politiikka

Puolustuspuheenvuoro

/ Riikka / 253 kommenttia

Viime viikot on keskusteltu 15 vuotta sitten kirjoittamistani Jussi Halla-ahon Scripta-blogin kommenttiosion viesteistä. Viestejä on kokonaisuudesta ja keskustelusta irrotettuina ruodittu lehdissä ja somessa, ja niistä on löydetty asioita, joita niissä ei ole ollut silloin eikä ole nyt. Ne on otettu irrotettuina ”vaarallisten” tai ”kiellettyjen” sanojen kokoelmina määrittämään minua ihmisenä ja toimijana, poliitikkona ja ministerinä. Ne on otettu sellaisinaan määrittämään perussuomalaista puoluetta ja jopa suomalaisen yhteiskunnan ongelmia.

Tiedän hyvin, että ne ihmiset, jotka asian ymmärtävät, ymmärtävät sen ilman tätä puolustuspuheenvuoroanikin. Toisaalta ne, jotka eivät ymmärrä, eivät ymmärrä tämän kirjoituksen jälkeenkään. Minun on kuitenkin kirjoitettava tämä teksti itseni ja läheisteni sekä myös perussuomalaisten takia. Olen viime viikkojen aikana saanut valtavasti tukea ja kannustusta, ja olen siitä hyvin kiitollinen. En ole jaksanut tehdä tätä kirjoitusta aiemmin. Tällaisen jyrän alle jääminen laittaa kovankin vähän puuskuttamaan.

Kiitän teitä kaikkia tukijoita. Median perusteella voisi kuvitella, että teitä ei ole. Mutta minä ja muut persut tiedämme, miten hirveän paljon teitä on. Onneksi myös muiden puolueiden kannattajissa.

Yksityisen henkilön kommentit

Olen viestit kirjoittaessani 15 vuotta sitten ollut yksityinen henkilö, ilman julkisia tehtäviä. Olen kirjoittanut kommentit nimimerkillä. Kuten olen aiemmin todennut, olen osallistunut 2000-luvun alusta verkkokeskusteluihin laajalla aiheiden kirjolla. Scriptan vieraskirja keskittyi lähinnä yhteen, maahanmuuttoon. 

Viestien kirjoittamisesta kului yli 8 vuotta siihen, että edes päätin lähteä mukaan politiikkaan. Politiikassa olen toiminut työntekijänä perussuomalaisten puoluetoimistolla, kunnanvaltuutettuna, kansanedustajana, valiokunnan puheenjohtajana, puolueen varapuheenjohtajana, aluevaltuutettuna, puolueen puheenjohtajana ja nyt reilun kuukauden valtioneuvoston jäsenenä valtiovarainministerinä. Toimintaani tai suoriutumiseeni näissä tehtävissä ei ole kohdistunut minkäänlaista moitittavaa normaalin poliittisen erimielisyyden ja suunpieksennän lisäksi. Päinvastoin, olen saanut paljon kiitosta puoluerajat ylittäen ja virkamiehistä sidosryhmiin.

Olen tänä kesänä pahoitellut 15 vuotta sitten yksityishenkilönä nimimerkillä kirjoittamiani kommentteja, käyttämääni kieltä, sanavalintoja ja tyyliä. Moni kommentti on yliampuva, typerä, moukkamainen. Puran yksityiselle ihmiselle sallittua turhautumista ympärilläni omakohtaisesti havaitsemiini ongelmiin. Vastaavaa kieltä ja tyyliä löytää somesta – tai vaikkapa kansanedustajan saamasta kansalaispostista – helposti. Piti sisällöstä tai ei, tällaisia asioita varsinkin meille perussuomalaisille monet kansalaiset jatkuvasti kertovat. Joskus olin itse sellainen kansalainen.

Ihmiset, jotka eivät voi käsittää, että joku kokee ja kirjoittaa sellaisia asioita, eivät todennäköisesti ymmärrä myöskään, miten perussuomalaisia voi kannattaa yli 600 000 kansalaista.

En käyttäisi enkä ole käyttänyt julkisissa tehtävissäni vastaavaa kieltä, vaikka tietenkin puhun (ja aion edelleen puhua) paljonkin samoista ongelmista.

Olen useissa haastatteluissa vuosien varrella avoimesti kertonut, että olen kirjoittanut kyseisessä vieraskirjassa. Itse en ollut kommenttejani lukenut niiden kirjoittamisen jälkeen. Olen myös kertonut, että epäonnistunut maahanmuuttopolitiikka on nimenomaan tärkein syy sille, että olen lähtenyt mukaan politiikkaan. Taustaani ei näiltäkään osin liity mitään salattavaa. En kuitenkaan olisi halunnut käsitellä julkisuudessa esimerkiksi henkilökohtaisia seksuaalisen ahdistelun kokemuksiani, kuten en muitakaan oman elämäni tapahtumia.

Toisin kuin mediassa on väitetty, väkivallan ihannointia tai siihen yllyttämistä kommenteissani ei ole. En ole koskaan kannattanut minkäänlaista väkivaltaa tai ääritoimintaa. Olen aina vastustanut sellaista. En ole koskaan kannattanut ihonväriin tai etniseen taustaan perustuvaa syrjintää. En ole koskaan vastustanut seksuaalivähemmistöjä. En ole koskaan kieltänyt jokaisen ihmisarvoa. Rumasti ja kovalla kielellä osaan puhua ja kirjoittaa ja näyttää tunteeni, mutta muuta kyseisistä kommenteista ei kannata etsiä.

Vieraskirjan tyylistä

Uskon edelleen, että normaalilla ymmärryksellä varustettu ihminen, poliittisesta katsantokannasta riippumatta, ymmärtäisi vieraskirjaa hieman laajemmin lukemalla, että käytetyin kirjoittamisen tyyli on voimakas sisäpiirihuumori ja sarkasmi. Huumori on paikoin hyvin mustaa, ja sarkastinen ote leimaa useiden kirjoittajien viestittelyä. Viesteissä leikitellään stereotypioilla, hyvässä ja pahassa. Median aivoituksille nauretaan ja niistä tehdään pilkkaa. Kommentteja pitää lukea osana keskustelua ja osana kyseistä aikaa ja lehdissä käsiteltyjä aiheita.

Esimerkiksi en suinkaan ole ehdottanut kenenkään potkimista, vaan jatkanut mediassa tehtyä överiä analyysia ja käyttänyt sitä vahvasti ironisoiden hyväkseni. Tämä on (oli) kyseiselle genrelle tyypillistä. Asia käy selväksi lukemalla keskustelua yhtään laajemmin kuin yksittäisten kommenttien verran eikä vaadi sen perusteellisempaa tekstianalyysia. Tämän ymmärtäminen ei vaadi kyseisenlaisen huumorin tai lähestymistavan hyväksymistä.

Omat viestini selvästi alleviivaavat vieraskirjan tyyliä. Viljelen erittäin voimakkaasti ironiaa, lähes jokaisessa viestissäni. Irvailen moneen suuntaan. Tuohon aikaan sarkasmi oli vielä kanssakäymisessä sallittua eikä aiheuttanut siinä määrin tahattomia tai tahallisia väärinymmärryksiä kuin nykyään. Kenenkään ei tarvitse hyväksyen ymmärtää vieraskirjaan kirjoittamisen ajanvietettä tai siellä käsiteltäviä asioita tai käytettyä kieltä, mutta kommenteistani nyt väitettyjen väkivaltafantasioiden, väkivaltaa ihannoivien tai sitä lietsovien, fundamentaalin pahuuden tms. löytäminen on yksinomaan järjetöntä eikä perustu lainkaan tosiasioihin.

Mitä journalismille on tapahtunut?

Pelkästään twitteriä seuraamalla voi havaita, että nykyään sarkasmi on hyvin vaarallinen tekstimuoto, ainakin jos kirjoittaa herkistä aiheista. Niinpä sitä ei mielellään enää kukaan käytäkään. Poliitikoille se taitaa olla täysin kiellettyä, ainakin oikeistoa edustaville. Myös huumori ylipäätänsä käy koko ajan kapeammaksi, jotta kukaan ei loukkaantuisi. Elämme merkillistä aikaa, mutta se ei ole laajemmin tämän kirjoituksen aihe.   

Huomionarvoista on, että journalistit, kielen kanssa töitä tekevät, hekään eivät kykene enää tulkitsemaan kieltä ja sen käyttöä. Uutiskieli ei leikittele kielellä eikä ironisoi, mutta ennen vanhaan toimittajat kuitenkin osasivat tulkita sellaistakin tekstiä.

Jopa medialle kaivuutyön tehnyt vasemmistokollektiivi ”Tapio Kuusitapio” tunnisti vieraskirjakirjakommenttieni sisäpiirihuumorin, toimittajat eivät.

Mitä tällaisesta kyvyttömyydestä sitten seuraa?

Trigger-sanat, konteksti ja pahuus

Jälki on hyvin rumaa, kun tällaista tekstiä aletaan arvioida kuin se olisi täysin tosissaan kirjoitettu ja kirjaimelliseksi tarkoitettu. Huomattavasti vielä tätäkin rumemmaksi jälki muuttuu, kun kommentit irrotetaan kontekstistaan ja kun suuhuni laitetaan muiden sanomaa. Kirjoittamakseni väitetään jopa täysin päinvastaisia asioita kuin mitä olen viestinyt. Kaikki tämä on tapahtunut viime päivinä, reilun kahden viikon aikana.

Kuten ilmianto- ja cancel-aikana yleensä muutenkin, kommenttieni riepottelussa huomio on keskittynyt erityisiin ”trigger-sanoihin”. Paheksujia politiikan vastalaidalla tai mediassa ei kiinnosta itse tekstin sanoma tai se, mitä on tarkoitettu ja haluttu viestiä, vaan se, millaisia yksittäisiä sanoja on käytetty. Rumat, väärät ja loukkaavat sanat ovat pahinta, ja ne jo itsessään saastuttavat mitä tahansa.

Seksuaalinen ahdistelu häivytetty, uutisoinnissa karkeita virheitä

Osasta kommenttejani välittyy ne lukemalla esimerkiksi selvä turhautuneisuus ja kiukku kohtaamastani seksuaalisesta (ja muusta) häirinnästä maahanmuuttajamiesten taholta. Median käsittelyssä tämä on joko kokonaan häivytetty pois (eli poistettu koko konteksti) tai sitten sen aiheuttama tunnekuohu on mitätöity. Vaikka nykypäivänä seksuaalinen häirintä koetaan laajasti erittäin suureksi ongelmaksi, ei se minun kokemanani saisi aiheuttaa samanlaisia tuntemuksia kuin se aiheuttaa kenellä tahansa. (Jopa asiasta uutisoineiden toimittajien kohdalla.)

