitä, että hallituksen (säästö-)ohjelmasta puuttuu tasa-arvonäkökulma ja että naiset maksavat säästöistä liikaa. Tänään saimme puolestaan lukea muutaman oikeustieteilijän moitteen siitä, että hallituksen menoleikkaukset sivuuttavat perus- ja ihmisoikeudet.

Arvokriitikoille tasa-arvon ja ihmisoikeuksien supistuminen allokaatioiden ja redistribuutioiden tasolle ei ole yllätys. Juuri näinhän on. Retorisella tasollaan ne kaikki pyrkivät tekemään vahvan hajuraon mihinkään rahaan liittyvään – ne ikään kuin leijuvat omassa todellisuudessaan, jossa asiat, arvot, suhteet ja merkitykset määrittyvät autonomisesti, johonkin universaaliin totuuteen viitaten. Käytäntö on kuitenkin toinen: ne purkautuvat pala kerrallaan, mikäli niiden taloudellinen vitaliteetti vähenee. Koska yhteiskunnassa kaikki maksaa, etenkin julkisuus, tarkoittaa rahan pois ottaminen usein asian hiljentymistä. Näin ollen esimerkiksi se, että ”naisiin kohdistuva väkivalta” ei saa lisää määrärahoja, tarkoittaa,  että ongelma hiljenee suhteessa muihin. Tästä sitten arvokannattajien mukaan seuraa tasa-arvon heikkeneminen.

Arvojen ja rahan välillä on kiikkerä suhde. Arvot väitetään vahvoiksi, mutta niitä voidaan yks kaks uuden hallituksen myötä rapauttaa.

Se, että arvomme tarvitsevat rahaa, on tietysti osin päivänselvää ja hyväksyttävää. Niin kutsuttu liberaali demokratiamme, joka tasaa edellytyksiä ja kustannuksia, toimii pitkälti juuri sen varassa, mihin ”arvoihin” se haluaa panostaa. Näin tekevät myös huomattavasti Suomea uusliberalistisemmat vallat. Toisaalta erilaisten segmenttien ja sektaarien sivusta huutelu kuuluu moniääniseen yhteiskuntaan.

Tasa-arvosta huolestuneiden professorien julkilausumassa pisti silmään muutamakin asia. Ensinnäkin lähes kaikki allekirjoittaneet olivat joko täyspäiväisiä feministejä tai muuten vain julkisesti vasemmistolaisia, toki mukana joukko erittäin nimekkäitä tieteilijöitä, joita itsekin arvostan paljon. Tasa-arvo, jota puolustetaan, tiivistyy näin ollen saajapuolelle: se nimenomaisesti on vain rahaa, jota siirretään oikeille saajille.

Toisekseen vasemmistofeministinen hyvin atomistinen ihmiskäsitys näkyi selvästi: Esimerkiksi sen, että vanhempainvapaa heikkenee, nähtiin sortavan naisia, koska naiset käyttävät enemmän vanhempainvapaata. Kuitenkin (onneksi) tosiasiassa, se on yleensä perhe, joka yhteistuumin päättää lisääntymisestä ja näin ollen voidaan olettaa, että taloudellisetkin uhraukset kannetaan yhdessä. Leikkaus kohdistuu siis perheisiin. Joissa niissäkin on hyvin usein vielä mukana miehiä. Tällaisia seikkoja feministit harvemmin tosin ottavat huomioon, sillä ihmiskäsitys nojaa vahvan konfliktiseen ajattelutapaan. Koska perhe itsessään on jo usein sortava instituutio, ei sen varaan voida laskea mitään. Noin kärjistäen, feminismi tarjoaa vain ”itsellisille” naisille herkkuja.

Oikeustieteilijöiden valitus ei merkittävästi eroa feministien valituksesta. Molemmat keskittyvät siihen, että tulevat leikkaukset kohdistuvat vääriin tahoihin – oikeustieteilijöiden mukaan ”heikoimmassa asemassa oleviin”.

”Euroalueen talouskriisin aikana on tehty useita tutkimuksia, joissa julkisen talouden suuret menoleikkaukset etenkin heikoimmassa ja haavoittumassa asemassa olevien perus- ja ihmisoikeuksiin on todettu ongelmallisiksi tai jopa ihmisoikeussopimusten vastaisiksi”, [Helsingin yliopiston valtiosääntöoikeuden professori Tuomas] Ojanen sanoo.

Me tiedämme hyvin, miten fleksibiilejä ihmisoikeudet ovat. Kuinka moninaisiin ryhmiin tämä oikeudellinen leima yhtäkkiä tuleekaan kohdistaa. Suotta ei silti ole viime aikoina sormet alkaneet osoittaa keisaria, jolla ei mene kovin hyvin yhä ”populistisemmaksi” kääntyvässä yhteiskunnallisessa eetoksessamme: mitä ihmeen ihmisoikeuksia? Ihan todellako ”ihmisoikeussopimukset” – nuo retoriset paisuvaiset sanakokoelmat – ovat se, mihin meidän tulee politiikkamme perustoimetkin suhteuttaa.

”Ratkaisujen Suomi” ei ole perusoikeus- ja ihmisoikeusmyönteinen Suomi. Tästä kielii jo yksin se, että sana “talous” erilaisine johdannaisineen esiintyy hallitusohjelmassa 98 kertaa ja ”turvallisuus” 41. Ihmisoikeuksille taas kertyy viisi viittausta. Erityisesti taloudellisessa kriisissä keskeiselle ”yhdenvertaisuudelle” kertyy kaksi mainintaa, joista toisessa on kyse viittauksesta paikalliseen sopimiseen tarkoituksella varmistaa työnantajien yhdenvertainen kohtelu, missä taas viitataan kintaalla perustuslain 18 §:stä ilmenevälle vaatimukselle, jonka mukaan ketään ”ei saa ilman lakiin perustuvaa syytä erottaa työstä”. Sanaa ”oikeudenmukaisuus” saa vieläkin enemmän hakea. Lopulta lukijan on luovutettava, koska sitä ei mainita kertaakaan. (Perustuslakiblogi, Ojanen & Lavapuro)

Ennen vanhaan puhuttiin oikeistosta ja vasemmistosta, sosiaalituen heikennyksestä tai pääoman omistajien suosimisesta. Nyt puhutaan tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista. Politiikka ei ole hävinnyt minnekään, vastakkaiset intressit eivät ole hävinneet minnekään. Kaikki on vain kuorrutettu tyhjillä sanoilla, uupuneilla käsitteillä ja uupuneiden käsitteiden suhteita kuvaavilla käsitteillä. Semanttisuutta ei ole, kaikki on syntaksia.

”Ihmisoikeudet” ja ”tasa-arvo” eivät istu taloudelliseen kuvaan. Niitä nimittäin vaaditaan sitä enemmän, mitä kalliimpia ne ovat.

VAALIT 2015: jälkilöylyjä

/ Riikka / 6 kommenttia

21.4. graafi

sdp Kuinka kauan demarit enää on olemassa? Hahmottelin yllä olevaan kuvioon puolueen kannattajien erilaisia pakoreittejä.

Demareista vasemmistoliittoon lähdetään hakemaan syvempää vasemmistolaista aatetta. Valtionhoitajapuolue menetti värinsä jo kauan sitten, ja osa kannattajista siirtyi vasemmistoliiton apajille. Uudempi ryhmä on ne nuorekkaiksi kaupunkilaisiksi itsensä tuntevat ihmiset, joihin vetoaa uudistunut vasemmistoliitto, joka kantaa huolta ympäristöstä, kaupunkibileistä, maahanmuuttajista ja ihmisoikeuksista. Vasemmistoliitto on lähempänä (nuorta) ihmistä kuin demarit.

Demareista perussuomalaisiin lähdetään monesta syystä. Osa hakee pragmaattisempaa linjaa ja uskoo saavansa tekoja sanojen sijaan – tämä koskee ennen muuta vahvaa duunarisiipeä, joka on kyllästynyt myös demareiden korrektiuteen, jossa kiilto tulee ennen substanssia. Toisaalta perussuomalaisiin siirtyy suuri joukko hyvinvointiyhteiskuntaan pettyneitä ihmisiä: osan angsti kohdistuu eliittiin, osan sosiaaliavustuksilla lorvivaan porukkaan. Suuri osa nykyisin perussuomalaisia äänestävistä on siirtynyt demareista myös yleisemmän yhteiskunnallisen kritiikin ohjaamina: he vastustavat demarien ajamaa maahanmuuttopolitiikkaa ja muita hyvän ideologioita.

Kokoomukseen demareista ovat siirtyneet he, joiden sosiaalinen nousu on vaikuttanut selvästi siihen, miten he ymmärtävät etunsa ja intressinsä. Demareista voi ”selviytyä” kasvamalla pois sen viiteryhmästä. Vaaleissa nähtiin yksi kovan luokan siirtymä, kun Vartiainen loikkasi onnistuneesti. Viime vuosina huomattava osa demareiden kansanedustajista on ollut leikki-kokkareita, mikä on toisaalta vedonnut joihinkin, toisaalta vahvistanut siirtymiä muihin puolueisiin. Kokoomukseen on siirtynyt myös useita hyvinvointiyhteiskuntaan pettyneitä luovuttajia – kun ei tästä mitään näytä tulevan, pidetään sitten huoli edes oman viiteryhmän asioista.

Demareista vihreisiin on tapahtunut myös liikettä. Heille ympäristö ja liberaalius ovat erittäin tärkeitä eikä yhtäältä äijämäistynyt, toisaalta tätimäistynyt sdp enää vastaa heidän (imagollisia ja ideologisia) tarpeitaan. Osa vihreisiin siirtyneistä saattaa toisinaan äänestää myös vasemmistoliittoa.

perussuomalaiset Väitin jo aiemmin, että perussuomalaiset on monimuotoisin puolue ja olen samaa mieltä edelleen. Puolueesta löytyy sekä hyvin vasemmistolaisia että hyvin oikeistolaisia ihmisiä, kaupunkilaisia ja maalaisia, hyvin konservatiivisia ja verraten liberaaleja, hyvin akateemisia ja intellektuelleja sekä käytännön duunareita. On ihmeellistä, että media ja somen vastustajat haluavat keskittyä vain vääristelemään perussuomalaisten ”äärikonservatiivisuutta” tai ”äijämäisyyttä”, vaikka puolueessa on paljon muutakin. Kritiikki on tätä luokkaa: nyt mennään peruutuspeilistä taaksepäin Impivaaraan supisuomalaisten (heteromiesten) kanssa savusaunaan! Nykyisellä avoimen informaation kaudellakaan tieto ei selvästi välity umpijäisten ideologisten kantojen yli: jos sinulla on käsitys, olkoon se totta, vaikka ei olisikaan. Jos olisin perussuomalaisten kategorinen vastustaja, olisin kyllä hyvin huolissani siitä, mihin näin laaja-alainen puolue vielä pystyy…

Sen sijaan arviot siitä, että nyt on tehty joku merkittävä askel kohti konservatiivisuutta, eivät toistaiseksi tunnu uskottavilta. Sipilän takana on lauma broilereita, joille konservatismi tarkoittaa samaa kuin ”olin ministeri jo sata vuotta sitten”. Joka tapauksessa oppositioon jäävien liberaalien kaakatus tulee olemaan hirmuista. Ihmisoikeudet, inhimillisyys, vastuu, suvaitsevaisuus ja tasa-arvo!

vihreät Aavistelin kyllä voittoa, mutta en uskonut näin suureen. Pikemminkin luulin, että vasemmistoliitto olisi tehnyt tällaisen tuloksen. Vihreiden fiilis oli hyvä ja itsetunto pukee toki tätäkin puoluetta.

Maahanmuuttajaedustajista sananen. Olen sangen pettynyt, että Nasima ei päässyt eduskuntaan jo edellisellä kerralla. Silloin hän nimittäin oli huomattavasti maltillisempi kuin nyt. Viisi vuotta sitten hän oli järkevä nuori nainen, joka usein tarkasteli jopa maahanmuuttajuuteen liittyviä ongelmallisuuksia (esim. kunniaväkivaltaa). Sittemmin hänestä on tullut demarirynkky, joka osaa ulkoa kaikki taikasanat, mutta ei sitten paljon muuta.

