Kirjoittaja: Riikka

Maahanmuuttajat, terrorismi ja keskustelun logiikka

/ Riikka / 59 kommenttia

Dominoiva diskurssi ohjaa maahanmuuttokeskustelua – ja montaa muuta yhteiskunnallista teemaa – usealla tapaa. Kaikille tuttua on se, että oleellisin ohjaus tapahtuu keskustelun keskustelussa. Mitä pinnallisempaa yhteiskuntakulttuuri ja ns. julkinen keskustelu, sitä pontevammin tietyt piirit haluavat huolehtia siitä, miten keskustellaan, sen sijaan, että keskustelu tapahtuisi itse ilmiön ehdoin. Väärämielisten osoittelu, julkinen rangaistusten jakaminen, hiljentäminen, huomiotta jättäminen, henkilökohtaisuuksien arvosteleminen ja niin edelleen ovat tässä toimivia metodeja.

Sentimentaalisuus ja yleinen tunteisiin vetoaminen korvaavat rationaalisuuden puutetta. Looginen asioiden käsittely, objektiivisuuteen pyrkiminen, erilaisten näkökulmien punninta, toista mieltä olevien arvostaminen ja järkiperäinen arviointi eivät useinkaan kuulu dominoivassa diskurssissa. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö fiksuja ja järkeviä ihmisiä olisi olemassa, kaikilla rintamilla. Se tarkoittaa vain sitä, että kakofoninen julkidiskurssi rakentuu muualla ja muiden ihmisten toimesta.

Kulttuurimme ei myöskään ole aikoihin arvostanut älykkäitä, analyyttisiä, pohdiskelevia ja hienotunteisia ihmisiä, vaan ennemminkin kovaäänisiä, tunteisiin vetoavia moralisteja, joiden argumentointi perustuu yksinomaan tiettyjen avainkäsitteiden ja hokemien julkituontiin ennalta määrätyllä vetoavalla tavalla. Historian ymmärtäminen ja sieltä oppiminen on vaihtunut yhteiskuntakokeiluihin ja innovaatioihin, joiden käypyyttä voi arvioida vain suhteessa niiden keksijöiden huikeisiin toiveisiin. Moraali on politisoitunut ja politiikka moralisoitunut. Yhteiskunta ja muun muassa media kannustavat tähän.

Liberalismin väärässä olemisen mahdottomuus näkyy keskustelun kulussa. Julkidiskurssi ei koskaan tunnusta vastakkaisia tosiasioita, vaan se vain ikään kuin lipuu niiden yli (sitten kun sen on pakko), seuraavaan sille itselleen mieluisaan ”tosiasiaan”. Kyseessä on siis jälleen ”kynnys”, josta olen kirjoittanut useasti. Kynnyksen ylittämisen jälkeen kaikki jatkuu kuten ennenkin. Uusi tosiasia on hyväksytty ja pian jo legitiimi eikä selitystä sille, miksi uusi tosiasia korvasi vanhan, tarvitse antaa. Myönnytyksiä ei tapahdu, kaikki on kuten ennenkin. Keskustelu on siirtynyt uuteen uomaan, mutta linjat pysyvät täysin ennallaan.

Ihminen, joka ilman suurempia tunnekuohuja osaa arvioida maahanmuuton vaikutuksia eri maissa ja ymmärtää sen aiheuttamat haasteet niin yksilö-, kulttuuri- kuin yhteiskuntatasoillakin ja joka on informoinut itseään esimerkiksi islamin, kolonialismin, maailmanpolitiikan, sotien ja globaalin talouden ilmiöistä ja vaikutuksista, ei rakenna näkemyksiään tällä tavalla sykäyksittäin ja epämiellyttävien seikkojen yli lipuen. Kun hän saa lisää informaatiota, hän tarkastaa näkemyksiään. Jos hän saa tarpeeksi vastakkaista informaatiota, hän on valmis muuttamaan analyysiaan. Hän osaa erottaa toisistaan kokonaisuudet ja yksityiskohdat. Hän ymmärtää kontingenssin ja epävarmuuden, mutta ei takerru niihin. Järkevä ihminen siis rakentaa näkemyksiään, tietojaan ja maailmankatsomuksiaan reflektoiden. Kukaan ei kykene tähän täydellisesti eikä kukaan ole ennakkoluuloista tai muista väliin tulevista tekijöistä täysin vapaa, mutta oleellista onkin pyrkimys ja halu sitä kohti.

Edellä kuvatun kaltaiselle ihmiselle ei ole minkäänlainen yllätys tai ihmetyksen aihe, että humanitaarisen maahanmuuton kanavia hyväksi käyttäen yhteiskuntiimme saapuu myös terroristeja. Itse asiassa päinvastainen ilmiö olisi yllättävää ja ihmettelyn arvoista.

Sama koskee maahanmuuton muita ongelmia. Tällaiselle ihmiselle ei ole mitenkään yllättävää, että täsmälleen samat ongelmat ilmenevät eri maissa. Konteksti ja ajankohta antavat oman leimansa, mutta asia pohjalla ei muutu. Rationaalinen ihminen ei hämmästy sitä, että kaukaisista kulttuureista tulevien maahanmuuttajien integrointi on vaikeaa, syntyy segregaatiota ja ongelmia. Päinvastoin: jos tapahtuisi vastakkaista, se olisi hämmästyttävää.

Miksi? Koska rationaalinen ihminen osaa tehdä tulkintoja tosimaailmasta käsin. Hän ymmärtää ihmisyyden ja yhteiskunnat historian, todennäköisyyksien ja todellisuuden, ei moralismin tai toiveiden kautta. Rationaalisellakin ihmisellä voi olla toiveita ja idealismia – toivottavasti onkin, ilman niitä olisimme kovin nihilistisiä ja vailla edistystä – mutta hän osaa erottaa ne todellisuudesta ja siitä, mikä on todennäköistä ja mikä epätodennäköistä.

Niinpä rationaalinen ihminen hämmästyy, jos kaukaisista kulttuureista olevat ihmiset yhtäkkiä tulevatkin keskenään toimeen täysin rauhanomaisesti, kaikki sujuu eikä ongelmia synny. Hänelle on ihme, jos pääasiassa omaa etuaan ajavat inhimilliset ihmiset yhtäkkiä muuttuvatkin oikeasti solidaarisiksi ja keskittyvät itsensä ja läheistensä sijaan täysin vieraisiin ihmisiin. Hänellä on tähän syynsä: niin ei ole koskaan ennenkään tapahtunut, joten miksi nyt tapahtuisi.

Eikö tarvittaisi fundamentaaleja muutoksia paitsi ihmisyyden luonteessa ja biologiassa myös siinä, miten ihmisjoukot elävät elämäänsä, jotta tällaiset kokeilut voisivat onnistua? Ehkä se ei ole täysin mahdotonta, mutta todennäköistä se ei ole.

Mutta julkidiskurssi ei toimi varovaisen rationaalisuuden varassa. Päinvastoin. Sille ihme on se, jos kaikki ei menekään vaivatta. Ja – kuten edellä kuvasin – sitten kun kaikki ei (tietenkään) menekään vaivatta, siirrytään vain vähäeleisesti seuraavaan, vielä koossa pidettävään ”tosiasiaan”.

Kenelle se siis edes oli uutinen, että Pariisin terroristi oli saapunut turvapaikanhakijana Eurooppaan? Moralisteille.

Rationaalinen ihminen sen sijaan ymmärtää, että terroristeja (tai pakolaisia) pitäisi pitää tyhminä, jos he eivät tavoitteissaan hyödyntäisi näin yksinkertaista ja helppoa mahdollisuutta. Oli yksinomaan ajankysymys, milloin tällainen tapahtuisi.

Moralisteille se ei ollut mahdollista, niin kauan kuin se ei ollut mahdollista. Tämän jälkeen se vain – no, oli mahdollista. Realisteille se oli todennäköistä ja siten mahdollista koko ajan. Ei toivottavaa, mutta todennäköistä ja siksi täysin mahdollista. Mahdollisuus aktualisoitui tapauksessa. Sen toistuminen on – yllätys yllätys – edelleen hyvin todennäköistä.

Koska oikeamieliset (=dominoiva diskurssi) olivat kuitenkin tähän asti onnistuneet tykönään pitämään vallalla uskomusta, että terrorismilla ja turvapaikanhakijatulvalla ei ole mitään tekemistä keskenään, tällainen päinvastainen seikka piti jotenkin integroida mukaan. Se oli niin merkittävä, että sitä ei mitenkään voinut enää jättää huomiotta. Julkidiskurssin on pakko myöntyä siihen tosiasiaan, että näin todellakin on tapahtunut.

Mutta mistä sitten nyt puhumme? Puhummeko siitä, että totta kai näin on tapahtunut? Emme tietenkään.

Keskitymme vain tähän yksittäiseen todeksi tunnustettuun seikkaan. Emme siihen, että tämä oli todennäköistä emmekä varsinkaan siihen, että tämä tulee jatkossakin olemaan todennäköistä ja että asialle pitäisi tehdä jotakin.

Sen sijaan puheenvuoroissa on käsitelty sitä, oliko passi aito ja miksi ei ollut, mihin turvapaikanhakija on ensin mennyt, minne sitten ja erityisesti sitä, miksi tätä yksittäistapausta ei saatu kiinni. Huomio keskittyy kaikkeen muuhun kuin niihin seikkoihin, joiden pitäisi olla oleellisia. Keskustelua leimaa naurettava hiusten halkominen, johon kaikkien on osallistuttava – ikään kuin väittelyn ydin tosiaan olisi siinä, onko passin väärentänyt turkkilainen vai kiinalainen tai onko Kreikka tehnyt enemmän väärin kuin Ranska. Merkityksellinen asian käsittely jää jälleen kerran epäolennaisuuksien varjoon.

Dominoiva diskurssi syöttää omat uskomuksensa ja periaatteensa muille ja kaikkien keskustelijoiden on toimittava näiden varassa – vaikka ne olisivat alkujaankin virheellisiä. Toinen esimerkki kuvastaa ilmiötä edelleen.

Palatkaamme jälleen siihen rationaalisen ihmisen prototyyppiin. Historiaa ja todellisuutta ymmärtävänä hän ei kuvittele, että länsimainen yhteiskunta kykenee integroimaan kaikki maahanmuuttajat, tai edes suurta osaa. Hän ei alkujaankaan ole uskonut siihen kauniiseen mutta epäuskottavaan satuun, että diverssit yhteisöt kukoistavat – hän yksinkertaisesti tietää asioita liikaa jaksaakseen uskoa tällaiseen. Hänelle ei ole minkäänlainen yllätys, että toisen ja kolmannenkin polven maahanmuuttajilla on ”maahanmuuttajien ongelmia”. Hän ei myöskään pidä toisen tai kolmannen polven maahanmuuttajia ”suomalaisina” tai ”ranskalaisina”, muuta kuin korkeintaan nimellisesti. Hän ymmärtää, että monilla ihmisillä kulttuuri, etnisyys, uskonto ja jopa ”rotu” ovat paljon merkittävämpiä asioita kuin länsimainen liberalismi haluaa uskoa. Toki hän ehkä toivoo, että asiat voisivat olla helpompia, mutta tämä toive ei ole se, joka hänen analyysejaan ohjaa.

Lisäksi hän ymmärtää, mikä on yleistämisen tarkoitus. Kyse ei ole siitä, etteikö osa maahanmuuttajista voisi olla integroituneita ja täysin ongelmattomia.

Miten rationaalisen henkilön siis pitäisi suhtautua siihen, kun oikeamielinen moralisti hyökkää uudella argumentillaan: terroristit olivat pääasiassa ranskalaisia! Tietenkin hän tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että terroristi oli syntynyt Ranskassa.

Mutta eihän hän nyt mikään ”ranskalainen” ollut.

Rationaalinen ihminen ei siis alkujaankaan ole ollut moralistin kanssa sitä mieltä, että ongelma on vain tänne juuri muuttaneissa. Se ei myöskään ole vain ”pakolaisissa” tai vain ”somaleissa” tai ”muslimeissa” tai ”köyhissä”. Ongelma on paljon laajempi, monimutkaisempi ja vaikeampi.

Rationaalisen ihmisen kyky tehdä tarkoituksenmukaisia yleistyksiä ei tarkoita, että kaikki pakolaiset olisivat tämän mielestä potentiaalisia terroristeja. Pariisin terrori-iskuissa – kuten useissa sitä ennen ja valitettavasti useissa myös sen jälkeen – kuitenkin tapahtui näin. Ainakin yksi terroristi saapui humanitaarisen maahanmuuton väyliä pitkin. Todennäköisesti kaikki muutkin – tai kaikkien muiden vanhemmat tai isovanhemmat – ovat aikoinaan tulleet vastaavia väyliä pitkin.

Rationaaliselle ihmiselle toisen polven maahanmuuttajien ongelmat eivät ole yllättäviä. Moralistille ne tarjoavat kuitenkin jo uuden väylän: syyttää omaa yhteiskuntaamme, joka ei kykene integroimaan heitä. Rationaalinen ihminen ei kuitenkaan ole koskaan kuvitellutkaan, että tämä olisi mahdollista. Hänen skeptisyytensä ohjaa häntä alusta loppuun saakka. Mutta tätä hän ei voi tuoda esille.

Kuten ei koskaan sitäkään, että ehkä tämä koko kokeilu ei toimi alkuunkaan. Ehkä mahdotonta ei saa mahdolliseksi inkrementaalisilla korjaustoimenpiteillä. Että ehkä asiat vain eivät toimi niin?

Ja tässä on se suuri salaisuus. Tabu. Koska yhteiseen tavoitteeseen vain on uskottava.

Esimerkeissämme ”uusi” keskustelu on siis siirtynyt juuri sinne, minne moralisti sen halusi siirtää: terroristi oli sattumalta turvapaikanhakija tai sitten kokonaan ranskalainen, homegrown, yksi meistä. Ongelmat ovat joko yksittäisiä tai johtuvat meistä, omasta yhteiskunnastamme. (Ja sen rationaalisista vihapuhujista.) Kaiken muun väittäminen on mautonta, vääristelevää, ammattitaidotonta, negatiivista, rasistista, kiellettyä. Jos asiasta puhutaan, siitä puhutaan oikeamielisten ehdoilla.

Ja näin teimme taas pikkuruisen kuperkeikan – mutta uusikin positio on täysin edeltävällä tavalla rajattu. Keskustelemme oikeamielisten ehdoin, heidän määrittelemistään lähtökohdista käsin.

Ja mikään ei todellakaan muutu.