Muuta poliittista suuntausta edustavan naisen kohdalla paljastuneiden viestien perusteella rakennettu uutiskärki olisi hyvinkin voinut olla seksuaalisen häirinnän kohteeksi joutuminen, ei käytetyt rumat sanat. Minun kohdallani koko konteksti poistettiin, ja uutinen oli vain rumat sanat. Tämä on yksinkertaisesti sanoman voimakasta vääristämistä.

Sama ilmiö toistuu usein maahanmuuttoon liittyvien ongelmien kohdalla. Sen sijaan, että mediassa käsiteltäisiin itse ongelmaa ja sen syitä, huomio kiinnittyy siihen, miten asiasta puhutaan.

Mikäli seksuaalinen ahdistelu olisi tuotu selvästi esille, ei median olisi tarvinnut narrata muissakaan kohdissa:

Kun olen kuvannut röyhkeää seksuaalisesti ahdistelevaa miestä ”turkkilaisapinaksi”, osa mediasta on kertonut minun kuvaavan yleensä turkkilaisia ihmisiä apinoiksi – siis poistaen koko häirintätilanteen. Hesari alusta saakka käytti monikossa termiä ”turkkilaisapinat”, vaikka minä puhuin kyseisestä väärin toimivasta henkilöstä, en suinkaan kaikista kyseisen taustan ihmisistä. Tämä levisi kymmeniin muihin medioihin ja kansainväliselle tasolle. Seuraavaksi samainen suomalaismedia kuvasi, että Purran kommentit ovat aiheuttaneet kansainvälisen kohun. Asiaa avitti ulkoministeri pyytämällä turkkilaisilta anteeksi.

Ja siis mitä oli tapahtunut? Suomen valtiovarainministeri oli 15 vuotta aiemmin yksityishenkilönä ja nimimerkillä kutsunut muniaan edessään hierovaa miestä ”turkkilaisapinaksi” foorumilla, jota ei vuosiin ollut ollut edes verkossa alkuperäisellä paikallaan saatavilla.

Ymmärrän tietenkin, että poliitikon käyttämänä tällaiset eläimelliset käsitteet olisivat arveluttavia, mutta millä nimellä yksityinen henkilö, joka tulee seksuaalisesti ahdistelluksi, sitten saisi tunteitaan osoittaa? Muuttuuko termi ongelmaksi vasta, kun sen kirjoittajasta tulee 15 vuotta myöhemmin ministeri?

En kuvaisi tänä päivänä tekijöitä tällaisilla sanoilla, mutta kuten somekannanotoistani näkee, kommentoin edelleen paljon ja suorin sanoin kyseisiä ilmiöitä ja niiden tekijöitä vastaan. Ja huomio, ihan kaikista maista tulevia tekijöitä vastaan. Enkä aio lopettaa. Sen juuri tiedän monia rassaavan.

Eilen – yli kaksi viikkoa Hesarin alkuperäisen kirjoituksen jälkeen – lehti kuin huomaamatta korjasi kyseistä virheellistä kohtaa neljässä eri jutussaan ja myönsi, että ”apinoita” olikin vain yksi, se seksuaalinen ahdistelija. Tästä seurasi se, että myös STT:n (Sanoman omistus 75,42 %) piti korjata omaa väitettään, joka perustui Hesarin väitteeseen. Ja seuraavaksi sitten monen muun lehden. Mutta edelleenkään ei sanottu mitään siitä, MIKSI kutsun tätä henkilöä moisella nimellä. Edelleen koko konteksti puuttuu jutuista.

Entä kuinka monen uskotte lukevan oikaisut? Journalistin ohjeet ovat vain iso vitsi, sillä niitä ei noudateta.

Väärät tiedot kansainväliseen mediaan menivät uutisjuttujen ja yksittäisten toimittajien oman toiminnan kautta. Muuan toimittaja jopa myöntää jutussaan, että oli itse selittänyt tapausta Brysselissä kansainvälisille kollegoilleen. Minulta kukaan ulkomainen media ei kysynyt asiasta mitään.

Toimintatapa kansainvälisten kohujen rakentamisessa muistuttaa aikakaudesta, jolloin Neuvostoliiton ”lehdistön” kautta pelattiin suomalaista sisäpolitiikkaa. On surullista, että edes tätä ei kukaan journalisti halua (tai uskalla) tunnistaa.

Journalismin arvokkaiden toimintatapojen peräänkuuluttaminen median sisältä saattaisi näin tulehtuneessa tilanteessa aiheuttaa välittömän leiman ”persujen ymmärtäjästä” tai jopa ”rasismin hyväksyjästä”. Sellaista riskiä ei yksittäinen toimittaja (tai muukaan toimija) voi ottaa. Niinpä he kaikki toistavat aloitettuja virheitä.

Lainsuojaton median hampaissa

Perussuomalaiset yleisesti ja minä viime viikkoina erityisesti olemme mediassa kuin lainsuojattomia. Meidän kohtelussamme mikään ei ole liian väärin. Kun virheitä osoittaa, kuulee olevansa pikkumainen tai vähättelevänsä ”isoa kuvaa”, jopa ”mitätöivänsä anteeksipyynnön”. Kymmenistä oikaisupyynnöistä vain harva menee läpi. Virheet saatetaan korjata parin viikon päästä tai olla korjaamatta. Oikaisut saatetaan piilottaa jonnekin marginaaliin. Jos puutumme selviin virheisiin tai yleiseen paskanpuhumiseen julkisesti, kuulemme syytöksiä maalittamisesta tai median kyseenalaistamisesta.

Kuten moni kansalainen on huomannut, tällainen toiminta mediassa kyseenalaistaa itse itsensä. Minä tunnen kyllä kaikista lehtitaloista ammattitaitoisia toimittajia, mutta kuten nähdään, apajilla on myös paljon kaikenlaista muuta. Toimittajia, jotka viis välittävät journalistin ohjeista, kunhan yleinen poliittinen tilanne on oikeassa asennossa. Suuria vallankäyttäjiä, joiden tekemisiä ei kuitenkaan saisi arvostella.

Cancel-maailma – avaatko oman historiasi?

Ylipäätänsä maailma, jossa toimitaan tällä tavalla etsien henkilöiden historiasta vääriä sanoja (tai kuvia), joilla cancelöidä heidät vuosia ja vuosikymmeniä myöhemmin, on mielestäni sairas. Kuka ihminen on tässä mielessä synnitön? Kuka haluaisi julkistaa henkilö- ja somehistoriansa yksityisviestejä myöten Hesarille ja muille lehdille riepoteltaviksi? Kannattaa muistaa, että puhumme tässä siis vääristä sanoista, emme rikoksista tai karmeista paljastamatta jääneistä teoista.

Oleellinen kysymys cancel-maailmassakin kuitenkin on, miksi toimittajat irrottavat kommenttejani kokonaisuudesta ja piilottavat kontekstin ja vääristelevät. Miksi he eivät voineet tehdä uutisia kommenttien sisällöistä, kuten ne tosiasiassa oli esitetty? Onko se ammattitaidottomuutta vai tarkoituksellista haitantekoa? Poliittiset vastustajat ja aktivistit tietenkin tekevät niin, mutta miksi journalistitkin?

Epäilen, että siksi, että jos esimerkiksi seksuaalinen ahdistelu olisi tuotu selvemmin esille, rumien sanojen kohahduttava vaikutus olisi hävinnyt. Kyllähän sellaisia käyttävät monet ihmiset, jotka joutuvat vastaavien tapahtumien kohteeksi. Joillekin selittelyt vain sallitaan, toisille ei.

Vielä suurempaa vääristelyä

Näiden vääristelyjen ohella vanhojen kommenttieni riepottelussa on syyllistytty vieläkin poikkeuksellisempiin virheisiin. Iltalehti vääristeli kirjoittamani lähes täydellisesti tunkiessaan suuhuni ne muiden kirjoittajien kommentit, joihin itse vastasin. Näin toimien lehti onnistui saamaan koko juttunsa kärjeksi otsikkoa myöten mielipiteitä, jotka olivat päinvastaisia omiini nähden.

Minun on äärettömän vaikea uskoa, että Iltalehden tähtitoimittajat eivät osaisi lukea vieraskirjan viestiketjuja oikein ja ymmärtäisi, mitä tarkoittavat lainausmerkit, kursiivit ja sitaatit. Näin toimituksessa kuitenkin tehtiin. Prosessissa rikottiin jälleen useita journalistin ohjeita. Juttu, jonka otsikkokin oli virheellinen, oli yli vuorokauden saatavilla. Oikaisut tehtiin ripotellen eivätkä ne koskaan saavuttaneet sen paremmin verkossa kuin printissä edes pientä osaa siitä yleisöstä, jonka alkuperäiset väitteet saivat. Edelleen virheitä on korjaamatta. Useampi lainoppinut on todennut minulle, että tässäkin käsittelyssä syyllistyttiin mitä ilmeisimmin kunnianloukkaukseen.

”Eksoottiset lapset”

Esimerkkejä lehden täysin käsittämättömästä sumutuksesta voi nostaa useita. Ensimmäisenä ”eksoottiset lapset”, joka löytyi valtavan laajalle levinneen jutun otsikostakin. Jutun mukaan vastustin ja puhuin loukkaavasti kansainvälisestä adoptiosta, siis lehden rakentaman narratiivin mukaan ”vääränvärisistä adoptiolapsista”. Tosiasiassa kritisoin voimakkaasti ja irvaillen toista henkilöä, joka arvosteli kansainvälistä adoptiota ja ”eksoottisia lapsia”. Lukemalla viestit normaalilla ymmärryksellä varustettu ihminen näkee tämän. Toimittajalle se vain ei sopinut. Koska kun syyllinen ja rikos on keksitty, muu kyllä saadaan hoidettua tätä tavoitetta toteuttamaan. Vaikka sitten muuttamalla sanoma päinvastaiseksi.

En ole koskaan vastustanut minkäänlaista adoptiota. Olen melko läheisestikin aiheeseen tutustunut sattuneista syistä. En myöskään ole koskaan vastustanut kenenkään ihonväriä tai ”vääränvärisiä ihmisiä”. Iltalehti kirjoittaa paskaa ja hädin tuskin jaksaa korjata asian. Osa mediasta on vajonnut niin alas, että pohja on rikottu.

Homot

Sama koskee jutussa vaikkapa homoja. Viesti, jossa ylipäätänsä mainitsen homon, kuvaa tapahtumaa, jossa ”tärisen” kuunnellessani sosialisti Leif Salménia Sanomatalossa. En suinkaan tärise homon takia vaan kyseisen keskustelun. En ole koskaan ”tärissyt” sen enempää tai vähempää homojen kuin heteroidenkaan seksuaalisen suuntautumisen takia. En edes arvostele Pridea, vaikka niinkin jutussa edelleen väitetään.

