media

Oli kesä oli moku oli kesämoku

/ Riikka / 11 kommenttia

Monikulttuurisuus on yummii Stadin ruokaskenelle!

(1) Monikultturismi sisältää usein ääneen lausumattoman
yhdistelmän sitä, mitä on ja sitä, mitä pitäisi olla. [Termi]
on siis sekä analyyttinen käsite että normatiivinen
ohjenuora.

Harrastan ruokaa ja ruoanlaittoa. Olen ollut pääsääntöinen kasvissyöjä melkein parikymmentä vuotta ja tiedän ravitsemuksesta yhtä ja toista. Kun ravintolamaailman etnistyminen taannoin alkoi, olin tietysti innoissani. Helsingissä alkaa olla jo erittäin kiitettävästi monikulttuurisia ravintoloita ja kaupat tarjoavat kiinnostavia uutuuksia. Ruokaskenen suurimmat innovaattorit ovat lähes poikkeuksetta ulkomailta tulleita, ja kaikki ideat ovat tietysti globaalisuutta sykkiviä. Afrikkalaista ruokaakin saa jo aika monesta paikasta, muista puhumattakaan. Suomalaiset aallonharjan ravintolat eivät juuri eroa suurten kaupunkien vastaavista. Myös some auttaa asiaa. Instagramin ruokaskene on täysin rajaton – olemme kuin yksi suuri perhe (#LOL) jakaessamme smoothiebowlit ja muut nomnomit. #cleaneats #plantbased #eeeeeats

Ja tämä, hyvät lukijat, on keskiluokkaista monikulttuurisuuden kermaa. #dairyfree Minä kannatan sitä, minulla ei ole ikävä pan-suolalla maustettuja ”kasvisannoksia” eikä sitä, että saan hyvin syödäkseni vain kaukana Suomesta. Ruokaan ja terveyteen keskittyminen on kuulemma nykyajan juppi-meininkiä. Eilen hipsteri, tänään juppi, huomenna moppi.

(2) ’Monikulttuurinen’ tarkoittaa kulttuurisen moninaisuuden
tosiasiaa, ’monikultturismi’ normatiivista vastausta tähän
tosiasiaan.

Kesällä tuli vierailtua jälleen myös Berliinissä. Kaupunki on mitä monikulttuurisin, mutta turistille näkymä on kaikin tavoin toimiva. Sykkivä, elävä, iloinen, kohtelias. Saksalaisuus on silti selvästi esillä, ylimpänä (jos näin saa sanoa). ”Vierastyöläiset” pyörittävät pitkälti kaupungin palveluyrityksiä – vieri vieressä on ravintoloita, kahviloita, ruokakauppoja, pesuloita, kioskin kokoisia. Afrikkalaista ruokaa ei tarvitse etsiä. Kaikki tuntuvat puhuvan saksaa. Ruoka on taivaallista, edullista ja kaikki syövät ulkona.

(3) Monikultturismi tarkoittaa monietnisten yhteiskuntien
julkishallinnon toteuttamaa lähestymistapaa, jolla
pyritään ohjaamaan kulttuurista moninaisuutta niin, että
kulttuurierojen arvostus ja suvaitsevaisuus toimivat
kaikkien osapuolten välillä. Monikultturismi takaa, että kaikki kansalaiset voivat pitää identiteettinsä.

Kovin kauas ei tarvitse silti Berliinissäkään lähteä, että hyvä värinä muuttuu pelottavaksi. Käsilaukku ei roiku huolimattomasti, olan yli tulee pälyillä. Nuoret sällit yrittävät yhdellä asemalla aina jotakin. Pää on pyörällä, mitä hittoa. Lehti kertoo, kuinka tällä alueella on Berliinin kamalimmat koulut eikä kukaan kynnelle kykenevä halua lastaan niihin. Kerjäläiset tulevat kuppiloihin sisälle, integroituneempi hätistelee heitä luudalla. Mustat huumekauppiaat sointuvat jaetun kaupungin värikkääseen dekadenssiin, toisaalla joku joogaa.

Helsingissä on mielestäni paljon helpompi kavahtaa keskusta-alueillakin. Pääasemilla ei ole hyvä tunnelma, rauhattomuus ei ole sykkivää vaan uhkaavaa. Itäinen kantakaupunki leikkii olevansa Berliini ja hyvällä hetkellä onnistuukin. Idän lähiöissä voi joskus käydä kauhistelemassa #nakoalattomuutta tai sitä, kuinka paljon kaupoissa on kaljaa ja eineksiä!

(4) Monikultturismissa luovutaan kulttuuriin liittyvistä
käsityksistä, ja sen sijaan asetetaan yksilöt keskiöön.

On etuoikeutettua saada valita. Missä asuu, mitä syö, mitä tekee työkseen, kenen kanssa toimii. Mitä globaalimpi ja liikkuvampi maailma, sitä enemmän etuoikeutettua se on. Mutta jos flow-keskiluokkainen suomalaiskaupunkilainen kokee enemmän yhteenkuuluvuutta koulutetun ja keskiluokkaisen maahanmuuttajan kanssa kuin suomalaisen netflix-lähiöasukin, tarkoittaako se, että tuon H-talon asukinkin pitää kokea enemmän yhteenkuuluvuutta samassa rapussa asuvan somaliyksinhuoltajan kuin suomalaisen porvarin kanssa? Onhan tätä joskus kai yritettykin.

(5) Monikultturismilla emme tarkoita vain rodun,
etnisyyksien, luokan, globaalien alueiden ja seksuaalisen
suuntautuneisuuden kirjoa, vaan niitä erilaisia
kulttuurisia asetelmia, joita kohtaamme, kun kuljemme
läpi elämämme.

Globalismi ja monikultturismi yhdessä tekevät suurimmat railot, usein täysin välittämättä ihonväristä, kulttuurista tai uskonnosta. Talouden uusliberalismi on maailman antirasistisin tyyppi. #unelmateilopu Kyse on siitä, mistä puhutaan. Puhutaanko ihanasta vai hirveästä, vapaudesta vai turmiosta, siitä, että yhteisö tarvitsee välttämättä jonkinlaisen yhtenäisen pohjan vaiko siitä, että vahvuutta ja resilienssiä voidaan jalostaa helpommin mahdollisimman diverssistä laumasta (muut tippuvat #lifegiveslemons). Liberalismin vapaus vai sen eugeniikka?

(6) Monikultturismia ei ole vielä täysin teoretisoitu. Osittain
yhdistävän teorian puute johtuu siitä tosiseikasta, että
monikultturismi on poliittinen, sosiaalinen ja kulttuurinen
liike, joka on pyrkinyt arvostamaan vallitsevien
perinteiden ulkopuolella olevien erilaisten perspektiivien
moninaisuutta.

Tutkija ja yhdenvertaisuusvaltuutettu toistelivat eilen ylellä, että monikulttuurisuus ei ole politiikkaa eikä varsinkaan ideologiaa. Sen kun lastataan erilaisuuksia samaan paikkaan – ja se alkaa kehittyä ja elää kuin itsestään. Mitä enemmän, sen paremmin. Vielä nykyäänkin on mahdollista julkisesti päästä sanomaan jotain noin sekopäistä, koska Immos-bandwagon antaa jo hieman rauhoittuneelle mokutusliikkeelle uutta puhtia ja kasvualaa. Akateemisen maailman narratiiveja seurattuani otaksun, että tämänkertainen moku-kausi tulee olemaan hybridimäisempi ja diversifioituneempi. En voisi olla kyllästyneempi.

(7) Monikulttuurisuus viittaa kulttuurisen moninaisuuden
huomioimiseen ja arvostamiseen globaalia humaanisuutta
ja yhteiskunnallista järjestystä lisäävästi ja rikastavasti.

Urbaani skene kumartaa sinne, mistä suurin cool tulee. Kyse on mielikuvista. Tuhannet ihmiset halaamassa Helsingin kesäillassa #meilläonunelmissaan nyt vain sattuu kantamaan yummimpaa (ja myyvempää) imagoa kuin esimerkiksi Olli Immonen. Ei kyseessä ole olemassaoloon perustuva fakta, vaan lähinnä liberalismin, vapauden ja solidaarisuuden tarjoama nautinto. Harha tai ei, elämä on nyt.

Huomenna taas jotakin muuta. #smile

—

Tekstissä olevat lainaukset ovat 8 vuotta sitten tutkimuskirjallisuudesta poimimiani monikulttuurisuuden määritelmiä (suoraan käännettyjä). Viime vuosina tilanne on muuttunut niin, että mokutus on yhtäältä vähentynyt mutta toisaalta muuttunut entistä abstraktimmaksi ja taivaita hipovaksi (erilaiset post-suuntaukset). Se ei juurikaan keskustele kenenkään muun kuin itsensä kanssa. Termi ”monikulttuurisuus” on pääosin korvattu uusilla käsitteillä. Kirjoitin kolmisen vuotta sitten aiheesta, tekstin voi lukea täältä.

Oikeita ja vääriä tutkimuksia

/ Riikka / 16 kommenttia

Erilaiset tutkimukset tarvitsevat erilaisia metodologioita ja lähestymistapoja. Erilaisissa metodologioissa on myös erilaisia ongelmia eikä mikään menetelmä ole aukoton. Toisaalta tiettyjen aihepiirien kohdalla tutkimuksen tavoite ja politiikka saattavat ylittää merkityksessään kaikki muut seikat. Käsittelen asiaa kahden esimerkin kautta.

Jos tavoitteenamme on selvittää inkeriläisten paluumuuttajanaisten käsityksiä suomalaisesta juhannussaunakulttuurista ja sen tarinallisista piirteistä, keräämme osallistujat (n=12) inkeriläisten paluumuuttajanaisten saunakerhon (ISK ry) tupaillasta ja haastattelemme heitä vapaamuotoisesti heidän kokemuksistaan. Saunomme välillä mukana ja havainnoimme osallistuen; tutkijan positio ei siis suuresti eroa tutkittavien positioista. Kirjoitamme värikkään deskription, jota maustamme suorilla lainauksilla haastateltavien tarinoista.

Jos sen sijaan tavoitteenamme on selvittää, kuinka paljon maahanmuuttajat syyllistyvät rikoksiin, emme haastattele tekijöitä emmekä uhreja, vaan luotamme muiden toimijoiden, kuten oikeuslaitoksen, keräämiin ”havaintoihin” ja ”mittauksiin”. Näistä tilastoista ja erilaisista rekistereistä voimme koota luokiteltavan aineiston, jota voimme esitellä (deskriptio) eri tavoin. Laajaa aineistoa voimme myös käsitellä. Käsittelyjen avulla voimme tehdä päätelmiä ja tulkintaa, joka ei kuitenkaan ole läheskään yhtä vapaata kuin edellisessä esimerkissä. Tutkijoina emme millään tavalla osallistu tai vaikuta aineiston muotoutumiseen, mutta erilaisten testien valikoimisessa sekä tulosten esittelyssä voimme käyttää omaa harkintaa.

Kumpikaan tutkimuksenteon tapa ei ole ongelmaton eikä kumpikaan tarjoa sataprosenttista faktaa maailmasta, vaikkakin ne täysin validisti täyttäisivät omat vaatimuksensa ja tavoitteensa. Ensimmäisen esimerkin suhteen voimme pohtia muun muassa seuraavia asioita:

1. Onkohan muilla kuin saunakerhoon osallistuvilla inkeriläisnaisilla mahdollisesti poikkeavia käsityksiä suomalaisesta juhannussaunakulttuurista? Mitä jos ”otoksemme” onkin täysin vääristynyt niin, että tupaillan innokkaat saunojat ovat täysin erityistapauksia ja kaikki muut inkeriläiset ovatkin eri mieltä? Ainakaan otoksemme ei perustu satunnaisotantaan. Toisaalta sillä tuskin tässä tapauksessa on mitään merkitystä – emmehän yritä löytää mitään riippuvuuksia vaan havainnollistaa mielenkiintoista kokonaisuutta.

2. Voimmeko me tutkijoina koskaan ymmärtää aivan täysin inkeriläisten paluumuuttajanaisten saunakäsityksiä, koska emme jaa heidän kulttuurista, sosiaalista ja historiallista kokemusmaailmaansa? Saatammeko tutkijoina jopa hieman ylitulkita heidän antamiaan merkityksiä? Onko teoreettinen viitekehyksemme ehkä liian dominoiva? Entä jos haastateltavat itse eivät ole täysin rehellisiä, vaan vastaavat vähän siihen suuntaan kuin olettavat tutkijan toivovan?

3. Tuloksia ei ehkä voida yleistää, mutta miksi pitäisikään – kyseessähän on inkeriläiset paluumuuttajanaiset ja saunominen. Tutkimuksemme kertoo siis ainoastaan kohteestaan, se on tapaustutkimus. Jos tutkimus kertoo riittävän paljon merkityksellisiä asioita vain yhdestä ja erityislaatuisesta kohteesta, se saattaa hyvin täyttää tehtävänsä. Ja tietysti se on merkitsevä, koska me olemme merkittäviä!

4. Mutta onko inkeriläisten paluumuuttajanaisten juhannussaunakulttuurin tarinoiden tutkimisessa mitään järkeä, vaikka se sinällään olisikin kiintoisaa? Kaikkihan on kiintoisaa aina jonkun mielestä. Mikä on tutkimuksen tarkoitus? Vai onko se itsearvoista? Juuri tällaista tutkimusta yliopistossa paljon tehdään, myös humanististen tieteiden ulkopuolella. Jätän asian lukijan pohdittavaksi.

5. Media ei ole kiinnostunut tutkimuksestamme eikä edes blogimme, jossa hankkeesta kerromme, saa juuri yhtään lukijaa. Tutkijoina olemme toki pettyneitä, sillä tutkimuksemme on ollut vaativa ja aikaa vievä ja mielestämme sen ”tulokset” ovat hyvin kiinnostavia.

Toisen esimerkin suhteen saatamme joutua pohtimaan tyystin toisenlaisia asioita. Tutkimustamme tullaan myös kyseenalaistamaan tutkimusyhteisön ulkopuolelta:

1. Mikä on tutkimuksen tarkoitus? Nyt tiedämme, että X prosentti maahanmuuttajista syyllistyy rikoksiin, mutta mitä tällä tiedolla haluamme saavuttaa?

Haluan tähdentää, että toisin kuin edellisessä esimerkissä, tässä tapauksessa tutkimuksen tarkoitus näyttää olevan merkittävässä roolissa. Inkeriläisten paluumuuttajanaisten saunakokemuksista narratiiveja loruttelevaa tutkijaa harvemmin laitetaan vastaamaan kysymykseen (nro 4 yllä), mutta maahanmuuttajien rikollisuutta kartoittava tutkija joutuu välttämättä vastaamaan siihen, niin akateemisesti tiedeyhteisön sisällä kuin populaarimmin muualla yhteiskunnassa.

Luonnollisesti kyse on yhteiskunnallisesta merkityksestä: maahanmuuttajien rikoksia kuvaavassa tutkimuksessa yhteiskunnallinen merkitys on huomattavasti korkeampi kuin inkeriläissaunojien tapauksessa. Hassua kyllä, samainen yhteiskunnallinen merkitys ei välttämättä riitä täyttämään tutkimuksen merkityksellisyyden vaatimusta. Tämä johtuu siitä, että tutkimuksen tulokset ovat ”vääriä”. Vaikka maahanmuuttajien tutkiminen on merkityksellistä, ei se saa olla vääränlaista. Samanlainen ilmiö löytyy usein esimerkiksi naisia tai seksuaalivähemmistöjä käsittelevistä tutkimuksista.

2. Miksi maahanmuuttajien tekemiä rikoksia tulee tutkia erillään muiden (ihmisten) tekemistä rikoksista? Onko ’maahanmuuttajuus’ merkitsevä ominaispiirre? Onko ’maahanmuuttajuus’ merkitsevin ominaispiirre?

Näitä kysymyksiä esittävät ihmiset eivät useinkaan ymmärrä tutkimuksista paljonkaan – tai sitten heidän vakaumuksensa ylittää heidän osaamisensa. He eivät tiedä, mitä tarkoittaa tilastollisesti merkitsevä tai sattuma. He lähestyvät ”merkitsevää” emotionaalisesti ja subjektiivisesti – se vaihtelee jälleen kohteen mukaan. Jopa samat tutkijat, jotka itse tekevät n=20 tutkimuksia, joissa kysytään maahanmuuttajilta subjektiivisista syrjinnän kokemuksista, saattavat valittaa, että maahanmuuttajiin suhtaudutaan meidän tutkimuksessamme liian monoliittisesti taikka jopa että maahanmuuttajuudella ei olekaan merkitystä. Puhumattakaan tilastollisesta edustavuudesta!

Metodologinen hälytystila vaivaakin useita tutkijoita ainoastaan silloin, kun (toisten) tutkimuksista saadaan vääränlaisia tuloksia. Muussa tapauksessa homman voi hoitaa vähän sinnepäin: valitaan nyt vaikka haastateltavat näistä aktivisteista ja leikitään, että kyseessä on hyvä otos. Jos tulee sanomista, kerrotaan, että kyseessä on syväluotaava empiirinen tapaustutkimus, joka tuottaa tärkeää tietoa perusinhimillisesti.

Ideologiset vaatimukset rajoittavat yhteiskunta- ja ihmistiedettä tiettyjen aihepiirien ympärillä hyvin paljon. Tutkimukset rakennetaan jo suunnitteluvaiheessa sellaiseen muotoon, että niistä ei voi saada kuin ”oikeita” tuloksia. Nämä tulokset palvelevat poliittisia ja ideologisia päämääriä sekä määrittävät erilaisia haluttuja toimintasuosituksia.

Mikäli joku tutkimus saa tulokseksi jotakin tämän politiikan vastaista, otetaan se hampaisiin ja pyritään mitätöimään käyttäen erilaisia metodeja. Tällaisenkin (objektiivisesti rakennetun) tutkimuksen tulokset halutaan saada palvelemaan oikeaa motiivia. Niinpä tulos, että maahanmuuttajat syyllistyvät rikoksiin merkittävästi enemmän kuin valtaväestö, voidaan uudelleen lukea niin, että ”maahanmuuttajat ovat merkittävästi huonommassa asemassa kuin valtaväestö”.

3. Voidaanko lukuihin luottaa? Mitä jos maahanmuuttajat jäävät useammin kiinni ja tulevat tuomituiksi kuin ei-maahanmuuttajat? Mitä jos maahanmuuttajien tekemät rikokset ilmoitetaan poliisille useammin?

Näistä seikoista voidaan aina jossitella, kaikissa tutkimuksissa (ks. inkeriläiset saunassa). Jos teemme korkealaatuista tutkimusta, otamme ainakin viitteenomaisesti kantaa näihin seikkoihin itse. Tutkimuksen tuloksiin niillä tuskin silti on vaikutusta, ainakaan Suomessa. Datanlukutaito on silti oleellisessa roolissa – kyse ei ole vain numeroiden heittelystä ja siitä, että kone tekee työn.

(Kukaan ei ole tainnut uskaltaa miettiä sentään sitä, ovatko valtaväestön ja maahanmuuttajien tekemät rikokset vertailukelpoisia. Toisaalta olen kuullut, että maahanmuuttajia ei voitaisi verrata kantaväestöön, koska kantäväestöltä puuttuu tuo maahanmuuttajien taakkaa kasvattava ominaisuus ’maahanmuuttajuus’. Tällaisin perustein lähes kaikki tutkimus muuttuu mahdottomaksi, pl. inkerinsuomalaiset saunojat.)

Jälleen huomionarvoista on, että tietyt huomattavaa julkisuutta saaneet tutkimukset, kuten naisten perheväkivaltakokemuksia mittaava ”Usko, toivo, hakkaus” tai monet syrjintää ja rasismia mittaavat tutkimukset, käyttävät nimenomaan hyvin kyseenalaisia tiedonsaannin, tulkinnan ja arvioinnin menetelmiä. Laskennan perusteiden kyseenalaistaminen liittyy ainoastaan ”vääriä” tutkimustuloksia saaviin tutkimuksiin.