Pariisi, islam, liberalismi ja Houellebecq

/ Riikka / 18 kommenttia

Minulla on ollut jonkin aikaa mielessä kirjoittaa Michel Houellebecqin uudesta kirjasta Alistuminen (alkuteos Soumission, suomentaja Lotta Toivanen, WSOY 2015). Pariisin uusimmat terrori-iskut antavat ajatukselle kalmankelmeän ja oksettavan hehkun. Vaikka Auschwitzin jälkeen ei pitänyt olla runoutta, Pariisin jälkeen on syytä olla Houellebecqia. Yhden nihilistin tuottama fiktio tarjoaa tapahtumille paljon suurempia selityksiä kuin itseään vihaavan lännen ”faktuaalinen” uutistuotanto. Selitys ei ole kaunis.

Lehdet ovat kysyneet perjantai-illasta alkaen, miksi taas näin kävi. Mitä meille on tapahtumassa? Samat kysymykset toistuvat jokaisen karmean terrori-iskun jälkeen. Korkeaotsaisten toimittajien, tutkijoiden ja asiantuntijoiden avulla ruoskimme itseämme muutaman päivän. Terrorismi toki tuomitaan, mutta samalla tuomitaan se maailma, missä me elämme. Länsi.

Tänä aamuna HS kertoi otsikossaan Pariisin olevan jo toipumassa – muutama vuorokausi iskun jälkeen. Tutkija kertoi, että terrorismin seuraus on aina reaktioissa ja että niitä pitää nyt hillitä. Mitä konkreettisesta, ruumiista, elämän päättymisestä. Ei se olekaan ase ja mies sen varressa, joka tekee terrorismin – se on reaktiomme, joka konstituoi uuden todellisuuden. Häpeä länsi. Häpeä!

Mikä auttaa pientä poloa? Rakastetaan enemmän. Ei pelätä! Muistetaan oikea hashtag ja trikolori. Ranska kuuluu kaikille!

Liikaa ei sovi surra siksikään, että täytyyhän tämä suhteuttaa muihin iskuihin. Ensinnäkin niihin, joita tapahtuu koko ajan maissa, joista ihmiset tänne pakenevat (#welovelibyasyriairaqafghanistan). Toisekseen Norjaan.

(Ja avatkaa nyt ne Pariisin kuppilat, kaupat ja kohteet jo! C’est la vie! Muutenhan Euroopan kaunein kaupunki saattaa turisteille näyttää siltä, mitä se oikeasti pitkälti onkin: monikulttuurinen kaaos.)

Eikä yhtäläisyyksiä asioiden kesken saa tehdä, moralistit varoittavat. Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa. Toistan: ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa! Koska tyhmä kansa kuitenkin niin luulee – epärationaalisen ja valaistumattoman päättelykykynsä varassa – on sitä syytä ohjailla muutaman päivän ajan hieman pontevammin. Otetaan käyttöön kansaan uppoavia symboleja: passi, raja, turvallisuus. Kyllä me teistäkin pidämme huolen. Mutta maailma nyt vain on tällainen, nykyään.

Liberalismi on kaikessa oikeassa. Paitsi silloin kun se ei ole. Julmetun usein nykyään se ei ole. Quo vadis, länsimainen ihanne? Hautaanhan minä, älkää suotta muistelko. Sietäähän sitä lähteäkin, jos näin heikko on.

Imperiumi kaatuu sisältäpäin. Me kutsumme heitä tuhoamaan meidät.

Liberalistien ja islamistien maailmankatsomuksissa on pelottavia yhtäläisyyksiä. Kummatkin vihaavat länttä suvereenina johtoajatuksenaan. Edelliset polttavasta syyllisyydentunnostaan, jälkimmäiset sen tyhjyyden, arvottomuuden ja puolustushaluttomuuden vuoksi.

Häpeä kotouttamispolitiikka, häpeä äärioikeisto, häpeä Yhdysvallat, häpeä rasistinen kulttuurimme. Me vihaamme itse itseämme. Katsokaa, kuinka paljon me vihaamme itseämme, katsokaa nyt!

Mutta ei niin huonoa, ettei jotakin hyvääkin: Koska teitä me emme vihaa, käsittäkää se. Älkää ampuko meitä, me emme vihaa teitä, me emme halua teille muuta kuin hyvää. Me haluamme pelastaa teidät! Anteeksi, kun emme voineet pelastaa teitä. Nyt te näytätte meille, mitä te joudutte koko ajan kestämään. Tämä on niin oikein meille sioille!

Houellebecqin kirjassa Ranskaan tulee islamilainen valta 2020-luvulla. Presidentinvaalien toisella kierroksella vastakkain ovat Muslimiveljeskunnan Mohammed Ben Abbes ja Kansallisen rintaman Marine Le Pen. Vasemmisto liittoutuu kokonaan muslimien taakse, mutta myös osa oikeistosta. Ben Abbes voittaa ylivoimaisesti.

Lopullista ratkaisua ennen muslimit ovat jo täyttäneet koulutushallinnon. Eihän ranskalaisia sellainen edes kiinnosta! Yhdessä hetkessä koulutusjärjestelmä muuttaa muotoaan, sukupuolet erotetaan, tyttöjen koulunkäynti muuttuu korostamaan koti- ja avioliittotaitoja. Myöhemmin yliopistot muutetaan islamilaisiksi, ja työntekijöiltä (miehiltä) vaaditaan kääntymys islamin uskoon. Saudi-Arabian raha on pyhää ja runsasta.

Muslimit eivät valtaa Ranskaa väkivallalla, vaikka kuolleitakin väistämättä tulee. He valtaavat Ranskan ranskalaisten tuella. Jääkö joku kaipaamaan Ranskaa, ei kerrota. Juutalaiset ja naiset katoavat. Päähenkilö jää hetkeksi kaipaamaan sitä, että ei voi enää katsella naisten takamuksia kadulla eikä kaataa sänkyyn nuoria opiskelijatyttöjä… Vain hetkeksi.

Onnekkaille uusi valta tarjoaa mahdollisuuksia, hienoja mahdollisuuksia. Kuten useita vaimoja ja suojaikärajan alittavia seksikumppaneita. Edes alkoholia ja mässäilyä ei tarvitse lopettaa, sillä uusi islam on strategista. Arvot syntyvät suoraan edellisten tyhjien päälle. Valta syntyy alhaalta ylöspäin. Uuden presidentin ei tarvitse kuin nyökkäillä.

Länsi alistuu islamille, mutta paljon oleellisempaa on se, että naiset alistuvat miehille. Islam ymmärtää, että koko maailma syntyy kotoa. Ihmisen suurin onni löytyy alistumisesta, naisen miehelle, miehen jumalalle. Liberalismi on laittanut alulle sen, minkä islam vain viimeistelee. Koska ihmiset ovat lopulta inhimillisiä.

Ja jumala kyllä joustaa, tarvittaessa. Se on liberalismin ainoa perintö.

Vasemmisto antaa Ranskan pois – aivan kuten näemme omassa maassammekin joka ikinen päivä. Lehdistö on hiljaa, vääriä mielipiteitä ja totuudellista kerrontaa pimitetään. Yhteiskunnan rakenteet alkavat siirtyä vähitellen uuteen järjestykseen. Mutta jos joku luulee, että huikentelevainen ja moralistinen vasemmisto tähän yksin kykenisi, on hän surullisella tavalla väärässä.

Konservatiivit ja epäpoliittiset intellektuellit ovat myös täysin kyllästyneitä arvotyhjään Ranskaan, liian feminiiniin kristinuskoon ja sivistyksen tilaan, velttoihin, tyhmiin ja passiivisiin ihmisiin – ja vasemmistoon. Tai jos eivät olekaan, mitä sitten. Voi olla, että he eivät välitä enää mistään, paitsi omista fyysisistä tarpeistaan. Muutos tuo ainakin jotakin jännittävää. Kaunista konkreettista pahoinvointia aiheuttavan abstraktin sijaan.

Estetiikka lepää ennen muuta muslimitytön alusvaatteissa ja alistuneissa ruumiinaukoissa, ei enää ranskalaisnaisen minihameessa ja korkokengissä. Kaikkeahan ei voi saada (liberalismi meni tässäkin niin pieleen).

Houellebecq muistuttaa jokaisessa kirjassaan, että mihinkään ei kannata uskoa. Ei sääntöihin, arvoihin tai sopimuksiin. Ei vihaan, rakkauteen tai edes uskoon. Ranskan muuttuminen islamilaiseksi ei vaadi mitään, se tapahtuu tuossa tuokiossa. Kirjallisuudesta, naimisesta ja syömisestä kiinnostunut päähenkilö rakentaa olemuksensa uudelleen. Muutos vapauttaa hänet katumasta mitään, se antaa uuden elämän.

Vaikka Houellebecq saa usein täyslaidallisen oikeamielisiltä feministeiltä, on hänen mieskuvansa se kaikkein kammottavin. Ja vaikka hän on sanonut, että islam on sairain uskonto, on hänen arvionsa liberalismista vielä paljon surullisempi. Kuten olen itsekin tässä blogissa monesti korostanut: me teemme sen ihan itse.

Alistuminen on saanut yhä edellisiäkin kirjoja enemmän huomiota. Ei vähiten siksi, että sen ilmestymispäivänä tapahtui terrori-isku Charlie Hebdo -lehden toimitukseen. Kuvaavaa kuitenkin on, että kirjassa on paljon vähemmän mässäilyä kuin monissa muissa Houellebecqin kirjoissa. Kaikki tapahtuu kauniisti, säröttömästi, kuin ennalta kirjoitetun mukaisesti. Kirjan voi jopa lukea samanlaisen nihilismin vallassa kuin mikä sen sanoma on: no jaa, Ranskasta tuli islamilainen valtio, onkohan minulla edes paha olo?

Ja samaan tapaan jo muutaman päivän päästä kollektiivinen muistimme on määrittänyt Pariisin tapahtumat sopimaan hyväksyttyyn kertomukseen. Rakenne on nytkähtänyt uuteen asentoonsa, pelko ja odotus ovat uusia normaaleja. Mietitäänpä taas, mikä meitä oikein vaivaa. Sillä täytyyhän MEITÄ joku vaivata, kun meille näin tehdään!

Ja vaivaahan meitä: meitä vaivaa ensi sijassa se, että me edes mietimme, mikä meitä vaivaa. Nuo, jotka tulevat tänne meitä tappamaan – heitä vaivaa! Meitä vaivaa se, että me pyydämme anteeksi, vaikka meidän pitäisi puolustaa itseämme. Meillä oli joskus muuta kuin tämä kolkko ”vapaus”, nenäkkäät oikeamieliset ja seuraavan päivän apologeettinen islamin puolustus. Tällä kaikella oli joskus sisältö, meillä oli arvoja ja tavoitteita.

Nihilisti ajattelee, että antakaa sitten sitä konkretiaa. Antakaa abstraktin tilalle verta, kuolemaa, tuskaa! Antakaa ahdistuksen tilalle pakkoa, verhoa, kaapua! Antakaa tyhjyyden tilalle jotakin.

Ja kyllä joku antaa. Siihen voi sentään luottaa. Kaunokirjallisuudessa ja tosimaailmassa.

Että sellaiset hautajaiset.

Samasta aiheesta:
Charlie Hebdon jälkeen kirjoitettu Islamistaistelijan probleema, liberalismin nimeen
Terroristien hyveellisyys ja jihad grooming
Maahanmuutto, yhteisö ja henkilökohtaisen poliittisuus

Yhteiskunnallisesta kokoonpanosta, osa 2: maahanmuutto

/ Riikka / 13 kommenttia

Kirjoitus on jatko-osa aiemmin julkaistulle kirjoitukselle Yhteiskunnallisesta kokoonpanosta, osa 1.

Eliitille kokonaisuudessaan maahanmuutto on yleensä merkityksetön kategoria – he ovat kiinnostuneita maailmassa muuttamisesta, ihanteissaan ehkä myös maailman muuttamisesta. Toisaalta se konkreettinen ilmiö, jossa ihmiset muuttavat Suomeen, on heille kannatettavaa, koska tämä on eteenpäin. Muutos, uutta, avautuvaa, mahdollisuuksia. Eliitissä on myös monia segmenttejä – politiikassa, kansalaisyhteiskunnassa, monikansallisissa yrityksissä, kulttuurissa – jotka ovat elimellisesti kiinni maahanmuutossa, niin instrumentaalisessa kuin velvollisuuspohjaisessakin.

Monikulttuurisuus, kansainvälisyys, avarakatseisuus ja suvaitsevaisuus ovat ylimmissä luokissa puhtaimmillaan resonoivia käsitteitä ja ihanteellisia tavoitteita. Eliittiin ei kuulu ketään, joka voisi kärsiä lisääntyneestä maahanmuutosta (pois lukien muutama puoluepoliittinen toimija). Läheskään kaikki eivät siitä hyödykään, mutta oleellista onkin riippumattomuus, do what you want.

Tietty osa eliitistä on aina ollut kansainvälistä ja ”monikulttuurista”. Toisaalta historiassa ei tarvitse mennä kovin kauas taaksepäin, kun eliittiä leimasivat usein myös isänmaallisuus ja kansallistunne. Näin on hyvin harvoin nykyään.

Ylempi keskiluokka vahvistaa eliitin viestejä. Paitsi että sen taloudellisesti voimakkaat ja valtiosta riippumattomat piirit usein hyötyvät massiivisesta maahanmuutosta ja globalisaatiosta seuraavista muutoksista (esimerkiksi työmarkkinoilla, talouden säätelyssä ja hyvinvointiyhteiskunnan rakenteissa), on sen moraalisesta asettautumisesta nauttiva joukko yhä suurempi. Tämä ryhmittymä perustelee myönteisiä kantojaan yhä enemmän eliitiltä lainatuilla iskulauseilla ja yhä vähemmän hyvinvointiyhteiskunnan sopimukseen nojaavilla periaatteilla. Kansallinen velvollisuus on kuihduttavaa, globaalinen myötätunto ehkä dynaamista. Näin ylempi keskiluokka kykenee samaan aikaan heikentämään valtion tarjoamia universaaleja oikeuksia ja nostamaan omaa asemaansa hyväntekijänä.

Median ja kulttuurin leivissä oleva vasemmistolaishenkinen ylempi keskiluokka kukoistaa maahanmuutosta, sillä se on ilmiönä juuri sopiva sen ambitioille – ainakin toistaiseksi. Suuri osa ylemmästä keskiluokasta on kuitenkin autuaan välinpitämätöntä maahanmuuton konkretiasta. Edes siinä tapauksessa, että kokeilu epäonnistuisi täysin, ylempi keskiluokka tuskin liikuttuisi asiasta. Se asuu muualla, katselee eri suuntaan, nauttii kansainvälisyydestä sekä poimii monikulttuurisuudesta sen parhaimmat osat. Suurta osaa maahanmuutto yleisilmiönä ei siis liikuta mihinkään suuntaan. Kysyttäessä vastataan, mutta muuten intressit suuntautuvat toisaalle.