Perussuomalaisen johdon pakkomielteinen homoista vauhkoaminen loppui sekin kesäkuussa 2017.

Sen sijaan kyllä olen lukuisat kerrat puolustanut niin netissä kuin ulkonakin ihmisiä (ja eläimiä) monenlaiselta huonolta kohtelulta. (Vieraskirjassakin muuten kuvataan esimerkkinä yhtä kertaa teinivuosina, kun soitan suutani skinheadeille ja vastustan heidän näkemyksiään. Miksi tästä ei tehty uutista?)

Mitä oikeasti olen ja edustan? Mitä perussuomalaiset edustaa?

Olen aina vastustanut kaikenlaista totalitarismia. Vaikka minusta usein mediassa maalataan kuvaa tunteettomana hirviönä, olen kaikkea muuta. Olen hyvin herkkä ja puolustan oikeudenmukaisuutta. Politiikan ja median sikailu on raskasta siedettävää. Etenkin niiden ihmisten kohdalla, joiden uskoi pystyvän parempaan.

Olen lukenut kasapäin kirjoja natsismista, fasismista ja kommunismista – kavahdan kaikkea väkivaltaa, vapauden ja vapauksien rajoittamista, mielivaltaa, sensuuria, syrjintää, sellaista raukkamaisuutta, pelkuruutta, sopulimaisuutta, jotka sallivat pahuuden tapahtua. Joukossa tiivistyvää typeryyttä. Kyvyttömyyttä ajatella omilla aivoillaan ja pelkoa puolustaa sitä, mitä pitää puolustaa. Olen vieraillut kymmenissä totalitarismin historiasta kertovissa museoissa, keskitysleirilläkin. Minusta ei yhdestäkään solun sadasosasta saa tehtyä natsia tai fasistia. Tämä on totta, ja kaikki minut tuntevat ihmiset tietävät sen.

Olen koko poliittisen urani keskittynyt perustelemaan tarkasti omat kannanottoni ja linjani. Olen tehnyt samaa puolueen palveluksessa ja sen johdossa. Perussuomalaisten jokainen poliittinen kanta ja tavoite kestää kaiken päivänvalon, perustuu johdonmukaiseen argumentaatioon ja demokraattisiin prosesseihin. Puolueeni ei ole rasistinen. Sen tavoitteet maahanmuuton – tai minkään muunkaan – suhteen eivät ole rasistisia. Emme puhu salaliittoteorioista, vaan todellisen maahanmuuton aiheuttamista todellisista ongelmista tässä todellisessa yhteiskunnassamme. Tämä blogi on täynnä kirjoituksia aiheesta. Niissä ei ole mitään epäilyttävää. Puolustan niitä loppuun saakka. Puolustan länsimaisia arvoja, puolustan vapautta, puolustan tasa-arvoa. Puolustan yksilön oikeuksien rinnalla velvollisuuksia. Vastustan veronmaksajan rahojen jatkuvasti kiihtyvää käyttöä kaikenlaisten toissijaisuuksien kustantamiseen. Kavahdan yksilöiden holhoamista.

Sitä minä teen ja edustan. Ja siksikin perussuomalaiset on nyt hallituksessa.

Kaiken lisäksi vastustajamme voisivat vähitellen ymmärtää, että meitä kannattaa iso joukko maahanmuuttajia. Kaikenvärisiä, eri uskontokunnista. Monet Suomessa asuvat maahanmuuttajat näkevät ihan samat ongelmat kuin mekin. Ja haluavat muutosta.

Mitä ”rasismikohu” oikeasti tavoittelee?

Olen viime viikkojen jäljiltä entistä kyllästyneempi joidenkin rajattomaan sokeuteen aitojen, todellisten, vääränlaisella politiikalla itse aiheutettujen maahanmuuton ongelmien suhteen. Niitä on kaikkialla ympärillämme, vaikka ei niinkään mediassa. Koko ajan yhä enemmän. Niitä on Keski-Euroopassa, mutta ei niitäkään täällä raportoida. Mitä enemmän todellisia ongelmia on, sitä kovempaa jotkut huutavat ”ei saa!” tai ”rasismia!” tai ”persut on tyhmiä!”. Mutta eivät ongelmat mene tuolla hämäämisellä pois.

Minä olen kirjoittanut typeriä somekommentteja, mutta ei se poista poliittisen linjamme merkitystä. Eikä se vähennä rohkeuttamme seistä sen takana.

Arvasin kyllä alun perinkin, että tämäkin kohu tulee johtamaan perussuomalaisten maahanmuuttolinjan kyseenalaistamiseen. Samalla kun meille annetaan ohjeita siitä, mitä saamme sanoa ja arvostella ja tehdä, linja mitätöidään. (Eikä edes vain maahanmuuttoon liittyen vaan vähitellen muuhunkin. Kepillä on koeteltu jäätä vaikkapa ”ilmastodenialisti ministerinä”-argumenttien myötä.)

Viime päivinä jo moneen kertaan on kuuliaista kansaa mediassa valistettu, että ei pidä vastustaa vain rasismia, vaan pitää vastustaa myös perussuomalaisten maahanmuuttolinjaa – ja siis hallitusohjelmaa. ”Ihmisoikeuksia tukeva maahanmuuttopolitiikka” ei tämän näkemyksen mukaan voi olla kiristävää vaan yhtä löysää kuin tähänkin saakka. Tutun hokeman mukaan rasismia pitää vastustaa ja maahanmuuttopolitiikkaa saa arvostella – kunhan tätä jälkimmäistä ei oikeasti. Tai kunhan sille ei ainakaan halua tehdä mitään.

Vasemmistolta ja medialtako meidän pitäisi kysyä, millaista politiikkaa me saamme ajaa? Tiedämme hyvin, että vastustajillemme pelkästään jo hallitusohjelman maahanmuuttokirjaukset ovat ”rasismia”. Emme me tietenkään tuollaiseen lähde.

Perussuomalaiset on hallituksessa

Mutta kyllä, perussuomalaiset on nyt hallituksessa, historiansa parhaan vaalituloksen myötä. Hallitusohjelmasta löytyy merkittävä maahanmuuttopolitiikan paradigman muutos, ja me haluamme sen toteuttaa. Ei mitään radikaalia, mutta siirtyminen pohjoismaiselle linjalle.

Ohjelmasta löytyy myös paljon muuta hyvää, jolla tämän maan suuntaa korjataan. Se aiheuttaa poliittisissa vastustajissa suunnattomasti kiukkua ja vihaa. Se aiheuttaa samanmoisia tuntemuksia myös osassa mediaa. Näyttää siltä, että oikeanlaista politiikkaa voidaan monien mielestä tehdä vain jakamalla lisää rahaa erilaisiin ”hyviin” kohteisiin. Kaikki muut, leikkauksista löysän politiikan kiristämiseen ja yksilöiden velvollisuuksien korostamiseen, puhumattakaan maahanmuuttopolitiikan kiristämisestä, ovat väärin. Verorahoitteisen Yleisradion uutisoinnin perusteella hallitusohjelmasta ei ole löytynyt vielä yhtä ainutta hyvää asiaa. Huonoa sen sijaan joka päivä useita esimerkkejä.

Kun vasemmistoaate on marssinut läpi instituutioiden, oikeistohallituksella on edessään kivinen tie. Onneksi äänestäjillä on demokratiassa viimeinen sana.

15 vuotta vanhat somekommentit ovat 15 vuotta vanhoja somekommentteja

Tosiasia on, että yksityinen henkilö Purran viidentoista vuoden takaiset somekommentit eivät määritä sen paremmin poliitikko-Purraa kuin varsinkaan ministeri-Purraa. Ne eivät määritä perussuomalaista puoluetta. Suomalaisen yhteiskunnan edelleen vaietuista ongelmista niiden käsittely valitettavasti kertoo.

Tätä hallitusta ei kannata yrittää kaataa 15 vuotta vanhojen somekommenttien takia. Voin taata, että oppositiolle löytyy vastustettavaa ihan varsinaisissa esityksissäkin.

Kuten olen useasti toivonut, omaa toimintaani poliitikkona, puheenjohtajana ja ministerinä on syytä arvioida näissä tehtävissä toimimisen kautta. Tekosyyn kyvyttömyydelle voi toki etsiä vaikka 20 vuoden takaa, mutta kovin perusteltua ja johdonmukaista se ei ole. Ei näin tehdä muidenkaan kohdalla. Hallituksessa on istunut vuosien varrella vaikka kuinka monta rikoksistakin tuomittua henkilöä (myös viime kaudella). Eiköhän yhden huonot sanavalinnat 15 vuoden takaa voida hyväksyä.

Hallitus on sitoutunut yhdenvertaisuuteen

Samoin tämän hallituksen toimintaa kannattaa arvioida sitten, kun se on saanut asioita aikaan. Sittenkään opposition puolueet eivät siitä pidä. Eikä niiden missään nimessä tarvitse.

Hallitus on täysin sitoutunut demokratiaan, yhdenvertaisuuteen, ihmisoikeuksiin ja syrjimättömyyteen. Tämä on myös jokaiselle perussuomalaiselle täysin selvä asia. Kunnioitamme koalition muita osapuolia hallituskumppaneina, ja toivomme saavamme osaksemme vastaavaa kunnioitusta, poliittisista näkemyseroistamme huolimatta.

Toivon todella paljon, että viime viikkojen kohuista päästäisiin jo eteenpäin. Minä ja muut perussuomalaiset haluamme päästä käärimään hihat ja toteuttamaan hyvää hallitusohjelmaa. Haluamme kantaa vastuuta Suomen turvallisuuden, talouden ja tulevaisuuden hyvinvoinnin puolesta kolmen muun hallituspuolueen kanssa.

PS. Tämä kirjoitus ei sisällä kenenkään tai minkään maalittamista, ei minkäänlaista rasismia tai syrjintää tai vihapuhetta. Kirjoitus sisältää tosiasioihin perustuvaa journalistista kritiikkiä. Kirjoituksessa puolustaudun vääriltä syytöksiltä. Siihen minulla on oikeus sekä yksilönä että julkisessa roolissani.

Kommentti somekaivauksiin

/ Riikka / 114 kommenttia


Kuten muutama viikko sitten haastattelussa totesin, perussuomalaista politiikkaa ja perussuomalaisia vastustavat poliittiset tahot tulevat vuorollaan ottamaan jokaisen perussuomalaisen ministerin ja muun toimijan kohteekseen ja vyöryttämään todellisia tai keksittyjä väitteitä heidän moitteistaan ennen ministeriyttä tai jopa koko poliittista uraa. Ministeri Junnila saatiin eroamaan, joten mitään syytä heillä ei ole lopettaa. Veren makuun kun kerran pääsee. Aika monen meistä kimpussa ollaankin jo oltu – kuten toki vuosien varrella moneen kertaan. Jussi Halla-aholla lienee kovin rekordi siitä, kuinka paljon vanhoja kirjoituksia on kaiveltu ja niistä otsikoita tehty.