Vihreiden edustaja Ozania olen päässyt kuulemaan muutamia kertoja eikä hän varmasti huonoin vihreä ole. Hän kuuluu muutenkin maahanmuuttajien merkittävään eliittiin: hän on akateeminen ja puhuu mahtavaa suomea huolimatta siitä, että on muuttanut tänne ymmärtääkseni vasta teini-iässä. Minulla ei ainakaan ole mitään sitä vastaan, että tällainen mies pääsee kansanedustajaksi. Vihreät toki yrittää hyödyntää ”mamunsa” ihan kuiviin, kun vihdoin sellaisen mäelle asti sai. Toivottavasti Ozanissa on miestä siirtymään mamu-kehyksensä ulkopuolelle ja ryhtymään toimeen vaikka… öh… ympäristön puolesta!

vasemmistoliitto Voi Paavoa. Miten nyt näin kävi taas? Pitääkö turkulaisen Lin ottaa ohjat jo piankin? Jos vihreiden vasen siipi ja vasemmistoliitto sitten yhdistyisivät, syntyisi uusi puolue. Älkää pidättäkö hengitystänne: sen nimi olisi tietysti Vihervasemmisto!

kokoomus Lapsukaisia rangaistiin tehdyistä virheistä ja ennen muuta ylimielisyydestä, eritoten laivan hylkäämisestä. Maakuntien porvarit äänestivät kepua (ja perussuomalaisia), kaupungeissa siirtymää saattoi mennä myös vihreisiin. Odotettu tulos. Mutta kun olen nainen ja vielä kamalan herkkä, niin kyllähän Alex-polo hiukan jo säälitti, siellä lavalla, ei ollut fantsua enää… Kyseessä on kuitenkin suurta poliittista silmää kantava mies, joten uskon, että hän osaa vielä kääntää laivan – aivan kuten oppi puhumaan hitaampaa pääministeriksi tultuaan.

keskusta Tästä puolueesta en osaa sanoa koskaan yhtään mitään. Johtuisiko se siitä, että elän ”kuplassa”, sillä en tunne ketään keskustan äänestäjää? Tunnen kyllä maakuntien ihmisiä, mutta he lähes poikkeuksetta nimenomaan eivät äänestä keskustaa. Ei mutta hei, tunnen minä yhden professorin, joka äänestää keskustaa. Kerran pikkujouluissa nuorena räävin asiasta päätänikin ja meinasin lentää jatkoilta ulos. Sellaisia ne ovat, tynnyrikepulaiset, eivät näe ulos, tänne tosimaailmaan!

Sitten kohti hallitusneuvotteluita. En uskalla veikata, mutta kai ne liberaalit (vihr+vas+sdp) sentään pysyvät siellä oppositiossa. Ruotsalaiset saavat edustaa siis yksinään hyvän sielua (ja huolehtia, että pakkoruotsi pysyy, ta er i häcken!).

Paperittomat, lääkärit ja ihmisoikeudet

/ Riikka / 7 kommenttia

doctor-563428_640Hesarissa on ollut käynnissä jännittävä lääkärien välinen kilpajuoksu siitä, pitäisikö paperittomia hoitaa jonkinlaisen kollektiivisen ”lääkärinetiikan” alla vaiko ei. Alun perinhän tilanne lähti siitä, että Pälve ja kumppanit julkaisivat mielipiteen, joka ikään kuin edusti kaikkia lääkäreitä: sen viesti oli, että kyllä, lääkärit noudattavat etiikkaansa ja hoitavat paperittomat, se on heidän moraalinen sekä käytännöllinen velvollisuutensa, ja tästä seuraa, että Lääkäriliitto kannattaa lakimuutosta. Sittemmin iso joukko lääkäreitä irtisanoutui tästä jalomielisestä myöntyvyydestä ja kommentoi jotakin siihen suuntaan, että lääkärinkin täytyy toimia olemassa olevien rationaliteettien (ml. raha) varassa. Toisinajattelijalääkärit myös muistuttivat, että se toimintaympäristö, jossa lääkärit nykyään joutuvat priorisoimaan, ei lainkaan vastaa sitä kaunista ajatusta vapaasta tilasta, jossa lääkäri vain etiikkaansa noudattaen hoitaa kaiken, mikä kohdalle osuu.

Tänään – yli kuukausi edellisen kirjoituksen jälkeen – Pälve ja kumppanit astuvat esiin uusilla taikasanoilla. Lääkäri ei saa lipsua tasa-arvon periaatteesta.

Lää­kä­rin­etii­kan mu­kaan lää­kä­rin tu­lee koh­del­la po­ti­lai­taan ta­sa-ar­voi­si­na, ei­kä hän saa an­taa ro­dun, us­kon­non, po­liit­tis­ten mie­li­pi­tei­den tai yh­teis­kun­nal­li­sen ase­man vai­kut­taa toi­min­taan­sa hei­tä koh­taan.

Ta­sa-ar­von pe­ri­aa­tet­ta ei saa rik­koa sil­loin­kaan, kun prio­ri­soi­daan. Ih­mis­ten yh­den­ver­tai­suu­den pe­ri­aat­tees­ta lip­su­mi­nen joh­taa ko­ke­muk­sen mu­kaan po­lul­le, jo­ta em­me ha­lua kul­kea.

Huuh, pelottava pimeä nationalistinen ja fasistinen polku!

”Tasa-arvo” tahtoo olla tyhjä termi kansallisessa politiikassakin, mutta absoluuttisen tyhjä se on silloin, kun huomion kohteenamme on koko maailma – puhumattakaan ”yhdenvertaisuudesta”. Mikä prinsiippi sanelee sen, että meillä (tai lääkäreillä) on jonkinlainen velvollisuus tehdä yhtään mitään ihmisille, jotka sattuvat ilmaantumaan paikalle, mutta ei mitään niille ihmisille, jotka eivät satu ilmaantumaan paikalle? Se, että ihmisillä on nykyään mahdollisuus siirtyä paikasta toiseen, johtuu ennen muuta kuljetuksen ja liikenteen kehittymisestä ja niiden hinnan suhteellisesta laskusta. Moraalisessa kyvykkyydessämme sen sijaan ei ole tapahtunut vastaavaa kehitystä, mikä usein unohtuu nykypäivän huikentelevaisia ihmisoikeuskertomuksia lukiessa.

Niinpä ihmisoikeustasolta nolla on mahdollista siirtyä ihmisoikeustasolle sata, vain astumalla laivaan tai lentokoneeseen. Velvollisuus on kohteessa. Kun ihmiskunnan edustaja astuu oikean valtion maaperälle, työntyvät ”tasa-arvo” ja ”ihmisoikeus” ja ”velvollisuus” häntä oitis syleilemään! Miksi lähtömaalla ei ole velvollisuuksia?

Oikea valtio on avainkäsite. Tuo nationalistinen, patriarkaattinen, sortava jäänne, joka tahdotaan valjastaa enää moraalisiin ristiretkiin. Kukaan ei koputa Somalian tai Jemenin rajaportteja ja vaadi ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa. Kukaan ei kuvittele, että Somalia tai Jemen voisivat antaa jollekin tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Ne ovat vääriä valtioita, jos edes valtioita. Mutta me, meiltä se onnistuu. Miksi? Siksikö, että olemme signeeranneet ison joukon erinäisiä sopimuksia, joiden ylevät periaatteet on sitten sisällytetty kansalliseen lainsäädäntöömme, jonka noudattamista valvoo virkamiesten armeija ja melkoinen ihmisoikeus-infrastruktuuri?

Ymmärrän toki, mitä lääkärinetiikka tarkoittaa, siis etiikkana eli oppina siitä, miten moraalinen toimija toimii. Mutta en ymmärrä, mitä tekemistä tällä on valtion kanssa. Lääkäri toki voi etiikkaansa noudattaen hoitaa ihan ketä tahansa – sitä kutsutaan vaikkapa vapaaehtoistyöksi tai hyväntekeväisyydeksi. Sitä, että lääkäri jättää menemättä yksityispraktiikalle ja jää vapaaehtoisesti hoitamaan vanhuksia, köyhiä, juoppoja ja hulluja terveyskeskukseen, ei ole tavattu kutsua hyväntekeväisyydeksi, mutta profession kehittymistä seuratessa näyttää ilmeiseltä, että tämä oletus on väärä.

Mutta tästä Pälve ei ole lainkaan niin kiinnostunut. Moraalisia ristiretkiä ei juuri nykypäivänä käydä omien puolesta.

Lää­kä­rin­etii­kal­la ei saa teh­dä po­li­tiik­kaa, mut­ta ter­veys­po­liit­ti­sia rat­kai­su­ja teh­täes­sä lää­kä­rin­etiik­ka tu­lee huo­mioi­da.

Mitä tämä virke tarkoittaa? Ei saa tehdä politiikkaa, mutta pitää tehdä politiikkaa? Oikeasti Pälve tarkoittaa, että ei saa tehdä politiikkaa muuta kuin siinä tapauksessa, että politiikka on oikeamielistä ja palvelee sekä ideologista sisältöä että tästä hyötyvien ryhmien intressejä.

Maahanmuutto on siitä ihmeellinen asia, että se toimii sekä sisä- että ulkopolitiikan tavoin. Se on sekä sisällä että ulkona. Kulloinkin noudatettava logiikka riippuu lähinnä siitä, missä kyseinen henkilö X on tietyllä ajanhetkellä t. Jos henkilö X on kaoottisessa kotimaassaan, hän ei juurikaan soittele moraalikelloja täällä pohjolassa. Hieman enemmän, jos hän on pakolaisleirillä. Jos hän sen sijaan on liikkeellä kohti Eurooppaa ja sen pohjoista, kellot soivat jo kovaa. Ja sillä hetkellä, kun hän ylittää rajan, kellot hakkaavat kuin viimeistä päivää: moraalinen hätätila, meidän ovellamme! Ei ole ihme, että hyviin valtioihin pääsemisen eteen tehdään vaikka mitä. Eikä se ole tänne haluajien vika.

Jos sen sijaan olisimme moraalisesti rehellisiä, voisimme yksinkertaisella laskutoimituksella määrittää, kuinka paljon moraalista ihmisoikeussuojaamme tarvitsevia ihmisiä maailmassa vielä on. Meidän ei tarvitse laskea yhteen kuin kaikki liikkeellä olevat humanitaariset maahanmuuttajat, pakolaisleireillä olevat maahanmuuttajat, muut IDP:t (internally displaced persons), turvapaikanhakijat sekä kaikkien kehittymättömien, autoritaaristen, köyhien ja konfliktisten valtioiden/alueiden kaikki ihmiset. Tämä summa (aika monta miljardia) on sitten se määrä ihmisiä, johon myös Heikki Pälven lääkärinetiikka tosiasiassa ulottuu, mikäli luemme sitä, kuten mies itse lukee. Koska lääkäri ei saa lipsua tasa-arvon periaatteesta.

Mikä sitten on oikeasti ihmisoikeuksien merkitys maailmassa? Niitä koskevat sopimukset ovat lisääntyneet eksponentiaalisesti, ja hallinnollinen, semihallinnollinen ja ei-valtiollinen infrastuktuuri on yhä vahvempi. Tärkeimmät sopimukset on laadittu vuosina 1969, 1976, 1981, 1987, 1990, 2003, 2008 ja 2010, ja joinain vuosina sopimuksia on tehty useampi kuin yksi. Ensimmäisessä sopimuksessa erilaisia ihmisoikeuksia kirjattiin löytyvän 20 kappaletta, mutta kasvu on ollut jäätävää: uusimmissa sopimuksissa tunnustettavia ihmisoikeuksia on jo yli 300.

Mutta mitä sitten on tapahtunut käytännössä? Onko ihmiskunnan elämä parantunut samassa mittakaavassa? Ei tietenkään. Maailma on täynnä sotia, julmuutta, rodun, uskonnon, sukupuolen ja ihmisryhmän perusteella toteutettavaa kidutusta ja sortoa, lapsityöntekijöitä, orjia, seksuaalista hyväksikäyttöä. Myöskään sananvapaus, lehdistönvapaus tai muut demokraattiset oikeudet eivät merkittävästi lisäänny, osin päinvastoin. Väestörikkaimmista maista ainoastaan Yhdysvaltoja ja Japania voi pitää liberaalidemokratioina. Väestönkasvu juuri niillä ongelmallisilla alueille takaa sen, että parannusta ei ole luvassa. Valtiot, jotka noudattavat ihmisoikeuksia, noudattivat niitä pitkälti jo ennen ainuttakaan sopimusta –  jo ennen kuin ihmisoikeusretoriikan hyökkäys trivialisoi koko teeman.

Ja sitä valitettavasti tekee paperittomien sairaudenhoidosta keskustelukin. Trivialisoi sen, mitä oikeasti on ihmisoikeus tai perusoikeus tai oikeus saada hoitoa. Maailmalla ei ole sellaista legitiimiä (tai vakavasti otettavaa) globaalia instituutiota tai maailmanhallitusta, jonka voisimme haastaa legitiimiin (tai vakavasti otettavaan) maailmanoikeuteen siitä, että jonkun ihmisen oikeuksia on rikottu. Ainoa legitiimi, pakkovaltaa käyttävä instituutio on valtio. Ja kuten edellä toin ilmi, tietynlainen valtio. Sen lisäksi, että tällainen valtio on liberaalidemokraattinen ja banaalisti ilmaisten hyvä, se myös aktiivisesti rajoittaa sitä, keillä on oikeus tulla sen territoriolle ja toimi- ja lainkäyttövallan alle.