Heillä, keitä asia liikuttaa, on tilaa ajatella ja kertoa. Riippumattomuudesta ja ylivertaisesta kyvykkyydestä luovia rakenteissa seuraa näennäinen ristiriidattomuus ylimpien luokkien toiminnan ja mielipiteiden välillä. Huikea moraali voi pysyä rikkumattomana ainoastaan näissä ryhmissä. Oleellista on se, että esim. syyllisyyden tunteiden käsittely voidaan tehdä julkisesti niin, että minkäänlaista henkilökohtaista epämukavuutta ei synny. Jos eliitin edustaja haluaa moraalisista syistä kiristää vanhempien vapaata kouluvalintaa, hän on varmasti varmistanut, että hänen lapsensa hyvä koulunkäynti ei asiasta vaarannu. Jos eliitin edustaja haluaa moraalisista syistä lisätä maahanmuuttoa, hän on varmasti varmistanut, että sen huonot seuraukset eivät kosketa häntä. Kaikki ongelmat näyttäytyvät ylemmille luokille yksinomaan symbolisina ja/tai institutionaalisina, eivät konkreettisina.

Toisaalta ne eliitin tai ylemmän keskiluokan jäsenet, jotka profiloituvat kriittisiksi tai suomalaisen ja länsimaisen kulttuurin puolustajiksi – syystä tai toisesta – vain vahvistavat edellä mainitut säännöt. He ovat rajan yläpuolella, heille sanominen on sallittua. Eliitti ja ylempi keskiluokka eivät harjoita sisäistä halveksuntaa; niiden käyttämät keinot ohjata ja muokata todellisuutta ovat paljon hienosyisempiä – ja usein muilta ryhmiltä täysin pimennossa.

Syyllistäminen ja halveksunta suuntautuvat hierarkiassa alaspäin. Tasa-arvoiseksi uskotussa yhteiskunnassamme tämä ei tapahdu luokka- vaan moraalipohjaisesti. Kun Britanniassa eliitin edustaja jää kiinni mylvittyään alempiluokkaiselle ”You pleb!”, Suomessa hän on huolissaan ”syrjäytyneiden ihmisten näköalattomuudesta”, so. vääristä ajatuksista. Eronteko on hienotunteisempaa, yleensä vahvasti retorista ja abstraktista. Siitä ei ole montaakaan vuotta, kun Suomessa ei vielä edes tunnustettu olevan minkäänlaisia eroja luokkien välillä. Kynnys eri asiaintilojen välillä pyritään pitämään näkymättömänä, jotta syytöksiä tai vastuunmäärittelyjä ei voida asettaa.

Maahanmuuton tapauksessa eliitin ”teflonmaisuus” on merkittävintä tietysti poliittisten päättäjien kohdalla, etenkin jos heidän valintansa ei ole riippuvaista kansan maahanmuuttomielipiteestä. Joskus harvoin valtamedia – ylimpiä luokkia osa siitäkin – saattaa kertoa asiasta. Muutama kuukausi sitten saimme muun muassa kuulla, että EU:n maahanmuuttoasioista vastaavaa komissaaria, Dimitris Avramopoulosta, ei voisi vähempää kiinnostaa, kuinka vaikeaa kansallisella tasolla on sopia maahanmuutosta – koska hänen oma uudelleen valintansa ei ole tästä kiinni. Myös suomalaisten päättäjien poukkoilevuus kertoo samasta asiasta: jotakin on tehtävä vasta sitten, kun on ihan pakko.

Ylimpien luokkien maahanmuuttokannoissa oleellisin erotteleva tekijä löytyy siitä, kuuluuko henkilö ns. valtio- vai talouspohjaiseen liberaaliin eliittiin. Edellisen intressien mukaista on yhä laajentaa sosiaalivaltiota ja sen velvollisuuksia – maahanmuutto on kuin Viagraa valtiolle. Jälkimmäisen intressien mukaista on sen sijaan raivata esteitä taloudellisen toiminnan tieltä. Molempia maahanmuuton lisääminen hyödyttää syistä, joita blogissa on aiemmin käsitelty. Kysymys ei ole enää ensisijaisesti poliittisesta vasemmisto–oikeisto-ulottuvuudesta – intressien määrittyminen on moniulotteisempaa.

Keskimmäinen keskiluokka katsoo usein hierarkiassa ylöspäin, vaikka muun muassa kroonistunut taloustilanne vähitellen pakottaa sen katsomaan alaspäin, varautumismielessä. Maahanmuuton suhteen luokka on hajanainen, vaikka julkinen kuva onkin vakaa ja harmoninen. Keskimmäisen keskiluokan mahdollisuus autenttisiin mielipiteisiin on huomattavasti rajallisempaa kuin ylemmillä luokilla ja sen tulee aina ottaa huomioon, mitä seurauksia asioiden esittämisellä tietyllä tavalla on. Toisaalta eronteko alempien ryhmien kanssa on vahvaa – ylimpien luokkien arvoja resonoidessaan se poissulkee itsensä alempien luokkien heikosta moraalista ja itsekkyydestä. Vahvaa moraalia kantaessaan sen henkilökohtainen epämukavuus kuitenkin usein lisääntyy, sillä mielipiteet ja valinnat vaativat jo konkreettisia uhrauksia.

Suhteessa sen intresseihin keskimmäisen keskiluokan yhteiskunnallinen ajattelu on usein sanalla sanoen irrationaalista, vaikkakin toki inhimillistä. Sen pää on pilvissä (ylempien luokkien parissa), mutta jalat vievät pelottavalla tavalla alaspäin ja epävarmuus omasta asemasta lisääntyy. Erityisesti keskimmäisen keskiluokan naissukupuoli pitää moraalillaan monta valtion oikeamielistä instituutiota koossa, vaikka se itse vähitellen hyötyy niistä alempien luokkien kustannuksella yhä vähemmän.

Mikäli taloustilanne ei ala merkittävällä tavalla lähivuosina korjaantua, keskimmäisen keskiluokan maahanmuutto- ja hyvinvointiyhteiskuntakannat alkavat kuitenkin jyrkentyä. Halukkuus verojen maksuun ja yleisen solidaarisuuden ylläpitoon on jo alentunut. Keskimmäinen keskiluokka hyötyy yhä vähemmän hyvinvointiyhteiskunnan jakopolitiikasta, kun universaalejakin oikeuksia aletaan muuttaa tarveharkintaisiksi ja kun perusinstituutiot rapautuvat ja alaluokkaistuvat. Samaan aikaan monella valkokaulusalalla palkat alkavat joustaa alaspäin, työehtosopimusten vuoksi aluksi hitaasti mutta vähitellen kiihtyen. Yhteiskunnan selkäranka, itsensä ja lapsensa ja veronmaksunsa hoitava keskiluokka, on murroksessa. Lopulta tämän merkitys tullee olemaan yhteiskunnan kannalta hyvin merkittävä eikä suinkaan yksinomaan taloudellisesti.

Alimman keskiluokan asema yhteiskunnallisessa kokoonpanossa on kaikkein haurain, ja se on kärsinyt eniten suurista rakenteellisista muutoksista. Se näkee jo selvästi sen, mitä keskimmäinen keskiluokka ei suostu – ylpeyttään tai hyväuskoisuuttaan – näkemään, mutta sillä ei juuri ole keinoja puuttua asioihin. Alimman keskiluokan maahanmuuttokannat ovat jo usein negatiivisia, ja se myös saattaa äänestää tältä pohjalta. Toisaalta vasemmisto–oikeisto-ulottuvuus on vielä vahvaa.

Alimman keskiluokan osakseen saama halveksunta lisää sen eristyneisyyden tunnetta ja korostaa ylempien luokkien määrittelemiä ”epäsovinnaisuuksia”. Alin keskiluokka ”haikailee menneitä”, on ”näköalaton” ja ”usein itsekäs” eikä ymmärrä ”uusia mahdollisuuksia”. Alin keskiluokka on toisinaan myös ”rasistista” ja ”äijäilevää”. Kaikki määrittely tapahtuu ylhäältäpäin, myös silloin, kun ryhmään kuuluvat ihmiset eivät ole ”vääränlaisia” (esimerkiksi monet eläkeläiset, työssä käyvät yksinhuoltajanaiset).

Alimman keskiluokan ongelma yhteiskunnallisessa keskustelussa on se, että sillä ei ole yhteiskunnallista keskustelua. Sillä ei ole pääsyä areenoille eikä se useinkaan täysin hallitse ylimpien luokkien määrittelemiä keskustelun vaatimuksia ja sääntöjä. Alin keskiluokka tulee pääasiassa näkyviin vain silloin, kun se tekee jotakin kauheaa (esimerkiksi äänestää ”väärin”). Toisaalta sen jokapäiväinen elämä rakentuu muista kuin yhteiskunnallisen keskustelun määrittämistä lähtökohdista ja mahdollisuuksista, mikä aiheuttaa yhtäältä tietynlaista ylpeyttä, toisaalta alistumista. Luokan poliittinen käyttäytyminen on usein hyvin suoraviivaista ja helposti ohjailtavaa – kunhan joku ohjailisi.

Maahanmuuttokantojensa suhteen alin keskiluokka menee metsään usein siksi, että se suhtautuu liian pinnallisesti asioihin eikä ymmärrä laajempaa dynamiikkaa asioiden taustalla, vaikka sen näkemys muuten olisikin totuudenmukainen. Näin siitä tulee helppo maalitaulu oikeamielisille ylemmille luokille.

Vaikka suuri osa ylempien luokkien määrittelemästä alaluokkien vaarallisuudesta on poliittista ja moraalista itsekorostusta, löytyy ryhmästä myös todellisia kipinäuhkia ja yhteiskunnallisen levottomuuden lähteitä.

Paljon enemmän sitä löytyy kuitenkin ylemmästä alaluokasta. Koska merkittävä osa maahanmuuttajista kuuluu tähän ryhmään, on juopa heidän ja kantasuomalaisten välillä huomionarvoinen. Luokka jakautuu ylempien ryhmien määritelmissä erilaisiin kategorioihin, joiden moraalinen oikeutus vaihtelee. Pakolaiskriisin yhteydessä on tullut esille, miten esimerkiksi suomalaisen pitkäaikaistyöttömän moraalinen asema eroaa työttömän maahanmuuttajan moraalisesta asemasta. Toisaalta rajankäynti on välillä vaikeaa: vaikka kaikki ovat uskotellusti huolissaan syrjäytyneistä nuorista, ei heidän asemansa ole enää huomionarvoinen, mikäli he syyllistyvät johonkin ylempien luokkien selkeästi kategorisoimaan pahaan. Esimerkiksi rasistiseen vihaan purkautuva tyytymättömyys ylittää hyväksytyn rajan moninkertaisesti. Koska ylempien luokkien laupeus on jo lähtökohtaisesti epäloogista ja vahvasti valikoivaa, muokkautuu se tarvittaessa helposti uusiin konteksteihin.

Vaikka ylemmässä alaluokassa yksilön ominaisuudet ja kyvyt määrittävät pitkälti selviytymispotentiaalin, vaikuttaa selvältä, että valtion ja yhteiskunnan yhä epäsuhtaisemmin suuntautuva auttava käsi määrää alkutahdin ja todennäköisyyden sosiaalisille siirtymille. Toisaalta kantasuomalainen ymmärtää yhteiskunnallisen muutoksen: ennen oli jotakin muuta. Konkretisoituva menneisiin haikailu kertoo katkeruudesta ja vaihtoehdottomuudesta. Ylimpien luokkien mielestä tämä ei ole oikeutettua.

Toisaalta ylemmän alaluokan poliittinen merkitys vaihtelee. Vasemmistopuolueet, jotka saavat maahanmuuttajista uusia äänestäjiä, selvästi hyötyvät. Ei ihme, että tätä on systemaattisesti esimerkiksi Britanniassa edistettykin. Kantasuomalaisten alaluokkaa on sen sijaan vaikeampi mobilisoida. Maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuva puolue ei Suomessa selviä ilman keskiluokkaa. Toisaalta keskiluokka ei enää voi kannattaa ”menneisiin haikailevaa” alaluokkia kosiskelevaa puoluetta, koska sen omat jalat uhkaavat kastua.

Alempi alaluokka on mediaspektaakkeleissa ja moraalisissa narratiiveissa usein esillä, mutta muuten sen rooli maahanmuuton, kuten muunkin politiikan suhteen, on olematon. Toisaalta yhä kasvava osa siitä on maahanmuuttajia: kerjäläisiä, laittomia siirtolaisia ja ihmiskaupan uhreja. Siis lisää moraalista materiaalia ylimmille luokille, lisää kavahdettavaa – hiljaa tai avoimesti – muille.

Siirtolais- ja kotouttamispolitiikasta

/ Riikka / 11 kommenttia
kuva

Uudenlainen kulutusyhteiskunta (Lapin Kansa).

Vielä ”pakolaiskriisin” ollessa käynnissä kohtaamme seuraavaksi ”kotouttamiskriisin”. Kotoutuminen ei ole ollut ongelmatonta aiemminkaan (esim. Kotouttamisen bisnes), mutta jatkossa tilanne pahenee entisestään. Jo yksinomaan volyymi – kotouttamista tarvitsevien ihmisten kasvava määrä – on sellainen, että terveelläkin valtiontaloudella olisi nikoteltavaa. Puhumattakaan todellisesta tilanteestamme, joka on kaikkea muuta kuin taloudellisesti terve. Poliittisilla päättäjillä ja virkamiehillä ei tunnu olevan käsitystä tilanteesta eikä varsinkaan sen vaatimista toimista.

Suomalaisessa maahanmuutto- ja kotoutumispolitiikassa kyse on yksinomaan reaktiivisista toimista, jotka kohdistuvat kulloinkin ilmentyneeseen ongelmaan tai ”haasteeseen”. Selvitysryhmä perustetaan, kun vettä tulee jo katon läpi. Poliitikot pyrkivät selviytymään yhdestä haastattelusta kerrallaan eikä mediasta ole heitä kovistelemaan. Hankkeiden taloutta (so. kustannuksia) avataan pienin askelin, miljoona kerrallaan, seuraava budjetti kerrallaan, mutta kokonaisnäkemystä kukaan ei uskalla sanoa ääneen, sillä se saattaisi vaikuttaa haitallisesti henkilön uudelleen valintaan ja urakehitykseen. Suomen toiminta maahanmuuton suhteen on poukkoilevaa hätätilojen paikkaamista jopa verrattuna useimpiin muihin Euroopan valtioihin. Pitkän tähtäimen näkökulma otetaan käyttöön ainoastaan silloin, kun on yksiselitteistä, että nykyhetkestä ei voida löytää edes hyvällä mielikuvituksella mitään positiivista. Looginen ihminen kuitenkin ymmärtää, että jos asiat menevät vaikkapa 20 vuotta koko ajan huonompaan suuntaan, ne eivät yhtäkkiä 21. vuodesta alkaen ala olla hyvin.

