Sinä iltana vihapuhe lähtisi taas liikkeelle.

Koko päivän se oli kerännyt voimaa, työstänyt vihaansa yhä ilmailullisempaan muotoon. Se oli peittänyt katkeruuttaan ylemmyydentunnolla ja naurahdellut saadessaan jonkun raivostumaan. Se oli nauttinut suunnattomasti keksiessään uusia yhdyssanoja, helvetillisiä hekumallisia halventavia, kuvaamaan heitä, joita hän vihasi. Se oli lähettänyt rienaavia sähköposteja kaikkiin kaunopuheiden osoitteisiin, joita oli löytänyt: “Minä tulen ja ja…!” tai “Minä aion ja ja…!” tai “Sinä senkin!”

Viestien kirjoittamisen jälkeen vihapuhe oli hikinen, se tärisi, sen kämmeniä kuumotti, sen kaula oli laikukas. Se söi itse kasvattamansa sikanaudan ja joi pienpanimon olutta päälle. Se oli valmis: tänään loppuvat kaunopuheet, alkaa vihapuheen kausi!

Raskain mutta määrätietoisin askelin vihapuhe lähti ulos. Se oli ehtinyt kävellä vain muutaman korttelin matkan kohti keskustaa, kun sen takaa kuului:

– Saatana, onko se vihapuhe!

Vihapuhe kääntyi. Kuka tuolla hämärtyvässä illassa häntä kutsuu.

– Eikö puhe enää, saatana, tunne! Sehän on naisviha tässä!

Naisviha! Vihapuheen oikeastaan ainoa kaveri. Miksi sen nyt juuri tänään piti tulla, vihapuhe ajatteli. Vihapuhe olisi mieluusti halunnut olla rauhassa ja keskittyä tehtäväänsä huolella, yksin. Naisvihalla oli ikävä taipumus alkaa päälliköidä ja kertoa, mitä vihapuheen pitäisi tehdä.

– No moro. Kylhän mä sut aina tunnen, naisviha! vihapuhe sanoi ja huomasi, kuinka hänen aggressiivinen varantonsa alkoi vuotaa.

– Mihis puhe on menossa? Olisko meillä sama matka? naisviha yllytti.

Vihapuhe ei olisi halunnut kertoa. Mutta se tiesi kyllä, minne naisviha oli menossa. Vihapuhe ymmärsi, että sillä oli oikeastaan kaksi vaihtoehtoa, liittyä naisvihan seuraan tai mennä kotiin. Jälkimmäinen vaihtoehto olisi täydellinen häviö. Jos se vain pysyisi kovana naisvihan kanssa, ehkä peli ei olisi vielä menetetty.

– Joo, no, vähän katteleen paikkoja. Kaunopuheita ja niitä…

Naisviha ilahtui.

– Saatana, sama matka, sama matka. Moninaiset syytkin on tulossa! Laitetaan rähinäks!

Voi ei, vihapuhe ajatteli. Moninaiset syytkin! Sen kanssa vihapuhe ei ollut koskaan oikein tullut toimeen, koska piti tätä liian hankalana. Kaikki oli moninaisten syiden kanssa monimutkaista – vaikka yksinkertaisesta tervehdyksestä se saattoi alkaa vääntää ja tuoda kaikkea outoa mukaan, Nietzscheä ja mediakritiikkiä. Joskus se hyräili Nibelungin sormusta samaan aikaan kun odotti vastausta!

Moninaiset syyt oli kaiken lisäksi tiettyjen ryhmittymien sisko, ja vihapuhe oli joskus lukiossa seurustellut tiettyjen ryhmittymien parhaan kaverin isosiskon kanssa. Niistä ajoista vihapuhe oli todella muuttunut, ostanut oman keppihevosen ja muuta.

Mutta moninaisten syiden katseessa oli edelleen aistittavissa jotakin alentavaa: se vanha pieni vihapuhe, ilman keppihevosta ja munaa.

Kaksikko lähti eteenpäin yhdessä. Naisviha asteli itsevarmaan tapaansa, liukuen joka askeleella muutamia senttejä lumen päällä. Vihapuhe tunsi olemuksensa muuttuneen, se ikään kuin keveni usean sikanaudan verran, sen kilpirauhasen tienoolla puristi. Ennen moninaisia syitä sen olisi pakko kerätä itsensä. Se laittoi silmät kiinni, kiristi kävelyvauhtiaan ja palasi muistoihinsa, joissa se oli voimakas, johdonmukainen ja periksiantamaton. Se halusi puhkua ärsyyntymistä ja pahaa sävyä.