Yksikään valtio ei voi olla sekä hyvä että avoin kaikille. Yksikään valtio ei voi asettaa samalle viivalle omia kansalaisiaan ja muukalaisia. Jos valtio väittää suojelevansa muukalaisten ihmisoikeuksia, kyseessä on joko suuri bluffi tai sitten valtio on matkalla kohti loppuaan.

Joissakin pelottavissa tapauksissa tuntuu, että molemmat voivat olla totta samaan aikaan.

VAALIT 2015. Ihan tavallinen äänestäjä

/ Riikka / 7 kommenttia

Perjantai! Luvassa ääliörehellinen kuvaus henkilökohtaisesta poliittisesta kehityksestä. Pilkkaavia kommentteja sallitaan vain omalla nimellä kirjoittavilta! Haastan lisäksi kaikki bloggaavat lukijat samanlaiseen kiertoajeluun omassa poliittisessa menneisyydessään.

Minua voi kutsua hyvin liikkuvaksi äänestäjäksi. Olen äänestänyt kaikkia muita eduskuntaan viimeksi valittuja puolueita paitsi keskustaa, rkp:tä ja kristillisiä (vaalikoneista saan enimmäkseen kristittyjä ja keskustaa, minkä täytyy kertoa vaalikoneista eikä minusta). Kerran äänestin myös kukkasta, kun valinta tuntui täysin mahdottomalta. Puoluevalintani ovat vaihdelleet vahvasti vaalien mukaan (kunnallispolitiikka on usein vaatinut erilaista äänestyskäyttäytymistä kuin vaikkapa edarivaalit), mutta kaikkein oleellisin määrittäjä on ollut oma ikäni.

Olen ollut tietyllä tapaa poliittinen ihan lapsesta saakka (koska sain tähän eräänlaisen pakkosyötön), mutta sisällössä on tapahtunut merkittäviä muutoksia. Jo monta vuotta ääneni on jakautunut kahdelle puolueelle, nyttemmin oikeastaan vain yhdelle. Toisaalta hyviä ehdokkaita voin edelleen löytää useilta listoilta, mutta koska olen pakottanut itseni äänestämään ”vähiten huonoa puoluetta”, en äänestä ihmisen mukaan. Äänestämäni puolueenkin kanssa olen radikaalisti erimielinen monissa asiakysymyksissä.

Mitä tarkoittaa, että olen ollut aina poliittinen? Lapsena se tarkoitti ehkä sitä, että minulla oli mielipiteitä ja kasvoin tietynlaiseen ajattelutapaan. Minun mielipiteeni tosin eivät välttämättä olleet omia mielipiteitäni, mutta joka tapauksessa muistan paljon pohtineeni esimerkiksi vasemmiston ja oikeiston eroa jo ala-asteella. Jaottelut olivat kuitenkin vielä hyvin abstrakteja eivätkä yleensä ulottuneet tosielämääni. Olin vain propagoitu lapsi (kaikella rakkaudella toki), jonka herkkyydelle ja oikeudentuntoisuudelle pystyi rakentamaan kaikenlaista.

Yläasteella sain vahvan herätyksen. Ympäristöaate ei ollut muotia vielä tuolloin, mutta jotenkin onnistuin löytämään maailman suurimman huolen ympäristöstä. Sitä edeltänyt moraalinen latenssi-ikäni oli mennyt pienistä ja karvaisista huolta kantaessa (unelma-ammatti: eläinlääkäri ja löytökoirahoitolan pitäjä), joten teini-iän myötä laajennus puihin, meriin ja ilmastoon oli looginen. Lukiossa käytin jo kaikki liikenevät mahdollisuudet tutkia ja tuoda esille ympäristöasioita (historiassa tutkin kyllä myös herra Leniniä ja kotikaupunkini teollistumista). Esitelmät olivat hyvin henkilökohtaisia: piittaamattomuus ja maailman täyttyminen paskasta ahdistivat voimakkaasti. En nähnyt asiassa mitään poliittista, sillä uskoin, että jokaisen järkevän ihmisen tulee ajatella näin. Ongelma oli siis lähinnä tiedon puutteessa tai välinpitämättömyydessä. Juopa oikeiden ja väärien asioiden välillä alkoi kasvaa. Tosiasiassa projisoin vahvasti omaa elämääni ja ongelmiani siihen, mistä jokaisen mielestäni piti olla kiinnostunut.

Kehityspsykologisten selitysten mukaan ihminen on ”moraalisimmillaan” nuorena. Tässä tapauksessa ”moraali” tarkoittaa yleensä hyvin altruistista ja vahvaa sitoutumista idealismiin sekä naiivia käsitystä omista mahdollisuuksista ja mustavalkoista maailmankuvaa. Tiedon, iän ja ymmärryksen karttuessa tunteenpalo yleensä vähenee ja analyysi saa enemmän sävyjä. Asiassa on tietysti hyvät ja huonot puolensa: hitunen realismia harvoin tekee pahaa, mutta äärimmäinen kyynisyys on kaiken kehityksen este.

Vaikka äänestin vuosikausia pääasiassa vihreitä, en koskaan ollut puolueen kanssa samanmielinen muutamista asioista. Lopulta ne muutamat asiat kasvoivat niin suuriksi, että oli aika vaihtaa suuntaa. Vaikka minussa siis oli vahvasti potentiaalia täysvihreäksi (joskus vasemmistolaisella, joskus oikeistolaisella leimalla), en koskaan kuitenkaan hypännyt kelkkaan. Olin niin huolestunut esimerkiksi biodiversiteetista ja Venäjän ympäristöuhkista, että urbaanipöyhkeät liberaalihalailut eivät tuntuneet hyvältä – ne olivat pinnallisia, typeriä ja lapsellisia (vaikka urbaanipöyhkeä ehkä olenkin). Vihreät oli koulutettujen ihmisten puolue, ehdokkaat olivat nuorekkaita ja pirteitä ja ennen kaikkea sitä äänestäessä ei tarvinnut tehdä kivuliasta päätöstä oikeistosta tai vasemmistosta. Kipuilin politiikkaa ja yritin viimeistellä oman maailmankuvani epäselvät kohdat.

Se, että opiskelin valtio-oppia, kansainvälisiä suhteita ja taloustiedettä (sekä ympäristötieteitä) ei varsinaisesti vaikuttanut poliittiseen kehittymiseeni. Ennen muuta olin alusta asti hämmästynyt siitä, miten vähän politiikkaa politiikan opiskelussa oli. Opiskelijat eivät olleet täynnä tunteenpaloa kuten minä tunsin edelleen olevani – he olivat pragmaattisia laamoja, joita kiinnosti se, tuleeko yliopiston kirjastoon uusi limuautomaatti vai ei. Minä olin kiinnostunut tiedosta, ideologiasta, vallasta ja politiikan essentiaalista. (Nyt suuri osa noista pragmatikoista muuten on mukana päivänpolitiikassa… kokoomuksessa, demareissa, vihreissä.)

Valitettavasti myöskään tenttikirjat tai opettajat eivät mielestäni täyttäneet tehtäväänsä. Politiikka ja valta oli piilotettu ja häivytetty, vaikka muutama opettaja ja suurin osa kirjoista oli poliittisia, ts. vahvasti tiettyä maailmankuvaa kannattavia (vaikkakin piilotetusti, ikään kuin neutraloiden eli apolitisoiden). Aloin kyseenalaistaa sekä omaa opiskeluvalintaani että ihmetellä oppialoja yleisemmin. Opiskeluaikoina äänestin lukuisia puolueita, vasemmistoliitosta vihreiden kautta kokoomukseen. Kyse oli lähinnä fiiliksestä, imagosta ja suunnattomasta turhautumisesta. Jos olisin lopettanut kokonaan äänestämästä, olisi se tapahtunut tällöin.

Vähitellen minusta tuli kriittinen kaikkea kohtaan. Olin ymmärtänyt, että klusteriajattelu on järjetöntä, mutta että suurin osa ihmisistä sortuu siihen ikään kuin automaattisesti. Minä taas menin asioihin yksi asia kerrallaan – niinpä saatoin rakentaa esimerkiksi ympäristöasioista, maahanmuutosta, tulonjaosta, Natosta tai tasa-arvosta paletin, jota yksikään puolue ei lähimainkaan tukenut. Koska toisaalta olin hyvin teoreettinen, ammensin kirjoista yhä suuria linjoja ja ymmärsin, että politiikka sijaitsee jossain aivan muualla kuin Arkadianmäellä operoivissa hönttälissuissa ja pulinapaavoissa. Poliittisuudestani tuli ennemminkin kritiikkiä kuin puolustamista, vaikkakin vähitellen hyvin erilaista kritiikkiä kuin se, mihin akateemisissa teoksissa adjektiivilla critical viitattiin.

Edelleenkin olen kuitenkin lapsellisen innoissani vaalien lähestymisestä. Perussuomalaisten läpimurto sai aikaan politiikan politisoitumista ja on terveellä tavalla elähdyttänyt myös vaalikamppailuja ja kaikkea politiikkaan liittyvää. Odotan läpimurtoja, näpäytyksiä, pääkirjoituksia, puisevia vaalikampanjoita ja kertakäyttömukikahvia, typeriä vaalikoneita, myötähäpeää aiheuttavia kommentaattoreita ja tutkijoita. Puhumattakaan itse ehdokkaista! Kierrän vielä kaikki vaalikojut, kuuntelen jargonit, harjoitan vahvaa flanööriä, analysoin. Poliittinen eläin viihtymässä!

Niin idealistiksi en ole silti ruvennut, että päivänpolitiikkaan enää varsinaisesti uskoisin. Limuautomaatit ehkä siirtyvät paikasta toiseen, mutta aina ne silti jossakin on. Cokis vai Pepsi? Melko yhdentekevää, jos vesi alkaa olla kriittinen resurssi.

Oikeita ja vääriä tutkimuksia

/ Riikka / 16 kommenttia

Erilaiset tutkimukset tarvitsevat erilaisia metodologioita ja lähestymistapoja. Erilaisissa metodologioissa on myös erilaisia ongelmia eikä mikään menetelmä ole aukoton. Toisaalta tiettyjen aihepiirien kohdalla tutkimuksen tavoite ja politiikka saattavat ylittää merkityksessään kaikki muut seikat. Käsittelen asiaa kahden esimerkin kautta.

Jos tavoitteenamme on selvittää inkeriläisten paluumuuttajanaisten käsityksiä suomalaisesta juhannussaunakulttuurista ja sen tarinallisista piirteistä, keräämme osallistujat (n=12) inkeriläisten paluumuuttajanaisten saunakerhon (ISK ry) tupaillasta ja haastattelemme heitä vapaamuotoisesti heidän kokemuksistaan. Saunomme välillä mukana ja havainnoimme osallistuen; tutkijan positio ei siis suuresti eroa tutkittavien positioista. Kirjoitamme värikkään deskription, jota maustamme suorilla lainauksilla haastateltavien tarinoista.

Jos sen sijaan tavoitteenamme on selvittää, kuinka paljon maahanmuuttajat syyllistyvät rikoksiin, emme haastattele tekijöitä emmekä uhreja, vaan luotamme muiden toimijoiden, kuten oikeuslaitoksen, keräämiin ”havaintoihin” ja ”mittauksiin”. Näistä tilastoista ja erilaisista rekistereistä voimme koota luokiteltavan aineiston, jota voimme esitellä (deskriptio) eri tavoin. Laajaa aineistoa voimme myös käsitellä. Käsittelyjen avulla voimme tehdä päätelmiä ja tulkintaa, joka ei kuitenkaan ole läheskään yhtä vapaata kuin edellisessä esimerkissä. Tutkijoina emme millään tavalla osallistu tai vaikuta aineiston muotoutumiseen, mutta erilaisten testien valikoimisessa sekä tulosten esittelyssä voimme käyttää omaa harkintaa.

Kumpikaan tutkimuksenteon tapa ei ole ongelmaton eikä kumpikaan tarjoa sataprosenttista faktaa maailmasta, vaikkakin ne täysin validisti täyttäisivät omat vaatimuksensa ja tavoitteensa. Ensimmäisen esimerkin suhteen voimme pohtia muun muassa seuraavia asioita:

1. Onkohan muilla kuin saunakerhoon osallistuvilla inkeriläisnaisilla mahdollisesti poikkeavia käsityksiä suomalaisesta juhannussaunakulttuurista? Mitä jos ”otoksemme” onkin täysin vääristynyt niin, että tupaillan innokkaat saunojat ovat täysin erityistapauksia ja kaikki muut inkeriläiset ovatkin eri mieltä? Ainakaan otoksemme ei perustu satunnaisotantaan. Toisaalta sillä tuskin tässä tapauksessa on mitään merkitystä – emmehän yritä löytää mitään riippuvuuksia vaan havainnollistaa mielenkiintoista kokonaisuutta.