Mitä ”vääremmin” tutkimusasetelma on muodostettu tai mitä ”väärempiä” tuloksia tutkimuksessa saadaan, sitä enemmän siltä vaaditaan, sekä akateemisesti että median pyörityksessä. Mitä ”kyseenalaisempaa” teoreettista rakennetta käytetään, sitä hiotumpi ja täydellisempi sen tulee olla. Ja ehkä sitten näinkin: mitä ”väärempää” tutkimusta tehdään, sitä vaikeampaa sitä on saada julkaistua. Ja ilman julkaisua, ei ole mitään. Ei ole edes tietoa siitä ”väärästä” asiasta.

4. Tutkimus ei selitä mitään. Se ei selitä, miksi maahanmuuttajat tekevät rikoksia. Se vain kertoo, että he tekevät rikoksia (enemmän kuin valtaväestö).

Olin muutama viikko sitten seminaarissa, jossa käsiteltiin suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa ja maahanmuuttajien kotoutumista. Seminaarissa kokenut professori kertoi vastustavansa tilastoja (kyse oli Optulan tutkimuksesta Maahanmuuttajat rikosten uhreina ja tekijöinä), koska ne eivät kerro mitään mistään. Hän vertasi Optulan tutkimusta siihen korrelaatioon, joka syntyy jäätelönsyönnin ja hukkumiskuolemien välille. Eihän maahanmuuttajuus ole mikään syy rikoksille.

Oletteko muuten usein kuulleet, että tällaiset kriitikot olisivat joskus kaivanneet selityksiä esim. sille, miksi mies lyö? Epäilen, että feministisessä teoriassa sille edes olisi mahdollista löytää mitään lieventävää selitystä. Sillä lievennystähän professorikin kaipasi: täytyy olla jotakin hirveää, minkä vuoksi maahanmuuttaja syyllistyy rikokseen. Rikollisuudelle täytyy olla joku syy.

Ja tietysti usein onkin. Paha kasautuu, kuten tiedämme, kaikkien ihmisten kohdalla. Pedofiilejä on usein käytetty hyväksi lapsina, alkoholistit ovat usein alkoholistien lapsia, väkivaltaisista oloista tulleet ovat usein väkivaltaisia, rikollisuus ”periytyy”, rikkinäisissä perheissä on enemmän ongelmia kuin ehjissä perheissä. Tämä on eräänlainen yhteiskunta- ja sosiaalitutkimuksen itsestäänselvyys, joka kuitenkin toisinaan yritetään piilottaa ideologisista syistä. Haluaisimme niin paljon tasa-arvoa ja pelkkää hyvää kaikille, että emme uskalla tunnustaa, että näin ei tapahdu. Ikävästä syntyy merkittävästi suuremmalla todennäköisyydellä ikävää kuin hyvästä.

Siitä huolimatta meidän tulee tehdä myös tutkimuksia, joiden tulokset vain kielivät tästä.

Mikään ei estä professoria kokoamasta työryhmää syventämään tutkimuksen tuloksia. Hän voi valita rikoksiin syyllistyneistä maahanmuuttajista oman otoksensa (esim. n=7, kaikki Monikulttuurisen Rauhanjärjestön, Mokura ry:n, kevätkokoukseen osallistuneet rikoksiin syyllistyneet) ja tehdä heille haluamansa. Kuten kartoittaa heidän inhimillistä kärsimystään, rasismin kokemuksiaan, sydänsurujaan, köyhyyttään, nälkäänsä, traumojaan. Ja aivan totta, tämän jälkeen me tiedämme enemmän siitä, millaisia nämä rikoksentekijät ovat. Tällä tavallahan tiede parhaimmillaan toimii.

Mutta millään muotoa se ei tee tyhjäksi tarvetta selvittää tilastollisesti maahanmuuttajien rikollisuuden määrää, astetta ja laatua. Maahanmuuttajuus nimittäin on todella oleellinen ominaispiirre – sosiaalisesti, yhteiskunnallisesti, taloudellisesti, yksilölle itselleen. Tämä tosiseikka ei mene pois lopettamalla puhumasta siitä.

4a. Koska maahanmuuttajat ovat usein nuoria ja miehiä, he tekevät rikoksia. Koska maahanmuuttajat ovat usein köyhiä, kouluttamattomia ja syrjäytyneitä, he tekevät rikoksia. Koska maahanmuuttajiin suhtaudutaan vähätellen ja syrjivästi, he tekevät rikoksia. Koska maahanmuuttajien rikollisuudesta tehdään tutkimuksia, he tekevät rikoksia. Myös se osa kantaväestöstä, johon voidaan liittää ko. ominaispiirteet, syyllistyy rikoksiin huomattavasti keskimääräistä enemmän.

Tässä näyttäytyy jälleen epäloogisuus, jota harvemmin käsitellään. Tottakai asia on näin! Samanlaisia tosiseikkoja ovat seuraavat: 1. Humanitaariset maahanmuuttajat kotoutuvat hitaammin kuin työn perässä tulevat maahanmuuttajat. 2. Mitä suurempi kulttuurinen etäisyys on saapuvan maahanmuuttajan kulttuurin ja kohdemaan kulttuurin välillä, sitä hitaampaa on kotoutuminen ja sitä enemmän ongelmia siihen liittyy. 3. Erilaisten ihmisten välillä on ennakkoluuloja.

Absurdiksi asia muuttuu siksi, että päivänselvät asiat eivät kaipaa lisävakuuttelua eivätkä ne voi lieventää havaittavia ongelmia. Niiden tulisi olla huomionarvoisia lähtökohtia eikä ikään kuin yllättäen ilmenneitä epätoivottavia seikkoja.

Oleellista (joskin vaarallista) olisi pohtia, missä määrin lainkaan on järkevää tai tarkoituksenmukaista ajaa politiikkaa, joka kärjistää eroja ja lisää ongelmia. Jos olemme kaikki yksimielisiä siitä, että huono-osaisuus ajaa rikoksen tielle, miksi huono-osaisten määrää pitää entisestään lisätä? Jos olemme kaikki samaa mieltä siitä, että rasismi on pysyvä ikuisongelma ja ’maahanmuuttajuuden’ taakka on ylitsepääsemätön, miksi niitä pitää tieten tahtoen lisätä? Se, että näin tulee tapahtua koska niin vain tulee tapahtua, ei ole mikään selitys.

Maailma todella on epätasa-arvoinen, mutta tämä lääke toimii hyvin vajavaisesti ja osin vahvasti jopa itseään vastaan. Sitä todellakin sietäisi tutkia ja paljon.

5. Maahanmuuttajien tutkiminen on tärkeää, mutta maahanmuuttajien rikollisuuden tutkiminen ei ole tärkeää. Maahanmuuttajien ja maahanmuuton tutkiminen on siis tärkeää silloin, kun tutkimuksen asetelma ja tulokset palvelevat tiettyä agendaa. Muussa tapauksessa ei. Maahanmuuttajien rikollisuuden tutkiminen ei ole merkittävää, mutta maahanmuuttajat rikoksen uhreina on merkittävä tutkimuskohde.

On naurettavaa, että maassa, jossa tutkitaan kymmenissä tutkimuksissa ja hankkeissa yksittäisten nuorisoseurojen yksittäisten maahanmuuttajanuorten yksittäisiä käsityksiä syrjinnästä, ei voitaisi tutkia ja selvittää myös laajempia maahanmuuttoon liittyviä asioita. Sosiaali- ja yksilökeskeiset suuntaukset ovat nielaisseet maahanmuuton sisäänsä, ja muille (valtio, talous) jää vain rippeet ja niistäkin pitää taistella.

6. Tällaiset tutkimukset lisäävät ennakkoluuloja ja rasismia ja leimaavat ihmisiä. Ilmeisesti siksi, että kaikki eivät kykene vastaavaan valveutuneisuuteen kuin hyviä mielipiteitä omistavat ihmiset. Kansastamme X osa omaa niin alhaisen älykkyysosamäärän (sekä alkoholismigeenin), että heidän kykynsä käsitellä tällaisia tutkimustuloksia on siis hyvin heikko. Niinpä he saattavat alkaa öyhöttää, haukkua, huudella ja jopa olla väkivaltaisia, koska heidän päättelykykynsä mukaan jokainen maahanmuuttaja on nyt rikollinen. Sen sijaan inkerinsuomalaisten saunojanaisten analyysi ei liikuta ketään.

Tämäkin on totta. Etenkin primitiivisissä yhteisöissä ”faktojen” esille tuonti täytyy tehdä varovaisesti, jos ne ovat jollain tapaa arkoja tai vaarallisia. Suomi on kuitenkin kehittynyt, avoin ja demokraattinen yhteiskunta, joka kykenee kestämään todellisuutta. Suuri osa väestöstä ei koskaan tule ymmärtämään sävyeroja eikä tilastoja, mutta se ei ole sävyerojen ja tilastojen vika.

Leimaaminen taas on yleistermi, joka ei tarkoita oikeastaan mitään. Ihminen aloittaa leimaamisen muutaman vuoden ikäisenä ja lopettaa kuollessaan, sillä se on inhimillisen toiminnan edellytys ja ilman sitä mikään ei olisi mitään. Nykypäivänä kaikki ihmisiä luokittelevat toimet ovat jostain suunnasta katsoen leimaavia. Mutta se, että haluaa esimerkiksi lopettaa älykkyystestit, koska ne leimaavat, ei vähennä sitä tosiseikkaa, että korkeamman älykkyyosamäärän omaavat ihmiset ovat älykkäämpiä (mikä taas implikoi monia muita asioita). Se, että maahanmuuttajia ei saisi tutkimuksissa ”leimata”, ei vähennä sitä, että ’maahanmuuttajuus’ implikoi monia  asioita, hyvässä ja pahassa. Maahanmuuttajuus on olemassa, kaikesta huolimatta.

Paljon enemmän hallaa on tehty valjastamalla XX prosenttia yhteiskunta- ja ihmistieteestä palvelemaan tutkijoita itsejään ja heidän käsinukkejaan. Onko ihmekään, että kukaan ei oikein tahdo ottaa vakavasti nollatutkimusten nollatuloksia, jotka valveutunut osaa arvata jo tekijöiden nimeä vilkaisemalla. Tottakai tiedolla ja sivistyksellä on myös itseisarvonsa eikä kaiken tutkimuksen tarvitse olla ”hyödyllistä”. Hyödyttömänkin tutkimuksen pitäisi silti olla jossakin suhteessa tarkoituksenmukaisuuteen, olipa se sitten empiiristä, teoreettista tai jotakin muuta.

6. Retorinen vakuuttelu versus analyyttinen ote. Inkerinsuomalaistutkimuksen voi tehdä analyyttisesti ja maahanmuuttajien rikollisuus -tutkimuksen voi tehdä retorisesti. Todennäköisempää kuitenkin on, että mitä vapaampaa metodologiaa ja subjektiivisempia metodeita tutkija käyttää, sitä retorisemmalle alustalle tutkimus nojaa. Tilastolliset menetelmät ovat aina ”pinnallisia” verrattuna laadullisiin syväluotauksiin, mutta niillä on paljon muita huomattavia etuja. Se metodologinen kaksinaismoralismi, johon tilastoja vastustavat ihmiset sortuvat, ei ole hedelmällistä mihinkään suuntaan. Kaikkein oleellisinta on kuitenkin kysyä oikeita ja merkittäviä kysymyksiä.

7. Valtamedialla on kolme vaihtoehtoa, vaieta tutkimuksesta tyystin, yrittää sen kyseenalaistamista tai rakentaa punaisia otsikoita sen juntteihin myyvistä kohokohdista. Kyseenalaistamiseen sillä on kaksi vaihtoehtoa. Ensiksi se yrittää akateemista väylää, kuten metodologisia vastalauseita. Jos tutkimus on kuitenkin korkeatasoinen, tämä ei onnistu ja käyttöön otetaankin emotionaalinen väylä. Sen mukaan tutkimus saattaa toki olla oikeassa, mutta se ei ole oleellista, koska.

Niin, tiedämmekin jo.

 

 

Raiskauksista: post scriptum

/ Riikka / 15 kommenttia

Huomio Tapanilan raiskauksen ympärillä alkaa olla hiipunut (toisaalta olemmehan saaneet jo uusiakin). Omaa kirjoitustani aiheesta luettiin muutamassa päivässä yli 16 000 kertaa, mitä pidän kohtuullisena saavutuksena vasta bloggauksen aloittaneelta. Tavoitteeni nimenomaan oli, että ”tavalliset ihmiset”, etenkin naiset, pysähtyisivät ajattelemaan asiaa. Olen saanut kiitos- ja vihapostia enemmän kuin naismuistiin, ja kommenttikenttäkin on kirvoittanut useita.

Merkittävin vaikutus some-kansan yleisestä äänekkyydestä tapauksen ympärillä on kuitenkin näkynyt mediassa. Niin Hesari kuin Yle, pienemmistä puhumattakaan, on taipunut tunnustamaan joitakin tosiasioita. Vaikka keskustelu maahanmuuttajien raiskauksista ei olekaan edennyt varsinaisesti mihinkään, on jotakin kuitenkin saavutettu. Myös muun muassa Optulan tutkimukset ovat saaneet tarvittavaa julkisuutta, mitä pidän itse ehkä merkittävimpänä asiana.

Toisaalta ennalta arvattavat piirit ovat edelleen jatkaneet oman agendansa mukaista rummutusta. Faktojen vääristäminen tai niiden huomiotta jättäminen yhdistyvät sulavasti ideologiseen ajatteluun tai lillukanvarsissa roikkumiseen. Öyhöttämisessä kunnostautuu myös vastapuoli. Vaalien läheisyys on saanut myös muutamat poliitikot järjestämään omia tempauksiaan.

Käsitteisiin keskittyminen on jälleen ollut yliampuvaa. Lähes jokainen ihminen tietää intuitiivisesti, mitä tarkoittavat esimerkiksi ”kulttuuri”, ”kansa”, ”valtio” ja myös ”raiskaus”. Väitän, että ihmisen ei tarvitse hallita kulttuurintutkimuksen ja humanististen tieteiden teoriakenttää kyetäkseen ajattelemaan loogisesti – mitä useat oikeamieliset kuitenkin tapaavat vaatia. Se, että tiede on tänä päivänä lähes yhdenmukaisesti sitä mieltä, että tuonkaltaisia käsitteitä ei ole olemassa tai että ne eivät ole lainkaan yksinkertaisia, on aivan toinen asia. Se maailma, missä tavalliset ihmiset, niin kantaväestö kuin maahanmuuttajatkin, edelleen elävät, tuntee nuo käsitteet ja niiden ilmentymät hyvin konkreettisesti. Minkäänlainen merkityksellinen yhteiskunnallinen ajattelu ei ole mahdollista ilman yleistyksiä. Sen sijaan esimerkiksi ”vihapuhe” on uuskäsite – sen merkitys on hyvin eklektinen ja käyttöala epäselvä.

Suhteellisuuden puutteeseen liittyy myös yksi feministien tiukasti hyväilemä ajatus: Koska kaikki seksuaalinen väkivalta ja häirintä on yhtä väärin ja koska kaikki patriarkaatin toiminta on yhtä kamalaa ja tuomittavaa, tekojen tai uhristatusten välille ei lopulta voi tehdä eroja. Niinpä joukkoraiskaus, kaduttava känniseksi ja ällöttävän flirttailun kohteeksi joutuminen rajautuvat lopulta samaan ilmiöön eikä niiden välille voi tehdä moraalisia tai muitakaan eroja. Tämä tietenkin mahdollistaa sen, että koska (hetero-)mies on aina lähtökohtaisesti hirviö, päähuomiota ei tarvitse kohdistaa siihen, kuka tai ketkä eniten syyllistyvät seksuaaliseen väkivaltaan. Energiaa ajatus saa tietysti siitä tosiasiasta, että lähes jokainen nainen on elämässään kokenut jonkinlaista seksuaalista häirintää tai väkivaltaa. Q.E.D.

Itseäni kiinnostaa asiassa taas se, mitä pragmaattisesti ajatellen voidaan saavuttaa. Truismi siitä, että ”kaikki miehet raiskaavat”, on progression kannalta hyvin ongelmallinen, ensinnäkin siksi, että se jättää jo saavutetun kehityksen huomiotta. Koska feministit (käytän tätä nyt yleisterminä kyseisiä väitteitä edustavista) kieltäytyvät huomaamasta, että mitään hyvää tai edistyksellistä on koskaan saavutettukaan, sulkeutuvat myös tulevaisuuden mahdollisuudet.

Kuitenkin tässä maassa on tehty jo paljon asiaintilan korjaamiseksi. Yleinen naisen aseman parantuminen on tietysti kaiken taustalla – meidän kulttuurissamme naisen asema on hyvä ja tasa-arvoinen miehen kanssa. Kun toisaalta väitämme, että raiskausalttius johtuu mahdollisesti kulttuurista, tarkoittaa se muun muassa, että tiettyjen kulttuurien näkemys naisen asemasta on niin ongelmallinen, että se vaikuttaa toimijoiden käyttäytymiseen. Se ei tarkoita, että tietty kulttuuri ehdottomasti aiheuttaa raiskauksen. Suomalainen kulttuurikaan ei aiheuta alkoholismia, vaikka alkoholismi ilmiselvästi on kulttuurillemme leimallista, ja useimmat ihmiset voivat myöntää, että alkoholi on suomalaisille ongelmallinen asia – vaikka se ei sitä taaskaan ole kaikille suomalaisille.

Feministien lempilapsi, ”vain jäävuoren huippu tulee esille”, saattaa pitää hyvin paikkansa, mitä tulee tiettyjen maahanmuuttajaryhmien kotioloihin, mutta yleisenä totuutena sitä ei voi pitää. Ensinnäkin väite perustuu yleensä hataraan tutkimukseen, jossa kysyttiin nimenomaan siitä, onko vastaaja kokenut jonkinlaista seksuaalista häirintää tai väkivaltaa ja onko hän ilmoittanut siitä. Toisekseen naisten ilmoittamismahdollisuuksia on suuresti lisätty, jo vuosikymmenien ajan, ja valistus on jatkuvaa, peruskoulusta pitkälti elämän ehtoopuolelle. Kolmannekseen apua on saatavilla väkivaltaisista suhteista pois haluaville. Harva nainen enää suostuu tai joutuu jäämään tässä mielessä vaaralliseen suhteeseen.

”Kaikki miehet raiskaavat”-väitteestä seuraa myös se, että tulkinta on täysin sokeaa erilaisten miesten välillä. Koska kaikenlainen väkivalta, seksuaalinen ja muu, on erittäin keskittynyttä alaluokkiin (sosiaalinen, taloudellinen, koulutuksellinen), ei muille ryhmille jää paljonkaan. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö väkivaltaa ja raiskauksia voisi olla kaikilla yhteiskunnan tasoilla ja onkin (kuten on myös alkoholismia) – kyse on vain tilastoista ja siten myös todennäköisyyksistä. Alaluokkaisuus aiheuttaa monenlaisia patologioita, niin kantaväestölle kuin maahanmuuttajille. Koska feminismi on perustaltaan elitististä, ei se yleensä kykene ottamaan huomioon tällaisia tekijöitä. Eikä se halua, koska silloin sen ”kaikki miehet raiskaavat”-käsityksiltä tippuisi pohja.

Totta silti on, että se pääasiassa kehityskelpoinen miesaines on oppinut aika hyvin. Tutkimukset, joissa on otettu huomioon tekijän sosioekonominen ym. luokka ja teon vakavuus, kertovat tästä selvää kieltään, niin perheväkivallan kuin seksuaalisen väkivallan suhteen. Kuten myös alkoholismin.

Kumpi sitten mahtaisi tosiasiassa vaikuttaa raiskauksien määrään enemmän –  se, että jälleen uusi feministinen hanke saisi lisärahoitusta tuottaakseen selvityksiä ja uutta käsitepornoa ”kaikista miehistä” vaiko se, että raiskauksiin todennäköisemmin syyllistyviä, usein moniongelmaisia miehiä otettaisiin erityishuomion piiriin? Olisiko järkevämpää ottaa tietyistä kulttuuripiireistä kotoisin olevia maahanmuuttajia/vähemmistöjä erityisvalistuksen pariin kuin laatia tiedonantoja siitä, kuinka me nyt emme vaan saa hyväksyä tätä patriarkaatin pahuutta ja että sitä tulee paheksua kuin viimeistä päivää? Koska ”paheksunta” on päivänselvää, sitä ei ole syytä ottaa lähtökohdaksi.