Moninaiset syyt odotti odotti seuraavassa kadunkulmassa. Se oli ollut joogaamassa ja kantoi mattoaan toisessa kainalossa. Silmissään sillä oli kuitenkin sama veemäinen katse kuin aina, kun se tarkasteli vihapuhetta.

– Kato, suakin näkee. Mä luulin, että sä oot nykyään kaikki päivät vaan netissä, moninaiset syyt sanoi ja teki kurkussaan eräänlaisen räkäisyä ja röyhtäisyä yhdistävän äänen.

Ensimmäinen, vihapuhe ajatteli. Toista ei tule. Moninaiset syyt ei uhkaa tänään minua! Muista tavoite, pidä mielessä missio, vaiennetaan kaunopuhe, kavennetaan liikkumatilaa!

– No ei, aika vähän mä netissä enää oon… mobiilisti ja globaalisti. Pakko liikkua kaikkialle. Saa vähän sävyjä lisää, rasistisia, fasistisia ja kubistisia niin, vihapuhe sanoi ja tunsi punastuvansa.

Se osasi tämän, miksi se punastui!

– Nyt äijä, rankaa, rankaa! se käskytti itseään äänettä.

Kolmikko jatkoi matkaansa hiljaa, naisviha röyhkeästi mutta liukuen, moninaiset syyt niin kuin aikoisi pysähtyä jokaisen askeleen jälkeen. Vihapuhe yritti pysyä tahdissa, mutta taas se huomasi säpsähtelevänsä.

Kymmenen minuutin kuluttua naisviha pysähtyi, nosti leukaansa ja ikään kuin kuulosteli jotakin.

– Saatana, nyt ne on lähellä! Hyi saatana, nyt ne on!

Vihapuhe oli viimeiset minuutit ajatellut enemmän itseään ja koko muuttunutta tilannetta eikä ollut ymmärtänyt, että todellisuus olikin tässä, ihan käsillä. Se yskäisi ilmaa. Hetkisen se mietti peräytymisen mahdollisuutta. Mutta kun se näki moninaisten syiden kaivavan taskustaan vihreän Bubble Nerfin, se ymmärsi, että nyt oli joko mentävä tai kaaduttava.

– Jaahas, eiköhän lähdetä puhkomaan kuplia! moninaiset syyt sanoi rauhallisesti kuin uutistenlukija.

Vihapuhe ja naisviha kaivoivat omat Bubble Nerfinsä esiin. Naisvihalla oli pinkki, vihapuheella musta ja siinä oli Turtles-tarroja. Kolmikko lähti juoksuun. Nyt oli hetki, nyt otetaan yö takaisin! URAAAAA!

– Hala’vatu haahkat! Hala’vatu haahkat! Hala’vatu haahkat! ne huusivat ja ampuivat kupliaan pimeään talvi-iltaan.

Vihapuhe oli hyvin aggressiivinen. Nyt se tunsi päinvastoin saavansa voimaa siitä, että se ei enää ollut yksin. Se ampui ja ampui, kuplat seurasivat toinen toisiaan, osa niistä kasvoi, nousi korkeammalle, korkeammalle, ennen kuin puhkesi. Kaunopuheita ei kuulunut enää lainkaan, kaikki olivat hiljenneet.

Vihapuhe suoritti erilaisia emoji-merkkejä ja tunsi voimansa, sen kaikki nyanssit, jokaisen paineessa tiivistyneen vihan lähteen, se oli lähempänä itseään kuin koskaan ennen. Se tunsi omistavansa kaikki sävyt, kaikki pahat katseet ja sanat ja teot ja taakat. Se ampui vieläkin. Vaikka kaikki olivat jo hiljaa.

Sillä aikaa naisviha oli tyhjentänyt koko säiliönsä, se näytti olevan kuin transsissa, hohti kuin herra Halloran. Se oli riisunut housunsa ja juoksi ympäriinsä huutaen. Välillä se pysähtyi heittämään taskuistaan leivänmurusia ympärillä kohtausta seuraavalle väkivallalle ja sen kavereille.

– Ottakaa! Ottakaa! Naisviha ruokkii kadulla väkivaltaa, nam nam naisviha! Naisviha! Mä oon, saatana, niin syrjäytynyt, niin saatanan syrjäytynyt! se huusi, tyylitteli n- ja a-kirjaimilla ja esitteli elimellisyyttään.

Moninaiset syyt oli aloittanut niskaan kaadon. Se istui joogamatollaan ja teki käsillään pyöreitä liikkeitä, kuin itseään kosketteleva hämähäkki.

– Reagoidaan, reagoidaan, reagoidaan, se mumisi puoliksi suljettujen huuliensa välistä.

Ja taas sen kädet pyörivät. Se selvästi aikoi tänään kaataa niskaan aivan kaiken.