Ennen vaaleja talvella (IL 1.2.2023) ja nyt uudelleen tarmokkaat toimijat ovat kahlanneet taas myös Halla-ahon blogin Scriptan vieraskirjaa läpi ja etsineet sieltä allekirjoittaneen syntejä. Puhutaan vuodesta 2008. Eli lähes 10 vuotta ennen politiikkaa edes mukaan lähtemistäni.

Jatkoakin varmasti on luvassa, sillä kirjoituksiani löytyy internetistä tuhansia. Mukavaa puuhaa arkeologeille.

Olen aiemmin kertonut, että olen kirjoittanut niin kyseiseen vieraskirjaan kuin monelle muullekin netin foorumille ja keskusteluryhmään. Aloitin nettikirjoittelun heti 2000-luvun alussa, kun se alkoi yleistyä. Aiheina on ollut hyvin paljon politiikka ja maahanmuutto, mutta myös ympäristöpolitiikka, sosiaalipolitiikka, talouspolitiikka, politiikan tutkimus, media, kansainvälinen politiikka, perhe, raskaus, synnytys, kuolema, traagiset elämänkokemukset, eläimet, kestovaipat, kirjallisuus, kirjoittaminen, kasvissyönti, musiikki, juokseminen, uiminen, ruokavaliot, terveys, sairaudet… Nimimerkkejä on ollut useita. Kahta blogia olen kirjoittanut omalla nimelläni. Aktiivisin taisin olla vuosien ajan Näkökulma-nimisellä foorumilla (politiikkaa ja yhteiskuntaa) ja myöhemmin erilaisilla lapsi- ja perhesivustoilla.

Vieraskirjassa ja Hommafoorumilla olen keskustellut maahanmuutosta, kuten olen julkisuudessa kertonut. Lisäksi olen tavannut palstan muita kirjoittajia, kuten pääjehu Halla-ahoa, muutamia kertoja Annankadun olutbaarissa ja satunnaisesti muissa yhteyksissä. Vieraskirjassa ei ollut mitään rekisteröintiä vaan kuka tahansa saattoi kirjoittaa millä tahansa nimellä. Moderointiakaan Halla-aho ei tainnut harjoittaa. Hommafoorumi toimi sitten jo enemmän nykyaikaisempien keskustelupalstojen tavalla. Lopetin sinne kirjoittamisen varsin pian alun jälkeen.

Kuten muutkin ihmiset, elän, kirjoitan ja toimin kulloisessakin iässä ja ajassa, kuten silloin olen tehnyt. Ajatteluni kehittymistä ja päätymistäni politiikkaan ja perussuomalaisiin olen kuvannut monessa haastattelussa. Olen tehnyt 46-vuotisen elämäni aikana paljon huonoja valintoja, onneksi myös tosi monta hyvää, oppinut paljon, muuttanut mieltäni, kehittynyt, ollut tyhmä ja lapsellinen, ollut fiksu ja aikuismainen ja niin edelleen. Normaalia ihmisen elämää. Olen varmasti kirjoittanut ja sanonut asioita, jotka ovat tyhmiä tai mielettömiä tai rumasti sanottu tai huonosti valikoituja. Olen nykystandardein varmasti käyttänyt myös huonoa huumoria – teen sitä muuten vieläkin, kuten useimmat tuntemani ihmiset.

Ja toisaalta myös päinvastoin: joskus luen pidempiä kirjoituksiani ajalta ennen politiikkaan tuloa ja mietin, että kylläpä silloin vielä leikkasi – kun politiikan syke, turrutus ja muut alhaisuudet eivät olleet vieneet luovuutta ja kirkasta tyyliä ja oli aikaa jopa ajatella, tutkia ja haastaa itseään. Kuka raikkaalla päällä tätä jaksaisi? Siksikin haaveilen politiikan jälkeisen elämän vakavasta kirjoittamisesta. Kunhan sananvapaus nyt säilyisi; muutenhan kirjoittamisessakaan ei ole mitään mieltä. Siihen selvästi monet yhteiskunnan virrat vievät, valitettavasti.

Kansanedustajana tai ministerinä en varmasti kirjoittaisi tai sanoisi tai edes tekisi kaikkia asioita, joita olen aiemmin kirjoittanut, sanonut tai tehnyt. Tietenkään. Aika, ikä, ympäristö. tehtävät, vastuu ym. vaativat toisenlaisia otteita ja tarkkuutta. Tämäkin on useimmille ihmisille aivan päivänselvää. Julkisessa tehtävässä olevalta vaaditaan erilaista toimintaa ja puhetta kuin tavikselta. Mitä korkeampi tehtävä, sitä tarkempi on oltava. Ei vain kirjoittamisessa vaan puhumisessa, jokaisessa valinnassa, rentoutumisen tavoissa, yksityisyyden suojaamisessa.

Sosiaalinen media, woketus, cancel-kulttuuri ja jatkuvaa irtisanoutumista vaativa nykyaikamme ovat muuttaneet lähtökohdat. Suunta on hyvin huolestuttava. Itse kuitenkin kannustan olemaan antamatta sille enempää pikkusormea. Ihmiset ovat epätäydellisiä, kaikki. Politiikassa ja liepeillä on syytä keskittyä tekoihin ja aikaansaannoksiin.

Minulle ei tulisi mieleenikään alkaa irtisanoutua tai pahoitella tekemisiäni ja sanomisiani vuosien ja vuosikymmenten takaa. Miksi ihmeessä niin pitäisi tehdä? En varmasti ole samaa mieltä läheskään kaikista asioista. Monista olen, mutta en aio lähteä median ja vasemmiston kanssa peliin, että mistä olen ja mistä en. Tai olenko kirjoittanut tuon ja tuon vai en ole. Siitä kun ei tulisi loppua. Ei minkäänlaista loppua. Muistikin tulisi jo vastaan. Antaa kiinnostuneiden siis kaivaa.

Olen politiikassa aivan muista syistä. Suoriutumistani arvioitakoon sen perusteella, mitä luottamustoimissani, kansanedustajana, ministerinä ja puolueen puheenjohtajana teen.

Perussuomalaiset on hallituksessa toteuttamassa rohkeaa ja erittäin hyvää hallitusohjelmaa tämän rakkaan maan parhaaksi. Siinä on itsellenikin tarpeeksi tekemistä tuleviksi ajoiksi. Äänestäjiltä saatu vahva mandaatti tukee meitä työssä.

Lisäys aiemmin kirjoitettuun:

Olin joskus hyvin turhautunut ja toivoton tietyistä Suomessa nähtävistä maahanmuuton lieveilmiöistä, esimerkiksi naisiin kohdistuvasta häirinnästä ja seksuaalirikoksista ja islamin epätasa-arvoisista käytännöistä. Kuten moni muukin on. Silloin saattaa sanoa tai kirjoittaa vihaisesti ja typerästi.

Minun vihainen tekstini on vain vihaista tekstiä, ei mitään muuta. En hyväksy enkä ole koskaan hyväksynyt minkäänlaista väkivaltaa.

Kuten aiemmin sanoin, en tietenkään tässä asemassa, elämänvaiheessa ja iässä kirjoittaisi mitään sellaista enkä ole monista asioista enää lainkaan samaa mieltä. Olen ilmaissut itseäni tavoilla, joita en nykyään hyväksyisi.

Maahanmuuttopolitiikan ongelmia ei ratkota kirjoittamalla turhautuneena ja toivottomana somen samanmielisten foorumeilla vaan lähtemällä puoluepolitiikkaan ja osallistumalla demokraattisiin vaaleihin. Aika moni kirjoittaja tuolta ajalta on lähtenyt.

Poliittisella kentällä perussuomalaiset tarjoaa kanavan tässä demokraattisessa vaikuttamistyössä. Vaaleissa saimme vankan kannatuksen korjata maahanmuuttopolitiikkaa parempaan suuntaan. Hallitusohjelma on sen mukainen.

Suoriutumistani jokaisella on oikeus arvioida miten haluaa, mutta politiikassa toivottavasti sen perusteella, mitä luottamustoimissani, kansanedustajana, ministerinä ja puolueen puheenjohtajana teen.

Yksi vaihtoehto

/ Riikka / 7 kommenttia
Kuva: Matti Matikainen

Suomessa on joukko puolueita ja Suomessa on perussuomalaiset. Vaalikampanjoiden tiivistyessä puolueiden välille pyritään vimmalla löytämään eroja, mutta jos silmä on harjaantunut, huomaa, että eroja ei perustavissa kysymyksissä juurikaan ole.

Tällä hetkellä kaikki puolueet perussuomalaisia lukuun ottamatta esimerkiksi tunnistavat suurimmaksi ongelmaksi ilmastonmuutoksen ja metsäkadon, joihin Suomen tulee maailman kunnianhimoisimmalla politiikalla vastata. Ne kaikki uskovat, että työperäinen maahanmuutto kehitysmaista korjaa paitsi julkisen talouden ongelmat myös korvaa vähäväkisen kansamme heikon syntyvyyden. Lisäksi ne ovat sitä mieltä, että mitä ikinä EU Suomelle kovakouraisesti syöttää – yhteisvelkaa, tulonsiirtopaketteja, ennallistamisasetusta, miljardien sakkoja ”hiilinielujen pienenemisestä”, päätösvaltamme heikkenemistä – kaikki otetaan vastaan, sillä ”se on Suomen edun mukaista”.

Kaikki muut puolueet ovat jakopuolueita, myös kokoomus, joka mielellään esiintyy tiukan talouskurin puolueena. Kaikkien johtokausilla velka on kasvanut, ja veronmaksajan hiki päässä maksamia summia on jaettu omille viiteryhmille – niihin suuntiin, joista kukin puolue uskoo ääniä tai muuta hyötyä saavansa. Samaan aikaan paisuvaan julkiseen hallintokoneistoon – valtionhallintoon, järjestöihin, kuntiin, alueille – ei haluta puuttua. Onhan siellä sekä äänestäjiä että etenkin oman puolueen uskotuille ja palvelleille tärkeitä virkoja ja tehtäviä.

Pahimmillaan samat ihmiset jakavat rahaa ja käyttävät sitä. Tämä on suomalaista korruptiota, mutta tärkeää on tietenkin muistaa, että Suomessa ei ole korruptiota.

Jakopuolueet eivät kykene korjaamaan maamme kroonisesti epätasapainossa olevaa taloutta. Suomi yksinkertaisesti tuhlaa liikaa rahaa. Ökyilee ja jakaa veronmaksajan masseja kuin mielipuolinen, velaksi. Jakopuolueet tekevät keskenään lehmänkauppoja, ja taas tavallinen suomalainen pääsee maksumieheksi.