Toisaalta, miten voisimme vaatia kokonaisnäkemyksiä tai realistisia arvioita poliitikoilta, joiden ensisijainen tehtävä liittyy imagoon ja puheeseen, kun sellaisia ei ole edes asiantuntijoilla. Ihmiskunta on olevinaan älykäs, mutta ainakaan Suomessa sen kognitiivinen parhaimmisto ei edes kykene laskemaan yhteenlaskuja. Joku nieli todesta sen hubbabubban, että globaali maailma on niin kompleksinen ja epävarma, että sitä ei voida lainkaan ymmärtää. Yhteenlaskuja!

Suomi tarvitsisi strategian, todellisen maahanmuutto- ja kotouttamisohjelman. Ei sellaista kuin ”valtion maahanmuuttostrategia”, joka ”painottaa työllisyyskysymyksiä ja syrjimättömyyttä” ja haluaa, että ”Suomeen muuttavat ja asettuvat ihmiset on otettava mukaan rakentamaan maan tulevaisuutta” tai sellaista kuin ”valtion kotouttamisohjelma”, joka haluaa tukea ”maahanmuuttajien osallisuutta” ja luonnollisesti – ”edistää maahanmuuttajien työllisyyttä”.

Suomi tarvitsee oikean ja realistisen ohjelman, jossa aluksi nöyrästi myönnettäisiin, että nykyinen homma ei toimi. Ehkä me emme ole epäonnistuneet sen pahemmin kuin muutkaan, mutta että homma ei toimi. Humanitääristen maahanmuuttajien kotoutus ei toimi, he eivät työllisty eikä liberaali monikulttuurinen hyväilypolitiikkamme auta heitä integroitumaan. Tarvitsemme täysin toisenlaista politiikkaa. Ja koska rahaa ei ole, täytyy se saada yksinkertaisesti riittämään paremmin.

Strategiassa pitäisi myös pohtia tehdä selväksi, mikä on valtion ja yhteiskunnan rooli, mikä yksilöiden. Samaten siinä pitäisi selvästi määritellä valtion tehtävät ja se, missä määrin yksityinen ja kolmas sektori ottavat osaa vastaanotto- ja kotouttamistoimintaan. Tällä hetkellä yritysten toiminta on kuin villi länsi eikä kukaan tunnu tietävän, kuka on vastuussa, mitä vaaditaan, mitkä ovat standardit. Olen kommentoinut asiaa mm. eilen Iltalehdessä ja toissa viikolla Ylessä, vanhempi juttu Helsingin Uutisissa.

Oleellisinta olisi ottaa kotouttamisen määritelmävastuu pois humanisteilta ja palauttaa se valtiokeskeisen ja realistisen ajattelun piiriin. Kuuluu yksilön omaan vastuuseen opetella tiettyjä asioita uudesta yhteiskunnasta ja auttaa itse itseään. Valtion kannalta oleellisinta on työllistyminen sekä lakien ja sääntöjen noudattaminen. Samanaikaisesti olisi merkityksellistä ymmärtää, että kehitysmaista suuntautuvan siirtolaisuuden vaikutus yhteiskunnallemme ei tule koskaan yltämään sellaiseen hyötyyn kuin esimerkiksi korkeakoulutettujen länsimaalaisten työperusteinen muutto. Päinvastoin, tämän siirtolaisuuden mukanaan tuomat ongelmat on syytä tunnustaa. Näiden asioiden ääneen sanominen ei tee kenestäkään paholaista, ja tahot, jotka tällaista yrittävät esittää, tulisi ymmärtää kontekstissaan: he elävät ideologiasta, kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti.

Koska hyvinvointiyhteiskunta ei tule kestämään käynnissä olevaa prosessia, kuten olen useaan kertaan argumentoinut, valtion holhouspolitiikka vähenee kuin itsestään. Yhdistettynä maahanmuuttoon ja useisiin kulttuuriltaan hyvin etäisiin ryhmittymiin seuraus ei välttämättä ole kuitenkaan hyvä, vaikka holhoamisen vähentäminen sitä muuten olisikin. Noidankehä on valmis: Kotouttamisen hoitamatta jättäminen tuo lisää ongelmia. Koska töitä ei ole tarjolla, kotouttamista tehdään yhä enemmän ”muilla tavoin”, siis näennäisesti aktivoimalla maahanmuuttajia erilaisiin taloudellisesti ja inhimillisesti hyödyttömiin askareisiin. Koska nämäkin vaativat koko ajan yhä enemmän varoja (joita perustellaan sillä, että kotouttamatta jättäminen aiheuttaa lisää ongelmia), pitää resursseja siirtää muista yhteiskunnan sosiaalitoiminnoista maahanmuuton puolelle. Näin ollen maahanmuuton ja kotouttamisen sektorin mylly pyörii yhä kiihtyvällä tahdilla, mutta sen tuotos on heikko. Kyse ei ole vain taloudesta, vaan sosiaalisista ja inhimillisistä seikoista, niin maahanmuuttajien kuin muidenkin suhteen. Ja kuten professori Matti Virén eilen huomautti, asia ei suinkaan parannu ajan myötä, kuten usein otaksutaan – se pahenee.

kotokoutus

Digiloikka kotoutumisessa. Opi nyt suomen kieltä kotokoutusasiantuntijoiden kanssa verkossa!

Kotouttamisesta on tullut ryyppy, jolla vastentahtoisesti suuhun tungettu maahanmuutto-vaahtokarkki saadaan kurkusta alas. Kotouttamisen resurssien lisääminen on välttämätöntä, kun tilanne kerran on tämä. Ikävä tosiseikka vain on se, että tilanne tulee tästä lähin aina olemaan tämä, jos sen perussyihin ei puututa. Toinen ikävä tosiasia on, että niin kauan kuin kotouttaminen ei ole konkreettista, tavoitteellista ja yksinkertaisesti mitattavissa, mikään ei muutu. Siirtolaispolitiikan pitäisi olla sellaista, että yksikään taho ei näin suoraan pääsisi hyötymään maahanmuuton ja kotouttamisen lisäämisestä. Valtion ja suomalaisen yhteiskunnan tulisi olla huomion keskipisteessä – ei irakilaisten miesten, kotoutumisen tutkijoiden, konsulttifirmojen, S2-firmojen, kansalaisjärjestöjen, rasismitutkijoiden, maabrändääjien…

Kiiluvasilmäiset rajojen avaamista vaativat aktivistitkin kertovat vain siitä, että valtiomme on vielä hyvä ja kunnossa – heillä on varaa. Pidettäköön tätä lakmustestiä heidän ainoana roolinaan ja jätettäköön tulevaisuuden kannalta merkityksellinen päätöksenteko siihen nimitetyille tahoille.

Miksi naisella ei ole pelastusliiviä?

/ Riikka / 15 kommenttia

Lapin Kansassa oli sunnuntaina perin joutava juttu salakuljettajista. Huomioni kiinnitti kuitenkin jutun kuva, joka esittää Kreikan Mytilini-saarelle rantautuvia syyrialaisia. Miksi paatin ainoalla naisella ei ole pelastusliivejä? Miehillä on. Naisen vieressä on myös kaksi lasta. Heilläkään ei näyttäisi olevan.

Photo by: Orestis Panagiotou, Text by: Riikka Purra

Why doesn’t the woman have a life vest like the men do? What about the children? (Photo by Orestis Panagiotou)

Suomeenkin saapuvien siirtolaisten miesvoittoisuudesta on ollut puhetta, myös tässä blogissa ja tämän blogin ansiosta. Julkinen argumentti esittää asian niin, että matka on vaarallinen ja nuoret miehet laitetaan tekemään se. Naiset, lapset ja muut heikommat saapuvat sitten perässä.

Väite on varmasti osin oikea – matka on pitkä ja vaarallinen, ja fyysisesti vahvemmalla sukupuolella lienee suurempi todennäköisyys selviytyä siitä. Toisaalta naisten ja tyttöjen asema suurimmassa osassa näitä yhteiskuntia, joista siirtolaiset saapuvat, on huono. Miksi tämä ei vaikuttaisi asiaan?

Ensinnäkin patriarkaattisissa yhteiskunnissa voidaan ajatella, että nainen ei kykene tekemään itsenäisiä päätöksiä. Koska hän ei ole itsellinen, vaan joko suoraan tai epäsuoremmin isän/aviomiehen/muun miespuolisen vallan alla, ei hän edes voi itse päättää lähteä. Esimerkiksi Irakissa muslimimies on perheen pää ja hänen sanaansa on toteltava. Vain silloin, jos naisen suku on erityisen rikas, hänellä saattaa olla sananvaltaa. Siirtolaislaivoissa ei liiemmin sinkkunaisia ole. Ne harvat naiset, jotka Eurooppaan saapuvat, ovat äitejä tai ainakin vaimoja.

Jos alueella on vaarallinen konflikti tai muuten vaikeat elinolosuhteet, eikö ole loogista, että päätösvaltainen ja suuremmassa arvossa oleva ihminen lähtee kohti parempia oloja? Yksinäiseltä naiselta, joka kykenee lähtemään vieraiden miesten matkassa, vaaditaan erityisen suurta rohkeutta ja selviytymiskykyä. Ehkä myös huomattavaa uimataitoa.

Toisekseen nainen ja tyttö ovat monissa yhteiskunnissa vähempiarvoisia kuin mies ja poika – länsimaisen sanaston keinoin, heidän ihmisoikeutensa on alhaisempi.  Vaikka seikka on yhä paremmin meidän tiedossamme, aiheuttaa se yleensä kitkeriä vastalauseita länsimaisten liberalistien ja feministienkin parissa. Tosiasiaa yritetään kiertää ja kaartaa lukuisilla tavoilla. Meillä on islamfeminismiä (jopa Suomen Akatemian tutkimushankkeena, 425 000,-), on ”kyllä suomalainenkin mies”-taivastelua, on selittelyä ja kiertelyä – tosiasioiden ääneen sanominen on vaikeaa. Sukupuolisesti primitiivisiä yhteiskuntia ja kulttuureja ei saa sanoa sellaisiksi. Erityisesti täällä tapahtuvien seksuaalirikosten kohdalla pää menee vikkelästi pensaaseen.

Vasta ilmestynyt kirja Aikamme monta islamia pyrkii myös kumoamaan ”harhaluuloja islamista” ja kertoo esimerkiksi, että Iranissa on yliopistoissa naisenemmistö, minkä siis pitäisi kertoa naisen hyvästä asemasta islamissa. En ole lukenut kirjaa enkä tiedä, kerrotaanko siellä myös, että Amnestyn mukaan iranilaisnaiset ovat lastentekokoneita eivätkä ihmisoikeudellisia ihmisiä, he eivät saa opiskella edes yliopistossa mitä haluavat, heidän osuutensa työssäkäyvistä on vain noin 16 prosenttia, he eivät saa halutessaan avioeroa, he pukeutuvat yhä enemmän täyssäkkeihin, heitä on kansanedustajista vain 3 prosenttia, heille on oma osasto bussin takaosassa ja metroissa, heille sallitut ammatit ovat hyvin säädeltyjä, kunniaväkivalta on yleistä, myös valtion toimesta naisia (kuten miehiäkin) kivitetään kuoliaaksi, laillisuusperiaate tai demokratia ei suojaa ja niin edelleen.

(Ja tämä siis Iran, joka on kuitenkin kehittynyt kehitysmaa. Esimerkiksi YK:n tasa-arvoindeksi tarjoaa kattavaa tietoa eri maiden tilanteista.)

Sukupuolinen vääristymä ja epätasa-arvo (rehellisemmin sanoen: miesten ylivalta) ovat päivänselviä asioita myös maahanmuuttoilmiössä. Usein esiintuotu seikka, että kaikista maailman pakolaisista naisia on noin puolet, on toisarvoinen, koska suurin osa kaikista maailman pakolaisista ei koskaan pääse länsimaihin.

Kuten olen aiemmin todennut konflikteista (mihin ne ihmisten väliltä tuolla matkalla häviäisivät?), totean myös sukupuolten välisistä arvoasetelmista: mihin miesten ylivalta yhtäkkiä tuolla matkalla häviäisi? On selvää, että maahanmuuttajanaisten asema on usein heikompi kuin miesten. Suhteessa länsimaisiin naisiin voinemme todeta sen usein olevan jopa säälittävä. Toisaalta lienee järkevää kysyä: voimmeko me, tasa-arvoisen yhteiskuntamme avulla, todella muuttaa tällaisen asetelman?

Tässä on jälleen yksi asia, joka ei valtavirtajulkisuutta juuri saa. Se ei liiaksi kiinnosta tutkijoita (poikkeuksia toki on) eikä se varsinkaan kiinnosta kiljukaulaisia feministejä, jotka käyttävät kaiken energiansa länsimaisten miesten osoitteluun tai omiin post-pyrintöihinsä. Myöskään valtamedia ei liiaksi räjäyttele otsikoita aiheen parissa, pienemmät aviisit onneksi yhä enemmän. Olen kirjoittanut aiheesta esimerkiksi täällä ja täällä. Mikäli (tai kun) yhteiskunnastamme on nyt tulossa niin vahvasti monikulttuurinen, asian pitäisi ehdottomasti olla yksi tärkeimmistä, joita käsitellään.

Eikä kyse ole edes vain arvoista. Naisten asemaa sietää tarkastella myös muun muassa työmarkkinoiden kannalta (esim. somalialaisten naisten työllisyysaste 14.3 %).

Mutta jos ei edes pelastusliiviä… Mitä oikeasti voimme tehdä?

Lopuksi huomautettakoon, että en ole lainkaan pahoillani, jos joku asiasta enemmän tietävä kertoo jonkinlaisen hyväksyttävän syyn sille, että kuvan naisella ei ole pelastusliiviä. Jos hän esimerkiksi todella on pitkänmatkan huippu-uimari ja kategorisesti kieltäytynyt käyttämästä pelastusliiviä. Tai jos hän on juuri ennen valokuvan ottamista riisunut liivinsä, koska manner on jo niin lähellä. Tai jos hänen verryttelytakkinsa alla onkin kellupuku, sellainen kuin monilla lapsilla nykyään…

Yhteiskunnallisesta kokoonpanosta, osa 1

/ Riikka / 7 kommenttia

cards-161404_640

Tasa-arvoista yhteiskuntaa leimaa vahingollinen ominaispiirre: koska sen ihmiset eivät tiedä, millaista olisi asua epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa, he eivät tunnista sen saapumista eivätkä näin ollen osaa siihen puuttuakaan. Väitän, että ongelma on merkittävin ”s+1”-sukupolvessa eli heissä, jotka ovat sotien jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien lapsia. Tämän sukupolven ei tarvinnut taistella tai edes politikoida uudistuksia tai seurata hyvinvointivaltion nopeaa rakentumista. Se syntyi siihen. Ikäluokka eli lapsuutensa turvatussa ”lottovoitossa” ja vaikka joutuikin kuuntelemaan vanhempiensa kertomuksia sodanjälkeisistä vuosista, ei antanut pelon tai epäilyn vallata alaa. He, joiden vanhemmat 1990-luvun lamasta vielä selvisivät kuivin jaloin, tulisivat katsomaan maailmaa hyvin eri tavalla kuin edeltävät tai edes seuraavat sukupolvet. Heille lottovoittovaltio ei olisi saavutus vaan instrumentti saavuttaa jotakin vielä suurempaa. Elämme sitä nyt.