Oikeusoppineet kautta linjan väittävät, että rangaistuksien kiristäminen ei auta missään rikoksissa, mutta tässäkin näkisin myös oikeuden jakamisen muut funktiot, kuten yhteiskunnallisen viestin antamisen. ”Humaani ja rationaalinen kriminaalipolitiikka” ei voi olla kaikki kaikessa, vaan uhrin eli yksilön roolin täytyy nousta (ks. Terttu Utriaisen näkemys). Rangaistuksia saisi mielestäni selvästi kiristää, ja maahanmuuttajien ollessa kyseessä karkottamisen mahdollisuus täytyisi olla aidosti olemassa.

Raiskauksista

/ Riikka / 37 kommenttia

Se, että media – tai tietty osa siitä – jättää kertomatta seksuaalirikosten oleellisia seikkoja, on asia, joka suututtaa monia. Tilanteemme ei ole niin paha kuin Ruotsissa, jossa joukkotiedotusvälineet lähes poikkeuksetta pimittävät tietoa lukuisista ja jatkuvista seksuaalirikoksista, joihin maahanmuuttajat ja uusruotsalaiset syyllistyvät. En tiedä, kuinka paljon on vielä ihmisiä, jotka uskovat median palturiin. Toivoakseni ei monia. Sen tiedän, että silloinkin, kun totuus on ihmisten tiedossa, pupu menee pöksyyn, mikäli asialle pitäisi tehdä jotakin tai se pitäisi edes kohdata. Seuraa hyssyttelyä, pelkoa, pakoilua, kaunistelua, väistelyä, ”ei se varsinaisesti kuulu minulle”. Ongelma on tuttu monista muistakin yhteiskunnallisista ongelmista, mutta erityisen räikeänä se esiintyy aina silloin, kun ongelmaan liittyy maahanmuutto ja/tai erilaiset kulttuurit ja uskonnot.

Reaktiot näissä tapauksissa ovat jotakuinkin seuraavanlaiset:

1. Media mahdollisesti kertoo rikoksesta, mikäli poliisi on siitä tiedottanut. Poliisin tiedote copy-pastetaan nettiin mahdollisimman pian. Mikäli siinä on – ja yleensä on – tietoja tekijöiden etnisyydestä tai muita tuntomerkkejä, periaatteellinen media (nykyään lähinnä enää HS), pyyhkäisee ne pois. Joskus – nettikansan riemuksi – niitä ei huomata heti poistaa, vaan liian paljastava tiedote pääsee verkkoon.

2. Vahvasti miesvoittoinen nettikansa korjaa foorumeilla, blogeissa ja muualla somessa vääristetyn uutisen. Tottakai ne oli niitä! Idiootti Hesari! Oikeastaan kaikki mediakykyiset tietävät, että näin todella on, mutta joka kerta asia tuodaan yhtä näkyvästi esiin. Koska koko nettikansa ei ole liikkeellä tuodakseen julki naisiin kohdistuvan rikollisuuden lisääntymistä, vaan vastustaakseen yleisesti maahanmuuttoa ja/tai mediaa, on seuraus kahtalainen. Yhtäältä nyt taas vähän paremmin tiedämme, ketkä oikeasti ovat rikoksen takana. Toisaalta mikään ei ole muuttunut. Ne tahot, jotka asialle jotain voisivat tehdä, eivät seuraa paljastajien foorumeita tai eivät pidä niitä merkityksellisinä. Informaation leviämisen tuoma lisäarvo on hyvin vähäinen: He, jotka tietävät, tiesivät jo ennen. He, jotka eivät tiedä tai halua tietää, eivät ”tiedä” jatkossakaan.

3. Tämän jälkeen media alkaa kiertää tapausta kuin kissa kuumaa puuroa. Huomio kiinnittyy yleensä asian suhteen varsin epäoleellisiin seikkoihin, esimerkiksi valvontaan tai ”turvattomuuden” yleisempään lisääntymiseen. Kaikista vääristävimmät ”suomalainenkin mies raiskaa”-tyyppiset avautumiset ovat viimeisen viiden vuoden aikana vähentyneet paljon. Mutta niinpä vain tänä aamuna Hesari teki taas pohjat. Sellaiset pohjat, että sysäys tällekin kirjoitukselle syntyi. Juttu oli otsikoitu tyypilliseen tapaan näin:

VR on lisännyt lähijunien järjestyksenvalvontaa

Maanantainen raiskaustapaus nosti turvallisuuden puheenaiheeksi

En aluksi ajatellut edes lukevani koko juttua, sillä jo edellisenä päivänä mm. Helsingin Uutiset oli kertonut, että VR ja HSL ovat ”ryhtyneet” ”toimenpiteisiin”. Toimet ovat tietysti täysin inkrementaalisia ja ampuvat ohi itse ongelmasta, siksi lainausmerkit.

Suora lainaus Helsingin Sanomista:

Nais­ten hä­päi­se­mi­sen kult­tuu­ri on edel­leen voi­mis­saan ja il­me­nee myös jul­ki­sil­la pai­koil­la, pa­him­mil­laan Ta­pa­ni­lan kal­tai­si­na jouk­ko­rais­kauk­si­na. Näin ar­vioi toi­min­nan­joh­ta­ja Pia Puu Oksanen Nais­ten lin­jal­ta. Yh­dis­tys tar­joaa neu­von­taa ja tu­kea vä­ki­val­taa ko­ke­neil­le nai­sil­le ja ty­töil­le.

”Hä­päi­se­mi­sen kult­tuu­ri ei jää pel­käs­tään ne­tin kes­kus­te­lu­pals­toil­le ja so­siaa­li­seen me­diaan vaan va­luu ka­duil­le, kou­lui­hin, ko­tei­hin ja pa­ri­suh­tei­siin.”

Ok­sa­nen sa­noo, et­tä huo­li­mat­ta ta­sa-ar­vo­ajat­te­lun li­sään­ty­mi­ses­tä nais­vi­haa on ja ”se vel­loo ne­tis­sä”.

Ää­ri­kon­ser­va­tii­vi­nen ajat­te­lu, et­tä mies on luo­ma­kun­nan kruu­nu ja nai­nen alem­pa­na, ver­ho­taan en­tis­tä useam­min in­ter­ne­tin kuo­ren al­le, ar­vioi puo­les­taan Nais­asia­liit­to Unio­nin pää­sih­tee­ri Milla Pyykkönen.

”Toi­saal­ta ne­tin myö­tä nai­set ja ty­töt tun­nis­ta­vat sek­suaa­li­sen häi­rin­nän ja vä­ki­val­lan en­tis­tä pa­rem­min.” Sii­nä mis­sä so­siaa­li­ses­sa me­dias­sa link­kail­laan ris­tiin vi­ha­pu­het­ta, tar­jo­taan siel­lä sa­maan ai­kaan ver­tais­tu­kea ja neu­voa ah­dis­te­lus­ta tai vä­ki­val­las­ta kär­si­neil­le nai­sil­le.

Vaikka en pienistä hätkähdä, tässä kohtaa piti tehdä aika paljon hengitysharjoituksia.

Naisten häpäisemisen kulttuuri? Valuu netistä kaduille? Naisviha ja äärikonservatiivisuus netissä? Linkkaillaan vihapuhetta? Tunnistavat seksuaalisen häirinnän?! Ei sanaakaan maahanmuutosta tai erilaisista kulttuurisista käsityksistä! Nainen on joukkoraiskattu ja täällä puhutaan vinkeistä tunnistaa seksuaalista häirintää!

Koska uskon, että Oksanen ei tarkoita sitä naisten häpäisemisen kulttuuria, joka voi erittäin hyvin monien primitiivisten maahanmuuttokulttuurien ja -uskontojen parissa, luulen, että hän tarkoittaa esimerkiksi ”kostopornoa” eli sitä, että (suomalaisetkin) nuoret laittavat suhteen päättymisen jälkeen nettiin intiimejä kuvia tai videoita ja tätä kautta häpäisevät entisen kumppaninsa. Se, että tällaisesta toiminnasta voi vetää yhteyden raiskaukseen on kuvottavaa – raiskaus, puhumattakaan joukkoraiskauksesta on yksi pahimpia rikoksia, joiden kohteeksi ihminen voi joutua. Täydellinen suhteellisuudentajun puute yhdistettynä tietoiseen vääristelyyn tuottaa informaatiota, joka sekä raivostuttaa että tekee surulliseksi. Ja hävettää.

Naisten häpäiseminen, joukkoraiskaukset ja etninen väkivalta eivät valu tänne netistä, kuten Oksanen väittää – ne kävelevät Helsinki-Vantaan kansainväliseltä puolelta. Se, että meillä on myös kotoperäisesti seksuaalirikollisuutta, ei muuta asiaa mihinkään suuntaan. Naisten häpäiseminen, ahdistelu, väkivalta, raiskaukset ja yksilöiden kannattama ideologinen epätasa-arvo sukupuolten välillä onnistuvat miltä tahansa kansalta ja kulttuurilta, mutta tässä tapauksessa yleistys on yksinomaan vääristävää: se syyttää heitä, joita ei pidä syyttää ja jättää syyttämättä heidät, jotka ovat syyllisiä.

Joukkoraiskaukset ovat miltei poikkeuksetta tiettyjen maahanmuuttajaryhmien tekemiä – ja mikäli tässäkin seuraamme Ruotsin mallia, miksipä emme, ne tulevat lisääntymään. Koska emme yhteiskuntana kykene tunnustamaan edes tätä asiaa, kaikki muukin jää piiloon. Se, kuinka paljon tämä uskonnolliskulttuurinen käsitys aiheuttaa ongelmia naisille ”ka­duil­la, kou­lui­ssa, ko­deissa ja pa­ri­suh­tei­ssa”, jää täysin piiloon, koska edes kaikkein räikeimpiä tapauksia ei käsitellä rehellisesti. Maahanmuuttajanaisten henkilökohtaisesta ei koskaan tule poliittista, kuten olen aiemmin kirjoittanut. Samalla on oleellista huomata, että myöskään kaikkien suomalaisnaisten henkilökohtaisesta ei enää tule poliittista – nimittäin silloin, jos loukkaajana on joku muu kuin legendaarinen ”suomalainen mies”.

Koska Helsingin Sanomat aina valikoi haastateltavien sanoista haluamansa, emme voi tietää, mitä Pyykkönen on oikeasti tarkoittanut. En silti hämmästyisi, vaikka hän olisi nimenomaisesti ollutkin sitä mieltä, että netin äärikonservatiivisuus aiheuttaa joukkoraiskauksia. Toisaalta hänen tarkoittamansa ”vihapuhe”, jota netissä ”linkkaillaan”, saattaa hyvin olla juuri tätä, mihin itsekin paraikaa syyllistyn.

Siis sen julkituomista, että ”suomalainen kulttuuri” ei ole naisvihamielistä, ”suomalainen mies” ei lisääntyneesti vihaa eikä häpäise naisia, joukkoraiskaajat kuuluvat etnisiin ja uskonnollisiin vähemmistöihin. Yksi piikki on silti enemmän Pyykkösen ja kumppanien lihassa kuin ”tavallisessa vihapuheessa”. Se, että minäkin olen nainen. Se, että naisena minun mittani alkaa olla täynnä.

Mihin jäi uhri? Oliko häntä edes? Maahanmuuttajien tekemien systemaattisten rikosten uhrit eivät koskaan saa julkista tukea. Sen estää oikeamielinen moraali, korrekti mediatapa ja eräänlainen ikuinen anteeksiantamattomuus siitä, että nainen ja mies eivät koskaan voi olla samalla viivalla. Mies on aina mahdollinen syyllinen.

Onkin melkoisen yhdentekevää raiskauksen uhrin kannalta, onko väkivaltaa harjoittava mieshenkilö suomalainen, ruotsalainen vai somali. Hänen elämänsä todennäköisesti on pilalla kaikesta huolimatta.

Yhteiskunnan kannalta rikollisen tausta ei kuitenkaan ole yhdentekevä.

1. Suomi on ideologisesti ja käytännöllisesti tasa-arvoinen maa. Mikäli tänne saapuu ihmisiä, jotka eivät jaa samanlaista näkemystä, tulee heidät kotouttaa tähän näkemykseen. Maahanmuuton ehdoksi tulee muun muassa asettaa käytännön ymmärrys sukupuolten asemasta. Valitettavasti näyttää erittäin pahasti sille, että edes vähäisemmät integroinnin (samankaltaistamisen) vaatimukset eivät tule täyttymään. Mikäli näin on, koko suuruudenhullu hanke tulee kyseenalaistaa.

2. Se, että monien maahanmuuttajien naiskuva on ongelmallinen ja että tietyt ryhmät syyllistyvät poikkeuksellisiin rikoksiin, on eri asia kuin se, että pieni joukko suomalaismiehiä syyllistyy myös seksuaalirikoksiin. Se, että kyseessä on molemmissa tapauksissa MIES, ei useinkaan ole oleellisin seikka, mikäli pontimemme puuttua asioihin on joku muu kuin sukupuolellinen närkästys tai moraalinen uhriutuminen.

Mikäli asiaan halutaan puuttua, huomio pitää kohdistaa sinne, mikä on oleellista.  Vaikka maailmamme olisi kuin feministin oppikirjasta, seksuaalinen väkivalta tuskin loppuisi koskaan kokonaan. Huomiota ei pidäkään asettaa siihen, miten saisimme kaiken seksuaalisen väkivallan loppumaan, vaan siihen, miten saisimme sen minimoitua. Tällöin meidän on välttämätöntä keskittyä kyseisten rikosten tekijöihin, ei kaikkiin potentiaalisiin tekijöihin.

Seksuaalirikollisuuden universaalisuuden ymmärtäminen ei saa tarkoittaa emotionaalista sokeutta heiltä, jotka asioista päättävät ja niihin vaikuttavat. Hyvyydelliset ja empatiaan keskittyvät tunteet täytyy jättää yksinomaan uhria auttavalle taholle. Se, että rikoksentekijä – kaikissa rikoksissa – saattaa myös itse olla (toisenlaisen rikoksen tai väärintekemisen) uhri, ei muuta asiaa piirun vertaa.

3. Se, että huomio kohdistuisi todelliseen ongelmaan, auttaisi myös niitä maahanmuuttajia, jotka eivät syyllisty mihinkään. Käsillä oleva tilanne, jossa media ja asiantuntijat pimittävät ja vääristävät informaatiota, jonka nettikansa jälkikäteen korjaa, nimenomaan lisää kaikkiin maahanmuuttajiin kohdistuvaa epäluuloa,  vihamielisyyttä ja rasismia. Tilanne ei suinkaan lisää kaikkiin miehiin kohdistuvaa epäluuloa ja vihamielisyyttä, mikä saattaa olla vääristäjien tavoitteena, sillä myös naisilla on henkilökohtainen kokemusmaailmansa ja tietoisuutensa, jotka eivät heijasta asiantuntijoiden väitteitä. Hyvin koulitut kansalaiset kyllä usein esittävät uskovansa väitteet (siksi edellä mainittu hyssyttely leviää), mikä yhä edelleen lisää vääristymien kierrettä. Ilmapiirin pitäisi kaikin tavoin tukea rehellisyyttä.

4. Käsillä oleva tilanne tulee lisäämään myös suomalaisten häiriökäyttäytymistä. Kaikissa korkean intensiteetin maahanmuuttomaissa eri etniset ryhmät sekä kotoperäinen alaluokka yhdistyvät huono-osaisuuden, syrjäytyneisyyden ja rikollisuuden suhteen. On täysin mahdollista, että jonkin ajan kuluttua myös suomalaisnuorukaiset enenevästi syyllistyvät naisen koskemattomuuden loukkaamiseen. Ryhmäkäyttäytyminen on alemmissa yhteiskuntaluokissa etenkin nuoruudessa hyvin yleistä. Vaikuttaa ilmeiseltä, että oikeamielinen suvaitsevaisto riemuitsisi tilanteesta. Ja mediakin saisi taas kertoa rikoksentekijöiden tuntomerkit.

5. Lopuksi. Vaikka muiden toimijoiden kuin itse raiskaajien ja heidän toimintaansa vääristelevien asiantuntijoiden, median ja päättäjien syyllistäminen tuntuukin nyt epäreilulta, en voi olla ihmettelemättä, miten vähän asia tuntuu kiinnostavan naisia. Mikäli tuntuu siltä, että ”rasistit” ja muut häiriköt ovat omineet ilmiön omalle agendalleen, kannattaisiko se kaapata takaisin?

Minä en ole rasisti. Minä tiedän varsin hyvin, että suomalaiset miehetkin raiskaavat ja ovat väkivaltaisia. Minä en todellakaan kuvittele, että kaikki maahanmuuttajat ovat pahoja. Minä tiedän, miltä seksuaalirikoksen uhreista tuntuu. Entä sinä?

Mikäli mikään asia velvoittaa sukupuoltamme, sen luulisi olevan tämä.

Se, että median tempuille nauretaan, ei ole oikea kohde. Ainakaan se ei saa olla ainoa oikea kohde. Kyse on paljon suuremmista asioista kuin siitä, että yksi lehti on lukinnut itsensä näennäisesti hyvyydelliseen periaatteeseen.

Kyse on siitä, että tytöillä ja naisilla pitää tässä maassa olla hyvä olla ja turvallista. Se ei valitettavasti ole itsestäänselvyys. Sen eteen kannattaa ja pitää taistella!

Perjantaikombo: Median, politiikan ja teorian logiikkaa vasta-alkajille

/ Riikka / 6 kommenttia

TGIF Thank God It’s Friday. Kevyemmällä otteella.

Todellisuus versus moraalinen vaatimustaso Edellisessä kirjoituksessani kuvasin liberalistien tapaa asettaa moraalisesti tai poliittisesti kohtuuttomia vaatimuksia, jolloin todellisuus ei milloinkaan pääse niitä  lähellekään. Oleellinen argumentoinnin ala on tällöin juuri tuo tila, joka jää todellisuuden ja vaatimusten väliin. Mikäli uusia poliittisia voittoja saadaan, nostetaan vastaavasti vaatimustasoa. Suurin osa moralistisesta politiikasta mahtuu tuohon alaan, samoin kuin moralistinen akateeminen tutkimus. Muutamia esimerkkejä lähipäiviltä.

1. Suomi, maailma ja ihmisoikeudet Yle hengästytti heti tiistaiaamuna jutullaan Onko sana vapaa? Ovatko lapset turvassa? Vuosikausiin ei ole ollut enää tyylikästä väittää, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Niinpä ei nytkään. Ilmeisesti ”datajournalismiin” kuuluvassa jutussa Suomi edustaa pahista ihmisoikeusasioissa, koska a) turvapaikanhakijat joutuvat odottamaan liian kauan, b) naisiin ja lapsiin kohdistuva väkivalta on kansallinen ongelma ja c) totaalikieltäytyjät vangitaan. Yhdysvallat näyttää olevan myös pääpahiksia, kuten Australiakin, vaikka toki Afrikan ja Lähi-Idän ongelmat osin tunnustetaan. Sanoihin ja ohjelmajulistuksiin kiinnittyminen tekojen ja todellisuuden sijaan ilmenee esimerkiksi näistä lausahduksista: ”Iso-Britannia kamppailee näkyvästi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan.”, ”Brasilia on kansainvälisesti merkittävä demokratiatoimija…”, mitkä siis nostavat valtion tasoa ihmisoikeusasioissa.

Koska ihmisoikeusjulistajia kiinnostaa pääasiassa nimenomaan julistus, on selvää, että näkyvyys on oleellista. Mitä enemmän hyvät kansalaistoimijat, tutkijat ja muut ryhmät saavat rahaa hyvien teemojen tutkimiseen, selvittämiseen, kartoittamiseen tai kuvaamiseen, sitä paremmin kyseisessä asiassa menee. Mitä enemmän media käyttää palstoja näistä toimijoista kertomiseen tai ongelmien etsimiseen, sitä paremmin kyseisessä asiassa menee.