Jakopuolueet eivät tee maan kokonaisuuden kannalta järkeviä päätöksiä, koska ne eivät halua suututtaa omiaan. Osa jakopuolueista kuuntelee Etelärannan, osa Hakaniemen ohjeita. Yhdelle on tärkeintä, että maakuntien himmelit kasvavat ja monimutkaistuvat.

Kaikki muut puolueet ovat kiinnostuneempia imagostaan kuin maallemme tärkeiden asioiden edistämisestä. Jos jokin uhkaa puolueiden imagoa, ne ovat valmiit tekemään mitä vain pelastaakseen itsensä ja mediassa hellityn kuvansa. Vaikka muissakin puolueissa on fiksuja yksilöitä, omien aivojen käyttöön ei todellakaan kannusteta. Koska argumentit eivät kanna tai niitä ei ole, valitaan kovaäänisyys, syyllistäminen, vääristely ja muut temput. Kuka keksii kaikkein typerimmän väitteen perussuomalaisista, olkoon voittaja.

Tavallinen kansalainen ja hänen huolensa jäävät aina kakkoseksi. Vaalikarjan mietteitä ollaan valmiita kuulemaan, kun on tarve odottaa palvelusta, äänestämistä. Muuten ihmisten on parempi olla hiljaa tai puhua oikeista asioista ja huolista eli niistä, joita oikeamielinen eliitti kulloinkin sopiviksi määrittelee. Mitä siitä, että metsänomistaja Kalle Kainuusta ei vähääkään käsitä, miksi hänen metsänhoitonsa nyt aiheuttaa ”ennen näkemätöntä metsäkatoa”. Tai siitä, että Jaana Espoosta ihan oikeasti näkee joka ikinen päivä omin silmin, että maahanmuutto ei ole rikkaus.

Näin nyt vain on.

Perussuomalaisia kannattaa vaaleissa yli puoli miljoonaa ihmistä. Pääministerin mukaan he ovat valinneet rasistisen puolueen. Muiden puolueiden ja median mielestä perussuomalaisten tavoitteet ja linja ovat aivan vääriä, vastuuttomia ja typeriä.

Me emme kuitenkaan välitä heidän pöyristymisistään. Emme vääristelystä, piikittelystä, syyllistämisestä. Perussuomalaiset ovat rohkeita ja käyttävät omia aivojaan.

Politiikan sirkus ei välttämättä tarvitse perussuomalaisia. Näytökset pyörisivät ilman meitäkin.

Mutta Suomi meitä tarvitsee. Tämä maa ja sen kutistuva kansa.

(Kolumni on julkaistu Perussuomalainen-lehdessä helmikuussa 2023.)

Miksi media syö Sanna Marinin kädestä?

/ Riikka / 7 kommenttia

Kuten kaikki ovat voineet kymmenistä lehtijutuista lukea, pääministeri Sanna Marin sanoi perjantaina SAK:n järjestämässä puheenjohtajapaneelissa, että 3000 euroa kuussa olisi ”reilu palkka” jokaiselle, joka tekee Suomessa kokopäiväistä työtä. Reiluuden osalta hän lisäsi, että 3000 euroa on selvästi ”alakanttiin”.

Eli siis vähintään 3000 euroa kuussa, mutta mieluusti enemmän, kaikille, jotka Suomessa tekevät mitä tahansa työtä 37,5 tuntia viikossa.

Kuvakaappaus Suomen Uutisten verkkosivulta.

Paneelin juontajan toimittaja Maria Pettersonin (sdp*) kysymys oli typerä mutta säväyttävä. Sen tarkoituksena todennäköisesti juuri oli edesauttaa tällaista julkisuutta. SAK ja SDP ovat monin napanuorin kiinni toisissaan, ja tuskin on sattumaa, että ”oman työmarkkinatahon paneelissa” esitetään tällaisia kysymyksiä.

Mitään tekemistä politiikan todellisuuden, lainsäätäjän mahdollisuuksien tai kansantaloutemme kestävyyden kanssa kysymyksellä ei ollut. Se oli hauska heitto, tyypillinen vasemmistolainen utopiakysymys, josta media mielellään raapii kymmenet otsikkonsa.

Lehdistö toisti Marinin populismin

Sanna Marinin vastaus voidaan laskea pitkään jatkumoon vastaavia demareiden vaaliheittoja. Ennen viime eduskuntavaaleja sellaisen esitti silloinen puolueen kippari Antti Rinne vaatimalla kuuluisaa vappusatastaan. Sanna Marinin kolmentonnin palkan toteutumisen todennäköisyys on noin tuhat kertaa pienempi kuin Rinteen vappusatasen – joka sekään ei toteutunut.

Kaikki muut paneeliin osallistuneet, vasemmalta oikealle, vastasivat kysymykseen selvästi realistisemmin kuin Marin. Omien puolueidensa lähtökohdista käsin.

Marin veti suoraan päätyyn. Sinne, mistä löytyy vaikkapa jehovantodistajien kuvasto leijonien kanssa piknikillä olevista paratiisin asukkaista tai John Lennonin kappale Imagine. Jokuhan näihinkin uskoo.

Saahan kukin höpötellä, mitä haluaa. Ongelmaksi asia muuttuu vasta, kun valta annetaan suomalaiselle lehdistölle.

Media uutisoi Marinin vastaukset nopeasti ja laajasti: Sanna Marin haluaa 3000 euroa palkkaa kaikille! Sanna Marin ehdottaa 3000 euron palkkoja! Sanna Marinin mielestä 3000 euroa on pienin reilu palkka!

Samalla vihreiden puheenjohtajan Maria Ohisalon vastaus (1500 euroa) nostettiin esille päinvastaisessa valossa. Näin vähän! Näin vähän Ohisalo haluaa antaa palkkaa! Onpa törkeää!

Tosiasiassa Ohisalon vastaus oli looginen ja vihreiden linjan mukainen sekä huomattavasti realistisempi kuin Sanna Marinin. Hän kuitenkin varsin pian mediamyllytyksen jälkeen tyytyi pahoittelemaan sitä. Ei hänen olisi pitänyt, mutta niin usein käy, kun media ja some raivoavat.

Marinin täydellinen logiikan puute – vai sittenkin taitava mediaveto

Paneelissa Marin itsekin läksytti Ohisaloa. Marin ei voinut ymmärtää, miksi sosiaaliturvan pitää kompensoida alhaista palkkaa, kuten vihreät esitti. Se on väärin.

Siis mitä? Että Marin ei ymmärrä ja hyväksy, että sosiaaliturvan pitää kompensoida alhaista palkkaa?  

Hän itse, hänen johtamansa puolue ja hänen johtamansa hallitus koko ajan aktiivisesti tekevät sellaisia päätöksiä, jotka lisäävät sosiaaliturvan käyttöä alhaisen palkan kompensaationa. Veronmaksaja kantaa koko ajan suuremman taakan työssäkäyvien elintasosta.

Mikä oleellisinta, juuri tähän nojaa Suomen kiilusilmäinen vaatimus saada lisää työperäistä maahanmuuttoa – siihen, että veronmaksaja aina kuittaa maahanmuuttajan ja tämän perheen tulonsiirrot, sosiaaliturvan ja julkiset palvelut. Ja tätä Sanna Marin nimenomaan voimakkaasti kannattaa ja edistää.

Sen sijaan, että poliitikot sorkkivat palkkoja, he voivat vaikuttaa siihen, että työssäkäyminen on kannattavaa ja että käteen jää riittävästi rahaa elämiseen. Nyt näin ei todellakaan ole. Eikä Sanna Marin ole tehnyt asian eteen mitään, päinvastoin.

Eikö hän ymmärrä tätä? Vai eikö hän välitä? Vai onko hän vain niin suosittu ja median rakastama, että hän voi huoletta töräyttää mitä tahansa ja se aina hyödyttää häntä?

Median ”kritiikki” Marinia kohtaan

Pian mediassa alkoi tulla kritiikkiä myös Marinin vastausta kohtaan.

Useampi lehti oli soittanut kiireen vilkkaa ekonomisteille, noille maamme suurimmille tietäjille (ilmastopaneelin jälkeen). Onko tämä mahdollista, voiko näin tehdä, politiikan journalistit kysyivät ekonomisteilta. No ei ole, ei missään nimessä voi, vastasivat ekonomistit.

Kuten jokainen vähääkään yhteiskunnasta ja taloudesta ymmärtävä voi arvata! Riittävän informoitu lapsikin tietää, että tuo ei ole mahdollista. Mutta media päätti soittaa ekonomisteille, ehkä koska se ei itse uskalla kyseenalaistaa Marinia.

Vaikka nämä toimittajat halusivat esiintyä kriittisinä Marinin sutkautusta kohtaan, eivät he tosiasiassa kyenneet siihen.

Jos asia olisi toisin, he olisivat aivan itse, omalla journalistin arvovallallaan, ensin kertoneet, kuinka typerä kysymys oli. He olisivat pohtineet, miksi juuri SAK kysyy sellaista. Mitä hyötyä kysymyksestä oli? He olisivat ehkä päätyneet siihen, että kysymyksellä ei ollut mitään muuta virkaa kuin aikaansaada juuri tämä, mitä nyt tapahtui – osoittaa Sanna Marinin hyväsydämisyys ja reiluus äänestäjien silmissä. Ja muiden huonous.

Sitten he olisivat – itsereflektioon kykenevinä – ehkä kuvanneet suomalaisen politiikan todellisuutta, jossa äärimmäisen suosittu pääministeri saa kaikkein uskomattomimmillakin heitoillaan koko mediakentän levittämään omaa sanomaansa.

Miksi Marin narraa?

Sen jälkeen – mikäli rautalankaa vielä olisi tarvittu – he olisivat selittäneet yksinkertaisimmille lukijoilleen 1) miksi 3000 euroa ei ole mahdollinen ja 2) miten Marinin johtama SDP ja hallitus koko ajan tekevät poliittisia päätöksiä, jotka ovat yhä kauempana tästä ”reilusta palkasta”. Eli siis 3) miten Sanna Marin narraa.

Niin toimittajat eivät tehneet. Suomessa ei juuri ole poliittista journalismia, joka kykenisi tai haluaisi analysoida politiikan sisältöjä ja vallankäytön prosesseja. Se on liian vaikeaa tai kerää liian vähän klikkejä.

Niinpä kansalaisille eli äänestäjille välitettiin narratiivi pääministeri Sanna Marinista, joka haluaa paljon reilumpaa palkkaa ihmisille kuin kukaan muu. Ja vaikka se onkin ekonomistien mielestä mahdotonta, kansa kyllä uskoo mieluummin suosittua ja reilua Sanna Marinia.