Yhteiskunnallisen eliitin liikkumavara on huomattavasti suurempaa kuin millään muulla yhteiskuntaryhmällä. Se kykenee poliittisesti ottamaan lähes mitä kantaa tahansa, koska sivusta ja perusta ovat aina turvattuja. Eliitin ei tarvitse seurata kansainvälisiä tai globaaleja virtauksia, koska se itse kuuluu elimellisesti noihin virtoihin. Olipa tärkein perusta kulttuurissa, taloudessa tai poliittisessa vallankäytössä, eliitin ystävät eivät lopu. Ryhmä on yhä vähemmän sidottu maantieteelliseen alueeseen, tiettyyn kieleen ja kulttuuriin tai yhteiskunnan muuttuviin olosuhteisiin. Paitsi että tämä on sen riippumattomuuden oleellisin määrittäjä, mahdollisuus liikkua rakenteita pitkin ja niiden yli vaikuttaa myös eliitin ulostuloihin. Koska välittömistä eduista ei tarvitse tehdä kauppaa päivittäin ja koska intressit ovat enemmän abstrakteja ja ylirajaisia kuin konkreettisia ja päätöspohjaisia, eliitti voi olla mielipiteiltään ja politiikaltaan voimakas jopa silloin, kun se on sisäisesti ristiriitainen. Niinpä eliittiin kuuluva ihminen voi riemumielin sahata jopa omaa oksaansa – ei hän oikeasti koskaan tipu, vaan kiipeää ylemmäksi tai siirtyy kokonaan toiseen puuhun.

Ylin keskiluokka ei purjehdi virroissa yhtä luontevasti kuin eliitti, mutta myös sen elämä on aina turvattua niin, että sen ei tarvitse pelätä joutuvansa epämieluisten prosessien tai päätösten uhriksi. Taloudellinen hyvinvointi on sen merkittävin ominaisuus, mutta erilaiset sosiaaliset ja inhimilliset pääomat takaavat, että isotkaan muutokset eivät laivaa kaada. Ylin keskiluokka ei voi rakentaa ulostulojaan yhtä huolettomasti kuin eliitti, mutta sitä suojaa toisaalta näkymättömyys. Eliitti on vaikutusvaltansa vuoksi esillä, keskimmäinen ja alin keskiluokka määränsä, mutta ylin keskiluokka voi halutessaan häivyttyä sopusointuisaksi maalatun yhteiskunnan heleisiin väreihin. Mutta jos ylin keskiluokka lakkaisi olemasta, se kyllä näkyisi, sillä kaksi ylintä tulodesiiliä maksavat jopa puolet kaikista veroista.

Ylin keskiluokka on vahvasti yhteiskunnallisen muutoksen rajan yläpuolella, mikä sallii sen rakentaa näkökulmansa vapaasti. Ylemmästä keskiluokasta ei juuri tiputa alempaan – vaan ehkä noustaan eliittiin – jonka vuoksi se ennemmin rakastaa kuin kaihtaa riskejä. Jos ylempi keskiluokka viitsii omasta karsinastaan kurkistaa muualle yhteiskuntaan, se usein heristää sormeaan heille, keiden käytössä riskit ja abstraktit ihanteet eivät kulu enää yhtä suurella huolettomuudella. Ylin keskiluokka ei tarvitse tasa-arvoista yhteiskuntaa, ja hyvinvointiyhteiskunnan murtuminen on sille usein vain yksi ”muutos” monien joukossa.

Keskimmäinen keskiluokka on heti yhteiskunnallisen muutoksen rajan alapuolella – sillä on jo selvästi intressejä, joiden toteutuminen on riippuvaista poliittisesta, taloudellisesta, kulttuurisesta ja sosiaalisesta päätöksenteosta, mutta sen moninaisuus saa aikaan yhtenäisyydettömyyden. Keskimmäinen keskiluokka on usein liian sokeaa tai jopa välinpitämätöntä ymmärtääkseen merkittäviä prosesseja ja muutoksia, jotka kuitenkin tulevat sitä koskettamaan. S+1-ongelma on ehkä selvin keskimmäisen keskiluokan kohdalla.

Tämä luokka usein muodollisesti kannattaa ylimmän keskiluokan näkemystä väistämättömistä muutoksista ja rakentaa tavoitteensa ja ihanteensa ylintä keskiluokkaa heijastaviksi. Se on kuitenkin erityisesti sosiaalisesti ja inhimillisesti vahvasti kiinni tasa-arvoisessa yhteiskunnassa ja sen sopimuksissa. Vaikka se taloudellisesti tulee toimeen omillaan, on se muuten riippuvainen yhteiskunnan tarjoamista palveluista ja resursseista. Keskimmäinen keskiluokka siis katsoo ylöspäin, vaikka sen yhä enemmän kannattaisi katsoa alaspäin, varautumismielessä. Se suhtautuu jo yhä epäileväisemmin siihen, miten se hyötyy veroista, mutta ei kuitenkaan uskaltaudu mitätöimään valtiota samaan tapaan kuin ylempi keskiluokka.

Keskimmäisessä keskiluokassa taloudelliset muutokset ja valinnat vaikuttavat nopeasti: turvatut vakiinnuttavat paikkaansa, ehkä jopa nousevat ylöspäin, heikkoja kortteja saavat tippuvat nopeasti alaspäin, mikäli sosiaalinen pääoma, henkilökohtaiset turvaverkostot ja varautuminen eivät ole olleet tarpeeksi vahvoja. Hyvinvointiyhteiskunnan kyvyttömyys suojella keskiluokkaa tulee sille usein karvaana yllätyksenä. Työttömyydestä yleensä kuitenkin noustaan ja elämä jatkuu tarpeeksi ennallaan, ainakin vielä ensi vuonna. Keskinen keskiluokka on poliittisesti kriittisin luokka, johon kaikki puolueet haluavat vedota.

Alin keskiluokka elää kaikkein suurimpien muutosten vaaravyöhykkeellä. Se ei juuri nouse keskimmäiseen keskiluokkaan muuta kuin taloudellisesti hyvinä aikoina, mutta liike toiseen suuntaan on kiihtyvää ja alaluokkaistuminen suuri uhka. Rakennemuutoksen aiheuttama työttömyys limittyy taloudellisten huonojen vuosien aiheuttamaan työttömyyteen. Kaikki suuret muutokset – koneellistuminen, digitalisaatio, globalisaatio, talouden vapautuminen, liikkuvuuden vapautuminen – vaikuttavat alimpaan keskiluokkaan. Luokan sisälle syntyy uusia rajalinjoja esimerkiksi sukupuolen, etnisyyden ja maantieteellisen alueen perusteella.

Alin keskiluokka näkee, mitä tapahtuu, mutta sillä ei – ilman keskimmäisen keskiluokan panosta – ole juuri mahdollisuutta tuoda näkemystään hyväksyttävällä tavalla julki. Vaikka alin keskiluokkakin tarvitsee hyvinvointiyhteiskunnan sosiaalisia palveluita ja universaaleja sopimuksia ja vaikka sen jäsenillä on edelleen periaatteessa mahdollisuus nousta ylöspäin näiden avulla, on luokan riippuvuus valtiorakenteista yhä enemmän yksinomaan taloudellista. Alimman keskiluokan herkästi vaihteleva asema ja keskimmäistä keskiluokkaa selvästi alempi sosiaalinen ja inhimillinen pääomavaranto tekevät siitä yhteiskunnallisen kokoonpanon hauraimman osan.

Ylempi alaluokka on suurin hyötyjä tulonsiirroilla ylläpidettävässä ”tasa-arvoisessa” yhteiskunnassa. Se kerää suurimman osan tarveharkintaisista tuista ja hyötyy myös palveluiden kohdentamisesta ja positiivisesta diskriminaatiosta. Siitä huolimatta sen asema on usein heikko. Ylempään alaluokkaan kuuluu esimerkiksi alimmasta keskiluokasta pudonneita pitkäaikaistyöttömiä, syrjäytyneitä (muun muassa 40 000 nuorta), huomattavasti maahanmuuttajia sekä myös halpatyövoimaa eli valtion kannalta työssä käyviä köyhiä. Ylempi alaluokka on ylemmän yläluokan tapaan pitkälti näkymätön, mutta eri syistä. Suurella osalla siitä ei ole mitään mahdollisuutta, saati usein edes halua, tuoda itseään esille. Julkinen keskustelu käydään käsittein, joita alaluokka ei hallitse ja joka sen vuoksi näyttäytyy sille kaukaisena. Erityisesti kantasuomalaisten ylempi alaluokka onkin yhä enemmän ”kadonnut” koko yhteiskunnasta – sitä ei juuri nähdä mediassa tai politiikassa kuin korkeintaan huonossa valossa. Toisaalta maahanmuuttajien ylemmän alaluokan ominaisuudet – vaihtoehtoisesti esimerkiksi nöyryys (työntekoon) tai tyytymättömyys (sosiaalisesti) – näyttäytyvät eri tavoin.

Ylemmässä alaluokassa yksilön ominaisuudet ja kyvyt määrittävät pitkälti selviytymispotentiaalin. Kaikki yhteiskunnan kokoonpanossa ylempänä olevat ryhmät pyrkivät välttämään yhteiskunnallisia järjestelykeskuksia, joissa alaluokan kohtaaminen on todennäköistä. Mitä ylempänä asteikossa on, sitä helpompaa se on. Myös kulttuurinen eronteko on oleellista: mikäli et eroa alaluokasta tarpeeksi, et voi kuulua mihinkään muualle. Ylemmässä alaluokassa on paljon rauhallisia nöyriä mutta myös räjähtävää potentiaalia. Mitä vahvempia ylemmät luokat, sitä kauemmin räjähdykset voidaan jättää kokonaan huomiotta. Eliitin ja ylimmän keskiluokan elämään ongelmat eivät vaikuta lainkaan.

Alempi alaluokka on toistaiseksi pieni ryhmä ja siihen kuuluvat lähinnä täysin yhteiskunnan rattailta pudonneet, kuten vakavasti päihdeongelmaiset ja muut marginaaleissa elävät. Uusia ehdokkaita ovat esimerkiksi kerjäläiset ja maassa laittomasti oleskelevat. Alempi alaluokka ei ole yhteiskunnallisesti vaarallinen, yksilöllisestikin lähinnä toinen toisilleen. Toisaalta sen yhteiskunnallinen näkyvyys – ja sitä myötä moraalinen hyväksyttävyys – on suurempaa kuin sen yläpuolella olevan luokan.

Seuraava osa pohtii maahanmuuttoa tämän yhteiskunnallisen kokoonpanon kautta.

Radiossa

/ Riikka / 17 kommenttia

Olin tänä aamuna Radio Deissä keskustelemassa turvapaikanhakijoista, pakolaiskriisistä ja empatiasta yhdessä Maryan Abdulkarimin kanssa. Ohjelma tulee uusintana tänään klo 13 ja uudelleen sunnuntaina klo 20. Kuunneltavissa myös verkossa.

Viikon debatti, suoraa puhetta maahanmuutosta, toimittaja Kai Kortelainen.

(Huomautus: Viitisen vuotta sitten olin Ylellä keskustelemassa aiheesta täysin saman otsakkeen (”Suoraa puhetta maahanmuutosta”) alla, Nasima Razmyarin ja Husein Muhammedin kanssa. Onko mikään muuttunut tai mennyt eteenpäin? Odotan vielä A2:n pakolaisiltaa 6. lokakuuta ja kerron sitten näkemykseni…)

Ikiliikkuja kiihtyy, bloggaaja ei

/ Riikka / 9 kommenttia

Olen useaan otteeseen kirjoituksissani kuvannut sitä, miten osin itseään toteuttavasti humanitaarisen maahanmuuton lisäämisen tuottama hyöty tietyille ihmisille ja ryhmille tapahtuu. On lapsellista kuvitella, että moraalinen auttamisenhalu tai empatia ajaisivat kaikkia näitä tahoja.

Selvimmillään asia ilmenee tietysti taloudellisena hyötynä. Saamme nyt päivittäin lukea lehdistä, kuinka esimerkiksi vastaanottotoimintaan tulee yhä uusia toimijoita, niin politiikan, bisneksen kuin muidenkin areenoiden ihmisistä. Periferian pystyyn kuolleita hotelleja ja kylpylöitä muutetaan vastaanottokeskuksiksi, hoiva- ja muiden alojen olemassa olevat firmat perustavat uusia keskuksia, sijoittajat ovat äkänneet sammon jos toisenkin. Länsinaapurimme on taas edellä, kuinkas muuten – siellä vastaanotossa tehdään jo miljonäärejä.

Entä sitten muut kiinteistöt ja asujaimistot – täällä olisi mahdollisuuksia haistaa rahaa ja tuottoa. Vai mihin nuo kaikki ihmiset asutetaan vastaanoton jälkeen? Jos ehdotat, että periferian tyhjillään oleviin asuntoihin, olet kyllä ihan orpo.

Väsähtänyt kyynikko voi tähän tosin todeta, että mitäpä sitten. Eihän hommassa ole mitään uutta. Näinhän valtiomme pitkälti monessa muussakin asiassa toimii, kun lukuisat palvelut on yksityistetty: se maksaa yksityisille toimijoille siitä, että ne täyttävät valtiolle lainsäädettyjä velvollisuuksia. Turha sitä nyt on valittaa, kun järjestelmä on jo kasassa ja pyörii vimmatusti.

Vaan maahanmuuttopa on kuitenkin eri asia – pääasiassa siksi, että sille ei ole luontaista päätepistettä, se ei itsestään lopu. Sitä tuotetaan rajojen toiselta puolen, valtioyhteisön ulkopuolelta.

Raha liikkuu. Valtiolta eli siis veronmaksajilta yrityksille ja yksityisille toimijoille. Bkt kasvaa, kun joku jossain kuluttaa. Oikein suurta rahaa tullaan jatkossa myös kierrättämään EU:n kautta. Sekään ei ole ilmaista, vaikka löysää onkin.

Mutta kotouttamistoiminta se vasta bisnes onkin. Jos likimääräisesti lasketaan, että pääasiallisiin kotouttamistoimiin kuluu noin nelinkertainen summa suhteessa vastaanoton kuluihin, kannattaisi nyt bisnesnenäisten olla tarkkana, sillä rahaa on kohta tarjolla. Yksityiset yritykset opettavat kotoutettaville muun muassa luku- ja kirjoitustaitoa, suomen kieltä, kulttuuria, yhteiskuntaa, pesäpalloa sekä elämäntaitoja.