2. Voimmeko me tutkijoina koskaan ymmärtää aivan täysin inkeriläisten paluumuuttajanaisten saunakäsityksiä, koska emme jaa heidän kulttuurista, sosiaalista ja historiallista kokemusmaailmaansa? Saatammeko tutkijoina jopa hieman ylitulkita heidän antamiaan merkityksiä? Onko teoreettinen viitekehyksemme ehkä liian dominoiva? Entä jos haastateltavat itse eivät ole täysin rehellisiä, vaan vastaavat vähän siihen suuntaan kuin olettavat tutkijan toivovan?

3. Tuloksia ei ehkä voida yleistää, mutta miksi pitäisikään – kyseessähän on inkeriläiset paluumuuttajanaiset ja saunominen. Tutkimuksemme kertoo siis ainoastaan kohteestaan, se on tapaustutkimus. Jos tutkimus kertoo riittävän paljon merkityksellisiä asioita vain yhdestä ja erityislaatuisesta kohteesta, se saattaa hyvin täyttää tehtävänsä. Ja tietysti se on merkitsevä, koska me olemme merkittäviä!

4. Mutta onko inkeriläisten paluumuuttajanaisten juhannussaunakulttuurin tarinoiden tutkimisessa mitään järkeä, vaikka se sinällään olisikin kiintoisaa? Kaikkihan on kiintoisaa aina jonkun mielestä. Mikä on tutkimuksen tarkoitus? Vai onko se itsearvoista? Juuri tällaista tutkimusta yliopistossa paljon tehdään, myös humanististen tieteiden ulkopuolella. Jätän asian lukijan pohdittavaksi.

5. Media ei ole kiinnostunut tutkimuksestamme eikä edes blogimme, jossa hankkeesta kerromme, saa juuri yhtään lukijaa. Tutkijoina olemme toki pettyneitä, sillä tutkimuksemme on ollut vaativa ja aikaa vievä ja mielestämme sen ”tulokset” ovat hyvin kiinnostavia.

Toisen esimerkin suhteen saatamme joutua pohtimaan tyystin toisenlaisia asioita. Tutkimustamme tullaan myös kyseenalaistamaan tutkimusyhteisön ulkopuolelta:

1. Mikä on tutkimuksen tarkoitus? Nyt tiedämme, että X prosentti maahanmuuttajista syyllistyy rikoksiin, mutta mitä tällä tiedolla haluamme saavuttaa?

Haluan tähdentää, että toisin kuin edellisessä esimerkissä, tässä tapauksessa tutkimuksen tarkoitus näyttää olevan merkittävässä roolissa. Inkeriläisten paluumuuttajanaisten saunakokemuksista narratiiveja loruttelevaa tutkijaa harvemmin laitetaan vastaamaan kysymykseen (nro 4 yllä), mutta maahanmuuttajien rikollisuutta kartoittava tutkija joutuu välttämättä vastaamaan siihen, niin akateemisesti tiedeyhteisön sisällä kuin populaarimmin muualla yhteiskunnassa.

Luonnollisesti kyse on yhteiskunnallisesta merkityksestä: maahanmuuttajien rikoksia kuvaavassa tutkimuksessa yhteiskunnallinen merkitys on huomattavasti korkeampi kuin inkeriläissaunojien tapauksessa. Hassua kyllä, samainen yhteiskunnallinen merkitys ei välttämättä riitä täyttämään tutkimuksen merkityksellisyyden vaatimusta. Tämä johtuu siitä, että tutkimuksen tulokset ovat ”vääriä”. Vaikka maahanmuuttajien tutkiminen on merkityksellistä, ei se saa olla vääränlaista. Samanlainen ilmiö löytyy usein esimerkiksi naisia tai seksuaalivähemmistöjä käsittelevistä tutkimuksista.

2. Miksi maahanmuuttajien tekemiä rikoksia tulee tutkia erillään muiden (ihmisten) tekemistä rikoksista? Onko ’maahanmuuttajuus’ merkitsevä ominaispiirre? Onko ’maahanmuuttajuus’ merkitsevin ominaispiirre?

Näitä kysymyksiä esittävät ihmiset eivät useinkaan ymmärrä tutkimuksista paljonkaan – tai sitten heidän vakaumuksensa ylittää heidän osaamisensa. He eivät tiedä, mitä tarkoittaa tilastollisesti merkitsevä tai sattuma. He lähestyvät ”merkitsevää” emotionaalisesti ja subjektiivisesti – se vaihtelee jälleen kohteen mukaan. Jopa samat tutkijat, jotka itse tekevät n=20 tutkimuksia, joissa kysytään maahanmuuttajilta subjektiivisista syrjinnän kokemuksista, saattavat valittaa, että maahanmuuttajiin suhtaudutaan meidän tutkimuksessamme liian monoliittisesti taikka jopa että maahanmuuttajuudella ei olekaan merkitystä. Puhumattakaan tilastollisesta edustavuudesta!

Metodologinen hälytystila vaivaakin useita tutkijoita ainoastaan silloin, kun (toisten) tutkimuksista saadaan vääränlaisia tuloksia. Muussa tapauksessa homman voi hoitaa vähän sinnepäin: valitaan nyt vaikka haastateltavat näistä aktivisteista ja leikitään, että kyseessä on hyvä otos. Jos tulee sanomista, kerrotaan, että kyseessä on syväluotaava empiirinen tapaustutkimus, joka tuottaa tärkeää tietoa perusinhimillisesti.

Ideologiset vaatimukset rajoittavat yhteiskunta- ja ihmistiedettä tiettyjen aihepiirien ympärillä hyvin paljon. Tutkimukset rakennetaan jo suunnitteluvaiheessa sellaiseen muotoon, että niistä ei voi saada kuin ”oikeita” tuloksia. Nämä tulokset palvelevat poliittisia ja ideologisia päämääriä sekä määrittävät erilaisia haluttuja toimintasuosituksia.

Mikäli joku tutkimus saa tulokseksi jotakin tämän politiikan vastaista, otetaan se hampaisiin ja pyritään mitätöimään käyttäen erilaisia metodeja. Tällaisenkin (objektiivisesti rakennetun) tutkimuksen tulokset halutaan saada palvelemaan oikeaa motiivia. Niinpä tulos, että maahanmuuttajat syyllistyvät rikoksiin merkittävästi enemmän kuin valtaväestö, voidaan uudelleen lukea niin, että ”maahanmuuttajat ovat merkittävästi huonommassa asemassa kuin valtaväestö”.

3. Voidaanko lukuihin luottaa? Mitä jos maahanmuuttajat jäävät useammin kiinni ja tulevat tuomituiksi kuin ei-maahanmuuttajat? Mitä jos maahanmuuttajien tekemät rikokset ilmoitetaan poliisille useammin?

Näistä seikoista voidaan aina jossitella, kaikissa tutkimuksissa (ks. inkeriläiset saunassa). Jos teemme korkealaatuista tutkimusta, otamme ainakin viitteenomaisesti kantaa näihin seikkoihin itse. Tutkimuksen tuloksiin niillä tuskin silti on vaikutusta, ainakaan Suomessa. Datanlukutaito on silti oleellisessa roolissa – kyse ei ole vain numeroiden heittelystä ja siitä, että kone tekee työn.

(Kukaan ei ole tainnut uskaltaa miettiä sentään sitä, ovatko valtaväestön ja maahanmuuttajien tekemät rikokset vertailukelpoisia. Toisaalta olen kuullut, että maahanmuuttajia ei voitaisi verrata kantaväestöön, koska kantäväestöltä puuttuu tuo maahanmuuttajien taakkaa kasvattava ominaisuus ’maahanmuuttajuus’. Tällaisin perustein lähes kaikki tutkimus muuttuu mahdottomaksi, pl. inkerinsuomalaiset saunojat.)

Jälleen huomionarvoista on, että tietyt huomattavaa julkisuutta saaneet tutkimukset, kuten naisten perheväkivaltakokemuksia mittaava ”Usko, toivo, hakkaus” tai monet syrjintää ja rasismia mittaavat tutkimukset, käyttävät nimenomaan hyvin kyseenalaisia tiedonsaannin, tulkinnan ja arvioinnin menetelmiä. Laskennan perusteiden kyseenalaistaminen liittyy ainoastaan ”vääriä” tutkimustuloksia saaviin tutkimuksiin.

Mitä ”vääremmin” tutkimusasetelma on muodostettu tai mitä ”väärempiä” tuloksia tutkimuksessa saadaan, sitä enemmän siltä vaaditaan, sekä akateemisesti että median pyörityksessä. Mitä ”kyseenalaisempaa” teoreettista rakennetta käytetään, sitä hiotumpi ja täydellisempi sen tulee olla. Ja ehkä sitten näinkin: mitä ”väärempää” tutkimusta tehdään, sitä vaikeampaa sitä on saada julkaistua. Ja ilman julkaisua, ei ole mitään. Ei ole edes tietoa siitä ”väärästä” asiasta.

4. Tutkimus ei selitä mitään. Se ei selitä, miksi maahanmuuttajat tekevät rikoksia. Se vain kertoo, että he tekevät rikoksia (enemmän kuin valtaväestö).

Olin muutama viikko sitten seminaarissa, jossa käsiteltiin suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa ja maahanmuuttajien kotoutumista. Seminaarissa kokenut professori kertoi vastustavansa tilastoja (kyse oli Optulan tutkimuksesta Maahanmuuttajat rikosten uhreina ja tekijöinä), koska ne eivät kerro mitään mistään. Hän vertasi Optulan tutkimusta siihen korrelaatioon, joka syntyy jäätelönsyönnin ja hukkumiskuolemien välille. Eihän maahanmuuttajuus ole mikään syy rikoksille.

Oletteko muuten usein kuulleet, että tällaiset kriitikot olisivat joskus kaivanneet selityksiä esim. sille, miksi mies lyö? Epäilen, että feministisessä teoriassa sille edes olisi mahdollista löytää mitään lieventävää selitystä. Sillä lievennystähän professorikin kaipasi: täytyy olla jotakin hirveää, minkä vuoksi maahanmuuttaja syyllistyy rikokseen. Rikollisuudelle täytyy olla joku syy.

Ja tietysti usein onkin. Paha kasautuu, kuten tiedämme, kaikkien ihmisten kohdalla. Pedofiilejä on usein käytetty hyväksi lapsina, alkoholistit ovat usein alkoholistien lapsia, väkivaltaisista oloista tulleet ovat usein väkivaltaisia, rikollisuus ”periytyy”, rikkinäisissä perheissä on enemmän ongelmia kuin ehjissä perheissä. Tämä on eräänlainen yhteiskunta- ja sosiaalitutkimuksen itsestäänselvyys, joka kuitenkin toisinaan yritetään piilottaa ideologisista syistä. Haluaisimme niin paljon tasa-arvoa ja pelkkää hyvää kaikille, että emme uskalla tunnustaa, että näin ei tapahdu. Ikävästä syntyy merkittävästi suuremmalla todennäköisyydellä ikävää kuin hyvästä.

Siitä huolimatta meidän tulee tehdä myös tutkimuksia, joiden tulokset vain kielivät tästä.

Mikään ei estä professoria kokoamasta työryhmää syventämään tutkimuksen tuloksia. Hän voi valita rikoksiin syyllistyneistä maahanmuuttajista oman otoksensa (esim. n=7, kaikki Monikulttuurisen Rauhanjärjestön, Mokura ry:n, kevätkokoukseen osallistuneet rikoksiin syyllistyneet) ja tehdä heille haluamansa. Kuten kartoittaa heidän inhimillistä kärsimystään, rasismin kokemuksiaan, sydänsurujaan, köyhyyttään, nälkäänsä, traumojaan. Ja aivan totta, tämän jälkeen me tiedämme enemmän siitä, millaisia nämä rikoksentekijät ovat. Tällä tavallahan tiede parhaimmillaan toimii.

Mutta millään muotoa se ei tee tyhjäksi tarvetta selvittää tilastollisesti maahanmuuttajien rikollisuuden määrää, astetta ja laatua. Maahanmuuttajuus nimittäin on todella oleellinen ominaispiirre – sosiaalisesti, yhteiskunnallisesti, taloudellisesti, yksilölle itselleen. Tämä tosiseikka ei mene pois lopettamalla puhumasta siitä.