Politiikan viihde ja tosi-tv

Samaan aikaan kun yhä useampi kansalainen ei jaksa välittää politiikasta eikä äänestää, politiikan journalismi ja uutisointi muuttuvat viihteellisemmäksi, henkilöityneemmäksi ja aina entistä pinnallisemmaksi. Puheenjohtajia arvioidaan paneeleissa kuin he olisivat tosi-tv-tähtiä tai muita viihdealan ammattilaisia, siis esiintyjiä. Kuka on vakuuttava, kuka on ärhäkkä, kenen tunteet ovat koskettavia, kuka haastaa? Sisällöstä tai johdonmukaisuudesta viis.

Vain näin mahdollisimman monet kansalaiset ehkä saadaan kiinnostumaan politiikan uutisista. Politiikka-kategoriaan laskettavat uutiset saavat klikkauksia ja leviävät somessa villisti, kun niihin saadaan yhdistettyä valovoimainen henkilö.

Mutta kuinka paljon enemmän viihde- ja tosi-tv-julkisuuden kaltaiseksi politiikan vielä pitää mennä? Eikö tämä jo riittäisi?

Suomi ja sen tulevaisuus

Nimittäin kun kyse ei ole viihteestä. Kyse on maamme tulevaisuudesta, maamme ylimmästä päätöksenteosta, lainsäädännöstä. Kyse on ongelmista ja niiden ratkaisuista. Uskottavuudesta. Kyse on puolueiden ja poliitikkojen arvomaailmoista, siitä, mitä he edustavat ja tavoittelevat. Siitä, miten heidän konkreettinen työnsä ja saavutuksensa heijastavat heidän puheitaan.

Kyse ei ole viihteestä, ei klikkiuutisista. Ei supertähdistä.

Hyvänen aika, kyse on Suomesta ja sen tulevaisuudesta.

*) Jos ei jäsenkirjaa, niin ainakin affiliaatio. Journalistilehden päätoimittaja on toiminut esimerkiksi demarimepin avustajana.

Oikeusvaltio tarkoittaa uskottavaa kriminaalipolitiikkaa

/ Riikka / 9 kommenttia
Photo by Donald Tong on Pexels.com

Rikos ja rangaistus – siinä aihepiiri, josta kansalaisilla on yleensä paljon sanottavaa, ja mikä huomionarvoista, yleensä kovaa sanottavaa. Iltapäivälehdet seuraavat pikkutarkasti rikostapauksia ja viestivät roistojen saamista tuomioista. Siinä missä vastaantuleva kadunmies melko varmasti kannattaa kovempia tuomioita ainakin henki-, väkivalta- ja seksuaalirikoksista tuomituille, on tuomiokäytäntö ja vallitseva asiantuntemus vuosien varrella siirtynyt entistä pehmeämpään suuntaan.

Suomessa halutaan silitellä rikolliset kaidalle tielle. Tämä loukkaa monien oikeustajua ja vähättelee rikoksen uhrin kokemusta.

Oikeus ja kohtuus eivät toteudu, jos monista rikoksista tuomitaan liian lieviä rangaistuksia. Kyse ei ole vain kadunmiehen mielipiteistä, vaan tosiasiasta. Kun suomalaista rangaistusjärjestelmää verrataan naapurimaiden vastaaviin järjestelmiin, nähdään, että rikolliset pääsevät maassamme usein hyvin vähällä. Esimerkiksi törkeästä ryöstöstä tai törkeästä raiskauksesta tuomitaan Ruotsissa vankeutta aina vähintään viisi vuotta, kun Suomessa vastaavista teoista voi selvitä kahdella vuodella. Norja on vielä Ruotsiakin ankarampi, ja muun muassa näistä rikoksista on mahdollista tuomita vankeutta jopa 21 vuotta.

Suomen kriminaalipoliittisessa järjestelmässä paljousalennukset ja erikoisesti tulkitut ensikertalaisuuden lievennykset vielä keventävät rangaistusta. Se, että mitä enemmän rikoksia tekee, sitä vähemmän tulee kakkua, ei mahdu useimpien oikeustajuun.

Suomen vankiloissa uupuu tällä hetkellä kovilla oleva henkilökunta, jolla on jatkuva väkivallan kokemisen uhka. Toisin kuin hoitajia, vankeja sen sijaan ei saa rasittaa pakkotyöllä, koska se olisi ihmisoikeuksien vastaista. Vangeille järjestetään aktiviteettia ohjatuista liikuntatunneista kampaamopalveluihin. Vuosihoito vankilassa maksaa henkilöltä noin 80 000 euroa vuodessa. Ei liene liioiteltua sanoa, että hoitolaitoksissa olevat vanhukset eivät aina saa vastaavaa palvelua.

Yhä suurempi osa vangeistamme on ulkomaalaisia. Maahanmuuttajat ovat voimakkaasti yliedustettuja monissa rikostyypeissä. EU-direktiivin mukaan turvapaikka voidaan poistaa törkeän rikoksen tekijältä. Suomi ei käytä tätä mahdollisuutta.

Toinen direktiivi taas mahdollistaa säilöönoton rikoksen perusteella palautettavien henkilöiden kohdalla. Tätäkään Suomi ei ole ottanut käyttöön.

Lainsäädännössämme on mahdollisuus karkottaa vakavia rikoksia tehneitä, mutta tätä käytetään äärimmäisen harvoin. Ja yleensä vasta tuomioiden kärsimisen jälkeen. Olisi järkevämpää, että ulkomaalaiset vangit siirrettäisiin suomalaisista vankiloista kotimaidensa vankiloihin, ja heille määrättäisiin maahantulokielto. Tällä hetkellä siirtäminen vaatii vangin suostumuksen, ja koska olosuhteet suomalaisissa vankiloissa ovat tyypillisesti miellyttävämmät kuin monessa muussa maassa, ei suostumusta yleensä saada.

On myös välttämätöntä muuttaa kansalaisuuslakia niin, että vakavaan rikokseen syyllistyneet eivät voi koskaan saada Suomen kansalaisuutta ja että kansalaisuus voidaan tarvittaessa myös poistaa.

Katujengit, järjestäytynyt rikollisuus ja monet muut ongelmat ovat jo Suomessa. Vain riittävän kovilla toimilla me enää kykenemme estämään sen, mikä Ruotsissa on arkipäivää.

Ruotsissa kokeiltiin päänsilitystä mitä erikoisimmilla tavoilla. Ei toiminut. Eikä toimi Suomessakaan. 

(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 17.10.2022)

Perussuomalaisten uusi kriminaalipoliittinen ohjelma

Julkaisutilaisuus 10.10.2022

Kiinnostu siitä, mitä et näe

/ Riikka / 5 kommenttia
Kuva: Matti Matikainen

Samaan aikaan, kun politiikka henkilöityy yhä vahvemmin ja media keskittyy pintapuolisiin seikkoihin ja tunteisiin asiakysymysten penkomisen sijaan, äänestäjien mielenkiinto yhteiskunnan isoihin kysymyksiin heikkenee. Imago, mielikuvat ja yksinkertaisten hokemien tasolle kärjistetyt vaatimukset saavat enemmän tilaa.

Yksi politiikan ja yhteiskunnan toimivuuden kannalta ensiarvoisen tärkeä asia on julkinen talous eli se verorahoilla pyöritettävä kokonaisuus, josta puhuttaessa miljardit lentelevät. Valitettavasti julkisen talouden rakenne ja koko sekä meno- ja tulopolitiikka eivät oikeasti kiinnosta juuri ketään. Keskustelu taloudesta on pelkistetty joko yksinkertaistettuun puheeseen esimerkiksi työllisyysasteesta (joka ei ole kovin hyvä mittari) ja työvoimapulasta (ilman arviota sen varsinaisista syistä tai tekosyistä) tai sitten miljardipuheeseen. Miljardipuhe saattaa olla tosiasiallisesti tarkkaa ja oikeaa, mutta se ei avaudu kovin monelle. Harva ihminen jaksaa miettiä, millaisia lukuja esimerkiksi valtion velkaantumisen määrä tai vuosittainen budjetin alijäämä oikeasti ovat. Luvut ovat niin suuria, että ne käytännössä menevät yli hilseen. Tämä on ymmärrettävää, joskin kohtalokasta.

Suomen julkinen talous on retuperällä ja krooniset ongelmat – pelkistetysti liikaa menoja, liian vähän tuloja – ovat niin massiivisia, että asian pitäisi kiinnostaa kaikkia. Sen pitäisi olla politiikan tärkein teema. Mutta vaikka taloudesta näennäisesti puhutaan paljon, se on kaikkea muuta kuin tärkeä teema.

Suomi kuluttaa koko ajan enemmän kuin mihin sillä on varaa. Myös veroaste on Suomessa korkea. Erityisen korkea se on siihen nähden, että useimmat verorahoitteiset hyvinvointiyhteiskunnan palvelumme terveydenhuollosta vanhustenhoitoon ja lastensuojeluun eivät toimi. Korkea verotus ei sen paremmin näy kouluissa tai teiden kunnossa. Maksetuille veroille ei tule vastinetta. Mutta jonnekin ne rahat menevät.

Yleensä puolueet eivät suostu kertomaan, mistä pitäisi leikata eli toisin sanoen mitä menoja pitäisi vähentää. Edes kokoomus, jonka imago kiertyy talousteeman ympärille, ei yleensä sano mitään konkreettista. Eduskunnan salin toisen laidan mukaan mitään ongelmaa ei edes ole. Päinvastoin niiden mielestä aina voisi kuluttaa enemmän. Tosiasia kuitenkin on, että järjestelmämme ei kestä tätä. Lopulta hyvinvointiyhteiskunta murtuu kokonaan. Mikään talouskasvu ei kykene kustantamaan koko ajan kiihtyviä menoja.

Perussuomalaisten ”leikkauslistat” maahanmuutosta, kehitysavusta, EU:sta, Ylestä, höpöjärjestöjen tukemisesta tai alati paisuvasta valtion ja kuntien hankehumpasta aiheuttavat muissa puolueissa ja mediassa naureskelua ja epäuskoisuutta. Ne väittävät, että näistä ei voi leikata (miksi ihmeessä ei voi?). Toinen ongelman sivuuttava tapa on väittää, että kaikenlainen leikkaaminen kohdistuu aina johonkin suomalaisen kannalta oleelliseen, perusturvaan, terveydenhuoltoon, kouluihin. Väitteellä ei ole mitään pohjaa. Kyse on poliittisista valinnoista.

Julkisen talouden tasapainottaminen ja tulevaisuuden hyvinvoinnin varmistaminen nojaavat suomalaiselle toissijaisten ja turhien menojen karsimiseen. On järjetöntä, että koko ajan velkaantuva maa ottaa lisää velkaa lähettääkseen sitä Afrikkaan valtavia määriä. Haitallinen maahanmuutto on vielä suurempi ongelma.