No entä kansalaisjärjestöt, nuo leikkauksista mielensä pahoittaneet. Ei hätiä mitiä, parempaa on luvassa. Valtio ei mitenkään kykene täyttämään velvollisuuksiaan ihmis- ja perusoikeuksien saralla eikä yrityksistä ole tekemään kaikkea kotoutumista. Lisää rahaa on luvassa. Katsokaa noita saapuvia määriä, työ ei lopu.

Eikä siinä tietenkään kaikki. Taloudellisten seikkojen lisäksi maahanmuuton ja muun humanitaarisen toiminnan parissa operoivat toimijat hyötyvät muuta kautta. Järjestöillä on näkyvyyttä ja valtaa, yhä enemmän valtaa. Niiden johtajat määrittävät tosiasioita, he ovat asiantuntijoita, koska he ovat asiassa. Ei ole olemassa minkäänlaista väliin tulevaa tarkistusmahdollisuutta, vaan maahanmuuton todellisuus syntyy juuri näin. Suurimmat kansalaisjärjestöt eivät tosiasiassa ole ei-valtiollisia organisaatioita, vaan niiden olemassaolo ja rahoitus nojaavat erittäin vahvasti valtion tukeen. Joidenkin valta niiden omistamassa asiassa on niin ehdoton, että harva edes muistaa, että ne ovat ”vain” kansalaisjärjestöjä. Miten politiikka tai demokratia kykenisi edes niille vastaamaan?

On täysin toimijoiden intressien mukaista kasvattaa maahanmuuttoa ja kaikkea siihen liittyvää toimintaa. Tällä ei välttämättä ole mitään tekemistä ihmisten auttamisen kanssa. Saattaa olla ja toivottavasti usein onkin, mutta ei tarvitse olla. Prosessi etenee ilman sitäkin. Ihan itsestään.

Entä sitten kaikki muut tahot? Niitä on valtava määrä eikä mikään instanssi pidä niistä kirjaa, laske kuluja tai arvioi suhteita, yhteyksiä tai riippuvuuksia. Koulutus, tutkimus, hallinnonalan sivupolut, kuntien ja kaupunkien maahanmuuton parissa operoivat yksiköt, kirkko, maahanmuuttajien omat järjestöt… Meillä ei ole valitusoikeutta. Tämä on nyt.

Entä sitten ihan vain työpaikat? Kyllä monelle tavalliselle ihmiselle työpaikka on yksi tärkeimmistä asioista eikä silloin asian moraalia tai järkeä kysellä. Jos periferiaan syntyy työpaikkoja, eikö se ole hyvä? Jos työttömiä suomalaisia työllistyy, eikö se ole hyvä? Jos monikulttuurisuuden ja maahanmuuton tuottama monikulttuurisuuden ja maahanmuuton tuottama monikulttuurisuuden ja maahanmuuton tuottama… … … ja niin edelleen… tekee työpaikkoja, eikö se hyvänen aika ole hyvä!

Bloggaaja neuvoo: menkää ja hyötykää, se on järkevää!

Me kyvyttömät jäänteet jäämme tänne vikisemään, vanhan maailman dinosaurukset.

Pakolaiset, intressit, moraali, politiikka (ja yksi dystopia)

/ Riikka / 38 kommenttia

Seuraava pitkä kirjoitukseni lähestyy humanitaarisen maahanmuuton teemaa hyvin monesta suunnasta. Osiot voi lukea itsenäisesti, mutta kokonaisuus tarjoaa kuvan siitä, millaisia seikkoja ilmiössä oikeasti tulisi mielestäni ottaa huomioon. Pyrin jatkossa syventämään jokaisen osa-alueen käsittelyä yksittäisissä blogiteksteissä. Lisäksi aion käsitellä tarkemmin muun muassa EU:n politiikkaa.

keräyspiste

Muut kuin taloudelliset intressit & mitä voidaan tehdä

Saksa ei noudata Dublin-menettelyä syyrialaisten kohdalla. Merkel ja Saksa ovat päässeet vaivalla ansaittuun moraaliseen kiitoon eurooppalaisessa sentimentaalisessa mediassa ja politiikassa. Tarpeeseen ne tulevatkin – esimerkiksi Kreikka-kriisissä menetetyt kasvot tarvitsevat kohotusta. Saksa on myös suoraan ilmoittanut, että sen vastauksen pakolaiskriisiin on määrä auttaa Kreikkaa. Harmi vain, että yli 40 prosenttia maahan saapuvista turvapaikanhakijoita ei tule Kreikan tai eteläisen Euroopan suunnalta vaan Balkanilta. Kuinka kauan Saksan ”moraalinen johtajuus” jaksaa loistaa?

Kun yksi ryhmä asetetaan erityisasemaan turvapaikkamenettelyssä, prosessi usein yksinkertaistuu. Ensisijainen jako on syyrialaiset ja muut. Koska on oletettavaa, että nimenomaan syyrialaiset ovat se joukko, joka todennäköisimmin täyttää pakolaisuuden määritelmän, on toiminta kannatettavaa, sekä tehokkuuden että humanitaarisuuden kannalta. Myös Suomen kannattaisi tehdä vastaavanlainen linjaus ja ”kantaa vastuunsa” nimenomaan sotaa ja vainoa pakenevien ihmisten auttamisen myötä. Valitettavasti Suomeen suuntautuu huomattavan vähän syyrialaisia (osin juuri Keski-Euroopan em. vetotekijöiden vuoksi) ja sitä enemmän muita, somaleita, afganistanilaisia ja erityisesti irakilaisia.

Syyrialaisten mukanaolo helpottaa myös muualta tulevien siirtolaisten eteenpäin pääsyä ja suojelun saamista – mitä suurempi siirtolaisvirta, sitä helpompi myös heillä, jotka eivät pakene ensisijaista sotaa ja vainoa, on edetä. Monet siirtolaisryhmät voivat kiittää syyrialaisia myös siitä, että he ovat ”avanneet länsimaisten sydämet” apposen auki – mahtuuhan sinne sitten samalla muitakin kuin ”aitoja” pakolaisia. Kolmannekseen mitä suurempi paine valtion turvapaikkaviranomaisiin kohdistuu, sitä enemmän vipuvoimaa hakijat yleensä saavat. Myöskään Suomessa viranomaisten resursseja ei lukuisista toiveista huolimatta tulla lisäämään siinä määrin, että tutkiminen – tai esimerkiksi palauttamiskäytännöt – oikeasti olisivat tehokkaita. Toisaalta myöskään syyrialaisten joukko ei ole ongelmaton: mukana on erittäin todennäköisesti muun muassa ISISin joukoissa taistelleita, mutta asiaan puuttuminen on hyvin vaikeaa.

Se, että yksi ryhmittymä on asetettu erityisasemaan mutta samalla salakuljettajien toimintaan ei ankarasti puututa, on omiaan lisäämään ongelmia. Dublinin pätemättömyys tiettyjen ryhmien kohdalla saa muut turvautumaan salakuljettajien apuun yhä enemmän, jotta merkintä ennen tavoitemaata jää puuttumaan. Mitä tämä sitten tarkoittaisi tilanteessa, jossa muutenkin lähes 100 prosenttia tulijoista tulee salakuljettajien avustuksella – mahdollisesti lisää kuolonuhreja salakuljettajien yhä ahneempien toimintatapojen myötä. Joka tapauksessa järkevä politiikka suuntautuisi ennen muuta olojen tasapainottamiseen lähtöalueilla, pakolaisten auttamiseen lähialueilla sekä salakuljettajien toiminnan vaikeuttamiseen. EU:n rooli etenkin kahdessa jälkimmäisessä on oleellinen.

Perustavammanlaatuiset, joskin epätodennäköiset, parannuskeinot liittyisivät globaalin talousjärjestelmän tasapainoisemmaksi muuttamiseen sekä suurvaltojen ja EU:n ulkopolitiikkaan. Humanitaarinen maahanmuutto ei tule asioita muuttamaan, päinvastoin. Se ei vaikuta lähtömaihin muuta kuin negatiivisesti ja toisaalta se lisää ongelmia kohdemaissa.

On oleellista ymmärtää, että konfliktien ratkaisun keinot ovat hyvin erilaisia kuin taloudellisen huono-osaisuuden vähentämiseen tarvittavat keinot. Vaikka Lähi-idän tilanne vaikuttaa kaoottiselta, on sen ratkeaminen kuitenkin merkittävästi todennäköisempää kuin maailman köyhyyden poistuminen. Näiden kahden ongelman tuottamat maahanmuuttovirrat ovat toisistaan poikkeavat. Mikäli meillä on ”vastuu” maailman pakolaisista, missä määrin meillä on sitä maailman köyhistä ja miksi?

Saksan eriyttävän toiminnan seurauksista muille ryhmille ei vielä voida sanoa mitään yksiselitteistä. Otaksun silti, että muiden ryhmien suojelun saanti tulee vähenemään. On kuitenkin päivänselvää, että suurvaltojen ”pakolaispolitiikkaa” ei voida analysoida ilman poliittisten ja strategisten intressien ymmärtämistä. Ylipäätänsä Lähi-idän monimutkaisia ja kansainvälisiä kriisejä ei voi tarkastella ilman tätä näkökulmaa.

Toisenlaisia intressejä voidaan etsiä Ruotsista, joka on alkanut kääntää ihmisvirtojaan Suomea kohti. Vaikka Ruotsin intressit EU-tasolla ovat näiltä osin samansuuntaiset kuin Saksan – liittovaltiollistuminen pakolaiskysymyksessä eli tasainen taakanjako – saattaa mukana olla myös sisäpoliittisia virtauksia. Ruotsidemokraattien edelleen nousevat käyrät kertovat pahaa kieltään siitä, miten kansa yhä enemmän ajattelee. Jossain vaiheessa raja tulee aina vastaan, ja vallassa olevat puolueet tai niiden osat alkavat siirtyä kohti uutta painopistettä. Siirtolaisvirtojen ohjaaminen muualle paineen vähentämiseksi ei ole lainkaan huono idea valtapuolueiden kannalta.

Myös aikaisemmin Ruotsin tekemät muutokset ovat näkyneet Suomessa, esimerkiksi somalialaisten suojeluhakemusten kohdalla. Ketjuvaikutus humanitaarisissa maahanmuuttovirroissa on ilmiselvä.

Halpatyövoima ja köyhyys

Massamaahanmuuton – niin laillisen kuin näennäisesti laittoman mutta sormien läpi katsottavan – ja ”globalisaation” seuraukset työmarkkinoilla ja sosiaalisessa ja taloudellisessa hyvinvoinnissa ovat kiistattomat. Saksan halpatyövoimamarkkinat ovat kasvaneet merkittävästi – jo vuonna 2008 halpatyövoimamarkkinoiden osuus oli yli 20 prosenttia, EU15-ryhmän toiseksi suurin. Köyhien osuus Saksan työssäkäyvistä kaksinkertaistui vuosien 2005 ja 2013 välillä ja on tällä hetkellä jopa 10 prosenttia. Britanniassa muutos on ollut kuudessa vuodessa 250 prosenttia (osuus nyt noin 6 %). Kaikista kotitalouksista kuudesosa on köyhiä.

Saksa imee kouluttamattomatkin maahanmuuttajat töihin paljon tehokkaammin kuin esimerkiksi pohjoismaat. Toisaalta se osaa valikoida myös muita kuin kouluttamattomia. Esimerkiksi nyt saapuvat syyrialaiset ovat suhteellisesti ottaen huomattavasti koulutetumpia kuin muut humanitaariset ryhmät – jälleen yksi selitys uudelle ”moraaliselle” Dublinin säännön kiertämiselle.

Halpamarkkinoissa meidän ei kuitenkaan tarvitse katsoa keskiseen Eurooppaan, vaan hälytys soi myös lähempänä. Ruotsissa – tuolla taloudellisen loisteen maassa, jonka tuottavuudesta me suomalaiset saamme vain haaveilla – työssäkäyvien köyhyys on kaksinkertaistunut alle kymmenessä vuodessa ja työmarkkinat ovat jo erittäin eriytyneet. Suomessakin on arvioitu olevan jo 500 000 työssä käyvää köyhää, vaikka ilmiötä ei virallisesti tunnustetakaan. Kerroksiset työmarkkinat ovat täyttä totta – humanitaarinen ja halpatyövoimainen maahanmuutto toimivat verrattomina fasadeina. Hyvinvointivaltiosta näennäisesti huolta kantavat korostavat, että tämä on ainoa vaihtoehto.

Ero keskisen ja etenkin eteläisen Euroopan ja pohjoismaiden työssä käyvien köyhien (tai köyhien ylipäätänsä) välillä on tietenkin siinä, että pohjoisen hyvinvointivaltioissa toimii oleellinen väliintuleva tekijä, valtio. Valtio ”kompensoi” työmarkkinoiden kyvyttömyyttä tarjota ihmisille riittävää elantoa. Oli kyse sitten harkinnanvaraisista tuista tai enemmän subjektiivisista oikeuksista, pohjoisen valtiot ovat aina kärjessä – huolimatta leikkauksista ja kiristyksistä. Lapsilisän keskimääräinen reaaliarvo on nyt 30 prosenttia alempi kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Samoin esimerkiksi kotihoidon tuen taso on huomattavasti matalampi kuin 20 vuotta sitten.

Edelleenkin tuet ja etuudet ovat eurooppalaisittain korkeita, globaalisesti ajatellen lähes päättömän korkeita. Mikään ei ole suurempi vetotekijä. Turvallinen maa, jossa valtio on vahva. Jos tuet olisivat edelleen samalla tasolla kuin 80-luvulla, pakolaisten saapumistahti olisi 500 000 viikossa.

Kumpi oli ensin, muna vai kana? Talouden uusliberalisoituminen ja globalisaatio olisivat voimaltaan pieni murto-osa nykyisestä, mikäli ihmismassat eivät liikkuisi. Toisaalta on päivänselvää, että maahanmuutto ei ole syy talous- ja sosiaalijärjestelmien muutoksille. Se on välttämätön mutta ei riittävä tekijä. Juuri tämä ”monimutkaisuus” takaa, että poliitikoilla on paljon liikkumavaraa: he voivat tarkastella aina vain yhtä asian puolta ja tehdä kokonaisuudesta arvioita tämän pohjalta.

Valtion politiikka on yhä enemmän ”talouden realiteettien” sanelemaa. Nuo ”realiteetit” edellyttävät jatkuvaa halpatyövoiman lisäämistä. Hallituksen eilen linjaamat muutokset muun muassa työn ehtoihin alleviivaavat samaa asiaa: mitä heikommaksi käy suomalaisen duunarin työ – ennen muuta miesvaltaisten teollisuuksien ulkopuolella – sitä varmemmin valtio ja elinkeinoelämä pitävät huolen siitä, että maahan virtaa uusilla ehdoilla ja palkalla töitä mielihyvin tekevää porukkaa. Halpamaahanmuutto on sisäpolitiikan Kiina-ilmiö. Sen vaikutukset tulevat olemaan moninkertaiset.