Ja kyllä, Ison-Britannian aivan absurdiksi kasvanut ”feminismi” saa paljon rahaa ja näkyvyyttä. Vääränlaista seksiä, seksismiä, ahdistelua ja väkivaltaa kitketään painokkaasti myös siellä, missä sitä ei lainkaan ole – ja pääasiassa juuri siellä. Esimerkiksi kampuksien päivystävät seksuaalisen ahdistelun uhreiksi joutuneiden palvelutoimistot ovat olleet aivan toimettomina. Pohjoismaalainen nainen toki nauraa tälle luokkayhteiskunnan feminismille: brittifeministien muita viimeaikaisia saavutuksia on muun muassa paljasta pintaa sisältävien lehtien (ei pornolehtien) saaminen peittävän folion sisään. Ehkä seuraavaksi kaappiin, kuten suomalaisten tupakat. Ja maailma paranee. ”Hyvän politiikka” ei keskity oleelliseen juuri koskaan, muuten se ei olisikaan sitä.

Väitin viime kirjoituksessa myös, että ketään ei tunnu kiinnostavan se, että turvakodit ovat täynnä maahanmuuttajia. Suomalaisen feminismin epäsolidaarisuuden on laittanut viime aikoina merkille moni, jopa  toimittaja. Toisaalta väittämä on epärehellinen sikäli, että kritiikin kohteena olevia feministejä ei kyllä liiemmin muutkaan maanläheiset ja todelliset ongelmat kiinnosta, vaan probleemat rakennetaan ennakko-oletusten ja ideologisten kiinnikkeiden varassa – kansallisuudesta tai maahanmuuttajastatuksesta riippumatta. Feministit tietävät aina ja iankaikkisesti, mikä maailmassa on pielessä. Ja kuten alussa sanoin, todellisuus ei koskaan kohtaa korkeaa vaatimustasoa. Johon meillä kuitenkin on oikeus. Oikeus. Oikeus…

Päästän siis kaikki jännityksestä: ei, naisilla ei koskaan tule menemään tarpeeksi hyvin. Vaikka jokainen reaalinen ongelma olisi ratkaistu, tarjoaa postmoderni maailmankatsomus aina mahdollisuuden strukturoida ja konstruoida niitä lisää. Kun on ongelma, täytyy olla myös oikeus, jolla tuo ongelma vältetään.

Tämä on ehkä kaikkein ikävystyttävin asia ns. kriittisessä yhteiskuntatieteessä: ongelmia on keksittävä lisää, koko ajan. Moraalinen vaatimustaso nousee koko ajan; se huitelee tähtitieteellisissä sfääreissä, joihin yksikään valtio tai tai vakavasti otettava yhteisö ei koskaan tule pääsemään. Suhteellisuudentajun puutettakin se voi olla: Ruotsi on ihmisoikeusasioiden suurin hylkiö, Yhdysvallat on maailman pahin valtio, naiset kärsivät nimenomaan länsimaissa, maahanmuuttajanaisten suurin ongelma liittyy identiteettiin. Mitä ihmettä!

Kyllä maahanmuuttajien tekemää/kokemaa väkivaltaakin joskus arvioidaan. Esimerkiksi ensi viikolla järjestetään loppuseminaari Oikeusministeriön rahoittamassa afrikkalaistaustaisten lähisuhdeväkivaltaa ehkäisemään pyrkivässä hankkeessa (Afaes ry: Perhe- ja lähisuhdeväkivallan ehkäiseminen afrikkalaistaustaisten keskuudessa Helsingissä, POCA). Yleensä tällaiset arviot lähestyvät kohdettaan nimenomaan maahanmuuton rajaamassa kehyksessä: ihmiseltä puuttuu jotakin, mikä selittää toiminnan. Ihminen saattaa olla väkivaltainen siksi, että on maahanmuuttaja – kaikki tämä vaino, stressi, paha olo, epäluottamus yhteiskuntaan ja niin edelleen vaikuttavat väkivallan tekoon. Oleellista on, että tästä on mahdollista irrottautua, erinäisin yhteiskunnan ja valtion tarjoamin avuin.

Suomalainen mies sen sijaan on yleensä verraten kroonisesti väkivaltainen, koska on a) suomalainen ja b) mies eikä tästä periaatteessa voi irrottautua muuta kuin tekemällä identitaarisen täyskäännöksen, aktiivisen katumusharjoituksen.

Ja suomalaisten väkivallasta tulee puhua. Paljon! Sitä tulee tutkia, selvittää, ruotia, pohtia, hanketta tulee toimittaa ja toimintaa evaluoida. Paljon! Ruotsissa, jossa jokainen järkevä mies oman etunsa vuoksi väittää olevansa feministi, tämä on ehkä viety kaikkein pisimmälle. Pinnallista ja äärettömän lapsellista, mutta sitähän liberaali politiikka on ja haluaakin olla.

Ja samaan aikaan tapahtuu paljon pahaa. Enkä nyt tietenkään tarkoita, etteikö lähisuhdeväkivalta sitten olisi pahaa.

2. Suomi ja paperittomat siirtolaiset Tämäkin aihe istuu samaan muottiin, jossa moraalista vaatimustasoa nostetaan, kun tietty politiikan taso on saavutettu. Niin kuin ”laillinen” maahanmuutto olisi jo ratkaistu – siirrytään eteenpäin, ”laittomiin” maahanmuuttajiin. Argumentit paperittomien terveyspalveluiden puolesta lähes itkettävät. Osapuolet eivät koskaan löydä toisiaan, koska hyvien rintama keskittyy yksilöihin ja heidän oikeuksiinsa, kun taas todellisuudessa enemmän operoivat vastustavat ajatusta yleisesti. Niinpä keskustelu pyörii sitten lähinnä rahassa ja sen riittävyydessä tai riittämättömyydessä: Vastuullista! Vastuutonta!

Mielestäni tämä ei kuitenkaan ole asian oleellisin tekijä: se, että rahaa ei ole, on konkretiaa, mutta vaatimuksia voi vastustaa myös siellä, missä niiden esittäjät ovat, periaatteen tasolla. Tämä leikki, jossa eräät nostavat itsensä pallille esittäessään universaalia maailmanpelastajaa, on umpikuja, vaikka rahaa olisi paljon enemmänkin. Äärimmäisen huonoa silmää tämä ”moraalille” flirttaileva leikki edustaa tietysti tällaisessa taloustilanteessa. Vieläköhän joku on kehdannut käyttää kuuluisaa ”ei se ole meiltä pois”-argumenttia… Voiko tasa-arvo enää pidemmälle mennäkään kuin pisteeseen, jossa iso liuta aikuisia ihmisiä oikeasti uskoo, että raha lisääntyy jaettaessa? Ihan niin kuin rakkaus…

Joka tapauksessa riippumatta siitä, meneekö ehdotus läpi (tai lähinnä kyse on siitä, milloin se menee läpi), laittomien ja laillisten välinen kategoria alkaa menettää merkitystään. Geneven sopimus on täysin vanhentunut eikä ole toiminut pitkään aikaan. Mikään oikea ratkaisu ei kuitenkaan ole sopimuksen muuttaminen käytäntöä vastaavaksi eli tunnistamaan, että maailman turvapaikanhakijoita ei pääasiassa aja poliittinen vaino vaan taloudellinen epäsuhta. Ennemminkin asiaa pitäisi lähestyä kokonaisvaltaisesti – mihin tällä oikein pyritään? Itseäni eniten hirvittää moralistinen ylenkatse todellisuutta kohtaan: ihan oikeastiko me kuvittelemme, että voisimme pelastaa koko maailman? Se, että liberaali suvaitsevaisto sattuu aina operoimaan juuri sen porukan kanssa, joka on täällä, ei muuta asiaa. Vaikka paperittomien terveyspalvelut koskisivat nyt vain pientä määrää ihmisiä, ongelma ei poistu. Moraalinenkaan ongelma ei poistu. Maailmassa kärsitään, kärsitään paljon. Eniten kärsivät eivät pääse pois, eivät päädy maahanmuuttajiksi, eivät laillisesti valituiksi eivätkä laittomasti päätyneiksi.

Miksi ihmisestä tulee niin tärkeä sillä hetkellä, kun hän ylittää meidän (Euroopan) rajan?

Hyvä ihminen vastustaa tällaista ajattelua ja kysyy: etkö siis pelasta yhtään ihmistä, jos et voi pelastaa heitä kaikkia? Hän ei ymmärrä yksilön ja kokonaisuuden eroa eikä periaatteen ja yksittäistapauksen merkityksiä muuta kuin silloin, kun se tukee hänen omaa kantaansa. Idealismi on usein yksinkertaista ja lapsellista. Niin kauan kuin taisteluareena on moraalinen, idealistit voittavat aina. Ei tarvita kokonaisuutta, ei pitkää aikaväliä, ei riiteleviä intressejä. Vain ihminen, ihminen, ihminen. Kaunista, kyllä, mutta usein niin sokeaa.

En toisaalta usko, että voimme pelastaa maailmaa myöskään kehitysyhteistyöllä tai muulla tuella, mutta kannatan sitä toki enemmän kuin tätä suurta maahanmuuton ihmiskoetta. En suhtaudu kylmästi inhimilliseen hätään ja siviilien kärsimykseen, mutta en usko, että asia on meidän vallassamme. Ongelma-alueet tarvitsevat vahvoja valtioita, jotka rakentuvat ihmisiä kunnioittavien regiimien ja demokratian ympärille. Tämä on edellytys sillekin, että talous voisi hyödyttää (kaikkia) ihmisiä – ilman legitiimiä valtaa talouskasvu ei tuo onnea. Humanitaarisen maahanmuuton ja kehitysyhteistyön sijaan länsimaita kannattaisi painostaa kaupan, investointien ja finanssikapitalismin alalla toimimaan moraalisemmin. Ajatus on tietysti täydellinen utopia – siksikin, että moralistista politiikkaa tekevät valtiot, mutta talouden rakenteet kehittyvät yhä enemmän muualle – mutta silti ainoa, mihin kannattaa (edes vähän) uskoa.

Jos ongelmavaltiot omaksuisivat edes pikkuosasen siitä ihmisen kunnioituksesta, josta täällä meillä liiaksi vaahdotaan, saattaisi olla, että tarvetta näille ajatuksille ei edes olisi.

3. Hesarin linjanmuutos Hesari on nostanut tasoaan uuden päätoimittajan myötä. Edelleenkin kyseessä on usein hengenahdistusta aiheuttava media, mutta muutokset ovat olleet jo pitkään selviä. Huvittavan asiasta tekee se, että ne samat toimittajat, jotka jokunen vuosi sitten nyyhkyttivät mitä suurinta diskurssimokutusta ja suvaitsevaisuutta, tekevät nyt jo ihan järkeviäkin juttuja. Oppia ikä kaikki vai raja se on hullutuksellakin? Esimerkiksi viime sunnuntain Nalbantoglun Ranska-juttu sai tarkistamaan muutamaan otteeseen, että luen todella Hesaria. Myös Hyvän Toimittajan kolumnit ovat jääneet jo aikaa sitten lehden sivuilta pois. Tilalle on tullut esimerkiksi datajournalismia, tiedeuutisia ja ihmissuhdepornoa.

Yhtäältä voisi kysyä (ja usein kysynkin), että mikä oikein on lehden integriteetti, jos se jälleen näin helposti seuraa politiikan heilahteluja (perussuomalaiset, maahanmuuttokritiikki ym.). Toisaalta en jaksa nillittää, vaan olen tyytyväinen, että edes joskus saan lukea jotakin hieman parempaa – omalla kielelläni, heti aamulla, etsimättä mitään.

Hesari- ja mediakriitikoiden ammus menee yleensä aina siksi vikaan, että he eivät tiedä mitään mediatalojen ns. arjesta. He yliarvioivat median ja politiikan suhdetta. Klikkailuhuoraaminen on usein paljon oleellisempaa kuin oikean politiikan ylläpitäminen, oli kyse sitten liberaalista ”laatulehdestä”, kovaäänisemmästä päiväversiosta tai jostakin muusta. Tutkijoiden ja monien poliitikkojen kauhuksi kansa näyttää nyt ”ostavan” yhä enemmän salonkikelpoista maahanmuuttokriittisyyttä. Huomenna ehkä jotakin muuta. Mikään muu lehti ei ole koskaan haistanut politiikan ja talouden tuulia yhtä tarkasti kuin Hesari. Hyvin tottelevaisia toimittajia. Erimieliset ovat pääasiassa jo lähteneet tai lähdetetty.

Mutta eipä nyt silti liioitella. Lasisesta talosta kuuluu edelleen myös ihan sitä itseään, nuorta ja naiivia (Somalien asumisvaatimukset), vanhaa ja antisemiittistä (Juutalaiskeskuksesta) sekä tietysti päivittäin höpöhöpö-poliitiikan kuuluttamista. Ja paljon keskitasoa kosiskelevaa iltapäivälehtitasoista muovia. Klik. Klik. Klik! Mutta se päälinja, se on muuttunut.

4. Erilaiset väkivallat ja rasismit Oulussa somalimies tappoi kirveellä kaksi ihmistä, mutta media ei kertonut edes ennen kiinniottoa miehen oleellisia tuntomerkkejä (kiinnioton jälkeenhän niitä ei median omien sääntöjen mukaan enää tarvitse kertoa). En tiedä oliko kyse allahu akbarista, terrorismista, rasismista vaiko ihan suomalaiseen kulttuuriin integroituneen ihmisen yksittäisteosta, mutta mietin kuitenkin. Kun yksi maahanmuuttaja kuoli ”epäselvästi” Saksassa, soivat kaikki hälytyskellot. Pegida, rasismi, maahanmuuton vastustus, syyllinen on löydettävä. Toisaalta viime päivinä on estetty lukuisia terrori-iskuja, sekä Jenkeissä että pitkin poikin Eurooppaa. Tästä eivät kunnon ihmiset liioin huutele, oleellisempaa on vastustaa vaikkapa verkkovalvontaa perus- ja ihmisoikeuksien vuoksi.

Tämä liberalismin kaksoisstandardi – erilainen väkivalta ja erilainen rasismi – kiinnostaa minua enemmän filosofisesti kuin käytännöllisesti. Siksikin, että käytännössä suhdetta hämärtää aina media; se, mitä se kulloinkin suvaitsee meille kertoa. Yrityksistäni huolimatta en ole kyennyt selvittämään asiaa kuitenkaan myöskään käytännön ulkopuolella, en kirjallisuuden enkä haastattelujen tai yleisen havainnoinnin perusteella. Eronteko oikeutettujen ja epäoikeutettujen ominaisuuksien ja piirteiden välillä on lipevä kuin saippua, ja vaikka se verhotaan filosofiseen ja fiksulta kuulostavaan muotoon, pohjalla lepää yleensä alaston poliittinen ideologia.

Äkkiseltään voisi arvella eron johtuvan enemmistön ja vähemmistön välisestä ikuisuuskysymyksestä – liberaalin luennan mukaan vähemmistö on aina ensisijaisesti uhriutettava ja enemmistö velvoitettava toimimaan toisin. Tämä logiikka ei kuitenkaan toimi loppuun saakka, sillä länsimainen ihminen on ”enemmistöä” myös silloin, kun on oikeasti vähemmistöä. Kaikki muutkin loogiset selitykset päätyvät umpikujaan. Suurta eroa ei lopulta ole siinä, tapahtuuko argumentaatio nuoren kaupunginvaltuutetun vai akateemisia meriittejä keränneen tieteilijän taholta, vaikka tyyli tietysti vaihtelee merkittävästi. Logiikka – tai siis sen puute – on samankaltainen. Hyvän politiikka on suurin arvo.

Luulenkin, että moraaliliberalismilla on tässäkin asiassa pieni viba, koska se ei selvästikään ole miettinyt asiaa ihan loppuun. Niinpä paremman puutteessa se tarkistaa leimansa jonkinlaisista ”Hyvä vai huono?”-korteista, joissa voi edetä huonosta vähitellen kohti yhä parempaa ja parasta. Esimerkiksi nainen on toki hyvä, mutta seksuaalivähemmistöön kuuluva nainen on merkittävästi parempi. Tätäkin parempi on seksuaalivähemmistöön kuuluva maahanmuuttajanainen.

Seksuaalivähemmistöön kuuluva musta maahanmuuttajanainen.

Seksuaalivähemmistöön kuuluva musta islaminuskoinen maahanmuuttajanainen.

Tätä voi ihan rauhassa jatkaa miten pitkälle tahansa. Ei kuitenkaan pääse yhtä pitkälle kuin akateeminen todellisuus jo tänään.

Jos ei osaa akateemista jargonia intersektionaalisuudesta, moneudesta tai liikkuvaisista identiteeteistä, voi sanoa ihan yksinkertaisesti näin:

Kyse on ihmisoikeuksista ja perusoikeuksista.

Niin Susanna Huovinenkin teki.

Maahanmuuton faktoista, terminologiasta ja kynnyksistä

/ Riikka / Jätä kommentti
itsenäisyyspäivä

Helsinkiläisen parturin näyteikkuna itsenäisyyspäivän aattona

Euroopan parlamentin tiedotustoimisto ja EMN (European Migration Network) järjestivät tänään kolmatta kertaa vuotuisen seminaarinsa. Aiheena oli ”Faktat puhuvat? Eurooppalainen maahanmuuttopolitiikka mediassa”, ja esiintyjinä muun muassa meppejä, toimittajia ja virkamiehiä. Aihe on tietysti kutkuttava, mutta ehkä tärkein syy täydemmälle salille kuin koskaan aiemmin oli kuitenkin siinä, että lavalle nousi Jussi Halla-aho. Toistaiseksi ”maahanmuuttokriittisin” henkilö kyseisessä tapahtumassa on ollut toissavuonna esiintynyt Sampo Terho.

Kuten tämänlaisissa seminaareissa usein, minkäänlaista yhteisnäkemystä ei tietenkään saatu aikaiseksi. Ihmisten lähtökohdat, ammatilliset ja henkilökohtaiset positiot ovat toisistaan liian poikkeavat. Poliittiset ja ideologiset näkemykset suhtautuvat toisiinsa vihamielisesti. Kun yhdet puhuvat ilmiöstä nimeltä maahanmuutto, ampuvat toiset sen (tai puhujan) alas puhumalla ihmisistä nimeltä maahanmuuttajat. Tai kuten tänään, korostamalla jopa, että termi maahanmuuttaja on jollain tapaa pejoratiivinen, ja että pitäisi käyttää esimerkiksi termiä maassa-asuja.

Ilmiö on täysin identtinen akatemian sisällä tapahtuvan ”maahanmuuttokeskustelun” kanssa. Jo se, että on kiinnostunut maahanmuutosta eikä maahanmuuttajista, on monien mielestä raskauttavaa. Kuten sekin, että käyttää ns. tieteellisiä metodeja eikä esimerkiksi etnografisia halailuja. Pahinta on valtiokeskeisyys – sitä noudattavat ovat joko arveluttavia teknisen ja kvantitatiivisen luonteensa takia tai vielä pahempaa, olemattoman moraalinsa vuoksi.

Päivän seminaarissa edeltäviä edusti harmiton mutta ajattelematon ”virkataso” (eli esimerkiksi EMN:n keräämä raakadata maahanmuuttajista), jälkimmäisiä pääasiassa Halla-aho, mutta myös ”liian perussuomalaista tulkintaa” tehnyt Eduskuntatutkimuksen keskuksen Matti Välimäki, joka ei muistanut riittävästi paheksua saamiaan ”tutkimustuloksia” median ja maahanmuuton yhteydestä.