4a. Koska maahanmuuttajat ovat usein nuoria ja miehiä, he tekevät rikoksia. Koska maahanmuuttajat ovat usein köyhiä, kouluttamattomia ja syrjäytyneitä, he tekevät rikoksia. Koska maahanmuuttajiin suhtaudutaan vähätellen ja syrjivästi, he tekevät rikoksia. Koska maahanmuuttajien rikollisuudesta tehdään tutkimuksia, he tekevät rikoksia. Myös se osa kantaväestöstä, johon voidaan liittää ko. ominaispiirteet, syyllistyy rikoksiin huomattavasti keskimääräistä enemmän.

Tässä näyttäytyy jälleen epäloogisuus, jota harvemmin käsitellään. Tottakai asia on näin! Samanlaisia tosiseikkoja ovat seuraavat: 1. Humanitaariset maahanmuuttajat kotoutuvat hitaammin kuin työn perässä tulevat maahanmuuttajat. 2. Mitä suurempi kulttuurinen etäisyys on saapuvan maahanmuuttajan kulttuurin ja kohdemaan kulttuurin välillä, sitä hitaampaa on kotoutuminen ja sitä enemmän ongelmia siihen liittyy. 3. Erilaisten ihmisten välillä on ennakkoluuloja.

Absurdiksi asia muuttuu siksi, että päivänselvät asiat eivät kaipaa lisävakuuttelua eivätkä ne voi lieventää havaittavia ongelmia. Niiden tulisi olla huomionarvoisia lähtökohtia eikä ikään kuin yllättäen ilmenneitä epätoivottavia seikkoja.

Oleellista (joskin vaarallista) olisi pohtia, missä määrin lainkaan on järkevää tai tarkoituksenmukaista ajaa politiikkaa, joka kärjistää eroja ja lisää ongelmia. Jos olemme kaikki yksimielisiä siitä, että huono-osaisuus ajaa rikoksen tielle, miksi huono-osaisten määrää pitää entisestään lisätä? Jos olemme kaikki samaa mieltä siitä, että rasismi on pysyvä ikuisongelma ja ’maahanmuuttajuuden’ taakka on ylitsepääsemätön, miksi niitä pitää tieten tahtoen lisätä? Se, että näin tulee tapahtua koska niin vain tulee tapahtua, ei ole mikään selitys.

Maailma todella on epätasa-arvoinen, mutta tämä lääke toimii hyvin vajavaisesti ja osin vahvasti jopa itseään vastaan. Sitä todellakin sietäisi tutkia ja paljon.

5. Maahanmuuttajien tutkiminen on tärkeää, mutta maahanmuuttajien rikollisuuden tutkiminen ei ole tärkeää. Maahanmuuttajien ja maahanmuuton tutkiminen on siis tärkeää silloin, kun tutkimuksen asetelma ja tulokset palvelevat tiettyä agendaa. Muussa tapauksessa ei. Maahanmuuttajien rikollisuuden tutkiminen ei ole merkittävää, mutta maahanmuuttajat rikoksen uhreina on merkittävä tutkimuskohde.

On naurettavaa, että maassa, jossa tutkitaan kymmenissä tutkimuksissa ja hankkeissa yksittäisten nuorisoseurojen yksittäisten maahanmuuttajanuorten yksittäisiä käsityksiä syrjinnästä, ei voitaisi tutkia ja selvittää myös laajempia maahanmuuttoon liittyviä asioita. Sosiaali- ja yksilökeskeiset suuntaukset ovat nielaisseet maahanmuuton sisäänsä, ja muille (valtio, talous) jää vain rippeet ja niistäkin pitää taistella.

6. Tällaiset tutkimukset lisäävät ennakkoluuloja ja rasismia ja leimaavat ihmisiä. Ilmeisesti siksi, että kaikki eivät kykene vastaavaan valveutuneisuuteen kuin hyviä mielipiteitä omistavat ihmiset. Kansastamme X osa omaa niin alhaisen älykkyysosamäärän (sekä alkoholismigeenin), että heidän kykynsä käsitellä tällaisia tutkimustuloksia on siis hyvin heikko. Niinpä he saattavat alkaa öyhöttää, haukkua, huudella ja jopa olla väkivaltaisia, koska heidän päättelykykynsä mukaan jokainen maahanmuuttaja on nyt rikollinen. Sen sijaan inkerinsuomalaisten saunojanaisten analyysi ei liikuta ketään.

Tämäkin on totta. Etenkin primitiivisissä yhteisöissä ”faktojen” esille tuonti täytyy tehdä varovaisesti, jos ne ovat jollain tapaa arkoja tai vaarallisia. Suomi on kuitenkin kehittynyt, avoin ja demokraattinen yhteiskunta, joka kykenee kestämään todellisuutta. Suuri osa väestöstä ei koskaan tule ymmärtämään sävyeroja eikä tilastoja, mutta se ei ole sävyerojen ja tilastojen vika.

Leimaaminen taas on yleistermi, joka ei tarkoita oikeastaan mitään. Ihminen aloittaa leimaamisen muutaman vuoden ikäisenä ja lopettaa kuollessaan, sillä se on inhimillisen toiminnan edellytys ja ilman sitä mikään ei olisi mitään. Nykypäivänä kaikki ihmisiä luokittelevat toimet ovat jostain suunnasta katsoen leimaavia. Mutta se, että haluaa esimerkiksi lopettaa älykkyystestit, koska ne leimaavat, ei vähennä sitä tosiseikkaa, että korkeamman älykkyyosamäärän omaavat ihmiset ovat älykkäämpiä (mikä taas implikoi monia muita asioita). Se, että maahanmuuttajia ei saisi tutkimuksissa ”leimata”, ei vähennä sitä, että ’maahanmuuttajuus’ implikoi monia  asioita, hyvässä ja pahassa. Maahanmuuttajuus on olemassa, kaikesta huolimatta.

Paljon enemmän hallaa on tehty valjastamalla XX prosenttia yhteiskunta- ja ihmistieteestä palvelemaan tutkijoita itsejään ja heidän käsinukkejaan. Onko ihmekään, että kukaan ei oikein tahdo ottaa vakavasti nollatutkimusten nollatuloksia, jotka valveutunut osaa arvata jo tekijöiden nimeä vilkaisemalla. Tottakai tiedolla ja sivistyksellä on myös itseisarvonsa eikä kaiken tutkimuksen tarvitse olla ”hyödyllistä”. Hyödyttömänkin tutkimuksen pitäisi silti olla jossakin suhteessa tarkoituksenmukaisuuteen, olipa se sitten empiiristä, teoreettista tai jotakin muuta.

6. Retorinen vakuuttelu versus analyyttinen ote. Inkerinsuomalaistutkimuksen voi tehdä analyyttisesti ja maahanmuuttajien rikollisuus -tutkimuksen voi tehdä retorisesti. Todennäköisempää kuitenkin on, että mitä vapaampaa metodologiaa ja subjektiivisempia metodeita tutkija käyttää, sitä retorisemmalle alustalle tutkimus nojaa. Tilastolliset menetelmät ovat aina ”pinnallisia” verrattuna laadullisiin syväluotauksiin, mutta niillä on paljon muita huomattavia etuja. Se metodologinen kaksinaismoralismi, johon tilastoja vastustavat ihmiset sortuvat, ei ole hedelmällistä mihinkään suuntaan. Kaikkein oleellisinta on kuitenkin kysyä oikeita ja merkittäviä kysymyksiä.

7. Valtamedialla on kolme vaihtoehtoa, vaieta tutkimuksesta tyystin, yrittää sen kyseenalaistamista tai rakentaa punaisia otsikoita sen juntteihin myyvistä kohokohdista. Kyseenalaistamiseen sillä on kaksi vaihtoehtoa. Ensiksi se yrittää akateemista väylää, kuten metodologisia vastalauseita. Jos tutkimus on kuitenkin korkeatasoinen, tämä ei onnistu ja käyttöön otetaankin emotionaalinen väylä. Sen mukaan tutkimus saattaa toki olla oikeassa, mutta se ei ole oleellista, koska.

Niin, tiedämmekin jo.

 

 

Miksi Suomessa ei ole feminististä puoluetta?

/ Riikka / 9 kommenttia

nimetön

Suomalaista politiikkaa leimaa realismi ja pragmatismi, jos vertailukohdaksi ottaa ruotsalaisen politiikan. Useat aatteet – esimerkiksi sosialismi, markkinaliberalismi, vihreys, feminismi – nousevat kovemmin ja vahvemmin ruotsalaisessa yhteiskunnassa. Myös ihan oikea uusnatsismi tulee lähivuosina nousemaan nimenomaan Ruotsissa, kun taas Suomen äärioikeisto pysynee enemmän hiljaisissa marginaaleissa. Syitä erilaisille poliittisille ilmastoille on toki useita, erilaisesta kansanluonteesta ja historiasta lähtien. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikainen politiikka – muun muassa turvallisuuteen, puolustukseen, maahanmuuttoon ja yhteiskunnan yhä rajumpaan jakautumiseen liittyen – on edelleen voimistanut kasvualustaa vahvasti ideologisille liikkeille.

Feministiskt initiativ – ja feminismi yleisemminkin – on ideologinen liike par excellence, joten vaikuttaa selvältä, että se menestyy juuri Ruotsissa. Koska aatteellinen feminismi on käsitteineen muodissa, sopii se hyvin imagokeskeisten ruotsalaisten politiikkaan: jag är feminist, förstås (Valet står ju mellan att vara feminist och idiot!). Samalla kun vihreistä on tullut kiinteä osa establishmenttia, kykenee vallan kritiikki tekemään pesänsä feminismin sisään.

Ruotsissa myös ulkopolitiikka on feminististä. Ruotsin ulkoministeri Margot Wallström oli viime viikolla Suomessakin puhumassa ulkopolitiikkansa pääteemoista eli kolmesta ärrästä: Rights, Representation and Resources (for women). Feministisellä ulkopolitiikalla synnytetään rauhaa ja turvallisuutta. Suomen ulkopolitiikalla on kuitenkin vielä muitakin uhkakuvia kuin ilmastonmuutos tai epätasa-arvo (vuonna 2009 Ruotsin puolustuspoliittisessa selonteossa todellakin todettiin, että Ruotsin välittömin uhka on ilmastonmuutos). Ruotsi on myös tasa-arvoisesti purkanut yleisen asevelvollisuuden vuonna 2009.

Ruotsalaisisit käyvät myös muskareissa ja kerhoissa paljon enemmän kuin suomalaisisit (sama feministisesti: he nauttivat vanhemmuudestaan). Kun yksi norjalaisisi kertoi kirjassaan halunneensa vain panna ruotsalaista muskarintätiä, lehdet täyttyivät vihakirjoituksista – sovinistimato oli mönkinyt kansankotiin. Myöhemmin sovinistimadosta tuli rasistimato.

Suomessakin on syntynyt ihmetystä siitä, miksi feministinen puolue ei synny tänne. On väitetty muun muassa, että feminismi vaietaan Suomessa kuoliaaksi. Toisaalta juuri naistenpäivänä HS totesi, että feminismi kyllä leviää, vaikka sillä on niin paljon vastustajia, arvokonservatismi etunenässä. Ruotsi on kuitenkin Suomea edellä, siis kehittyneempi yhteiskunta. Siellä puolet kansasta sanoo olevansa feministejä, poliitikoistakin kaikki paitsi du-vet-vem.

Feministi kannattaa tasa-arvoa on ilmaisu, jonka sisältö on täysin riippuvainen siitä, mitä sanat feministi ja tasa-arvo ja kannattaa kulloinkin tarkoittavat. Kuten muukin sanoihin, käsitteisiin ja ilmaisuun keskittyvä politiikka, feminismi harjoittaa valtaa ennen muuta propagoimalla käsitteiden sisältöjä niin, että se sisällyttää itseensä kaiken hyvän ja toisaalta ulkoistaa kaiken pahan vastustajiinsa. Näytelmäsuoritus on oleellinen: miten asetelma ja argumentit rakennetaan niin, että tilanne voitetaan moraalisella oikea- ja ylimielisyydellä, ikään kuin itsestäänselvästi.