Moralistisen hyväntekemisen politiikan tavoite on taas ”pelastaa ihmisiä”, ei suinkaan varmistaa nöyrän halpatyövoimareservin olemassaoloa. Koska samat ihmiset (=”pakolaiset”) voivat toimia nukkeina molemmille rintamille, tilanne on täydellinen win–win – uusliberaali oikeisto paiskaa kättä uusmoraalisen vasemmiston kanssa. Tämä on kuitenkin tappava cocktail hyvin monille – suomalaisuutta vaaliville, hyvinvointiyhteiskuntaa vaaliville, kotia, uskontoa ja isänmaata vaaliville, työmoraalia ja ansaittua oikeutta vaaliville. Kyseessä on nykyaikaisen liberalismin ydin, toiminnan primus motor.

Kriittinen ihminen voi toki ihmetellä, kumpi on pahempi, uusliberaali oikeisto, joka haluaa tuet ja oikeudet minimiin kaikilta vai moralistinen vasemmisto, joka haluaa nuo tuet ja oikeudet kaikille.

Pahuudesta en mene sanomaan, mutta selvää on, että oikeisto toimii järkiperäisesti: Elinkeinoelämä – oikeiston perusta – on ainoastaan rationaalinen, omien intressiensä mukainen. Se tosiseikka, että nuo intressit eivät useinkaan ole yhteneväiset valtion kansalaisten intressien kanssa, on julkisessa keskustelussa täysin toissijaista.

Vasemmiston intressit ovat sen sijaan enemmän tai vähemmän hukassa. Se syyttää kriittisiä ihmisiä ”hyvinvointisovinismista” – kaikille ei haluta sallia samoja oikeuksia (rahaan) – ja ihmettelee, mihin kannatus häviää. Kansa ei ole koskaan niin ”moraalista” kuin paimenensa. Mutta kyllä punainen vasemmistokin vielä oppii. Vihreä sen sijaan ei opi – mutta sen ei tarvitsekaan. Miksi? No siksi, että tämä kaikki on sen intressien mukaista.

Lopputulos on kuitenkin sama eikä kukaan voi sille yhtään mitään: näillä mennään, koska millään muulla ei mennä.

Mahtuuhan tänne

Kuten edellisessä kirjoituksessani mainitsin, on yksinkertaisesti typerää verrata kehittyvien tai ei-liberaalien maiden siirtolaisten sisäänottomääriä hyvinvointivaltioiden sisäänottomääriin. Turkki, Libanon ja Jordania eivät kompensoi sosiaalisen, kulttuurisen tai taloudellisen hyvinvoinnin puutteita maahanmuuttajille – ne onnistuvat mahdollisesti ainoastaan tarjoamaan enemmän perustavaa turvallisuutta kuin lähtömaa tai -alue (eikä tämäkään ole aina selvää, sillä monet pakolaisleirit ovat yksilöille hyvin turvattomia). Niiden tärkein vetotekijä on kuitenkin se, että ne ovat kauttakulkumaita.

Olen viimeisen viikon aikana lukenut suomalaisista sanomalehdistä yhteensä 12 kirjoitusta, joissa eksplisiittisesti sivuutettiin tuo ymmärrys eri valtioiden eroista. Pahimmissa laskettiin, kuinka paljon Suomessa on maantieteellistä tilaa ottaa uutta väestöä, toisin kuin vaikka Libanonissa. ”Mahtuuhan tänne”-teoria on suosittua myös akateemisessa maailmassa.

Tällaista keskustelun todellisuutta on hyvin vaikea seurata ilman, että omakin argumentaatio taantuu satiirin puolelle. Ihminen turvautuu mustaan huumoriin, kun kaikki muut välineet on todettu jo turhiksi.

Aikaperspektiivin merkitys

Valtiomme ei ole onnela tänne muuttaville turvapaikanhakijoille. Töitä on niukalti tai ne ovat heikosti palkattuja. Syrjäytyminen ja segregaatio vallitsevat. Erot suomalaiseen keskiluokkaan vain kasvavat. Kulttuuri on erilaista. Salakuljettajien ja propagandan tarjoamat lupaukset eivät täyty. Lapsista ei tule lääkäreitä. Elämä on taloudellisesti turvatumpaa kuin ennen, mutta harvalle se näyttäytyy sellaisena kuin ennen liikkeelle lähtöä uskottiin. Kulttuuriset ongelmat kärjistyvät. 1980-luvun hyvinvointionnelaa tästä maasta ei koskaan enää tule.

Britannian ulkoministeri Hammond totesi muutama viikko sitten, että kehitysmaista tuleva siirtolaisuus on uhka eurooppalaiselle elintasolle ja sosiaaliselle infrastruktuurille (ja aiheutti luonnollisesti myrskyn). Kaikista ilmeisimpiä (ja helposti todennettavia) asioita ei saa sanoa ääneen. Eliitillä ja ylemmällä keskiluokalla menee kuitenkin aina hyvin.

Vaikka moraalipuhe näyttää nyt olevan kaikkein korkeimmalla, häviää se kuitenkin taloudelle aina, kun puhutaan ihmisjoukoista, joiden intressit eivät ole täysin yhteneväisiä.

Moralisteja eriarvoisuuden asia ei kuitenkaan enää haittaa. Moralistinen politiikka on kiinnostunut välittömistä asioista, sitä ei kiinnosta pitkän ajan näkymä. Se välittää poseeraamisesta ja pisteistä – sitä eivät kiinnosta rakenteelliset ongelmat muuta kuin siinä tapauksessa, että niillä voidaan uhriuttaa vähemmistöjä. Moralistinen politiikka on kiinnostunut ad hoc – juuri nyt se haluaa lisää maahanmuuttajia. Nyt! Lisää! Avatkaa sydämenne ja talonne! Myöhemmin se voi valittaa, että tukia ei saa leikata tai että rasismi kukkii. Mutta oikeisto on vahvempi ja sen argumentti kiistattomasti totta: eihän tällaisen populaation kohdalla ja tällaisessa maailmassa hyvinvointivaltiota voi enää ylläpitää!

On yksinkertaisesti järjetöntä, että tämänhetkinen pakolaiskeskustelu keskittyy ainoastaan tähän hetkeen. Media ynnäilee vastaanottotoiminnan kustannuksia ja piirtää punaisia otsikoita siitä, kuinka pakolaiset eivät sittenkään saa niin kamalasti rahaa. Poliitikot korostavat, kuinka suhteellisen edullista kaikki on ja että kyse on inhimillisyydestä. Maahanmuuton kustannusten laskeminen on edelleen lapsenkengissä eikä valmiita malleja edes ole. Pitkittäisseuraaminen on mahdotonta.

Humanitaarisen maahanmuuton taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset kustannukset ja ongelmat ovat paljon pitempiaikaisia ja haasteet suurempia kuin välitön vastaanottoon liittyvä toiminta antaa ymmärtää. Mikäli kyse tosiaan olisi vain ”sydämien avaamisesta” nyt – ja että esimerkiksi repatriaatio olisi todennäköinen eli siis että pakolaisuus loppuisi aikanaan, kun olot kotimaassa ovat parantuneet – tilanne olisi varsin yksinkertainen. Mutta näin ei ole. Suurimmat haasteet niin yksilöille kuin vastaanottavalle yhteiskunnalle alkavat vasta myöhemmin. Maahanmuutto ilmiönä ei myöskään useinkaan ”lopu”, tunteikkaista vaatimuksista huolimatta. Esimerkiksi haasteet toisen sukupolven kanssa saattavat monilla ryhmillä olla merkittävämpiä kuin laupeuteen välittömämmin kiinnittyneellä ensimmäisellä sukupolvella.

Joka tapauksessa on selvää, että tällaiset ihmisvirrat tekevät Suomesta ja Euroopasta hyvin erilaisen paikan verrattuna siihen, mitä ne olisivat saapumisten ollessa maltillisempia. Kokonaan toinen lukunsa on Euroopan kulttuurinen ja uskonnollinen muutos ja esimerkiksi se, mitä muslimien osuuden kasvu kymmeneen prosenttiin vuoteen 2050 mennessä aiheuttaa.

Keskustelusta

Pakolaisteeman vyörytys on päätä huimaavaa. Julkisuuden toimijat kertaavat kerta toisensa jälkeen, kuinka keskustelua tarvitaan ja että asia on monimutkainen – ja tämän sanottuaan jättävät itse tekemästä sen, mitä juuri korostivat. Saamme lukea keskustelun keskustelun keskustelun analyyseja, suoranaista propagandaa, näennäisesti punnittuja ”yhtäältä inhimillisyys, toisaalta ongelmista pitää voida puhua”-kirjoituksia, joissa kuitenkaan koskaan ei puhuta ongelmista – paitsi niistä, mitkä liittyvät nettirasisteihin ja vihapuheeseen. Valtamedian infantiilit analyysit, jotka ovat yleensä täysin kyvyttömiä kurkottamaan ajassa niin taakse- kuin eteenpäinkään, tekevät monien olon aiheellisesti surulliseksi ja voimattomaksi.

Mitä ihmettä tällaisessa tilanteessa tekee normaali, sydämen ja järjen omistava suomalainen?

Henkilökohtaisesti en lainkaan ihmettele, jos vihapuhe ja ylilyönnit lisääntyvät. Ongelma on hyvin pitkälti eliitin itsensä luoma. Ihmiset, joilla ei ole keinoja kestää tilannetta, reagoivat helpoimmalla mahdollisella tavalla.

Toisaalta sitä joukkoa, joka hyvää hyvyyttään uskoo olevansa avuksi, koska ”pakolaisia vaan nyt tulee niin paljon”, ei tietenkään pidä syyttää. Mikäli hyväsydäminen ja suomalaiseen vastavuoroisuuteen tottunut ihminen on julkidiskurssin varassa, hän todellakin haluaa kuljettaa lastenvaatenyssyköitä vastaanottokeskuksen keräykseen ja avata kotinsakin kärsiville. Ei tämä kaaos heidän vikansa ole.

Onkohan kukaan sentimentaalisen politiikan masinointia järjestävä taho pohtinut sitä, kuinka kauan ihmisten hyväsydämisyys kestää? Ihmisvirroille ei näy nimittäin loppua. Mitä sitten, kun seuraa auttamisähky ja todellisuus hyppää silmille? Siirrytäänkö suoraan SPR:n kontilta nettiin kirjoittamaan vihakirjoituksia vai käydäänkö jonkin välivaiheen kautta? Onko Saksankaan Willkommenskultur ikuista?

Yhteiskunnalliset ongelmat

Yhteiskunnan homogeenisen luonteen menettäminen ei sureta ketään – päinvastoin, siitä pääsemistä pidetään väistämättömänä ja kannatettavana voittona. Homogeenisyyteen – olipa tuo etnistä, uskonnollista, kulttuurista tai mitä ikinä – viittaamista pidetään rasistisena tai myyttisenä. Asialla on kuitenkin lukuisia tosimaailmallisia seurauksia, tunnustettiinpa ne julkisessa politiikassa ja keskustelussa tai ei.

Taloustilanteemme ei tule sallimaan merkittäviä lisäyksiä integraatio- tai kotouttamispalveluihin. Toisaalta erilaiset leikkikerhot eivät vastaa tarvetta. Kotoutumispolitiikan voittajia ovat erilaiset järjestöt ja yksityiset yritykset. Yliliberaali integraatiopolitiikka – tai oikeammin vasemmistosuvaitsevainen monikultturismi – on aivan liian kesyä ja myötämielistä, erityisesti yhdistettynä yhä auliiseen hyvinvointiyhteiskuntaan. Integraation pitäisi olla paljon selvemmin assimiloivaa ja tulijan omaa vastuuta korostavaa. Toisaalta esimerkiksi kielenopetus ja suomalaisen kulttuurin välittäminen tulisi olla huomattavasti laaja-alaisempaa ja syvempää. Maltillinen oman kulttuurin säilyttäminen – esimerkiksi lasten oikeus lukea ensikieltä koulussa – on mahdollista yhdistää vahvemmin sulauttavaan politiikkaan. Tämä on kaikkien edun mukaista, niin tänne saapuvien kuin täällä jo olevien. Suomen pitäisi olla rohkea ja terveellä tavalla ylpeä itsestään, ja ajaa maahanmuuttopolitiikkaa näiden arvojen päälle.

Väestöpohjan yhä moninaistuessa on myös taloudellisesti mahdotonta säilyttää vallitsevaa monikulttuurisuuspolitiikkaa – ja kuten edellä selitin, myös hyvinvointiyhteiskuntapolitiikkaa. Aulis liberaali hyvinvointivaltio ei voi pitää rajojaan auki, vallankaan kun ekonomistien fantasiat maahanmuuttajien aikaansaamasta työllisyyden ja tuottavuuden kasvusta eivät tule toteutumaan. Globaalissa maailmassa hyvinvointiyhteiskunnan voi olla vaikeaa olla pystyssä edes rajat kiinni – kielikuvani tarkoittaa hyvinvointipalveluiden eksklusiivisuutta, ei konkreettista liikkumisen kieltoa – mutta rajat auki se ei tule onnistumaan sitäkään vähää. Kuulettehan jo korinan?

Yhteiskunnan alatasot kapinoivat ensin. Ollaanko nyt sitten vihapuhevaiheessa? Historiallisesti tarkastellen se on toki hyvin maltillista. Jossain vaiheessa puhe saattaa kuitenkin muuttua teoiksi. Oleellisinta ei ole se, ovatko kapinoijat kantasuomalaisia vai maahanmuuttajia, vaan se, että yhteiskuntarauha rapisee. Toisaalta maahanmuuttajien kapinointi lisää kulttuurista identifikaatiota oman ryhmän suuntaan. Valtio, jossa ei enää ole etnis-kansallista yhtenäisyyttä, mutta ei myöskään riittävää identifioitumista esimerkiksi poliittisiin etnisesti ”sokeisiin” instituutioihin (ns. perustuslaillinen patriotismi), on hyvin heikoilla. Monikultturistinen eriyttävä politiikka vähentää nimenomaan jälkimmäistä, koska valtio nähdään ennen muuta oman ryhmittymän pyrkimysten takaajana.

Mutta myös keskiluokka alkaa liikehtiä, esimerkiksi lapsiperheet. Ihmiset huomaavat, että he saavat veroillaan yhä vähemmän. Lasten koulu ei ole itsestäänselvyys, vaan sekin pitää valikoida, ehkä myös ostaa, esimerkiksi muuttamalla oikealle alueelle. Eriarvoistumisen myötä muitakin koulu- ja oppimispalveluita pitää ehkä ostaa. Päiväkotien ryhmät pullistuvat ja lapset voivat huonosti. Yksityiset tarjoajat tunkeutuvat alueelle yhä voimakkaammin ja kysyntä kasvaa. Vähennysoikeuksia tiukennetaan ja omavastuut kasvavat – onhan teillä varaa. Lapsilisät ja perheoikeudet heikkenevät. Tarveharkinta lisääntyy ja hyvinvointiyhteiskunnan subjektiiviset ja universaalit oikeudet puretaan. Lääkäripalveluiden saatavuus on paikoin heikkoa, ja ainakin lapsilla pitää olla yksityinen vakuutus, joka takaa hyvän hoidon yksityislääkärillä. Lukuisat muutkin aiemmin valtion takaamat palvelut, vanhusten ja vammaisten hoidosta lasten puheterapiaan, alkavat olla heikkoja, ja keskiluokka joutuu hankkimaan palvelunsa yhä enemmän yksityiseltä sektorilta.