”Oikeiden” näkemysten mukaan ihmiset, ihmisarvo ja universaalisuus ylittävät merkityksessään jonkin ”keinotekoisen” kategoriarakennelman, jossa vain tapahtuu jotakin – kuten nyt maahanmuutossa tapahtuu.  Se, että maahanmuutto ei ole tärkeää, tahtoo tietysti sanoa, että valtioiden rajojen ylittäminen ei ole – tai sen ei pitäisi olla – oleellista. Useimpien maahanmuuttotutkijoiden mukaan vain ihminen on merkityksellinen. Ja joskus hän nyt vain sattuu astumaan valtion rajan yli muu kuin matkustus mielessään. Näin ollen maahanmuutosta puhuminen syö tyhjäksi sen moraalisen hyvän, mikä maasta toiseen muuttavista ihmisistä puhumisessa itsearvoisesti on. Globaali liike, globaali moninaisuus, erilaisuus, diversity.

Faktat, joita seminaarin nimessä peräänkuulutettiin, merkitsevät kovin erilaisia asioita eri ihmisille. Joidenkin mukaan fakta on aina se, mitä tietty mittari sanoo eikä muuta. Toisten mukaan oleellista on katsantokulma, asian tulkinta tietystä (oikeasta) näkemyksestä käsin.

Seminaarissa vähemmistövaltuutetun toimiston virkamies puuttui voimakkaasti median (ja muiden toimijoiden) käyttämiin vääriin käsitteisiin, ja sai suurta kannatusta muun muassa toimittajilta ja kansalaisjärjestön edustajilta. Epämoraalisten termien käytön nähtiin olevan siis faktojen vastaista. Suurta huomioita saivat erityisesti termit laiton maahanmuuttaja ja laiton maahanmuutto.

Uskaltauduin puolustamaan kyseisiä termejä – pääasiassa niiden legaalisen ja deskriptiivisen validiteetin takia – ja kerroin käyttäväni niitä edelleen itse kuvatessani kyseisiä kategorioita; siis esimerkiksi  maahanmuuttajia, jotka ovat maassa lainvastaisesti, yleensä joko siksi, että heidän maahantulonsa on tapahtunut laittomasti tai siksi, että he kyllä ovat tulleet maahan laillisesti, mutta heidän oikeutensa oleskella maassa on joko loppunut tai sitä ei ole lainkaan annettu.

Käännytykseni terminologian suhteen on vuosien varrella ollut kovaa. Jopa niin kovaa, että kaikki muu – teoria, empiria, tutkimus – on usein jäänyt tämän varjoon. Terminologiaan on helppo tarttua; kaikkihan sen osaavat, vaikka itse asiasta eivät mitään ymmärtäisi. Vaikka usein selitän jo etukäteen, miksi käytän kyseistä termiä ja että se ei todellakaan ole harkitsematonta tietämättömyyttä tai lipsahdus, suurin osa saamastani palautteesta kohdistuu aina ”väärään” terminologiaan. Nimi todellakin laitonta maahanmuuttajaa pahentaa!

Tietysti ymmärrän myös, että kyseessä on yksi notkea kikka, jolla voidaan varmistaa, että mistään oleellisesta ei tarvitse puhua. Niin tänäänkin. Niin niin usein aiemminkin. Niin niin niin kovin usein Euroopan unionissa. Sen lisäksi kyse on moraalisesta poseeraamisesta. Kun puhun oikein, olen hyvä. Kun kerron haluavani hyviä asioita oikein nimetyille toimijoille, olen hyvä. Politiikkaa ja teatteria, ei sen kummempaa.

Lopulta vain kaikkein itsepäisimmät puhuvat enää ”väärin” ja kieltäytyvät alistumasta uuskielisyyden loputtomille vaatimuksille. Joko silkkaa periksiantamattomuuttaan tai siksi, että tällä todellakin on merkitystä. Koska sillä on – erityisesti tieteessä käsitteillä on hyvin merkittävä rooli, ja muillakin areenoilla kuvaustapojen yhtenäisyys on kovasti kanssakäymistä helpottava tekijä.

Hesarin vieraskynäkirjoituksessa jouduin  oikeatermisen sensuurin hampaisiin, kun laiton maahanmuutto muutettiin paperittomiksi. ”Paperiton” on uusista termeistä ehkä kaikkein huonoin – irregular on parempi, mutta sekin kuvaa vain ilmiön yhtä puolta, sen epäsäännöllisyyttä. Detalji tai ei, kyseessä on esimerkki siitä, miten sananvalta toimi.

Minä en ole kiinnostunut maahanmuuttajien papereista. En edes siitä, onko heillä niitä vai ei. Olen kiinnostunut valtioista, jotka määrittävät sen, ketkä saavat valtioon tulla, milloin ja millä ehdoilla. Papereilla tai ilman.  Olen kiinnostunut ilmiöstä nimeltä maahanmuutto, vaikka tiedän yhtä ja toista jännittävää myös niistä papereista.

Paperit tai niiden puute eivät ole oleellisin asia koko ilmiössä, riippumatta siitä, mitä mieltä minä tai joku muu on. Itse asiassa niihin keskittyminen on usein harhaanjohtavaa.

Myös käytännössä ”paperittomuuden” merkitys vähenee, koska se rajaa yhä vähemmän – esimerkiksi Suomessa niillekin, joilla ei ole ”papereita”, haluttaisiin samat oikeudet kuin paperillisille maahanmuuttajille. Perusoikeushuikentelevaiset eivät ole aikoihin keskittyneet maahanmuuttajiin yleensä vaan nimenomaan paperittomiin. Jälleen sama asia akatemiassa. Kyynikko kysyy vain, mitä paperittomien jälkeen? (eikä uskalla vastata, vaikka aavistaakin)

Seminaarissa minua valistettiin, että surkeaa paperiton-termiä todellakin jo suositellaan instanssissa jos toisessa – eiköhän se siellä journalistin etiikassakin jo ole edustettuna. Huomio oleellisessa, niinhän se oli! Ja niissä faktoissa!

Seminaarin virallinen aihe, median maahanmuuttopolitiikasta raportoimisen todenmukaisuus, olisi ollut herkullinen, mutta valitettavasti siihen ei päästy juuri lainkaan. Kuten niin usein ennenkin, mediaa kritisoitiin siitä, että maahanmuuttajia ja heidän näkökulmiaan on liian vähän esillä. Syiksi löydettiin tällä kertaa muun muassa seuraavia:

Maahanmuuttajan mukaan maahanmuuttajat pelkäävät. Toimittajan mukaan tämä pelko on totta, ja niinpä maahanmuuttajia on vaikea saada haastateltavaksi. Toisessa yhteydessä sekä kyseinen toimittaja että maahanmuuttaja olivat sitä mieltä, että maahanmuuttaja-statuksella tai nimityksellä ei ole merkitystä, koska olemme kaikki ihmisiä. Virkamies mainitsi jälleen tähän väliin, että termien kanssa pitää olla tarkkana. Innokas meppi kommentoi kerrattuaan ensin sukunsa maahanmuuttohistorian, että ihmisiä ei pidä määrittää rahan kautta ja että maailma pysähtyisi ilman maahanmuuttajia. Lieksasta puhuttiin useaan otteeseen.

Lähes kaikki perinteiset kliseet käväisivät joko esiintyjien tai kommentoijien puheissa. Luulin, että niitä ei voi kuulla enää missään. Kuinka väärässä olinkaan!

Mutta yksi asia oli silti muuttunut.

Kukaan ei enää sanonut minkäänlaisia vastalauseita Halla-ahon analyysille siitä, että Ruotsissa on katastrofaalinen tilanne, pääasiassa maahanmuuton ja maahanmuuttopolitiikan takia.

Kukaan ei väittänyt, että Ruotsissa on asiat paremmin.

Kukaan ei kehottanut meitä ottamaan mallia Ruotsista.

Kukaan ei kieltänyt, etteikö ruotsalainen maahanmuuttopolitiikka olisi epäonnistunut.

Kukaan ei vaatinut kotoutumiseen samanlaisia toimia kuin Ruotsissa.

Kukaan ei vaatinut Suomeen lisää maahanmuuttajia, koska Ruotsissa on niin paljon.

Ehkä tätä pitäisi kutsua edistymiseksi? Vai olisiko mikään muu enää mahdollistakaan, kun armas länsinaapuri on pahemmassa poliittisessa umpikujassa kuin ehkä koskaan?

Mielestäni kyse on eräänlaisista kynnyksistä. Ne pätevät monessa asiassa. Kun tarpeeksi yleisen mielipiteen tai ”faktan” vastaista tietoa ja evidenssiä alkaa tulla, mielipide tai ”fakta” ei suinkaan ala vähitellen muuttua – sehän olisi noloa, se vaatisi väärässä olemisen myöntämistä. Tämä pätee niin mediaan kuin vaikka puoluepolitiikkaan ja osin jopa tutkimukseen. Muutos tulee usein yhtäkkiä, melkein kuin yhdessä yössä.

Yhtäkkiä Suomessa onkin ”huonoja kouluja”, vaikka juuri äsken kaikki koulut olivat hyviä – ja tämä  uusi totuuus vaatii tietysti uusia toimia.

Yhtäkkiä maahanmuuttajiin liittyykin ongelmia, vaikka juuri hetki sitten niitä ei ollut – ja tämä vaatii tietysti uusia toimia.

Ja nyt, Ruotsissa on kuin onkin ongelmia – ne ovat niin selviä, että niistä ei mieluusti tarvitse edes puhua – vaikka juuri hetki sitten Ruotsi oli se maa, josta meidän piti ottaa oppia. Ja – nyt on kai jo selvää – tämä tietysti vaatii erityisiä uusia toimia.

Tänään kuulimme myös, että kotoutumispolitiikkamme on sittenkin onnistunut kohtuullisesti, kunhan vain otamme tarpeeksi pitkän tarkastelujakson. Tai vertaamme… Ruotsiin!

Hesarin pääkirjoituksissa tämä Ruotsi-kynnys ylittynee lähiaikoina. Yhtenä aamuna vain saamme lukea, että ”koska Ruotsissa maahanmuuttopolitiikka on epäonnistunut, tulee meidän…” ja niin edelleen. Kaksi päivää sitten jo saimme lukea, että Ruotsin pitää nyt oppia uusia tapoja. Ajatelkaa, Hesari ojentaa ruotsalaisia siitä, miten toisinajattelevaa puoluetta tulee kohdella!

Mitä tulee mediaan, tuo kertoo juuri sen integriteetin – ei sitä ole. YLE on omassa sarjassaan, mutta muita medioita kiinnostaa vain klikkaukset ja vallassa olevan talouden tai politiikan tai molempien myötäily. Klikkauksia nyt sattuu välillä saamaan maahanmuuttovastaisilla ja välillä maahanmuuttomyönteisillä jutuilla – ihan sama, mitä niin kutsutussa todellisuudessa tapahtuu. Suomessa on tapahtunut – pääasiassa perussuomalaisten nousun myötä – eräänlainen spill over: puolueiden on pakko myötäillä uutta linjaa, median on pakko myötäillä uutta linjaa, eliitin on pakko myötäillä uutta linjaa. Mutta vain sopivasti ja tarkasti häivyttäen – juuri sen verran kuin on pakko.

Tällaista sopivaa ja tarkasti häivytettyä myötäilyä on myös se, että juuri hetki sitten vielä paholaisen viittaan puettu Jussi Halla-aho päästetään keskustelemaan oikeamielisten ihmisten kanssa.

Lopuksi kiitetään kauniisti (onhan se sentään meppi) ja myös todetaan, että ei kyllä persujen ikkunoita saa rikkoa (onhan tämä kuitenkin demokratia).

Ja kaikesta täytyy voida puhua! Kunhan muistaa terminologian ja faktat.

Media ja liberaali moraali. Osa 5: Onko moraalinen tasapainoilu mahdollista?

/ Riikka / Jätä kommentti

Kirjoitussarjan osa 1, osa 2, osa 3, osa 4.

Liberaali media tuottaa liiaksi oikeamielistä moraalia, joka nojaa tietynlaiseen käsitykseen hyvän ja edistyksellisen ihmisen olemuksesta. Oikeamielinen moraali on hyvin suljettu kokonaisuus: se toimii muurina, joka vangitsee sisäänsä ennalta määrättyjä näkökantoja ja estää sekä yksilöiden moraalisen autonomian että harkintaan ja tarkoituksenmukaisuuteen pohjaavan rationaalisuuden – se toimii siis oikeasti liberaalisen eli vapaan ihmisen arvojen vastaisesti. Koska oikeamielinen moraali on ideologiaa, se tarvitsee avukseen politiikkaa, emootioita, oikealla tavalla esiintymistä, tiettyjen sanojen diskursiivista voimaa ja normitusta, jatkuvaa ennakoivaa määrittelyä siitä, mikä tai kuka on hyvä, mikä tai kuka ei – juuri tällaisten asioiden parissa journalismikin luontevasti viihtyy.

Tällainen eleisiin ja vaikutelmiin keskittyvä liberalistinen politiikka, kuten myös populististen liikkeiden esiintulo, leimaa tietysti laajemmalti vauraita jälkiteollisia yhteiskuntia eikä Suomessa sikäli tapahdu mitään poikkeuksellista. Perussuomalaisten aiheuttama poliittinen impulssi – tai sen jatkuminen – on saanut aikaan muutoksia paitsi muissa poliittisissa toimijoissa myös journalismissa. Erityisesti tämä näkyy ehkä maahanmuutosta keskusteltaessa: erilaisia näkökulmia asiaan on runsaasti tarjolla ja naiivia leimaamista tai perustelematonta paheksuntaa tapahtuu entistä harvemmin.[1] Kysymys ei tietenkään ole siitä, että yksi puolue olisi tässä tai muussa asiassa enemmän oikeassa kuin muut, vaan siitä, että politiikka on saanut uutta sisältöä ja konkreettisia vastakkainasetteluja – aiempien konsensushetkien vallitessa saattoi toisinaan jopa unohtaa, että politiikassa on kyse kilpailevista arvoista, intresseistä ja maailmankuvista. Lienee demokraattisesti tervehdyttävää, että ne vakaan järjestelmän puitteissa pääsevät esille. Utopia edistyksen harmoniasta ja ”dialogin” ja järkeilyn kyvystä tuottaa oikeanlaista politiikkaa on ainakin hetkellisesti löytänyt vastustajansa.

Syvällisempi huoli journalismin tarjoamasta arvojen mustavalkoisuudesta ei silti ole poistunut. Liberalistisen moraalin ja ”logiikan” opponentin täytyy sijaita muualla kuin puoluepoliittisissa, uskonnollisissa tai alueellisissa linjoissa. Koska moraalissa ei lopulta ole puolueetonta järjestyksenasettelua, siihen liittyvät oikeuden ja totuuden kysymykset ovat ratkaisemattomia, myös kantaaottavalle journalismille.

Oleellisempi kysymys ehkä onkin, miksi media velloo ratkaisemattomien ja ei-faktuaalisten moraalikysymysten parissa? Haluaako valtiomahti uudeksi jumalaksi vai ovatko herkkuaiheet vain kuluttajia huumaavaa yksinkertaistettua todellisuuden valikointia? Ilman yksinkertaisia vastauksiakin lienee joka tapauksessa selvää, että niin kutsuttu medialisaatio eli median läpitunkeva vaikutus yhteiskuntaan ja kulttuuriin (esim. Krotz 2009) sisältää myös moraalisia ulottuvuuksia. Toisaalta samalla kun suomalainen poliittinen kenttä on viime vuosina muuttunut moninaisemmaksi, on poliittisille toimijoille tullut helpommaksi vastustaa suoranaista median omalle logiikalle alistumista: moraalinen konsensuskin säröilee, ainakin joissakin asiakysymyksissä. Silti vahvasti keskittynyt mediamme on edelleen huomattavasti liberaalimpi kuin ympäröivä yhteiskunta – liberaali määriteltynä kuten edellä.

Erilaisista poliittisista ja moraalisista käsityksistä täytyy voida tuottaa journalismia. Yleisenä ideaalina voitaneen pitää mahdollisimman monipuolista ja hajautettua mediatodellisuutta, siitäkin huolimatta, että tämä erityisesti Suomessa lienee melkoista toiveajattelua. Kysymys on yhtä paljon pluralistisen demokratian yleisistä periaatteista kuin journalismista. Toisaalta näkemys on tietyllä tapaa hyvin elitistinen olettaessaan kansalaisten olevan informoituja ja kyvykkäitä, erilaisten tietojen liikenteissä taitavasti suunnistavia mediakuluttajia.

Edelleen näkemys on ongelmallinen siksi, että demokratian periaatteet eivät liene ne merkittävimmät mediakenttää ohjaavat tekijät. Politiikan ja median tutkija Jesper Strömbäck (2008) huomauttaa, että nykyaikaisen valtamedian haaste on juuri siinä, että se sijaitsee poliittisen ja taloudellisen järjestelmän välissä; itsenäisyys politiikasta lisää yleensä kaupallisuutta ja päinvastoin. Jos politiikkaa ja taloutta molempia pääasiassa ohjaa samantyyppinen ideologinen ”moraali”, ei medialta ehkä voi odottaa vahvaa kriittisyyttä. Ehkä sittenkin on tarpeen palata yksittäisiin toimittajiin: olisiko mahdollista ja järkeenkäyvää toivoa keskenään mahdollisimman erilaisia toimittajia ja heille vielä erityistä kykyä asettua välittömän mukavuusalueensa arvojen ulkopuolelle? [2]

Moraalikäsityksiä ei lopulta voi tasapainottaa, sillä yhden hyväksyminen tarkoittaa yleensä toisen vastustamista – tämä jo itsessään on liberaalin dialogi-ihanteen vastaista. Journalismissa kuitenkin muunlaiset objektiivisuuden ilmentymät, kuten tosiasiallisuus, tasapuolisuus, läpinäkyvyys ja reiluus ovat kannatettavia. Moraalisen ohjailemisen sijaan monipuolisuuden ihanteeseen pitäisi pyrkiä, niin lyhyen tähtäimen erilaisten näkökulmien tasapainotuksella kuin pitkän tähtäimen laajemman yhteiskunnallisen tarkastelunkin kautta. Tiedonvälitykseen ja vastaanottamiseen liittyy se paradoksi, että mitä helpompaa se nykypäivänä näennäisesti näyttää olevan, sitä vaikeampaa se tosiasiassa on. Yhtäältä voidaan väittää, että kriittinen (ja keskiluokkainen) medianseuraaja joka tapauksessa tarkastelee useita tiedonlähteitä, näin ollen siis itse ”tasapainottaa” tietoa. Eliitti- ja valtamedia ei silti voi käpertyä heijastelemaan epädemokraattisesti yhtä totuutta, vallankaan kun ympärillä olevan yhteiskunnan arvot ovat paljon moninaisemmat. Avoimuuden, moniäänisyyden ja kriittisyyden ihanteiden pitäisi leimata journalistista työtä muutenkin kuin retorisella vetoavuudellaan tai liikkeenjohdollisina kikkoina. Sanojen, muoti-ilmiöiden, itsestäänselvyyksien ja politiikan taakse median tulisi katsoa, ei elää niistä.

Mikäli siirrymme mediasta poliittisen ja muun kommunikaation areenana takaisin yhteiskunnan tasolle, jossa yksilöt tuottavat ja rakentavat näkemyksiään, kanssakäyvät, tekevät päätöksiä ja osallistuvat moninaisiin ilmiöihin ja prosesseihin, vaikuttaa selvältä, että yksiselitteisten päätelmien tekeminen yksilön tai yhteiskunnan moraalin suunnasta ja olemuksesta on yhä vaikeampaa. Yleisesti ottaen sen yrittäminen – ja yritelmien haastaminen – ei kuitenkaan ole tarpeetonta, päinvastoin. Huolimatta sekulaarista rationaalisuudesta ja pirstaloituneista ja monimutkaisista identiteetin rakenteista ja konteksteista tarraa ihminen vastakin johonkin, kuuntelee, seuraa, omaksuu, kyseenalaistaa. Yksi näyttää varmalta: olipa moraali postmoderniksi väitetyllä aikakaudellamme hukassa tai ei, harva sitä haluaa ensisijaisesti aamun lehdestä etsiä.