Tutkija Anu Koivunen väittää, että feminismin poliittinen voima on siinä, että sen avulla kritisoidaan kahta aikamme valtaideologiaa, nationalismia ja liberalismia. Minä väitän, että aatteellinen feminismi nousee suuresta hyvinvoinnista, postliberalistisesta tyhjyydestä ja naisten korkeasta asemasta yhteiskunnassa, ja sen valtaa kritisoiva funktio on yleensä hyvin näennäinen. Poliittisen feminismin kannattamat ideat ja toimenpiteet rapauttaisivat toteutuessaan sekä hyvinvointia, vapautta että naisten asemaa, muun muassa siksi, että naisten hyvä asema nimenomaisesti edellyttää vahvaa kansallisvaltiota ja kehittynyttä, hallittavaa yhteiskuntaa. Koska feminismi on hyvän ideologia, se ei kykene näkemään, että politiikassa kyse on hyvin usein fundamentaaleista vastakkaisuuksista ja harva etu taipuu kaikkia hyödyttäväksi. Toisaalta kriittiset feministit, esim. Gudrun Schyman, jotka korostavat konfliktisuutta, ovat rakentaneet arvopohjansa niin pieleen, että tuloksena voi olla ainoastaan loogisia ristiriitoja. Parhaiten tämä näkyy feministien tarpeessa puolustella tiettyjä naisvihamielisiä ryhmittymiä.

Ruotsin puolue ajaa siis hyvin vahvasti intersektionaalista politiikkaa eli se näkee useita sukupuolen rinnalla toimivia syrjäyttäviä jakolinjoja. Se uskoo olevansa kaikkien vähemmistöjen ja syrjittyjen asialla, mikä tietysti on sula mahdottomuus, koska monet vähemmistöt ja syrjityt ovat intresseiltään toisiaan vastaan. Toisaalta uskomus kertoo juuri ideologian voimasta kaiken pragmaattisemman poliittisen toiminnan yli. Vaalislogan Ut med rasisterna, in med feministerna ilmaisee kaiken olennaisen puolueen merkittävimmästä opponentista. Myös Suomessa feministit näkevät soinilaisessa uuskonservatismissa/juntismissa sekä yleisessä maahanmuuton tai monikultturismin kritiikissä tärkeimmät vastavoimansa.

[Naisasialiike Unionin puheenjohtajaa Katju] Aroa ahdistaa se, että niin sanotut maahanmuuttokriitikot ovat tehneet naisasiasta lyömäaseen. Klassinen ”he vievät meiltä naiset ja työn” -ajatus kuuluu keskustelupalstoilla nykyään ”he vievät suomalaisnaisten oikeudet”.

”Tasa-arvoretoriikka on valjastettu rasistiseen käyttöön, vaikka todellisuudessa rasistiseen arvokonservatismiin liittyy myös perinteisen naisroolin korostaminen ja naisviha,” Aro sanoo.

Olivia, joulukuu 2014

Tätä taustaa vasten on hupaisaa, että julkilausutut tärkeimmät tasa-arvo-ongelmat ovat kuitenkin kaukana ideologiasta: ”naisiin kohdistuva sukupuolistunut väkivalta, palkkaerot ja vanhempainvapaiden jakaminen”. Jos näitä oikeasti haluaisi kyseenalaistaa, vastustuksen kärki olisi aivan muualla kuin perussuomalaisissa.

Toisaalta feministien mukaan naisten oikeuksia ei siis edes voi kannattaa mistään muusta kuin feministisestä näkökulmasta. Jos taustalla oleva aate on väärä, lopputulos on merkityksetön. Näytelmäsuoritus, se mihin suuntaan kumarretaan, mihin pyllistetään, on aina oleellisempi kuin varsinainen substanssi.

Olivia-lehden jutussa pohditaan, voisiko feministeistä vielä tulla Suomen uusi vihreät – eli siis innovatiivinen, akateemisten ihmisten kriittinen yhteenliittymä. Jutussa muistellaan myös Naisten puoluetta, joka osallistui eduskuntavaaleihin 1991 ja 1995 sekä kuntavaaleihin 1992. Suosio ei ollut suurta.

[Naisten] puolue yritti tavoittaa naisia, jotka eivät olleet kiinnostuneita politiikasta. Se vaati sukupuolikiintiöitä päättäviin elimiin, naisiin kohdistuvan väkivallan ja raiskausten vähentämistä sekä palkkatasa-arvoa. Samoja teemoja, joista nykyäänkin puhutaan. Naisten puolue jäi ilman edustajia kaikissa vaaleissa.

Mutta haaveet eivät ole kuolleet. Muun muassa Tiina Rosenberg kaipaisi Suomen vaaleihin näkyvämpää feminististä otetta eli keskustelua tasa-arvosta ja hyvinvoinnista. Jaana Kuusipalo sen sijaan väittää, että miehet ovat varastaneet tasa-arvokäsitteen ja se pitäisi saada takaisin.

Erilaisten käsiteleikkien ja -kamppailujen seurauksena muodostuu koko feministinen agenda. Tätäkö Suomeen pitäisi saada lisää? Niin kuin politiikkamme ei jo tarpeeksi paljon leijuisi sanamaailmassa ilman feministien omaa puoluettakin.

Suomeen feminististä politiikkaa kaipaavien mielestä suomalaisnaiset ovat yksinkertaisia, jos eivät suorastaan tyhmiä, toisin kuin ruotsalaiset naiset (ja miehet). Suomalaisnaiset eivät käsitä omaa etuaan tai toisaalta sitä, mikä heitä uuskonservatiivisuudessa uhkaa. Toisten näkökulmien mukaan suomalaisnaiset ovat liian arkoja ja heikkoja, heillä on huono itsetunto, he eivät ole valmiita voittamaan, he mieluummin nuolevat sen kerman, mitä miehiltä sattuvat saamaan. Suomalaiset ovat kehittymättömämpiä impivaaralaisia – jälleen kerran.

Olivian juttu hahmottelee suomalaisen feministisen puolueen puolueohjelmaa. Siihen kuuluisi muun muassa vapaa aborttioikeus, sukupuolentutkimuksen alkeet peruskouluun, yleisen asevelvollisuuden poistaminen ja perhevapaiden tasaaminen. Ideologiaa unohtamatta.

Ajatushautomokin olisi jo valmiina. Sen alapääfokus tarjoaa ehkä sitten vastavoiman perussuomalaisten ”yleiselle anti-intellektualismille ja tietynlaiselle tyhmyyden ihannoinnille” (HS).

Loppuun vielä feministi-ikonin feminismibiisi.

Olet feministi, jos menet Jay-Z:n ja Beyoncén konserttiin etkä ole sitä mieltä, että Beyoncén pitäisi saada 23 prosenttia vähemmän rahaa kuin Jay-Z:n. Etkä ajattele, että Beyoncélla ei pitäisi olla äänioikeutta, etkä mieti, miksi hän tanssii ja laulaa eikä ole paistamassa Jaylle pihviä. (feministi Aziz Ansari HS:n mukaan)

Tässä feministisesti hytkyessä voi vain olla kiitollinen, että on nainen. Ja juuri Suomessa.

VAALIT 2015: globalistit, nationalistit ja politiikan todellisuus

/ Riikka / 1 kommentti

Tulevissa vaaleissa puolueiden väliset jakolinjat ovat kahtalaiset. Ensinnäkin on olemassa oleellisia jakolinjoja – siis sellaisia, jotka merkittävällä tavalla jakavat politiikan, intressit ja toimijat kahteen tai useampaan leiriin. Merkittävyys tässä tarkoittaa ennen muuta sitä, että mikäli kyseinen intressirintama saisi (enemmän) valtaa, linjan mukainen politiikan seuraus muuttuisi todennäköisemmäksi ja olisi selvästi erilainen kuin toisen rintaman kannattama linja. Oleellisissa jakolinjoissa valtavirran ja sen kyseenalaistajien välinen ero on selvä.

Oleelliset jakolinjat eivät kuitenkaan välttämättä pääse vapaasti vaalikamppailun kohteeksi, sillä useilla toimijoilla on intressi häivyttää ne. Siis ne jakolinjat, joiden kaiken tolkun mukaan tulisi olla oleellisimpia, pyritään tekemään epäoleellisimmiksi. Tässä kunnostautuvat eritoten kokoomus ja demarit. Media tukee yleensä häivytyslinjaa, koska se on myös sen edun mukaista.

Teemat ja jakolinjat, jotka pyritään häivyttämään, ovat usein ”itsestäänselvyyksiä”. Ne saattavat olla ”faktoja”, joista ei neuvotella, joko moraalisista tai pragmaattisista syistä. Vaihtoehtoisesti ne voivat olla teemoina ”populistisia”, mikä saa puolueet pelkäämään, että asioiden esiintulo ja käsittely vähentäisi niiden arvovaltaa, ehkä kannatustakin. Teemat voivat olla lyhytjänteiselle politiikalle myös liian suuria, ”utopistisia” tai ”ei tämän vaalikauden asioita”. Agendan rakentaminen ja muotoilu tietyllä tapaa on merkittävin vallan muoto, ja sen merkitys ulottuu pitkälle.

Oleellisten jakolinjojen lisäksi vaaleissa näyttäytyy muita jakolinjoja, jotka on joko nimenomaisesti rakennettu tai joiden merkitys ei tosiasiassa ole niin oleellinen – oleellinen, kun huomiomme on jälleen politiikan seurauksissa eli siinä, mitä politiikasta syntyy, niin voimasuhteiden kuin täytäntöönpanon kautta. Jakolinjat voivat olla myös niin teknokraattisia tai mekanistisia, että niissä ei varsinaisesti edes ole politiikkaa: omenat ja päärynät ovat eri hedelmiä, mutta mitä sitten.

Koska politiikassa onnistutaan saamaan erimielisyys aikaiseksi mistä tahansa aiheesta, keskittyminen johonkin tällaiseen seikkaan edellyttää vain asian jatkuvaa esiintuomista ja median tarttumista siihen. Media tarttuu siihen, mikä on helppoa, yksinkertaista ja seksikästä. Puolueet näkevät merkittävästi vaivaa saadakseen vaalikamppailun näyttämään tietynlaiselta, mutta medialla on usein viimeinen sana sanottavanaan. Tämän tietävät puolueiden viestintäbroilerit myös pyrkivät nostamaan juuri sellaisia aiheita esiin, joista media saa nopeasti ja tehokkaasti aikaiseksi pöhinää, johon puolue voi hypätä mukaan. Myös yksittäisten ehdokkaiden mahdollisuus räjäyttää päivittäisiä some-todellisuuksia nojaa tähän.

Vaalien (ja suomalaisen politiikan yleisemminkin) merkittävin jakolinja ei kulje vasemmiston ja oikeiston tai liberaalien ja konservatiivien välillä, vaan ”globalistien” ja ”nationalistien” välillä. Suurin osa pro-eurooppalaisista (=pro-EU) lukeutuu globalisteihin. Pieni osa EU:hun periaatteessa myönteisesti suhtautuvista lukeutuu nationalisteihin – kyse on painotuksista, esimerkiksi sen suhteen, mikä nähdään EU:n ja integraation tärkeimmäksi periaatteeksi. Kaikki EU-kielteiset, pääasiassa perussuomalaiset, kuuluvat nationalisteihin. Hyvinvointivaltiota tai Nato-jäsenyyttä kannattavia löytyy molemmista rintamista, mutta perustelut ja keinot ovat jälleen toisistaan poikkeavia. Myös maahanmuuttoon suhtautuminen jakautuu selkeästi rintamien välillä. Vaikka perussuomalaiset on selkeästi ”nationalistisin” puolue, löytyy vastaavaa sisältöä myös muiden puolueiden sisältä. Kokoomus ja vihreät ovat vastaavasti ”globalistisimmat” puolueet – mutta jälleen osin eri syistä. Silloinkin kun ideologia on näennäisesti sama (esim. globalismi), se rakentuu hyvin eri tavoin eri puoluiden kesken. Keskusta heiluu joka suuntaan, mikä varmasti on yksi sen gallup-suosion salaisuus – toisaalta pelkkä oppositioasetelma saattaa riittää puolueelle, jonka perusprofiili on vakaa.

Puolueiden edun mukaista saattaa vaalikamppailun aikana olla ehtiä joka junaan, ts. että niiden listoilta löytyy molempiin rintamiin kuuluvia ehdokkaita. Kun vaalit on ohi, rivit täsmentyvät. Jos nationalistien rintama voittaisi, politiikka muuttuisi merkittävästi. Koska se ei sitä kuitenkaan tee, juuri mikään ei muutu. Puoluekuri, tiettyjen puolueiden hallitushalu, visionäärien puute sekä eduskuntalaitoksen puheeseen keskittyvä minitodellisuus pitävät huolen siitä, että oleelliset rintamat eivät vaikuta myöhempäänkään täytäntöönpanoon. Eduskunnan tulevaa nelivuotiskauttakin määrittävät siis epäoleellisemmat jakolinjat. Kuinka epäoleelliset, riippuu pitkälti siitä, onko perussuomalaiset hallituksessa vai oppositiossa.

TGIF Thank God It’s Friday. Kevyemmällä otteella.