Moni äänestäjä kokee maahanmuuton ongelmaksi vain, kun näkee omilla silmillään sen aiheuttamia ongelmia. Sen sijaan sen vaikutus valtiontalouteen ja siten joka ikisen kansalaisen elämään ei kiinnosta välttämättä lainkaan. Suomalaiset maksavat veroja selvästi mielellään, mutta eivät välitä vaatia niille vastinetta. Vaikka ei jaksaisi lukea valtion budjettikirjaa, kaikkien pitäisi kiinnostua tästä huonosti voivasta virtahevosta valtion salongeissa.

(Kolumni on julkaistu Perussuomalainen-lehdessä 8/2022.)

Sähkönhinta ja energiakriisi – perussuomalaisten esityksiä vuoden ajalta

/ Riikka / Jätä kommentti
Kuva: Matti Matikainen. Perussuomalaisen eduskuntaryhmän kesäkokous Lappeenrannassa

Perussuomalaiset on aina edellä. Varoitin syyskuussa 2021 nousevasta energiakriisistä. Kuvasin tuumaustunnilla fossiilisten polttoaineiden tilannetta, sähkönhintaa ja sen tulevaisuutta Suomessa ja Euroopassa, päästökaupan aiheuttamia kustannuksia ja vaadittavia toimia.

Olemme vaatineet sekä kansallisia että EU:n toimenpiteitä siis viime syksystä asti. Tämä tosiasia jää herkästi huomaamatta sekä muilta puolueilta – jotka nyt toistavat vaatimuksiamme ominaan – että medialta, jonka huomiointikyky ei ilmeisesti ulotu edellisviikkoa pidemmälle.

Kokosin alle puheenjohtajana tekemiäni perussuomalaisten virallisia esityksiä liittyen sähkönhintaan ja energiakriisiin. Eduskuntaryhmästä ja tietenkin yksittäisiltä edustajilta on tullut vielä paljon lisää.

—

Syyskuu 2021 – Perussuomalaiset varoittaa lähestyvästä energiakriisistä. Vaatimuksia ilmastopolitiikan maltillistamisesta ja kustannusten alentamisesta. Verotuksen alentamisen vaatimus.

Lokakuu 2021 – Suomen hiilineutraalisuustavoite siirrettävä vuoteen 2050 kustannusten kasvun ja kilpailukyvyn heikentymisen vuoksi.

Lukuisia eri vaatimuksia liian ”kunnianhimoisia” ilmastotoimia vastaan niin kansallisella kuin EU-tasolla koko syksyn ajan ja siitä eteenpäin.

Lokakuu 2021 – Päästöoikeuksia lisättävä markkinoille markkinavakausvarannosta sähkön ja polttoaineiden hinnan alentamiseksi.

Lokakuu 2021 – Kotitalouksien sähkön ja lämmityspolttoaineiden verotusta kevennettävä kohti EU:n minimiä.

Lokakuu 2021 – Päästökauppatuloja ohjattava ilmastotoimista kärsivien kansalaisten auttamiseen kompensoimalla kasvaneita kustannuksia.

Marraskuu 2021 – Sähkön ja polttoaineiden verotusta laskettava 25 prosenttia.

Helmikuu 2022 – Päästökauppaan ja ilmastotoimiin kohdistuvien vaatimusten uudistaminen.

Kansalaisten kallistuneita sähkölaskuja kompensoitava.

Perussuomalaisten välikysymys energianhinnasta.

Maaliskuu 2022 – Venäläisestä energiasta irrottauduttava, ilmastokunnianhimossa jarrutettava, huoltovarmuus- ja omavaraisuusnäkökulmat kaiken keskiöön.

Vaatimus kohtuuhintaisen sähkön takaamisesta.

Vaatimus ydinvoiman lisäämisestä.

Maaliskuu 2022 – Vaatimus jäljellä olevien kivihiilivoimaloiden säästämisestä.

Maaliskuu 2022 – Vaatimus turvetuotannon palauttamisesta.

Huhtikuu 2022 – Päästökauppatulojen ohjaamisesta kotitalouksille ja teollisuudelle. Sähköistämistuki liian alhainen.

Toukokuu 2022 – Energian verotusta alennettava. ALV ja valmisteverot. Useita ilmastopolitiikkaan liittyviä vaatimuksia ja entisten uudistamisia.

Vaatimus sinivalkoisen siirtymän energia- ja ilmastopolitiikasta.

Heinäkuu 2022 – Useita energia- ja ilmastopoliittisia vaatimuksia ja niiden uudistamisia.

Uniper/Fortum-vaatimuksia.

Elokuu 2022 – Veronalennusvaatimusten uudistaminen.

Tuotantoa lisättävä, tehoreservi käyttöön, ei alasajoja.

Päästökauppa keskeytettävä väliaikaisesti kokonaan.

Turve takaisin ja uusiutuvaksi. Lakimuutokset ja kannustimet.

Sähkökauppamalli uudistettava niin, että sähköenergian ja päästöoikeuksien markkinat erotetaan toisistaan. Maksettava tuotantokustannusten mukaan.

Kattohintoja sähkölaskuun.

Hallituksen neuvoteltava energiateollisuuden kanssa sähkön vääristyneen hinnoittelun korjaamiseksi. Hinnat saatava alas. Neuvoteltava pohjoismaiden ja Baltian hallitusten kanssa siirtoyhteyksistä ja hintojen määräytymisestä.

Sinivalkoinen siirtymä

/ Riikka / 2 kommenttia
Photo by Baptiste Valthier on Pexels.com

Viime ajat ovat osoittaneet, miten haavoittuva maailma on kriittisten riippuvuuksien, liian pitkien tuotanto- ja toimitusketjujen, globaalin kaupan ja äärimmäisen erikoistumisen myötä.

Maailma, jossa väitettiin, että rajoja ei tarvita ja kauppa hoitaa erimielisyydet, on ainakin vähäksi aikaa jäänyt taakse. Länsi ei kuitenkaan tällaistenkaan opetusten edessä ole oikeasti valmis myöntämään globalisaation virheitä.

Vapaus on tärkeämpää kuin vapaakauppa, totesi hyvin Naton pääsihteeri. Valitettavasti monet ovat kuvitelleet, että se, että saa helpolla halpaa, riittää vapaudeksi. 

Globalisaatio heikkenee ja siirtää länttä ainakin muutaman askeleen taaksepäin. Ei siksi, että mitään olisi opittu, vaan siksi että on pakko. Kun kansa vaatii kaikkea venäläistä suljettavaksi markkinoilta heti, on välttämätöntä löytää pian uusia vaihtoehtoja. Vaikka Venäjä on merkittävä raaka-ainetuottaja maailman halutuimpien raaka-aineiden osalta, kuten palladiumin, platinan, maakaasun, öljyn, hiilen, alumiinin, kuparin, uraanin, lannoitteiden, länsi selviää sen kanssa kuitenkin huomattavasti helpommalla kuin se selviäisi Kiinan kanssa. Jo nyt tullaan näkemään valtavia hinnankorotuksia ja monien raaka-aineiden saatavuuskriisejä.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Valtiot ja yritykset alkavat keskittyä globaalissa kaupassa toimitusvarmuuteen ja häiriöttömyyteen. Raaka-aineiden ja tuotteiden saatavuus, varmuus, kauppaa käyvien maiden keskinäinen luottamus ja liittolaisuudet nousevat uudelleen keskiöön. Kun ei ole varaa siihen riskiin, että kauppakumppani alkaakin murhata ja raiskata siviilejä, kauppasuhteita solmitaan vakaiden ja demokraattisten maiden välille. Ajaudumme uudenlaiseen blokkiajatteluun. Globalisaation aiheuttamia riippuvuuksia ja kestämättömästi tuotetun liian halvan krääsän ja likaisen energian aiheuttamia rakenteita on kuitenkin hyvin vaikea purkaa. En valitettavasti usko, että lännen yhtenäisyys pysyy riittävän voimakkaana riittävän kauan.

Suomen pitäisi olla rohkea ja ymmärtää, että nyt kannattaa tehdä ja valita toisin. Ei huutaa yhä kovempia päästövähennyksiä, käydä ilmastoteatteria ja antaa EU:n viedä metsiämme, vaan ajatella loogisesti ja rehellisesti sitä, miten pärjäämme parhaiten, myös tulevaisuudessa, myös poikkeusoloissa.

Juuri nyt on oikea hetki aloittaa sinivalkoinen siirtymä. Järkevästi Suomen etu edellä, suhteellisuudentajua käyttäen. Samalla meidän pitää palauttaa puhdasta teollisuutta ja työpaikkoja Suomeen ja parantaa kilpailukykyämme. Voimme viedä teknologista osaamista sinne, missä CO2-päästöjen vähentäminen on oleellisinta ja edullisinta.

Suomessa valmistetut tuotteet ovat kestäviä ja ilmastoystävällisempiä kuin useimpien kilpailijamaiden tuotteet. Suomalainen teollisuustuotanto on ilmastoteko, muiden etujen kuten työllisyyden ja verotulojen ohella. Kotimaista ruokaa ei päihitä mikään, mutta se ei synny ilmaiseksi tai pelkillä puheilla.

Nykyisessä maailmanajassa meidän tulee kyetä pohtimaan tuotantoketjujen varmuutta ja luotettavuutta myös turvallisuusnäkökulmasta. Hiilivuodon estäminen ja teollisuuden pysyminen Suomessa on myös turvallisuuspolitiikkaa.

(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 30.5.)

Maa, jonka tuntisi omakseen

/ Riikka / 13 kommenttia

Perussuomalaisten tavoitteet veronmaksajan kustantamien kohteiden tärkeysjärjestykseen laittamisesta ja oman yhteiskuntamme ja kansalaisten hyvinvoinnin ja turvallisuuden priorisoimisesta ovat ennen pitkää välttämättömiä toteuttaa. Vielä emme kuitenkaan saa tukea konkreettisille esityksillemme. Niitä käsitellään kuin ne olisivat radikaaleja. Ne eivät ole radikaaleja. Ajattelutavasta ja mentaliteetista, jossa suomalaisen tulee maksaa kansainvälisistä lisäpisteistä, moralisoinnista, milloin mitäkin tarkoittavasta solidaarisuudesta, kiristää vyötään italialaisten remonttien ja aina vain kiihtyvän maailmanparantamisen takia ikään kuin se olisi velvollisuutemme, on tullut vallitseva, vain muutamassa vuosikymmenessä, ja se on radikaalia.