 

[1] Pelkästään ”erilaisten” näkökulmien mukaan tuominen ei riitä, vaan niiden välillä täytyy osata tehdä analyysia. Maahanmuuton yhteydessä haasteet ovat suuret, kuten Polson & Kahle (2010) BBC:n maahanmuuttouutisointia koskevassa artikkelissaan tuovat ilmi.

[2] Tällaista henkilökohtaisten vääristymien lähteitä vastaan taistelevaa ja siten ”itseohjautuvaa” journalistia kannattaa muun muassa mediatutkija Brent Cunningham (esim. 2003).

 

Lähdeluettelot saa pyytämällä.

Media ja liberaali moraali. Osa 4: Naisen oikeus ja abortti (jatk.)

/ Riikka / Jätä kommentti

Kirjoitussarjan ensimmäinen osa, toinen osa, kolmas osa.

Edellä olevan perusteella on ymmärrettävää, että liberaali näkökulma pyrkii kaikin tavoin peittämään sen tosiasian, että abortissa tapahtuu kuolema. Vaikka näkemykset siitä, mikä tai kuka abortissa kuolee, vaihtelevat – tähänhän juuri perustuu moraalinen konflikti – ei liene mahdollista väittää, että mikään ei kuolisi. Polarisoituneiden aborttikantojen maissa on oleellista, millaisia termejä osapuolet käyttävät, myös mediassa. Esimerkiksi alkio ja sikiö ovat paitsi lääketieteellisesti myös emotionaalisesti sangen erilaisia sanoja kuin vauva tai lapsi tai elämä. Kun kannattajat puhuvat valinnasta ja oikeudesta, vastustajat sanovat murha ja tappaminen. On ilmiselvää, kumpi puoli on jo käsitteiden hyväksyttävyyden tasolla liberaalin, näennäisneutraalin asiajournalismin ytimessä. Samaan tapaan meidän on hyvin yksinkertaista ja helppoa ”nähdä” asetelma, jossa nainen käyttää yksiselitteistä oikeuttaan päättää, mitä ruumiissaan tapahtuu, mutta äärettömän vaikeaa – tai kuvottavaa – edes ajatella, mitä naisen oikeudesta seuraavassa kuolemassa tapahtuu. Erään toimittajan mukaan abortin vastustajien käyttämä verinen kuvasto on hirveää ja kammottavaa eikä sitä pidäkään katsoa (Yle 21.7.2010). Toisaalta saman täytyy päteä vaikkapa lihansyöntiin: pihviä kuluttavan ihmisen ei ”tarvitse” katsoa teurastusta, mikä useimmilla selvästi helpottaa ateriasta nauttimista. Tämä on tietysti varsin inhimillistä, vaikka ehkä eettisesti kyseenalaista. Aborttikuolemaa ei emotionaalisteta, kuten tehdään usein vaikkapa silloin kun puhutaan sotien, nälänhädän tai perheväkivallan uhreista (tai joskus myös teuraseläimistä).

Toisaalta myös ”neutraali”, siis lääketieteellinen, aborttikuolema on mediassa harvinainen. Kun lehdet laajana rintamana kertoivat lääkärien työryhmän ehdotuksesta, jossa sanottiin, että kehittyneen sikiön kuolema pitäisi varmistaa ruiskuttamalla kaliumia tämän sydämeen, oli kyseessä poikkeus (esim. TS 2.10.2012). Asia kerrottiin lyhyen toteavasti, lähes samoin sanoin kaikkien suurten sanomalehtien verkkosivustoilla. Kommenttiosioissa, blogeissa ja mielipidefoorumeilla käytiin hetken taas aborttisotaa, vaikka koko uutinen oli täysin medikalisoidun kehyksen sisällä. Toisaalta kun Päivi Räsäsen kirkolliskokouksessa käyttämä esimerkki kätilön kokemuksista eloonjääneen sikiön kanssa nousi julkisuuteen, ”temppua” paheksuttiin laajalti. Itse asiassa koko ”aborttikeskustelu” jälleen käynnistyi tämän puheen johdosta. Vaikka järkevien ihmisten täytyy ymmärtää, että jossakin vaiheessa keskeytystä sikiö todellakin kuolee, tämän erikseen mainitsemista ei sallita. Kysymys ei voi olla vaikeudesta kohdata luonnotonta kuolemaa yleensä, sillä asiamedian yksityiskohtaiset kuvaukset väkivaltaisten rikosten uhreista (jopa lapsista) ja heidän kokemistaan kärsimyksistä eivät kohtaa vastaavaa estettä tai paheksuntaa.

Minkä syiden vuoksi sitten noin 14 % kaikista raskauksista keskeytetään?[1] THL:n mukaan tärkein syy on ”sosiaaliset syyt” eli kaikki se, mikä ei mahdu muihin, harvinaisempiin kategorioihin. Vuonna 2011 sosiaalisia syitä oli 92 prosentissa keskeytyksiä. Kun mukaan lisätään ikään ja lasten lukumäärään liittyvät perusteet, prosenttiosuus on 97. Suomessa tehdään keskeytyksiä suhteellisesti vähän, ja erityisesti alle 20-vuotiaiden ns. teiniaborttien määrä on 2000-luvulla vähentynyt merkittävästi. Peräti 93 prosenttia keskeytyksistä tehdään ennen 12. raskausviikkoa. Media on ollut kovin haluton keskustelemaan sosiaalisista syistä, vaikka tietoa olisikin ollut tarjolla. Mikäli moraalifilosofinen keskustelu syntymättömän ihmisyydestä tai siitä, milloin elämä on merkityksellistä, on liian vaikeaa tai suomalaisessa kontekstissa epäoleellista, voidaanko samaa sanoa muista ilmiön ominaispiirteistä?

Vain harva lääkäri on päässyt mediassa ääneen kertomaan ”turhista” aborteista tai ylipäätänsä keskeytyksistä naisen oikeuteen tai feminismiin keskittyvän raamin ulkopuolelta. Tällöin on huomautettu, että ehkäisyn käytössä on suuria ongelmia tai että nimenomaan aborttia käytetään ehkäisykeinona, jolloin abortit kasautuvat vahvasti samoille henkilöille. Ongelma on siis ainakin osin sosiaalipoliittinen, jopa luokkakysymys. Turun Sanomat kertoi ehkäisy- ja äitiysneuvoloissa työskentelevän lääkärin suulla, että muidenkin asenteissa olisi parantamisen varaa, sillä mukavuudenhalusta on tullut yhä suurempi ”syy” abortille (TS 23.11.2011). Tämä kertonee muun muassa kulttuurisista ja sosiaalisista vaikuttimista. Samoin juuri synnyttäneiden naisten abortit ovat lisääntyneet, erityisesti kunnissa, joissa ehkäisyä ei tarjota suoraan jälkitarkastuksessa (myös Yle 2.11.2010), jolloin ongelman voidaan nähdä olevan taloudellinen ja jakopoliittinen. Muutenkin maantieteelliset erot ovat merkittäviä; tästä kertoo vuosittain myös THL:n tilasto. Kaupunkilehti Helsingin Uutiset puolestaan kertoi, että rahapula ajaa nuoria naisia aborttiin (HU 25.7.2012; vrt. Yle 13.1.2011). Jutussa Kätilöopiston vastaava ylilääkäri tulkitsi, että yhteiskunnan paineet ja suuret velat nuorempien ryhmien seksuaalikasvatuksen puutteen lisäksi vaikuttavat keskeytysten määrään. Mikäli naiset todella päätyvät aborttiin yhteiskunnallisten vaatimusten vuoksi, luulisi, että naisen oikeuksia edistämään pyrkivällä medialla olisi asiasta paljonkin sanottavaa.

Se, että Suomessa tehdään suhteellisesti vähän abortteja, on yleinen argumentti esitettäessä, että aborttikysymys ei moraalisesti tai yhteiskunnallisestikaan ole oleellinen asia. Sen merkityksen nähdään olevan suuri ainoastaan yksilötasolla, keskeytykseen päätyvän naisen, tämän identiteetin ja tunnemaailman kannalta. Liberalistisessa oikeusretoriikassa ilmiöiden ja tapausten määrään perustuva merkityksellisyyden arviointi on yleisesti kiellettyä: se, että subjektin ”vapaus” nousee kaiken muun edelle, on riittävä oikeutus kaiken koetun ja tunnetun merkityksellisyydelle (esim. Furedi 2011). Näin ollen liberaali moraali ei ole yhdenmukainen, vaan vaihtelee sen mukaan, mitä moraalisen oikeuden toteuttamisesta seuraa (Coady 2008). Esimerkiksi sukupuolineutraali avioliitto on periaatteellisesti ja eettisesti välttämätön, vaikka kukaan homoseksuaali ei haluaisi oikeutta avioliittoon käyttää – mediassa ei ole käsiteltykään aihetta sen perusteella, kuinka montaa ihmistä asia suoranaisesti koskisi. Abortissa sen sijaan lukumäärä vahvistaa alla olevaa oikeutta rajattomasti. Moraalifilosofisesti olisi tietysti kiinnostavaa pohtia sitä kyllästymispistettä, jonka jälkeen abortista tulisi ”ongelma”. Jos esimerkiksi 100 prosenttia vammaisiksi arvioiduista sikiöistä seulontojen myötä abortoitaisiin, olisiko yhteiskunnalla ”ongelma” vammaisten kanssa? Mikäli ei, miksi mailla ja kulttuureilla, joissa abortoidaan tyttösikiöitä, on ongelma?

Epämuodostumien, muiden vammaisuuksien tai niiden epäilyjen vuoksi keskeytyksiä tehdään n. 300 vuosittain. Määrä on nousussa, THL:n mukaan seulonta-asetuksen mukaisten seulontakäytäntöjen käyttöönoton vuoksi. Helsingin Sanomien mukaan 90 % niistä uusmaalaisista, jotka kuulivat seulonnoissa odottavansa down-lasta vuonna 2010, päätyi aborttiin (HS 30.1.2011). Onko ”syy” seulontakäytäntöjen tehokkuuden ja tarkkuuden lisääntymisessä, kulttuurisissa ja sosiaalisissa muutoksissa, yksilöllisissä paineissa, moraalisessa taantumuksessa vai missä? Vammaisjärjestöjen edustajia on harvoin kuultu heidän huolessaan, kuka yhteiskuntaamme on tervetullut. Toisaalta muutamat uskoa tunnustavat ovat saaneet äänensä kuuluviin sangen neutraalisti, samoin akateeminen tutkimus aiheesta on ollut jonkin verran esillä. Kuitenkaan syvällisempiä näkemyksiä sikiöseulontojen merkityksestä, vammaisuudesta, abortista yhteiskunnan ”hoitokeinona” tai moraalisista ja lääketieteellisistä rajoista – tai taloudesta – ei ole. Asia pysyttelee jälleen yksilön subjektiivisten näkemysten ja ”oman tahdon ja harkinnan” puitteissa (vrt. Ketokivi 2011). Vammaisuuden etiikka pidetään kaukana naisoikeudellisesta tematiikasta.

Toisenlaiset selektiiviset abortit saavat politiikassa ja mediassa kuitenkin yleisesti hyvin vahvan näkyvyyden ja tuomion: sukupuolen mukaan tehtävät abortit esimerkiksi Kiinassa, Intiassa, Thaimaassa ja yllättäen Ruotsissa (YLE 20.10.2012) johtuvat muun muassa asenteista ja kulttuurista – sekä sikiön ultraäänitutkimuksista (esim. HS 4.4.2011). Kaksoisstandardit löytänyt kirjailija Antti Nylén on osuvasti todennut (HS 5.11.2011), että ”[abortti on] nykyään laajasti [sallittu], kunhan [sitä] ei tehdä vääristä syistä”.

Liberaalisesti vääristynyt journalismi ei tahdo tunnistaa selviä yhtäläisyyksiä ilmiöiden eri ulottuvuuksien välillä, sillä monimutkaiset moraaliset ja tosiasialliset elementit on lukittu yhteen asentoon, heijastamaan samaa taustalla vaikuttavaa motiivia. Toisaalta moralistinen paheksunta täysin erilaisten tapausten välillä on yleistä: abortin kritisoiminen missä tahansa valossa voidaan usein lukea naisvihamielisyytenä.

Vaikka miesnäkökulma on viime aikoina noussut mediassa monen muun naiskeskeisen teeman, kuten perheväkivallan yhteydessä, ei aborttiin liittyen vastaavaa juuri ole (poikkeus HS 30.4.2012). Omaäänisiä aborttiin ja ei-toivottuun raskauteen keskittyviä naisten näkökulmajuttuja ilmestyy usein. Osa on noussut esiin tutkijoiden tai asiantuntijoiden toimesta. Nämä nojaavat lähes poikkeuksetta samanlaisille argumenteille: abortti on aina vaikea asia ja siitä täytyy puhua, sitä täytyy eri tavoin ”ymmärtää”, naisen täytyy ”voimautua” yli tästä usein traumaattisesta tapahtumasta. Asian kritisoiminen tarkoittaa tällöin auttamatta ymmärtämättömyyttä, sillä jo yleinen kyseenalaistaminen voidaan kokea subjektiivisen reviirin loukkauksena. Vielä tästäkin edemmäs on menty silloin, kun on väitetty, että aborttioikeus ei ole riittävä, naisen asema on edelleen hankala tai että käytäntö ei toimi sujuvasti tai on holhoavaa (myös HS 24.2.2013). Emotionaalistamista löytyy myös kuvattaessa keskeytyksestä seuraavaa epämääräistä pahaa oloa. Merkillepantavaa on, että varsinaisesta katumisesta ei puhuta – ylipäätään sekä yksilön reflektiiviset että yhteisöllisesti välitetyt vahvat tunteet ja tuntemukset ovat hyvin harvinaisia. Toisaalta mahdollisuus naisen epäjohdonmukaisiin ja yllättäviin emotionaalisiin ja psyykkisiin reaktioihin tunnustetaan: abortin seuraukset (naiselle) voivat olla hyvin sattumanvaraisia, mikä on yksi selitys sille, että aiheesta ei saa puhua yleistävästi. Se, että abortista keskusteleminen voi loukata abortin tehneitä, on yksi liberaalin moralismin hyväksytyimmistä epäloogisuuksista.

Kun Helsingin Sanomien Vieraskynässä julkaistiin dosentti Markku Ruotsilan yksiselitteisesti aborttia kritisoiva kirjoitus (HS 13.9.2009), täyttyi mielipideosasto ja Sunnuntaidebatissakin otettiin kantaa naisten puolesta. Ruotsila on muulloinkin saanut toimia yhdysvaltalaistyyppisen kristillisen uusoikeiston viestin viejänä. Tällaiset pro-life-retoriikkaa ja uskonnon ja politiikan vahvaa yhteyttä korostavat selvästi henkilöidyt ”viholliset” on äärimmäisen helppo vaientaa – paljon helpompi kuin esimerkiksi neutraalisuudesta ja asiantuntemuksesta ammentavat lääkärit (esim. HS 24.2.2013). Naisen kyseenalaistamattoman oikeuden kautta rakennettu journalistinen kehys aborttiin pohjustetaan selvällä viholliskuvalla. Ehkä voitaisiin jopa puhua aiheen ”turvallistamisesta” (esim. Buzan 1998): nähdään, että abortin kritisoiminen uhkaa meidän (naisten) oleellista yhteiskunnallista, sosiaalista ja moraalista oikeuttamme tehdä henkilökohtaisia päätöksiä, ja siten turvallisuuttamme.

Mahtipontisuudestaan huolimatta luennalla voi tietysti olla myös oikeutuksensa: Euroopassakin on jo esimerkkejä siitä, että abortteja harkitsevia tai sen tehneitä naisia ja lääkäreitä uhataan väkivallalla. Toinen asia on, onko suomalaisen journalismin suotavaa ottaa tällainen ”ennaltaehkäisevä” motiivi, kun muun muassa kulttuurinen ja poliittinen konteksti on sangen erilainen.[2] Julkisen kommunikaation vapautta tällaisten motiivien ei pitäisi määrittää. Oikeamielisyydessään hyveelliset periaatteet kääntyvät usein karhunpalveluksiksi.

Kantaaottava liberaali journalismi tuntuu usein korostavan normatiivisesti sellaista asemaa, jota mikään tai kukaan ei varsinaisesti uhkaa. Abortin vastustus menee ”yli hilseen” jopa monilta heiltä, jotka uuskonservatiiviseen eetokseen suhtautuvat muuten sympatisoiden (HS 30.8.2012).[3] Vaikka abortinvastustajia yhteiskunnassamme tietysti on, ei abortin yksiselitteisen kieltämisen – siis konkreettisen naisen oikeuden epäämisen – kannalla ole mikään poliittisesti, taloudellisesti tai muuten merkittävä taho. Se, että yksilöt saavat olla asiasta mitä mieltä tahansa, kuuluu normaalin ja edistettävän sananvapauden piiriin.

Median suhtautumista aborttiin voi verrata tapaan, josta sosiologi Janne Kivivuori kritisoi väkivaltaa tutkivia feministejä: he esittävät tutkimusten tuloksina normatiivisia ”mielipiteitä”, jotka ovat jotakuinkin itsestään selviä: kaikki paheksuvat ja tuomitsevat lähisuhde- ja muun väkivallan, joten tutkimustuloksena ”tulee tuomita/paheksua” on köykäinen (Kivivuori 2012, 35). Samaten journalistisessa aborttikeskustelussa harva asia pääsee kirimään sen itsestäänselvyyden edelle, että naisella on oikeus päättää. Naisen oikeus on diskursiivisesti niin täysivaltainen ja ehdoton, että muunlainen aiheen käsittelykin on lähtökohtaisesti väärin ja paheksuttavaa (esim. HS 15.4.2010) – esimerkiksi sikiön oikeuksista tai abortin hyväksyttävyyden rajaehdoista keskusteleminen koetaan yleisesti loukkaavaksi.[4]

Niinpä yksittäisten abortin kritisoijien/vastustajien osakseen saama moraalisaarna on suhteeton. Abortti ei siis ole tabu; abortin käsittely naisoikeudellisen kysymyksen ulkopuolella sen sijaan saattaa olla. Uskonnoista tai muista rajoittavista, hierarkkisista järjestelmistä ei ole oikeutetuiksi viholliskuviksi: aborttia – kuten myös sukupuolineutraalia avioliittoa tai muita median moraalisia ”herkkuaiheita” – on mahdollista tarkastella myös kiinnittämättä oikeamielistä moraalista kantaa. Toisaalta erilaisiin ja osin yhteismitattomiin moraalinäkemyksiin, edellä kuvatun Haidtin tapaan, ei välttämättä ole hedelmällistä käyttää huomattavaa palstatilaa: vaikuttaa epätodennäköiseltä, että uskovainen muuttaisi kantaansa liberaalimedian vedotessa loogiseen rationalismiin tai oikeamielisen poliitikon vedotessa ihmisoikeuksiin ja solidaarisuuteen. Pelkkä leimaaminen tyhmäksi ja/tai pahaksi on osa poliittista peliä eikä sen pitäisi siirtyä ainakaan asiajournalismiin.

Mediaan ja aborttiin keskittyvän kritiikin on syytä pohtia asiaa vielä erikseen vastaanottajan näkökulmasta: välittyykö puolueeton ja oleellinen tieto? Vastaus on selvä ei. Naisoikeudellisen tai lukitulla moraalilla pohjustetun kehyksen hylkäämisen ei tarvitsisi tarkoittaa aborttikeskeisyyttä. Journalismi, joka suhtautuu asiaan monipuolisesti ja kriittisesti, voi keskittyä esimerkiksi ehkäisyasioihin, perhe- ja lisääntymispolitiikkaan, nuorten ongelmiin ja se voi tarkastella yhteiskunnan lisääntymistä tukevia ja haittaavia mekanismeja, suhtautumista teiniäitiyteen, uraäitiyteen, perhenormeihin ja niin edelleen.