Pieni ja epäoleellinen puolueanalyysi:

Kokoomus vuotaa ja fantsu fiilis on täysin hukassa. Poliittinen selfismi kääntyy puoluettakin vastaan, kun elämä ei olekaan instagram. Koska vanha kaarti kuitenkin vielä monille edustaa järkeä, eivät prosentit tipu niin paljon kuin vielä uhkaavat. Nuoret naiset ovat puolueen oikeistolaisimpia, vaikka joskus oli toisin. Valta on hiljaa ja piilossa. Strategiaa joko ei ole tai se on liian fantastinen.

Demarit ja äijäfeministit, hohhoijaa, uni tulee. Odotettavissa yläkulmaan viime vaalien tapainen vuoto (”Maassa maan tavalla”), mahdollisesti myös kepun suuntaan nyt kun pisarakin muuttui lätäköksi. Demarit on niin kulahtanut, että vasemmiston kriisikin kuulostaa sen rinnalla raikkaalta. SDP kannattaa kaikkea hyvää enemmän kuin mikään muu puolue. Miten siitä silti voi aina syntyä pelkkää pahaa?

Vihreät on opetellut sote-sanaston ja nato-sanaston ja voi näiden turvin paukuttaa hallituspuolueita päin ihan miten tahtoo. Puolue käy useita mikrovaaleja, jolloin päähuomio voi olla mitä tahansa susista ja limuautomaateista globaaliin oikeudenmukaisuuteen. Huono ilmasto salataan, paitsi silloin kun kyseessä on se ilmasto. Vihreät viettää urbaanivasemmiston kanssa ravintolapäivää eikä kukaan muista, kuka kuului mihinkin puolueeseen, ennen kuin sitten jatkoilla.

Vasemmisto haluaa ”veroparatiisitaloudesta aitoon kansainvälisyyteen”, elikäs siis rajat auki ja limuautomaatit kaikille paitsi rikkaille. Vasemmisto on myös keksinyt perusoikeuksia jo niin paljon, että ne eivät kaikki mahdu edes pinsseihin. Imago on silti vahvasti nousussa, etenkin kaupungeissa. Vihreiden amispuolue, joka inhoaa tasa-arvoisesti kaikkia eiralaisia, etenkin tohtoreita.

Keskusta ottaa kyllä paikkansa, kun se sille annetaan. Sipilä on turvallinen ja suorasanaisen miehen maineessa, nyt myös valitettavasti laajojen sympatiaäänten ja median silittelyn kohteena. Puolueen ohjelma on vähintään vihreiden tasoista hyvyyspuppua, mutta Sipilän johdolla mennään helppoon voittoon. Tulossa melkoista akrobatiaa kaupunkien ja maaseudun etujen sanoittamisessa. Kokoomukselle ärtyneet arvon miehet äänestävät Juhan keskustaa, koska Jyrkin kokoomus floppasi.

Perussuomalaiset ja lyhyet lauseet piste. Näihin vaaleihin kyllä vielä nousee, mutta sen jälkeen pitäisi saada hiukan lisää sitä, mitä muilla on liikaa. Nätimpää imagoa piste. Perussuomalaisille piste. Mitä salonkikelpoisemmaksi puolue muuttuu, sitä vähemmän sen tarvitsisi öyhöttää maha pitkällä ääniä ihmisiltä, joiden julkisin teko on syödä makkaraa ja vihata vihreitä tyttöjä. Sitä enemmän se voisi ajatella, että sisällöllä saisi muutakin. Pisteen tilalle voisi laittaa sivulauseen taikka jopa hymyn (ei herrantähden selfietä). Perussuomalaiset on kyllä Suomen monimuotoisin ja sitä myötä suvaitsevaisin puolue. (Piste.)

Illegal immigration as a human rights issue

/ Riikka / 2 kommenttia

It is estimated that the number of third-country nationals illegally staying in the EU vary between 5 and 14 million. In Finland, there are approximately 4000 illegal immigrants. The border of acceptable and legal fluctuates and is easily reformulated by limiting, restricting and regulating state policies. While also a technical issue, even small shifts in legal frameworks and practices are liable to have significant impacts on the construction of immigration in general. The EU is particularly strong to determine the frames of admissible immigration. The asymmetries inside the EU are notable and the main reason for the dual formulation of the immigration regime.

The EU’s ’comprehensive migration policy’ has taken illegal immigration as one of its main targets. The separation between legal and illegal is also one of the most crucial and sensitive matters concerning migration in many European and other Western states more generally. It has been an important issue in policy-making and public debate over the last three decades, but gained particular importance on the EU agenda only after the Amsterdam Treaty in 1999. While immigration politics of states is far from a matter of straightforward entailments of morality – except at their rhetorical level – even seemingly minimal ’reconsiderations’ have wide repercussions for the actual (non-)occurrences of humanitarianism and human rights.

However, not all states are pursuing more restrictive policies. For instance in Finland, there have been strong demands to grant illegal immigrants access to public health care. The issue is not framed as concerning the legal/illegal dichotomy by its proponents, but as one concerning basic human and fundamental rights. If those not entitled to a legal status may take advantage of benefits and services generally directed at legal migrants (and citizens), the division between legality and illegality shifts. The more willing the state is to see the immigration question as a human rights issue (and the more inclusive and generous its welfare system is), the more irrelevant the actual division between legal and illegal becomes. The fuzzy ”illegal” only comes to mean the conceptual detail of not being legal, which of course is the aim of the “Nobody is illegal” advocacy front. Human rights, as their story goes, do not recognise artificial groups but only human beings. States, who for the foreseeable future are the only capable actors of safeguarding those rights, then act inhumanely when they pursue policies based on this basic difference.

But human rights are flexible, they belong to the otherside as well. Their universal appeal is evident in the case of controlling immigration, especially in the EU, too. For instance, the Schengen system has severe problems particularly because of illegal immigration – officially these are argued to be undesirable side effects of the principle of free movement. Even in this case, the EU has made a virtue out of necessity, as the principle of removal and detention of undesirables has turned normative in itself, as illegal immigrants shall be returned “in a humane manner and with full respect for their fundamental rights and dignity.” The Qualification Directive goes to the heart of the Geneva Convention and aims to combine its scope with subsidiary protection – that is to say, humanitarian but non-refugee-based issues defined particularly in the European Convention on Human Rights and the UN Convention Against Torture. In short, one of the main harmonising functions is to cut ’asylum shopping’ and to avoid the phenomena of ’refugees in orbit’ inside the Union – illegal and irregular immigration in other words. While the rationale is first and foremost to control, the matter is framed in terms of immigrants’ rights, human rights and humanitarianism.

The construction of illegal immigration as a human rights issue is also evident in relation to trafficking and smuggling:

The Communication [of the Commission] frames solutions to irregular migration in humanitarian terms, associating irregular migration with human smuggling, human trafficking and exploitation and justifying measures against irregular migration as ultimately being in the interest of irregular migrants. (Kraler & Rogoz 2011, 21.)

It has also been stated that the EU has to control illegal immigration because “the countries of origin [of illegal immigrants] suffer badly from the brain drain” (EuropeAid 2008) caused by the emigration of illegal immigrants. Of course, this is absurd in relation to the EU’s desire for highly educated immigrants who certainly cause a brain drain effect, contrary to illegal immigrants who rarely have any education. But human rights don’t know what absurdity is.

In general, there is a tendency to muddle the distinction between involuntary trafficking and immigration through illegal assistance (smuggling) both at the level of the EU and in Finland. Trafficking is rare in Finland, while smuggling is remarkably widespread everywhere – it is much more common to arrive with some kind of illegal assistance than without. Smuggling is something the immigrant agrees and for which he usually pays, while trafficking is coerced. While they share similar features, especially in relation to organised crime, their victimhoods are notably different – violated innocents versus illegal immigrants.

It is rather easy to get an impression that the amount of policies and programmes designed to fight against human trafficking (especially of women and children) and other severe forms of being both illegal and a victim, as well as the intensity of public discourses surrounding them, are disproportionate in relation to the scope of the problem, especially in Northern Europe, while abuses in the labour market, both in relation to individuals and the overall system, deserve much less attention and are mainly treated more inconspicuously by state bureaucracies. As with many other issues concerning illegal immigration, also this matter needs much more clarification and research. It is highly sensitive and thus even more prone to emotional lobbying than other immigration-related issues. Human rights love emotional commitment.

The discourse of human rights in the issue of legals/illegals could never be so strong, if it wasn’t backed by economic matters. Capitalist global markets and neoliberal states really do not care if newcomers are “illegal” or good fits in some other way. As the prevailing motive for immigration is nowadays economic – thus the deviation from the political motive of refugees – there is a deep but unequal interconnection between immigrants and rich states. Illegal immigration is officially rejected but tacitly accepted – it goes with the same effort as legal humanitarian immigration and also benefits same actors, moral crusaders, politicians and firms seeking cheap labour. Persons without legal conditions may live (and work) within foggy social structures for years – as do many legal immigrants who have failed to integrate into the broader society. States and economies mostly care about the hierarchy of immigrants – that is, their relational differences. Some are poor drifters, some highly educated cosmopolitans, most something between. Their exact status is often important only officially – and morally.

Here, it is easy to see the parallel goals of states, businesses and activists despite the fact that their motives and ideals differ fundamentally.

Strange bedfellows make human rights blossom.

(And all other nice things, too.)

Oikea- ja väärämielisten sananvapaudesta

/ Riikka / 17 kommenttia

IMG_2461

Tapahtui eräässä tieteellisen konferenssin työryhmässä jokunen vuosi sitten. Tutkija kertoi kansainväliselle kuulijayleisölleen uudesta tutkimuksestaan, joka käsitteli – näin ulkoapäin arvioiden – maahanmuuton vastustajia ja naisvihaa. Diskursiivinen tutkimus perustui neljän suomalaisen naisvihaajan/sovinistin ja maahanmuuttokriitikon/fasistin/rasistin netissä tai kirjoissa julkaistuihin teksteihin. Nämä kyseiset herrat olivat Jussi Halla-aho, Timo Vihavainen, Henry Laasanen ja Timo Hännikäinen. Puuttumatta tässä nyt lainkaan tällaisten tutkimusten metodologisiin ongelmiin totean vain, että akatemian pirut istuivat hajareisin Raamatun päällä – tekstit oli todella luettu, johtopäätökset tehty.

Diskurssit vain tanssahtelivat, kun elämänvastainen rosvojoukkio riisuttiin aseista akateemisella poststrukturalistisella jargonilla ja ylemmyydentuntoisella tuohtumuksella. Tilaisuus ja sen tunnelma olivat absurdeja, akatemian politiikka päivänvalossa ilman päivänvaloa.

Suopeamielisessä keskustelussa heräteltiin ihmetystä siitä, miten suomalaiset ovat näin hulluja. Jopa professoreina on tuollaisia hirviöihmisiä, poliitikkoina, akateemisia ihmisiä vieläpä, huokauksia, epäuskoa, eletäänkö 2000-lukua, haluavatko ne siis raiskata meidät! ”Kyllä, kyllä, näin todella on. Niin siellä blogissa/kirjassa sanotaan!” ”Meidän on vastustettava tätä yhteiskunnassamme nousevaa fasismia/rasismia/naisvihaa/jne.!” Höyry on nouseva osallistujien korvien takaa ehkäpä vieläkin. Samanlaista värinää olin aistivinani muutaman kuukauden takaisen sukupuolineutraalin avioliittolain hekuman ollessa kuumimmillaan – eräskin professori (Tapio Puolimatka) kun tuomittiin moneen kertaan epäonnistuneeksi myös tieteen edustajana, koska hän sattui vastustamaan lakimuutosta. Myös yliopisto pahoitteli, mitä en onneksi ole nähnyt Vihavaisen kohdalla tapahtuneen.

En ole tähän päivään mennessä kyennyt selvittämään itselleni, miten näihin asioihin kannattaisi suhtautua. Ns. akateeminen responssi – aukkojen ja ongelmien osoittaminen ja kritisointi, evidenssin ja avoimuuden vaatiminen – ei toimi, koska se unohtaa helposti inhimillisiä uria viiltävän politiikan ja emootion tällaisen tieteen taustalla. Akateeminen responssi on myös liian vaativa: kenellä on aikaa ja energiaa perehtyä toisten tutkimuksiin niin syvällisesti, vain kritiikki mielessään? Toisaalta myöskään pelkkä poliittinen responssi ei toimi, ensinnäkään siksi, että siihen vastataan akateemisuudella: tämä on minun tutkijan arvovallallani aikaansaatu tutkimustulos, vie politiikkasi mennessäsi. Toisaalta poliittinen responssi on myös aivan liian kapea: enhän vastusta vain tiettyä politiikkaa, vaan sitä käsitystä, että vain tietty politiikka on politiikkaa, muiden ollessa tiedettä, tietoa tai todellisuutta. Oikeamielinen, väärämielinen – salamyhkäisesti mutta selvärajaisesti määritettynä.