Suomessa ei riitä rahaa omien vammaistemme hoitamiseen eikä rikosten tutkimiseen eikä lasten koulukirjoihin eikä hoitajien palkankorotuksiin, mutta riittää kyllä tupakanpolton vähentämiseen Kirgisiassa ja ilmastotoimiin Afrikassa. Riittää kaikenlaisiin julkishallinnon oikeamielisiin projekteihin, joista ei ole tuon taivaallista hyötyä kansalaisille. Riittää elinvoimaprojekteihin, joista ei synny elinvoimaa.

Riittää strategioihin ja konsulteille, riittää rakennelmiin, joissa talouden, politiikan, tiedon ja kulttuurin eliitti suunnittelee kansalaisille abstraktia tulevaisuutta – ja satoja tuhansia uusia ihmisiä ulkomailta maahamme. Tulevaisuutta, jossa kansalaisen tehtävä on sopeutua, totella ja maksaa. Puhua oikein ja olla huolissaan oikeista asioista. Oikeista asioista saa olla peloissaan ja ahdistunut – siihen jopa kannustetaan. Muista, ei. Niistä tavallisista, joita joka päivä näkee ja kuulee, vaikkapa siellä Vantaalla, ei.

Valtiohimmelimme on paisunut liian suureksi, sen osien yhteydet ja riippuvuudet liian monimutkaisiksi. Kaikki on muka välttämätöntä. Leikkaaminen on liian vaikeaa. Kuka sellaista kokonaisuutta edes hallitsee?

Mutta kyllä, jos tästä kaikesta leikattaisiin toissijainen pois, olisi rahaa hoitajien palkankorotuksiin. Jos leikattaisiin ylimääräisestä, olisi rahaa suomalaisten parempiin terveyspalveluihin. Nyt ei ole. Velka kasvaa, krooniset alijäämät pahenevat, kasvu ei riitä korjaamaan vahinkoja eikä julkisen talouden tervehtymistä ole näköpiirissä. Kyse ei ole koronasta eikä Ukrainan sodasta. Kyse on siitä, mitä Suomi tekee, ihan itse.

Suomen kokonaisveroaste on yksi maailman korkeimpia, yli 42 prosenttia. Älkää uskoko niitä, jotka väittävät, että siitä huolimatta rahaa ei ole. Että veroja pitäisi kerätä enemmän, jotta vanhukset, sairaat ja vammaiset saisivat parempaa hoitoa ja hoitajat palkkansa. Ei pidä paikkaansa. Kyse on siitä, mihin veronmaksajan rahaa käytetään.

Yhdysvaltalainen antropologi Joseph A. Tainter kuvaa sitä, miten kehittyessään yhteisöt pyrkivät koko ajan monimutkaisemmiksi. Monimutkaistumisen myötä syntyy ongelmia, joita pitää korjata yhä enemmän. Niiden korjaamisesta syntyy taas uusia ongelmia, lisää byrokratiaa, lisää lainsäädäntöä, lisää abstrakteja vaatimuksia. Lopulta on syntynyt yhteiskunta, joka ei välttämättä enää tuota mitään tai edes perusasioiden osalta toimi, mutta vaatii resursseja yksinkertaisesti pysyäkseen kasassa.

Tarvitaan yhä enemmän voimavaroja yhteiskunnan tukitehtävien ylläpitoon, siis enemmän toimintoja, joista seuraa koko ajan vähemmän hyötyä. Samaan aikaan eriarvoisuus kasvaa ja eliitti eriytyy muista. Möhkäle on syntynyt.

Tainter päätyy analyyseissaan kuvaamaan liian monimutkaiseksi kehittyneiden sivilisaatioiden tuhoutumista. Meillä sen sijaan on syytä olla vielä vaihtoehtoja.

Perussuomalaisten toive Suomesta on yksinkertainen ja nöyrä. Hyvinvoiva ja vapaa Suomi, jossa vapaa kansalainen rakentaa itse oman visionsa. Jossa voi tehdä työtä ja elää työllä, perustaa perhe, elää turvassa. Jossa saa päättää itse, mitä tavoitella, syödä, missä asua, miten elää, mihin uskoa, mitä sanoja käyttää. Maa, jonka tuntee omakseen.

Suomen valtion tärkein tehtävä on huolehtia kansalaisten turvallisuudesta ja perustavanlaatuisesta hyvinvoinnista, ja hyvinvointijärjestelmämme tukea ja auttaa ja suojella niitä suomalaisia, jotka eivät siihen itse, syystä tai toisesta, pysty. Paljon muita tarkoituksia sillä ei tarvitse olla.

Kansan selkänahasta revitään kuitenkin koko ajan joutavia asioita.

Viimeistään nyt pitää ymmärtää, että jatkossakaan ei ole varaa sen paremmin hoitajien palkankorotuksiin kuin lasten koulukirjoihin, mikäli tätä peliä ei puhalleta poikki. Perussuomalaisten mielestä hyvinvointiyhteiskunta ei tarkoita vain korkeita veroja vaan sitä, että suomalaiset itse hyötyvät korkeista veroista.

Ajatelkaa, tämä on muille liian radikaalia. Tai päinvastaisesti populistista. Miten hullu maamme onkaan, jos on populismia vaatia, että sinun ja muiden suomalaisten tulee hyötyä maksamistasi verorahoista.

Miksi näistä asioista ei puhuta? Miksi turhan ja toissijaisen aiheuttamista kustannuksista veronmaksajalle ja verotaakan kiristymisestä ei kerrota kovemmin? Miksi edes perinteinen oikeisto ei Suomessa kykene tai halua vastustaa tätä uudenlaista sosialismia? Siksi, että sen purkaminen on niin vaikeaa. Siksi, että se hyödyttää niin monia. Niin monet ovat ainakin toiselta jalaltaan kiinni verkossa. Joku hyötyy juuri siitä, että miljoonia ja miljardeja lapataan asioihin, jotka kaikki on vasta keksittykin viimeisten muutaman vuosikymmenen aikana.

(Osa puoluevaltuuston kokouksessa 30.4. pidetystä puheenvuorosta. Aiemmat julkaistut osat täällä: Röyhkeydellä ei ole rajaa ja Toisenlaisia todellisuuksia.)

Toisenlaisia todellisuuksia

/ Riikka / 3 kommenttia
30.4.2022 Eduskunta, Puoluevaltuusto, kuvassa Riikka Purra. kuva Matti Matikainen

Ville ja Riina asuvat Vantaalla. Heillä on kaksi lasta, joista toinen tarvitsee erityistä tukea. Ville ajaa bussia ja joskus viikonloppuisin taksia. Taksin ajaminen on vähentynyt, sillä ei markkinoilla tahdo enää suomalainen pärjätä. Perheen tulot ylittävät juuri sen rajan, jonka alla he saisivat varsinaista tukea elämiseensä. Mutta kaikki menee, mikä tulee. Riinan mielestä Ville on aina töissä. Arki on taistelua, ei vähiten siksi, että erityislapsi ei saa niitä palveluita, joihin hän olisi oikeutettu.

Ei vain ole tarjolla, ei pääse, jonot ovat liian pitkät, koettakaa selvitä. Riina on hoitaja, mutta hän suunnittelee lopettavansa ja lähtevänsä opiskelemaan. Työ on liian raskasta palkkaan nähden, ja hänen pitää olla oman erityislapsensa kanssa, vaatia palveluita, kyseenalaistaa päätökset. Kaikkialla puhutaan työvoimapulasta, mutta palkassa se ei näy.

Lasten päiväkoti on täynnä maahanmuuttajia, hoitajat vaihtuvat koko ajan, tunnelma on yleensä rauhaton. Riina on varma, että lapsen tilanne on heikentynyt päiväkodissa. Villen ja Riinan vuokrataloyhtiössä he ovat kai ainoat, jotka maksavat itse vuokransa. Hinta on kova, mutta viihtyvyys laskee koko ajan. Naapurit elävät erilaista vuorokausirytmiä, öisin on vaikea nukkua. Oikeasti he elävät myös erilaista kulttuuria, vaikka ympäristö on sama. Tähän pitää vain tottua, kuten sanottiin, kun Ville soitti Vantaan vuokra-asuntoihin valittaakseen, että porraskäytävässä pidetään juhlia. TV:ssä ministeri kertoo, että kaikkien pitää laskea elintasoaan. Riina äänestää, mutta Ville ei enää jaksa. Ei mikään kuitenkaan muutu. Naapurin rauhattomat lapset käyvät terapiassa, ja sosiaalityöntekijä hakee heidät joka viikko uimahalliin.

Toinen perhe asuu Kiteellä. Mikon työmatka on päivässä 45 kilometriä suuntaansa, Anne selviää onneksi puolella siitä, mutta valitettavasti eri kellonaikaan. Vielä kotona oleva 17-vuotias ajaa myös ammattiopintoihin omalla autollaan, koska mitään muuta vaihtoehtoa ei ole. Nuorimman hakee koulubussi. Perheen bensalasku kasvaa koko ajan, ja on oikeastaan jo mahdoton. Anne miettii vakavissaan, kannattaako töissä enää käydä. Käteen jää 120 euroa enemmän kuin jos jäisi kotiin. Ei vain tahdo luonto antaa periksi sellaiselle.

TV:ssä ministeri kertoo kävelyn ja pyöräilyn edistämisestä ja sähköautoilusta. Mikko klikkaa Nettiautoon ja hakee: sähköauto, farmari, vetokoukku. Hän saa viisi hakutulosta. Niistä halvin on VW Golf vuosimallia 2016, hinta on 20 890 euroa. Loput ovat hintaluokkaa 44 000 euroa – 55 000 euroa. Ei tule kauppoja. Yksi auto maksaa moninkertaisesti sen, mitä Mikon ja Annen perheen kaikki autot yhteensä, ostettaessa.

TV:ssä ministeri kertoo, että sähköautoilu on todellisuutta. Mikon mielestä hän on täysin vieraantunut elämästä.

Anne miettii, kannattaako tässä maassa yrittää, tehdä töitä tai edes asua. Mutta mieluummin sentään täällä kuin pääkaupunkiseudulla. Vantaalle muuttanut sisko kertoo puhelimessa, millaista siellä on.

Villelle, Riinalle, Mikolle ja Annelle hallitus kertoo, että heidän pitää olla valmiita laskemaan elintasoaan. Heille kerrotaan, että suurin ongelmamme on ilmaston lämpeneminen. Että Suomi on oikeusvaltio, joka huolehtii heikoimmistaan ja takaa kaikkien ihmisoikeudet. Heille kerrotaan, että vaikka suomalaisten osuus Vantaalla vähenee ja tilalle tulee maahanmuuttajia, se on vain nykyaikaa. Asian suurempi ihmettely kannattaa tehdä hiljaa yksinään, ettei tulisi pelanneeksi enempää populistien hyväksi. Niiden, joiden mielestä Suomi on edelleen vuonna 2022 suomalaisten maa.

(Osa puoluevaltuuston puheenvuorosta 30.4.)