– Saatana, tää näyttää hyvältä! naisviha huusi ja loikki sivuaskelia kädet korkealle ojennettuna. Ootteko vaientuneet, ootteko! Haahkat, haahkat!

Vihapuheella oli hyvä olla. Outo raukeus valtasi sen, ja koko päivän jatkunut kuumotus vaihtui mukavaksi kihelmöinniksi, joka nousi ensin varpaista kohti polvia ja sitten sisäreisien kautta vatsaan. Kutitteli ja lämmitti. Se kyllä tiesi, että jonain päivänä se pystyisi vielä parempaan, ehkä yksinkin, mutta nyt tämä oli riittävästi. Naisviha ja moninaiset syyt olivat tosi hyviä tyyppejä, lopulta. Yhdessä ne olivat kiistäneet niin monia oikeuksia ja ampuneet tuhansia kuplia. Yhdessä, vihapuhe ajatteli.

Ajatuksissaan se ei huomannut, että paikalle oli saapunut useita mustia autoja. Ministeriön autoja.

Yhdestä autosta nousi kaksikymmentäseitsemän vuotiaan näköinen vaaleahiuksinen nainen, joka alkoi kävellä kohti vihapuhetta. Vihapuhe pyöräytti niskojaan ja antoi huulensa liukua hampaiden sisäpintoja pitkin, niin kuuluvasti kuin osasi. Se katsoi suoraan naista silmiin.

– No niin. Olet sitten taas lähtenyt naisvihan kelkkaan ja ottanut moninaiset syyt mukaan. Tulitteko kaunopuheita kiusaamaan, vai mitä? Joko nettiviha tuli taputeltua? nainen kysyi ja siristi silmiään samalla kun korjasi korsettinsa ilmeisesti kylkeä puristavaa luuta.

Vihapuhe olisi halunnut katsoa naista pidempään, mutta se ei kyennyt pitämään aggressiivista ilmettään niin kauan. Se kääntyi ja lähti kävelemään.

– Äläs mee, nainen jatkoi. Onko sulla taloudellinen tilanne ihan kunnossa?

– No kuule ON, vihapuhe kääntyi ja ymmärsi liian myöhään kysymyksen olleen myös sellainen, johon ei olisi pitänyt vastata.

– Niin, mä vaan aattelin. Te ootte aika syrjäytyneitä ja monimutkaiset syyt on taas ihan sekaisin. Kyllähän se voi ärsyttää.

Vihapuhe puri alahuultaan ja huokaisi puoliväliin. Missä helvetissä muut on? Se lähti kävelemään eteenpäin, vaikka kuuli, että ministeriön nainen on sen perässä. Vihapuhe tunsi taas olevansa kontrollinsa ulkopuolella.

– Mä ymmärrän kyllä, että sä et halua puhua. Mutta me vaan autettais sua ja sun kavereita. Poliittinen ilmapiiri on nyt tällainen, kai sä tajuat. Kaunopuheet on vallassa, ja te täällä ruokitte toisianne. Se ei ole hyvä tie. Meidän on pakko reagoida ennemmin tai myöhemmin. Maahanmuuttokeskustelukin on jo meidän puolella. Hei, kuulet sä?

Vihapuhe tiivisti askeliaan. Pitikö tuon tulla pilaamaan koko fiilis. Vihapuhe hengitti kovaäänisesti hampaidensa välistä ja käveli kädet nyrkissä eteenpäin.

– Oikeesti, hei, nainen yritti vielä. Voitaisko me puhua, ihan tosi?

– Voi saatana, ei, mee ny muualle! vihapuhe huusi ja lähti juoksuun.

Se juoksi koko matkan kotiin saakka. Vain yhden kerran se katsoi taakseen. Nainen ei seurannut, takana näkyi vain kellertävää kaupunki-iltaa, lumisadetta, hiljaisuutta.

Päästyään lämpimään kotiinsa vihapuhe alkoi taas vähitellen muuttua omaksi itsekseen. Se kävi muutamalla keskustelupalstalla kirjoittamassa perusherjan, söi itse kasvattamansa sikanaudan ja kävi saunassa. Vielä ennen nukkumaanmenoa se näki, että naisviha julisti FB:ssa olevansa akuutein ongelma. Onneksi kuvassa näkyi vihapuhekin, ja otos oli vielä tosi onnistunut, koska uuden tanskalaisen nahkatakin merkki näkyi kuvassa, ihan selvästi. Se ei ole koskaan paha juttu, varsinkaan kun takki maksoi aika järjettömästi.

Vihapuhe nukahti tyytyväisenä, rauhallisesti kuin pikkulapsena, mutta paljon vahvempana.

 

kipinä vihapuheelle naistenpäivänä