Historia antaa lukuisia esimerkkejä siitä, miten yhteiskuntien painopiste saattaa liikkua merkittävästi puolelta toiselle. Todelliset sananvapauden ja suvaitsevaisuuden kannattajat punnitaan näissä muutoksissa. Jos joskus kirjailijoiden tai tutkijoiden tai poliitikkojen fasismi ja naisviha ovat todellisia ongelmia Suomessa, lupaan vastustaa niitä.

Olen lukenut kaikkien edellä mainittujen hirviöherrojen tuotantoa, osin tai kokonaan, tunnen heistä joitakin muutakin kautta. En ole lainkaan kaikesta samanmielinen, joistain kohdin olen jopa radikaalisti erimielinen. Joskus olen jopa saattanut emotionaalisesti äyksähtää heitä lukiessani! Kaikki he silti koskettavat jollain tavoin jotakin, oli se sitten älyllistä, koomista tai poliittista tarvettani. Ehkä siksi, että he eivät ole valtavirtaa. Raikasta!

Kannatan tietysti heidän sananvapauttaan. Kuten kannatan myös heidän vastustajiensa sananvapautta – maahanmuuton syleilijöiden, äärifeministien, liberalismin kannattajien, anarkistien. Erityisenä yhteiskunnallisena prinsiippinä haluan kannattaa toisinajattelijoiden sananvapautta. Jos yhteiskunnallinen ideologia on kovin jähmeää ja kulttuuria ja politiikkaa ohjaavaa, tulee erityinen arvo antaa sen kyseenalaistamiselle. Ymmärrän tämän ideaalin haurauden, mutta periaatteen tasolla pidän siitä kiinni. Lukisin niin kovin mielelläni esimerkiksi suomalaisia vasemmistointellektuelleja, jotka tarjoaisivat vaihtoehdon nykymenolle mutta realistisesti. Harvassa ovat.

Timo Hännikäisen pian ilmestyvä kirja käsittelee maskuliinisuutta, miehen kunniaa ja liberaalin yhteiskunnan irvikuvia. Je suis feminist -todellisuudessa se on tottavie toisinajattelemista, mutta hyvä niin. Vasemmisto- ja anarkistipiireissä – ja vähän maltillisemmissakin sopulilaumoissa – hanke on kyseenalaistettu herran ”fasistisuuden” vuoksi, ja tähtäimeen on otettu myös Hännikäisen kirjoja julkaiseva kustantamo, Savukeidas. Itse olen jo menettänyt käsitykseni siitä, mitä se fasismi edes on (HS: Natsille pitää nauraa) ja naisvihaakin löydän paljon enemmän muista yhteiskunnan segmenteistä ja virtauksista, joten näihin en osaa ottaa kantaa. Mutta vaikka kirja minunkin mielestäni täyttäisi nämä syytöskohdat, en silti mistään hinnasta suostuisi sen sensurointiin.

Ehkä luenkin sen, vaikkapa sitten vain provosoidakseni itselleni innovaatioita. Tai esteettisistä syistä: herran suomen kieli on niin taidokasta, että fennofiilillä tulee kyynel.

Hetkinen, vai olikos tuo juuri sitä fasismia…

Timo Hännikäisen vetoomus Kirjallisuus, kustannustoiminta ja ilmaisunvapaus

Koulushoppaamisesta

/ Riikka / 3 kommenttia

Aika ajoin politiikan ja tutkimuksen piiristä nousee tuttu narina koulushoppaamisesta. Kun lukiorankingit julkaistaan, narina yleensä yltyy. Nyt asiasta ovat avautuneet muun muassa Juha Sipilä ja Paavo Arhinmäki. Olen itsekin useasti ottanut keskusteluun osaa mm. Hesarissa. Kuulun sekä poliittisesti että käytännöllisesti siihen porukkaan, joka kannattaa vapaata kouluvalintaa. Olen ”shopannut” jo kahdelle lapselle muun kuin lähikoulun, yksi on soveltuvuuskokeita käyttävässä ”eliittikoulussa” ja myös jatkossa aion jatkaa ”kyseenalaista” toimintaani, kun kouluvalinnat tulevat jälleen eteen.

Kun itse kävin koulua, mitään syytä shoppaamiseen ei ollut, vaikka valintaa silloinkin oli. Yläasteelle menin lukemaan klassisia kieliä, lukio keskittyi ilmaisutaitoon. Hyvä keskiarvo vaadittiin sisäänpääsyyn. Molemmat koulut olivat selvästi ”eliittikouluja”, mikäli haluamme käyttää tätä nykykielistä, usein pejoratiivista käsitettä. Koska itse en huonommasta tiennyt, en pitänyt niitä mitenkään ihmeellisinä. Eivätkä ne ihmeellisiä olleetkaan. Mistä tahansa koulusta kai tuolloin saattoi saada hyvän opetuksen, hyvässä ympäristössä, vaikka ongelmaton ei koulumaailma tuolloinkaan ollut.

Maailma on muuttunut. Etenkin pääkaupunkiseudulla on erittäin merkittävää, missä asut ja toisaalta mihin kouluun lapsesi laitat. Hyvien ja huonojen koulujen erottelu ei ole päivänselvää, mutta se, mitä todellisuudessa näkyy tapahtuvan, kertoo ihmisten tekemistä tulkinnoista: maahanmuuttajat ja muut alemmat sosioekonomiset ryhmät sijoittuvat tiettyihin kouluihin, muut valitsevat joko toisen asuinalueen (ja sitä myötä koulun) tai pelkän koulun. Se, että näin ”ei saa” tehdä, ei muuta asiaa. Yleensä vanhemmat haluavat lapsilleen hyvää. Vaikka tietynasteinen heterogeenisyys luokassa ja koulussa olisi hyväksi, sitä ei voi olla lukuisten kielten, kulttuurien ja tapojen sekamelska, jonka alle lapset – sekä suomalaiset että maahanmuuttajat – jäävät. Näin näyttää ajattelevan myös suurin osa opettajista, vaikka OAJ ja muut tahot tosiasioita yleensä pimittävätkin.

Eikä ongelma tietenkään ole vain kouluissa vaan asuinalueissa. Hesari vertaili eilen kaukaisten maakuntien ja Helsingin välisiä asuntojen hintoja. Ihan yhtä hyvin olisi voinut verrata vaikka Kontulan hintoja Länsi-Helsinkiin, sillä ero on yhtälailla järkyttävä – ja kyse on samasta kaupungista! Hinta, jolla Kontulasta saa viisiön (Etuovessa hintapyyntö 148t), ei suuressa osassa Suomen suuria kaupunkeja riitä mihinkään. Ja Helsingin piti olla kallis! Riippuu todellakin siitä, mitä kohtaa kaupungista katsoo.

Anna-Maja Henrikssonin väite siitä, että mitä heterogeenisempi luokka on, sitä parempia tuloksia koulussa syntyy, on julmalla tavalla väärä ja kertoo poliitikkojen uskomattomasta kyvystä vääristellä todellisuutta omien agendojensa mukaiseksi. Kysymys ei myöskään ole siitä, että maahanmuuttajaluokkia vastassa olisi ”rikkaiden vanhempien lasten luokkia”, kuten Henriksson väittää. Aivan tavalliset vanhemmat välittävät lastensa koulusta – juuri siksi, kuten Arhinmäki korostaa, koska koulu on lapselle merkittävä sosiaalinen yhteisö ja kiinnekohta yhteiskuntaan. Siitä on paljon kiinni. Ei läheskään niin paljon kuin perheestä, mutta mahdollisesti seuraavaksi eniten.

On täysin loogista, että kun yhteiskuntaan tekemällä tehdään huono-osaisuutta ja erilaisuutta, kynnelle kykenevät pyrkivät valitsemaan toisin ja turvaamaan oman asemansa. Niinhän tekevät maahanmuuttajatkin! Lukuisissa tutkimuksissa on todettu, että ne maahanmuuttajat, joilla integrointi yhteiskuntaan onnistuu, ovat hyvin innokkaasti lähtemässä maahanmuuttaja-alueilta. Heti kun tulotaso antaa myöten, valinta kohdistuu muualle. He myös osaavat vaatia lapsilleen kouluympäristöä, jossa erilaisuutta ei ole liikaa.

Poliitikkojenkin olisi syytä ymmärtää, että avainasia ei ole erilaisuus – sehän on pelkkä käsite. Oleellista on se, mitä tuo erilaisuus todellisuudessa tuottaa.

Tiettyyn pisteeseen asti se todella saattaa olla avarakatseisuutta ja suvaitsevaisuutta.

Mutta tämän yli on menty jo moneen kertaan. Silloin liika erilaisuus tuottaa ongelmia.

Vuonna 2012 kirjoitin näin:

Mikä oikeastaan aiheuttaa koulujen eriytymistä?

HS-gallupissa (22.10) todettiin, että vanhemmat eivät halua rajoittaa oikeutta valita lapselleen muu kuin lähikoulu. Tutkija Venla Bernelius oli toista mieltä ja totesi, että tällainen oikeus lisää epätasa-arvoa. Koulujen erojen kasvu vaikeuttaa oppimista. Helsinki seuraa valitettavalla polulla esimerkiksi Ruotsia, missä koulujen erot ovat suuria. Niitä ei ole saatu kurottua umpeen edes mittavalla positiivisella syrjinnällä eli tukemalla taloudellisesti huonompien alueiden kouluja enemmän kuin muita.

Berneliuksen tarjoama logiikka on ontuvaa paitsi normaalin lapsensa koulunkäynnistä kiinnostuneen vanhemman myös kausaalisuhteista ymmärtävän tutkijan näkökulmasta: mikä siis on syynä mihin? Miten se, että kaikilla on oikeus valita, lisää epätasa-arvoa? Tietenkin asiassa viitataan oikeutettuun näkemykseen siitä, että heikompia pitää tukea enemmän. Todenmukaisemmin asia tässä yhteydessä esitettäisiin sanoen, että ”parempiosaisten” tulee kurjistua, jotta ero heidän ja ”huonompiosaisten” välillä olisi pienempi. Idea toimii progressiivisessa verotuksessa, mutta ei koulun valinnassa.

Ongelma on, että väestömme on tosiasiallisesti sosioekonomisesti ja etnisesti enemmän jakautunutta kuin esimerkiksi 1980-luvulla, jolloin mitään syytä koulujen valikointiin ei ollut. Oppilasmassa oli itsessään tasaista. Sama pätee vielä selkeämmin Ruotsiin. Mikä siis on ongelman tärkein syy?

Vapaan kouluoikeuden vastustamisen taustalla on myös oletus siitä, että ”parempiosaiset” lapset kykenevät paremmin selviytymään ”huonompiosaisten” lasten keskuudessa tai siis, että heidän oppimistuloksensa eivät heikenny suhteessa yhtä paljon, vaikka oppimisympäristö olisikin heikko. Viime aikoina HS:ssa on ollut useita kirjoituksia koulujen ongelmista, jotka nimenomaan puhuvat tällaisiakin oletuksia vastaan. Milloin tilanteen voi sanoa olevan epätasa-arvoinen ”parempiosaisia” kohtaan?

Kouluvalinnan oikeutta rajoittava tasauspolitiikka on hyvin ongelmallista eikä vähiten siksi, että se ei puutu varsinaiseen ongelmaan. Myöskään vanhemman, joka välittää siitä, että hänen lapsensa koulu on hyvä ja rauhallinen, ei pitäisi olla syytettyjen penkillä.

Mitä enemmän eriytymisen merkit alkavat näkyä – kadulla ja mediassa – sitä enemmän kouluja ”shopataan”. Mikäli tämä oikeus evätään, kiihtyy todennäköisesti asuinalueiden eriytyminen, kun on yhä oleellisempaa asua ”oikealla” alueella. Pääosa ihmisistä ei elä ennakkoluulojen vallassa, vaan näkee, mitä tapahtuu, ja vastaa tähän.

Poliitikkojen narina aiheen ympärillä on ymmärrettävää, mutta luulen, että asia kääntyy vain itseään vastaan. Tasa-arvon ja monikulttuurisuuden ihanteet törmäävät todellisuuteen. Koulu kuuluu ihmisten henkilökohtaiselle areenalle, vaikka sillä on erittäin merkittävä julkinen, yhteiskunnallinen ja kulttuurinen merkitys. Suomen kansa on ennenkin suuttunut, kun sitä on liiaksi yritetty kouluttaa tosielämää paremmaksi. Jos tämä todellisuus on meille tänne tuotettu (ja sitä vielä halutaan tuottaa lisää!) – enkä nyt puhu pelkästä maahanmuutosta – me vastaamme siihen. Asia on päivänselvä eikä vaadi sen suurempia ideologisia paloja puoleen eikä toiseen.