Harva kaivannee ääripolitisoituneita tai muuten fundamentaaleja aborttinäkemyksiä yhdysvaltalaiseen tapaan, mutta yksinkertaisista vastakkainasetteluista ja mustavalkoisista käsittelytavoista tulisi irtautua. Lisäksi on välttämätöntä huomauttaa, että myös naisintressi itsessään on huomattavasti moniulotteisempi kuin liberaalin retoriikan ja turvallistamisen kyllästämä journalismi antaa ymmärtää. Erilaiselle journalismille on tilausta tarkasteltiinpa asiaa mistä hyvänsä perspektiivistä. Toisaalta poliittisesti ajatellen nimenomaan aiheiden yksipuolinen käsittely ja tiettyjen yhteiskunnallisten näkemysten ulkopuolelle jättäminen saattavat ruokkia epäterveitä konfliktin muotoja, jos ei nyt aborttiin liittyen niin yleisemmin (ks. Paxton 2004; vrt. Becker ja Scheufele 2009). Koska abortti on kuitenkin vain yksi yhteiskunnallisen ja politisoidun moralismin kohde eikä sinällään paina paljon suhteessa laajempaan ilmiöön, ei asian kohentuminen liene kuitenkaan kovin todennäköistä.


[1] Vuonna 2011 Suomessa tehtiin 10 490 keskeytystä. Elävänä syntyneiden lasten määrä oli 59 961 ja keskenmenoon päättyy arviolta noin 10 % tiedossa olevista raskauksista (tilastot THL ja Tilastokeskus).

[2] Toisaalta väitän, että myös maahanmuuton yhteydessä tällainen motiivi oli ilmeinen aina vuoden 2008 kunnallisvaaleihin saakka. Kun keskustelu lopulta, vaalikamppailun ja -tulosten pakottamana, pikkuhiljaa avautui, oli muutos edeltävään huomattava. Sittemmin monet ovat väittäneet, että median ”maahanmuuttokriitikoille” ja muille eriäville mielipiteille antama tila on lisännyt muun muassa rasismia ja rasistista väkivaltaa. Akateemista tutkimusta aiheesta ei ole. Monet rasismia ja viharikoksia käsittelevät analyysit ovat saaneet keskenään ristiriitaisia tuloksia (ks. esim. ECRI 2007; FRA 2011; OM 2010; Niemi 2011).

[3] Kokoomusnuorten silloinen puheenjohtaja Antti Häkkänen vieraili Yhdysvaltain republikaanien puoluekokouksessa ja lähes kaikesta haltioituneena joutui kuitenkin toteamaan, että ”­Rom­neyl­la on joi­tain jut­tu­ja, jot­ka mi­nul­ta me­ne­vät yli hil­seen – nii­tä abort­ti­jut­tu­ja”. Oletettavasti nykyisen puheenjohtajan Susanna Kosken hilseen yli ne menevät vielä lentävämmin.

[4] Kun keskustelu tai puhe muuttuu ”riittävän” loukkaavaksi, siitä voi tulla median kovasti metsästämää ns. vihapuhetta. ”Aborttivihapuhe” onkin monissa maissa yleistä. Vihapuheen käsitteen analyyttinen arvo yksittäisten maiden lainsäädäntöjen tulkinnan ulkopuolella on hyvin heikko.

Media ja liberaali moraali. Osa 3: Naisen oikeus ja abortti

/ Riikka / Jätä kommentti

Kirjoitussarjan ensimmäinen ja toinen osa.

Abortti ei kuulu suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön. Aika ajoin se nostaa päätään, kuten viime eduskuntavaalien jälkeisten hallitusneuvottelujen yhteydessä ja myöhemminkin kristillisdemokraattien toimesta, mutta vahvaksi teemaksi sitä ei voi väittää. Niinpä se ei journalistisestikaan ole mikään kuuma aihe, vaikka onkin – sukupuolineutraalin avioliiton ohella – ”yksinkertaisuudessaan herkkuaihe medialle” (HS 1.4.2011). Abortin varsinainen vastustaminen, esimerkiksi yhdysvaltalaiseen konservatiiviseen ja/tai uskonnolliseen pro-life-tapaan (joka se kyllä on hyvin uutisoitua), on Suomessa harvinaista: muutamien yksittäisten poliitikkojen lisäksi sitä löytää lähinnä marginaalisista kansalaisjärjestöistä ja sosiaalisesta mediasta. Aborttia kannattava (pro-choice) näkökulma on niin itsestään selvä, että sitä ei ole erityisesti syytä tuoda esille.[1] Naisen ja sikiön välinen moraalinen oikeuskonflikti on ratkaistu aukottomasti jo perustuslain tasolla: ihmisestä tulee perusoikeuksien haltija syntymän hetkellä. Suomi ei juuri eroa monista muista, sekulaareista, naisten oikeuksia arvostavista länsimaista.

Ehkä näin ollen myös suomalainen journalismi lähestyy aborttia lähes poikkeuksetta naisen ja naiseuden kautta raamittamalla. Teeman pohjustus tapahtuu kahdella tavalla: esittämällä, että abortti on moraalisesti naisen asia ja/tai että se on oikeudellisesti naisen asia. Kun asiasta puhutaan ihmisoikeusteemana, täyttyvät molemmat vaatimukset usein samanaikaisesti. Vain oikeudellisena kysymyksenä abortti, tekona tai toimena, on usein neutralisoitu, siltä on poistettu sen moraaliset ja valintaan liittyvät ulottuvuudet. Teeman pohjustus tapahtuu tällöin usein lääketieteen kautta, asia medikalisoidaan ja puheoikeus on lääkäreillä – asian kehystys naisen kautta ei silti muutu, vaan tämän oikeuksia ja mahdollisuuksia lähestytään lääketieteen kautta.

Kun aborttia lähestytään moraalikysymyksenä, ei naiseuden kautta kehystäminen tarkoita, että esimerkiksi alkio/sikiö olisi täysin ”näkymätön” – päinvastoin, siihen liitetään usein huomattavia tunteita, tosin yleensä epäsuorasti ja mainitsematta sanaa alkio/sikiö/lapsi. Nämä tunteet tai merkitystä kantavat yhteydet eivät sisällä eettisiä tai moraalisia merkityksiä. Se, että aktiivisella toimella päätetään elämä, on harvoin esillä. Sen sijaan päätöksen kivuliaisuuden (naiselle), vaikeuden ja ”suuruuden” (naisen elämässä) kuvaukset ovat yleisiä. Toisaalta abortin puolustus melko toissijaisilla, jopa absurdeilla, perusteilla on tyypillistä: tutkimukseen vedoten abortin sanotaan esimerkiksi olevan mielenterveydellisesti turvallisempaa kuin ensisynnytys.[2] Toisaalta kansainvälisesti huomattavaa julkisuutta saanut toinen tutkimus, jossa vastasyntyneen surmaamista pidettiin moraalifilosofisesti yhtä oikeutettuna kuin aborttia, ei Suomessa saanut kovin merkittävää huomiota (ks. TS 2.3.2012).

Abortti nousee mediaan selvästi puoluepolitiikan kautta ja tällöinkin lähes yksinomaan kristillisdemokraattien toimesta, perussuomalaisten usein kannattaessa (esim. HS 9.11.2012, 23.11.2012). Kristillisdemokraatit pyrkii kehystämään abortin moraali- ja vakaumuskysymyksenä, minkä lehdistö (ja muut puolueet perussuomalaisia lukuun ottamatta) vastaavasti kumoavat.

Poliittismoraalinen tila, jossa aborttia voi vastustaa, on hyvin kapea: kristillisdemokraattien yleinen abortin vastustaminen on julkisuudessa lieventynyt keskusteluun vakaumuksellisen lääkärin oikeudesta kieltäytyä abortin suorittamisesta. Tätä kapeaakin moraalikysymystä media lähestyy lähes yksinomaan poliittisesti (vrt. HS 24.2.2013), ja puheenjohtaja Päivi Räsäsen ”arvokonservatiivinen” rooli nähdään tällöin etukäteen määritetyssä valossa. Suomalaisen median haastattelema hoitohenkilökunta ei kannata vakaumuksen perusteella taattavaa oikeutta kieltäytyä abortin suorittamisesta, esimerkiksi koska ”jonkun se on tehtävä” (HS 24.2.2013). Toisaalta lääkärit voivat mediassa sanoa, että ongelma – mikäli abortissa ongelmaa on – on ”sosiaalisin perustein tehtävät abortit” ja että näiden ”viikkorajaa voisi laskea” (mt.). Moraalisin ja poliittisin perustein aborttikeskustelussa toimivien ei anneta puuttua sosiaalisin syin tehtäviin abortteihin.

Kun aborttia koskeva journalismi heijastelee politiikan kentällä tapahtuvia ilmiöitä, moraalinen asetelma on vieläkin enemmän lukittu kuin yleisessä, ei-uutisointia koskevassa aborttijournalismissa. Kristillisten osallistuessa hallitusneuvotteluihin teema oli usein esillä, samoin perussuomalaisiin ja eritoten puheenjohtajaan Timo Soiniin liitetyssä uutisoinnissa. Tällöin aborttia lähestytään hyvin äärimmäisten tapausten kautta: abortti raiskauksen tai insestin jälkeen, abortti ja ehkäisy, abortti ja naisviha, abortti ja väkivalta, laittomat abortit ja kuolema. Kristillisdemokraattien keskusteluun nostama aborttioikeuden viikkorajan lasku raportoitiin toistuvasti. Laajempaa aiheen käsittelyä, esimerkiksi siitä, miten oleellista koko ilmiön kannalta tietyistä viikkorajoista keskusteleminen on, ei tapahtunut. Ainoa poikkeus on myöhemmin, vasta kevättalvella 2013 ilmestynyt Helsingin Sanomien laajahko asiaa käsittelevä, lääkäriin ja muihin asiantuntijoihin nojautuva juttu (mt.).

Puoluepolitiikkaan liitettynä abortin politisointi on tavallisesti niin ilmeistä ja alla oleva journalistinen ja oikeudellinen moraalinen kanta niin selvä, että aiheen uutisointi ja siitä käytävä keskustelu on hyvin toteavaa ja laiskaa: siinä, että kristillisdemokraatit vastustavat aborttia, ei todellakaan ole mitään yllättävää. Kun ensisijainen rooli on politiikalla, jää muuten yleinen lääketieteellinenkin kanta usein paitsioon, ja keskustelua siitä, mikä merkitys raskausviikoilla on kehittyvän sikiön tai äidin ja perheen kannalta tai siitä, miksi abortteja tehdään juuri tietyillä viikoilla, ei juuri käydä. Helpoksi mielikuvaksi tästä ja muusta uutisoinnista jää, että aborttioikeuden puolesta ei tarvitse korottaa ääntään, koska mitään epäselvyyttä asiasta ei ole. Toista mieltä olevat tekevät politiikkaa – tai, erityisesti Helsingin Sanomien mukaan, he pelaavat uskonnolla.

Jos abortista tehdään osapuolikysymys, uskonto, lestadiolaisuus, katolilaisuus, lahkolaisuus, konservatiiviset liikkeet ja muut vastaavat, nähdään abortin ja aborttioikeuden tärkeimpinä vastustajina. Kehyksen pysyessä samana (nainen) ilmiö asemoidaan uudelleen: oikea, todellinen ja aito yksilön näkökulma vastaan väärä, vääristynyt ja epäaito yhteisön propagoima näkökulma. Uskonnon sanoittamaan moraaliin harvemmin otetaan kantaa: abortti esitetään neutraalisti ja ”moraali” logiikan keinoin, siis irti varsinaisesta eletystä elämästä, olipa se uskonnollista tai ei. Tällöinkään alkion/sikiön oikeudelliseen tai moraaliseen asemaan tai elämän loppumisen problematiikkaan ei puututa. Uskonnollista vakaumusta vastaan ei aseteta suoraan sekulaaria näkemystä, vaan se tapahtuu naisen ja ihmisoikeuksien kautta. Uskonnollisen kannan nähdään ensisijaisesti olevan naisten ja ihmisoikeuksien vastaisia ja siksi (myös) abortinvastaisia, ei toisinpäin. Toisaalta tämä ei eroa monista muista moraalisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä, joissa uskonnollisia näkemyksiä pidetään tärkeimpinä vastustettavina.

Yhtäältä uskontoa vastaan asemoituminen on luonnollista: sekulaarinen abortin vastustaminen tai kritisoiminen on harvinaista. Silloin harvoin kun abortin vastustajalle on annettu aktiivinen puheoikeus (TS 23.1.2005, HS 10.12.2007), on tämä ollut uskoa tunnustava, vaikka sitä ei olisi tuotu jutussa esille. Toisaalta uskontoa vastaan hyökkääminen on nimenomaan osa sisällöllistä vääristymää siksi, että näin abortti yleensä lukitaan mustavalkoiseen asetelmaansa. Abortin ja aborttikeskustelun kritisoiminen olisi mahdollista muistakin perspektiiveistä käsin – asiassa on merkittäviä nyansseja – mutta näitä harvoin käsitellään lainkaan.

Vaikka abortti siis usein neutralisoidaan ja rationaalistetaan, se tehdään vain suhteessa sen moraaliseen ja oikeudelliseen luentaan. Esimerkiksi yhteiskunnalliset ulottuvuudet jätetään huomiotta. Yksinkertainen puolesta ja vastaan -rakenne on kuitenkin vääristävä ainakin uskonnollisten vakaumusten ulkopuolella. Erittäin harva minkäänlaista valtaa käyttävä toimija olisi tosiasiassa valmis kieltämään abortin naisen lopullisena päätöksenä, ja olisi melko hedelmätöntä odottaa, että tällainen koskaan menisi demokraattisesti Suomessa läpi – tätä kuitenkin media standardinomaisesti pitää vastapoolin ominaisuutena, jota vastaan argumentit tulee rakentaa.

Onko tähän syynä se, että mustavalkoinen asetelma on yksinkertaisesti konfliktisuudessaan ”herkullinen” vai että tiettyä poliittismoraalista asetelmaa pyritään aktiivisesti edistämään, jää epäselväksi. Toisaalta omassa sarjassaan aborttikysymyksessä – ja muissakin uskontoihin liitettävissä teemoissa – painii eliittimedian liberaalein eli Helsingin Sanomat, jonka ei yksittäisissä jutuissaan tarvinne ”myydä herkkuja” samaan tapaan kuin vaikka iltapäivälehtien. Ehkä yksinomaan journalistisesti kiinnostava aihe ei siis riitä selittämään sitä tarmoa, jolla aborttioikeutta nostetaan journalistiselle asialistalle aina, kun abortti yhteiskunnassa jotenkin näyttäytyy.

Se, että iltapäivälehdet toisinaan revittelevät myös abortilla – muun muassa vahingossa eloonjääneillä sikiöillä – tekee niistä tietyllä tapaa jopa konservatiivisia. Naisoikeudellinen kehys voidaan helposti hylätä siis ainoastaan lööpissä. Tämäkin on omiaan korostamaan ajatusta, että aborttiin ”asiapitoisesti” suhtautuminen tarkoittaa aina yksinomaista liberaalia näkökulmaa.

Abortin vastustamisen mediakuva on siis sangen yllätyksetön. Enemmän liberaalin moraalin ja moralisoinnin ominaispiirteistä ja toimintatavoista kertoo se, miten mediassa kuvataan abortin vastustamisen vastustamista. Moraalisesti, poliittisesti, kulttuurisesti ja yksilöllisesti ylennetty ”naisen oikeus” on poikkeuksellisen ehdoton: sillä vastataan kaikkeen aborttia kritisoivaan, vastustavaan tai jopa väärällä tavalla kannattavaan argumentointiin. Se, että moraalinen ja oikeudellinen puheoikeus on abortin tapauksessa lähes poikkeuksetta naisella, on käytännöllisesti perusteltua. Miten se voisikaan olla syntymättömällä lapsella, alkiolla tai sikiöllä?[3]

Harvemmin kuitenkin huomataan, että muun muassa eläinoikeuksien tai luonnonsuojelun tapauksessa puheoikeus välittyy hyvin helposti erilaisten advokaattien kautta. Nimenomaan liberalistisessa kontekstissa eläinten ja luonnon erilaiset inhimillistämisen keinot ovat käytettyjä. Samoin yleinen näkemys siitä, että meillä on jonkinlainen moraalinen vastuu ulotettuna tuleviin sukupolviin. Sikiön oikeuden tai moraalin puolesta puhuminen sen sijaan tuomitaan yleensä rationalistisen luennan kautta joutavanpäiväiseksi. Toisaalta se, että sikiöitä, joita lääketieteen avulla toisinaan voidaan pitää hengissä, myös abortoidaan, ”voi tuntua ristiriitaiselta” (HS 23.11.2012). Moraalinen selkkaus on siis  ”ristiriita”, joka voidaan kuitenkin esimerkiksi yksilöiden erilaisia tarpeita ja tahtoja selittävän oikeuttamisen avulla hyvin helposti ratkaista. Lääketieteellistä tai filosofista keskustelua siitä, missä vaiheessa sikiöllä/lapsella voisi olla joko epäsuora puheoikeus tai yleisesti inhimillinen persoona, ei suomalaisessa mediassa käsitellä.

Koska Suomessa ei tehdä varsinaisia huomattavan myöhäisiä abortteja ja näitä harva on suoranaisesti ehdottanutkaan, on keskustelun puute ehkä ymmärrettävää. Toisaalta juuri se, että media ei varsinaisesti lainkaan informoi abortista – jokavuotista terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) raskaudenkeskeyttämisrekisterin tilastoa lukuun ottamatta – vaikuttaa siihen, että abortista ei voikaan olla minkäänlaista keskustelua. Politiikka ja uskonto ovat ainoat areenat, joista jotakin voi nousta: kristilliset, perussuomalaiset ja uskonto ovat yksinomaiset opponentit. Nämä kaadetaan varsin heppoisella ihmis- ja reproduktiivisiin oikeuksiin vetoavalla huomauttelulla tai kuten viime eduskuntavaalien alla, solidaarisuudella: ”Vastuuta lähimmäisestä pitäisi kantaa. Sitä et nyt ole kantamassa tässä [aborttiasiassa]”, sanoi Paavo Lipponen Timo Soinille päätoimittajayhdistyksen presidenttipaneelissa – ja kaikki mediat raportoivat tästä yllätyksettömästä konfliktista. Joihinkin typeryydessään laajasti uutisoituihin perussuomalaisten kantoihin ei edes tarvita vastausta; pelkkä niiden esilletuonti riittää varmistamaan, että puoli valitaan oikein (esim. Yle 4.10.2012).

Uskonto ”yleisesti” on myös hyvin helppo vaiennettava, koska se puhuu ihan eri maailmasta kuin liberaali sekulaari media. Jos ainoat vaihtoehdot ovat näin kannattaa ja vastustaa, onko ihme, että suomalaisista kannattaa aborttia yli 90 prosenttia? Myös 85 prosenttia katolisista briteistä kannattaa aborttia (Yle 19.9.2010).

Naisen oikeuden ehdottomuuden yhteydessä on vaikea ymmärtää sitä tulkintaa, jonka muun muassa feministinen järjestö Naisasialiitto Unioni viimeisimmästä aborttikeskustelusta teki. Järjestön naistenpäivänä julkaistussa mielipidekirjoituksessa väitetään, että ”abor­tis­ta pu­hu­taan — ta­val­la, jo­ka si­vuut­taa nais­ten oi­keu­det” ja että ”nais­ten oi­keu­det ovat pu­don­neet pois kes­kus­te­lus­ta”, jota ”arvokonservatiivit” saavat määrätä (HS 8.3.2013). Tosiasiassa selitys sille, että naisten oikeuksia ei viimeisimmissä median ilmaisuissa nostettu keskiöön, on päinvastainen: asetelma naisen oikeuden ympärillä on niin juurtunut ja itsestään selvä, että sen esille tuonti on tarpeetonta. Kaikki esitetyt argumentit kuitenkin moraalisesti ja oikeudellisesti nojaavat yksinomaan naisen oikeuteen päättää.