Jos samaan aikaan yhä kasvava joukko – maahanmuuttajia ja suomalaisia syrjäytyneitä – kerää sosiaalivaltion jäänteet itselleen, missä kulkee veronmaksajien sietokyvyn raja? Mihin valtiota enää tarvitaan? En usko, että keskiluokka muuttuu väkivaltaiseksi. Se vain yksinkertaisesti ei enää halua maksaa, koska kompromissi ei ole enää reilu. Yhteiskunnan sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja luottamus vähenevät, vastavuoroisuus murtuu, heikoimmista huolehtimisen periaatteet särkyvät, pohjoismaalainen hyvinvointiyhteiskunta ja mentaliteetti loppuvat. Kyse ei taaskaan ole vain taloudesta, vaan myös kulttuurisesta identifikaatiosta. Tutkimusten mukaan heterogeenisyys vähentää motivaatiota harjoittaa oikeudenmukaisuutta oman ryhmän ulkopuolisten hyväksi. ”Avointen sydämien politiikka” ei tule kestämään, koska ihmisten moraaliset ja inhimilliset kyvyt eivät ole merkittävästi parantuneet globalisaation ja kansainvaellusten myötä – ihmiset ovat edelleen ihmisiä, eivät suvaitsevaisia maailmankansalaisrobotteja. Valtio on pakkojärjestelmä: hyvä valtio on mahdollisesti hyvä pakkojärjestelmä, paha on vain pakkojärjestelmä. Pohjoismaisen mallin piti olla hyvä.

Se, mitä täällä on aikaansaatu, ei ole ilmaista eikä itsestään selvää. Se kaikki voi loppua eikä se ole edes kovin vaikeaa.

Eikä kukaan kerää sitten enää vaatenyssyköitä kenellekään.

Pakolaiskriisi ja pari metriä rautalankaa

/ Riikka / 60 kommenttia

Pakolainen on henkilö, jolle UNHCR on myöntänyt pakolaisstatuksen esimerkiksi pakolaisleirillä tai joka saa kansainvälistä suojelua jossakin toisessa maassa.

Kansainvälisen lain mukaan pakolainen voi olla vain sellainen henkilö, joka on saanut pakolaisstatuksen Geneven sopimuksessa kuvailluilla perusteilla. Nämä perusteet liittyvät henkilökohtaiseen vainoon tai vainon uhkaan. Pelkkä sotatila, luonnonkatastrofi tai taloudellinen ahdinko eivät ole pakolaissopimuksen mukaisia perusteita pakolaisuudelle. Useissa valtioissa, kuten myös Suomessa, tulkinta-alaa on kuitenkin laajennettu, ja suojelua voi saada monin eri perustein. Silloinkin kun suojelun perusteet eivät täyty, on hyvin todennäköistä, että oleskelulupa kuitenkin myönnetään, koska maahanmuuttajan poistaminen maasta ei ole mahdollista.

Käsitteiden sotkeminen palvelee monia tahoja. Itse asiassa joskus niiden sotkematta jättäminenkin palvelee samoja tahoja. Noin kerran kuukaudessa saamme mediasta lukea kirjoituksen, jossa toimittaja – yleensä tutkijan tai kansalaisjärjestön toimijan avustuksella – neuvoo, miten käsitteitä tulee oikeasti käyttää. Yleensä pontimena tällöin on se, että politiikassa tai kansalaismielipiteessä on tapahtunut ”ylilyönti”, joka tulee käsitteitä oikein käyttäen kompensoida. Eli siis, että ”joku persu” on puhunut soopaa ja sekoittanut kaksi käsitettä toisiinsa – ja koko asia on mahdollista sivuuttaa korjaamalla nuo käsitteet.

Yleisempää kuitenkin on se, että käsitteitä nimenomaan ei käytetä oikein. Niinpä Helsingin Sanomat tänäänkin kysyy etusivullaan: Miksi lähes kaikki Suomeen saapuvat pakolaiset ovat nuoria miehiä? Samasta syystä pakolaisjärjestöt, aktivistit ja suuri osa tutkijoista puhuvat aina vain pakolaisista.

Useimmat tutkijat tottakai tietävät, että kaikki ”pakolaiset” eivät ole pakolaisia. Niinpä tutkimuskirjallisuuteen onkin tullut uudenlaisia määritelmiä uudenlaisten työntötekijöiden (push factors) varalle: ilmastopakolaiset, sotapakolaiset, eloonjäämismaahanmuuttajat… Jopa suomen kielessä negatiivisen kaiun omaava elintason vuoksi siirtynyt (so. elintasopakolainen) on tutkimuskirjallisuudessa usein hyväksytty (ja ei siis pejoratiivinen) käsite. Toisaalta vahvan poliittisen ja moraalisen kannan asiaan ottavien tutkijoiden käsitevalinnat ovat itsessään politiikkaa: pakolaisuuden pitäisi heidän mukaansa olla huomattavasti laaja-alaisempaa ja inklusiivisempaa.

Turvapaikanhakija sen sijaan on äärimmäisen poliittinen käsite eikä sen moraalinen kantokyky yllä lähellekään pakolaisuutta, joka resonoi vahvasti toisen maailmansodan kauhuja ja on selvästi sidotumpi valtioiden välisiin ongelmiin. Turvapaikanhakija on pääasiassa länsimainen keksintö, mutta sillä ei juuri ole legaalista asemaa. Se liittyy selvästi enemmän ”uuteen” aikaan ja siihen, että ongelmat, joiden vuoksi yksilö päättää liikkua, ovat valtionsisäisiä. Pakolaisuus ja non-refoulement-periaate (palauttamiskielto) ovat erittäin vahvoja sekä legaalisesti, poliittisesti että yhä myös moraalisesti – turvapaikanhakija ei sitä ole, puhumattakaan vielä sitäkin ”alemmista” käsitteistä.

Ihmiselle, joka hakee ”turvaa” taloudelliselta ahdingolta ja jota kohdemaan olot erityisesti vetävät puoleensa (pull factors), ei ole yleistä tai virallista käsitettä. Niinpä heitä usein kutsutaan pakolaisiksi, siinä missä pakolaisleireillä vuosikausia viruvia lapsiakin. Asiassa ei ole mitään mieltä.

On yksinomaan inhimillistä haluta parempaa, myös taloudellisesti. Kritiikki, joka kohdistuu absurdia ”maahanmuuttopolitiikkaa” kohtaan, ei ole kritiikkiä yksilöitä kohtaan. Yhä paheneva väestönkasvu pitää huolen siitä, että ”pakolaiset” eivät lopu. Humanitaarinen maahanmuutto ei kuitenkaan kykene pelastamaan tilannetta, monestakaan syystä.

Tosiasiassa se ei kuitenkaan edes yritä, mikä saattaa tulla järkytyksenä joillekin.

Mikäli humanitaarinen valtio oikeasti haluaisi pelastaa eniten kärsiviä ihmisiä globaalista etelästä, se ei kuljettaisi kehitysmaiden rikkaimpiin ja hyväosaisimpiin kuuluvia nuoria miehiä bussilasteittain yhtään minnekään. Se ei tarjoaisi toissijaisia eikä kansainvälisiä suojeluita ihmisille, joille muuten ei löydy oleskeluluvan takaavaa kategoriaa. Se ei kiertäisi omia säädöksiään tarjoamalla perheenyhdistämisten kautta tärkeimmän väylän pakolaisuudelle. Tutkimuksessa puhutaan erosta kategorioiden ’forced’ ja ’voluntary’ välillä. Lainaan itseäni:

Defining when migration is forced and when voluntary is not an easy task to determine. The terms and their applicability are closely related to institutions and states applying them, although the category of refugee is legally well-established irrespective of interpretation by external authorities. In practice however, there are many instances when this does not hold. For example, many asylum seekers that are granted refuge in Sweden would be seen as illegal immigrants in many other countries. Furthermore, there is no guarantee that those recognised as refugees by UNHCR get any protection even in human rights respecting countries. Finally, other forcibly moved, such as internally displaced persons (IDPs), might well fit into the category of refugee had they just succeeded to make their claim somewhere in the North.

Pystyn jotenkin ymmärtämään, että medialla ei ole kapasiteettia harjoittaa moraalista(-kaan) ajattelua, mutta kun sitä ei ole tutkijoillakaan. Erittäin harvoin kukaan maahanmuuton parissa operoiva (julkisesti) kyseenalaistaa käytännön toiminnan mielekkyyden tai moraalin, puhumattakaan, että kysyisi, ketä tämä kaikki oikein palvelee. Monet muut asiat ovat paljon oleellisempia.

Humanitaarisen maahanmuuttopolitiikan ytimessä ei ole humanitaarisuus tai moraali, vaan politiikka, intressit ja eri tahojen pyrkimykset. Mitä vahvemmaksi hallinnonala ja sen rinnalla kansalaisyhteiskunta, media ja tutkimustahot kehittyvät, sitä enemmän valtaa, niin tarkoituksellista kuin tarkoittamatontakin, on myös byrokratialla ja paperinpyörittelyllä – ja tämä on pois demokratialta, poliitikoilta, päätöksentekijöiltä ja poliittiselta prosessilta.

Käsiteleikin ohella media, aktivistit ja tutkijat tahtovat usein huomauttaa, että eniten ”pakolaisia” on aina länsimaiden ulkopuolella, kehitysmaissa, konfliktivaltioiden naapureissa. Tämän on tietysti tarkoitus tuoda ”perspektiiviä” ja lopettaa turha kitinä muutamasta sadasta uudesta tulijasta: Suomi ei kuitenkaan ikinä ole oikeasti pakolaistulvan, -vyöryn tai -tsunamin alla, kunhan löydetään sopiva perspektiivi, Ruotsista tai kehitysmaista.

Väite on kuitenkin miltei älyttömämpi kuin käsitteillä leikkiminen. Jokainen ymmärtää, mitä eroa on sillä, että Angola ottaa pakolaisia tai että Ruotsi ottaa ”pakolaisia”. ”Pakolaisen” ainoa motiivi siirtyä Angolaan on todennäköisesti toive siitä, että hän pääsee sieltä pian jonnekin muualle. Varakkaimmat ja hyväosaiset eivät mene Angolaan, vaan Eurooppaan. Toisaalta oikeaa vainoa ja väkivaltaa pakoon pyrkivät ihmiset todennäköisesti kelpuuttavat mitä vain eivätkä osaa vaatia Evitskogin kyläkahviloita ja peltomaisemaa.

Hesari vetää kyllä taas pohjat todetessaan jutussaan (Norjan pakolaisneuvoston suulla), että erityisesti silloin suurin osa pakolaisista on kehitysmaissa, kun tarkastellaan maiden sisäisiä pakolaisia (IDP:t). No hyvänen aika, näin todella on! Länsimaissa sisäisiä pakolaisia on jostain syystä aika vähän, mitä nyt kuulemma Kirkkonummelta käy jo liike.

Tosiasiassa humanitaarisen maahanmuuton (sis. pakolaiset ja ”pakolaiset”) virta kulkee pääasiassa vain yhteen suuntaan. Se ei kulje kehitysmaiden suuntaan, muuta kuin siinä tapauksessa, kun se ei saa kulkea vapaasti.

Toisaalta yksilöihin ei nytkään kannata takertua, koska ongelma on todellakin toisaalla, ensisijaisesti vastaanottavissa maissa, toissijaisesti muun muassa organisoidussa salakuljetusrikollisuudessa. (Pieni välihuomautus: Muistuttaisin lukijoita, että ei ole montaakaan vuotta siitä, kun ei vielä edes virallisesti myönnetty, että humanitaariseen maahanmuuttoon liittyy salakuljetus. Ihmiset ikään kuin vain ilmestyivät Eurooppaan, puff. Nykyään kaiketi kukaan ei enää kiellä salakuljettajien roolia. Sen sijaan, että asiasta olisi tullut yksi syy lisää suhtautua maahanmuuttoon kriittisesti, teema onkin pudonnut samaan ”väistämättömien” seikkojen kaivoon kuin niin moni muukin ”globaalin ajan” ilmiö.)

Jokainen, joka on seurannut Kreikan edesottamuksia, esimerkiksi turistisaari Kosilla, koskien ”pakolaiskriisiä”, ymmärtää myös, mitä eroa on sillä, että Kreikka ottaa ”pakolaisia” tai että Suomi ottaa ”pakolaisia”. On hyvin mahdollista, että valtavassa talousahdingossa oleva Kreikka on monille ”pakolaisille” paljon huonompi paikka kuin oma kotimaa. Oleellista onkin ainoastaan se, että Kreikka on EU-maa.

Maahanmuuton hallinnan tekee vaikeaksi erityisesti se, että suurin osa maahanmuuttajista tulee nykyään ryhmissä, joissa on sekä ”oikeita” että ”vääriä” turvapaikanhakijoita (mixed flows). Perusjamppa Kouvolasta toki osaa synnynnäisellä taidollaan kertoa, että tuo nuori kundi, jolla on iPad ja siellä Tinder, ei todennäköisesti ole oikea turvapaikanhakija, mutta liberaalilta valtiolta vaaditaan enemmän. Ja niin sen kuuluu ollakin. Mutta onko jo menty yli? Monessa asiassa Suomen valtion kädet ovat sidotut. Niitä sitovat paitsi kansainväliset sopimukset ja EU, myös hallinnonalan ja oikeuden kumuloituva valta ja intressit. Liberaalit käsiraudat, ikään kuin, byrokraattisten käsirautojen lisäksi.

Mutta se kysymys, miksi pakolaiset ovat nuoria miehiä. Vastauksia on jo tullut:

1. ”Se on tilakysymys. Täällä on pääsääntöisesti kahden hengen huoneita, meillä on perheet viiden-kuuden hengen huoneissa Helsingin keskuksissa, kun nämä on niin pienet.” (Helsingin vastaanottokeskuksen apulaisjohtaja Kati Vahtera)

2. ”Tälle matkalle ei yleensä lähde lasten äiti, lapsi tai vanhus, vaan se, jolla on parhaat mahdollisuudet selvitä.” (Pakolaisavun toiminnanjohtaja Annu Lehtinen)

3. ”Nämä reitit Eurooppaan ovat aika haastavia. Nuoret miehet ovat hyväkuntoisia ja kykeneviä niihin.” (Maahanmuuttoviraston turvapaikkayksikön johtaja Esko Repo)

4. Pari metriä rautalankaa.