Myös THL:n tutkimusprofessori Mika Gissler väittää, että Suomessa ”abort­tia ei kat­so­ta nai­sen oi­keu­dek­si, ku­ten Ruot­sis­sa” (HS 24.2.2013).[4] Journalismin tapauksessa väite on vähintäänkin outo. Missä muualla aborttia ”katsotaan” julkisesti kuin mediassa? Uskonto, arvokonservatiivit ja värikäs sosiaalinen media eivät saa itsenäisesti ääntään kuuluviin. Kaikki faktuaaliset, emotionaaliset ja yksilölliset median argumentit luetaan ja ”katsotaan” liberalistisen ja yksilöllisen naiseuden kautta.


[1] Aborttikeskustelun rintamien itsestään käyttämät nimitykset kielivät teeman poliittisuudesta, sen moraalisten elementtien lisäksi. Sekä valintaa että elämää korostavat kannanotot ovat vetoavia; kukaan ei halua olla anti-life tai anti-choice. Pohdinnat siitä, mitä asiaan liittyy näiden moraalisten ääripäiden ulkopuolella, ovat hyvin harvinaisia.

[2] Tutkimus, johon moni tiedotusväline tässä yhteydessä viittasi (vrt. toisiinsa Iltalehti 27.1.2011 ja Yle 3.2.2011), totesi kuitenkin, että aborttiin päätyvät kärsivät jo lähtökohtaisesti enemmän mielenterveysongelmista kuin muut eikä abortti itsessään lisää näitä, toisin kuin normaali synnytys. Lisäksi tutkimuksessa oli mukana vain alkuraskauden abortteja ja tarkastelujakso oli melko lyhyt. Vrt. Lääkärilehti 2011.

[3] Muutama mediassa esillä ollut kuriositeetti kertoo kyllä ihmisestä, jolla oli ”uhka” joutua abortoiduksi mutta hän ”selvisi” ja kertoo nyt tarinaansa (yleensä aborttia kritisoivassa kehyksessä). Muun muassa Yhdysvalloissa ja Britanniassa tällaiset jutut ovat yleisiä.

[4] Ruotsissa abortteja tehdään noin kaksi kertaa enemmän kuin Suomessa (HS 23.11.2012).

Media ja liberaali moraali. Osa 2: Liberaalit ennakkoasenteet, moraali ja moralisointi

/ Riikka / Jätä kommentti

Kirjoitussarjan edellinen osa.

Sivuuttaen liberalismin merkittävän historian, poliittisen filosofian ja erilaiset suuntaukset määrittelemme sen tiivistäen opiksi, joka ennen muuta arvostaa yksilöä, vapautta, järkeä, oikeudenmukaisuutta ja suvaitsevaisuutta (esim. Freeden 1998; Heywood 2007)[1]. Toiseen valoon liberaalius sen sijaan joutuu sen ”uuden” poliittisen ja moraalisen luennan kautta, jonka avulla periaatteita tulkitaan poliittisten, taloudellisten ja muiden intressien eikä periaatteiden sisällön ja olemuksen kautta.[2] Tällaista liberalismia kutsutaan toisinaan moderniksi tai postmoderniksi liberalismiksi, sosiaaliliberalismiksi, vasemmistoliberalismiksi tai vain arvoliberalismiksi, ja usein nimeäminen on ennemmin poliittista ja pejoratiivista kuin analyyttista. Se liberalismi tai liberaalius, johon tässä kirjoituksessa viitataan, ei ole yksiselitteisesti poliittisesti kiinnittynyttä, vaan saattaa yhtä hyvin yhdistää vasemmistolaisia ja oikeistolaisia kantoja, toimia eliitin ja sen vastustajien argumenteissa ja ylipäätänsä leikata läpi hyvin erilaisia yhteiskunnallisia tasoja ja kerroksia. Kyse on siis ennen muuta siitä, miten ja millaisissa yhteyksissä ideologiaa tai normatiivista ideamaailmaa ja niiden moraalisia arvoasetelmia hyödynnetään.

Toisaalta on huomattava, että jälkiteollisen aikakauden liberalismin ominaispiirteet ovat yleisestikin ennemmin ”postliberaaleja” (Chandler 2013; Gray 1996), ja näiden välimatka perinteiseen tai klassiseen liberalismiin on huomattava. Postliberaaleja arvoja ja toimia ovat esimerkiksi yksilöllisyyden ja identiteetin yhä vahvempi mutta abstraktisempi korostus, dominoiva ja intuitivistinen tasa-arvodiskurssi, yksilön positiivisten vapauksien ja moninaisten oikeuksien vaatimukset, valtion vastuu mutta oikeuksien puute, tiettyjen yhteisöjen ja konventioiden (kulttuuri, valtio, uskonto) vastustus sekä normatiivisesti määritetty (so. oikeamielinen) käsitys sananvapaudesta (ks. esim. Chandler 2009, 2013; Furedi 2011). Samalla mukaan on otettu joukko muita perustavanlaatuisiksi luonnehdittuja uusia arvoja ja erilaisia sentimentaalisesti määrittyviä epäkohtia, joihin yhteiskunnan tulee puuttua ja yksilöiden ottaa kantaa (esim. Furedi 2011; Purra 2012). Yhteiskunnasta siis jatkuvasti ”nousee” erilaisia poliittisia signaaleja, joihin tulee reagoida tietyllä, ”liberaalilla” tavalla – ikään kuin ei-poliittisesti. Median rooli näiden signaalien rakentamisessa ja välittämisessä on merkittävä (ks. Crouch 2009).

Amerikkalainen moraalipsykologi Jonathan Haidt (esim. 2012) on tutkinut ihmisten moraalisten perusajatusten muotoutumista. Hän puhuu moraalin kulmakivistä ja jakaa ne kuuteen ryhmään, huolenpitoon, oikeudenmukaisuuteen, vapauteen, lojaalisuuteen, auktoriteettiin, pyhyyteen ja vastaavasti näiden vastinpareihin. Hänen mukaansa kaikki poliittiset liikkeet, kulttuurit ja ideologiat voidaan luokitella näiden moraalin kulmakivien avulla. Haidtin mukaan esimerkiksi liberaalin ja konservatiivin väliset moraaliset eroavaisuudet ovat perustavanlaatuisia ja selittävät näiden poliittiset kiistat ja kyvyttömyyden ymmärtää toisiaan. Haidtin mukaan liberaalien (demokraattien) moraali perustuu pääasiassa kahdelle ensimmäiselle kulmakivelle, huolenpidolle ja oikeudenmukaisuudelle, kun taas konservatiivien (republikaanien) moraalinen perusta on laajempi, käsittäen kaikki kulmakivet. (Haidt 2012.) Jos oletamme, että lähes kaikissa poliittisissa kysymyksissä on jonkinlainen moraalinen elementti, muotoutuu kuva politiikan ja median mahdollisuuksista erilaisten moraalien maailmassa melko lohduttomaksi.

Mutta onko politiikan ja median tarjoamassa moraalisessa vaikutelmassa kysymys varsinaisesta moraalista? Väitän, että ei ole. Muun muassa huolenpitoa, välittämistä, oikeudenmukaisuutta, solidaarisuutta, tasa-arvoa, oikeuksia ja olemuksellista hyvyyttä korostavat diskurssit ovat poliittisesti ja normatiivisesti valikoivia, ja enemmän kuin varsinaisesta sisällöstä kysymys on tavasta olla, puhua ja näyttäytyä. Median toiminnassa yhtä oleellista kuin tuottaa tietty kuva moraalista (kuka tai mikä on moraalisesti ensisijainen) on korostaa yleisempää moraalista rekisteriä, jonka kautta nähdä, katsoa ja tulkita.

Moraali paitsi yhdistyy tällöin politiikkaan ja retoriikkaan, myös pyrkii korjaamaan sisäisiä ristiriitojaan ja paradoksejaan sekä käyttämään valtaa. Tämän kritisoimisessa ei siis ole kyse tiettyjen kannanottojen moraalisesta epäkelpoudesta, mikä kuuluisi ennemmin moraalifilosofian puolelle, eikä myöskään siitä, etteikö politiikka tai journalismi voisi ottaa kantaa moraaliin. Kritiikin kohteena on se yleinen, tulkintoja pakeneva moralismin eetos, joka hallinnoi monien normatiivisten yhteiskunnallisten kysymysten julkista käsittelyä. Sillä, onko ulkomuotoon, vaikutelmiin ja periaatteisiin tarraava intuitivistinen oikeamielisyys toimijan kannalta autenttista vai ehkä näennäistä, ei lopulta ole merkitystä. Poliittismoraalinen analyysi pysyy tarkoituksenmukaisena vain, kun se on sidottu täsmällisemmin rajattuihin kohteisiin, kuten tässä median toimintaan.

Politiikka tarraa kiinni moraaliin ideologian kautta: ideologia paitsi määrittää käsityksiämme hyvästä, myös heijastelee konkreettisempia uskomuksiamme siitä, miten maailma toimii (esim. Freeden 2006). On mahdotonta selittää politiikkaa yksinomaan Haidtin kuvaamalla tavalla erilaisiin moraalikäsityksiin vetoamalla. Toisaalta olisi yhtä vaikeaa uskoa, että journalismissa ilmenevät normatiiviset vääristymät voitaisiin täysimääräisesti palauttaa toimittajien subjektiivisiin moraalikäsityksiin. On kyllä esitetty, että toimittajiksi (ja tutkijoiksi) nimenomaan valikoituu tietyllä tavalla, siis ”liberalistisesti”, ajattelevia ihmisiä (esim. Entman 2010b; Rathbun 2012). Paljon kolumneja sisältävistä sanomalehdistä on sangen yksinkertaista havaita tietty arvositoutumisen malli; tyystin eri asia on, miten tämä välittyy tai on välittymättä uutistyöhön. Toisaalta tutkimuksissa on havaittu, että joukkoviestimiä paljon seuraavat ihmiset ovat liberaalimpia kuin muut – tässä tosin ongelmana on, liberaalin ihmisen määrittelyn lisäksi, että kausaalisuuden suuntaa on vaikea arvioida. Muuttuuko ihminen liberaalimmaksi seuratessaan liberaalia mediaa vai onko hän liberaali jo alkujaan? (esim. Norris & Inglehart 2012.)[3]

Moralisointi sen sijaan jo arkikielisessä merkityksessään tarkoittaa eri asiaa kuin moraali. Liberaalia moralisointia tehdään ennen muuta vetoamalla tunteisiin, oikeamielisyyteen ja yksinkertaistettuihin vastakkainasetteluihin ”vahvempien” ja ”heikompien” välillä niin, että normatiivinen painotus on jälkimmäisellä.[4] Myös erilaiset uhreihin ja (tiettyihin) ”toisiin” liitetyt rakenteelliset ja ikuisina näyttäytyvät kannanotot kuuluvat näihin (Coady 2008; Furedi 2011; Jacoby 1999; Lasch 1979).

Joidenkin käsitteiden (esimerkiksi tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus) diskursiivinen voima on merkittävä – yleensä niiden pelkkä mukanaolo legitimoi moraalisen kannan. Oleellisinta ei ole varsinaisen hyvyyden toteutuminen, vaan sen toteaminen ja sitä vastustavien tai kyseenalaistavien toimijoiden ja tahojen nimeäminen.[5] Toisiin keskittyvän moraalin perustelu tapahtuu usein abstraktion kautta: kun kohde tai arvo on tarpeeksi kaukaista, äänetöntä, vaikeasti käsitettävää tai konkretisoitavaa, onnistuu sen vahvistus jopa helppotajuisessa poliittisessa kommunikaatiossa ja journalismissa. (Ks. Badiou 2001; Chandler 2009.) Tällöin rakennettujen diskurssien ja reaali-ilmiöiden välinen raja saattaa hämärtyä, vallankin kun kaikkialla oleva media osallistuu edellisten rakentamiseen ja liikutteluun.

Liberaalin moralisoinnin kautta tuotettu näkökulma riisuu ilmiöiltä ja prosesseilta niiden poliittisuuden ja korvaa tämän moraalilla: ei ole erilaisia intressejä tai etuja, vaan on vain oikein ja väärin, hyvin ja huonosti (esim. Mouffe 2005). Moralisointi tuo subjektiivisia ja myötätuntoon liittyviä piirteitä asioihin, jotka ovat kollektiivisia ja poliittisia. Se muuntaa selvästi erilaisiin näkemyksiin ja intresseihin perustuvat näkökulmat ja vaatimukset – siis politiikan – usein hurskasteleviksi moraalikysymyksiksi, joissa konfliktisuutta määrittää ainoastaan oikea- ja väärämielisyyden välinen väistämätön selkkaus. Näennäiset ”moraaliset hätätilat” ja niiden vaatimat jatkuvat poliittiset kannanotot vievät helposti huomion syvemmällä vaikuttavilta sosiaalisilta ja taloudellisilta seikoilta (ks. Arendt 1990).

Koska yksilön ’moraali’ ei kaikesta kaikkivoipaisuudestaan huolimatta ole autonomista, vaan tämän tietyn ulkoisen oikeamielisyyden määrittämää, katkoo moralismi samalla politiikan riippuvuuden konteksteistaan. Klassisen liberalismin universaaliuden ihanne on yhtäältä vahvistunut mutta toisaalta kääntynyt päälaelleen, koska yksilön valta valita, haluta ja päättää on purkautunut – hän toimii vain kuten näyttää olevan välttämätöntä (Chandler 2013).

Moralistinen politiikka myös mahdollistaa hyvin laaja-alaisen ”asiantuntijuuden”: kuka tahansa, joka kokee asian henkilökohtaiseksi tai henkilökohtaisesti, voi osallistua keskusteluun, koska ”moraali” on henkilökohtaista ja siihen on hyvin helppo turvautua. Mikään ei voi normatiivisesti ylittää tai sivuuttaa (oikeamielisen) yksilön omaa tunnetta ja kokemusta.[6] Näin ollen yhteiskunnasta nousevat signaalit määrittyvät eri perustein kuin niiden yleisen merkityksellisyyden kannalta. Medialle tämä tarjoaa helppoja ja yksinkertaisia tapoja löytää tunteita ja syvyyttä, ”oikeiden ihmisten” ääntä. Journalismin yhteydessä ilmiö on syytä erottaa yleisistä ”tabloidisaatiota” ja viihteellistymistä korostavista kehityssuunnista: tässä keskiössä on oikeamielisen moraalin ilmentäminen, ei mikä tahansa tunne tai vetoavuus (esim. Peters 2011). Edellisen lähde on selvästi elitistinen, vaikkakin usein uhristatukseen kiinnittynyt, kun taas median tunnekeskeisyys on sangen kansanomaista, yleisesti vetoavaa.

Toisaalta liberaali moraali yhdistyy journalismiin myös toista kautta, tekemättä minkäänlaista kiertoliikettä politiikan kautta. Thomas Patterson (1994) on huomauttanut, että median kiinnostus dramaattista, muuttuvaa, äärimmäistä ja epätavallista kohtaan osaltaan takaa sen, että median omimmat tavoitteet ja toimintatavat kuuluvat nimenomaan liberaalin nimittäjän alle. Ei-liberaalisuus on joko tylsää (ollessaan konservatiivista) tai se ei tarjoa tarpeeksi välttämättömiä ”koukkuja” (ollessaan pragmaattista), joihin lukija voisi tarttua.

Toisaalta nykyaikainen tiedonvälitys, tunteisiin vetoavuus, human interest -journalismi, henkilöityminen ja ”diskurssi-uutiset”, joissa media ikään kuin vaiheittain itse rakentaa uutisensa, edelleen selittävät, miksi juuri liberaali moralismi on vahva raamittaja useille ilmiöille. Lisäksi, epäilemättä ja ennen kaikkea, se myy. Talouden rationaliteettien ”liberaalia” luonnetta ei voi unohtaa: nekin korostavat yksilöä (kuluttajaa), tämän oikeuksia (ostaa) ja kulttuurien, valtioiden ynnä muiden rajoittavien ja hierarkkisten järjestelmien epäoleellisuutta määritettäessä ihmisen (taloudellisesti toteutettavaa) identiteettiä.

Toisaalta kriittisimmät arvioitsijat näkevät edellä olevan kausaalisuhteen päinvastoin: nimenomaan uusliberalistinen talous on tehnyt politiikasta ”postliberaalia” (esim. Joseph 2013; vrt. Lasch 1979). Joka tapauksessa yhä suurempi riippuvuus taloudesta on todennäköisesti eräs syvällä vaikuttava tekijä liberaalin median voimassa. Taloudellista arvoa suomalaisessa kontekstissa ei-liberaalilla olisi korkeintaan viihdejournalismin tirkistelyn ja päivittelyn kohteena, ja tällöinkin kyse on tietynlaisesta konfliktista ”oikean” liberaalin lähtökohdan ja sitä syystä tai toisesta härnäävän ilmiön välillä. Esimerkiksi, koska perussuomalaisille on puettu liberalismin vastustajan viitta, on median ollut yksinkertaista tulkita kaikki ei-liberaali tämän politiikan kautta: ei-liberaali ajattelu on perussuomalaista (esim. EU:n vastustamisessa, ks. Vallaste 2013).


[1] Hyvän yleiskatsauksen nykyaikaiseen ja suomalaiseen liberalismiin ja sen filosofisiin, taloudellisiin ym. osa-alueisiin antaa Niin & Näin -lehden liberalismin ja konservatismin erikoisnumero (4/2012).

[2] Kun HS (14.10.12) tutki kunnallisvaaliehdokkaiden sijoittumista liberalismin ja konservatismin poliittiseen koordinaatistoon, paikan määrittävinä ”arvoina” käytettiin suomalaisten arvojen tärkeyttä, homoparien adoptiota, turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskusten sijoittamista kantakaupunkiin ja koulujen kurin sopivaa määrää. Moni näistä ”arvoista” on jo lähtökohtaisesti liberaalin diskurssin mukaisesti määrittyviä, joten niihin ”vastaaminenkin” on ennalta määrättyä.

[3] Politiikan tutkimuksen parissa ongelmaa ei yleensä edes tunnusteta: Rationalistisen tutkimuksen ideaalina on objektiivisuus, minkä toteaminen yleensä riittää. Tulkinnallisempien perspektiivien edustajien, esimerkiksi kansainvälisissä suhteissa, tuottama tiede taas ottaa yleensä niin mittavan välimatkan ”objektiivisuuteen” jo lähtökohdiltaan, että sen arvioiminen tässä valossa olisi melko yllätyksetöntä. Sisäänrakennettu moraali tai preskriptio on enemmän sääntö kuin poikkeus; eroa on lähinnä siinä, tuodaanko seikka esille eksplisiittisesti vai ei (ks. esim. Kurki 2011).

[4] Tietenkään ei ole tarkoitus väittää, että moralisointi olisi vain liberaalia. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ”(uus-)konservatiivinen moralisointi” on tietyissä konteksteissa vallitsevaa, ja perinteisemmin uskonto yleensä kunnostautuu tässä. Poliittisesti on toki mielenkiintoista, että erilaiset moraaliset teemat leimaavat nykyään demokraattien politiikkaa vähintään yhtä paljon kuin republikaanien; ennen vapaamielisemmät liberaalit kaiketi nimenomaan välttivät politiikan moraalistamista.

[5] Vrt. Wiesslitzin ja Ashurin (2001) muotoilema ”moraalinen journalisti”, joka ”todistaa toisten kärsimystä tavoitteenaan muuttaa tämä todistettu todellisuus” (mt., 1039). Tällainen ”journalisti” ei juuri eroa kansalaisyhteiskunnan puitteissa toimivasta aktivistista. Tietenkin myös politiikan ja yhteiskunnan tutkimus tuntee emansipatorisen ja maailmaa muuttavan tutkijatyypin (esim. Wheeler 1996, 123).

[6] Tämä on yksi merkittävä syy siihen, että vihapuhetta ja muunlaista politisoitua yksilön kokemaa ”väärää” koskevaa lainsäädäntöä on niin vaikea toteuttaa, vaikka asia itsessään tuntuisi yksinkertaiselta. Vaikka teema Suomessakin on jo merkittävä, eritoten perussuomalaisten bloggaajien kohdalla, emme ole vielä lähelläkään sellaista sanan- ja yksilönvapauden myrskyä, joka on ollut jo kauan arkipäivää muun muassa Yhdysvalloissa ja Britanniassa.